Tuohon yhteen paikkaan on tiivistynyt paljon muistoja, tunnelmia. Kuinka ihana niitä onkaan näin hieman ankeampana aikana muistella, ja vielä kultareunuksin..Silloinen terapeuttini taisi olla tarkkavaistoinen. Sanoi, että ehkä elän (silloin) elämäni parhaita hetkiä, kuinka oikeassa hän olikaan.

Muistan erityisesti hetken, kun makoilin salin vanhalla sohvalla (mielipaikkani) ja tarkastelin laiskana ikkunasta pellon takana huojuvaa sankkaa kuusimetsää. Kuusten latvoissa korpit ääntelivät ja kaiku kantoi niiden äänet kauas, minunkin luokseni. Tuuli tuli avonaisesta ikkunasta leppeästi, verhoa heilautellen. Minä olin tehnyt kaiken haluamani, olin täysin tyytyväinen ja Luojan kiitos en silloin tiennyt, että kaikki se päättyisi pikaisemmin, kuin koskaan voisin uskoa. Pahan varjo vaani jo olkapäälläni, minä vain olin siitä silloin autuaallisen tietämätön ja hyvä niin..

Hiljaisuus, pellot, kuuset, korpit..tunsin olevani niin vapaa. Se on vapauden muisto.

Kellari, Ullakko, Kasvimaa. Saunamökki, Pelto, Navetta. Kuivuri, Aitta, Aitta tien toisella puolella. Hiljaisuus. Perhoset. Linnut. Villiintyneet Ruusupuskat. Tie pellolle. Mustaviinimarjapensaat. Aurinko. Leikkimökki.

Kyllä minä vieläkin rakastan teitä. Olen vain yrittänyt unohtaa, koska teidän ajatteleminen sattuu liikaa. Silloin minä ajattelen, että tulen takaisin sinne, teidän luoksenne ja jään sinne, ikuisesti. Nukahdan navetan ylisille heinien sekaan ja minut löydetään vasta puolen vuoden kuluttua. Te olitte minulle tärkeitä. Olitte minulle lapsuuteni takaisin. Korvaus kaikista vastoinkäymisistä. Olitte minulle ilon, vapauden ja inspiraation lähteet. Sydämeni särkyi, kun jouduin teidät jättämään.

Joskus vieläkin käyn teitä katsomassa. Pikaisesti vilkaisemassa, autoajelulla. Kun näen teidät, vaikutatte kuolleilta. Ajatuksissani ja muistoissa olette eläviä, kuten minäkin elin siellä teidän kanssanne täyttä elämää.

Siitä asti, kun jouduin jättämään teidät olen elänyt puolielämää. Siksi usein, kun olen surullinen tai peloissani, haluaisin tulla sinne ja jäädä sinne. Minä kait kuuluin sinne.

Itekin pakotan itteni syömään, vaikka olisi kuinka paha olo ja ruokahalu poissa. EN mä muuten jaksais.
TOivottavasti saisit jostain niitä kaloreita, vaikka niistä jälkiruuista. Mut lämmin ruoka tai salaatti on parempaa, ainakin niin mä luulisin.

Irtiotto normaalista arjesta on aina piristävää, ainakin hetkeks. Mun kesä tosin näyttää siltä että sitä irtiottoa ei tule.

Sulla on ihana mies, joka jaksaa. Pidä hänestä kiinni.

Voimia ja jaksuja.

Hei Autiotalon Kuunvalo,

en malta olla kirjoittamatta sinulle ja miehellesi paria riviä. Olen lukenut ketjusi ja ymmärrän, että teillä molemmilla on ollut ja on vaikeaa. Mutta älkää nyt hyvät ihmiset hankkiko sitä a:lla alkavaa esinettä! Päivien päättäminen ei kerta kaikkiaan ole mikään ratkaisu. Elämä jatkuu senkin jälkeen kun ruumis kuolee ettekä te pääse eroon kärsimyksistänne tuolla tavalla.

Inhoat minua varmasti, mutta senkin uhalla uskallan itsekin yhtä ja toista kokeneena ihmetellä, että että sinulla on aviomies, joka rakastaa sinua ja päinvastoin ja silti haluaisitte tehdä sen yhdessä. Ymmärrän, ettei se riitä hyvään elämään, mutta silti: onhan se paljon enemmän kuin monella muulla!

