Rainbow: Sinulla kuulostaa hyvä draivi olevan päällä🙂🙂👍

Anteeksi jos olen moukka, kun kysyn, että onko tuo sinulla aivan normaalia vai kenties jonkinlaista maanisuutta? Siis kun en tiedä onko sinulla esim. kaksisuuntainen jne. Tuli mieleen tuosta yöllä lenkkeilystä, että se kuulostaa vähän maaniselle. Sorry jos olen väärässä tai sanoin loukkaavasti😳 Joka tapauksessa tuo lenkkeily on hitsin hieno juttu ja olen vähän kade, kun en itse pysty niin lenkkeilemään😳 Mutta, vaihdetaan..ota sinä meidän kiva kuisti+piha ja minä otan sinun lenkkeilyt, heh🙂

Alkoi vain huvittamaan hieman, kun Salokallakin tuntui olevan tänään joku meininki päällä, että onko kaikilla joku mania tullut, hupaisaa🙂 Onkohan se tämä valo, joka meidät herättää eloon sieltä talvihorroksesta?

Meille🙂👍🙂👍

En ihan kaikkea muista, mihin piti kommentoida, kun kirjoitan tätä ilman nettiä nyt ensin ja lataan tämän sitten sopivan hetken tullen sivulle. Mutta piti jotain ajatuksiani jakaa kuitenkin. Ensinnäkin, en tiennyt, olisinko itkenyt vai nauranut, kun AK olit sitä mieltä, että minulla ei ole ulkonäköhuolia vai miten sen nyt olitkaan pohtinut. Olen nimittäin oikeasti tosi obsessoitunut peilikuvastani, ja joka päivä pyörii enemmän tai vähemmän sen ympärillä. Olen muutaman kilon lihavampi kuin viime kesänä, ja vaikkei se kuulosta paljolta, niin se masentaa kuitenkin ja en ole yhtään tyytyväinen peilikuvaani. Myöskin hiukseni ovat jostain syystä ohentuneet parin viime vuoden sisällä, ja suren niitä kokoajan. Kun hiuksista puhuit joskus aiemmin. MUTTA: Tosi hyvä juttu, jos olen onnistunut antamaan itsestäni sellaisen kuvan, etten valita ulkonäöstäni, koska yritän sitä välttää ja HALUANKIN, että kukaan ei kuule minun valittavan näistä asioista ääneen. Mutta sisälläni taistelen itsetunto-ongelmien kanssa joka ikinen päivä. Ja käytän kyllä ihan liikaa aikaa sen murehtimiseen, enkä haluaisi tehdä niin, haluaisin olla tyytyväinen siihen, mitä minulla on, ei havitella jotain mahdotonta. Nähdä itsensä kauniina ihan sama miten paljon on laittautunut tai miten tyytyväinen on ruokailuihinsa... Sitähän me kaikki varmaan toivoisimme. Olen siis ihan yhtä ongelmainen näissä(kin) asioissa.

Muutama viime päivä on ollut tosi vaikeita, olen itkenyt joka päivä. Paitsi tänään, tänään on jo parempi. Mutta siis miksi olen romahtanut, niin siksi, että tulin kipeäksi, ja se vei kaikelta tarkoituksen. Niinkuin sanoin, olen urheillut joka päivä ja tehnyt siitä nyt tässä viime kuukauden aikana sen sisällön elämääni mikä ehkä muuten puuttuu, ja kun se oli yhtäkkiä pannassa ja olo aivan vetämätön, niin huomasin ajautuvani kiihtyvää vauhtia taas sen virran imuun, mikä vei minut vuosi sitten mennessään. Tähän joku neropatti varmaan voisi todetakin, että arvasi, että näin käy.. Jotenkin varmaan nämä keväiset säät saavat tosi paljon tuttuja olotiloja pintaan siitä sysimustasta ajasta, mitä vuosi sitten oli.. Myöskin täällä mökillä juuri äsken katselin tuonne avomerelle, ja mieleen palasi se hetki, kun viime kesänä kajakilla meloin niin pitkälle kuin jaksoin ihan avomerelle ja mietin tosissani, että keikautan kajakin ja hukuttaudun jollain ilveellä ja haluan vaan täältä pois. Ja miten sitten näin valkoisen höyhenen kelluvan niin huolettomasti aalloilla. Ja itkin katkerasti. Ja täällä ollaan edelleen. En täysin tunnista sitä ihmistä, mutta kyllä se enemmän kaverilta tuntuu, kuin se, joka olin joskus aiemmin. Se ihminen tuntuu kuolleen lopullisesti.

