Minä olen taas ollut liian hätäinen päätelmissäni ja fakkintumisessani, kuten aina.. No, mies sanoi, että hän on hirveän väsynyt ja selkä on niin kipeä, että ei pysty oikein olemaan ja asunnonhakuasiat mietityttävät ja raha-asiat jne.. Ja minä vain olen lapsellisen loukkaantunut, kun hän ei juhli minua, kuin prinsessaa. Minä en koskaan tule ajatelleeksi, että ehkä HÄNELLÄKIN on jotain ongelmia ja murheita, koska hän ei koskaan paljon puhu niistä asioista niin unohdan, että niitä edes on olemassa ja sitten ihmettelen, kun hän on poissaoleva tai piittaamattoman oloinen ja tulkitsen heti, että nyt MINUSTA ei välitetä tai minua VIHATAAN jne. Siis aina sama kuvio...Minä vain olen jotenkin perusloukkaantunut siitä, että romantiikka on lähes kadonnut, enkä tunne, että olisin enää se ihailtu prinsessa ja täydellinen toiveiden täyttymys miehen silmissä, kuten ennen olin (hän sen aina itse sanoi..) Minun hylätylle sielullehan se oli, kuin mannaa olisi taivaalta satanut. Tunsin olevani PALVOTTU! Kunpa tuon suhteen vaiheen olisi voinut säilyttää aina ja ikuisesti. Mutta ymmärrän, että se kiihkein vaihe menee aina ohitse ennemmin tai myöhemmin ja suhde muuttaa muotoaan tai sitten hajoaa. Uskon, että mies rakastaa minua ihan oikeasti ja mielestäni suurin "saavutus" on se, että hän on pysynyt rinnallani sairauteni ajan, viime kesän helvetin, raskaan syksyn ja nyt talven. Kyllähän siinä pyörityksessä aika monikin olisi voinut lähteä kälppimään, kun en minäkään mikään helppo elämänkumppani ole, enkä luonteeltanikaan. Aina nämä samat asiat toistuvat ja nyt minä sain jo raivarin ja aloin huutamaan, kuin leijona, enkä kyllä selitä miksi. VOI HYVÄ LUOJA MINÄ TULEN HULLUKSI!!!!!!! Yritin ymmärtää itseäni ja miestä ja kaikkea ja sitten saan YHTÄKKIÄ raivokohtauksen ilman mitään ennakkovaroitusta. Olen totisesti sekopää.....Minä vaikenen loppuiäkseni.

Raivokohtaus kesti n. 10 sekuntia🙂

Se mistä se tuli, en tiedä..mina en tietaa. Piti täyttää vielä yksi paperi sinne huomiseen lekuriin, meinasin sen unohtaa. Tuntui tosi tyhmälle siihen kirjata kaikkia oireita. Tuli yhtäkkiä semmoinen tunne, että onkohan nämä oireet todellisia vai kuviteltuja jne. No, onhan ne tietty todellisia, mutta niin epämääräisiä, että tuntuu hölmölle alkaa niitä selostamaan edes..voih, minä en tykkää mennä lääkäriin, olen saanut niistä niin tarpeekseni..Kunpa tämä lääkäriralli joskus loppuisi. Söin parta-äijää ananaksen kera (turkkilaista jugurttia). Ai niin ja peseydyin. Sen verran siis kunnioitan vielä lääkäreitä🙂
Mureketta meinasin vielä iltapalaksi siivun. Ai niin, ja päätin lopettaa nukkumisen, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Uskon, että se ei onnistu, koska nukahdan kuitenkin🙂 Muita huomioita: ei nyt heti tule mieleen.

Heikkuli!

Kiitos rakas Kuunvaloni. Olet kyllä ihan samalla aaltopituudella. "Odotan aina niin paljon toiselta ja jos hän ei jaksa olla täydellinen niin petyn ja alan hautomaan...niin, kostoa. Ihan hirveää. Huomaa kyllä, ettei päässä ole kaikki kotona" heh, ihan sama levy täälläkin!

Olen nyt ihan hyvällä(?) tuulella, tulin terapiasta ja meillä oli ihan hyvät keskustelut kaikesta tästä. sain käytännön oppitunnin ikäänkuin tässä tunnelukoista, mitkä aktivoituivat: Hylätyksitulemisen ja kaltoinkohtelun tunnelukot. Ja kaikki toiminta suoraan kuin Epävakaan Käsikirjasta (täytyis varmaan kirjoittaa moinen, olisi varmaan suureksi avuksi kaikille….. 😉) "Näin toimit kuin epävakaa" Jes, kaikki varmaan haluaisi olla just semmoisia, onneksi täältä (ja sieltä🙂🌻) löytyy ihan omasta takaa jo tämä vika! 🙂👍

