Tämä päivä nyt oli tällainen lepopäivä. Mutta sen nukkumattomuuden ja kamalan migreenin jälkeen en olisi kyllä jaksanut mitään ihmeempiä tehdäkään.

Onhan tuo ollut miehelläkin "lomapäivä", kun on kaljaa kitannut. Nyt ottaa torkkuja pikkumakkarissa. Ihan hyvin se on käyttäytynyt, että ei sen puoleen.

Minulla ollut tuota syötävää, vähän erikoista, kun ei ole vhh-dieettiä.

Tekisi mieli kuunnella Sound of Silence..taidankin kuunnella sen.

Saan olla rauhassa, kun mies kuorsaa. Joskus tuntuu, että olis kiva olla useammin rauhassa ja omissa oloissaan.

Mutta äkkiä tulis kyllä miestä ikävä.

Kuuntelin äsken S&G:n Sound off Silence.

Tuli mieleeni, että varmaan meillä kaikilla on muistoissa jokin aika tai ajanjakso, kun kaikki oli hyvin ja onnellisesti. Ehkä tuntui, että on nuori ja kaunis ja maailma auki. Että pystyy mihin tahansa. Että juuri sinusta ehkä tulisi jotain erityistä. Tietysti uskoit, että elämä menee, kuten itse suunnittelet (nuoruudenuskoa) ja olit huolettoman onnellinen. Tuntuu, että aurinko paistoi aina. Sinä itse hymyilit aina ja elämä rullasi eteenpäin vaivatta.

Minä muistelen usein tuollaisia vuosia. Minulla kaikki vuodet 20-31 vuoden välillä olivat tuollaisia Kultaisia vuosia. Aivan ihania, kun niitä katsoo tältä vinkkeliltä.

Ainoastaan huvittaa se vakaa usko silloin, että minulle ei koskaan tapahdu mitään pahaa, enkä edes vanhene koskaan ja että kaikki menee kuten itse haluan ja teen🙂

No, eipä ole ihan mennyt..meneeköhän tuo kellään?

Huomenta Kaikille Mussuleille☺️❤️

Nukkumaanmeno hieman venyi, kun mies "sähläsi" kännissä. Ei nyt mitään pahaa, mutta sellaista hassua. Monta kertaa tunkeutui makkarin sänkyyn vaikka sääntö on, että hän nukkuu pikkumakkarissa silloin, kun on juonut. Siksi koska kuorsaa silloin🙂 Yritti salaa livahtaa makkarin sänkyyn aina kun luuli minun nukahtaneen. Tuhmeliini! Sitten keksi alkaa minulle iltapalaa tekemään (kun nukuin jo..) Toi sänkyyn lihapiirakan. No, pitihän se syödä, kun toinen oli laittanut🙂 Että sellaista säätöä.

Nukuin, kuin tukki ja lopulta heräsin vasta kahdeksalta. Se on minun mittapuun mukaan tosi myöhään. Tuntuu, että väsytti enemmän, kun nukkui myöhään (liikaa?). Mies ottanut eilen jääneitä kaljoja, joten tänään tuskin lähdemme minnekään. Ajattelin hyödyntää päivän kotitöiden parissa ja ehkä pieni ulkoilu johonkin väliin. Luultavasti nyt vain kevyemmin lumitöitä tai sen sellaista. En viitsi alkaa riehumaan, kun en näköjään sitten kestä sellaista.

Ei kait tässä muuta, kuin pikkuhiljaa hommiin sitten, Hops!

Hyvää Tiistaipäivää Kaikille!

