Keskiviikkopäivää🙂

Aurinko paistaa ja pakkanen paukkuu. 17 astetta näyttää mittari. Eipä paljon huvittais ulos mennä. Toisaalta sisällä nyhvääminenkin alkaa ärsyttää. Eilenhän olin koko päivän sisällä ja kaikki kotityöt ja vähän muutakin tuli tehtyä, joten tälle päivää ei paljon jäänyt mitään välttämätöntä tekemistä täällä sisällä.

Mies vei autoon sisätilalämmittimen, jotta se jähmeinen koppura saataisiin sulamaan. Hänellä on keuhkolääkäri klo: 12.00, joten auto pitää saada liikkeelle. Luultavasti menen matkaan sinne (kylmästä huolimatta) koska en jaksa täällä sisällä pälyillä ja samalla varmaan käydään kaupassa. Minä haluan lisää salaattiaineita. Hupaisaa tosiaan, että vaaka näyttää itsepintaisesti samaa lukemaan jos ei vähän nousekin koko ajan, vaikka syön etupäässä salaatteja ja muuta hyvin kevyttä. Oiskohan Mirtatsapiini nyt tehnyt tepposet? Pitää painoa ja turvotusta vaan yllä. Shit, että pitikin mennä hurahtamaan tuollaiseen lääkkeeseen. Myöhäistä itkeä, kun on jo pökylät housussa. Tuosta puheen ollen ei ne pökylät kovin sukkelaan luista, taas Mirtasta?

Tekisi mieli taas mennä jonnekin kivaan kauppaan ja löytää jotain KIVAA, mutta enpä tiedä viitsiikö tällä ilmalla kovin lähteä kiertelemään laajemmin..Ai niin, minullahan on huomenna se fysioterapeutti ja sitten alkais taas pikkuhiljaa olemaan viikko lusittu. Taas viikonloppu! Miten nämä päivät menee, kuin unessa? No, jospa sitä on kuin unessa, hah.

Huomasin, että luen kyllä jos kirja on oikeasti mielenkiintoinen. Eilen aloin lukemaan kirjaa nuoresta naisesta, jolla oli (niin, hän menehtyi siihen😞) luusyöpä. Hän on kirjoittanut hurjan mukaansatempaavasti inhottavasta aiheesta. Ihme kyllä lukeminen ei ahdistanut, vaikka hyvin monet kirjassa mainitut paikat, toimenpiteet jne. ovat minullekin tuttuja.

Radio rupsuttaa tuossa taustalla. Mietin, mitä kaupasta tarvitaan. Tätähän tämä, arkea. Niinhän se on suurimmalla osalla meistä ihmisistä. Arkea ja arkisia mietteitä. Joskus toivoisi, että olisi siivet selässä, millä lentää jonnekin arjen tuolle puolen, satumaahan kait🙂

Palaillaan pakkaselle!

VAROITUS!

Tämä kirjoitus sisältää vain ja ainoastaan valitusta. Kävimme reissulla ja nyt olen kotona melkein itku kurkussa tätä kirjoittamassa. Ja syyt tietysti taas aivan tyhmiä. Ensinnäkin..ei olisi kannattanut laittaa sitä valkoista lakkia päähän, koska tunsin se päässä itseni ihan idiootiksi, joka paikassa minne menimme. Se jo sai minut huonolle tuulelle. Ilma oli sairaan kylmä ja olin ihan jäässä, vaikka vaatetta paljon. Inhoan tuollaista pakkasta! Sitten siellä kaameassa sairaalassa meni melkein pari tuntia. Siis niin boooring siellä istua ja ventata, kun mies oli ensin spirometriassa ja sitten lääkärin vastaanotolla. Samalla kuuntelin muiden juttuja ja mielialani laski entisestään. Ei ne mitään ihmettä puhuneet, mutta jotenkin taas TAJUSIN, että en kuulu normaalien ihmisten maailmaan ja elän jotain ihme todellisuutta, jota muut eivät tajua. Että olen erilainen. Vaikea selittää, mutta tuli ihan viallinen ja huono olo. Ja samalla sellainen turhautunut ole, ettei koko maailma kiinnosta minua ollenkaan ja kaikki on aivan turhaa. Olen siis pudonnut negatiivisuuteen.

Sitten mentiin ruokakauppaan. Siellä en edes jaksanut keskittyä ajattelemaan, mitä söisin jne. Aloin miehellekin äkistä. Olin vaan niin kyllästynyt kaikkeen ja jotenkin ihan loppu. En tiedä miksi romahdin yhtäkkiä niin. Tuli vain niin järjetön turhautuminen kaikkeen.