No mutta, se terapeutti sanoi, että toimin aika itsekkäästi periaatteessa siinä mielessä, että mietin kaikkea vaan omista tarpeistani lähtöisin, myös sen puolta asioista, vaikka eihän mulla ole oikeutta pelata siellä sen puolella kenttää. Mulle on aina ollut ihan mahdottoman vaikeita hetket kun pallo on toisella. haluaisin että asiat olisi mun hallinnassa. ja eihän ne ole koskaan. ei sitten niin maan koskaan koska oikein Annan ne kaikki langat toiselle!!! Mutta siis, ehkä jos siitä vielä kuuluu ja onnistutaan jopa näkemään, niin mun on kyllä pakko sille anyway sanoa että tarviin enemmän yhteydenpitoa tai ei tule mitään, varmaan sitten ahdistuu siitä mutta ei voi mitään. Nyt olen paljon enemmän zen sen ajatuksen kanssa ja kohta en ole varmaan enää niin ihastunutkaan jos alan osittain vihata sitä. Katsotaan. Sitä odotellessa järkkäilen muita menoja…….. vähän kyllä ahdistaa. Mutta täytyy jakaa huomiotaan muualle. muuten ajattelen tätä asiaa joka hetki kun en joudu keskittymään esim duuneihin. 😝 Terapiasta oli kyllä apua! JOtenkin ei tunnu niin toivottomalta kun saa edes sanoitettua kauhuskenarionsa ääneen ja myöntää ne itselleen. Ymmärrän osittain tämän ääripäästä toiseen ailahtelun hulluuden itsekin, mutten osaa ainakaan toistaiseksi muuta. Siksi olen terapiassa. Se sanoi, ettei suosittele mulle parisuhteeseen ajautumista ihan vaan toisen kemioiden viehättämänä (kun se pelasi ja oikein räiskyi), kun en vielä oikeasti Tunne koko tyyppiä ja tiedä onko se ihmisenä mulle miten sopiva. senhän jo esim tiedän, että en varmaan voisi hälle olla edes hänen elämän ykkösprioriteetti, ja se taas itse haluan toiselle olla. Eli pattitilanne heti. Koitan laittaa jäitä hattuun.

Toisen pitäisi osata vakuutella niin äärettömän paljon ja antaa huomiota jatkuvasti ym että voisin olla onnellinen. Pelastaa minut. Se ei ole kuulemma kypsää rakkautta, vaan kestää vain sen hurmoksen ajan. Sen olen nähnyt ihan itsekin ja monta kertaa. Olen vain niin fakkiutunut siihen, että jonkun pitäisi silti tulla ja "pelastaa" minut.
Olikohan tässä sepustuksessa nyt mitään järkeä. Jotain murusia sieltä täältä. Ei tarvitse välittää jos ei oikein aukene..😳

Enkä tosiaan loukkaantunut sinulle mistään. Samat aatokset täälläkin. Kiitos siis vain.

Ja vielä back to you: Kerrohan AK, millaista teillä oli aiemmin miehesi kanssa, onko hän ollut sinun unelmamies joskus, ts osasiko käyttäytyä joskus aiemmin niinkuin häneltä toivoit ja olla se unelmien prinssi? Ymmärrän, että tuo merkkipäivän huomioimattomuus ottaa päähän, olen itsekin aina ollut sitä mieltä, että pikkujutuillakin minusta voisi ja saisi tehdä ihan arjestakin juhlaa, saatika sitten kun on todella joku merkkipäivä (itse olen viettänyt monet synttärit itkien kun olen ollut niin pettynyt poikaystävien yrityksiin…..), ei siis mitenkään rahallisilla asioilla vaan nimenomaan toista huomioimalla ja fiilistelemällä. Hän tekee kyllä paljon sinun eteen ihan arkisia asioita ja kuulostaa hyvin kultaiselta. Mutta oliko teillä aiemmin enemmän? Koitko silloin, että hän jotenkin ymmärsi sinua paremmin?
Paljon onnitteluja sinulle kuitenkin rakas sielunkumppanini täältä ruudun takaa ihan joka tapauksessa, miten sitten tätä päivää juhlitkin tai olet juhlimatta, olet silti mielessä ja tärkeä ☺️❤️☺️

AK,

tutustuin Duodecimin sivuilla tuohon epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Ja moneen muuhunkin mt-juttuun, kun en oikeastaan ole niistä paljon koskaan lueskellut. Siksi Duodecimin sivu ei ollut hyväksi minun terveydelleni, sillä valvoin taas liian myöhään, kun en voinut lopettaa lukemista. Onneksi kuitenkin tiedonnälkä hellitti sen verran ajoissa, että ei mennyt niin aikaiseksi, ettei sitten saa ollenkaan unta. Senkin takia nukutti sitten ihan hyvin, kun huomasin, että saatoin olla samaa mieltä asiantuntijoiden kanssa.

Kyllä sinussa tosiaan tunnistaa jotain noista oireita täälläkin välillä. Innostut valtavasti ja sitten olet tavattoman turhautunut seuraavaksi. Tulee aivan mieleen kuin sisäerityksesi heittäisi innostuessasi peliin yliannoksia vaikuttaja-aineita, jotka sitten kyllästyttävät vaikutuksensa kohteita ja kun tasot taas laskevat, on "ankara krapula" valmis. Mutta niin kauan kun tuo ei mene mahdottomaksi ja ennen kaikkea ei ole itsellesi aivan sietämätöntä, niin se vain tekee sinusta juurikin kiinnostavan tyypin, jonka kanssa ei pitkästy.

