Minä olen ajatellut ja kaivannut kuolemaa ihan lapsesta asti. Minäkin uskon, että kuolema ei ole kaiken loppu vaan jonkun kauniimman ja todellisemman alku. Että siirrymme siihen oikeaan maailmaan tai jotain. Että ymmärrän oikein hyvin tuon kaipuusi. Olen lukenut kirjoja rajakokemuksista ja ne kiehtovat minua. Olen kuitenkin tajunnut, että ehkä minua tarvitaan täällä vielä ainakin siihen asti, että kaikki lapset ovat aikuisia. Ja haluaisin minä lapsenlapsiakin ja heidän kanssaan sitten olla, jos heitä nyt edes tulee. Toivottavasti. Mutta vanhuutta pelkään. Pelkään sitä, että sairastun dementiaan tms. ja minusta tulee ihan hoidettava ja avuton vihannes. Sitä ennen haluaisin kuolla. Paljonhan vanhuksia kuolee tapaturmaisesti eikä niistä läheskään aina tiedetä todellista syytä. Suuri osa on ihan varmasti itsemurhia, vaikka niistä ei puhutakaan. Välillä, jos en saa unta, kuvittelen kuolemaa ja fantasioin siitä.

Repukka☺️❤️

Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksestasi. Minä myös olen lapsesta saakka ollut kiinnostunut aina jollain asteella siitä toisesta maailmasta. Perhepiirissä myös on kokemuksia henkimaailman läsnäolosta, siksi ne ovat olleet luonnollisesti läsnä koko elämäni ajan. Iso-äitini näki enneunia, äitini on nähnyt enneunia ja myös henkiä. Tiedän varmasti, että kyse ei ole mistään mielisairaudesta. Itse olen nähnyt enneunia, minulla on selvänäköisiä kokemuksia ja muutama paranormaali kokemus (enkä tällöin ole kärsinyt mt-ongelmista). Aika vähän näistä tulee puhuttua muiden kuin perheenjäsenten kanssa ja parempi niin. Vaikka nykyään aletaan olemaan avoimempia näille asioille niin vieläkin on suuri vaara, että tulee leimattua vain hulluksi.

En minä näitä asioita koko ajan mieti ja varsinkaan silloin, kun olen enemmän kiinni maallisessa elämässä. Mutta jonkinlainen kiinnostus säilyy jatkuvasti eri muodoissa. Autiotalot ja vanhat esineet liittyvät myös tähän kiinnostukseen. Minäkin ajattelen, että minulla on vielä tehtävää tässä maailmassa, mutta tiedän, että sitten kun lähtö tulee sitä ei tarvitse pelätä vaan se on päinvastoin alku paremmalle. Olet oikeassa noista vanhusten itsemurhista. Vanhusten itsemurhat ovat lisääntyneet. Yhä useampi vanhus ei halua joutua höpertyneenä jonnekin laitokseen "hoitoon".

Jokaisen kiinnostuneen kannattaa lukea Lorna Byrnen "Toivon viesti enkeleiltä" ja muutkin hänen kirjansa. Ne ovat selkää, kaunista ja helppotajuista kertomusta tositapahtumista.

Minulle tämä enkelikirja on antanut paljon uutta näkökulmaa elämään🙂

Olen ihan lopussa, tekisi mieli vaan itkeä, mutta itkukaan ei tule. 😭 En jaksa tätä elämää! Ei tässä ole mitään järkeä, miksi kärvistellä, kaikki on vaan liian raskasta ja eläminen ei näytä helpottuvan, tuntuu, että pohjavireeni on ikuisesti surullinen ja pilalla, eikä se muutu vaikka aikaa kuluu aina vaan lisää. Hukkaan aikaa ja en kestä tätä elämääni tällä hetkellä ollenkaan. Mitä järkeä edes yrittää kun ei se johda mihinkään???!!!???!??? 😑❓

Mies on ihan sekaisin ja höpisee kummia. En tiedä mikä sillä on? Aamulla meinasi pyörtyä, kun olimme kirppiksellä. Vähän huolestuttaa..Mutta kuitenkin tuntuu olevan muuten suhteellisen ok. Kuumetta taitaa olla ja yskii. Ehkä keuhkoputkentulehdus tai sehän on astmaatikolla melkein krooninen. Voi pyhät pyssyt, jutut on ainakin oudot. Levoton ja rauhaton ja ylivireä, kuin maaninen melkein.

