Huomenta. Tulihan se sitten taas uusi aamu. Eilen meinasi vähän pahempikin masennus viedä mennessään..eikä mieli kyllä nytkään mikään kovin huikea ole. Tympäisee niin paljon se eilinen lääkärikäynti. Oikea tollo tolvana se kloppi, mutta sitähän vähän pelkäsinkin, kun kyseseisestä paskasairaalasta on kyse. Siitä on netti täynnä painajaisjuttuja eli siellä ei hommat toimi ja hoitovirheitä tapahtuu vähän liian paljon jne.

Nyt olisi vain rahaa saatava sievoinen summa, jolla mennä yksityiselle puolelle otattamaan ainakin kortisolikokeet (laaja syljestä otettava testi, joka mittaa kortisolin vuorokausieritystä, ei pelkästään aamuarvoa, kuten sairaalan kokeet) ja sitten teettäisin sen täydellisen kilpirauhaspaneelin, jossa mitataan kaikki sen toiminnot. Kortisolitesti maksaa jonkun 169e ja se kilpirauhaspaneeli jotain 400e..et silleen. Ne tulokset lähetetään ulkomaille tutkittavaksi ja sitten suomalainen (helsingissä) erikoislääkäri tulkitsee ne ja kirjoittaa lääkkeet. Miten hitossa voisin saada ne rahat? Ei minulla ole mitään myytävääkään niin arvokasta..huoh. Täytyy yrittää keksiä jotain.

Että minä vihaan sitä pösilöä idioottilääkäriä! Mikä siinä on niin vaikeaa myöntää, että arvoissa on vikaa ja selvittää mistä se johtuu ja ottaa tosissaan potilaan oireet.

Voi Luoja, pakkohan se on vain elämän jatkua niin kauan kun tässä yleensä vielä potkitaan.

AK, no olipa surkea lääkäri, en ihmettele suuttumustasi. On se pirullista tosiaan, kun vaikeuksia vain kertyy, ja pettymyksiä. Onko teidän mahdollista kerätä tuo rahasumma, joka vaadittaisiin yksityiselle?

Sam, ethän lähde minnekään? Kuulostaa huolestuttavalta nuo sinun viestit..Onko sinulla ketään ihmistä joka voisi oikeasti tulla luoksesi, tai voitko vaikka soittaa jollekulle, kun on tosi vaikeeta?

Voi perhana, AK, että minuakin raivostuttaa tuo tollo lääkäri! On se nyt kumma, ettei suostu edes kuuntelemaan tai ottamaan tosissaan, kun potilas kertoo oireistaan ja vaivoistaan. Ja että vielä tunnustaa, ettei tiedä, mutta ei ole mitään tarvetta jatkotoimenpiteille! Mitenköhän minä olisin tuossa tilanteessa toiminut? Varmaan ruvennut itkemään ja lähtenyt karkuun. 😳 Hyvä, että sinä pidit puoliasi vaikka ei siitä pahemmin apua ollutkaan. Kyllä tämä asia vielä jotenkin järjestyy. Olisiko mahdollista, että pääsisit samaan sairaalaan, mutta eri lääkärille? Ettei tarvitsisi yksityiselle mennä.

Sam, nyt heti sairaalaan! Joko itse omin voimin tai taksilla tai soitat vaikka 112, jos et muuten pääse. Kuulostaa todella huolestuttavalta. Tiedän, koska olen itse ollut samassa tilanteessa. Monesti. Sinä tarvitset nyt apua ja pian. Täällä on varmasti meitä monta, jotka toivomme, että hakeudut nyt sairaalaan ja haet apua. Joskus vain tulee ihmiselle vastaan se hetki, ettei enää pärjää omin voimin ja on pyydettävä apua. Umpikujasta VOI päästä pois, mutta apua siinä tarvitaan. Minäkin olen päässyt, ja moni muu. Vaikka sitten rojahtaisi sinne myöhemmin takaisin, mutta sitten taas jotenkin rämmitään takaisin jaloilleen ja kuopasta pois. Hae apua nyt.

Te kaikki ootte tosi ihania... miks tuollasia ihmisiä ei näkyny "oikeassa" elämässä.. olenkohan taivaassa, vai helvetissä? muo paleltaa ihan sairaan paljon, eli helvetissä.. mut tuossa ois piikki, millä se kylmä loppus, eli taivaassa, tai ei sittenkään, helvetissä.. kaikkien teidän kirjotukset saa minut uskomaan, että olen taivaassa, ootte ollu tosi kilttejä ja kannustavia, kiitos kaikille siitä.. mut helvetti mua taitaa odottaa, vaikka valoon katsonkin koko ajan, kirkkaaseen valoon 🙂 ei huolta, ei murhetta..

Ain't found a way to kill me yet, Eyes burn with stinging sweat, Seems every path leads me to nowhere, Wife and kids household pet, Army green was no safe bet, The bullets scream to me from somewhere.... Here they come to snuff the rooster......

Moikka ystävät rakkaat.

Sampylä

Kiitos Rakkaat Ystävät, kun olette jaksaneet kirjoittaa☺️❤️

Eilen illalla olin aika fakkiintunut. Otin ylimääräisen temestan ja mökötin vain. Aamulla päätin, että elämän on jatkuttava. Aamuhöröilyjen jälkeen aloimme miehen kanssa siivoamaan. Siivottiin koko huusholli ja sitten halusin lähteä kauppoja katselemaan. Ajattelin, että olisi mukava ostaa jotain halpaa ja nättiä. Ensin mentiin Jyskiin, vaikka periaatteessa boikotoin koko lafkaa heidän epäeettisen toiminnan takia, mutta näköjään aina halpuuden houkuttelemana menen sinne norkoilemaan..No, sieltä ei mitään. Sitten Tarjouslatoon ja sieltä tavanomaista sälää (hammasharjat, lamppuja, tummaa suklaata, miehelle toffeeta, ja kaikenlaista tarpeellista) ei nyt mitään sillain sytyttävää löytynyt, mutta tarvetavaraa. Hajuvesia tuoksuttelin (rakastan hajuvesia, näköjään myös halvempia, kuin ennen..) Olen aina rakastanut hajuvesiä, en tiedä miksi. Suosikkihajuveteni on ollut jo yli kymmenen vuotta Ralph Laurenin Romance. Ihana, kukkainen, raikas, perustuoksu. Sitten on lukuisia muita, joita ei jaksa luetella. Uuden huulipunan ostin. Ennen liikenteeseen lähtöä jaksoin jopa hieman meikata ja en ollut sitten niin ruman näköinen.