Moi kaikille. Ajattelin muutaman rivin kirjoittaa vaikka väkisin, kun tuntuu taas tämä kirjoittaminen jotenkin niin vaikeelle. Ajatuksia on vaikka muille jakaa, mut ei vaan osaa muuttaa niitä järkeväksi tekstiksi, turhauttavaa. Luin tuossa juuri teidän kaikkien kirjoituksia, mut erityisesti kiinnitin huomiota tuohon, mitä Moonshine kirjoitti, tuossa aikaisemmin. Tarkoitan tekstiä, missä kerroit, miten meillä kaikilla on ollut joskus huolettomassa nuoruudessa ajanjakso, milloin meistä kaikista on tuntunut sille, että ollaan nuoria ja kauniita, meistä kaikista tulee jotain erityistä ja elämä menee tietenkin, niinkuin sen on suunnitellut. Olisi kiva tietää, miten moni meistä näkee asian sillä tavalla, mutta minä en tuntenut nuorempana koskaan mitään muuta kuin sen, että minut on tuomittu epäonnistumaan. En kokenut koskaan olevani nuori ja kaunis, enkä varsinkaan erityinen. Yritin muistella, milloin minusta olisi vilpittömästi tuntunut sille, että elämässä olisi ollut jotain yksittäistä hetkeä lukuunottamatta onnellinen jakso, mutta masennuin entistä pahemmin huomatessani, ettei sellaista ole ollut. Olin joskus yli kymmenen vuotta sitten parisuhteessa ja kuvittelin silloin olevani onnellinen, mutta jälkikäteen ajateltuna olin kaikkea muuta kuin onnellinen. Ymmärsin kyllä täysin, mitä ajoit takaa sillä kirjoituksella, koska veikkaan, että suurin osa meistä on ajatellut nuoruutta koskevat asiat juuri niinkuin kuvailit ja osittain ajattelin niin itsekkin, mutta kun pysähdyin miettimään asiaa tarkemmin tajusin, että kaikki sellaiset ajatukset kultaisesta nuoruudesta ovat minun kohdalla vain harhaa.

Olen melkein kateellinen sille, että voit sanoa kaikkien ikävuosien 20-31 väliltä olleen kultaisia nuoruusvuosia, sillä minulle ne olivat yhtä helvettiä. Sanon aina tämän saman, mutta jos minulla olisi ollut elämänkumppani noiden vuosien aikana, niin moni asia olisi nykyään paljon paremmin. Yksin ei ole mitään syytä yrittäää. Mitä kauemmin olin yksin, sitä enemmän ajattelin vain sitä, etten koskaan kelpaa kenellekkään ja mietin, mitä vikaa minussa on. Aika kului ja narkkasin koko ajan enemmän ja enemmän, kun en kestänyt sitä pahaa oloa. Yleisesti ottaen elämän parhaat vuodet ovat 20-30 ikävuoden välissä ja minä menetin niistä jokaisen. Kaikenhuippuna, olen tekemässä sitä samaa virhettä uudestaan. Olen 34, ja nykyään olen kyllä ollut pitkään kuivilla, mutta muuten minulla ei ole mitään eikä ketään. Elämä valuu ohitse, kun itse vain katsoo hölmönä vierestä ja näin taitaa kulua ikävuodet 30-loppuelämän välissä.

Tietäisipä sen salaisuuden, mitä te naiset haluatte, mut tarkemmin ajateltuna siitäkään tiedosta tuskin olisi apua. Taidan olla niin susiruma, ettei sellaista tietoa, mistä olisi apua tässä asiassa ole olemassakaan. Taas nämä jutut meni tähän pisteeseen, mut minkäs teet, kun parisuhde tuntuu tällä hetkellä ainoalta sellaiselta asialta, mihin olisi mielenkiintoa ja mikä voisi vaikuttaa positiivisesti elämänlaatuun. Joku kaamea pirttihirmu pitämään minut ruodussa...

Nyt tuli sentään skarpattua ja lähdettyä liikkeelle. Kävin pari kertaa salilla ja lenkillä, mut siihenkin tulee nyt taukoa, kevyttä rasitusta lukuunottamatta. En edes käsitä, miten pystyin telomaan itseni tilanteessa, missä tein pienillä painoilla pitkiä sarjoja, hyvän lämmittelyn jälkeen mut niin vain venähti lihas rinnasta ja olkapäästä. Toivottavasti kyse on vaan venähdyksestä. Ei kyllä kärsi venyttää yhtään ja kipu on vähän erilainen kuin yleensä venähdyksessä. Kylmäpussia peliin, ei kai siinä muukaan auta. Just nyt en kylläs kaipais enää minkäänlaisia vaivoja.