Täytyy seurata tilannetta...😞

Moi. Ajattelin tulla tänne marisemaan samoja vanhoja juttuja. Minäkin olen tällä hetkellä todella kyllästynyt tähän maailmaan. Olen ollut jo niin pitkään, kuin muistan, mut minun muisti ei kyllä ole sieltä parhaasta päästä. Pelkkä ajatuskin siitä, miten kauan olen ollut totaalisen yksin, saa minut voimaan pahoin. Minulla ei ole ollut vuosiin yhtään ihmistä elämässäni, ei edes sitä yhtä.

Kaikki päivät on samanlaisia, treenaan ja olen yksin kotona. Onneksi pääsee edes joskus käymään maalla, vaikka yksinhän sitä on sielläkin. Luonnon keskellä sitä on vain jotenkin helpompi kestää, mut sinnekkin pääsee niin harvoin, että on tosi vaikee jaksaa tätä elossa olemista.

Aina, kun istun yksin kotona ja kirjoitan esimerkiksi tänne, tulen todella surulliseksi. Yritän varmaan helpottaa tätä yksinäisyyden tunnetta kirjoittamalla, mutta usein vaikutus on päinvastainen. Masennusta on kestänyt koko elämäni ajan ja olen oppinut erottamaan eri tunnetilat syvästä masennuksesta huolimatta ja tällä hetkellä olen todella surullinen. Huomenna ehkä vain apaattinen ja masentunut, mut tänään tämä yksinäisyys tekee jostain syystä erityisen kipeää. Olisipa edes yksi ihminen, jonka voisi pyytää kylään, tai mennä itse käymään jonkun luona, mut ei. Keksisin miljoona asiaa, mitä olisi mukavaa tehdä kahdestaan, mut yksin ei huvita, ei jaksa, eikä kiinnosta tehdä enää yhtään mitään. Veemäinen tunne, kun tajuaa katsovansa vierestä, miten elämä valuu hukkaan.

Elämä on kyllä väärä sana. Ei tämä elämää ole, olen vain olemassa. Meillä kaikilla on oma taakka kannettavana ja oma tuntuu aina raskaimmalle, mikä on luonnollista. Minun taakka on olla yksin, sinkkuna, ilman kavereita tai tuttavia. Se ei edes kuulosta pahalle. Vaikuttaa asialle, mikä olisi helppo korjata, mut sitä se ei ole. Surullinen olo tulee juuri siitä, ettei kelpaa kenellekkään. Sanoispa joku päin naamaa, mikä minussa on niin pahasti vialla, niin yrittäisin korjata asiaa, mut ei ole ketään sanomassa. On niin tyhjä olo, etten muista yhtään sellaista hetkeä, milloin olis tehnyt yhtä kovasti mieli vetää jotain douppia. Olen tosi lähellä sitä pistettä, että annan itselleni luvan vetää pollee, koska en kestä olla selvinpäin enää hetkeäkään. En oikein tiedä, olisko se välttämättä edes huono ratkaisu. Molemmilla vaihtoehdoilla lopputulos on sama. Jossain vaiheessa tulee kuolema, vaikka pysyisin kuivilla. Alkaa tuntumaan sille, että se kuolema tulee nopeammin ilman aineita, jos jatkan tätä olemassaoloa, sillä henkisesti olen jo kuollut.

-Sampylä

Monange Rakas☺️❤️

Olet ollut ajatuksissani viime päivinä hyvin tiiviisti. Meinasi eilen jo huhuilla sinua ja kysellä, mitkä ovat fiiliksesi. Jotenkin ajattelin, että olet minuun kyllästynyt, etkä välitä siksi kirjoittaa😞 tuli kyllä sitten myös mieleeni, että ehkä sinulla on matalapainetta, etkä jaksa kirjoittaa. Kuitenkin ajattelin sinua, joten hyvä, että kirjoitit.