Kotona purkaessani ostoksia aloin melkein itkemään. Eniten kait v-tuttaa oma itseni. Se millainen olen ja miltä näytän. Varsinkin ajatus siitä, että kun ennen ilmestyin jonnekin sain kiinnostuneita ja hyväksyviä katseita. Nyt kun menen jonnekin ei kukaan kiinnitä mitään huomiota, ei ainakaan hyväksyvää. Olen muuttunut näkymättömäksi, fucking great!

Kyllä, se todella käy itsetunnon (joka on kadonnut) päälle. Ei tällaiseen vain ole tottunut, eikä tule koskaan tottumaan. Olen mennyt pilalle ja se on totuus. En halunnut tällaista elämää. Mutta eihän minulta koskaan kysytä. Näköjään elämäni on samaa pettymysten p-askaa loppuun saakka. Tällä hetkellä tunnen vihaavani kaikkea ja kaikkia, ja eniten itseäni.

Motivaatio meni taas ja ostin (kenties lohdukkeeksi, vaikkei se mitään auta) lämmintä vehnäpatonkia ja Pepsiä. Kohta vedän se hiilaripommin ja varmaan taju lähtee. Aivan sama. EVVK.

Vetäisin sitten vehnäpatonkia, juustoa, suklaata ja Pepsiä. Vähän meinaa olla veltto olo, mutta päivähän oli jo pilalla muutenkin.

Jotenkin olen oppinut, että minne, milloin ja millä ilmalla minun kannattaa mennä ja milloin ei kannata mennä ja minne, sekä millä ilmalla. Saattaa kuulostaa ihan kummalliselle, mutta minulla on niin ja tänään minun mieli sanoi, että sinne sairaalalle ei olisi pitänyt lähteä. Arvasin, että "vointini" kärsii siitä. Liekö sitten jotain henkistä stressiä, mikä minulle laukeaa sairaalaympäristöstä, en tiedä.

Huomenna olisi se fysioterapeutti. Tällä hetkellä ei kiinnostaisi ollenkaan koko homma, koska kuitenkin arvioi, että minun kunto on aivan shittiä. Mutta, tietysti menen sinne. En kehtaa olla menemättäkään. Tuo pakkanen vain inhottaa. Kunpa tuo kovin pakkanen menisi nopeasti pois. 2-3 astetta ja aurinkoinen ilma olisi paras.

Tällä hetkellä tekisi mieli lähinnä kadota savuna ilmaan.

mullakin lääkkeet tuo painoa ja sit se sahaa ees taas, riippuu kuinka paljon mä syön päivän aikana. Miksi ei ole kehitetty sellaista lääkettä, mikä ei lihota.

Olipa hirveä yö. Näin tosi järkyttäviä painajaisia ja tuntuu ainakin, että ne jatkuivat koko yön. Heittelehdin lakanoissa, vaihdoin asentoa koko ajan ja vaihdoin tyynyltä toiselle. Herätessä oli olo, kuin katujyrän alle jäänyt.

Tässä koittanut tehdä aamutoimia ja itseään hinata hereille. Tänään on kymmeneltä se fysioterapia ja pelottaa sekin, että mitä siellä tehdään jne. en tiedä yhtään sen käynnin sisältöä. En kyllä jaksa mitään ihme jumppaa alkaa. Mutta eihän siitä tiedä jos siitä olis jotain hyötyä. Ei tiedä jos ei mene katsomaan, enkä kyllä kehtaa olla menemättä, kun itse jo kauan aikaa sitten halusin, että se aika varataan sinne.

Tuntuu olevan aamu aamulta vaikeampia nämä heräämiset ja sitten tuntuu, ettei herää kunnolla koko päivänä. Odotan, että pääsen sinne Endolle 29.päivä ja sais sille kertoa näistä oireista ja ottasivat lisää verikokeita ym. Näkis, että mihin suuntaan ne kilpirauhasarvot on nyt menneet jne. Tuntuu kyllä, kuin olis pahasti vajaatoiminnan puolella ja sitten vielä se kortisolijuttu, että onko sekin vain laskenut.