Bentsoja on menny reilusti minullakin. Ahdistus ei yksinkertaisesti lopu muulla tavalla ja nekin helpottavat vain väliaikaisesti. Tekis mieli heittää reppu selkään ja lähtee jonnekkin korpeen asumaan. Eläis sillä jossain lumikuopan pohjalla, niin ei tartteis murehtia muusta kuin siitä, että pysyy hengissä. Elämä olis paljon yksinkertasempaa. En vaan jaksais elää enää yksin kaupungissa katselmassa onnellisia pareja.

Jospa tämä marina riittäs tältä erää. Kiitos kaikille mukavista kirjoituksistanne, joita on ilo lukea. Toivoisin, että osaisin neuvoa/auttaa edes joissain asioissa, mut ei se taida minulta onnistua, ei ainakaan näin ainoana miehenä naisten joukossa. Tunnustan, että tuskin se onnistus muutenkaan. Olen ollut liian kauan eristyksissä muista ihmisistä, jotta osaisin olla hyödyksi tai iloksi yhdellekkään elävälle olennolle.

-Sampylä

Loppupäivä mennyt koneella ähräten..

Kirjoitellut eräälle terveysaiheiselle palstalle. Kirjoitin pitkät pötköt ja sitten teksti katosi jonnekin marsin kiertoradalle. No, kirjoitin aina vain úudestaan ja aina välillä ne tekstit katosi..ja taas kirjoitin.

Huoh, vähän puuduttavaa puuhaa.

Päivä on mennyt aivan vilauksessa.

Olen päivistä sekaisin. Mietin yhtenään, mikä päivä tänään on?

Aika ilmanaikuinen päivä jos ei siivoamista oteta lukuun.

Minullakin oli noita kultaisia vuosia n. 20-30-vuotiaana. Kyllä siihen välillä mahtui vaikeampaakin aikaa, mutta enimmäkseen voin hyvin ja olin onnellinen. Varsinkin lasten saaminen oli suuri juttu. Ehkä sitä vain iän myötä väsyy. Toisaalta olen aika pettynyt itseeni. En ole pettynyt elämääni ja siihen, mitä kaikkea ihanaa olen saanut kokea (vaikeitakin kokemuksia tietty on), mutta olen pettynyt itseeni. Olen aivan liian ankara itseäni kohtaan. Tuomitsen ja arvostelen. Voi kunpa oppisin sietämään itseäni ja ehkä jopa pitämään itsestäni. En haluaisi olla katkera, vaikka sitä kieltämättä välillä olen. En halua olla! Olin ennen iloinen, optimistinen, aktiivinen, sosiaalinen jne. Nyt olen kadottanut itseni masennuksen alle. Mietin vain, voiko sitä entistä minää enää löytää vai olenko masennuksen ja iän myötä muuttunut niin paljon, että se on mahdotonta? Tällaisia ajatuksia herätti sinun viestisi.

Moi kaikille jengiläisille. Täällähän on ollut tänään tosi rauhallista. Ei ollut kovin montaa viestiä tullut sen jälkeen, kun viimeksi tänne kirjoittelin. Toivottavasti kaikki rakkaat olette kuitenkin kunnossa. Niinkuin moni teistä on joskus kirjoittanut, myös minä havahdun aina välillä siihen, että mietin mitähän se ja se touhuaa just nyt. Teistä on tullut oikeita ystäviä, vaikkei olla koskaan tavattu ja tuskin tullaan tapaamaan. En muista kuka kirjoitti jonkin aikaa sitten, että mitähän siitä tulis, jos meidät laitettas samaan taloon asumaan. Siitä saattas tosiaan tulla melkonen BB-talo, mut varmasti olis välillä hauskaakin. Mulla on ollu tänään aika outo päivä. Kaikkihan ne on tavalla tai toisella outoja, mutta tämä mielentila on jotakin uutta. Yleensä masennus ja ahdistuneisuus ovat ne ainoat tunnetilat, mitkä tunnistan, mut tänään olen ollut tosi surullinen ja aivan muissa maailmoissa. Olis niin mukava hypätä tuohon sohvalle oma kulta kainalossa ja katsoo vaikka leffaa, mut sitä iloa en saa kokoa. Läheisyyden kaipuu on mennyt jo yli rajojen. Olis niin mukavaa vain olla hiljaa ja halata toista. Tänään sain aikaisemmin pahan paniikkikohtauksen ja vielä kotona, missä niistä ei yleensä tarvitse kärsiä. Tärisin pimeässä nurkassa yli tunnin, ennenkuin olo alkoi tasoittumaan. Tiedätte varmasti, millaista se on. Olis niin ihanaa, kun olis seuraa. Kuunvalolta pitikin kysyä, että vieläkö se tarjous teidän vierashuoneeseen muuttamisesta on voimassa?? Minä voisin pakata repun ja tulla vaikka tänä iltana. Nyt ei ole mitään menoa, kun rinnasta venähti lihas sen verran pahasti, ettei tartte vähään aikaan haaveilla punttitreenistä.