Ajan hukkaaminen, siinäpä se. Minä olen viimeajat miettinyt kauhuissani, että kohta on taas kesä ja minun elämäni ei ole edistynyt oikein mihinkään suuntaan. Melkein paniikki siitä ajatuksesta tulee ja samalla jotenkin huono omatunto ja syytökset itseään kohtaan, että en ole saanut itseäni "kuosiin" vieläkään, vaikka syksyllä olin varma, että tähän aikaan vuodesta olen jo ihan "normaali". No, en ole. Yhä useammin myös minun mieleen hiipii lannistava ajatus, että tämä ei tästä mene kuin huonompaan suuntaan.

Varmasti me kumpikin olemme yrittäneet parhaamme. Elämä on välillä kauhistuttavan oikukas luonnevikainen hevonen, joka vikuroi omia polkujaan, eikä siihen saa mitään otetta. Minusta on tullut myös järkyttävän apaattinen ja pessimistinen. En siedä sellaisia typeriä fraaseja, joita viljelevät ihmiset, joilla on kaikki ok. "Kyllä se siitä" ja "asioilla on tapana järjestyä" iso HAH, sanon minä. "Ei se aina siitä" ja "joskus asioilla on tapana järjestyä aivan päin persettä". Tahallani en ole negatiivinen, mutta realistinen haluan jossakin määrin olla, enkä huijata itseäni, vaikka sitäkin tulee tehtyä.

Samanlaisia fiiliksiä siis..Aika kuluu pelottavaa vauhtia (minä en ainakaan edes tajua, että nyt on jo maaliskuu) eikä asioihin tunnu tulevan muutosta. Hirveitä paineita siitä syntyy, kun ei onnistu elämäänsä järjestämään hyväksi. Tekisi mieli vain heittäytyä sängylle, eikä koskaan nousta siitä ylös. Tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja sanoa: "Luovutan". Mutta enhän minä niin tee, etkä varmaan sinäkään. Aina tulee uusi aamu ja uusi päivä ja uusi ilta ja aina me vain jaksamme jatkaa, kuitenkin. Kait sitä sanotaan elämiseksi. On silti eri asia vain olla olemassa, kuin ELÄÄ. Ja minä haluaisin ELÄÄ.

Toisaalta, mukana seuraa tunne siitä, että onko tässä enää huomenna edes elossa, koska kaikki on aina niin epävarmaa ja kaikki saattaa yhtäkkiä muljahtaa silmänräpäyksessä kaaokseksi. Ja maailmalla kehitellään vain sotia. Kuka tietää josko jo huomenna pommikoneet ulisevat meidän kaupunkiimme?

Rakas Ystäväni M: Koska olen sen verran surkimus en osaa edes tsempata paremmin, mutta tiedät, että ajattelen sinua tiiviisti ja minä ainakin olen ylpeä sinusta, että käyt töissä ja teit sen matkan, minusta en KOSKAAN olisi siihen, enkä edes pystyisi elämään ilman miestäni, josta olen riippuvainen joka päivä. Ainakin henkisesti. Sinä kuitenkin selviät elämästä omillasi, vaikka en todellakaan väitä, että se olisi miellyttävää, mutta olen silti ylpeä sinusta, ihan totta. ehkä jopa kateellinenkin joskus (vaikka ei tietenkään ilkeässä mielessä koskaan) *Iso Hali* Muista, että voit aina kirjoittaa tänne juuri niin kuin ajattelet ja vaikka sanoilla riehua ja raivota😝
------------------------------------------------------------
Kun olisi pitänyt mennä nukkumaan, jämähdin kirjan ääreen ja luin puoleenyöhön. Luin ahmien sen kertomuksen maanis-depressiivisyydestä. Kerrankin aivan jonkun aito ja rehellinen kokemus suoraan kerrottuna. Hyvin mielenkiintoista. Samalla se oli hirveää ja inhottavaa..muistelin vuosia taaksepäin ja saatoin melko hyvin samaistua tiettyihin asioihin. Minullahan on epäilty vuosikausia kaksisuuntaista. Itse en ole ollut sen kannalla, mutta enpä tiedä sitten..ja toisaalta sen ajatteleminen on nyt turhan ahdistavaa.

Ei nyt niin kovin ole masentunut olo. Vähän sellainen perushönö. Mies on aika vaisulla tuulella. Yö oli hänellä mennyt huonosti ja hänellä on vieläkin kummallinen olo. Täytyy tarkkailla häntä ja lähteä päivystykseen jos vointi huononee.