Mutta tuo romanttisuusasia, se ei taida johtua diagnoosistasi. Aika moni muukin nainen kokee noin, ja itse olen samanlainen kuin miehesi. En ikinä muista kenenkään merkkipäiviä, enkä oikein osaa pitää niitä tärkeinä. Se on se pieni ero, joka johtuu noista killuttimista tuolla alhaalla. Olen päättänyt itse yrittää opetella toisille tavoille. Saas nähdä, onnistunko. Sinunkin pitäisi viedä miehesi terapeutille, nimittäin romantiikkaterapeutille. Tosin sekään ei ole helppoa, meitä Wagnereita on aika hankala saada innostumaan "naisten hömpötyksistä". Vaikka ne tekisivätkin meille itse asiassa erittäin hyvää, kun vain sen itse sisäistäisimme.

Joten älä masennu meidän kromosomivikaisten takia, vaan cheer up! 🙂👍

tulkaa joku käymään minun luona ennenkuin tapahtuu jotain vielä pahempaa ☹️

Huomenta Kaikille Mussuleille🙂🌻☺️❤️

Nukuin huonosti ja heräsin puoli kuudelta. Unet olivat levottomia ja uni katkonaista. Illalla luin muutaman henkilön blogeja. Aika hurjia tarinoita nuorista ihmisistä, jotka sairastuneet mm. borrelioosiin. Julkinen puoli kieltänyt koko sairauden olemassaolon heiltä, vaikka kokeet puhuneet muuta. Kun ovat hoitoa vaatineet niin on lempattu ulos koko systeemistä. Sen jälkeen on vaihtoehtona saada hoitoa taudilleen ainoastaan yksityisiltä tahoilta. Silloin on kova sana jos on hyvä ja kattava vakuutus, mikä korvaa ne sairaan kalliit käynnit yksityisellä. Muuten jää ilman hoitoa..Blogeissa kirjoitettiin paljon siitäkin sairaalasta, jossa minäkin olen potilaana, että vaikka vika olisi mikä ja vaikka kuinka paha niin diagnoosi on aina sama "masennus" ja mielialalääkkeet kehiin. Minä kävin jo kesällä ja syksyllä valittamassa oireitani ja sain diagnoosiksi sen kuuluisan "masennuksen" ja 2 vkoa pönttölässä, huh. Hienoa jos vika onkin jossain ihan muualla esim. kilpirauhastauti tai kortisolin viallinen eritys ja minulle vain syötetään mielialalääkkeitä, koska olen "masentunut" ja samalla oikea vaiva jää tutkimatta ja pahenee kaiken aikaa..Niin on monelle käynyt ja siitä muistona elinikäinen terveyden menetys ja invaliditeetti, kuten näillä nuorilla borreliapotilailla, joilla oli "vain masennus". Voi itku, on tämä touhua..

Minulla on tänään kymmeneltä se lääkäri, endokrinologi, mutta en odota siltä käynniltä mitään, koska on kyseisen kyseenalaisen arvaussairaalan lääkäri niin aika varmasti tulee diagnoosi, että olen "masentunut" ja "laiska" ja "huonokuntoinen". Jos ihminen on huonokuntoinen niin eikö sitä juuri pitäisikin tutkia, että miksi on huonokuntoinen? Syyllistetään vain potilasta itseään, kuinka huono on, kun ei jaksa urheilla jne. Kaikki vaivat tuntuvat olevan masennusta ja kaikki paranee urheilemalla tai sitten syömällä suuret määrät psyyke ja särkylääkkeitä. Huoh..

No, ei auta kun mennä ja katsoa mitä tämä käynti poikii vai poikiiko mitään? Suoraan sanottuna ei huvittaisi mennä sinne ollenkaan.

Hyvää Keskiviikkopäivää Mussukoille!