-Sampylä

Repukka ja Sam🙂🌻☺️❤️

Kirjoititte kumpikin koskettavasti ja jäinkin miettimään kirjoituksianne..
Varmaankin palaan niihin myöhemmin (huomenna), koska minulla on ollut niin kummallinen päivä, että nyt sulattelen sitä ja sitä sulattelua riittää vielä huomisellekin. Mitenkähän kirjoittaisin lyhimmin tämän antoisan, ihanan päivän?

Nukuin miten nukuin. Näin puolipainajaista jostain kissasta, jota yritin pelastaa. Tavallisten aamukuvioiden jälkeen mies ehdotti, että jos lähdettäisiin käymään Tarjousladossa, kun hän tarvitsisi muutamat uudet sukat ja kalsarit. Minusta tuntui ensin, että voisin ehhä lähteä ja sitten että ei huvittaisi jne. Mies sanoi, ettei meidän ole pakko lähteä, mutta sanoin, että mennään vaan. Söin vähän omatekoista vadelmajugurttia ja otin pienen annoksen kortisonia, jotta jaksaisin paremmin. Ajattelin sen auttavan minua "palautumaan" siitä romahduksesta, joka kävi. No, auttoihan se sen verran, että kun olimme ensin kiertäneet TL:n ja sieltä löytäneet minulle ulkoilupuvun alennuksesta ja miehelle sukkia ja kalsareita ja jotain pientä tilpehööriä, ajoimme kohti I:llä alkavaa naapurimaan jättisuurta kodintavarataloa..olen aina ajatellut, että sitten joskus, sitten joskus, sitten joskus..Yhtäkkiä sain jonkun sekokohtauksen ja päätin, että nyt menen sinne ja kierrän sen ja aivan sama mitä sen jälkeen tapahtuu, mutta nyt menen. Mies oli vähän, että what a fuck?! Ai niin ja ennen tätä kävimme vielä yhdellä jättikirppiksellä ja vietimme siellä pidemmänkin tovin ja sitten sinne I-paikkaan, menen sekaisin järjestyksessä..

I-reissu oli ihan mukava. Vaihtelua. Ihmisiä ei ollut ihan ruuhkaksi asti, sopivasti. Tein muutaman kivan löydön ja juttelin muutaman ihmisen kanssa. Lähtiessä ostimme mukaan vähän ruokatarpeita sieltä. Paras löytö oli ehdottomasti vihreä lohikäärmenukke, joka on aivan IHANA ja olen todella innostunut siitä, sen nimi on Rex. Tarkoitus oli ensin syödä myös siellä. Mies olisi halunnut juurikin niitä lihaspalloja, mutta koska minä en löytänyt mitään vhh-dieetin mukaista niin emme sitten syöneetkään. Lähtiessä sieltä ostin lasipullossa olevaa, yllättävän hyvää, vähäsokerista mustikkamehua ja kulautin sen.