Mietin myös sitä, että minulla ei kyllä ole ketään, kenelle Haluaisin soittaa jos esim. joku on minulle ilkeä. Tämä yhden kappaleen sanoituksesta tuli mieleen. En soita kenellekään. En näe ketään. Tai siis harvoin, vain silloin, jos jaksan olla "normaali" / kivalla päällä. Kukaan ei koskaan tiedä, mitä minulle oikeasti kuuluu. Enkä halua kertoa vaikka joku kysyisikin, hah. Tuntuu että olen ihan tosi friikki. Ja se saa minut kyllä surulliseksi. Se sosiaalinen ja kaikkien kaveri auringonpaiste on kuollut ja kuopattu, eikä kukaan edes tunnu häntä kaipaavan. Pelkään että olen katkeroitunut. Tuntuu, että mieleni on satavuotiaan. Periaatteessa haluaisin nytkin vain pois täältä. Periaatteessa olen ihan ok onnellinen ja täynnä tarmoa silloin, kun teen omia juttujani, ihan yksinäni. Muiden ihmisten suunnitelmia ja tekemisiä seuratessa se iskee silti heti, pakokauhu ja olo, etten tosiaankaan kuulu mihinkään. Tuntuu, että monet näin pääsiäisenäkin näkevät vaikka ketä ja reissaavat vaikka missä ja viettävät aikaa kaveriporukoiden ja perheidensä kanssa. Mitähän minä olisin tehnyt jos en olisi lähtenyt tänne mökille? Kauhistuttaa siinä mielessä tämä syrjäytymiseni. eikä kukaan varmaan edes arvaa! Ja periaatteessa tätä haluankin tehdä. Se, että pitäisi väkisin nähdä ja mennä uuvuttaisi vain minut ihan täysin. Mutta mietin taas näitä iäisyysasioita.

Ja en kyllä ole katoamassa. En ole vain avannut sanaista arkkuani hetkeen. Palaan taas, nyt juuri loppuu näemmä akkukin tästä koneesta. Tänään menen vielä saunaan. Rauhaisa päivä ja auringonpaistetta. Siinä ainakin jotain positiivista. Pääsiäishalit täältä<3

Tulihan se perinteinen pitkäperjantain hiljainen hetki. Perinteinen siksi, koska minulla yleensä aina tulee se jossain vaiheessa PP:a. Sellainen vähän apea, hiljainen mieli. Täytyy kyllä sanoa, että muuten tämä PP ei ole mikään pitkä ollut vaan yllättävänkin nopeasti päivä mennyt. Melkein liian nopeasti, mutta onhan tässä onneksi vielä pääsiäistä jäljellä. Menkat alkoivat äsken, joten sekin vähän mielialaa heiluttaa, kait.. Ainakin tuo menkkoja edeltävä viikko on AINA yhtä masentava ja aina uudestaan unohdan millaista se on.

Otin kanelipullat sulamaan, mutta nyt en tiedäkään tekeekö mieli niitä. Kumma, että minun ei nyt teekään mieli oikein mitään herkkuja, vaikka olen niin odottanut, että pääsen niitä syömään. En tiedä, kait ne pullat on huomennakin vielä hyviä. Tai sitten syötän ne miehelle ja naapurille, katsotaan.

Radiossa soitetaan tietenkin vain apeaa kärsimysmusiikkia, ehkä sekin vaikuttaa tunnelmaan. Minulla on taas kamala tunne, etten rakasta miestä. Että meidän ajatusmaailmat on nykyään jotenkin aivan erit ja haluaisin vain olla rauhassa. Tiedän, ettei tunne ole todellinen. En todellakaan voisi elää ilman miestä. Taitaa olla vain niitä tilapäisiä turhaantumisen hetkiä.

Mietin iltapalaa.

Taidan olla tosi vinksahtanut, kun olen siitä tyytyväinen, ettei minulla nykyään juurikaan ole yhtään ystävää (koska olen katkaissut kaikki suhteet) jonka kanssa pitäisi jaksaa pitää ystävyyssuhdetta yllä. En ole aikuisiällä kaivannut sellaisia ystäviä, joskus kyllä ihmisiä (mukavia) satunnaisesti. Eikä ole sellaisia sukulaisia, joiden luona pitäisi vierailla.