Pimeä on vielä ulkona ja pakkasta 15 astetta. Kait sitä taas hyytyy tuonne ulos, mutta ei voi mitään. Varmaan pitää käydä kaupassa samalla. Sillä aikaa kun minä olen siellä fyssarilla mies käy hoitamassa sossuun ja kelaan papereita. Kohta onkin taas jo viikonloppu. Nopeasti nämä viikot menee. Kohta tammikuu jo mennyt. Tuntuu, ettei pysy ajan perässä. Kait sitä on tullut niin hitaaksi🙂

Hyvää Torstaita kaikille!

Se fyssari oli ihan mukava, eikä se käynti mitenkään epämiellyttävä ollut. Eikä mitään hullua jumppaamista, kuten pelkäsin vaan enemmänkin kehontietoisuus ja hengitysharjoituksia. Minusta sillä fyssarilla oli hoitava kosketus ja rauhallinen, ystävällinen ääni. Minulla on sinne sovittuna 3 aikaa eteenpäin.

Sieltä tullessa käytiin kaupassa. Sitten äkkiä kotiin, kun on niin kylmä, ettei viitsi ylimääräisiä seikkailla. Eikä minua nyt olis huvittanut mihinkään kauppaan eikä kirppiksille, kun on niissä tullut aika paljon laukattua, eikä sinne niin nopeasti ilmesty uutta tavaraa.

Tai sitten se on tekosyy sille, että olen taas "erakkovaihteella" eli haluan olla vain kotona rauhassa. Se iskee muuten aina aika tasan tarkkaan 2 viikkoa ennen kuukautisia tämä "oireyhtymä", että pikkuhiljaa alkaa aina mieliala laskea, tulen ärtyisämmäksi, vetämättömämmäksi, itkeskelen jne. Pikkuhiljaa se etenee ja viimeinen viikko ennen kk on varsinaisesti oikein oireilua. Aika mälsää, että puolet kuukaudesta menee tuollaiseen. Piparilääkärin ratkaisu tähän oli e-pillerit, mutta niitä nyt en todellakaan ala syömään tämän ikäisenä, kun en ole aiemminkaan niitä syönyt. Ja sittenhän se mieliala ja muu olo vasta hienoksi menis kun vielä e-pillerit heittäisi mukaan soppaan.

Ulkona on niin kylmä ilma ja aurinko paistaa kirkkaasti. Onneksi se on ikkunan takana. Minulle ei kyllä sovi tämmöset pakkaset jos ei kyllä hellekään. Eli ei mitkään ääri-ilmat. Pitäisi olla siltä keskiväliltä, ei liian mitään. Siis liian kylmä, liian kuuma jne.

Taitaa tulla aika löffäyspäivä. Ei nyt ole kotonakaan oikein mitään kotitöitä siis siivouksia jne, kun on niin paljon siivottu. Mutta jotain pitäis kyllä keksiä, ettei mene koko päivä pelkästään koneen tai kirjan kanssa. Illalla sitten enemmän niitä, kun on "vapaa-aika" alkanut, aivan kuin minulla ei muuta oliskaan kun aikaa, mutta voihan sitä yrittää jaotella eri tekemisiin. Eli ensin asioinnit, sitten kotityöt (jos on ja jos ei niin yrittää keksiä) sitten ruoka ja sitten 4-5 alkaa se vapaa-aika. Näin sen järkeilen. Ulkoilemista ei nyt viitsi tuohon sisälllyttää, kun ei ulos "voi" mennä.

Eli kait se on sitten vaikka alettava paikkoja järjestelemään🙂

Hah, hah.. Eipä voisi paikkojen järjesteleminen nyt vähempää kiinnostaa. Menin pikkuhuoneeseen, availin ja kaappeja ja tollistelin ympärilleni, ikäänkuin etsien kohdetta, johon tarttua. Jotain josta alkaa vääntämään. Mutta, en löytänyt sellaista.

Olen yrittänyt oikeasti miettiä, mutta ei täällä nyt ole mitään tekemistä. Meillä on yksinkertaisesti niin siisti ja järjestyksessä oleva koti, ettei sitä tarvitse järjestää ja teennäinen puuhailu tuntuisi vain omituiselle ja ahdstavalle. Kerrankin voi sanoa, että koti on "liian" kunnossa.

Niinpä päättelin, jos ei ole mitään tekemistä voin ihan hyvin olla tekemättä mitään ainakaan ennenkuin keksin jotain oikeaa tekemistä. Keskityn sitten vain kirjan (milenkiintoinen) lukemiseen ja odottamaan ruokaa. Keittiöstä tulee ihania tuoksuja. Mies laittaa ruokaa. Aina välillä huikkaan, että tarvitseeko hän apua, mutta kuulema ei. Minä olisin vain tiellä. Kumpikin tiedämme sen. Minä en vain ole ruoanlaittajatyyppiä, ole koskaan ollut. Mies tekee hyvää ruokaa ja tykkää ruoan tekemisestä niin rooli on aika luonnollisesti hänellä.