Voi, muruset mussulit🌻🙂🌻☺️❤️☺️

Mahtavaa, kun olette kirjoitelleet tänne. Olette ihania kaikki. Liikutti, että akekin oli oikein vaivautunut lukemaan epävakaa pers.häiriöstä. Osoittaa kyllä suurta viisautta ja empatiakykyä, että on kiinnostunut ottamaan selvää asiasta🙂 On totta, että innostun hirveästi ja hössään jostain ja sitten alkaa "tunnelma" latistua ja sitten tuleekin jo oikein "romahdus". Ake, olet melko oikeassa siinä sisäeritysjutussa..Esim. juurikin kortisolin erityshäiriö toimii niin, että esim. aamulla kortisolia on veressä eniten (normaalistikin) ja iltaa kohden sen taso laskee tasaisesti, ollen illalla ja yöllä matalimmillaan, kun ihminen nukkuu. Tämä on siis luonnollinen, terve eritys. Minullahan siinä on ilmeisesti pahasti häiriötä. Aamulla se on minullakin ylimmillään, ollen kuitenkin vain murto-osa siitä mitä sen pitäisi olla (jotta ihminen suoriutuu normaalisti ja on normaalin virkeä tason pitäisi olla 500-600, minullahan se on ollut vain vähän päälle sata eli surkea, eikä sitä ole vielä tutkittu mihin hornan kuuseen se laskee päivän aikana siitä aamuarvosta, vai erittyykö sitä juuri ollenkaan?) Se tietysti vaikuttaa minun "vireyteen" ja sen laskuun. Eli..aamusta saatan olla hieman normaalimpi ja aktiivisempi, myös tietysti positiivisempi ja innostua jostain, kun kortisolia on edes hitunen veressä. Sitten hommaan jotain ja alan väsyä, koska minulla ei ole veressä tarvittavaa määrää tuota hormoonia, jotta normaali suorituminen, saati sitten stressitilanteista selviytyminen, onnistuisi luonnollisesti. Päivän päätteeksi sitten olenkin jo aivan puhki, sekä henkisesti, että fyysisesti (jos viitsit niin luepa kortisolista ja aiheesta lisämunuaisuupumus niin ehkä ymmärrät) Tämä hormoni vaikuttaa vahvasti myös ihmisen psyykkiseen hyvin tai huonostivointiin. Yleensä tähän yhdistyy vielä kilpirauhasen puutteellinen toiminta eli kr-vajaatoiminta ja soppa on valmis. Kr-vajaatoiminta yhdessä riittämättömän kortisolin kanssa pistää ihmisen aika avuttomaksi ja oireita on varmaan sata erilaista. Kuten olen aiemminkin verrannut, tällaisella henkilöllä on olo "kuin yritettäisiin ajaa autoa, kun sen bensatankki on tyhjä) Siihen sitten vielä taustalla tuo epävakaa pershäiriö sun muut elimistön häiriötilat, vitamiininpuutokset, ehkä suoliston huono kunto jne. Huh.. Minullahan tämä sekava elimistön tila johtuu tietysti saamistani erittäin rankoista sytostaattihoidoista ja siihen liittyvästä muista "kovista" lääkkeistä, eli hevoskuormia antibiootteja, sekä suun kautta, että suonensisäisesti, kortisoni (joka lamauttaa juurikin tuota omaa kortisolintoimintaa) valkosolujen kasvutekijät, sun muut myrkyt. Tästä kaikesta huonosta tilasta, kun kehittyy vielä masennus/ahdistus ym. niin olo ei ole kovin seksikäs.
ake, olet mukavan ja empaattisen oloinen henkilö ja selvästikin fiksu. Kiitos, kun kirjoittelet meille🙂🌻

Monange, Ihanaa, kun kirjoitit. Totta tosiaan meillä on paljon yhteistä ja epävakaa persoonallisuushäiriö on sinunkin kohdallasi melko ilmeinen. Siihen saattaa liittyä vielä muitakin piirteitä. Minullahan on virallisesti sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epävakain, narsistisin ja riippuvaisin piirtein. Näistä on paljon tietoa netissä. Huh, aivan päätä huimaa, kun nämä asiat ovat niin sekavia ja monitahoisia. Minuahan tutkittiin silloin aikanaan melkein 2kk psyk.sairaalassa ja päädyttiin tuohon diagnoosiin. Tämä pershäiriö poikii sitten alttiuden masennukseen ja ahdistukseen, jotka minulla pahimmillaan ovat jopa psykoottistasoisia. Mutta jos elämä sujuu suurinpiirtein tasaisesti tämä häiriö pysyy melko hyvin kurissa (vaikka aiheuttaakin päivittäistä epävakaata käytöstä sun muuta) mutta meinaan, että sen kanssa tottuu elämään ja valitettavasti kumppaninkin on pakko siihen tottua. Kuule, kirjoitan myöhemmin lisää ja sitten enemmän minun ja miehen alkuajoista ja niistä asioista, joista kysyit. kysyit kyllä mielenkiintoisia ja haluan syventyä niihin paremmalla ajalla. *Halit* ja iloa päivääsi. Hienoa, että terapia tuntuu olevan jees.

---------------------------------------------------

No niin..ei mennyt ihan, kuin Strömsössä se lekurikäynti. Lähdimme sinne kymmeneksi ja perillä selvisikin, että se minun aika onkin vasta päivällä 14.15 ja voi nakki sentään, jouduimme tulemaan takaisin kotia ja nyt venttaamaan sinne iltapäivään saakka. Niin turhauttava asia, etten jaksa edes turhautua🙂 Taas tämmöistä sekoilua. Sitä aikaa kun siirreltiin ja peuttiin ja varattiin uutta silloin joulukuun alussa niin olen sekoittanut lopulta ne kellonajat. Mies oli aika v-ttuuntunut, kun autossa niin vähän bensaa, että ihme jos niillä bensoilla enää pääsemme sairaalalle ja takaisin kotiin. Temestat on loppu, otin tänä aamuna viimeisen ja sitäkin pitäisi käydä apteekista hakemassa, eikä meillä vissiin ole niin paljoa rahaa, enkä uskalla ottaa sitä nyt edes puheeksi, kun mies on niin hermot kireällä. Onhan mulla opamoxia ja diapamia tilalle, mutta kun en tykkää käyttää niitä. Nyt tarttee varmaan alkaa jotain tekemään, kun tässä on vielä aikaa siihen lekuriin.

Sam, oli vähän huolestuttava tuo sinun yöllinen viesti..mitenhän siellä menee..Valitettavasti en pääse sinne tulemaan. Jos pääsisin niin kyllä voisin tulla juttelemaan ja auttamaan. Älä nyt ainakaan tee mitään tyhmää, lupaa se. *Halit*

Palaillaan astialle paremmalla ajalla. Olette IHANIA!

