Rainbow🙂🌻

Hyvä, että olo tuntuu menevän parempaan suuntaan🙂👍

🙂🌻🙂🌻

Minulla sitten meni päiväjärjestys ja suunnitelmat aivan sekaisin. Olisin halunnut tänään käydä ehkä kirjastossa ja ostamassa niitä korttivärkkejä, ulkoilla jne. No, mies halusi varata lääkärinajan, kun olo huono. Menimme terkkarin päivystykseen ja siellä meni aikaa ja joutui ramppaamaan vielä sairaalaan verikokeisiin ja keuhkokuvaan jne. Lisäksi mieltä synkistää mitä tapahtui terkkarissa..ilman omaa syytäni ajauduin sanaharkkaan erään vähemmistöryhmän kanssa ja meinasi käämit palaa sen verran lujaa, että ihme kun ei mitään pahempaa tapahtunut. On se jumalauta ihme, että tullaan suomeen elämään ja vittuilemaan suomalaisille. Ei ihan täsmää. tervemenoa takaisin kamelinpaskamajoihin minun puolesta. Alkaa niin ottaan aivoon, etten viitsi edes enempää ajatella koko välikohtausta.

Että alan vihaamaan koko tätä paikkaa. Just kun joutuu noissa virastoissa ja sairaaloissa sun muissa laukkaamaan. Inhottaa se ruuhka ja ihmisten virtaus joka paikassa. Rauhallista ei ole MISSÄÄN. Kotona on jos pysyy täällä, eikä mene tuonne ihmistenilmoille. Niin puuduttavaa, jatkuvaa hälinää ja tuhansia ihmisiä. Minä en vain yksinkertaisesti sopeudu sellaiseen. Kaikki elämänilo ja energia valuu minusta jonnekin pois, kun katson sitä tylyä, kiireistä, kasvotonta ihmismassaa. Kun ei omakaan jaksaminen ole aina niin hyvää niin tuollainen iso laitos, ihmisten virtaus ja viralliset tylsät asiat tuntuvat vievän voimia. Tai sitten olen vain jotenkin hullu, ehkä vika on vain minun päässä. Miten vaan, mutta yhä vähemmän tykkään pyöriä tuolla "ihmisten ilmoilla".

Nyt kun mieliala ja vire jo laski en tiedä jaksanko ja mitä tänään vielä tehdä. Se jää nähtäväksi. Ärsyttää, kun päivä alkoi ihan hyvin ja nyt se kääntyi tämmöiseksi.

Lekuri takana, menin avoimin mielin sinne. Hirveä läjä reseptejä kätösessä ulos. Nyt pohdin haenko niitä lääkkeitä vai en. Haenko vasta perjantaina, kun palkka tulee. Voisi sitten viikonloppuna testailla. Ensi viikolle on hoitsun aika perjantaille, ei ollu aiemmin minulle sopivaa, koska aion mennä töihin.
Taisi mennä vähän käteen koko lekurikeikka, kun menin ihan lukkoon. Vastailin kyllä jotain, mutta paniikkia pukkasi, kun kolmen ihmisen kanssa olin huoneessa. Lääkäristä en niin pitänyt, hoitsu oli enempi ajantasalla mieleni liikkeistä. Tajusi lääkevastaisuuteni ja toppuutteli lekuria.
Olin ihan tajuttoman väsy, kun pääsin ulos.
Taidan lähteä kohta ulkoilemaan, kun on noin lämmin keli.

Laitan aivot narikkaan ja en yritäkään tänään enää keskittyä mihinkään vaativampaan. Ajatukset ovat jo hajonneet ja vireys laskenut. Minä olen niin yksinkertainen otus, että kun asiat eivät mene siten, kuin olen suunnitellut niin ajaudun pois raiteiltani. En minä sitä sano, etteikö ollut hyvä, että mies meni lääkäriin, mutta se sekoitti koko päivän.

Huomenna ja perjantaina vielä hyvä ilma. Lauantaina alkaa takatalvi. Pakkasta ja lunta luvattu. Täytyy ulkoilla to ja pe varastoon. Loppukuun saakin sitten levähtää kevät ja kesäkohkaamisesta, kun "talvi" saapuu. Hah haa!

En viitsi ajatella mitään syvällisempää, koska alkaisin vain taas inhoamaan elämääni, enkä jaksa nyt alkaa inhoamaan🙂

Kohta ruokana riisiä ja broikkulia.

AK, miten jakselet? Täällä aurinko paistaa ja olen ollut jo ulkonakin. Nyt ootan kauhulla tyttöä koulusta kotiin ja sitä millä mielellä hän on. EIlen hän oli niin kiukkunen ku kevään ensi ampiainen.