Minun tekisi mieli lähteä kirpputoreille etsimään vanhoja hameita. Ja vihdoinkin löytää se yhtä ihana Louis Vuittonin käsilaukku, jonka lahjoitin hulluuksissani pois..siis feikki tietenkin, mutta se oli erityisen ihana.

Mutta miehen vointi määrää nyt päivän kulun.

Jospa nyt olisin vähän pirteämpi kuin sunnuntaina. Kirjoittelitte täällä miten aika kuluu. Niin kuluu. Aloin nyt oikeesti stressaamaan tuota mun suunnitelman tekoa. Nyt tarvii tehdä aikataulutettu suunnitelma, mitä aion. Ja varasuunnitelmat, jos ei onnistu, niin mitä sitten. Voi taivas. Mulla olis suunnitelmia ja mitä haluaisin tehdä, mutta kun tää mun huono fyysinen terveys ja tietynlainen ahdistus ei oikein mahdollista niitä. Enkä enää jaksais niitä pettymyksiä työelämässä. Niitä työkokeiluja tai lyhyitä työsuhteita, joista sanotaan, että voi saada jalan oven väliin ja päästä oikeasti töihin. Mulla kun ne ovet vaan sulkeutuu ja sanotaan, kiitos ei. Nyt täytys sitten virallissesti paperille laittaa, että mihin mun elämän suunta on menossa. 😯🗯️

Toivottavasti mun kirjoitukset ei kuullosta välillä hölmöltä väkinäispositiivisuudelta. Kun itsekin ärsyynnyn sellaisesta. Oen vain nyt yrittänyt miettiä oman elämäni hyviä asioita, kun onhan niitäkin, kun oikein miettii. Kun totuus on, että tulen kärsimään näistä kivuista lopun elämääni, niin täytyy sitten miettiä muuta, millä oloaan voisi helpottaa. En tiedä, onnistuuko, mutta yritänpä ainkin. Jotenkin vaan ulkoiset paineet (pitäisi käydä säännöllisesti töissä) ja mun oma olo ei kohtaa. Väliin olen tosi väsynyt näihin paineisiin.

Jotenkin minäkin ajattelen, että elämällä on joku merkitys. Ihan jokaisen. Vaikka se ei siltä aina tuntuisi. Mutta joku suurempi juttu. Ehkä se joku päivä selviää. Nyt olen tavannut erään ihmisen, jolta olen saanut paljon ajateltavaa, miten tän elämän voisi selvitä, vaikka onkin kaikkea kurjaa. Haluan ajatella, että se on joku "johdatus" ollut, että sen ihmisen turvin pääsen jotenkin elämässäni eteenpäin.

Nyt tuli mieleen, kun AK, olet kertonut yrittäväsi päästä niistä rauhoittavista eroon. Siis eikö tuollaiseen saa mitään apua lääkäreiltä ja tai miltään taholta terv.huollon puolelta? Lääkkeitä määrätään ja sittenkö niistä täytyy vain itse päästä eroon? Minulla tosiaan kävi onni, kun saatuani aikoinaan sen kuurin rauhoittavaa toinen lääkäri kertoi näistä riippuvuusongelmista ja neuvoi, etten sellaista pitkää kuuria söisiä.

Mulla on tuohon ruokaan niin ongelmallinen suhde, että en siksi ole oikein viitsinyt tuosta syömäpuolesta tänne kirjoitella. Ahdistaa koko aihe. Siis ruoka. Jotain apua siihen olen saanut (terapiaa), mutta huomaan hyvin, kun on ahdistavampi kausi elämässäni, niin alan kontrolloimaan syömistänikin. Oisko sulla, AK, mitään mahdollisuutta saada siihen jotain apua? Oletko psyk.polilla puhunut asiasta. Enhän nyt väitä, että sulla on mitään syömisongelmaa, mutta jos sua toi syöminen askarruttaa. Minulle kävi vain aikoinaan sellainen lumipallo ilmiö, että pikkujutusta se ongelma kasvoikin isoksi. Minusta tää nykyelämä liikaa takertuu tohon syömiseen. Syö sitä ja älä syö tätä. Äääh! 😝 Kaikki ulkonäköpaineetkin. Huh. Semmonen luontainen suhde syömiseen häviää helposti.