Jos asuisin yksin en varmaan koskaan söisi oikeaa ruokaa. En ensinnäkään söisi paljon mitään ja silloin, kun söisin se olisi lähikaupan einespöperöä. On tästä jo kokemusta silloin eron jälkeen, kun asuin yksin. Ajatus ruoan laittamisesta on yksinkertaisesti vain niin tylsä ja vastenmielinen. Pyykkejä en varmaan pesisi koskaan. Joskus imuroisin ja roskapussin veisin. Siinä se. Onneksi en asu yksin. Saan kunnollista ruokaa ja tulee tehtyä kotitöitä suht säännöllisesti, kun ei kehtaa olla tekemättäkään toisen takia silloin vaikkei itseä niin huvittais.

En usko, että olen laiska. Mutta sellainen "haaveilija" olen aina ollut. Passiivinen siinä mielessä, että ajattelen jotenkin asioiden tapahtuvan itsekseen tai hoituvan jotenkin. Lykkään myös asioita ja helposti jään uneksimaan ja paikoilleni, kun pitäisi toimia. En tiedä mistä johtuu. Silloin, kun asuin yksin imuroin ja järjestin vain joskus, en syönyt lähes mitään. Kaupassa kävin harvakseltaan. Söin eineksiä ja join limua (enimmäkseen öisin), liikuntaa en harrastanut lainkaan lukuunottamatta kävellen tehtyjä kauppareissuja ja kaupungilla kävellen asioiden hoitamista. Suihkussa kävin ehkä kerran viikossa (tietysti pesin useammin "niitä" paikkoja) Pyykkiä en pessyt melkein koskaan. Petivaatteita vaihdoin kait kerran (useamman kuukauden aikana) Roskapusseja kertyi aina enemmän, kuin yksi ennenkuin vein ne roskiin. Kun vessapaperi loppui en ostanut lisää (saatte itse arvailla miten pärjäsin ilman) En koskaan kutusunut kämpälle ketään (ehkä pari kertaa) ja itse kävin vain muutamia kertoja sieltä kylässä. Kuulostaa aika järkylle, mutta täytyy ottaa huomioon, etten ollut normaalissa tilassa vaan pahasti hukassa ja masentunut.

Minulla on kuitenkin taipumusta toteuttaa tätä kaavaa, mutta lievemmin, vaikka voisin paremminkin. En taida olla oikein käytännön ihminen. Vaikka nyksän kanssa olenkin oppinut jopa melkein säntilliseksi tietyissä asioissa siisteyden ja pesemisten suhteen, kuten myös ruokailun ja laskujen maksun jne. Hänellä on jämpti tyyli ja siinä sivussa minäkin olen oppinut. Exä oli samanlainen taivaanrannanmaalari, kuin minä, joten häneltä en oppinut kuin huonoja tapoja. Äitini on hyvin tarkka, pedantti ja pilkunviilaaja, siisti jopa neuroottisuuteen saakka, sekä ylitunnollinen. Meillä olikin aika kovia otatuksia siivoamisesta ja muusta, kun vielä asuin kotona. Äitini ei vieläkään voi käsittää, että saatan kulkea rikkinäisissä farkuissa tai etten kesällä aina pidä alushousuja🙂

Ulkona on hyvin hiljaista, kylmänvalkeaa ja aurinko alkaa painumaan. Taidan jatkaa kirjan lukemista ja ruoan odottamista.

Pakkaseen kuulemma tottuu ja sen huomasin tänään. Yli 10 asteen pakkanen ei enää tuntunutkaan NIIN hirveeltä. Kävelylyillä en ole käynyt moneen päivään, mutta asioilla kulkenut kaupungilla. Hyytävä tuuli.