AK Hyvää Pääsiäistä! Ilahduin ja kiitos, kun kävit linkissäni🙂
Ei niitä ystäviä ole pakko pitää jos ei halua, mulla on kyllä niin, että tarvitsen ystäviä ja läheisiä sukulaisia.
Mulla on joskus nuorempana ollut niin ettei ole ollut ystäviä sen takia ehkä niitä nyt kaipaa, koska se oli joskus tukahduttava tunne, kun tuntui ettei ollut muuta kuin äiti ja isä ja sisarukset ja nekin oli kuitenkin niin paljon ettei mikään korvaisi.
Mielenterveyden ongelmat aiheutti ettei ystävystyä osannut.
Toivottavasti ympärilläsi on niitä mukavia ihmisiä tai että niitä kohtaisit.

Voimia jaksamista ja hyvää oloa tai keskinkertaista ainakin tähän loppu pääsiäiseen🙂

Oli vaan pakko yöllä lähteä kävelemään, kun tuli syötyä aika paljon. Eikä oikeestaan väsyttänyt, niin läksin talsimaan.
Yritän nyt kävellä joka päivä vähintään sen 6-7 kilsaa. Muuten tulee syötyä liikaa liikuntaan nähden. Tänään oli hyvä ilman, niin piti lähteä hikoilemaan ja koirat kuitenkin tarvii liikuntaa.

Bipoa ne epäili silloin, mutta en tiedä onko pershärö vai bipo. Näillä mennään , välillä on virtaa ja välillä ei.

Rauhallista pääsiäistä sinulle.

Mun pääsiäinen meni hiukan penkin alle. Nyt on huolta ja murhetta niskassa, mut kai sillä on kaikki hyvin. On ainakin turvallisessa paikassa.

Saloka *Hali* tosi ikävää sinun isän tapaus. Toivon sydämestäni, että hän selviää mahd.pian sieltä sairaalasta, mutta tosiaan..onneksi ei ollut yksin ja on nyt tarkkailussa, turvassa. Kauheaa tosiaan jos olisi yksin ollut..ehkä hänen ei kannata paljon olla yksin tästä etiäpäin, vaikka vaikeahan se on koko ajan jonkun olla seuraamassa, vaikeaa..en tiedä oletko ihminen, joka rukoilee, mutta nyt kannattaa varmaan rukoilla isäsi puolesta jos vain jaksat. Muuta ei oikein varmaan voi. Aurinkoa sinne🙂 ja pääsiäistä kaikesta huolimatta.

Minulla meni yö pyöriessä ja naama on taas oikein superärtynyt. Heräsin keskellä yötä laittamaan hydrocortisonia naamaan, kun sitä oikein sattui, kun olin kait pyöriessä vielä hankannut sitä tyynyyn. Olen aika masentunut nyt. Mieleen palaa entisaikojen kamppailut ihon kanssa, silloin kun atooppinen ihottuma oli pahana. Olin aina tosi masentunut ja itsetunto nollissa, kun naama oli "paskana". Yritin meikillä peittää. Nyt en viitsi millään alkaa peittämään, ettei ärry vain lisää, saman masennuksen tunnistan kuitenkin heti. Sitä ei osaa selittää..saman tien, kun naama on punainen ja ärsyyntynyt masennus vyöryy päälle ja ottaa otteeseensa.

Olen vain laittanut korttaria, vaikka sitä ei ole hyvä naamaan laittaa. Siitä taas iho kuivuu ja ohenee. Minulla jo muutenkin kuiva ja ohut, rypistymään alkanut iho, joten kiva kierre on päällä. Ja vainoharhaiseksi tulen, että mikä aiheuttaa tuon ihottuman? Tiedän, että siitepölyt ja (täällä meillä varsinkin) huonepölyt (mahdollinen home?), pölypunkit, ja siitepölyallergian kanssa ristireagoivat ruoka-aineet saavat ihon huonoksi, mutta ei minulla ole muina keväinä koko aikuisiällä ollut tällaisia ihoreaktioita.

Olen tosiaan vähän masentunut. Varsinkin siitä, mitä uskaltaa syödä ja mitä ei. Suoraan sanottuna vituttaa. Kun ei tiedä, niin ei kohta voi syödä mitään. Vai onko se edes mistään syömisestä kiinni? En vain jaksa nyt ajatella..äsken tuli nälkä ja söin jo puolikkaan, kylmän hiillosmakkaran, sen jälkeen ananasta ja sitten tulin hulluksi ja söin yhden kanelipullan (mikä maistui sairaan hyvälle). Eli tämä päivä on sitten menetetty syömisten suhteen ja meinaan vetää ihan mitä huvittaa. Luultavasti makkaraperunoita päivällä, kaikki ne kanelipullat, kaikki hedelmät kermavaahdon kanssa jne. Naama saa sitten räjähtää, räjähtäähän tuo jo muutenkin.