Tuosta itkemisestä olette jotain kirjoitelleet. Mulla on oikeastaan hävinnyt taito itkeä. Vaikka on olo, että itkettää, niin ei vaan tule se itku. Kun joskus tuntuis, että se helpottais. Väliin tulee olo, että näinkö sitä on pitänyt tunteensa kovettaa. En tiedä, mistä se johtuu.

Enkeleistä kirjoitit. Minä väitän nähneeni kerran mun enkelin. Silloin oli hyvin paha paikka ja siinä se seisoi välähdyksen omaisesti. Tiesin, että selviän ja tuli rauhoittunut olo. Siitä on jo vuosia aikaa. Mulla olis nyt niin paljon luettavaa (kun jaksaisin taas keskittyä). Nuo enkelikirjatkin kiinnostaisivat. Repukka kirjoitti noista raja-kokemuksista. Olen sattunut näkemään tv:stä sellaista sarjaa, jossa näitä kokeneet ihmiset ovat kertoneet. Ihan mielenkiintoista. Minä taas alan miettimään, että ollaan me ihmiset täällä maailmankaikkeudessa niin pieniä. Ja mihin avaruuskaan loppuu? Mikä tää koko systeemi on? Nuo on kyllä hyvin mielenkiintoisia asioita.

Hämärää, hämärää. Taidettiin kyllä aurinkoakin jo luvata?

Moikka kaverit. Kuulkaas, minulle tuli jotenkin mitta täyteen tätä karmeaa oloa. Eilen oli tyhjyyden sijaan ihan hirveän kivulias päivä (sydänsuruja) ja olo oli epätoivoinen. Mutta päätin selvitä ja käännyn niiden asioiden puoleen, joista saan voimaa. Jätän synkät musiikit ja kuuntelen niiden sijaan parantavaa musiikkia. Jätän myös baarireissut ja alkoholin pois, menen sen sijaan hengellisiin tilaisuuksiin.

Minulla on niin paljon hyviä asioita elämässäni, kuten ihania ystäviä. Tuntuu tosi pahalta ajatella, että esim. Samilla ei ole ketään etkä usko, että voisit seuraa löytää. Kunpa saisit yhteyden kokemusta edes täällä kirjoittelusta. En tiedä mikä on syynä siihen, että et koe kelpaavasi kenellekään edes kaveriksi (?), mutta toivoisin, että uskaltautuisit kokeilemaan ja ottamaan selvää millaisia mahdollisuuksia olisi löytää seuraa vaikka muista yksinäisistä ihmisistä.

AK, sinun kokemusmaailmasi on ainakin rikasta, siis sisäinen elämäsi. 🙂 Minä toivon, että hyviä hetkiä ja päiviä tulisi vain lisää ja että suhde mieheesi voisi hyvin. Tulevaisuudesta ei tiedä, ei siitäkään millainen kesästä tulee ja mitä kaikkea vielä kohtaamme, mutta ei kai sitä kannatakaan ennakkoon murehtia. Tai sitten voi suunnitella vaikka jotain kivaa tekemistä pahojen päivien varalle tai reissuja joista tykkää. 🙂

Susijengiläiset, luen teidän kuulumisia edelleen ja kirjoittelen itsekin joskus. Voimia, valoa, hyviä uutisia, paranemista, onnellisuutta, rakkautta toivotan teille. ☺️❤️

Kiitos teille RAKKAAT ystävät, kun olette kirjoittaneet ja kaikki tosi hyviä ja koskettavia kirjoituksia. Siitä olen niin kiitollinen, että kirjoitatte tänne syvällisesti ja rehellisesti, eikä mitään diibadaabaa. Luulen kyllä, että se diibailu kuuluu tuonne jonnekin "normaaliin" elämään eli sellaisten, joilla ei ole ongelmia (ainakaan sellaisia, jotka syöksevät elämän sivuraiteille) Tekisi mieli kommentoida teidän kaikkien kirjoituksia, koska kaikki olivat oikeasti niin hyviä, mutta valitettavasti en jaksa tällä hetkellä, koska aivoni tuntuvat olevan vähän tiltissä juuri nyt.