Voisit, AK, tulla meille järjestelemään tavaroita. Perhe kyllä sanoo, ettei meilläkään sotkuista ole. Mutta olis kamalasti kaikkee pientä sälää kaapeissa ja hyllyissä joita voisit järkätä. Olin joskus muinoin sellainen järjestelmällinen ja nyt tuntuu, että paperit aina kadoksissa. Miten esimerkiksi reseptejä (onneks suurin osa jo sähköisesti) ja kaikenmaailman lääkäreiden lausontoja ja kelan papereita yms. onkin noin paljon. Muka jossakin järjestyksessä, mutta aina sitä tarvittavaa paperia saa etsiä. Niin ja ton eteisen kaapin ja kenkähyllyt voisit puunata ja laittaa järjestykseen. Kiitos! 😉

Minä yritän sopeutua tähän kurssin käyntiin. Onhan tämä vaihtelua. Yritän nyt olla positiivinen. Ehkä jopa koen positiivisen yllätyksen kaiken negatiivisen jälkeen. Mitä nyt säryiltäni jaksan. Mielenkiinnolla minä(kin) odotan, mitä se endrinologi sulle sanoo.

Minulla on taas kuolemanpelko. Olen varma, että teen kuolemaa.
Kiireiset lääkärit tekevät paljon virheitä, eivätkä edes kuvaukset ja koepalat ym.
aina pysty kertomaan totuutta. Silloinkin, kun sairastuin otettiin vaikka mitä kokeita ja koepaloja näytteeksi eikä sairaus niistä paljastunut. Kauan sairastettuani, kun olin jo käytännössä kuolemaisillani otettiin vielä yksi näyte, josta sairauden laatu paljastuikin samantien.

Ehkä ei ollut viisasta lukea sitä kirjaa luusyövästä. Oli se mielenkiintoinen, mutta palautti mieleen vähän liian elävästi ikäviä muistoja ja niistä näin painajaisia viime yönäkin.

Tuntuu vain nämä kaikki oireet, ettei vain olisi sama paska tauti taas kyseessä. Niin, tutkittu on ja mitään ei ole löytynyt. Siis siihen tautiin viittaavaa. Mutta, mutta..Sitä ei ihan hvillä luota jos on kerran päässyt sisälle siihen tutkimusten ja lääkäreiden maailmaan ja tajunnut, että eivät Jumalia ole hekään vaan tekevät virheitä ja aika kohtalokkaitakin. Ja se on ikävä kyllä nykyisin ihan arkipäivää. Vaikka kuin kuvataan ja tutkitaan niin jopa kokeneiden radiologien ja syöpälääkäreiden silmien ohi voi kulkea kuvat, joista ei vain huomata esim. metastaaseja (etäpesäkkeitä), kuten juuri siinä kirjassa kävi.

Tuli vain niin elävästi mieleen ne omat sairasajat. Eihän niistä vielä niin kauaa ole. en tiedä, jotenkin alkoi maisentamaan ja tuli tunne, että mitä väliä tällä koko maailmalla on, kun kuitenkin kuolema tulee. Ei se ole lohdutus, että kaikíllehan se joskus tulee. Tulee, tulee, mutta kuka nyt haluaisi kuolla 36-vuotiaana? Tai kauanko tässä sitten aikaa on.

Jotenkin vain on tunne, ettei kaikki ole kohdallaan. Lähinnä väsymys on välillä sellaista, että mietin voiko pelkkä kilpirauhas tai kortisolihormonivaje sellaista tehdä? Vai onko se inhottava salakavala paskatauti sittenkin minussa vielä? Piilee jossakin, mistä sitä ei kuvat löydä ennenkuin sitten, kun se on jo levittänyt itsensä koko elimistöön.

Tiedän, että saatan olla vainoharhainen. Tiedän myöskin, että olen ennenkin aavistanut ja "tiennyt" asioiden laidan paremmin kuin kymmenen koetta ja lääkäreiden, sekä patologien lausunnot yhteensä. V-ttu ilman näitä vaivoja en olis päivääkään masentunut, se on fakta.

Mutta, kun kaikki hienot tutkimukset kerran sanovat, ettei tautia ole niin täytyy kait sitten kiltisti vain odotella milloin se kuolema tulee ja korjaa.

Minun elämä on syvältä.

Hämärä🙂🌻

Kiva, kun vierailit! Ajattelinkin, että jokohan se sinun kurssi on alkanut? Toivottavasti siitä jää ihan hyvä maku suuhun. Ajatus jälkeenpäin, että kannatti käydä. Tsemppiä siihen!

Minulla ollut aika masentunut mieli ja saamaton olo. Tympii tuo pakkanen, kun ei viitsi mihinkään lähteä ja sitten nysvää sisällä. Nyt ei huvita edes kotityöt. Mies imuroi ja vaihtoi pikkumakkariin petivaatteet, mutta minä en ole vieläkään ryhtynyt mihinkään. En tajua, miten tuo ilmakin voi masentaa näin. Tuntuu, ettei millään ole mitään väliä. Ja kaikki vaan jatkuu samaa p-askaa rataa, vaikka kuin yrittäis pyristellä ja pysyä pinnalla.

