Ei toi sää vituta, mutta väsyttää ja koskee. Sadekävely sai jäädä väliin. Onhan näitä päiviä, kun minäkään en jaksa ulos. No, siellä kauppareissussa kävin ja sielläkin tuli olo, että voisin jäädä hyllyjen väliin nukkumaan. Mulla lähestyy se ns. aktivoimiskurssi. Sekin aiheuttaa omat juttunsa. Stressaan jo sitä kulkemista sinne. Mua niin aamulla ärsytti, kun kuulin uutisista, miten enemmistö suomalaisista on sitä mieltä, että noi sosiaalietuudet passivoittaa. Voi hemmetti. Se on varmaan se enemmistö, jolla on töitä ja pystyy käymään säännöllisesti töissä. Vaikka saisin vielä vähemmän (mun tuet voi laskea satasissa kuussa), niin ei kai sitä työtä mistään ilmaantuisi? Muahan ei lasketa täysin työkykyiseksi, joten mitäs kun on vara valita niitä täysin työkykyisiäkin. Paras kun en ala tästä asiasta paasaamaan, ärsyttää vaan taas niin, kun kaikki tukien saajat ajatellaan helposti sellaisiksi, jotka eivät viitsi tehdä töitä vaan elävät mukavasti tuilla. Ihan vapaasti sais joku työllinen tulla kokeilemaan tätä mun elämää, miten mukavaa se on sairauksineen kaikkineen. Jaksellaan.

Minua nyt vähän alkoi tympiä. En millään viitsinyt lähteä miehen matkaan sinne magneettiin. Minua ensin tympi se, etten mene mukaan hänen tuieksi sinne, kun miehestä oli selvästi inhottava mennä sinne ja jännitti, että miten kestää sen 45min. maata paikoillaan siellä konessa, kun selkä on niin kipeä. Mies houkutteli minua mukaan, mutta en lähtenyt. Ei vaan huvittanut mennä sairaalalle istumaan sen 45min. Inhoan sitä paikkaa. Sitten minua alkoi tympimään se, että minua alkoi tympimään. Sen jälkeen alkoi tympimään se, että jäin yksin tänne kotiin.

Tavallaan mukava olla hetki omassa rauhassa. Kirjoitella tänne, kuunnella radiota ja vain olla. Mutta kuitenkin, en osaa rentoutua vaan koko ajan mietin miten miehellä siellä menee ja tykkäskö se huonoa kun en lähtenyt mukaan (hän on aina mukana minun tutkimuksissa ym. tietysti kun joutuu kuskina olemaan). Mietin, kuinka huono puoliso olen, kun en viitsinyt sinne lähteä..Kun mies lähti niin melkein aloin itkemään. Selvästi lääkkeen poisjättö tekee minulle ylireaktioita. Mutta en aio sitä ottaa tänäänkään. Vasta jos tilanne alkaa mennä oikein huonoksi.

Ja varmaan tämä on vasta alkusoittoa ja pahimmat "kohtaukset" on vasta edessä. Minä olen melkein yliherkkä kaikkien lääkkeiden vaikutuksille ja sivuvaikutuksille, joten odotettavissa on jotain ihmemielialoja, apeutta ja itkukohtauksia, vainoharhakohtauksia ym. Mutta meinaan kuitenkin kokeilla. Enhän tiedä jos en kokeile.

Hämärä, minua muuten ärsyttää tuo, kuinka ihmiset, joilla ei ole mitään hajua, millaista on elää näillä "ruhtinaallisilla" tukirahoilla kuvittelevat, että se elämä on jotenkin helppoa, hah! Ja jos työkyvyttömyyden syy on sairaus (olkoot sitten päävika tai fyysinen vika) niin ei sitä kannata kadehtia kenenkään, ei se elämä ole mitään herkkua naurettavan pienellä tukirahalla ja sairauden oireita kärsien joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta aina kuitenkin ja töihin ei kykene. Uskon, että aika harva sentään ihan huvin vuoksi vetelehtii kotona ja elää "leveästi" tukirahoilla. Kyllä ne on pieniä. Minun äidin työeläkekin jopa vaikka on monta kymmentä vuotta käynyt töissä on naurettavan pieni. Se ei paljoa isompi ole, kuin minun määrä-aikainen työkyvyttömyyseläke. Ja toimeentulotuki..heh. Se on ihan vitsi. Eläminen kallistuu koko ajan, kuten nytkin juuri kaikki hinnat nousivat vuoden vaihteesta, mutta toimari se pysyy samana vuodesta toiseen ja se on naurettavan pieni. Sen pitäisi olla ainakin 1000e se käteenjäävä osuus, joka nyt on jotain rapiat päälle 400e. Ja siitä pitää siis kaikki ruoka, pesuaineet, vaatteet ja sen sellaiset ostaa. Eli ei kannata kenenkään kadehtia. Tulisivat itse vaan kotona olemaan, vaivaisena ja masentuneena tuolla pilkkarahalla.