Ainoa ratkaisu on saada iho kosteammaksi ja rasvaisemmaksi, jotta se ei kuivu, ärry ja tulehdu/tule ihottumaiseksi. Juuri nyt kun ei ole vara oikein ostaa mitään tehokkaampia naamarasvoja (esim. Avene, Vichy apteekista, tosin perusvoidetta voisi ostaa). Mielestäni minun tämänhetkinen reagointi on kuitenkin jotain allergista. Se onkin aikamoinen salapoliisityö saada allergian aiheuttaja selville.

Kun en asialle nyt mitään voi nii yritän ohjata ajatukseni muualle koko naamasta, vaikka vaikeaa se onkin. En tiedä uskallanko mennä uloskaan. Jos on korttaria naamassa niin ei saisi olla auringossa (jonkun v*tun erektion siitäkin saa, kuulema..😀)

Peilistä katsoo taas joku hirviö. Ratkaisu: en katso peiliin. Hirvittää ja masentaa vaan, että miten tämä ihoshow vaikuttaa minun kesään?! Toivottavasti aurinko auttaisi hävittämään ihottumaa. Haluaisin nytkin vain maata auringossa.

MONANGE: Ihanaa, kun olit kirjoittanut! Todella koskettava kirjoitus ja melkein itkin kohdassa missä kirjoitit siitä, kuinka olit melonut sinne kauas merelle, mitä olit sitten miettinyt ja se valkoinen höyhen, tiedätkö, se oli VARMASTI jonkun suojelusenkelin merkki sinulle, sinulla oli suojelu matkassa, ettet tehnyt sitä ratkaisua..Olen siitä satavarma. Jos joskus haluat niin suosittelen, että lukisit sen Lorna Byrnen enkelikirjan, missä kerrotaan kuolemasta, kuolemanjälkeisestä elämästä ja enkeleistä meidän kanssa täällä maan päällä. Aion kommentoida myöhemmin kirjoitustasi laajemmin, siinä oli paljon ajattelemisen aihetta..teen sen sitten kun olen hieman enemmän tolkuissani, kuin nyt..*Halaus*

Pakko suunnitella jotain ohjelmaa nyt, muuten tämä päivä menee ihan ihmettelyksi. taidan puntata itseni ulos ja miettiä siellä mitä haluan tänään tehdä.

See You!

Minuun iski joku kamala masennus.

Koko kesä tuntuu äkkiä pelottavalle. Aurinko, kesän äänet, ihmisten päällekäyvä energia ja onnellisuus kesän tulemisesta. Kesä tuntuu liian idylliselle ja ihanalle. Pelkään, etten itse osaa olla kesäihminen millään muotoa, etten kykene siihen.

En ole mennyt vielä edes ulos, kuistille. Mies istuu siellä ja sekin jotenkin ärsyttää minua, vaikka ei pitäisikään. Tunnen olevani niin yksin ja omituinen tässä kesämaailmassa. Kun olisikin joku mökki, jossa voisi piileskellä koko kesän.

Minua pelottaa lähteä edes autolla minnekään, kun tiedän, että pyörätiellä lenkkeilee ja ulkoilee ihmisiä täysi kesämeininki päällä. Tiedän, että masennun niistä vielä enemmän. samalla tajuan järjellä, että juuri siihen minun pitäisi itseäni pakottaa ja siis siedättää itseäni. Pakkohan se kesämaailma on kuitenkin kohdata.

Toppavaatteita ei voi enää laittaa päälle, se tie on tukossa (vitsi..).

Talviturkki heitetty🙂

En nyt sentään uimassa ole käynyt. Minun tapauksessa tuo tarkoittaa vain sitä, että olen ensimmäistä kertaa mennyt ulos kevyemmässä varustuksessa. Tosin vain autoon ja ajelulle, mutta siitähän se taas lähtee..

Siellä on kertakaikkiaan niin lämmin, ettei voi enää olla mitkään paksummat vaatteet päällä. Ensin tuntui, että en todellakaan voi lähteä ovesta ulos vähät vaatteet päällä (ja nekin olivat kuitenkin farkut, tennarit, ja ohuempi pitkähihainen pusero. Tuntui, että saan jonkun paniikki/epätoivo/itku-kohtauksen ja jään kotiin. Varmaan vaikea ymmärtää, mutta olen tosiaankin neuroottinen noiden vaatteiden suhteen ja sen suhteen, miltä näytän.