Sam kirjoitti 28.1.2014 23:58

tulkaa joku käymään minun luona ennenkuin tapahtuu jotain vielä pahempaa ☹️

Mikä on, Sam vointi tänään? Huolestuttavan viestin laitoit. Tuleeko sinulle mieleen mitään, mikä voisi tässä tilanteessa auttaa? Silloin, kun mulla on tosi vaikeaa, masentaa ja ahdistaa kybällä, mä vietän muutaman laiskan päivän. Teen vain ihan välttämättömimmät ja muuten vain makaan sohvalla, kuuntelen ehkä musiikkia, jos pystyn. Tai roikun netissä. Tarvittava rauhoittava lääke auttaa kans vähän.

Mä en tiedä, mitä kaikkea multa on tutkittu, kun verikokeita on otettu. Ainakin kilpirauhasarvot on olleet normaalin rajoissa. Muista en tiedä, mutta kieltämättä tämä jatkuva uupumus alkaa vähitellen ottaa päähän. Tätä kun on kestänyt jo monta vuotta. Unentarve on sellainen kevyet 12h yössä, etten ihan meinaa uuvahtaa kesken päivän. Jos nukun vähemmän, olen todella väsynyt ja voimaton. Ei liene ihan normaalia. Voihan se olla, että minulla ei mitään vikaa missään ole (paitsi korvien välissä) ja että uupumus ja väsymys johtuvat vain lääkkeistä. Jos näin on, ihmettelen, ettei toipumista ja virkistymistä tapahdu yhtään.

Harmi, "Aku", kun jouduit tekemään turhan reissun. ☹️ Iltapäivällä uusiks ja toivottavasti käynti on hyödyllinen. Kaikesta huolimatta aurinkoista päivää sinulle! Meillä päin ainakin paistaa aurinko.

Heippa Sudet..Liityn jengiin taas.

Olishan se pitänyt arvata, että kun oli niin hyvä fiilis uudesta vuodesta ja tuntui, että kyllä tästä noustaan, niin tulikin romahdus ja vaikean masennuksen tasoinen olotila. En näet usko tulevaan. En siihen, että saavuttaisin unelmani. Ja mitä unelmia minulla edes on? Olen epäonnistunut ihmisenä. Olisi parempi, että olisin kuollut. Enkä näköjään vieläkään ole päässyt yli ihmisestä, johon about vuosi sitten rakastuin. En pysty olemaan suhteessa, koska olen omassa kuoressani ja maailmassani ja kivussani, enkä pysty sitä jakamaan toisen kanssa. Kaipaan paljon omaa tilaa, sitä että saan vain olla ja itkeä, kuunnella synkkää musiikkia, maata sängyssä ja miettiä helpottavaa kuolemaa.

Näin ja näillä mennään, jaksamista kaikille. 🙂🌻

Hei vaan!

Nyt olen niin raivona ja turhautunut, etten kohta enää tiedä mitä teen.. Koko päivän joutui odottamaan sinne lääkäriinmenoa ja ennen sitä piti vielä käydä muutamassa paikassa ja hyvä, että lopulta edes ehdin sinne, tuli niin kiire. Eipä olis kannattanut kiirehtiä. Asetin aika paljon toiveita tälle kauan odotetulle käynnille, että jotain olisi viimein selvinnyt. Ei selvinnyt, ei yhtikäs mitään. Lääkäri oli hyvin epäluuloisen ja ylimielisen oloinen. Huusi ensin nimeltä huoneeseen ja just kun olin menossa sisälle huoneeseen niin vetäisikin oven kiinni nenän edestä (tosi omituista mielestäni..) Kun sitten itse avasin oven ja menin sen perästä sisälle niin lääkäri istui selin minuun ja pläräsi konettaan kiireisen näköisenä. Viittasi istumaan, eikä edes katsonut paperia, jonka olin täyttänyt ja annoin sille. Heti vain ilmoitti suoraan, että arvoissani ei ole mitään vikaa. Jäin vähän suu auki katsomaan, kun niin nopeasti asian ilmoitti, eikä edes kysellyt mitään oireista tai voinnista. Sain sitten kakisteltua, että olihan se kortisoliarvo melko alhainen ja toinen kilpirauhasarvo koko ajan vain laskenut. Se sanoi silmät kirkkaina, että niissä arvoissa ei ole mitään vikaa ja se on aivan normaalia, että ne on semmoiset. Satun vaan tietämään, että ne arvot ei todellakaan ole hyvät ja odotin että asiaani olisi nyt alettu tutkimaan tarkemmin jne. Mutta ei, tämä lääkärinplanttu oli päättänyt, ettei minussa ole mitään vikaa (kuten pelkäsinkin) Ihme kyllä, pönttövioista se ei puhunut halaistua sanaa, mutta oli kait etukäteen lukenut jo papereistani niistä ja päättänyt, ettei tuolla ihmisellä ole kuin päässä vikaa. Voi Hyvä Luoja sentään, sanon minä.. Kerroin (väkisten) sille oireistani ja se vain levitteli käsiään. Kysyin, että miten jatkossa etenemme ja miten asiaa tutkitaan eteenpäin, että otetaanko uudet kontrolliverikokeet, että nähdään mikä tilanne on nyt. Se sanoi, että ei mitään jatkoja ole syytä järjestää. Siinä vaiheessa minulla alkoi raivo ja epätoivo nousta ja sanoin korostetun hitaasti sille, että onko sen mielestä tosiaan ihan normaalia, että arvot on niin matalat ja kaikki ne minun oireet? Se sanoi, että ei hän voi tietää. Voi, pyhä sylvi sentään! Sanoin, että jos ei tiedetä niin silloin tutkitaan. Se tuijotti minua jo vähän ärtyneen näköisenä ja silloin meni hermot. Huomasin nimittäin, että peli on jo menetetty ja tyyppi on aivan pihalla koko hommasta, eikä sen kautta tule saamaan mitään lisätutkimuksia, eikä siitä muutenkaan ole mitään hyötyä. Aloin karjumaan sille, että luuletteko te lääkärit, että huvikseni täällä ramppaan? Minun sairashistoriallani olisin jo hyvin tyytyväinen jos olisin tosiaan terve, eikä tarvitsisi mennä ikinä lääkäriin, mutta kun on niin huono olo, että sen vuoksi tulen ja kukaan lääkäri ei minua auta! Siinä vaiheessa se alkoi mennä ovea kohti ja avasi sen merkiksi, että minun oli aika poistua. Muistaakseni kiroilinkin jotain, en tarkalleen muista, kun olin niin raivona. Oli vähällä, etten alkanut siellä tavaroita heittelemään tms. Olin vain niin tyrmistynyt siitä asenteesta. Minulle on aivan sama, mitä se sinne papereihin kirjoittaa. Kirjoittakoot mitä tykkää. Tuolta sairaalalta en tule koskaan saamaan apua, se on nyt katsottu. Yksityiselle ei ole vara mennä, joten ei ole oikein mitään vaihtoehtoja. Ei ole vakuutusta, joka korvaisi. Olen ihan umpikujassa... Nyt en jaksa kirjoittaa enää. Otan yhden temestan tämän ihanan päivän kunniaksi. Jipiiiiiiiiiii!!!!!!