Nyt minäkin aloin taas mäkättämään. No, mieliala on vähän sitäjatätä, vaihtelevaa. Yritän syventyä ristikon täyttämiseen, kun en varmaan viitsi lukea nyt kirjaa, kun ajatukset harhailee.

saloka kirjoitti 7.1.2014 10:40

mulla tossa viime vuonna lohkesi yksi hammas, mut se meni niin ettei särkenyt. Se paikkattiin. Joulukuun alussa lohkesi toinen hammas, puruhammas. SItä ei ole paikattu. En ees soita kun ei se satu. Sitten vasta sattuu, kun ruokaa menee siihen reikään liikaa.

Kirjasto... mulla on tossa melkein vieressä, mut silti tulee niin vähän käytettyy. Lainelen välillä kässäkirjoja ja sitten niitä selailen kotona.

Rentouttavaa päivää teille...🌻🙂🌻

Kiitos Saloka🙂🌻

Minunkaan hammasta ei särje niin saattaa olla, etten ihan ensimmäiseksi sen kanssa riennä minnekään (hyvä tekosyy kun on hammaslääkäri-inho). Minullakin oli ennen kirjasto melkein naapurissa. Se oli tosi kätevä juttu ja olin siellä lähes joka päivä. Tosin olin muutenkin reippaampi silloin. Vierailenkin samantien sinun ketjussasi, joten see you soon!

MarianneM kirjoitti 7.1.2014 10:51

Aamua, täälläpäin oli valkoinen maa ja kiva oli käydä aamulenkillä- vähän oli sitä talven ihmemaan tuntua.

Niin, en ole nuori enää vaan 34-v 🙂 Onhan se miesystävä vielä kuvioissa, ei nyt roihuavasta rakkaudesta ole kuitenkaan kyse, mutta mukavasti kihelmöivä, hyvä seuraa sopii nyt elämään. Minä kun sen roihuavan, märällä rätillä tukahdutetun rakkauden jäljiltä olen vielä hieman toipilas.

Hyvää tammikuuta kaikille, siirryn taas taustailemaan ja toivon pääseväni kunnolla eteenpäin opintojen loppuunsaattamisessa, ei ole parempaakaan tekemistä. 😉 IM ym. ehtii miettiä sit keväämmällä. 😎

Oi, Marianne🌻🙂🌻☺️❤️

Kiva tietää, että olet taustalla siellä. Kerrohan aina välillä sitten kuulumisia. Minä jotenkin muistelin, että olet jotain 26, heh..mistäköhän ihmeestä sellaista muistan..no, olet varmaan niin nuorekkaan oloinen, että olen päätellyt niin. Itse täytän seuraavaksi 36 ja se tuntuu ihan oikeasti ikivanhalle, ihan hirveä ikä. Siksi kait olen tällainen kärttyinen vanha akka..😎 Olet oikeassa, IM ehtii miettiä milloin vain, vaikka sitten haudassa, heh. No, ei vainkaan vaan hyvää kaikkea sinulle ja tsemppiä ja halit. Ihanaa, että rakkaus on kuitenkin läsnä elämässäsi. Kyllä sinun käy vielä hyvin, usko pois! Olet miellyttävä, ajattelevainen ja fiksu nainen. Kaikesta sen huomaa. Enkeleitä elämääsi!