Itse olen katkera monesta asiasta eivätkä rahat riitä yksityiseen terapiaan ja polille en pääse, koska olen periaatteessa työkykyinen (nyt tosin pari päivää flunssassa, mutta sitähän ei lasketa, se on vain ohimenevä häiriö muuten tuottavassa toiminnassa). Oletko muuten kertonut siellä polilla suunnitelmistanne? Ei sellaisesta terapiasta ole mitään hyötyä, jossa ei puhuta totta. Ei ole ihan reilua terapeuttiakaan kohtaan. Siellä voi olla joku nuori tyttö harjoittelemassa, mutta ethän sinä anna hänelle edes mahdollisuutta auttaa itseäsi, jos et puhu itsetuhoisuudestasi.

Jos on itsetuhoisia ajatuksia, niistä pitäisi puhua. (Itse olen puhunut vähän liikaakin, mutta se on oma ongelmani, ei sinun). Anna ammattilaisten auttaa sinua! He yrittävät parhaansa. Maailma nyt vain on sellainen, että ei täältä poistu kärsimys eikä kuolema, vaan ne ovat osa elämän kudosta. Lopulliset vastaukset voi antaa vain uskonto. Jos et usko mihinkään, olet heikoilla. Joka tapauksessa täälläkin on ihmisiä kuten vaikkapa minä, jotka toivoisivat voivansa auttaa sinua. Jos sinä ja miehesi ammutte toisenne, ei meidän apu enää teitä tavoita.

AK, kuvailit paikan, missä minäkin koen että viihtyisin. Tuntuisi turvalliselta, kodilta. Mutta ehkä se jää vain haavekuvaksi, ainakin niin itseni kohdalla uskoisin. Sinä voit ainakin palata muistoihisi? Siellä ne kaikki ovat edelleen hengissä ja sinä kaiken keskellä, ei mikään ole samallalailla nyt enää niinkuin totesitkin. Muistan saman fiiliksen kun joskus olen mennyt ulkopuolelta katselemaan lapsuutemme kotia, rakastin sitä paikkaa, sitä pidän edelleen kotinani, mutta ei se ole enää sama. Ei ollenkaan. Siitä tulee vain surullinen olo jos siellä nykypäivänä käy. Kaikki muuttuu. Ja se on pelottavaa 😑❓ Anteeksi synkkyyteni tänään, ei ole hyvä päivä. Mutta halusin sanoa, että kuvailit kauniita asioita. Voimia sinnekin🙂🌻 Toivottavasti sinulla tänään parempi päivä.

Hei teille ja kiitos kirjoituksistanne. Olen nyt sen verran lepotuulella, etten jaksa niitä enempää alkaa analysoimaan, mutta hyvää asiaa oli molemmassa. Ajatuksen aihetta..

Päivä ei ollut huono. Jälleen kerran silmäni pongahtivat auki puoli neljältä aamulla (voi luoja, että väsytti..ja ketutti) En tajua mitä ihmettä olen alkanut heräämään joka aamu siihen aikaan. Jo viikko tätä.. Stressi kait se herättää, en tiedä. No, pakotin itseni siivoamaan ja mies auttoi. Tehtiin juhannussiivous jo valmiiksi. Sitten kävimme ruokakaupassa ja haimme koko juhannuksen ruoat. Toimme ne kotia. jatkoimme, halusin käydä muutamassa paikassa. Tein jotain pieniä löytöjä.

Juhannuksen olemme kotona. Minä haluan juhannuksena olla aina kotona. Minun perinteisiin kuuluu valkoiset ruusut ja runojen lukeminen. No, nyt on yöpöydällä valkoisia ruusuja (mielikukkiani) ja Kailaan runokirja. Leivoksia on jääkaapissa. Saa nähdä mitä mahatautini tykkää juhannusruoista ja kuinka ne edes maistuvat..

Tänään oli siis aika menopäivä. Aamusta väsytti enemmän, päivän päälle ei niin. Ostin luontaiskaupasta unipillereitä, saa nähdä auttaako ne ollenkaan, Valeriaanaa. Rohdostuote.

Jotenkin juhannus tuntuu nyt merkitykselliselle. Aina olen siitä tykännyt, mutta nyt, kun en vielä tiedä tulenko enää näkemään seuraavaa juhannusta, niin tällä on oma merkityksensä.

Huomenna ei tarvitse lähteä ruuhkaisiin kauppoihin, ehkä käymme ajelulla vain jossain, kaunista luontoa katselemassa.