Ensin päätin, etten kirjoita tänään. Sitäkään päätöstä en pysty siis kauaa pitämään. Välillä tuntuu, että tämä ketju on edennyt liian pitkäksi, eikä kukaan jaksa enää lukea tätä ja itsellä ei ole mitään uutta sanottavaa, pelkkää samaa ja samoista asioista marisemista. Eilen harkitsin vakavasti lopettavani kirjoittamisen ihan jo senkin vuoksi, että ärsyynnyn siitä, kun huomaan, etten kait osaa enää elää kirjoittamatta tänne.

Eilen iskenyt matalapaine on tänään jatkunut. Olen vetvonut päässäni eilisen päivän inhottavia käyntejä terkkarissa ja sairaalalla..ja varsinkin sitä välikohtausta sen porukan kanssa. Olen tullut nyt siihen tulokseen, että minun kannattaa mahdollisimman vähän (jos ei ole pakko) mennä minnekään "tylsiin" paikkoihin. En ihan ymmärrä miksi tuntuu, että ne vie minut tolaltaan ja viimesetkin voimat. Taidan olla oikeasti päästä vialla. Joku tosi lyhyt käynti (palauttaa joku paperi) vielä menee, mutta sellainen usean tunnin ramppaaminen ja odottelu niissä on kauhean rasittavaa.

Aurinko paistaa ihanasti, mutta aivan kuin en edes reagoisi siihen. Jalat on aika finaalissa eilisestä, eikä huvita senkään vuoksi mennä kävelemään. Tiedän, että mieliala on kuitenkin suurin syyllinen, etten viitsi edes yrittää tänään mitään. Yö oli kyllä aika syvältä. Lisäksi näin painajaisia. Aamulla herätessä liian aikaisin tuli pitkästä aikaa mieleen itsarin tekeminen, että pääsisi tästä kaikesta. Vaikea kestää, kun tuntuu, ettei oikein saa mistään helpotusta tai oikeaa apua ja päivät vain jatkuvat samanlaisena. Samaa rataa, pimpelipom!

Suoranaisesti en haluaisi tehdä itsaria tai yleensäkään kuolla. Joskus vain tulee hyvin voimallisena se tunne, kaipaus johonkin muuhun olomuotoon, toisenlaiseen maailmaan, ilman näitä maallisia rasitteita ja ongelmia. Huomaan, että moni asia, joiden suhteen olen jaksanut olla tähän saakka toiveikas niin en jaksa enää. Ainakaan tässä mielentilassa. Olen huomannut, että moni huono asia on pikemminkin krooninen, kuin ohimenevä. Se saa olon aika toivottomaksi ja silloin alkaa tuntua, että olisi parempi lopettaa tämä kaikki jos toivoa ei ole. En usko, että sellainen elämä tai sellainen minä, jollainen oli aikaisemmin voisi olla enää mahdollista. Lisäksi tämä ikä on alkanut masentamaan. Ymmärrän nyt selkeästi, että nuoruus on lopullisesti ohitse ja tästä ei ole suunta, kuin enää vanhenemiseen.

Jossain vaiheessa 30+ ajattelin, että nuoruuden vaikeudet on ohitettu ja minulle alkaa uusi elämä, parempi elämä, jonka olen ansainnut kaikkien vaikeuksien jälkeen. Mutta siitähän ne todelliset ja elämänlaatua heikentävät ongelmat vasta alkoivatkin ja jatkuvat vain. Suoraan sanottuna olen aivan helvetin kyllästynyt, väsynyt ja katkerakin tällä hetkellä. En tajua, miten jollakin ihmisellä edes voi olla näin paska koko elämä, kuin minulla? Että kaikki voikin mennä aina vain päin vidua. Hienoa, olen 36v enkä ole saanut mitään kunnollista elämässäni aikaiseksi, eikä mitään tolkkua mihinkään tunnu löytyvän. Sanoin äidillenikin, että vaikeudet minun osalta loppuvat tasan tarkkaan vasta hauta-arkussa ja uskon sen olevan täysin totta.

Joo. On huono päivä, eikä tostai nyt ole toivoa täynnä.

Luultavasti alan taas kevään ja kesän tullen haaveilemaan siitä, että vuokraan Naantalista sen huvilan ja asun siellä kauneimman kesän, jonka jälkeen poistun tästä maailmasta.

Mies teki ruoan ja söimme.