Seuraavaksi mies olisi halunnut jo kotiin. Selkänsä rasittui jo aamun siivouksessa ja sitten kaupoissa ramppaamisesta. Minä halusin mennä vielä yhteen jättisuureen kirppikseen. Oli ihan kiva kulkea ihmisten joukossa ja katsella tavaroita. Olin aika sosiaalisella tuulella ja juttelin useamman ihmisen kanssa. Olen huomannut hyväksi jutella ihmisten kanssa aina, kun on ihmisten ilmoilla. Se piristää mieltä, eikä tule ihan erakkomainen olo. Sitten on kiva taas kotona olla vaan hiljaa ja nysvätä jotain. Näin ruuhkasuomessa jotkut ihmiset ovat vähän huonoja puhumaan, mutta suurimmalla osalla kyllä juttu luistaa, kun alkuun pääsee. Mutta kyllä täällä seutuvilla ihmiset on melko sulkeutuneita ja epäluuloisia jos vieras ihminen alkaa yhtäkkiä puhumaan jotain. Se minua aina uudestaan ihmetyttää ja joskus vähän tulee surullinen mieli siitä. Minä itse kun juttelen vaikka puhelinpylvään kanssa..🙂 Meidän suku onkin tunnettu "puhekoneina"😀

Mies aikanaan oli rakastunut minuun osittain sen höpöttämisen vuoksi. Sanoi, että ihmetteli, että mikäs höpöttäjä tuo muija oikein on🙂 Olin kuulema puhunut niin paljon, ettei hän ollut saanut suunvuoroa ollenkaan, heh. Ja minä ajattelin, että onpa siinä mukavan rauhallinen mies, kun hiljaa vain kuuntelee😀

Lidlissä käytiin sitten ja ostin vhh-safkaa. Kyllä tämä dieetti nyt taisi jäädä päälle ihan vakituistaan ja mikäs siinä. Ennenkin söin melkein näin monta vuotta.

Kotona sitten söin vaan ison kasan tonnikalasalaattia ja leikkelelautasen. Illaksi on vielä se murekkeenloppu ja muuta. Taitaa olla aika vähän lukea kirjaa ja rentoutua.

Ihan kiva päivä noin niin kuin kokonaisuutena. Yritän unohtaa sen inhottavan lääkärin, vaikka se välillä puskeekin mieleen ja ne terveysasiat, että mistä saisi ne rahat niihin tutkimuksiin. Ehkä pitäis pitää vaikka kirppispöytää tjs. Tai sitten ryöstän jonkun rikkaan eläkeläisen (vitsi..)

Ennen kirjaa taidankin katsella teidän viestejänne vähän läpi uudestaan🙂

ainutkertaisen keskinkertainen kirjoitti 29.1.2014 17:10

AK,

kiitos vinkistä, mielelläni perehdyn asiaan. Olen tosin sinun tekstejäsi lukemalla saanut siitä jo aika hyvän kuvan. Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että käytännön tasolla näiden psyykkisten asioiden ja ongelmien kanssa työskentelevät eivät mielestäni aina oikein ole sisäistäneet, mitä psykofyysinen kokonaisuus tarkoittaa. Ylipäätään kovin jyrkkä ja laajasti ymmärretty jaottelu psyykkiseen ja fyysiseen on erittäin arveluttava lähestymistapa. Psyyke kuitenkin on vain keskushermoston toimintaa, ei mitään muuta. Keskushermosto on elinten kokonaisuus, tuskin edes poikkeuksellisen monimutkainen sellainen, vaikka sen toiminta tunnetaan ehkä hieman huonommin kuin monien muiden ihmisen elimistön osien.

Jotenkin näissä asioissa mielestäni kuvastuu se, kuinka ihminen viehättyy tuntemattomaan. Juuri se mystisyyden kiehtovuus on tiedonhalumme taustalla. Mutta mystiseen voi jäädä myös kiinni. Psyyken ja ruumiin käsittäminen selkeästi toisistaan erillisiksi ja perusolemukseltaan toisilleen vastakohtaisiksi entiteeteiksi on äärimmäisen perinteinen lähestymistapa, joka löytyy lähes kaikista uskonnoista ja nykyisen jaon taustalla voi helposti nähdä, vieläkin, Cartesiuksen vaikutusta. Psykiatri, joka ei tunne neurologiaa eikä fysiologiaa kovin tarkasti, ei osaa aina kovin osuvasti ymmärtää psyykkisten oireiden yhteyttä ihmisen fysiikkaan. Ja voi olla, että hän ei oikein haluakaan, vaikka ei tätä itse oikein tiedostakaan. Salaa häntä kiehtoo selittämätön, sillä jos se saisi selityksensä, hänen elämässään ei olisi toista yhtä mieltä kiehtovaa ongelmaa sen tilalle. Taustalla voi myös piillä pelko oman ammattinsa arvostuksen laskemisesta. On kuitenkin helppo osoittaa, että se pelko on turha, vaikka toimittaisiin toisin.

Itse asiassa jokaiseen psykiatriseen diagnoosiin pitäisi liittyä keskushermoston fyysisen tilan tutkimuksia ja määrityksiä, jo pelkästään siksi, että se lisäisi ymmärrystämme todellisuudesta. Ja koska hyvin suuressa osassa psyykkisia diagnooseja taustalla on elimellisiä ongelmia, jotka vaikuttavat keskushermoston toimintaan, vähintääkin siten, että tuottavat kipua tai jotain muita tuntemuksia, joskus jopa siinä määrin että sillä tavalla häiritsevät pahasti keskushermoston normaalia toimintaa, niidenkin kartoitus pitäisi olla automaattisesti osa diagnosointia. Psyykkinen puoli ei tässä suinkaan tule tarpeettomaksi. Olipa se tekijä, joka kamelin selän katkaisi sitten elimellinen ongelma tai psyykkinen, potilas tarvitsee apua emotionaalisten ja kognitiivisten ongelmiensa kanssa. Vastaavasti aina kun diagnosoidaan elimellisiä sairauksia, pitäisi kartoittaa niiden mahdolliset psyykkiset vaikutukset ja tarjota tukea myös siltä puolelta. Ja tämän pitäisi toimia pitkällä aikavälillä ja tähän pitäisi liittää mahdollisesti tarvittava sosiaalinen tuki. Kerronpa nyt tästäkin esimerkin.