Olen niin pahalla mielellä ja epätoivoinen, että tekisi mieli mennä vain peiton alle ja nukkua ikuiseen uneen...

AK,

kiitos vinkistä, mielelläni perehdyn asiaan. Olen tosin sinun tekstejäsi lukemalla saanut siitä jo aika hyvän kuvan. Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että käytännön tasolla näiden psyykkisten asioiden ja ongelmien kanssa työskentelevät eivät mielestäni aina oikein ole sisäistäneet, mitä psykofyysinen kokonaisuus tarkoittaa. Ylipäätään kovin jyrkkä ja laajasti ymmärretty jaottelu psyykkiseen ja fyysiseen on erittäin arveluttava lähestymistapa. Psyyke kuitenkin on vain keskushermoston toimintaa, ei mitään muuta. Keskushermosto on elinten kokonaisuus, tuskin edes poikkeuksellisen monimutkainen sellainen, vaikka sen toiminta tunnetaan ehkä hieman huonommin kuin monien muiden ihmisen elimistön osien.

Jotenkin näissä asioissa mielestäni kuvastuu se, kuinka ihminen viehättyy tuntemattomaan. Juuri se mystisyyden kiehtovuus on tiedonhalumme taustalla. Mutta mystiseen voi jäädä myös kiinni. Psyyken ja ruumiin käsittäminen selkeästi toisistaan erillisiksi ja perusolemukseltaan toisilleen vastakohtaisiksi entiteeteiksi on äärimmäisen perinteinen lähestymistapa, joka löytyy lähes kaikista uskonnoista ja nykyisen jaon taustalla voi helposti nähdä, vieläkin, Cartesiuksen vaikutusta. Psykiatri, joka ei tunne neurologiaa eikä fysiologiaa kovin tarkasti, ei osaa aina kovin osuvasti ymmärtää psyykkisten oireiden yhteyttä ihmisen fysiikkaan. Ja voi olla, että hän ei oikein haluakaan, vaikka ei tätä itse oikein tiedostakaan. Salaa häntä kiehtoo selittämätön, sillä jos se saisi selityksensä, hänen elämässään ei olisi toista yhtä mieltä kiehtovaa ongelmaa sen tilalle. Taustalla voi myös piillä pelko oman ammattinsa arvostuksen laskemisesta. On kuitenkin helppo osoittaa, että se pelko on turha, vaikka toimittaisiin toisin.

Itse asiassa jokaiseen psykiatriseen diagnoosiin pitäisi liittyä keskushermoston fyysisen tilan tutkimuksia ja määrityksiä, jo pelkästään siksi, että se lisäisi ymmärrystämme todellisuudesta. Ja koska hyvin suuressa osassa psyykkisia diagnooseja taustalla on elimellisiä ongelmia, jotka vaikuttavat keskushermoston toimintaan, vähintääkin siten, että tuottavat kipua tai jotain muita tuntemuksia, joskus jopa siinä määrin että sillä tavalla häiritsevät pahasti keskushermoston normaalia toimintaa, niidenkin kartoitus pitäisi olla automaattisesti osa diagnosointia. Psyykkinen puoli ei tässä suinkaan tule tarpeettomaksi. Olipa se tekijä, joka kamelin selän katkaisi sitten elimellinen ongelma tai psyykkinen, potilas tarvitsee apua emotionaalisten ja kognitiivisten ongelmiensa kanssa. Vastaavasti aina kun diagnosoidaan elimellisiä sairauksia, pitäisi kartoittaa niiden mahdolliset psyykkiset vaikutukset ja tarjota tukea myös siltä puolelta. Ja tämän pitäisi toimia pitkällä aikavälillä ja tähän pitäisi liittää mahdollisesti tarvittava sosiaalinen tuki. Kerronpa nyt tästäkin esimerkin.