Tiedän, että olen luuseri, kun valitan ja olen tällainen, mutta en viitsi esittää että hyvin menee jos ei mene. Pakkasaurinko paistaa ulkona, mutta ei jaksa innostaa, kun se on PAKKASaurinko niin kylmän näköinen..hrrrrrr.

Mies laittaa autoa lämpiämään. Aikoo käydä ainakin röökiä ostamassa. Minä ilmoitin samantien, että en meinaa sitten lähteä ulos, enkä minnekään, että mies saa tehdä, mitä haluaa. Miesraukka, varmaan ajattelee, että nyt minulla alkaa taas viirata. Ja saattaa ollakin oikeassa.

Jospa saisin aikaan, että siivoaisin edes tuon pöydän tuosta vierestä. Palelee täällä sisälläkin koko ajan..ei sen winterwonderlandin tämmöinen pitänyt olla.

Pienin, pienin, tipuaskelin koitan tämän päivän aloittaa..la la laaaaaaaaaaa!!!!

Mä taas toivon, että sairastuisin ja kuolisin. Pääsisin tästä piinasta. Toki se olisi läheisille ihan kamalaa, mutta uskon, että he pärjäisivät kyllä. En tiedä, muuttuisiko suhtautuminen, jos oikeasti sairastuisin vakavasti.

Repukka🙂🌻 Kiitos rehellisestä kommentistasi ja kiitos, kun vierailit.

Niin..Silloin, kun olin vielä terve ajattelin usein noin, että kun tulis joku sairaus ja kuolis pois. Muistan, että äitini myös (ajoittain ollut masentunut) usein huokaili, kun olin penska, että voi kun tulis joku sairaus ja veis. Sitten, kun sairastuin vakavasti pelkäsin tietenkin kuolemaa. Tajusin, etten halua kuolla ja pelkäsin, etten selviä. Silloin oli ajatus, että jos en selviä niin teen itsarin. Siis etten jää kitumaan jne. Jossain vaiheessa ajatus muuttui niin, että teen itsarin selviän sitten tai en, koska elämä on kuitenkin jo pilalla. Seuraava vaihe kesti pitkään, useita kuukausia, kun itsarin ajattelusta ja suunnittelemisesta tuli pakkoajatus, joka pyöri päässä kaiken aikaa. Nyt on menossa vaihe, etten ajattele itsaria, enkä halua kuolla vaan enemmänkin taas pelkään, että kuolen.

Eli aikamoista vuoristorataa. Perusajatus on kait nyt se, etten halua kuolla, mutta en elää kovin pitkään tällaisenakaan. Mutta, en halua kuolla. Kyllä sairaus sillä tavalla muutti ajatuksia, että jälkeenpäin näkee hyvänä kaiken sen mitä ei osannut arvostaa silloin, kun ei tiennyt mitä on elää sairaana. Nyt ajattelee kauhulla, että silloinkin olin niin hyvässä kunnossa ja elämä oli mallillaan ja silti haaveilin kuolemisesta.

Minulla on tuo kuolemanajattelu seurannut mukanani pitkin elämääni riippumatta siitä olenko terve vai sairas ja missä kunnossa mielenterveydellisesti. Se on jotenkin osa minua ollut aina. Itsemurhaa yritin kerran, 16-vuotiaana. Luultavasti vaikuttaa, että minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö.

Masennukseen kait liittyy hyvin tyypillisesti niitä kuolemanajatuksia ja toiveita. On hieman eri asia sitten, kun sairastuu fyysisesti henkeä uhkaavaan sairauteen ja on mahdollisuudet kuolla. Sanoisin, että lähes jokainen siinä tilanteessa toivoo, ettei kuolisi. Se on ihmisellä kait sellainen alkukantainen eloonjäämisvaisto. Myöhemmin sitten, kun on jo selvinnyt saattaa taas tulla masennus ja toive kuolemasta.

En niin paljon nykyisin ajattele kuolemaa, että koko ajan sitä kelaisin, mutta olen laittanut merkille, että hirveän paljon on lehdissä taas ollut uutisia, kuinka autolla on ajettu päin rekkaa jne. Ihmiset tekevät jatkuvasti itsareita (enemmän, kuin ennen).