Avasin makkarin ikkunan, jotta saa tänne raitista ilmaa. Aurinko paistaa ja talitiainen laulaa. Kaikenlaisia elämän ääniä kantautuu. Tulin hieman haikeaksi kun katselin ja katselen yhä ikkunasta keväistä maisemaa. Kyllä maailma ja elämä sittenkin voisi olla aika ihanaa jos vain pystyisi elämään, kuin normaali ihminen. Luulen, että masennukseni aiheutuu siitä, että tiedostan, kuinka onnellista elämäni voisi olla jos tietyt asiat olisivat toisin. Olenhan kokenut senkin, että elämä voi olla aivan ihanaa. Ei kait kukaan silloin halua tyytyä "huonoon" elämään.

Päätin juuri, että jos asiani eivät ole parantuneet kesän loppuun mennessä niin silloin tämä kaikki saa olla ja minä katoan tästä maailmasta.

Tämä päätös helpotti minua hieman.

Ai kamala, että tulen sinua kaipaamaan, jos lähdet, tästä maailmasta, tai edes täältä tukinetistä!! Muistan, miten yritin jossain vaiheessa syksyllä käydä sinua täällä huhuilemassa, ja olin iloinen, kun tulit kanssa takaisin, vaikka syyt poissaololle olikin olleet kurjempia kuin siinä vaiheessa ajattelin.

Älä siis katoa, rakas ystävä. Sinnitellään yhdessä. ☺️❤️☺️

Minä voisin hyvin muuttaa sinne haaveilemaan kanssasi, voitaisi tuijotella tähtitaivasta ja tutkia kaikkia vanhoja esineitä ja autiotaloja, ah se vasta elämää olisikin! Tämä minunkaan elämä ei kyllä nappaa oikein. Erakoksi olen muuttunut, sehän nyt on jo opittu, mutta ei siinäkään oikein tunnu järkeä olevan niinkuin koko elämäksi??! Vähän mietityttää, mitä sanoo terapeutti huomenna kun ollaan etenemässä sellaisiin kysymyksiin mitä jo siis aiemmin olen täyttänyt, missä mm. kysytään, että miten näet tulevaisuutesi, ja miten ja milloin uskot kuolevasi, ja vastailin aika rehellisesti niihin kaikkiin juurikin sillä mentaliteetilla, etten näe eläväni vanhaksi, eikä minulla ole siihen mitään tarvettakaan. Mitä muuta siihen voi sanoa. Ei minua kiinnosta ollenkaan se, että on kokoajan lisää vaan negatiivisia asioita sitten kannettavanaan ja kokoajan muita läheisiä ja tuttavia sitten kuolee vaan ympärillä.. mitä jos sitä olisi "viimeinen" elossa, surisi vain ja kaipaisi omiensa pariin.. vaikka eihän tässäkään ole mitään pointtia, jos on elämänsä elänyt erakkona. eipä kannata nyt selkeästi ajatella moista😋

Minulla on tänään POIKKEUKSELLISESTI hyvä päivä, oikein lauleskelin ääneen ja kovaan sellaiseen autossa tuossa matkalla kotiin, tulin juuri, varmaan sen takia hyvä mieli kun työpäivä oli iisein ikinä ja silti kaikki oli tosi tyytyväisiä ja oli mukavaa. Jos olisi joka päivä tällaista niin olisi helpompaa. ei tarvitsisi sitten miettiä muita hankaluuksia omalla ajalla kuin näitä oman mielen sisäisiä. Kun niissä kyllä ihan tarpeeksi.

Ihan helpottavaa kyllä periaatteessa, että vielä tulee talvi, niin ei tarvi ihan vielä kokonaisvaltaisesti ahdistua siitä, miten kevät kasvaa ja kohisee ympärillä elinvoimaisena, jos itsellä on nuutunut ja väsynyt ja ankea olotila. Se laittaa meillä automaattisesti varmaan kaikilla ahdistuksen ja epäonnistumisenolon aikas tappiin.