Kaverini, josta kirjoitin aemmin, joka todennäköisesti sairasti skitsofreniaa (kuten sanottua, en tiedä hänen diagnosointiaan), hänen koko tarinansa on seuraava. Nuorena hän oli hyvinkin normaali, ehkä hieman kömpelö. Poikkeavaa oli vain hänen ihmisarkuutensa. Hän tuskin puhui sanaakaan ihmisille, jotka eivät olleet hänelle erittäin tuttuja. Heille hän sitten puhuikin paljon. Tilanne muuttui armeijassa, sieltä palattuaan hän oli huomattavasti reippaampi. Hän kuitenkin ajautui seuraan, jossa alkoholia käytettiin melko runsaasti ja töissä kun oli, niin oli vara käyttääkin. Alkoholismista ei kuitenkaan voi puhua, käyttö oli tyypillistä erittäin rajua viikonloppukäyttöä. Sitten tuli paha sairaskohtaus ja vietiin lanssilla sairaalaan. Lääkärit olivat ensin ymmällään, kunnes totesivat kilpirauhasen liikatoiminnan. Jälkeenpäin ajatellen hänellä oli varmaan lapsenakin ollut kilpirauhasen toiminta suht vilkasta, mutta se oli silloin kuitenkin pysynyt normaalin rajoissa. Nyt se oli mennyt yli niinkin paljon, että meni kyky liikkua omilla jaloillaan. Hoidon seurauksena kilpirauhasen toiminta laski niin paljon, että joutuu nyt syömään tyroksiinia. Kaiken tämän seurauksena hän jäi työttömäksi ja älyllisessä toiminnassa saattoi havaita heikkenemistä. Jonkun ajan kuluttua tulivat sitten nuo harhaisuudet, jotka olivat itse asiassa aika lieviä. Psykiatrisen hoidon seurauksena ne eivät kaikki kadonneet, viimeiset vasta sen jälkeen kun hän itse jätti lääkityksen. Työn ja kurssien perässä hän sitten muutti sinne ja tänne, koko ajan hänen hygieniansa huononi. Nyt hän on jo pidempään ollut työsuhteessa eräällä paikkakunnalla ja hygieniaa ei oikeastaan enää ole ollenkaan. Työ on osa-aikaista, mutta omalla tavallaan kyllä normaalia raskaampaa. Hän nukkuu vain unilääkkeillä. Harhaisuutta ei ole, lyhytjänteisyyttä kylläkin jopa enemmän kuin ennen. Huono hygienia on jo pitkään tuottanut iho-ongelmia ja ruuansulatukseen liittyviä pulmia.

Miten häntä sitten voisi auttaa? Psykiatrisesta hoidosta hän tuskin hyötyisi mitään. Puhdasta suljetulla varmaan olisi, mutta voisiko hän sieltä käsin käydä töissä. Ja että hän siellä nyt sitten oppisi jälleen pitämään huolta itsestään, epäilen. Edellinen kerta vain huononsi sitä asiaa ja hoidon teho näytti muutenkin olleen melko heikko. Tuettu asuminen voisi olla vaihtoehto. mutta miten se sitten käytännössä järjestyisi. Omilla tuloillaan hän ei voi tukipalvelujaan kustantaa. Tukea saadakseen hänet pitäisi varmaan diagnosoida, mutta miksikö? Tyroksiini-vajakiksi? Kehitysvammaiseksi, vammahan on "kehittynyt" aikuisiällä? Masentunut hän ei koe olevansa, ja meidän muidenkin mielestä hänen mielialansa on aivan normaali. Itse näen siten, että hän tarvitsisi juurikin tukea arkeensa. Puhtaus on ongelma, ruokaa hän jonkin verran laittaa ihan itsekin. Joskus käydessäni hän on jopa tarjonnut jotain, mutta likaisilta astioilta, joita on vain joskus huuhdottu vedellä käyttämättä tiskiainetta, ei tee mieli syödä, päinvastoin saa pidätellä ettei jo syödytkin tule itseltä ulos. Pyykkiäkin kyllä pesee, mutta aivan liian harvoin, vaatteet ovat pitkään todella likaisia ja alusvaatteet hajoavat päälle. Uskon kyllä, että terapialla ja muulla ohjaavalla tuella varmasti tilanne tässäkin suhteessa paranisi huomattavasti, mutta tuskin koskaan tasolle, että kaikki hoituisi kuten olisi syytä. Jos olisin diktaattori, järjestäisin asian seuraavasti: laittaisin hänet tuettuun asuntoon ja samanaikaisesti pitkäjänteiseen terapiaan ja omatoimisuuteen ohjaamiseen. Aluksi tuki voisi tarkoittaa siivoamista ja pyykkäämistä kokonaan, mutta jo pian sitä, että hänet itsensä otettaisiin siihen mukaan. Tähän tulisi liittyä motivointia, joka alussa voisi olla rahallista mutta ottaen huomioon, että hänen taloutensa on jo nyt hyvin tiukalla, vain hyvin rajoitetusti. Sen sijaan palkitsevina asioina voisi olla vaikkapa elokuvalippuja tai osallistumista matkalle tai jotain vastaavaa. Suurempi rahallinen säästö palkintona johtaisi vain siihen, että hän pian kieltäytyisi ottamasta vastaan mitään apua saadakseen lisää rahaa. Sopivalla terapialla voisi varmasti palauttaa hänen kognitiivisia kykyjään siitä mitä ne nyt ovat lähemmäs sitä, mitä ne joskus olivat. Ja kaikki tämä siten, että hän voisi pitää nykyisen työnsä ja tienestinsä.

Ylipäätän jos minulla ne diktaattorin valtuudet olisi, niin liittäisin kilpirauhasongelmien diagnosointiin psyykkisten riskien ja toimintakyvyn alenemismahdollisuuksien kartoittamisen ja pitkäaikaisen, käytännössä ehkä elinikäisen seurannan, ainakin, jos riskit ovat ilmeiset. Diagnoosi ja riskiarvio sinänsä riittäisivät tuen, niin psykiatrisen kuin sosiaalisenkin, saamiseksi, mikäli riskit alkaisivat toteutua.