Minun eräs mieliharrastus kesäisin: Autolla ajelu pitkin pienempiä sorateitä maaseudulla, ojanpientareiden kasvien ja kukkien katseleminen. Samalla hyvän musiikin kuunteleminen.

Monange, kiitos käynnistä. Synkkyyttä ei tarvitse anteeksi pyytää. Synkkää on välillä tai enimmä osan aikaa varmasti meillä kaikilla. Minulla ainakin on n. joka toinen päivä synkempi ja joka toinen parempi. Mutta ei kait tällaisesta elämästä voi selvitä tulematta lopulta täysin kahjoksi? Vaikka selviäisikin hengissä niin on sitten pöpi. Tänään on taas töhkeämpi päivä.. heräsin TAAS neljältä, ahdistuneena, ajatukset päässä sinkoillen..eipä auttanut Valeriaana, tosin kyllä siihen asti nukuin, kuin tukki. Ei minulla ole koskaan vaikeuksia nukahtaa, nukahdan heti (ainakin jos olen niin väsynyt siksi koska herään aina neljältä) mutta herään sitten liian aikaisin, enkä saa enää unta. Mietin hulluna asioita jne.

On tämä hirveää. Tämä elämä ei tunnu koskaa tästä muuksi muuttuvan. Hullummaksi vain. Tulee lisää asioita, ongelmia, vääriä valintoja, elinvoiman menetystä, mielenongelmia..Nytkin torkun tässä koneella silmät puoliummessa..Minun normaali heräämisaika on kello 6 ja se on ihan hyvä aika. Minä en ihan oikeasti tiedä, kuinka kauan jaksan tällaista. Haluaisin jaksaa, mutta en tiedä jaksanko? Toisaalta tekisi mieli vetää pää niin täyteen pillereitä, etten oikeasti tajuaisi mistään mitään, olla aivan sekaisin.. (varmaan sama halu kuin juopolla vetää pää täyteen viinaa.) Onneksi minulle ei alkoholi maistu. Sehän se olisi vielä noiden lääkkeiden lisäksi..

Saa nähdä aikooko mies juhannuksen aikaan ottaa alkoholia. Tavallaan pelkään sitä, että tulisi taas sellainen hirveä riita, kuin viimeksi.. En vaan nyt yhtään kestä mitään sellaista. Mies alkaa humalassa purkamaan asioita ja uihkaa aina ajaa autolla rekan alle ym.

Eilen, kun ajelimme autolla, puhuimme henkimaailmasta, että millaista siellä on. Kerroin kaiken tietämäni, kuten olemme jo aikaisemminkin puhuneet. Mies kysyi, että voikohan siellä ajaa rallia (mies on nuorempana ajanut kilpaakin ja kaipaa tätä harrastusta, mutta nykyinen fyysinen kunto ei anna mahdollisuuttaa enää ajaa) Sanoin, että kyllä voi. Siellä voi harrastaa aivan kaikkea mitä täällä maan päälläkin. Mistä kukin sattuu olemaan kiinnostunut.

Joinakin päivinä minä jaksan uskoa elämään ja haluan jatkaa sitä. Toisina päivinä olen aivan valmis lopettamaan kaiken. Tänään on ehkä jonkinverran enemmän lopettajan fiilis, kun olen niin väsynyt. Tiedän, pitäisi syödä enemmän ja terveellisemmin, pitäisi liikkua, pitäisi syödä vitamiineja, pitäisi ajatella positiivisemmin jne. Mutta kun ei jaksa, ei jaksa.

Onneksi minulla on tuo mies. Kyllä se on oikea taivaanlahja. Eilenkin pyörimme kaikki kukkakaupat läpi, että löysimme minulle nuo valkoiset ruusut. Mies olisi ostanut minulle uusia vaatteita, mutta en enää päivän päätteeksi jaksanut sovittaa. Ilman miestä ei olisi minua. Ja hän aina sanoo, että ilman minua ei olisi enää häntä. Jos joku minut pelastaa niin mies.

Minä elän puoliksi maan päällä ja puoliksi henkimaailmassa. Tuntuu, kuin olisin kahdessa maailmassa yhtä-aikaa. Ei se ole paha tunne. Se on vapauttava tunne. Tämä mailma pelkästään on liian tylsä paikka kaikkine murheineen.

Ihanan synkää, taivas vetäytyi pilveen, kohta alkaa sataa. Aivan hämärää. Sytytin pöytälampun. Minä nautin sadepäivien hämärästä. Se antaa lepoa vastaavasti ihanilta kesäpäiviltä, jolloin olo tulee hyvin haikeaksi usein.