Iso halaus täältä☺️❤️☺️

Kiitos Kuunvalo lämpimästä vastaanotosta. Oli pakko käydä vähän lataamassa akkuja. Tulipahan ainakin liikuttua tuolla reissulla. Ei kauheeesti, mutta reilut 50km kuitenkin. Minusta on tosi mukava lähteä tuolleen hetken mielijohteesta vaeltamaan. Nyt pakkasin ruokaa niin vähän mukaan, että piti käydä joka päivä pilkillä, muuten olis tullut nälkä. Onneksi tähän aikaan vuodesta saa sen verran helposti ahvenia, ettei tarvinnut kärsiä nälästä. On oikea köyhän taivas olla jossain keskellä ei mitään, paistaa nuotiolla kalaa, keittää kahvia ja kuunnella luonnon ääniä. Se taitaa olla ainoa "maailma", missä tunnen olevani kotona, mut sielläkin olis niin paljon mukavampaa olla oman kullan kanssa. En voi kuin ihmetellä, miten monet naiset kirjoittavat täällä viihtyvänsä luonnossa. En ole koskaan tavannut naista, joka olisi nähnyt maalaiselämässä mitään mukavaa, mut enhän minä kyllä ole tavannut naisia muutenkaan. Naisilla tarkoitin lähinnä sukulaisia, muuten en ole naisten kanssa pahemmin jutellut reilun kymmenen vuoden aikana, mut niidenkin mielestä on täysin idiootin hommaa olla jossain korvessa. Kuolisin onnesta, jos voisin kömpiä yöksi telttaan ja ottaa oman kullan kainaloon tuollaisella reissulla 🙂 Pitää kirjoittaa joulupukille ja toivoa sellaista. Se taitaa olla ainoa mahdollisuus. Mielelläni ottaisin seuraa tuollaisille reissuille. Kesät istun uisteluveneessä ja yöt nukun jossain saaressa ja minusta se voittaa kotiolot aina. Talvella olen nykyisin päässyt vaeltamaan aivan liian harvoin, mut tämä viimeisin reissu tuli kyllä tarpeeseen. En edes tiedä, montako päivää olin poissa. Kaupungissa elämä on yhtä helvettiä, varsinkin kotioloissa. Tunnen oloni täällä päivä päivältä ahdistuneemmaksi. Olen siis täysi maalaisjuntti ja hyvä niin. Sais vaan olla aina siellä. Ei hitto!! Ihmettelin hetken, mikä täällä käryää, kunnes tajusin, että sämpylät palaa. Tein ensimmäistä kertaa elämässäni sämpylöitä ja lopputulos on...joo..no....ihan hyviä..ei palanu pahasti...mut pitää varmaan lopettaa tähän. Tsemppiä kaikille.

-Kärähtänyt Sampylä

AK: Kun tietää tuon tunteen, niin ei yritä tarjota sitä kaikki paranee lässytystä. Siitä ei ole apua.
Halit täältäkin. Veisin kahville ja leivokselle, jos voisin 😀
Kummasti nuo päätökset, että saa luovuttaa auttavat joskus.
Olen monasti itselleni antanut luvan lähtöön, jos tulee oikein paha hetki. Kaikesta huolimatta sitä aina katsonut sen seuraavan päivän.

Tällä kertaa on ollut todella lähellä, etten luovuttanut lopullisesti ja tappanut itseäni. Olin miettinyt kaiken valmiiksi ja tuntui, ettei kaiken paljastumisellakaan ollut mitään väliä.

Tämä yö on pärjättävä puhtaana, että selviän huomisesta työpäivästä.

Kaiken lian suoltamisesta tekstiksi on varmasti apua, siksihän tämäkin on olemassa.
Toisaalta omalta kohdaltani olen miettinyt monta kertaa, etten halua saastuttaa ihmissuhteitani näillä. Silti veljeni sanoi, että olisi parempi tietää, missä mennään, vaikka onkin rankkaa. Kuulemma sulkeudun helposti. Hmmhh. nyt sitä kahvia, jos aivot alkaisivat raksuttamaan.

AK, en totta puhuen löydä nyt sanoja, mitä sanoa (=kirjoittaa). Mutta älä nyt mihinkään katoa. Mulla on aika monta pahaa vuotta takana. Enkä vielä edes viime syksynä olisi uskonut, että nyt voisin ajatella näin valoisasti elämästäni. Vaikka konkreettisesti mikään ei ole muuttunut elämässäni. Ajattelen, että joskus voi tavata enkelin ihmisen hahmossa. Ja sellaisen olen tavannut. Hän kulki jonkun matkaa mukana elämässäni. Hän oli kuin paraskin terapeutti (itse asiassa terapeuteilta tai lääkäreiltä en ole ikinä kuullut noin hyviä elämän viisauksia). Alussa vastustelin ja pidin koko juttua umpikuluneena positiivisuushapatuksena ennen kuin tajusin, mistä on kyse. Ihan vaan niinkin "pienestä" jutusta kuin MINUN elämästä. Ikään kuin heräsin pitkästä mustasta unesta.

Toivon AK, että sinäkin jonain päivänä törmäisit siihen "enkeliin". Minäkin tapasin hänet paikasta, josta viimeksi olisin sellaista ihmistä kuvitellut tapaavani.