Minä nyt en kuitenkaan ole diktaattori. En silti ole yksin ajatusteni kanssa. Duodecimin sivuilta saattoi lukea, että asiantuntijat ymmärtävät kyllä psykofyysistä kokonaisuutta aika hyvin, molemmansuuntaisten vaikutusten osalta. Vie aikansa, että se tietämys tavoittaa kaikki toimijat siinä laajudessa kuin olisi tarpeellista. Oikealla tiellä kuitenkin ollaan jo, siitä kertoo se, että traumaterapian tyyppistä tukea tarjotaan ihmisille, joilla diagnosoidaan jokin vaikea sairaus. Toisaalta jatkuvat säästöpaineet vaikeuttavat kehitystä, joka selvästi vaatisi lisäsatsaamista eikä karsimisia. Säästöpaineet taas johtuvat aivan käsittämättömän järjettömästä talouspolitiikasta, joka tuskin tulee muuttumaan. Päinvastoin, kun käytännössä lähes kaikki puolueet ovat talouspoliittisesti konservatiivisia, läpi Euroopan, säästämisen tarvetta ja siitä edelleen seuraavaa työttömyyttä tulee jatkossakin riittämään nautittavaksemme.

Ake🙂🌻☺️❤️

Kiitos tuosta pitkästä ja viisaasta kirjoituksesta. Olet tosi älykkään oloinene, mutta minä en oikein osaa vastata mitään niin älykästä, ainakaan nyt. Toivottavasti et kettuunnu minuun. Luen kyllä TOSI mielelläni sinun kirjoituksia ja samalla mietin, että mitäköhän se sinun työsi on ollut, kun vaikutat sen verta fiksulle. Vitsailit jotain insinöörin putkiaivoista, mutta siis..minua alkaa hymyilyttämään, koska yhteen aikaan kaikki "poikaytvänäni" olivat insinöörejä. Minä ihailin heidän viisauttaan ja he minun boheemiuttani🙂 No, mitään elämänkestäviä juttuja niistä ei koskaan tullut, vain romansseja, mutta onhan niitä hauska muistella. Siis voi juku, yksi "poikakaveri" oli yhden suomen suurimman "lafkan" suuri johtaja, insinööri tietenkin..Se oli aika suuri rakkaus ja siitä tuli myös sydänsuruja😞 No, nyt tämä juttu ajautui ihan minne tahansa..

Katsellaan ja Ihmetellään, *halit*🙂🌻

Ps. Sinä olet tämän paikan terapeutti, heh.

Sam kirjoitti 30.1.2014 1:50

☹️ ei tullut ketään. yllätys.. mut ihanaa on tämä porukka tääällä.. teitä kaikkia tulee kova ikävä, on ollut hauska teidän seurasssa, kiitos siitä

Sampylä

Ystävä hyvä, ei kukaan tule sinne vaan sinun on itse MENTÄVÄ jonnekin. Mutta ymmärrän, että se tuntuu turhalle ja itsekään en aikanaan lähtenyt vapaaehtoisesti minnekään. No, tosin menin lääkärille hakemaan jotain unilääkkeitä, että saan nukuttua ja siellä aloin avautumaan asioista ja lääkäri oli sitä mieltä, että osasto on minulle ainoa oikea paikka silloin 2009 vuonna. Sinä olet nyt masennuksessa ja ajautumassa pohjalle. Luulen, että sinulla on hyvin suuri tarve sosiaaliselle ja auttavalle kontaktille ja sitä sinun täytyisi saada. Ymmärrän, että se puukotus taisi olla viimeinen niitti, enkä yhtään ihmettele, sitäkin asiaa pitäisi sinun saada käsitellä jossain. Ja mitenkähän on sen "holen" laita, onko parantunut vai pahentunut? Siitähän voi tulla verenmyrkytys tms. Toivon, että tilanteesi paranee tai jos ei niin sitten saisit jostain apua. Soita vaikka sinne kriisipuhelimeen jos et halua lähteä minnekään muualle. Kaikkea hyvää sinulle Ystävä ja *halit*

MarianneM kirjoitti 30.1.2014 10:21

AK, no olipa surkea lääkäri, en ihmettele suuttumustasi. On se pirullista tosiaan, kun vaikeuksia vain kertyy, ja pettymyksiä. Onko teidän mahdollista kerätä tuo rahasumma, joka vaadittaisiin yksityiselle?

Sam, ethän lähde minnekään? Kuulostaa huolestuttavalta nuo sinun viestit..Onko sinulla ketään ihmistä joka voisi oikeasti tulla luoksesi, tai voitko vaikka soittaa jollekulle, kun on tosi vaikeeta?

Marianne🙂🌻

Juu, ihan pässi oli se lääkäri. Ja rasittavaa tosiaan, kun asioita kertyy ja kertyy..onneksi olen jonkinverran sitkeää lajia, mutta jopa itselleni soisin jo hieman seesteistä rauhaa ilman jatkuvia ongelmia. Tai eihän tämäkään mikään ongelma olisi jos pääsisi kunnon tutkimuksiin ja saisi vaikka lääkityksen. Mietin juuri miten voisin kerätä rahaa niihin kokeisiin ja yksityislääkäriin. Kirppispöytä tuli ainakin ensimmäisenä mieleen🙂🌻🙂

Mitähän sinulle itsellesi kuuluu? Miten on mennyt? Kirjoitellaan🙂 *Halit*

repukka kirjoitti 30.1.2014 14:20

Voi perhana, AK, että minuakin raivostuttaa tuo tollo lääkäri! On se nyt kumma, ettei suostu edes kuuntelemaan tai ottamaan tosissaan, kun potilas kertoo oireistaan ja vaivoistaan. Ja että vielä tunnustaa, ettei tiedä, mutta ei ole mitään tarvetta jatkotoimenpiteille! Mitenköhän minä olisin tuossa tilanteessa toiminut? Varmaan ruvennut itkemään ja lähtenyt karkuun. 😳 Hyvä, että sinä pidit puoliasi vaikka ei siitä pahemmin apua ollutkaan. Kyllä tämä asia vielä jotenkin järjestyy. Olisiko mahdollista, että pääsisit samaan sairaalaan, mutta eri lääkärille? Ettei tarvitsisi yksityiselle mennä.

Sam, nyt heti sairaalaan! Joko itse omin voimin tai taksilla tai soitat vaikka 112, jos et muuten pääse. Kuulostaa todella huolestuttavalta. Tiedän, koska olen itse ollut samassa tilanteessa. Monesti. Sinä tarvitset nyt apua ja pian. Täällä on varmasti meitä monta, jotka toivomme, että hakeudut nyt sairaalaan ja haet apua. Joskus vain tulee ihmiselle vastaan se hetki, ettei enää pärjää omin voimin ja on pyydettävä apua. Umpikujasta VOI päästä pois, mutta apua siinä tarvitaan. Minäkin olen päässyt, ja moni muu. Vaikka sitten rojahtaisi sinne myöhemmin takaisin, mutta sitten taas jotenkin rämmitään takaisin jaloilleen ja kuopasta pois. Hae apua nyt.