Hei te Rakkaat omaiset siellä omassa maailmassanne. Onko siellä nyt samanlainen kesä, kuin meillä täällä? Siellähän on kait ainainen kesä. Vietättekö Juhannusta? Mutta siellähän ei ole aikaa..

Haluaisin niin tavata kaikki teidät. Minulla on ikävä teitä. Tämä maailma ei ole yhtään mukava, ei ainakaan tänään. Tai ehkä sitten jos innostun huumaamaan itseni oikein kunnolla, etten tiedosta kaiken kurjuutta. Kuinka ihanaa olisi täällä siivota koti kuntoon, jättää kukkaset kukkimaan, vähän syödä jotain hyviä juhannusruokia, pistää maate tähän pehmeälle sängylle ja nukahtaa.. ja siirtyä sinne, teidän luoksenne, ja te sanoisitte: "tervetuloa, on sinua jo odotettukin.." ja kaikki olisi hyvää, ihanaa ja onnellista, mikään paha ei enää pystyisi, kaikki murhe ja masennus, kärsimys olisi jääneer tänne maailmaan, kuolemanvarjon laaksoon.

Suon ajatuksia hänelle, joka metsämökissään eräs kesä lähti oman käden kautta. Metsä havisi kesätuulessa, aurinko kultasi pihaa, kukat kukkivat täysin sydämin, linnut elivät täysillä lyhyttä elämäänsä.. Mutta Hän ei enää nähnyt niitä. Hän ei enää nähnyt kauneutta. Hänen oli ikävä omiensa luokse, pois yksinäisyydestä, ahdistuksesta, masennuksesta, ja niinpä hän eräs aamu lähti tästä maailmasta..en voi unohtaa Häntä.

Aika varmasti tänään vedän enemmänkin pillereitä. Kun ei tämä olo tästä muutenkaan koskaan sen selkeämmäksi tule. Sama missä pöllyssä päivänsä viettää, en jaksa ajatella, minulla on haikea olo. Haluan vain paeta kauniisiin, kultaisiin muistoihin, aikaan kun kaikki oli hyvin ja elin täyttä elämää. Se aika ei koskaan enää tule takaisin, osa sen henkilöistäkin on jo poistunut keskuudestamme.

Olemmeko me seuraavat? Miehen kanssa. Olemmeko jo ohuita, kuin paperinuket, valmiina laitettavaksi takaisin laatikkoon ja kansi kiinni?

Sadepäivän rauhaa ja nautinnollista juhannusta AK sinne! Tähän hetkeenhän oikein sopii henkimaailman läsnäolo, ja minusta aina on hyvä jos ihmiset kokee myös henkisen puolen vahvasti, enemmän säälin sellaisia ihmisiä, jotka elävät vain tässä maailmassa jalat tiiviisti maassa eivätkä usko mihinkään muuhun. Vaikka "helpompaa" se ehkä olisi. Ei voi tietää...

Mutta muistoihin ja unelmiin voi myös paeta. Se ON myös rikkaus, tiedän sen, ja niin tiedät varmasti sinäkin, vaikka toisinaan tämä ylikierroksilla menevä mieli ja sotkuiset ajatukset ja tunnemaailma ottaakin ylivallan eikä sitä kykene hallitsemaan. Kuitenkin koen, että saamme ehkä elämästä enemmän irti! Sekä hyvässä että pahassa, valitettavasti. Jos nyt ymmärrät mitä selitän. Aika sekavat mietteet täällä taas ja ahdistus alkaa olla aika tapissa. Ajattelin keskittyä kirjaan. Ignoorata kaiken mitä vaan pystyn.

Toivottavasti saat nauttia olostasi. Ja toivotaan että saat nukuttua ensi yönä🙂👍

Palaillaan taas😉

Ihmeellistä... Kaksi niin onnellista ja samalla niin surullista ihmistä. Voimia.

Niinpä.. Kaksi niin onnellista ja samalla niin onnetonta.

Tällä hetkellä tunnelmat ovat aika surkeat. Alkoi kuukautiset. Vatsa tuli todella kipeäksi. otin hyvin vahvan särkylääkkeen. En mielelläni ota sitä keskellä päivää, koska se väsyttää. Nyt oli pakko ottaa. Jumankeuda, se alkoi väsyttää niin, että olen ollut, kuin pilvessä koko päivän. No, uhosinhan ottavani pillereritä, jolla sekoittaa päätä. No, en ihan tuota tarkoittanut. En sentään haluaisi nukkua keskellä päivää. Siitähän ne yöunet vasta menee.