Tämä Susi ilmoittaa nyt lähtevänsä laumasta omille teille. Eikä tämä, AK, tosiaankaan johdu mistään sun kirjoituksista, että en jaksaisi niitä lukea. Ei. Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa. Susihan on laumaeläin. Varmaan käyn teitä välillä täällä katsomassa.

Kaikille teille Susi-jengiläisille paljon jaksamista ja kaikkea hyvää. Kiitos, että sain kuulua laumaanne.
☺️❤️ 🌻🙂🌻

MonangeRakas☺️❤️☺️

Tiedätkö mitä? Äsken juuri, kun laitoin makkarin verhot kiinni, katsoin taivaalla loistavaa kuuta (kuinka kaunis se onkaan) ja ajattelin Sinua. Jotenkin vain ajattelin ja sitten tulin tänne katsomaan ja olit kirjoittanut🙂

Heti tuli parempi mieli. Mistä se kertoo? Luullakseni siitä, että olen aika kyllästynyt omaan tilanteeseeni ja elämään, jossa ei tunnu olevan oikein sisältöä. Ja luultavasti eniten siitä, että tunnen olevani melkoisen YKSINÄINEN näiden kaikkien asioiden kanssa. Siis vaikka minulla on hyvä puoliso, joka jaksaa olla kanssani, vaikka olen varmasti tässä tilassa ja muutenkin enimmäkseen aika rasittava tyyppi. Ja onhan äiti, mutta hän on kaukana, eikä koskaan fyysisesti läsnä. Sitten on ystävätär, joka viimeksi tänään lähetti viestiä (on lähettänyt jo aika monta viestiä ja kyselee huolestuneena mikä minulla on, kun en vastaa ja siltikään en ole vielä(kään) vastannut) Mutta siis..silti koen yksinäisyyttä, ettei ole sellaista ihmistä/ihmisiä, jotka voisivat oikeasti minua ymmärtää, saatika auttaa jotenkin, en kyllä edes itsekään tiedä miten..

Luultavasti juuri yksinäisyydentunne (vähän sama, kuin tyhjyydentunne) ja sisällötön elämä vailla näköalaa tulevaisuudesta saa minut huonona hetkenä sortumaan ajattelemaan "katoamista". Kuitenkin tiedän, että taas parempana päivänä/päivinä jokin pienikin asia parempaan päin saa minut lopettamaan sen ajattelun. Nyt sinä sait minut ainakin hetkellisesti unohtamaan sen ajattelemisen, kiitos siitä🙂🌻

Luulen, ettei pitäisi niin hirveästi koko ajan miettiä ja pohtia ja pelätä. Sehän vie loputkin voimat ja energiat. Varsinkin pelkääminen, jota olen harrastanut koko ikäni. Aina pelännyt ja jännittänyt sisälläni jotain (varmaan koska lapsuuteni oli aika ajoin turvatonta ja epäkannustavaa, samoin osa nuoruudestani) elämässäni mikään ei ole koskaan ollut perusturvallista tai ennakoitavaa, kuin ehkä hetkittäin.

Oloni ei muutenkaan ole ehkä maailman paras, koska olen sortunut jo pitemmän aikaa syömään liian vähän, epäsäännöllisesti ja täyttä roskaa. Olen nukkunut huonosti, ollut stressaantunut ja vähällä bentsolla. Se johtaa aina tähän samaan..eli itseni kokonaisvaltaiseen laiminlyöntiin. Itsetuhoisuutta kait sekin..se on myös tyypillistä epävakaille, että laiminlyö omia ihan päivittäisiä tarpeitaan esim. ei syö vaikka olisi nälkä tai ei mene pesulle, vaikka olisi likainen, valvoo vaikka pitäisi nukkua jne. Periaatteessa tarvitsisi koko ajan jonkun, joka huolehtisi näistä asioista. No, sellaista ei aikuisella ihmisellä voi, eikä kuulukaan olla. Paitsi minun exä, joka hyvinä (ainakin minun mielestä hyvinä) aikoina huolehti minusta kuin pikkuvauvasta. Kävi herättämässä, teki aamiaista, toi sen minun nenän eteen, soitti minun puolesta sinne tänne ja hoiti asioitani, kuskasi minua minne halusin mennä, auttoi jopa työasioissa, lähti vaikka yötä vasten ostamaan minulle herkkuja jostain jos aloin niitä vonkua..Nyt tajuan, että se on ollut ihan kohtuutonta ja palkaksi kaikesta en edes osannut arvostaa sitä vaan käyttäydyin kuin mikäkin kakara. Voi olla, että minulle on annettu nämä vaikeat asiat siksi, että tajuaisin, etten voi loputtomasti "käyttää" muita ihmisiä ja olla vieläpä epäkiitollinen. En tiedä..