Kaverini, josta kirjoitin aemmin, joka todennäköisesti sairasti skitsofreniaa (kuten sanottua, en tiedä hänen diagnosointiaan), hänen koko tarinansa on seuraava. Nuorena hän oli hyvinkin normaali, ehkä hieman kömpelö. Poikkeavaa oli vain hänen ihmisarkuutensa. Hän tuskin puhui sanaakaan ihmisille, jotka eivät olleet hänelle erittäin tuttuja. Heille hän sitten puhuikin paljon. Tilanne muuttui armeijassa, sieltä palattuaan hän oli huomattavasti reippaampi. Hän kuitenkin ajautui seuraan, jossa alkoholia käytettiin melko runsaasti ja töissä kun oli, niin oli vara käyttääkin. Alkoholismista ei kuitenkaan voi puhua, käyttö oli tyypillistä erittäin rajua viikonloppukäyttöä. Sitten tuli paha sairaskohtaus ja vietiin lanssilla sairaalaan. Lääkärit olivat ensin ymmällään, kunnes totesivat kilpirauhasen liikatoiminnan. Jälkeenpäin ajatellen hänellä oli varmaan lapsenakin ollut kilpirauhasen toiminta suht vilkasta, mutta se oli silloin kuitenkin pysynyt normaalin rajoissa. Nyt se oli mennyt yli niinkin paljon, että meni kyky liikkua omilla jaloillaan. Hoidon seurauksena kilpirauhasen toiminta laski niin paljon, että joutuu nyt syömään tyroksiinia. Kaiken tämän seurauksena hän jäi työttömäksi ja älyllisessä toiminnassa saattoi havaita heikkenemistä. Jonkun ajan kuluttua tulivat sitten nuo harhaisuudet, jotka olivat itse asiassa aika lieviä. Psykiatrisen hoidon seurauksena ne eivät kaikki kadonneet, viimeiset vasta sen jälkeen kun hän itse jätti lääkityksen. Työn ja kurssien perässä hän sitten muutti sinne ja tänne, koko ajan hänen hygieniansa huononi. Nyt hän on jo pidempään ollut työsuhteessa eräällä paikkakunnalla ja hygieniaa ei oikeastaan enää ole ollenkaan. Työ on osa-aikaista, mutta omalla tavallaan kyllä normaalia raskaampaa. Hän nukkuu vain unilääkkeillä. Harhaisuutta ei ole, lyhytjänteisyyttä kylläkin jopa enemmän kuin ennen. Huono hygienia on jo pitkään tuottanut iho-ongelmia ja ruuansulatukseen liittyviä pulmia.

Miten häntä sitten voisi auttaa? Psykiatrisesta hoidosta hän tuskin hyötyisi mitään. Puhdasta suljetulla varmaan olisi, mutta voisiko hän sieltä käsin käydä töissä. Ja että hän siellä nyt sitten oppisi jälleen pitämään huolta itsestään, epäilen. Edellinen kerta vain huononsi sitä asiaa ja hoidon teho näytti muutenkin olleen melko heikko. Tuettu asuminen voisi olla vaihtoehto. mutta miten se sitten käytännössä järjestyisi. Omilla tuloillaan hän ei voi tukipalvelujaan kustantaa. Tukea saadakseen hänet pitäisi varmaan diagnosoida, mutta miksikö? Tyroksiini-vajakiksi? Kehitysvammaiseksi, vammahan on "kehittynyt" aikuisiällä? Masentunut hän ei koe olevansa, ja meidän muidenkin mielestä hänen mielialansa on aivan normaali. Itse näen siten, että hän tarvitsisi juurikin tukea arkeensa. Puhtaus on ongelma, ruokaa hän jonkin verran laittaa ihan itsekin. Joskus käydessäni hän on jopa tarjonnut jotain, mutta likaisilta astioilta, joita on vain joskus huuhdottu vedellä käyttämättä tiskiainetta, ei tee mieli syödä, päinvastoin saa pidätellä ettei jo syödytkin tule itseltä ulos. Pyykkiäkin kyllä pesee, mutta aivan liian harvoin, vaatteet ovat pitkään todella likaisia ja alusvaatteet hajoavat päälle. Uskon kyllä, että terapialla ja muulla ohjaavalla tuella varmasti tilanne tässäkin suhteessa paranisi huomattavasti, mutta tuskin koskaan tasolle, että kaikki hoituisi kuten olisi syytä. Jos olisin diktaattori, järjestäisin asian seuraavasti: laittaisin hänet tuettuun asuntoon ja samanaikaisesti pitkäjänteiseen terapiaan ja omatoimisuuteen ohjaamiseen. Aluksi tuki voisi tarkoittaa siivoamista ja pyykkäämistä kokonaan, mutta jo pian sitä, että hänet itsensä otettaisiin siihen mukaan. Tähän tulisi liittyä motivointia, joka alussa voisi olla rahallista mutta ottaen huomioon, että hänen taloutensa on jo nyt hyvin tiukalla, vain hyvin rajoitetusti. Sen sijaan palkitsevina asioina voisi olla vaikkapa elokuvalippuja tai osallistumista matkalle tai jotain vastaavaa. Suurempi rahallinen säästö palkintona johtaisi vain siihen, että hän pian kieltäytyisi ottamasta vastaan mitään apua saadakseen lisää rahaa. Sopivalla terapialla voisi varmasti palauttaa hänen kognitiivisia kykyjään siitä mitä ne nyt ovat lähemmäs sitä, mitä ne joskus olivat. Ja kaikki tämä siten, että hän voisi pitää nykyisen työnsä ja tienestinsä.