Voi Luoja..olisin vain mennyt sinne miehen matkaan. Sekin olisi ollut järkevämpää, kuin tänne jäädä yksin. Tiedänhän, että masennun siitä. Tosi naurettavaa, että 35-vuotias ei osaa olla yksin sekuntiakaan. Näin kait se vain on.. Niin masentunut olo, että melkein itkin äsken. Tunne tuli siitä, että kuvittelin jos olisi aina tällaista..yksin täällä kämpässä, sade piiskaa kattoa vasten, pimeää, hiljaista, vain netti ja radio seurana. Nyt muistan hyvin miltä tuntui silloin eron jälkeen yksin..erona vaan se, että nyt minulla on puoliso jota sentään odottaa täällä kotona ja tietää, että hän (aika varmasti) tulee takaisin kotiin, kun silloin eron jälkeen tiesi, ettei se toinen enää tule, koskaan. Se tunne oli murskaava, tämä on vain pikkuraapaisua, mutta masentavaa silti. Olen aina yhtä tyhmä. Kieltäydyn lähtemästä jonnekin ja sitten masennun yksin. Tai tulen alakuloiseksi. Niin tylsä fiiilis, etten viitsi edes benejä ottaa. Ei niistä nyt saa mitään oloja irti.. Miksi tuo helvetin sade ei voi ikinä loppua???? Tulen hulluksi tuon ilman vuoksi!!!! Näin se alkaa varmaan taas lanttu seota..

Moi susijengiläisille, se oli hyvä kuvaus, alkoi hiukkasen jopa hymyilyttää🙂 Kamala päivä, on ollut tosi lyhyt pinna ja monessa asiassa ihan syyttä, on hankala olla töissä kun minullakin tämä ilmapuntaripää☹️ En tiedä miten ennen olin niin tehokas kun nyt olen ihan paska ja väsynyt kokoajan, miten voi ihminen näin(kin) muuttua???! Tuntuu että vuosi 2013 huuhtoi pois kaiken sädehdinnän ja värit (muut kuin harmaat ja mustan) minusta, ihan KAMMOTTAVAA….. hhhrrrr.. ahdistava ajatus. Olen alkanut pelkäämään että tällaiseksi jään. Ja kyseenalaistan ajatuksiani ja olojani, koska en ole varma mihin kaikkeen nuo minun lääkkeet vaikuttaa. siksikin on olo, että pitäisi saada itsensä ns "normitasolle", missä sentään tietää mitä mieltä on asioista?!! ihan totta. Siksi mietin vielä sitä miekkostakin. En jotenkin yhtään nyt tiedä mitä mieltä olen siitä oikeasti. Periaatteessa vaikuttaa ihan super mahtavalta tyypiltä, ja se tuli elämääni niin kohtalon johdattamana, etten viitsisi ihan samantien teilatakaan kun en ota mitään selvää yhtään mistään nyt itse. ihan kamalaa.

No mutta, sitä piti ihan kommentoida, että mulla se Mirtan lopettaminen meni suht kivuttomasti, murentelin siitä pienempiä palasia (ne voi nukuttaa yhtäkkiä Enemmän, se kannattaa huomioida, sen vaikutus on ilmeisesti jotenkin ihan ihmeellisesti käänteinen tms…!), eli ei ehkä kannatakaan lopettaa ihan seinään jos huomaat sen olevan haastavaa, koita pikkuhiljaa. Se ei ollut mulle silloin paha. Puolestaan kaikki ssri:t (silloinkin vedin samaan aikaan sekä Mirtaa että jotain ssri:tä muuta minkä nimeä en muista) saa mulla aikaan aivan sairaan vittumaisia sähköiskuja, silloin kyllä on helvetti irti, käännät vähän päätä, niin sähköisku kulkee pitkin kehoa ja silloin esim se autolla ajaminen on aika karseaa ja varmaan vaarallista ja siitä menee pinna aikas kireälle…….

Sam ja Hämärä, minusta on kanssa ollut kiva lukea teidänkin ajatuksia ja elämästä, täällähän tämä hullukerho kokoontuu🙂👍 Niin ja muuten, en minäkään ikinä mieti mitä kirjoittaisin tai lue mitä olen kirjoittanut. Tämä on sellaista tajunnanvirtaa, välillä aikamoisen sekavaa..