H-vetin lääkkeet, että niihin on pitänyt mennä koskaan edes sekaantumaan. Tällä hetkellä taas vihaan niitä. Ilma on pilvinen, kuten mielikin. Väsynyt ja apaattinen olo. Aivan, kuin kuolemaa tekisi. Minun kohdalla se nyt ei edes olisi ihme. Tiedä, milloin tässä kuukahtaa. Niin heikolle kroppa ja mieli tuntuu. Pieni juhannusmielen häivä on jossakin tämän pökkyrän pohjalla. Ja haaveet..

Terve minä. Joskus vielä virkeä ja terve. Elinvoimainen. Mieli onnellinen ja tasapainoinen. Minä taas elämää rakastavana, luovana, idearikkaana, kauniina, elämästäni kauniina.

Se on haave, mutta saa kait se olla. Niin kauan, kuin minäkin olen. Kunpa saisi edes nukuttua yön kunnolla. En tajua mikä tämä aamuneljältä heräämisjuttu oikein on? Kuudelta minä olen yleensä herännyt.

Ei kuolemakaan paha ole. Se on vapautus. Mutta en minä nyt ihan vielä haluaisi kuolla. Päivät ovat niin vaihtelevia. En tiedä kauanko kestän sitä. yhtä vuoristorataa. Lähinnä minun sisimpäni. Mieleni. Olen ihan mieletön.

Minun elämä on ihan hirveän jännittävää. Niin jännittävää, ettei sitä voi kukaan tajuta. Niin jännittävää, että sitä on vaikea kestää. en minä kestäkään. Sen jälkeen kun täytin 30 aloin hajoilemaan. Ensin mieli. Sitten kroppa. Terapeutti sanoi, että minussa on paljon pelkoa ja vihaa. Tiedostan ne kyllä.

Minulla on kaunis juhannusmuisto. Kotitaloni oli maalla. Aina juhannuksen seutuvilla takapihalla, minun ikkunan alla kukki ihan pienen pieni valkoinen ruusupuska. Äidin kanssa aina odotimme milloin se kukkii ja aina ne kukat olivat siellä eräänä aamuna.

Se paikka ei ole enää meidän. en tiedä kuka siellä asuu ja kukkivatko ruusut vielä ikkunan alla..

Eipä sillä liene enää nykymaailmassa niin väliä.

Hyvää Juhannusaattoa, jos joku lukee.

Minä heräsin taas vartin yli neljän..en saanut enää unta. Tympäisi, väsytti, asiat kaahasivat päässäni, ahdistus, lamaannus..Eli se joka-aamuinen show. Ajattelin, kuinka ihana olisi edes yhtenä aamuna herätä hyvin levänneenä, huolettomana, onnellisena..kuten joskus ennen. Jaksaa olla iloinen ja tohuta koko päivä, nauttia elämästään.

Nyt oli tosi tylsä mieli. Makasin peiton alla ja ajattelin, että on sentään juhannus..Että en saa pilata miehenkin juhannusta olemalla koko ajan naama väärällään. Väkisten aloin hommailla, siivosin vielä, pyyhin pölyjä, sen sellaista. ettei vain ole juhannuksena likaista, vaikka ei meillä ole, meillä siivotaan koko ajan. Vessanpönttöä kuuratessani purskahdin itkuun. Se tuntui niin turhalle hommalle, ja kait jotain väsymystä purkaantui, kaikista huolista joita päässä pyörii.

Mies lohdutti ja auttoi siivoamisessa. Minä olin ihan hiljaa. Olen päättänyt, etten kokoajan vaivojani valita, ei sellaisia jaksa kukaan kuunnella. En puhu miehelleni kuin rajoitetusti niistä, äidilleni ja ystävättärelleni en kohta puhu enää ollenkaan niistä. Eivät he varmasti jaksa kuunnella aina samoja juttuja.

Tulossa lämmin päivä. Mies viritti aurinkovarjon terassille. Minulla on ne ruoat. Minulla on ne valkoiset ruusut. Minulla on ne runot. Ja minulla on ihana Rakas.

Minulla on myös kasapäin huolia, kysymyksiä ilman vastauksia, oikeasti elän jatkuvasti itsemurhan partaalla. Me kumpikin elämme.