Ylipäätän jos minulla ne diktaattorin valtuudet olisi, niin liittäisin kilpirauhasongelmien diagnosointiin psyykkisten riskien ja toimintakyvyn alenemismahdollisuuksien kartoittamisen ja pitkäaikaisen, käytännössä ehkä elinikäisen seurannan, ainakin, jos riskit ovat ilmeiset. Diagnoosi ja riskiarvio sinänsä riittäisivät tuen, niin psykiatrisen kuin sosiaalisenkin, saamiseksi, mikäli riskit alkaisivat toteutua.

Minä nyt en kuitenkaan ole diktaattori. En silti ole yksin ajatusteni kanssa. Duodecimin sivuilta saattoi lukea, että asiantuntijat ymmärtävät kyllä psykofyysistä kokonaisuutta aika hyvin, molemmansuuntaisten vaikutusten osalta. Vie aikansa, että se tietämys tavoittaa kaikki toimijat siinä laajudessa kuin olisi tarpeellista. Oikealla tiellä kuitenkin ollaan jo, siitä kertoo se, että traumaterapian tyyppistä tukea tarjotaan ihmisille, joilla diagnosoidaan jokin vaikea sairaus. Toisaalta jatkuvat säästöpaineet vaikeuttavat kehitystä, joka selvästi vaatisi lisäsatsaamista eikä karsimisia. Säästöpaineet taas johtuvat aivan käsittämättömän järjettömästä talouspolitiikasta, joka tuskin tulee muuttumaan. Päinvastoin, kun käytännössä lähes kaikki puolueet ovat talouspoliittisesti konservatiivisia, läpi Euroopan, säästämisen tarvetta ja siitä edelleen seuraavaa työttömyyttä tulee jatkossakin riittämään nautittavaksemme.

Autiotalon Kuunvalo kirjoitti 29.1.2014 10:47

Kiitos, kun kirjoittelet meille🙂🌻

Kirjoitan, koska olen yksi "teistä". Pieni ihminen omine suruineni ja iloineni, ongelmineni ja tuntemuksineni. Käy tämä toki myös terapiasta putkiaivoiselle insinööriluonteelleni ja tyydyttää pätemisen tarvettani, toivoakseni perin vaarattomalla tavalla.

Kiitos sinulle, että olet täällä. Sinä olet tämän paikan sielu. 🙂🌻

Repukka🙂🌻: Kiitos kultainen!
-----------------------------------

Minulla on olo, kuin olisin nurkkaan ajettu. Masentaa todella ja toisaalta on kylmänviileän tyhjä olo. Tyhjää täynnä. Olen jaksanut sen voimalla, että olen luullut jossain matkaa saavani apua. Näköjää en, mistään. Tekisi todella mieli lopettaa koko tämä sirkus. Elämä on umpikujassa niin monelta suunnalta. Alan vihata itseäni yhä enemmän, vihaan yhteiskuntaa ja jopa miestä, joka minut tänne paskapaikkaan väkisten raahasi. Piti olla oikein unelmien paikka, hah. Köyhällä ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Rahaa pitäisi olla niin saisi palvelua, hoitoa, että otettaisiin tosissaan. Rikkaita halutaan auttaa. Olen ollut pitkämielinen, mutta nyt se taitaa olla loppu. Ei kukaan jaksa kidutusta loppuikäänsä. Miksi lie Jumala minut unohtanut, vaikka mielestäni en ole mitään pahaa tehnyt. Ilmeisesti minut tosissaan halutaan hengiltä, yritys on ainakin lujaa. Taidankin alkaa kohta kutsumaan apuvoimia sieltä pimeämmältä puolelta..apua sieltä saa, mutta sen hinta on kallis: oma sielusi. Muuta konstia ei vain enää ole. Vanha sarvipää on minut halunnut jo monta vuotta ja taitaa minut kohta saada. Tämä on ollut väsytystaistelua. Minä taidan luopua ja mennä matkaansa..vieköön.

☹️ ei tullut ketään. yllätys.. mut ihanaa on tämä porukka tääällä.. teitä kaikkia tulee kova ikävä, on ollut hauska teidän seurasssa, kiitos siitä

Sampylä