Odotin jännityksellä näkeväni muita ihmisiä ja miltä he näyttävät. Odotin autossa, kun mies kävi ostamassa röökiä kaupasta ja samalla seurasin silmä kovana kaikkia ihmisiä. Alkoi vähän hymyilyttämään, kun kaikilla oli melko paljon vaatetta päällä, takit, miehillä jopa toppatakkeja, mutta kaikilla kuitenkin ihan "oikeat" vaatteet. Ei taida porukka itsekään tietää (enkä minäkään) miten nyt "pitäisi" pukeutua. Ja tosiaan, auringossa lämmin, mutta muuten aika viileä tuuli.

Koko ajelun ajan oli vähän vaivaantunut olo ja keskityin lähinnä tsiigaamaan naamaani ja valkoista decolteetani vänkärin peilistä. No, tietysti myös maisemia ja yritin asennoitua hokemalla mielessäni, että nyt on kohta kesä ja minä olen ihan hyvä kesäihminen, hah! Tuli ihan mielipuoli olo, kun tuijotin varautuneena, kuin epäluuloinen koira ympäristöäni ja heti kun näin jossain ihmisen, tarkistin mitkä vaatteet.

Tällä kertaa tulin sellaiseen tulokseen, että: En pidä enää farkuista. Ne ovat epämukavat ja näyttävät junttimaiselle ja muistuttavat teinityylistä. Asia kaksi: Minun täytyy saada mahd.nopeasti rusketusta itseeni, että saan valkoisen "aave-lookin" pois. Asia kolme: Paino ei saa ainakaan nousta enää yhtään! Asia neljä: Joku kampaaja voisi yrittää saada tukkaani jotain järkeä. Asia viisi: Palkitsen itseni tästä kaikesta annoksella MAKKARAPERUNOITA! Wau!

Luultavasti kesä tulee menemään suurinpiirtein tätä rataa: Tuskailen ulkonäköni kanssa. Kiusaannun minua paremmannäköisten kesäihmisten seurassa. Olen kateellinen ja saan raivokohtauksia ja vaivun ajoittain masennukseen. Ryhdistäydyn, saan pari kiloa pois ja tuumin, että en minä olekaan ihan karsean näköinen. Sitten tulee pms tai evph, tai mikälie ja saa minut taas ahtamaan itseeni herkkuja ja muuta törkyä ja näytän taas hirviölle ja masennun..eihän tuota ole vaikea arvata.

Minusta vain tuntuu, että perusvikani on se, etten ole koskaan oikeasti kasvanut aikuiseksi. Tunnen sisimässäni olevani se sama kaksikymppinen tai jopa se 16v ja koen ristiriitaa tämän kropan ja todellisuuden kanssa ja elämän asettamien haasteiden suhteen. Oikeasti elän mielessäni vieläkin sitä teinielämää. Kauheaa, mutta totta. Aikuisen elämä on oikeasti ihan sairaan tylsää ja syvältä.

Tässä välissä kävin vetämässä ne Makkikset ja se taisikin tämän päivän aktiviteetit olla sitten siinä..heh.

Palataan!

Kiitos ☺️❤️☺️

Mun tyttö painii kans atopian kanssa. Pienenä hän oli osastolla ja viittä vaille sinkkikääreissä, kun ihottuma oli pahana. Nykyään se rajoittuu vaan tosi kuivaan ihoon jaloissa, lukuisilla känsillä/syylillä jalkapohjassa ja herkällä kasvojen iholla. Syytä ei tiedetä, mut ehkä hän on perinnyt multa sen. Mulla on alkanut käsien iho kiristää ja kasvojen iso kuorii päälinahka irti. Kun muistais va rasvata joka päivä.

Mä tiedän että sä oot kaunis. Ei yks ihottuma sua rumaks tee.

Kiitos Rakas Saloka☺️❤️☺️ kauniista sanoistasi🙂

Niin kait se asia on. Eipä kait oikeastaan mikään vika varsinaisesti ihmisestä rumaa tee, mutta itsellä, kun on vammautunut itsetunto niin tottahan sitä niin itsensä tuntee heti kauhean näköiseksi.