Siksi en tiedä tuleeko tästä meidän viimeinen juhannus? Siksi yritän ottaa sen tunnelmista kaiken irti. Sillä tavalla kun jaksan.

En tiedä viitsinkö tänään lähteä kotoa mihinkään. Tulee niin kuuma päivä. Autoajelulla olisi nähnyt tienvierustojen kauniita kasveja. Rakastan varsinkin lupiineja.

Taidan alkaa vetämään jotain amfetamiinia saadakseni puhtia itseeni. Kofeiinipillereitä minulla on, mutta en ole niitä nyt pitkään aikaan vetänyt. Sitä p*askanhajuista Valeriaanaa en ole nyt ottanut, kun ei siitä tunnu olevan apua ja kallistakin on.

Vanhaa tuttua temestaa vain, ja siis painun yhä syvemmälle bentsokierteeseen, mutta en jaksa välittää.

Kaunista juuri nyt: Lentokoneen ääni taivaalla. Valkoinen ruusukimppu. Enkelit ja muut koriste-esineet. Aurinkoinen maisema ikkunasta. Avonainen ikkuna. Klassinen musiikki.

Uuno Kailas on mielenkiintoinen. Nuorena tuberkuloosiin kuollut mestarillinen runoilija. Tänä Juhannuksena Kailas (aika synkillä) runoillaan tuo tunnelmaa minulle. Hänen avullaan selviän tämän juhannuksen. Hänen ja ruusujen, ja miehen, siis taivaanlahjan.

Tahtoisin piristyä. Tahtoisin pakata autoon vähän juhannusherkkuja ja ajaa sinne maaseudulle, metsän keskelle. Olisiko Hän avaamassa punaisen mökin oven. Esittelisin itseni, koska hän ei tuntisi minua. Kertoisin, että olen kuullut Hänestä ja ajatellut Häntä paljon ja ajattelin Juhannuksen kunniaksi tuoda vähän syötävää ja jos voisimme hetken aikaa jutella. Ehkä menisimme tupaan. Istuisimme pöydän ääreen. Kattaisin syötävät siihen. Söisimme ja keskustelisimme.

Kysyisin miksi hän teki niin? Oliko hän niin masentunut, ettei nähnyt muuta vaihtoehtoa? Eikö lääkitys auttanut vai käyttikö hän edes niitä? Oliko hän umpikujassa? Miten hän uskalsi tehdä sen? Eikö hän pelännyt kuolemaa? Vai oliko kaikki pelko jo poissa siinä vaiheessa, kun Hän teki sen.

Ehkä Hän kertoisi paljon kaikenlaista. Ja sitten minä ymmärtäsin. Olisin saanut vastaukset kysymyksiin, joita olen niin paljon ajatellut. Siitä saakka, kun kuulin tapahtumasta.

Kiittäisin häntä, että sain vierailla. Jättäisin loput ruoat. Toivottaisin hänelle kaikkea hyvää.
Ja tietysti hyvää Juhannusta.

Kävimme ajelulla. Olipa kerrankin isossa kaupungissa hiljaista🙂 Minä kun niin inhoan niitä ruuhkia. Kaikki häipyneet jonnekin pois. Minusta on ihan kiva olla kotona. Poimin vielä mielikukkiani (tienvarsikukista) lupiineja maljakkoon. Niistä tulee ihana tuoksu. Toin ne makkariin, ruusujen viereen. Avonaisesta ikkunasta aurinkoa ja linnunlaulua, lämmin ilma väreilee. Kohta syömme perunoita ja savukalaa.

Odotan, että näen ehkä illalla sen Superkuun, josta on kerrottu. Hyvin jännittävää. Senhän pitäis näkyä sunnuntaihin saakka. Jotenkin haluaisin, että tämä juhannus ei päättyisi koskaan, eikä arki koskaan enää alkaisi. Arki tuo mukanaan vain tylsät asiat ja paluun todellisuuteen, jota en enää kestä. Siksi olen turtunut narkomaani.

Loppupäivästä en tiedä, mihin mieli venksahtaa, juuri nyt, tällä minuutilla on ihan hyvä olla.

Liisa Ihmemaa täällä pitkästä aikaa. En muistanu tunnuksia tms. Ahdistaa, masentaa. Paras kaveri haukkui yhteiskunnan hylkiöksi ja muutenkin on huono olo. Itsemurha olo.