Repukka🙂🌻

Tollo Peloton oli tosiaan se lääkäri. Vaikka olen valitettavasti joutunut ennenkin tekemisiin aivan uskomattoman idioottien kanssa niin tämä oli kyllä aivan ihmeellinen. On siellä sairaalassa yksi järkevä naislääkäri, sisätautipolin ylilääkäri, täytyis miettiä jos sen kautta sais ne uudet verikokeet. Mutta mietin kyllä jos saisin rahat kasaan ja yksityiselle, saisi ainakin varmasti varmuuden tietyistä asioista, joita julkisella puolella vain sohlataan. Komppaan sinua siinä, mitä kirjoitit Samille.

Repukka, olet tainnut tulla hieman pirteämmäksi. Lepäsitkö välillä? Hienoa jos olet nyt parempi. *Halaus*

Sam-Sampylä, varmasti me kaikki täällä välitämme siitä, mitä sinulle tapahtuu ja toivomme ettei mitään pahaa tapahtuisi. Valitettavasti meistä yksikään ei varmasti voi tulla ihan oikeasti sinne luoksesi, emmehän edes tiedä missä olet jne. Olet sinäkin omalla sympaattisella ja fiksulla tavallasi piristänyt ja antanut väriä tälle paikalle. Minä olen lukenut ja edelleen luen sinua mielellään. Ymmärrän, että olet tosi kypsä nyt ja masentunut, tiedän mitä se on. Usko pois, tiedän kyllä. Ei sitä silloin ajattele lähtevänsä jonnekin hakemaan apua, mutta jotain apuahan sitä tarvitsee siinä vaiheessa, kun alkaa pyöriä itsensä vahingoittaminen sekuntia pitempään ajatuksissa. Sinulla meni välillä paremmin. Urheilit, olit menossa sinne ravintolaan jne. Uskon, että se puukotusasia katkaisi nyt kamelin selän, eikä ihme, onhan se todella traumaattinen asia. Kuten edellä kirjoitin sitäkin sinun olisi saatava purettua. Joka tapauksessa on hyvä, että kirjoitat tänne ja me kaikki toivomme, että pääset tuosta paremmalle pohjalle. Olet tärkeä ja rakas☺️❤️ Älä siis tee mitään tyhmää, jookos? *Halit*

Tulin tänne katsomaan AK miten on se endrinologilla käyntisi mennyt. No voi sun... Olen itsekin monesti miettinyt, että kun olisi paljon rahaa, niin teettäisin nuo tutkimukset niin kuin ne teettävät joilla on sitä rahaa enemmän. Olen itse myös paljon lueskellut noista kilpirauhas- ja kortisolijutuista ja lisämunuaisten uupumisista ja mitä lie niitä onkaan. Paljon on kertomuksia, miten potilas on vuosikausia ravannut lääkäreillä ennen kuin on sattunut lääkäri, joka on voinut tehdä oikean diagnoosin. Ymmärrän oikein hyvin, miltä sinusta voi tuntua, kun olen itse lukemattomat kerrat kokenut vastaavaa. Minä tosin lääkärillä silloin menen ihan kipsiin ja käyttäydyn varmaan tosi hillitysti ja sitten kun pääsen sieltä pois, niin sitten hermostun, että ei hemmetti.

Luin näitä kirjoituksia ja aloin miettimään: Pitäisi olla jotain sellaisia kannustusryhmiä. Tämähän on jo sellainen, mutta olisi oikein livenä. Mietittäisiin, mitä hyvää meissä on. Että päästäisiin eteen päin sellaisen myöteisen kautta (että pessimistikin osaa pohtia tällaisia, hyvä minä). Noi jotkut keskusteluterapiat on mulle olleet sitä pahan ja negatiivisen vatvomista. On sitä johonkin rajaan asti hyvä käydä sitä vatvomistakin, mutta pitäisihän siitä päästä eteen päin.

Sitä minäkin olen miettinyt, että kun Sam nyt hakisit apua. Jos tuntuu vaikealta varata aikaa tai mennä päivystykseen sen vuoksi, että on niin paha olla, niin mites se sun haava? Menisit vaikka sitä näyttämään ja sitten siinä samalla ottaisit puheeksi, että olet ihan loppu ja mistähän saisit apua. Jos asiat vaikka sitä kautta lähtisivät rullaamaan. Minä aikoinaan menin hoitajalle, joka suunnilleen luuli, että mulla on joku äkisti hoidettava juttu ja sitten sen kiireet loppu, kun minä sain sanottua, että nyt kyllä olen niin loppu että enää en pysty menemään edes töihin. Sitten alkoi kyllä ns. pyörät pyörimään. Silloin en edes tiennyt, mihin olisin ottanut yhteyttä. Ajattelin, että kun menen sille hoitsulle, niin se kynnys on matalin.

Täällä on paljon hyviä ajatuksia ja mietteitä. Tosiaan, AK, on tämän paikan sielu. Kuten joku aikaisemmin kirjoitti. Kiitos siitä!

Löysin netistä voimaeläin testin. Arvatkaa mikä mun voimaeläin on: no susi tietysti 😉.

AK,

en tiedä miten lohduttaisin, minä en ole siinä kovin hyvä. Se, mitä kirjoitit, on totuus. Kun apua ei saa, on yritettävä vain kestää. Ja etsiä sitä taas uudelleen. Toivon, että jaksat.

En tietysti tiedä, mitkä arvosi olivat verrattuna raja-arvoihin, mutta jotenkin omituista on kyllä sekin ajattelun diskreettisyys, johon monesti tuntuu törmäävän, useallakin alalla. Jos mitattu arvo on hitusen alle raja-arvon, ei ole mitään vikaa, jos se on saman hitusen yli, on vikaa. Ja sitten kun siihen vielä yhdistetään tilasto-fallacy, eli se, että raja-arvot on määritetty siten, että on suoritettu mittauksia oireista raportoineiden ja niistä raportoimattomien kesken, ja kun sitten myöhemmin löytyy joku, joka raportoi vastaavista oireista, mutta hänen arvonsa eivät juuri ja juuri ylitä (tai alita, kontekstista riippuen) aiemmin massamittauksessa määritettyjä raja-arvoja, hänen oireensa eivät sitten muka johdukaan tekijästä, jota arvot mittaavat. Vasta kun tällaisia tapauksia on riittävän paljon, aletaan asiaa edes miettiä. Asiaan voivat vaikuttaa myös ristikkäisvaikutukset muiden tekijöiden suhteen, joita ei välttämättä kovin hyvin edes tunneta. Kaikkialla tässä maailmankaikkeudessa, minne katseensa kääntää, voi nähdä lähes yksinomaan jatkumoja, ristikkäisvaikutuksia ja enemmän tai vähemmän kumuloivia takaisinkytkentävaikutuksia. Biologisissa prosesseissa, joihin ihmiselämäkin kuuluu, ei muuta oikeastaan olekaan.