Syynä se, että olimme liikenteessä ja kiersimme monta isoa, mutta ylen tylsää paikkaa. Mitään oikeasti mieltäylentävää en löytänyt. Alan olemaan vähän kyllästynyt siihen, että täällä "menopaikat" ovat jotain supermarketeja ja muita "roinapaikkoja". Enimmäkseen turhaa, halpaa (ja kallistakin) tavaraa, loisteputkia, tympeitä ihmisiä kasvoillaan apeat ilmeet. Eräässä tällaisessa paikassa koin kyllästymisen. Tilanne oli jotenkin surrealistinen. Seisoin vain keskellä käytävää, tuijotin isosta lasi-ikkunasta ulos, katsoin kuinka kaksi lintua lensi kaukana taivaanrannassa. Kaupan pihalla ihmiset kiirehtivät sisään ja kaupan sisältä toiset ihmiset ulos. Ajattelin, tätäkö tämä elämä on? Betonia, harmautta, ihmisiä vailla sen kummempaa päämäärää kulkemassa näitä kirottuja kauppoja, niin kuin minä itsekin. Vilkaisin vieressäni lasivitriinissä olevaa asetta. Se oli tietysti sellainen harmiton versio. Kopio AK47. Mutta hienon näköinen. Sitä en ole täällä viitsinyt kertoa, että olen joskus aikanaan harrastanut ampumista. Niin, yhtäkkiä se kaikki tuntui niin hullulle. Tuli mieleen se taannoinen ison kauppakeskuksen räjäytys (oli sitten vahinko tai ei), kun ilmeisesti elämään turhautunut nuorimies päätti lähettää itsensä ja puoli kaupunkia marsin kiertoradalle. Joskus olen pelännyt, että omassa päässäni alkaa joku päivä vipata, mutta en usko, että voisin mitään kovin merkittävää tehdä. Jossain mielessä ymmärrän kuitenkin niitä joista yleensä ihmetellään, että mikä niillä alkoi nupissa heittämään jne.

Ilma on niin harmaa. Silti on jo kevät. Enkä tosiaan tiedä haluaisinko, että on kevät. Mutta tosiaan, aika vain menee eteenpäin. Pitäisi niin kovasti miettiä mitä elämällään alkaa tekemään. Eihän sitä voi loppuikäänsä vain haahuilla. Mutta tällä hetkellä ei ole sen kummempia ideoita. Tai olisihan niitä jos ne muuten olisivat mahdollisia. Välillä tuntuu, että on vankina omassa elämäntilanteessaan. Sain äidiltä onnittelukortin ja rahaa tulevan syntymäpäiväni johdosta. Siitäkin liikutuin ihan kyyneliin asti.

Miksi en osaa vain rakastaa itseäni? Miksi tuntuu, että alan taas vihaamaan itseäni? Ja mistä minä olen vihainen? Siitä, että en ole enää ihan samanlainen, kuin ennen. Onko kukaan käytyään läpi sen kaiken, mitä minä olen käynyt? En tiedä. Tuntuu vain taas, etten sovi tähän elämään. Olen palanen, jolle ei löydy oikeaa paikkaa.

Taidan ottaa taas kirjan ja livahtaa "muihin maailmoihin".

No, en livahtanut vielä. Jäin vielä miettimään tätä elämää. Ajattelin, että voisin käyttää äidiltä lahjaksi saamani rahan johonkin luontais tai henkiparantajaan. Ihan siksi, että saisin jonkun sellaisen kokemuksen. En kuvittele, että se tekisi minua paremmaksi, mutta ihan vain sen kokemuksen vuoksi. Henkiparantaja, vyöhyketerapeutti tms. Tosin en ole vielä yhtään varma mihin sen rahan käytän, joten mieli saattaa muuttua vielä tuhat kertaa.

Tekisi mieli siivota vähän kaappia. Minun tekisi mieli heittää menemään jotain tavaroita. Minua ahdistaa turha roina, vaikka sorrunkin sitä aina keräämään. Oikeasti idea on se, että kerään kaiken "turhan" yhteen laatikkoon (jos mahtuu) ja vien ne kirppikselle myyntiin tai lahjoitan jollekin. Tietysti ihan roskat vien roskikseen jos niitä nyt edes on siellä.