Voi että, kiva kuulla, että sinulla on ollut noin hyvä päivä. Tiedän, kuinka paljon voimia se antaa, vaikkapa yksi oikein mieluisa päivä niin sillä jaksaa sitten jopa monta heikompaa päivää. Minäkin aina laulan autossa, kun olen "voimissani". Se onnistuu aika hyvin, kun jostain syystä muistan melkein minkä tahansa biisin sanat ulkoa, kun kuulen ensimmäiset sävelet. Saatan hoilata vaikka 20 biisiä peräkkäin🙂 Silloin on joskus hauskaa, kun mies ottaa muutaman kaljan ja laulamme yhdessä kuunnellen Youtubesta vaikka mitä.

Monange, saavut paikalle aina enkelin lailla🙂 Ehkä oletkin minun nettienkeli. Kiitos, että jaksat..*HALI*

Toivottavasti huomennakin on hyvä päivä sinulla ja terapia menee hyvin. Mies menee huomenna taas lääkäriin, mutta minä en varmaan mene sinne mukaan, etten taas ala ahdistuksissani riehumaan siellä, tai en tiedä vielä, päätän huomenna.

See You Honey!

Voi Ryökäle Ystävät Rakkaat🌻🙂🌻☺️❤️

Olen aivan pyörällä päästäni, kun juuri valitin yksinäisyydentunnetta ja muuta skeidaa ja sitten TE KAIKKI yhtäkkiä olettekin lähes samaan aikaan kirjoittaneet tänne. Uskon, että tämä ei voi olla sattumaa vaan ajattelen, että se on viesti minulle jostain, että voin taas tältä erää unohtaa ajatukset itseni lopettamisesta, että jostain tulen saamaan apua ja asiani voivat ehkä kuitenkin vielä joku päivä ratketa tai jos eivät niin ainakin opin elämään niiden kanssa tjs. Ehkä se oli suojelusenkelini, joka "ohjasi" teidät tänne kirjoittamaan🙂

Minä ole sen verran yksinkertainen ihminen, jonka pää on kuin tuuliviiri, että pienikin asia suuntaan tai toiseen saa minut muuttamaan mieleni. Ehkä se on sitä epävakaata persoonaa en tiedä. Mutta nyt kuitenkin ilahduin teidän kirjoituksistanne niin paljon, että unohdin (ainakin tällä hetkellä) itsetuhoiset ajatukset. Kuulostaa kyllä ihan siltä, kuin kiristäisin, että jos ette kirjoita niin teen itsarin, heh..no en tietenkään sitä tarkoita vaan ihan vilpittömästi olen iloinen, että just nyt te kaikki kirjoititte.

Huomisesta en vielä tiedä ja tuskin se nyt kovin loistelias tulee olemaan, mutta ainakaan en nyt, enkä varmaan huomennakaan haudo itsaria..

Hämärä: I still loving YOU☺️❤️ Kiitos viisas ystävä, että kuljit mukana. Kunnioitan päätöstäsi ja toivon sinulle KAIKKEA PARASTA! Ihanaa, että ajattelet elämästäsi positiivisesti. Olet aina tervetullut tänne kertomaan kuulumisia jos siltä tuntuu. Olkoon enkelit kanssasi jatkossakin *Hali* Muistan sinua aina, kun ulkona hämärtää🙂

Rainbow: Kiitos, kun ymmärrät noita itsetuhoajatuksiani. Olet ihan oikeassa, että mikään lässytys tyyliin: kyllä se siitä ei mitään auta, sillä hetkellä, eikä sellaista jaksa edes kuunnella. Parempi juurikin on noin kuin sinä asiat ilmaisit, että tiedät miltä se tuntuu jne. Ainakin sellaiset ihmiset, jotka ovat itsekin pyöritelleet itsetuhoajatuksia, ymmärtävät. *Hali'