Mutta, ihottumat voi kyllä pistää ihmisen aika "matalaksi", kun pahaksi äityy. Minulla oli penskana just tosi paha ihottuma, teininä rauhoittui, parikymppisenä taas vaikea ja sitten koko aikuisiän tähän saakka pysynyt lähes poissa, vain kuivalaatuinen iho. Luulen, että nyt kova stressi ja paha siitepölykevät on tämän (ja ehkä jonkun allergian) kanssa paukauttaneet voimiin.

Minulla on just myös kädet tosi kuivat ja kutiavat ja sitten kaula vähän ja kasvot. Olen koittanut nyt juoda vettä paljon, kun tuntuu, että iho just kuivuu ihan korpuksi ja sitten ärtyy ja tulehtuu ihottumaksi. Siis juoda vettä, laittaa pahimpiin korttaria ja tietty muuten rasvata ja syödä helokki ja kalaöljykapseleita ja vaikka sun mitä..tiedän, että syömiset vaikuttaa kans paljon, mutta en ole varma mikä, suklaa tuntuu pahentavan ja vehnäiset. Samoin hedelmät, varsinkin mansikat, mango jne. jotka ovat samaa sukua koivun siitepölyn kanssa. No, syömiset on nytkin jo sen verran rajoittuneita, etten meinaa niitä alkaa paljon enää rajoittamaan, syön mitä syön. Toivon, että aurinko auttaa ihottumaan nyt kesällä.

Hienoa, että tytölläsi on nyt homma noin hyvällä mallilla. Vähän kuin minulla meni, että teini-iässä oli aika hyvä iho sitten, kun muilla oli finnejä niin minun kuivalaatuinen iho oli (hoidettuna) kaunis ja tasainen, eikä koskaan ollut vissiin yhtään finniä. Homeethan vaikuttaa paljon tuohon atopiaan. Kun parikymppisenä sitten opiskelin koulussa, joka oli homeessa niin ihottuma riehaantui jälleen. Nyt kait tässä missä asutaan on hometta ja sama vaiva again. Minulle olisi pitänyt penskana tulla kaiken lisäksi astma, mutta se pysyi poissa (*koputtaa puuta*) eli päätä..

Tsemppiä sinne ja sinun isällesi🙂👍

MonangeRakas☺️❤️

Kirjoitan sinulle täältä Kuovien laulun keskeltä. Oikeasti olen ihan meidän makkarissa ja classic-kanavalta tulee modernia klassista musiikkia, johon äänitetty eri lintujen ääniä (aika mainion kuuloista) ja tunnistin heti Kuovin laulun. Lapsuus tuli mieleen, kun minun kotitalon takana oli pelto, jonka yllä iltaisin Kuovit kiertelivät ja lauloivat. Minä istuin portailla niitä kuuntelemassa. Täällä ruuhkasuomessa niitä harvoin kuulee.

Sinun viimeisin kirjoitus oli jotenkin tosi koskettava. Kiitos, että kerroit obsessoitumisestasi peiliin. Rehellisesti sanoen, olen luullut koko ajan, että olet täydellisen tyytyväinen ulkomuotoosi🙂 Olet ainakin onnistunut antamaan sellaisen vaikutelman, joten jos sinulla on ollut tavoite olla valittamatta ulkonäköasioista niin olet onnistunut tosi hyvin🙂 Mutta, kun loogisesti ajatellaan olisi tosi outoa, että yksikään varsinkin epävakaa henkilö olisi täysin tyytyväinen itsessään melkein mihinkään. Epävakailla on aina haavoittunut ja kieroon kasvanut itsetunto, josta suurimmat ongelmat aiheutuvat. Siksi olen joskus miettinyt, että mistä mahtaa johtua sinun raudanluja itsetunto ulkonäköäsi kohtaan, heh...

Jälkeenpäin tuntuu hassulle ajatella, että silloin, kun minä sain päivittäin hyvää palautetta omasta ulkonäöstäni (jaksoin urheilla ja laittaa itseäni ja olin psyykkisesti hyvässä kunnossa) olin silloinkin lähes yhtä epävarma ulkonäöstäni. Ne kaikki kehut eivät yksinkertaisesti menneet perille tajuntaani, enkä pohjimmiltani noteerannut niitä miksikään. Tottahan saatoin aina hetken olla tyytyväinen saamistani kehuista, mutta sitten taas "vajosin" siihen epävarmuuden suohon. Ulospäin onnistuin aina näyttämään melko itsevarmalle. luulen, että aika moni, kuka ei tiedä, ei voisi edes kuvitella, että minulla on ollut jotain psyykeongelmia niihinkin aikoihin.