Vatsaa alkoi vähän kivistämään. Luultavasti söin liikaa hirvisalamia. En kehtaisi kirjoittaa täällä enää syömisistäni, mutta pakko sanoa, että mies oli sitä mieltä, että tilaamme illalla pitsaa kotiin. Hän on niin finaalissa, ettei jaksa laittaa ruokaa, minä en sitä kuitenkaan laita, joten ihan sama tilata pizzaa tai jotain muuta. Olen ajatellut, ettei tässä elämässä voi liian tiukkapipoiseksi alkaa. Tekee miten parhaalle tuntuu ja yrittää keskittyä hyviin asioihin jos niitä on. Jos ei ole niin yrittää vaan pysyä hengissä🙂

Unohdin jälleen ostaa ne käsipainot, jotta voisin alkaa treenaamaan näitä inhottavia narukäsiäni. Ulkomuotoni oksettaa minua.

Ei minullakaan ole mitään ideaa miten sitä elämää viettäisi ettei haahuilisi ei ole mitään suurempia innostuksen kohteita kuten joku haluaa lääkäriksi tai rakastaa ylikaiken lapsia ja pitää ottaa myös mukaan sekin että jos on heikko sietokyky kestää asioita tai liikaa tekemistä missä menee raja ja mitä se tekeminen olisi jossai ei tarttisi olla jatkuvassa monen tunnin tekemistä. Yrittänyt tässä vähentää herkkuja mutta mahdotonta koska olen niin paljon kotona että ajattelen jatkuvasti jos saisin yhden pullan tai yhden munkin edes päivässä, koska rakastan ylikaiken makeaa lapsesta ollut näin. Sekin vielä että sitä aikaa on ihan liikaa jolloin mieliteot pahenee sekä masennus. Olisi kiva jos ei olisi niin heikko että heti sortuu ostamaan.

Kisulitassu🙂🌻

Tuttu juttu tuo herkkujuttu. Minäkin olen ollut ihan penskasta asti oikea herkkupeto. Siis todella paljon olen herkutellut ja se on jäänyt sitten tavaksi. Luulen, että olen jo pienenä alitajuisesti hakenut lohtua herkuista. Olen myös elämäni aikana herkästi syönyt (tai ollut syömättä) iloihin ja suruihin eli tunnesyömistä. Muistan lapsena, että jos minua kiusattiin jotenkin tai olin yksinäinen niin halusin hirveästi silloin syödä herkkuja ja jopa varastin niitä kaupasta, kun ei ollut rahaa.

Äidilläni oli minun lapsuudessa tapana lohduttaa minua herkuilla, kun meillä muuten oli ajoittain hankala elämä. Äiti söi myös itse aika lailla herkkuja. Ja kun paino-ongelmia ei ollut kummallakaan niin me pystyttiin aika vapaasti syömään herkkuja vaikka joka päivä. Luulen, että minulla meni jossain vaiheessa suhteellisuudentaju herkkujen suhteen ja kun muutin omilleni asumaan niin en muuta syönytkään, kun hampurilaisia, pizzoja, limsaa ja karkkeja. Parikymppisenä tuli sitten monen vuoden yliterveellinen ruokajakso, johon liittyi myös pakonomaista liikuntaa ja itseni läskinä pitämistä, vaikka olin alipainoinen. Olin myös hyvin ahdistunut tuolloin. Tämä meni sitten ohitse ja sitten aloin taas monen vuoden jakson jolloin söin herkkuja niin paljon, kuin mieli teki eli joka päivä. Tämän jälkeen taas ruoka-asiat ovat menneet enemmän kultaista keskitietä, mutta viime kesänhän olin syömättä (ahdistunut) ja taas kun lopetin masislääkkeen (joka oli Mirtatsapiini ja sen vuoksihan lihoin 16kg alle 2 kuukaudessa jonka vuoksi lopetin sen) niin nyt on ollut syöminen vähän sitä sun tätä. Olen periaatteessa vhh-ruokavaliolla, mutta nyt se on alkanut tökkimään ja sorrun harva se päivä pizzaan ja pullaan yms. en ole tosin enää lihonut, onneksi. Eli kyllä se syöminen on jotenkin ongelmallista ollut ehkä aina. On sekin totta, että kun on paljon kotona niin on vähän liikaa aikaa ajatella syömisiä yleensäkin ja myös herkkuja ym. Ja masennukseenhan niitä tulee vedettyä. Usein pulla lohduttaa hetkellisesti paremmin, kuin mikään lääke. Mutta pidemmällä aikavälillä huono ruokavalio ja tietysti lihominen masentaa vielä enemmän.