Pöydän sain oortninkiin, en muuta, kun äiti soitti ja juttelimme jonkin aikaa. Meillä on onneksi samansuuntainen huumori ja siitä voi aina repiä hetkellistä mielenkohotusta tylsään päivään. Tylsyyden tekee saamattomuus ja tuo pirun pakkanen, kun ei viitsi poistua kotoa. En halua lähteä itseäni jäädyttämään, kun tiedän, etten sitten sula koko päivänä. Voi tullakin pitkä rupeama, kun pakkasia on luvattu kuun loppuun saakka. No, pakolliset on tietenkin käytävä, mutta tuskin kovin paljon ylimääräisiä. Ja rahaakaan ei nyt ole hassata mihinkään inspiroiviin löytöihin.

Tammikuun valkeus, taivaan kylmä sini, horisonttiin jo painuva aurinko. Kailaan runot. Siinäpä tämän päivän anti. Ison lautasellisen donafisusaladaa äsken söin. Se on hyvä sellainen välipalaruoka jos ei muuta keksi. Mies syö eilistä makkarakeittoaan ja tykkää siitä. Onhan se isolle miehelle sopiva pakkaspäivän ruoka. Hän kun sentään käynyt ulkonakin tänään mutkan autoa lämmittämässä, kaupassa.

Uuno Kailaan runot ovat aivan takuuvarmaa kamaa jos haluaa vähän synkistellä ja haahuilla kohtalonomaisissa tunnelmissa. Kohtalokasta tektiä, totta tosiaan. Vanhan ajan Tulenkantaja. Kirkasotsainen ja palavasilmäinen rakkauden, kuoleman ja intohimon julistaja. Kuinka hyvin nuo vanhat runot istuvatkaan tähänkin aikakauteen. Ei se maailma nyt niin paljon lopulta muutu. Asiat ovat samoja, perusasiat. Usea runo on kirjoitettu selvästi depressiivisessä mielentilassa. Uuno Kailashan menehtyi hyvin nuorena sairastettuaan tappavaa keuhkotautia muutaman vuoden sitä ennen. Joten kuoleman läheisyys tietysti näkyy runoista. Samoja mielenailahduksia..tuskaa, surua, kauhua, rakkautta, intohimoa ja lyhyitä, palavia onnen hetkiä, tunnistan ne omassa elämässäni.

Olisi mielenkiintoista istua Kailaksen seuraan. Joisimme teetä ja keskustelisimme runoudesta, elämästä ja kuolemasta. Muistelisimme elämää maan päällä ja vertailisimme sitä taivaan valkeisiin saleihin, joissa olisi ikuinen kesä. Tuuli leyhyttelisi valkoisia, pitkiä verhoja ja vaimea orkesterimusiikki soisi aina taustalla. Päivä toisensa jälkeen kokoontuisimme sinne vain olemaan ja keskustelemaan. Iltaisin poistuisimme koteihimme, kauniisiin, vanhoihin puutaloihin, antiikilla sisutettuihin huoneisiin, heittäytyisimme kenties viileille pieluksille lukemaan runoja, kuuntelemaan kesän ääniä, joita kantautuisi villeinä kasvavista, ihmeellisen kauniista puutarhoista.

Poissa olisivat murheet, vaivat, maalliset pettymykset. Voi että, aivan tulee ikävä sinne.

"Boys, Boys, Boys" laulaa radiossa Sabrina. Tämä sinänsä ilmanaikuinen biisin jolkotus vei minut samantien 80-luvulle. Oli silloin kova juttu🙂

Juuri tämä hetki ei taida minua nyt oikein kiinnostaa. Mieli lentelee ja antaa sen lennellä. Arabian vanha "Kesäkukka"-kahvikuppi on tuossa pöydällä muistona viime lauantaista, joka oli pitkiin, pitkiin aikoihin paras päivä, kun olimme koko päivän reissussa, ajelimme sinne kauas, isolle kirppikselle. Oli aurinkoinen ilma ja minä lauloin autossa melkein koko matkan. Huomisesta tuskin tulee yhtä hohdokasta. Siispä tyydyn haaveilemaan vaan.