Jostain syystä useilla on käsitys, että järkiperäinen ja tieteellinen maailmankuva olisi nimenomaan sirpaleinen palapeli, jossa äärimmäisen yksinkertaiset säännöt määrittävät selkeästi toisistaan erottuvien palasten vaikutusta toisiinsa. Tällaisen käsityksen viehätys perustuu luonnollisesti aivan samaan kuin vaikkapa tarve uskoa kristallipallosta ennustajaan. Nimittäin haluun päästä eroon epävarmuudesta ja piinaavasta monimutkaisuudesta. Tämä pyrkimys on sinänsä aivan hyväksyttävä, ja tavallaan hyvin hyödyllinen maailmankuvamme rakentamisprosessissa, mutta valitettavan usein se korostuu tavalla, joka johtaa väistämättä ristiriitoihin havaintojen kanssa. Eli tilanteeseen, jossa teoria on niin hyvä, että sen kanssa ristiriidassa oleva todellisuus alkaakin olemaan väärässä 🙂

Osin vika on koulutuksessa siinä mielessä, että oppilas saattaa sen vaikutuksesa luoda maailmasta kuvan ulkoa opeteltavina lukuarvoväleinä ilman että hän tajuaa, mistä ja miten ne lukuarvovälit tulevat. Sellainen opiskelu ei juurikaan poikkea siitä, että opettelisi ulkoa Raamatun säkeitä. Tai Koraanin. Toisaalta lääkärin ammatissa on tietenkin pelkona se, että tekee omia johtopäätöksiään asioista, joista ei sitten tiedä kuitenkaan tarpeeksi. Jälkimmäinen ei kuitenkaan ole ylitsepääsemätöm ongelma, jos oppilaat valitaan huolella, ja tarvittaessa karsitaan vielä koulutuksenkin aikana.

Eilen illalla löysin mielenkiintoisen videon Youtubesta. Richard Feynmanin nimi on tuttu tiedettä popularisoivista kirjoituksista. Ensimmäistä kertaa kuitenkin näin hänen kuvansa ja sain tietää hänestä ihmisenä. Se toi mieleeni paljon ajatuksia, todella paljon. Se toi mieleeni oman lapsuuteni. Ajattelin, kuinka maailma tuntuu muuttuneen niin paljon suorituspainotteisemmaksi. Se ei ole tehnyt siitä tehokkaampaa mutta tyhmemmän kylläkin. Kyyninen ajatus, joka ei ole täysin totta, mutta ei täysin vääräkään. Tuon videon otsikko kuitenkin kertoo oleellisen, ja sisältö enemmänkin.

Maailma on täynnä paradokseja. Yksi niistä on se, että tehokkuus ei synny suorittamisesta, vaan ymmärryksestä. Eikä ymmärrys synny opettelemalla, vaan rakkaudesta kauneuteen. Kun katson tätä maailmaa, jossa on ministereitä, joille raha tulee seinästä, deflaatiolamoja hoidetaan säästöin ja leikkauksin ja että ylipäätään kaikella sillä tietämyksellä, joka meillä on käytettävissämme, ajaudumme deflaatiolamoihin... ajattelen, että jokainen vuosi lisää ikääni on armeliasta, sillä se vie minut lähemmäs hetkeä, jolloin pääsen katselemasta tätä naurettavaa ja vastenmielistä näytelmää.

Nuoruudessani nautin suunnattomasti matematiikasta. Se oli tavattoman kaunista, kuin kullanhohtoinen auringonlasku tai hohtava linnunrata talvisena yönä. Matematiikan suuri kauneus piilee sen kyvyssä yksinkertaistaa käsittämätön ymmärrettäväksi. Siksi tuntuukiin sangen kuvottavalle huomata, että on koko joukko ihmisiä, heidän joukossaan mielestäni melkoinen määrä nykypäivän talousanalyytikkoja, jotka yksinkertaistavat matematiikan avulla itsensä ymmärrystä vailla oleviksi. Minulle se on pyhimmistä pyhimmän häpäisyä ja kauneimmista kauneimman maahan polkemista, hieman kuin Milon Venus olisi annettu raiskattavaksi yksisilmäisille mädänneillä sonninpäillä varustetuille kapitautisille gorilloille. Pois se, että minulla olisi sinänsä mitään yksisilmäisiä mädänneillä sonninpäillä varustettuja kapitautisia gorilloja vastaan, ne ovat sittenkin rakastettavia otuksia verrattuna kaikenkarvaisiin epämääräisiin matematiikan soveltajiin.

Kävin pesulla, täytin netissä yhden kosmetiikkatilauksen ja palasin tänne. Tämä kirjoitus on nyt MonangeRakkaalle☺️❤️☺️