Kebabia ja valkosipuliperunoita Cociksella. Ilmeisesti olen taas väliaikaisesti luovuttanut. Se on vaan niin helppo yrittää unohtaa kaikki ja vetää mitä mieli tekee. Olen puhunut huonontuneesta ulkonäöstäni. Mietin asiaa tarkemmin. Ok, olen rasittuneen näköinen, eikä kait se niin ihme, mutta olen myös sunnuntaina 36-vuotias. Eihän nainen enää siinä iässä näytä samalle, kuin 20-vuotiaana. On vain niin vaikeaa ymmärtää, että mihin ne vuodet ovat vilahtaneet? Melkein itkettää. Kait ne meni sen sairauden kanssa tapellessa, se ainakin vanhensi niin henkisesti, kuin fyysisesti. Vanhenin kait monta vuotta kerralla. Ei se ole naiselle mitenkään mukavaa. Kerkiäishän tuota vanhentua ihan ajallaankin.

Mies ei ole minun ulkomuotoa sanallakaan arvioinut (ei varmaankaan uskalla). Kun olen meikannut ja tällännyt itseäni liikenteeseen lähtiessä huomaan, että vanhemmat ukot kärkkäästi tuijottavat minua, hah hah. Omanikäiset ei kyllä katso. Nuoremmista nyt puhumattakaan. No, olen säälittävän kiitollinen, että edes vanhat paapat katsovat minua😎 Kiitos paapat, olen aina rakastanut teitä☺️❤️

Minusta minä olin ihan vasta 31-vuotias ja nyt olen 36-vuotias. Mihin v*ttuun 5 vuotta on mennyt?! Oispa rahaa niin menisin samantien Rolf Nordströmin pakeille. Ihan oikeasti.

Terv, A.K=Auttamattomasti Kurppa.

Sama juttu minullakin pulla auttaa kun huono fiilis onneksi nyt on kestänyt en olemostanut kun vähän kerralla tänään muutaman suklaakarkin. Meilläkin Åiti oli kova herkkujen perään onhsn hän nykyään isompi kokoinen,mutta ei mitenkään valtava hän kumminkaan syö kovin paljoa yksin asuessaan.Meiläkin lohdutettiin herkuilla ja lapsena sitä vietti niin paljon aikaa yksin,että siitä tuli tapa kun saanut vanhempien läheisyyttä tai kavereita jotka itseä kiinnosti tai he löysivät sydän ystäviä. Aikuisena olen joskus pystynyt laihduttamaan paljon kiloja nytkään ole mahdottomasti normi mitoissa on ,mutta muutama kilo vois lähtee. Jotenkin en jaksaisi miettiä niitä kiloja aloitin jumpankin että joka viikko käy. Itselle ei tehoa syö purkkaa,hedelmiä on vaan enempi himo syödä makeita hedelmiä paljon koska en täyty niistä.

Itse olen 29vuotias ja oikeastaan en pelkää ryppyjä ainoastaan että en löydä mieleniinkon kohteita elämässä ja on todella vaikeaa ,kun vanhemliten aina jokin kaveri jäänyt viimeksi entinen bestis ja tuntuu kurjalta että hän vaan unohti minut ja muut ihmiset kiinnostivat enemmän ja hän valehteli ei pidä yhteyttä yleebsäkään telztaten toisten kanssa näin kuvia matkoilta hånestä ja aina kysyin nähdäänlö hän on työkiireitä ,mutta kerkeää hän käydä syömässä facebookista katsottua eri tyyppien kanssa. No tästä jo aikaa ,mutta tuntuu kurjalta hän voinut sanoa syytä ikinä vaan valehteli ja silti kaikki sujui hänelle hyvin . Ehkä hänelle oli helppoa päästä minusta eroon, kun aina tivasin mikset pidä yhteyttä ja ei jkasanut kuunnella ongelmiani.Pelkään etten enää tutustu ihmisiin jotka olisivat aitoja. Myös pelkään etten löydä ikinä mielenkiinnon kohtmeita joista syttyisin niin ,että olisivat hyvää ajankulua.