Ikkunan takana pimentää. Aika sulkea verhot tältä päivältä. Kieltämättä melko tylsis päivä, kun sisällä vaan ähöttänyt. Tylsyys alkaa väsyttämään ja haukotuttamaan. Lisäksi vähensin Mirtan annosta (taas kerran) eilen ja otan 15mg asemesta nyt 7,5mg. Meinasin, että testaan pärjäänkö vähemmällä tai sitten yritän lopettaa kokonaan. Mitä olen lukenut niin ko. lääke nyt ei niin "terveellinen" ole elimistölle, että viitsisin sitä kovin kauaa syödä jos vain pärjään ilman. Mutta, tämä on taas sellainen kokeilu ja lopettaminen kokonaan ei ole vielä varmaankaan ajankohtaista pitkään aikaan. Sen kun mielenkiinnosta testailen eri vaihtoehtoja. Joskus tuntuu kyllä, että se on sama melkein mitä tässä syö ja millä annoksella, kun on aina melkein samanlainen olo.

Äsken teimme miehen kanssa pannukakkutaikinaa. Huomaa, että mieskin on vähän turhautuneella tuulella tuon pakkasen ja raha-asioiden vuoksi (hän niitä miettii kroonisesti yöt ja päivät, siis raha-asioita, ei pakkasta🙂)

Odotan, että pääsen mässäämään pannukakkua. Minulla on taas sellainen olo, että voisin syödä vaikka mitä. Olen ollut viimepäivät melkein pelkästään salaatilla ja paino ei ole pudonnut YHTÄÄN. Mielestäni aika outoa, koska olen helposti laihtuva. Selvästi aineenvaihdunta ei toimi ollenkaan. Siksi en jaksa niin stressata, vaan syön pannukakkua kostoksi painolle, heh, järkevää.

Sam, jos luuraat vielä linjoilla niin haluan sanoa, että olen ajatellut tänään sinua ja miten sinä voit? Kirjoittele vaikka muutama rivi, kun jaksat🙂

Pannukakku oli ihan jees. Hieman liian vähä sokeria, muuten ihan hyvää. En enää jaksanut lukea Kailasta, koska melkein kaikki runot kertovat kuolemasta. Aloitin yhden romaanin ja luen sitä, vaikka se ei vaikuta niin kiinnostavalle.

Tympii tämä päivä, koska se on mennyt ihan "hukkaan". Ihan turha päivä ja luulenpa, että niitä on tulossa paljonkin tämän pakkasen vuoksi, joka rajoittaa ulos menemistä. En enää oikein muistanutkaan, miltä tuntuu olla koko ajan sisällä. No, ei oikein kivalle.

Mieliala on ollut hieman alavireinen, turhautunut. Mutta se on suoraan siitä, kun ei ole tapahtunut mitään innostavaa. Ainahan se on tällaista joulun ja uudenvuoden jälkeen. Vuoden tylsin aika. Kait se on vastapainoa sille, kun joulu on niin merkityksellinen ja sitä odottaa ja tekee. Tammikuussa ei ole mitään odotettavaa. Tuntuu melkein, kuin ei olisi elämää ollenkaan.

Lisäksi olen alkanut ajatella jotenkin paniikissa kesää. Kuulostaa varmaan tyhmälle, mutta jotenkin kevään tulo ja kesä pelottavat minua. Kaikki se kesävouhotus, kesäiset ihmiset, kuumuus jne. Miten itse kestän taas sen kuumuuden, miten pukeudun, mitä teen hiuksille ja miten jaksan viettää koko kesää? Talvella on helpompaa, kun voi ikäänkuin piiloutua kaikkien vaatteiden alle. Kesällä joutuu väkisten "estradille". Ja tuntuu, etten kestä sitä, kun kesästä aletaan taas toitottamaan, kaikki se hysteria sen ympärillä. Oikeasti, mietin sitä jo nyt. En ole koskaan pelännyt kesää yhtä paljon. Pelkään, että siitä tulee yhtä hirveä tai vielä hirveämpi, kuin viime kesä ja sekoan taas miettimään itsaria jne.

Ai niin..ja sitten vielä tämä painoasia. Haluanko kesällä näyttää läskille? No, en tietenkään. Eli pakko saada painoakin reilusti pois. Hirveät paineet tulee, kun ajatteleekin koko kesää ja kesäistä olemista. Mahdankohan olla ainoa kesäfoobikko tammikuussa? Ja tämä on ihan totta, eikä mikään vitsi. No, kait voin pysyä taas koko kesän neljän seinän sisällä..mutta tidän, että mies ei kestä enää yhtään sellaista kesää, että minä vain makaan. Elikä nyt on sitten vähän pakko mennä mökille ja olla aktiivisempi tai ero tulee varmasti.

Voi apuaaa! Minä pelkään koko elämää. Milloin minusta tulee taas normaali????????