Tuo, kun sanoit, että oikeasti kukaan ei tiedä mitä sinulle oikeasti kuuluu? Tuo oli taas niin tuttua. Siihen aikaan, kun olin töissä..Minut tunnettiin osaavana, hyväntuulisena, aikaansaavana ja puheliaana, kaikkien kanssa hyvin toimeentulevana. Minun elämästä muodostettiin myös totuutta hohdokkaampi kuva, koska osasin niin mukaansatempaavasti kertoa elämästäni jne. Mutta, oikeasti kukaan ei tosiaankaan tiennyt minun elämästä mitään. Ovelasti en koskaan päästänyt ihmisiä liian lähelle, enkä käskenyt tiettyjä ihmisiä koskaan kotiini jne. Olen tavallaan aina elänyt jonkinlaista kaksoiselämää..vielä tänäkin päivänä, vaikka olen vain varjo niistä loistonpäivistä halutessani osaan antaa sellaisen "hohdokkaan" vaikutelman, mutta ei minulla nykyään ole oikein energiaa sellaiseen, kuin harvoin. Ehkä joskus vielä..

Ja tuo, että toisten suunnitelmia ja tavoitteita kuunnellessaan "törmää todellisuuteen" ja ahdistuu. Minulla on nykyään paljon niin, että jos vaikka luen lehdestä jonkun menestyvän ihmisen tai sitten vaikka ihan tavallisen ihmisen haastattelun niin joudun pistämään sen lehden pois, koska ahdistun/masennun siitä jutusta. Koen, että itse en ole sellainen, enkä tule koskaan olemaan, enkä oikeasti kuulu mihinkään, mihin valtaosa ihmisistä kuuluu. Olen tullutkin tulokseen, että minun kannattaa mahdollisimman paljon vain elää omissa fantasiamaailmoissani ja olla mahdollisimman vähän tekemisissä minkään liian "normaalin" tahon kanssa, etten joudu törmäämään kovin usein tuohon karseaan "tippumisen" ja "tyhjyyden" tunteeseen. Siis mahdollisimma vähän tekemisissä tai riippuvainen mistään sellaisesta, joka voi saada minut tajuamaan, kuinka omituista minun elämä lopulta on tai ainakin itse niin luulen.

Ja myös tuo erittäin tuttu tunne, kun kerroit, kuinka flunssa katkaisi sinun urheilun ja aloit vajoamaan nopeasti siihen, mistä kerroit. Muistan itse aikanaan, kun minulla ei ollut muita terveyshuolia, kuin ehkä flunssa kerran vuodessa, mutta se riitti. Saatoin masentua täysin, melkein ajatella itsemurhaa, koska se jääminen paikoilleen..avuttomuuden ja voimattomuuden tunne, se oli jotain niin kauheaa ja tunsin itseni ja elämäni niin tyhjäksi, ettei sitä kukaan usko. Puhumattakaan siitä, kun sairastuin niin vakavasti, että meinasin kuolla..saattaa olla, että kärsin niistä traumoista lopun elämääni.

Ja, kuten kirjioitin jo aiemmin..koskettavinta oli, kun kerroit katsoneesi sinne merelle, mihin meloit harkiten itsemurhaa..ja valkoinen höyhen kellui aalloilla..melkein oikeasti itkin. Sinulla on varmasti ollut suojelusenkeli mukana. Kuulostaa tosi uskomattomalle ja ihanan kauniille tapahtumalle. Muistan silloin, kun kerroit siitä viime kesänä..ja nyt on jo kohta seuraava kesä. Ja minunkin piti jo viimeistään viime syksynä tehdä itsemurha ajamalla Lappiin mieheni kanssa, vuokraamalla sieltä mökin ja sitten siellä..pam! Kuulostaa nyt hieman kaukaiselle nuo suunnitelmat..mutta tiedän, ettei siihen lopulta ihan hirveitäkään tarvisi tapahtua niin tuo ajatus voisi jälleen alkaa realisoitumaan, valitettavasti, mutta jaksan uskoa siihe, etten kovin helposti enää ala sellaista miettimään, siis tosissaan.

Oli varmasti vielä paljon muutakin kommentoitavaa, mutta en muista nyt kaikkea. Voin kirjoittaa myöhemmin jos huomaan vielä jotain kommentoitavaa.