Sieltä jättikirppikseltä en nyt löytänyt mitään mieluista. Seuraavaksi menimme ruokakaupan kautta. Ostoskoriin lähti pinaattia, lehtisalaattia, pari pussia pähkinöitä, silakkapihvejä (miehelle), fetaa, voita jne. Kotona mies tarkasti s-postistaan, että hänelle oli tullut eräs postipaketti postiin iltapäivällä. Yhtäkkiä halusinkin lähteä uudestaan liikenteeseen. Halusin käydä kirjastossa, apteekissa, isommassa marketissa ja yhdellä pienemmällä kirppiksellä. Oli vähän ennenkuulumatonta, että näin paljon halusin rampata. Minulla oli kuitenkin pirteämpi olo droppaukseni vuoksi ja olin aika hyvällä tuulella, koska olin kevyesti meikannut, enkä tuntenut itseäni niin rumaksi, kuin yleensä. Ehkä sitten meikattuna olinkin hitusen siedettävämmän näköinen, koska ruokakaupassa hyvin pitkästä aikaan eräs mies katsoi minua vähän kiinnostuneesti. Minua ei tietystikään muut kiinnosta, koska olen mieheni kanssa, mutta kyllähän siitä hyvä mieli tulee jos edes joskus saa jonkinlaista kiinnostusta aikaiseksi vastakkaisessa sukupuolessa. Itsetunnon buustaamistahan se on ihan puhtaasti, mutta ei kait se niin pahasta ole jos joskus saa niin paremman olon itselleen?

Laitoin uuden, valkoisen takin päälle, kun lähdimme uudestaan liikenteeseen. Ajattelin testata sitä heti ja se osoittautui ihan hyväksi. Kävimme ensin postissa, sitten isoon marketiin, josta ostin vähän lisää ruokatarpeita ja katselin muuten vaan, mitä löytyy ja löysinkin jotain. Apteekissa oli toinen kiva juttu, kun keskustelin myyjän kanssa ihonhoitosarjoista ja pyysin muutaman näytteen kalliimmista merkeistä ja tuli puheeksi, että tarvitsen kuivan ihon tuotteita jne. Voivoottelin jotain ihostani ja se myyjä katsoi minua ihan ihmeissään ja sanoi, että minullahan on hyvän näköinen iho..eikä se ollut edes yhtään mielistelevän oloinen vaan ihan rehellisen oloinen. Vitsailin, että minulla taitaa olla joku ennenaikainen neljänkympinkriisi, kun mielestäni ihoni on aivan karmean kurpsahtanut jne. Myyjä vakuutti, että ei ole kurpsahtanut..😀 No, vähän huvittavaa, mutta tuli siitäkin ihan hyvä mieli. Tuli mieleeni vaan taas, että onkohan se niin, että masentuneena sitä näkee itsensä karmeamman näköisenä, mitä oikeasti on?

Ihan kivaa oli sielläkin pyöriä. Sitten menimme sinne pikkukirppikselle, sieltä ei nyt löytöjä, mutta ihan mukavaa juttuseuraa siellä oli. Miehen selkä alkoi olla jo aika finaalissa kaikesta ramppaamisesta, joten kirjastossa kävimme aika pikaisesti ja löysin vain pari kirjaa hätäisellä vilkaisulla. Taikauskoisuutta ja pahan myyttejä käsittelevän kirjan, sekä Lassi Nummen kootut runot. Jätin varaukseen Maria Vaaran kirjoittamat kirjat mielisairaudestaan. Ovat jo sen verran vanhoja, että sijaitsevat varastossa. Saan ne parin päivän sisällä. Sitten olikin kello jo yli viiden ja aika hilppaista kotia.

Kotona söimme kanaa lisukkeineen ja minä järjestelin tyytyväisenä päivän löytöjä. Suurin osa on kyllä kasattu tuohon pöydälle ja odottaa huomenna järjestelyä paremmille paikoille. haluan kyllä hetken pitää tuon ihanan kasan tuossa muistuttamassa mukavasta päivästä ja harvinaisestakin. Sain takaisin hieman itsetuntoani (joka kyllä epävakaalla laskee yhtä pikaisesti sinne entisille uomille) ja muutenkin vaihtelua. Ja ainakin päivän ajan sain tuntea olevani melkein normaali ihminen. Se tuntuu yllättävän mukavalta, jokseenkin pitkän tauon jälkeen.