Sam: Siis mitäääh?! Ihan oikeasti leivoit sämpylöitä? Vai oliko se joku vitsi (niin kuin ensin luulin) Sinulle sitten huumorintaju on kohdillaan🙂 Itse olet Sampylä ja leivot sämpylöitä, heh..ei vainkaan, kun ihan hienoa ja melkein tulin taas kateudesta vihreäksi, kun kerroit reissustasi. Kuulostaa tosi mahtavalle. Ehkäpä Rainbow voisi hyvinkin lähteä sinun mukaan joku kerta😉 Kiva kun ilmoittelet itsestäsi. Luultavasti kaupunki ei ole sinun paikka (ei varmaan minun, eikä monen muunkaan) herkän ihmisen, joka arvostaa luontoa. Aivan mahtavaa, että sinulla on voimia lähteä sinne luontoon, etkä ole jämähtänyt paikoillesi. Se on tosi tervehenkistä. Sinulle pitäisi tehdä oma tv-ohjelma "Eräjussille morsian". Saattaisi muuten olla aika suksee. *Halit*

Kuten Monange sanoi, saattaa olla, että juurikin tämä kevät on vähän vaikeaa aikaa, kun elämä ja valo alkaa kohista ympärillä ja itse tuntee sen korostavan oman elämän synkkiä ja voimattomia puolia. Eihän suotta sanota, että mt-ongelmissa usein juuri kevät on valon lisääntymisen vuoksi "vaarallista" aikaa. Nythän se on juurikin niin yllättävän nopeasti "rysähtänyt" päälle, että ainakin minä olen kait mennyt paniikkiin siitä, vaikka toisina päivinä osaankin jo nauttia siitä.

Kiitos kaikille kirjoituksista, ne tulivat juuri oikeaan aikaan🙂

AK: älä nyt pelottele herkkää ihmistä minunkaltaisillani ihmsillä 😀

Maalaiselämä on kyllä tuttua, kymmenisen vuotta vierähti kaupunkilaiskakaralta lehmien parissa. Kesät vietetty mökillä ilman mukavuuksia lapsesta asti. Tosin pidän mukavuuksina käsipumppua, ettei tarvitse kantaa vesiä saunaan järvestä 😀 Myös kompostivessa on pop.

Paras kaverini muuten käyttää sujuvasti ompelukonetta, leipoo ja kokkaa, vaikka on mies 😋

Tänään menossa töihin, jännittää. Eipä siellä varmaan kukaan tiedä, miksi olin pois. Tosin viikko sitten torstaina itkeskelin pitkin päivää, joten jotain villejä veikkailuja voi olla. En jaksa välittää, onneks on talo täynnä äijiä, eikä juoruavia akkoja.
Sunnuntaina lupasin leipoa yhdelle ihmiselle. Yritän pitää itseni liikkeessä. Mieliala on nousussa, toivottavasti se ei keikahda ylikierroksille. Fyysinen väsy on melkoinen , mutta pää kaipaa lenkille.
Kun voisin jakaa tätä kasvavaa pirteyttä muillekkin 🙂

Yöllä nukuin, mutta heräsin taas jo neljältä. Kävin vessassa ja yritin saada unta sen jälkeen siinä onnistumatta ja makasin "horteessa" kuuteen asti sängyssä, kun mies nukkui vielä niin en viitsinyt alkaa valoja sytyttämään.

Aamusta kävimme kaupassa. Oli suunnitelma käydä kaupassa, ennen kuin miehellä on se lääkäri. Kävimme kaupassa ja sen jälkeen tapahtui yllättävä juttu..

Tulimme kotiin takaisin ja eteisessä sain tunteen, että en halua mennä sisälle "homehtumaan" vaan olla ulkona. En ajatellut sen enempää vaan lähdin vain kävelemään tielle päin ja en sanonut edes miehelle, että olen menossa jonnekin. Tyhmää tietty, mutta olin jo päättänyt, että kävelen sinne autiotalolle päin, ainakin niin pitkälle, kuin jaksan. No, kävelin ja kävelin..ja sitten vielä kävelin ja tsemppasin itseäni jaksamaan. Ja tsadaa! Kävelin sinne autiotalolle asti (en tiedä tarkkaan, mutta muutama kilometri sinne on meiltä). Tiedän, etten olisi ikimaailmassa kävellyt niin pitkään jos en olisi ihan aukuisten oikeasti HALUNNUT mennä sinne autiotalolle. Kun tahto oli kova niin se onnistui. päätin, että nyt menen sinne, vaikka mikä olisi. Kun ei kerran pyörällä onnistunut (tai siis pääsinhän sinne saakka, mutta aika vaikeasti, enkä päässyt pyörän kanssa sen "portin" ohitse) niin ajattelin, että ainoa vaihtoehto päästä sinne on yksinkertaisesti kävely. Kun ei mieskään suostunut minua sinne viemään kerran.