Terkuin, toinen Harakka (minulla on AK myös se lisänimi, mutta ehkä arvasitkin😎)

Olen tosi tyhmällä tuulella (siis oma itseni) Siitäkin omassa mielessäni tulin katkeraksi, kun mies selitti, että jutteli siellä sairaalalla yhden 52-vuotiaan miehen kanssa, joka odotti ultra-ääneen pääsyä jne. Ajattelin heti, että ahaa, oli siis aikaa jutella muiden kanssa, mutta minulle ei voinut lähettää viestiä (meillä on usein tapana lähetellä viestejä jos olemme erossa) Valitin, muka leikkimielisesti miehelle, että et voinut minulle viestiä laittaa. Mies sanoi, että ei tullut mieleen, kun oli niin lyhyen aikaa vain poissa..heh, no mies oli aivan oikeassa. Eihän sitä viestiä tarvitse laittaa jos on vain 45min poissa (sairaala on meidän kodin lähellä) mutta silti minä olin/olen yhä möksähtänyt siitä asiasta. Tajuan koko ajan, että olen täysi dorka, mutta en voi tälle mitään, koska en ikinä osaa esittää muuta kuin olen. Selvästi lääkkeen pois jättäminen teki minusta heti ihan pöpin. Olen alakuloinen ja pimahdan kaikesta, olen vainoharhainen ja ylireagoin. En kuitenkaan aio enää ottaa Mirtsaa. En halua koukkuuntua kaikkiin lääkkeisiin. Riittää, että temestaan.

Enhän vielä yhden päivän jälkeen voi tietää olisinko muutenkin ollut tällaisella tuulella vai onko tämä tosiaan lääkkeestä kiinni? Olen vain lukenut, että moni on alkanut tuntea inhottavia psyykkisiä vieroitusoireita jo yhden vuorokauden aikana ja minä tietysti saan juuri nuo psyykkiset oireet, kuten aina, kaikesta, amen.

Jotenkin minua vaivaa se ajatus, että päätä sorkitaan jollain kemiallisilla aineilla. Minua on aina vaivannut se ajatus. Siis vaikka niistä olisikin jollekin apua, niin silti. En pääse siitä ajatuksesta. Ja ehkä siitä on minullekin jotain apua ollut, mutta sivuvaikutuksiakin on paljon ja joskushan minun on kuitenkin lopetettava sen syöminen ja mitä sitten jos syön sitä kovin kauan ja totutan itseni siihen? Uskon, että lopettaminen on vaikeampaa, mitä kauemmin sitä käyttää.

Voin olla täysin väärässä. Senhän näkee, kun testaan tätä juttua jonkin aikaa mihin päin alkaa suksi kääntymään.