Pyysit kertomaan minun ja miehen suhteesta..Niin, voin puhtain sydämin sanoa, että se oli ensihetkestä lähtien aivan satumaista. Ensinnäkin, kun asetelma oli se, että olin itsemurhan partaalla masentuneena ja hukassa, yksin. Vähän sama tilanne oli miehellä..ero kummallakin takana, minulla tuoreempi. Miehen elämän täytti vain työ, työ ja työ ja työnarkomaani hän olikin ja vapaa-ajat joi alkoholia tyhjyydentunteeseensa. Sitten tapasimme kerrostalon parkkipaikalla, aloimme jutella, mies pyysi minut kahville luokseen samantien..mietin hetken ja menin. Juttelimme monta tuntia. Mies sanoi jälkeenpäin, että RAKASTUI minuun sillä hetkellä, siellä parkkipaikalla, kun näki minut. Eli hänelle se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Juteltuamme miehen asunnolla monta tuntia hänen piti lähteä työmatkalle. Minä palasin omalle asunnolleni (naapuriin) pää pyörällä ja muistan kirjoittaneeni äidille tekstarin, jossa kerroin tavanneeni erittäin mielenkiintoisen miehen ja että uskon, että mikään ei tule enää olemaan ennallaan. Samoin silloiselle parhaimmalle ystävättärelleni. Mies oli viikon ulkomailla työmatkalla. Hän soitti minulle milloin mistäkin maasta ja juttelimme tuntikausia, joka ikinen päivä, kaksi viikkoa. Siinä ajassa tutustuimme erittäin hyvin. Kerroimme kumpikin luottamuksellisesti koko elämäntarinamme, paljastimme sellaisia asioita, joita ei yleensä kerrota heti. huomasin, että mies on hyvin rehellinen ja suora. Meillä oli hyvin paljon yhteistä elämänhistoriassamme ja ajatuksissamme, elintavoissamme jne. Jossain vaiheessa ennen sen kahden viikon täyttymistä ja miehen paluuta (olimme sopineet silloin jo kun mies lähti, että tapaamme uudestaan heti kun hän palaa 2vko jälkeen) minua alkoi pelottaa koko juttu ja olin yhtä-aikaa hyvin ihastunut, kiinnostunut ja ahdistunut. Erostani oli vielä niin vähän aikaa, enkä tuntenut olevani valmis alkamaan uutta suhdetta. Mies oli aivan ihana ja erikoislaatuisen oloinen ja todellakin olin hänestä kiinnostunut, mutta pelkäsin, että mies vain esittää niin mahtavaa ja tulen pettymään jne. Mietin myös onko oikein aloittaa suhdetta jos en tunne olevani siihen valmis jne. näitä asioita pohdin sen viimeisen viikon ja sitten kun oli enää päivä aikaa miehen paluuseen tuntui, että saan jonkun paniikkikohtauksen, olin niin ristiriitaisten ajatusten vallassa, pelkäsin...Olin hyvin epäluuloinen, mies oli heti silloin eka päivänä tapaamisemme jälkeen laittanut minulle viestin, että on rakastunut minuun jne. Mietin, että eihän nyt KUKAAN voi minuun samantien rakastua ja olin varma, että mies on jokin skoijare ja meinaa vain hyväksikäyttää minua tai jotain sellaista, tai pitää pilkkanaan. Tiedän, että voi olla olemassa hyvin omituisia miehiä, jotka ovat hyvinkin häiriintyneitä jne. Mies oli myös seksuaalisesti hyvin voimakasviriliteettinen ja aloin pelätä, että on joku seksimaanikko, joka haluaa vain sitä yhtä asiaa jne.

Koko sen yön ennenkuin mies palasi, valvoin ja olin ahdistunut. Mietin pääni puhki, mutta en vain voinut enää peruuttaa asioita, en sen jälkeen kun olimme 2 vkoa puhuneet puhelimessa ja olin aivan myytyä naista, ihastuksissaan jne. mutta samalla ihan paniikissa, koska en halunnut kokea enää lisää sydänsuruja.. No, tuli aamu ja mies tuli kotiinsa. Minä kävin suihkussa ja meikkasin. Menin hänen luokseen..ja loppu onkin sitten historiaa😍 Sanotaan näin, että kaikki lähti siitä hetkestä lähtien kulkemaan, kuin valmiiksi käsikirjoitettu elokuva, kaikki oli niin luonnollista ja sujui kuin itsestään, tuntui kuin olisimme olleet aina yhdessä. Olin viikon miehen luona (kun hänellä oli töistä lomaa) ja ahdistukseni karisi jo parin päivän aikana pois eikä enää tullut. Siitä tiesin, että se suhde oli oikea. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, mies kokkasi ihania ruokia, otimme vähän drinkkiä, rakastelimme noin sata kertaa päivässä ja kaikki oli yhtä unelmaa. Tähän asti olin ollut ihastunut, mutta nyt tunsin olevani hullun lailla rakastunut, kuin en koskaan ennen. Mies oli kaikkea sitä mitä mieheltä halusin ja millaisesta miehestä pidin, hän siis vastasi täydellisesti miesihannettani niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Minä edustin hänelle samaa. Sen lomaviikon jälkeen mies palasi työhönsä (matkatyö) ja otti minut matkaansa. Matkustelimme 3vko ympäri pohjoismaita ja meillä oli aivan huikeaa. Rakkauteni syveni kaiken aikaa, samoin miehen. Oli aivan selvää, että meidät oli tehty toisillemme. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme, yöt ja päivät. Meillä oli kummallakin paljon elämänkokemuksia ja värikästä kerrottavaa, lisäksi huumorintajumme ja maailmankatsomuksemme olivat täysin samanlaiset. Temperamenttimme ja elämäntapamme olivat samanlaiset jne. Matkan jälkeen muutin miehen luokse ja irtisanoin oman asuntoni. Sitten muutimme vielä suurempaan asuntoon jne. Mies alkoi samantien miettiä, että lopettaisi ulkomaantyönsä, koska halusi olla enemmän minun kanssani. Työ oli hurjan hyvinpalkattua, mutta mies oli valmis tinkimään palkastaan, jotta saisi olla minun kanssani ja viettää normaalia perhe-elämää. Sanoin, että minä en painosta häntä vaan hän tekee itse omat päätöksensä jne. Mies jätti sen homman ja siitä asti olemme siis olleet yhdessä, nykyäänhän mieskään ei ole enää työelämässä sairauksien vuoksi. Meillä oli alusta asti ihanaa ja hyvä olla yhdessä. Mies oli rehellinen, huomioi minua, kuin pikkulasta tai prinsessaa, piti kuin kukkaa kämmenellä jne. Palvoimme toisiamme. Mies joutui jossain vaiheessa jäämään kokonaan pois töistään terveydentilan vuoksi, mutta vaikka taloutemme kireni se ei meitä haitannut. Rakkaus voitti kaikki esteet. Siitä saakka olemme olleet 4 vuotta yhdessä 24/7. Matkallamme on ollut arkisia ongelmia: taloushuolia, monta asunnonvaihtoa, terveysongelmia ja minun pahempi sairastuminen, mutta rakkaus ei ole kuollut missään välissä. Intohimo on ihan viimeisen puolen vuoden aikana (lähinnä minun toimesta) vähentynyt, koska en ole tuntenut itseäni viehättäväksi jne. Masennus ja lääkkeet vaikuttaa siihen, tiedät siis "siihen" rakkauden osa-alueeseen. Mutta rakkaus on edelleen vahva, vaikka se onkin alkuhuumasta arkipäiväistynyt. Tiedämme, että rakastamme toisiamme. Mies on väsynyt käytännönasioihin, hän ottaa isot paineet talousasioista, asuntoasioista, koska tuntee olevansa vastuussa niistä ja helposti sitten sellainen romantiikka jota haluaisin enemmän ei jaksa kukkia. Kuitenkin mies joka ikinen päivä sanoo rakastavansa minua, tekee yhä hyvää ruokaa joka päivä, osallistuu kotitöihin, miettii raha-asiat, silittää illalla hiuksiani, kun nukahdamme, olen hänen kainalossaan jne. Mies on ulospäin hyvinkin kovapintaisen oloinen ja näköinenkin, mutta on oikeasti maailman ihanin, kiltein ja leppoisin ihminen. Hän on ennakkoluuloton, nuorekas (vaikka kohta 50v) ja ulkonäöltään erittäin viehättävä (ainakin minun makuuni) Minä olen aina ollut heikkona todella miehisiin sankarimiehiin, kuten elokuvissa esim. Clint Eastwood, Bruce Willis, Van Damme jne. No, James Potkukelkasta en ole koskaan välittänyt. Vieläkin joka päivä kun katson miestä saatan miettiä miten komea hän on. Hän ainakin sanoo pitävänsä minua aina yhtä kauniina (vaikka en itse nyt pidäkään) ja sanoo minun olevan luonnonkaunis jos minulla ei ole meikkiä jne. Mies tulee hyvin toimeen äitini kanssa jne.