No niin..jalkaisin siis pääsin livahtamaan sen hiivatin puomin alta ja kävelin sen pitkähkön polun sinne talolle. Aikamaoista liejua ja lätäköitä oli täynnä se tie, kun lumet ja jäät sulaneet. Kenkäni mulahtivat useamman kerran lätäkköön, mutta en välittänyt. Päässäni takoi vain, että nyt menen sinne talolle. Talon luona huomasin, että puolet talosta oli jonkinlaista latoa tai muuta säilytystilaa ja puolet asuinrakennusta. Sisään en ikävä kyllä päässyt, koska siellä oli melko lujat lukot ovissa. Kurkistelin ikkunoista. Ladon puolella ei ollut mitään. Asuinrakennuksen puolella oli lattia kokonaan romahtanut, eikä siellä ollut kuin muutama mätä kaluste. Ikkunoilla oli silti vielä kukkapurkit ja niissä homehtuneet ja kuivuneet kukanrangat, allaan arabian kahvikupin aluslautaset, niin likaiset, että häthätää näin niiden olevan erästä arabian sarjaa 70-luvulta.

Oli aika lumoava tunne pitkästä aikaa tiirata autiotalon ikkunasta sisälle🙂 Sain koko hommasta kyllä tyydytystä. Siitä, että viimeinkin onnistuin pääsemään sinne, sekä että olin selvittänyt "arvoituksen", joka pitkään vaivasi mieltäni, siis se talo. Hieman paluumatkalla alkoi jalkoihin ottamaan ja jouduin pysähtelemään välillä ja levähtämään, mutta hoin itselleni mielessäni, ettei minulla ole mitään hätää ja voin ihan rauhassa kävellä meni siihen sitten vaikka koko päivä. Linkkuripysäkin penkillä istuin vähän aikaa ja jatkoin taas. Oli aika kova tuuli ja katupöly lensi isoina mattoina tuulen mukana. Hiekkaa meni suuhun ja silmiin.

Kun pääsin kotiin takaisin olin aika hiessä (paksusti vaatteita päällä) ja menin pesulle. Mies oli aivan ihmeissään minne olin livahtanut. Sanoin, että eikö muka arvannut minne olin mennyt? Oli luullut, että menen lähikauppaan, eikä ollut osannut kuvitellakaan, että oikeasti lähtisin sinne autiotalolle kävelemällä, vaikka olen niin uhannut tehdä. Mies oli vähän hiljainen, oli kait pelännyt, että olen pökrännyt jonnekin. Oli kuulema meinannut lähteä etsimään minua jos en olisi just silloin ilmestynyt.

Huilasin vähän aikaa, tankkasin vettä ja suolaa. Päätin lähteä miehen mukaan sinne lääkäriin ja toivoin, ettei siellä olisi niitä samoja tyyppejä, kuin viimeksi. No, ei ollut. Oli melkein tyhjä koko terkkari (eihän ihmiset pe-iltapäivänä jouda lääkäriin, kun on muutakin tekemistä. Maanantaina siellä on aina hirveä ruuhka😉)

Lääkärin jälkeen mentiin apteekkiin hakemaan miehelle lääkkeitä. Onneksi oli maksari, koska ne olis maksaneet 150e. Samalla kävin ison marketin puolelta katsomassa löytyisikö niitä korttitarvikkeita sieltä, mutta en löytänyt.

Mietin vielä jos olisi kirjastolla käynyt, mutta mies halusi tulla jo kotia.

Nyt siis ollaan taas kotona. Ruoka menee uuniin jne. Olen tyytyväinen, että sain sen autiotalon homman selvitettyä, ettei se enää paina mieltäni, kun siitä pyöräshowsta jäi niin hirveä masennus päälle. En tiedä vielä, kuinka paskana klabbit on huomenna, mutta aivan sama, se oli sen arvoista. Nyt voin mielessäni kurkistella siitä talon ikkunasta sisälle ja nähdä "mummon vanhan" astiakaapin (sellainen vaaleansininen "vakiomalli") ja hieman muuta vanhaa tavaraa, kun tiedän miltä siellä näyttää. Oikeastaan siellä ei ollut paljon mitään, mutta kuitenkin kokemus oli MAHTAVA!

Taidan olla tosi seko noiden autiorakennusten suhteen. No, en minä sille mitään mahda😋

Nyt voin suht tyytyväisenä "heittäytyä" lepäämään. Odotan ruokaa ja kuuntelen musaa. Myöhemmin luen kirjoja.

🙂👍🙂👍

Mä en uskaltais mennä autiotalolle yksin. Olen liian arka. Pelkkä metsään menokin on jo haasteellista.