Uusi kaverini Rex pötköttää sängyllä. I Love It!!!!! Lähetin siitä jo kuvan äidille ja latasin sen miehen puhelimen taustakuvaksi, koska ovat niin samannäköiset🙂 Päivä on hurahtanut niin nopsaan ja nyt on pakko alkaa tekemään iltapalaa. Varmaan vielä lukaisen vähän kirjaa ja sitten jo varmaan sammunkin "rankan" päivän jälkeen unten maille. Toivottavasti näen unta Rexistä, mutta ei painajaista😉

En nyt ehdi tähän sen kummemmin filosofoimaan, sen aika on myöhemmin. Mutta oikein mukava päivä oli ja mukaviakin päiviä tarvitaan todellakin, että tapuli pysyy edes jotenkuten kasassa. Ai niin, isossa marketissa oli mies ja nainen aika tuterissa ja kuset housussa. Olivat aika likaisia ja juopon näköisiä. Minusta oli hirveän virkistävää, että he olivat sellaisia. Siis tietysti heille toivoisi erilaista elämää, mutta he vaikuttivat ihan onnellisilta ja minä ajattelin, että wau! kaiken tekopyhyyden keskellä kaksi onnellista ihmistä kännissä ja kuselle dunkaten keskellä päivää. Siinä oli jotain anarkistista ja siksi se kait ilahdutti minua..vanhaa anarkistia🙂 Tuskinpa nekään dunkkaajat lopulta niin onnellisia elämässään ovat. Alkoholismi harvoin ketään niin onnelliseksi tekee, mutta ainakin heillä silloin oli hyvä hetki menossa. Ehkä tunsinkin samaistuvani heihin enemmän kuin muihin, olihan minullakin menossa oma hyvä hetkeni juuri silloin ja tänä päivänä, vaikka pohjimmiltani en niin onnellinen olekaan. Onko kukaan aina? Onko meillä useimmilla vain hetkittäistä tyytyväisyyttä, iloa, onnea? Onko niiden tarkoituskaan olla aina?

Ehkä tämän päivän tarkoitus olikin miettiä ohikiitävän hetken näitä merkityksiä..

Hyvää Iltaa ja Yötä Kaikille Mussuleille☺️❤️☺️

Toiv, A.K ja Rex.

Huomenta Kaikille Mussuleille🙂🌻

Päätin tänään pitää leedipäivän ja ottaa vaan rennosti. Ei huvita tänään lähteä minnekään kierroksille, kun eilen tuli niin monipuolinen päivä. Näköjään vaadin aina lepopäivän raskaamman päivän jälkeen. Tai en tiedä vaatisinko, mutta tuntuu ainakin, että paremmin pysyy psyyke kasassa, kun jaksottaa tätä elämistä. Tai ehkä se on vain se kortisolin puutos, että kun otan sitä niin jaksan normisti ja kun en ota niin joudun elämään vähän säästöliekillä. En voi sitä kuitenkaan omin päin alkaa joka päivä ottamaan. Vahinko, ettei ole nyt tosiaankaan rahaa mennä yksityiselle lisätutkimuksiin ja saisi oikean lääkityksen. Pakko miettiä konsteja, millä sais rahaa siihen lääkäriin ja tutkimuksiin. Ärsyttää vähän tällainen elämä, että päivä normaalia ja seuraava päivä säästöliekillä jne. Normaaliahan se ei ole ja niin kauan en ole onnellinen, kun elämä ei ole normaalia. Ja niin kauan siis jatkuvat myös tämän tilanteen aiheuttamat mielenterveysongelmat. Ja se, että kortisolin puutos jo itsessään aiheuttaa masennusta ym. Eipä siinä oikein ole mitään järkeä, että julkinen puoli syöttää minulle vain masennuslääkettä ja kieltäytyy tutkimasta ja hoitamasta masennuksen aiheuttajaa. Tosi sairasta!

Niin kauan, kuin saan itseni kuntoon minun on vain selvittävä päivä kerrallaan. Tänään aion lukea noita eilen lainaamiani kirjoja, järjestellä hankkimiani tavaroita ja ehkä testata ulkona uutta ulkoilupukua.