Kauhea sepustus tästä tuli. Oikeastaan minä koen, että kesän ja syksyn aikana, kun olen ollut sairauteni jäjiltä huonovoimainen ja sitten masentunut niin suhteemme on vähän kuin säästöliekillä, paljon minun puoleltani vaikka aina välillä haukun miestä, että hän ei huomioi tai tee sitä tai tätä..Minun käytöksen vuoksi on muutamia asioita muuttunut. Mutta tiedän, että pysymme yhdessä, koska olemme tähänkin asti pysyneet, vaikka on ollut minun sairastumiset ja kaikki. Mies on hyvin rehellinen ja uskollinen, viihtyy aina kotona minun kanssani, täyttää toiveitani, tekee arjessa tekoja jos ei aina jaksakaan/muistakaan leperrellä sanallisesti. Mutta perusluonteeltaan hän on sellainen miehinen mies, joka ei turhia lässytä, ei pelkää mitään (niinhän ne miehet aina sanovat) on rehellinen ja huomioiva omalla tavallaan jne.

Oikeastaan paljon mikään ei ole muuttunut vuosien aikana, vain hieman arkipäiväistynyt siitä ensivuosien yliluonnollisesta huumasta. Rakastamme toisiamme, tulemme hyvin toimeen, arvostamme toisiamme ja jaksamme, vaikeuksista huolimatta, yhdessä.

Kamala sepustus tästä tuli. Olen aivan pyörryksissä..Taidan lopettaa tältä erää. Kysy M jos haluat vielä jotain tietää🙂

*Halit*

Nyt taitaa olla iltatoimien aika ja sitten pikkuhiljaa paapaamaan. Hyvää yötä kaikille!

Voi ei, Sam, toivottavasti olet jo päässyt hoitoon eikä mitään kamalaa ole tapahtunut!!!!!!

Ja AK, kurjaa toimintaa lääkäriltä, yritä päästä jollekin toiselle vielä siellä julkisella puolella? Voiko tuosta lääkäristä tehdä ihan jonkun valituksen? ei noin voi käyttäytyä tuollaisessa ammatissa.. julmaa, todella! eikä millään tavalla ammattitaitoista. Ei ihme jos huvittaisi napata kourallinen nappeja tuossa vaiheessa, minä varmaan olisin jo tehnyt sen.

MarianneM, harmi ettei sinun hyvä jakso kestänyt pidempään, mutta ehkä parempi tiedostaa ne omat ongelmansa ja olla jatkamatta suhdetta jos ei ole itsellä siinä hyvä olla. Tervetuloa takaisin!

Kaikki varmaan jo aavistaakin, että minun ihastus ei ole ottanut Edelleenkään yhteyttä. Olen aika raivona sisäisesti, enkä oikeastaan enää ihastunut ollenkaan. Mutta silti päässä pyörii asia, kun en ymmärrä mitä siinä tapahtui.. tekisi mieli kysyä tai edes jotenkin näpäyttää, mutta lienee hölmöä niin tehdä. Kait vain haluaisin että minusta tykättäisiin ja joku olisi ihan myyty siitä miten totaalisen mahtava ihminen olen 😉 mutta kun ei… Vähän mietityttää kun kerroin sille tyypille ihan tosi paljon itsestäni. En osaa sanoa miksi. Olen nykyisin niin varautunut ennemmin! Niin nyt harmittaa että piti kertoa, pelkään, että kertoo mun henk.koht.asioita eteenpäin (vaikka en kyllä tiedä mitä kivaa siinä sitten kenellekään edes olisi, tuskin olen edes hänen mielessä!) mutta mun mielikuvitus on jo kehittänyt sellaisen skenarion, että kertoo meidän yhteisille tutuille (tunnen siis ihan kaukaisesti, ei mitään mun kavereita sinänsä) miten hullu olen tai jotain….. ei olisi kannattanut olla ihan niin rehellinen. Tästä lähtien olen taas sitten sulkeutunut, parempi niin vaikka se onkin tosi surullista☹️

Ei tässä elämässä kyllä kauheasti järkeä ole. Tämä viikko on taas ollut ihan totaalipaska. Ja voimat on tosi vähissä. Onneksi nyt on perjantai, vaikka ihan kamala työpäivä kyllä edessä, mitähän tästä tulee..

Voimia teille kaikille, toivottavasti tämä päivä on parempi kuin eilinen ja Sam, rukoilen sun puolesta. Ilmoittauduthan jossain vaiheessa, haluan uskoa, ettei vielä mitään peruuttamatonta tapahtunut. Olet mielessä täälläkin.

Kiitos vierailuista Mussulit Hämärä ja ake🙂🌻☺️❤️

Täällä on aamu lähtenyt käyntiin kirkkaassa auringonvalossa. Valo lisää aina toivoa ja nostaa mielialaa. Niinpä minäkin olen jälleen kerran päättänyt jatkaa tätä "maallista taistelua" niillä välineillä mitä minulla on. Olen päättänyt unohtaa sen pösilöendon ja suunnata katseeni eteenpäin, miettien samalla "uusia juonia" pitää itseni hengissä 🙂

Saattaa olla, että alan nyt tekemään vähän kotihommia. Sänky pitäisi mulkata uuteen uskoon eli puhtaaksi ja järjestelemistä on, sen sellaista. Ihana tuo auringonpaiste, kerrassaan! Alkaa olla jo keväinen sävy valossa.

Valopusu kaikille mussuleille😀!

See You Later!
Vi Sees!