Moi taas. Mulla meni aamukahvit väärään kurkkuun saman uutisen takia, mistä Hämärä mainitsit ja päädyin aika tarkasti samaan lopputulokseen, kun mietin sitä, millaisten ihmisten äänistä sellainen mielipide on syntynyt. Aivan kuten sanoit, se on niin helppoo laukoo tuollasia mielipiteitä, jos vaikkapa avioparin molemmat puoliskot käyvät hyväpalkkaisessa ja ennenkaikkea vakituisessa työssä. Eikä palkan edes tartte olla kuin perustasoa, niin kyllä sillä elää ihan hyvin, jos vaan on yhtään järkeä päässä rahankäytön suhteen. Minulla on siinä mielessä onnellinen suhde rahan kanssa, etten ole koskaan jaksanut ymmärtää sitä, miten jotkut juoksee sen perässä. Minulle raha on vain pakollinen paha, jota ilman on vaikea selvitä, mut vuokran ja muiden pakollisten menojen jälkeen olen tyytyväinen, jos jääkaapissa on edes jotain ruokaa kuukauden jokaisena päivänä. Ja tämän kliseen jälkeen, tulen saamaan melkoisella varmuudella palautetta, josta voin lukea, miten tekopyhä olen, mut sanon sen silti. Raha ei tuo minulle onnea. Huomatkaa, ennen tuomitsemista tekopyhäksi, että lisäsin tuohon kliseeseen yhden tärkeän sanan, "MINULLE". En siis yleistä. Raha kyllä helpottaa elämää monessakin suhteessa, sitä tuskin kukaan voi kieltää, mut esimerkiks minun tilanteessa on herttaisen yhdentekevää paljonko tienaan kuukaudessa ja voin sanoa sen hyvällä omalla tunnolla. Ei tästä nyt ole niin kauheasti aikaa, kun olin töissä ja sain mielestäni hyvää palkkaa. Sunnuntait, lauantait, yövuorot, iltavuorot ja ylityöt kerryttivät palkkaa mukavasti vakituisen kuukausipalkan päälle ja parhaina kuukausina verojen jälkeen jäi käteen noin 2700€, mikä ei tietenkään ole huippupalkka, mut minulle se oli paljon rahaa. Minulla kun ei ole lapsia, niin kaiken ylimääräisen rahan pystyi halutessaan käyttämään itseensä, mut sen jälkeen, kun olin maksanut kuukauden laskut, ostanut jääkaappiin ruokaa, niin tuli sellanen fiilis, että ei tässä muuta tartte. Muutaman vuoden tein sitä duunia, eikä tule kyllä mieleen yhtään sellaista isoa hankintaa, mitä olisin palkasta ostanut. Silloin harmitti melkein vielä enemmän kuin nyt, ettei ollut omaa kultaa. Minusta olis ollut tosi mukavaa ostaa omalle raksulle jotain kivaa. Varsinkin, jos siitä olis saanut palkaks kauniin hymyn ja pusun poskelle. Ylivoimaisesti paras palkka olis huomata, että on saanut toisen hyvälle mielelle. No, ei ollut tosiaan omaa kultaa ja vietin työvuosina muutenkin aika tarkasti samanlaista elämää, kuin nyt. Työ oli sellasta, että sen pystyi hoitamaan olematta toisten silmien alla ja töiden jälkeen tulin aina suoraan kotiin. Oli kiire päästä pois kaduilta, missä liikkui muita ihmisiä. Äkkiä vaan kotiin miettimään, miten perseestä on olla näin yksin. Olis ollut aikaa ja rahaakin tehdä jotain esimerkiks viikonloppuisin, mut kertaakaan en saanut itseäni liikkeelle. Paitsi maalle, sinne oon joskus polkenu pyörälläkin, vaikka matkaa on 100km ja siitä melkein puolet huonoa hiekkatietä. Mökillä olen aina viihtynyt, mut siellä uusien ihmissuhteiden luominen on mahdotonta, kun mahdollisuus törmätä toiseen ihmiseen sellasessa korvessa on häviävän pieni. Mökillä käy tietysti niitä rakkaita sukulaisia ja siks pidän veneessäni aina parin päivän kuivamuonat, nokipannun, teltan yms. tavaraa, joilla selviää muutaman päivän keskellä ei mitään. Minun kohdalla diagnoosi sosiaalisten tilanteiden pelko on naurettavan lievä ilmaisu. Tuolla edellä luki parissakin viestissä, että tekis mieli ottaa etäisyyttä kaikkiin elämässä oleviin ihmisiin ja vaikka minä olen varmasti huonoin mahdollinen ihminen sanomaan tätä, niin toivon todella, ettei kukaan teistä päätyis toimimaan sillä tavalla. Tiedän kyllä sen fiiliksen, kun tekee mieli painua maan alle ja katkaista kaikki sosiaaliset suhteet, mut se on huono päätös. Minulla ei vaan ollut henkistä kanttia lopettaa erakoitumista, ennenkuin olin totaalisesti yksin, mulle ei jääny ketään, ei yhtään ihmistä. En usko, että kukaan haluaa kokea tällasta. Tietysti siinä tilanteessa, jos on tosi sosiaalinen persoona, eikä ole tällaista itsetunto ongelmaa, niin pahastakin yksinäisyydestä voi varmaan päästä yli. Sitä en kyllä voi kuin arvailla, koska minun itsetunto on hakattu ensin sirpaleiksi, kerätty sitten roskapussiin ja dumpattu yli laidan. Sitä ei voi enää korjata ja se tuntuu pahalle, tosi pahalle. Sitä yksinäisyys on tehnyt minulle. Vaikka aina kirjotan siitä, miten ihanaa olis mennä illalla oman kullan viereen nukkumaan, niin nykyään olen yrittänyt olla ajattelemasta mitään sellaista. Olen huomannut, että sellainen haaveilu tekee olon vain surkeemmaksi, kun tietää, ettei mitään tule tapahtumaan. Huh, olen minä kyllä tosi epätoivoinen tuon asian suhteen. Kauheeta marinaa samasta asiasta. Kertokaa nyt rakkaat ihmiset, miten tällanen luuseri vois saada edes mahdollisuuden parisuhteeseen? En osaa kyllä sanoa, olisinko hyvä mies, mut sen voin luvata, ettei ole olemassa yhtään asiaa, mitä en olis valmis tekemään rakkaani eteen. Siis sellasen oikeen rakkaan. Älkääkä naiset sanoko minulle, että tiedätte tarkalleen, mitä tällainen ikisinkku haluaa naisesta. Turha kai sitä on kieltää, etten kaipais myös niitä K18-juttuja, mut sitäkin enemmän kaipaan läheisyyttä, pientä hellyyttä. Tai sitä, että heräisin aamulla oman kultsin vierestä ja katsoisin, kun nukkuisit, en varmasti herättäs sua 🙂 Mutta, olen pysynyt urheasti hereillä tämän päivän, vaikka univelkaa on reilusti. En ole halunnut sotkea rytmiä, mut nyt painun sänkyyn ja pysyn siellä pitkään. Ihan kuin olisin humalassa, vaikka en juo ollenkaan. Väsymys pistää kyllä nupin sekaisin. Olis tehnyt mieli ottaa kantaa edellä oleviin viesteihin, kun siellä oli niin paljon hyvää tekstiä, mut tässä koomassa on viisainta jättää kommentoinnit toiseen kertaan. Sulle Kuunvalo piti jotain tärkeää sanoa, mut minä unohdin ☹️ Sorry, hyvitän virheeni, kun saan nukuttua..... Hyvää yötä kaikille, ensin viereen nalle, sit peiton alle jne......