Siinä onkin tälle päivälle ihan tarpeeksi. Mieltä kantaa vielä eilinen ihana päivä🙂🌻

Päätin ulostautua auringon paistaessa ihanasti. Sain miehen väännettyä mukaan pienelle kävelylenkille. Olimme kumpikin niin vätyksen näköisiä lenkkeilijöitä, että alkoi ihan naurattamaan. Menimme reitin missä ei ole jyrkkiä mäkejä ym. mies ei voi selkänsä vuoksi sellaisia kävellä, eikä minunkaan jalat niistä hyvää tykkää. Jos olisin parempijalkainen niin menisin umpimetsään ja umpihankeen tarpomaan, kuten joskus ennen tein. Se vasta oli ihanaa! Sitten söin metsässä eväitä ja kuuntelin kevääseen heräävän luonnon ääniä ja katselin korkealla puiden latvoissa kimaltelevaa aurinkoa..Silloin sitä tunsi elävänsä ja olevansa vapaa ja osa luontoa. Ei ollut maksennuksesta tietokaan jos ei kyllä muitakaan vaivoja.

No, oli se meidän kävelylenkki parempi kuin ei mitään. Aurinko paistaa vieläkin kivasti ja ajateltiin, että lähdetään ajelulle ja katsomaan yhtä kohdetta, joka on ilmoitettu vuokralle. Pitäisi olla jo vuokrausilmoituksessa merkintä sisältääkö sisäilmaongelmia🙂 Ne kun on nykyään niin tavallisia.

No, ei kait tässä muuta, kuin Heissulivei ja hellät tunteet!

Palaillaan🙂

Ajelimme auringonpaisteessa. Ensin katsomaan vuokrakohdetta, joka oli aika kamala. Ei innostuttu siitä kumpikaan. Sitten ajeltiin maalaismaisemia. Sydäntäni kirpaisi haikeus; kauniita puutaloja, lumisia metsiä, auringonvaloa rinteiden yllä. Mukavin asumismuoto olisi maaseudulla, lähellä kaupunkia. Niin olemme ennen asuneet. Mutta eihän täällä..täällähän maksaa maltaita sellaiset paikat. Kahden kuntoutustuella elävän ihmisen pitäisi asua jossain kaupungin vuokrakasarmissa, jossa homeet kukkivat ja torakat hyppivät öisin niskaan. Naapurissa asuu sen seitsemää kansalaisuutta..No thanks!

Kyllä on elämä kuljettanut. Oikein niskaperseotteella heivannut kaus sieltä, missä tunsi olevansa kotonaan. Siellähän ne paikat on vieläkin, mutta itsellä ei enää mahdollisuutta sinne palata. Nyt sitä on ihan sen armoilla, mistä sattuu saamaan sopivan edullisen asunnon ja edullinenhan tarkoittaa näillä lakeuksilla yleensä samaa, kuin "paikassa on jotain vikaa". Hyvä ja hyvällä paikalla, tottakait se maksaa. Voi veljet, miksi tämän elämän pitää olla niin monimutkaista?

Jos voisin, jos saisin itseni kuntoon..niin lähtisin täältä samantien pois, enkä koskaan palaisi. Siinäpä sitä tavoitetta.

Onko teillä muilla paikkoja, jota kaipaatte, mutta jonne ette voi enää muuttaa tai mennä? Jos on niin sitten tiedätte tunteen.

Päivän sininen hetki ikkunan takana. Vähän vetää mieltä alakuloon. Hyvin sopivat Lassi Nummen ajatukset omiini. Kuinka viehättäviä runoja. Miksiköhän en ole aikaisemmin niihin tutustunut? Mietin vain, kun Sampylä sanoi, että haluaisi luonnon keskelle jonnekin mökkiin ilman ainuttakaan ihmiskontaktia (tai jotenkin noin..) Niin minäkin haluaisin..Olen halunnut jo pitkän aikaa ja siitä muistaakseni joskus kesällä kirjoittanutkin. Välillä vaan niin lopen väsynyt tähän koko yhteiskunnan hyrinään. KUN EI TÄMÄ TOIMI! Tai toimii vain tietynlaisille ihmisille. On järkyttävää tajuta, että jos olet esim. psyykeongelmainen ei oikein kukaan ole asioistasi enää kiinnostunut. Koska sinä et ole hyödyllinen. Sinut on unohdettu.