Odotan tavallaan aika uteliaana tulevaa kesää, ja meidän kummankin kesää, että millaisia kokemuksia ja ajatuksia se meille tällä kertaa antaa..välillähän tosiaan meinaa usko loppua, varsinkin silloin kun on liikaa tekemisissä masentavien ärsykkeiden kanssa (minulle sellaisia ovat kaikki "aktiivi-ihmiset" ja heidän elämänsä..) Aina menee paremmin, kun saa rauhassa toteuttaa itseänsä tai olla toteuttamatta tai ihan miten vaan, kun kaikki on vapaata..kun ei tarvitse verrata itseään mihinkään. Tosin joskus silloinkin se tyhjyydentunne saattaa iskeä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, sitä kait se epävakaus on...

*Halit* Sinulle Ystäväni..minä jatkan kesätyylini miettimistä ja katselen netistä kuvia vaatteista ja tyyleistä..

Mietin katsotko tänään merelle ja mitä mahdat siellä nähdä ja mitä ajatella..Olen siinä vierelläsi..ehkä höyhenenä🙂

Hyvää Pääsiäisen jatkoa 🙂

Minä heräsin jo puoli kuudelta. Ei väsyttänyt enää ja päätin nousta ylös. Linnut lauloivat jo satapäin. Nyt aurinko paistaa kirkkaasti ja miehen mukaan on tulossa lämmin päivä, lähemmäs 20 astetta. Pitäisiköhän se taas harjoitella vähemmissä vaatteissa olemista. Minun elämästä ei haasteet lopu ihan pian, kun joka päivälle on jotain "opeteltavaa".

Luin Helsingin Sanomista jutun Bulevardin perhesurmasta. Mies tappoi vaimonsa ja kaksi pientä tytärtä, ajoi Mäntsäläntiellä päin rekkaa ja kuoli. Haastateltiin kuolleen äidin vanhempia ja heidän selviämistään tapahtuneesta. Myöhemmin vielä kuolleen naisen isä oli kuollut vatsasyöpään ja naisen äiti oli näin menettänyt koko perheensä. Ja tämä kaikki on todellista ja sellasta, mitä tässä maailmassa voi tapahtua milloin vain. Uskomattoman hiljaiseksi veti lukea.

Vaikka tässä itsekin kokenut kaikenlaista niin silti, olen elossa ja minulla on vielä mahdollisuus elää, ajatella, nähdä, kuulla, puhua jne. Minulla on vielä mahdollisuudet. Ehkä se oli tämän pääsiäisen opetus.

Makustelen, mitä tämä päivä tuo tullessaan?

Kuuntelen lintujen riemukasta laulua ja ajattelen teitä kaikkia. Teistä on tullut tärkeitä ja osa päivääni🙂 Huomaan usein ajattelevani, mitä kuuluu Salokalle tänään, mitä kuuluu Monangelle, missä Sam vaeltaa ym. ja monet muut. Se on sellainen miellyttävä, hieman haikea tunne. Kaikenkaikkiaan en tiedä millaista elämäni olisi ollut ja arkeni sujuminen jos en olisi saanut jakaa sitä tänne. Ainakaan en koskaan tule unohtamaan, että vietin niin pitkän jakson elämästäni täällä.

En jaksa nyt istua sisällä. Haluan lähteä ulos. Houkuttelin miehen, että lähdemme ajelulle, vaikka autossa ei paljon ole bensaa, mutta lyhyempi ajelu. Mies kysyi minne ajelisimme. Sanoin, että joku reitti, missä on paljon kaunista katseltavaa. Hän suunnittelee sitä nyt kartan kanssa. Laitan vain vähän vaatetta, kun autossa tulee kuitenkin kuuma ja samalla taas harjoittelen kesän vastaanottamista ja ehkä saan vähän rusketusta.

Kun palaamme kotiin meinaan syödä loput hedelmät ja niiden kanssa mitä kaapista löytyy. Minulla on rahaa 2,50e ja meinaan ostaa sillä jotain, joten varmaan käyn kaupassakin🙂

Hei Aitiontalon Kuunvalo!
Mukavaa kun pääset autoajelulle miehesi kanssa! Toivottavasti löydätte oikein kauniin reitin jota ajellessa mieli lepää. Tuo pisti ajattelemaan mitä kerroit perhesurmasta ja kuolleen äidin äidistä. Millaista kärsimystä! Ajattelen että vainajat ovat jo paremmassa paikassa, rakastavan Jeesuksen huomassa. Mutta tuon jäljelle jääneen äidin puolesta rukoilen, että hän jaksaisi.