Siten se olisikin aivan sama painua jonnekin metsämökkiin makoilemaan. Tehdä tulta takkaan ja syödä säilykkeitä sun muuta, vaikka kuusenhavuja. Ja juoda kuravettä päälle (no ei kait sentään..) Kuuntelisi vain luonnonääniä ja omaa hengitystään. Seinäkellon tikitystä. Puhelin voisi olla matkassa, mutta suurimmaksi osaksi suljettuna. Takassa palavien koivuhalkojen tuoksu, savuinen aromi. Ja jos häkää pääsisi mökkiin ja tuupertuisi nukkuessaan niin ei sekään niin suuri vahinko olisi..ihan kaunis lähtö. Jäisi vain tuuli humisemaan ja yksinäinen lintu sirkuttamaan.

Olen taas tosi kyllästynyt kaikkeen. Olen vihainen, että tämä parisuhde ei ole enää sama paratiisin idylli ja satumaa, kuin ennen. Paratiisiin on päässyt jo useampi käärme ja meidät on kait tuomittu kadotukseen. Tunnelma on enimmäkseen kyllästynyt ja epähuomioiva. Mies miettii vain neuroottisesti asumisasioita ja minä kait omaa vointiani. Olemme lähekkäin, mutta tuntuu, että ajaudumme kauemmas. Minusta tuntuu, ettei miestä kiinnosta enää täyttää minun toiveitani. Eikä koskaan sano mitään kaunista, ei koskaan. Olen havahtunut siihen, että vieraat ihmiset sanovat satunnaisesti paljon enemmän hyviä asioita minusta, kuin oma mieheni. No, en minäkään enää sano. Kuolkoot sitten koko suhde vaikka pystyyn. Laitetaan sitten taas yksi hyvä suhde pilalle. Hälläväliä!

Heissulivei! Kiva AK, että sulla on ollut oikein aktiivisen oloinen päivä ja sitten leppoisampi, muuten miellyttävä päivä. 🙂 Vaikka ne ilonhetket hetkittäisiä ovatkin, niin on mukavaa huomata, että niitäkin vielä tulee. Minulla on ollut myös paljon parempi olo, välillä niin hyvä, että ihan itkettää! "Kallioni" ei minua vieläkään ole hylännyt. 😉

Voi Sam, olen pahoillani siitä, että joudut kokemaan yksinäisyyttä ja läheisyydenkaipuuta. Jäin kyllä miettimään, miksi olet niin varma, että et voi ketään löytää? En ollenkaan tarkoita mitätöidä kokemustasi, mietin vain millaisia syitä siihen näet? Vaikutat mukavalta ja tunteelliselta mieheltä ja luulisi, että joku sinut kumppanikseen haluaisi. Toivoisin, että et vielä luovuta ja löytäisit jotain uutta, mukavaa sisältöä elämääsi joka helpottaisi yksinäisyyttä. Se on tosiaan niin, että on vain pakko uskaltaa lähteä kokeilemaan esim. uusia harrastuksia ja sosiaalisia tilanteita, jos siihen yksinäisyyteen haluaa helpotusta.

Jaksamista ja ilonpilkahduksia koko Jengille taas! 🙂🌻

Hämärä ilmottautuu. Vuoristorataa, joten voisin heittää noi kaikki hymiöt peräkkäin tähän. Tällä hetkellä olen jotenkin ihan väsähtänyt. Tänään mulle tuli ihme vastareaktio siihen ylenpalttiseen positiivisuudesta puhkumiseen siellä "aktivoitumispaikassa" (hauska aatella sitä noin). Nyt ei vaan jaksa eikä silloin edes halua. Niisk niisk, mutta ei edes itketä, kun vaan räkä valuu. Flunssaa siis.

Ihanalta kuullosti AK, sinun metsäretki.

Monange, hyvää Marokon matkaa! 🙂👍 Varmaan piristää mieltä.

😴

Hirveän yksinäinen ja onneton olo..

Taas sama kauhuajatus, että mikään ei tule muuttumaan, kuin ehkä huonommaksi.'

Ei elämän pitäisi olla mitään kamppailua päivästä toiseen.

Täälläkin on niin hiljaista...