Voi Kristuksen viikset!

Eilen illalla meni mieliala niin huonoksi, eikä ruoka maistunut ym. että katsoin parhaaksi ottaa kiltisti sen Mirtan. Alkoi tulla aivan samanlainen olo, kuin silloin ennen kuin söin lääkettä. En vain tajua miten se olo voisi noin nopeasti tulla takaisin? Vai kuvittelenko vain? Muutenkin oli tosi huono, huimaava ja epävarma olo. Olen kyllä hyvä "kuvittelemaan" kaikkia oireita jos en ole lääkettä ottanut. En tiedä sitten, mutta jotenkin tuo lääkkeellä soukkaaminen sekoitti jotkin radat päässäni niin, että vaikka otin sen sitten illlalla normaalisti ja nukuin suht hyvin (tai en kyllä varmaksi tiedä sanoa, kun en muista nukuinko..) niin aamu on ollut aika ankeaa, ei meinaa herätä millään ja haukotusta tulee minuutin välein. Olo on, kuin olisi tuhannen kännissä tai krapulassa. Kummallista.

Ihan luuseriolo, kun en pystynyt olemaan ilman lääkettä. Mutta ei sitä kait pitäiskään seinään lopettaa..minulla vain ei ole oikein kärsivällisyyttä tiputella pikkuhiljaa jne. Sama homma aina,että heitän jonkun lääkkeen yhtäkkiä pois ja siitä seuraa joku kamala olotila.

Kyllä tympii koukuttaa itsensä kaikenmaailman lääkkeisiin.. Nyt ei mieliala ole niin huono, kuin eilen, mutta tämä haukottelu ja vähän sekava olo on kyllä ihan syvältä..

Tässä sitä taas ollaan, keskellä ei-mitään, tuulilasi mäsänä ja pulu sylissä (Radiomainos Jörn Donnerin löysällä äänellä luettuna) Voisi mukailla, että "Tässä sitä taas ollaan, keskellä aamupöhinöitä, Mirtaa veressä , eikä kaikki muumipeikot laaksossa" tai jotain..

Yritetään heräillä. Ulkona muuten sade vain jatkuu ja minua hieman vituttaa...🙂

Mies ehdotti, että lähdettäis yhtä isoa kirppistä kiertämään tänään. Ihan hyvä idea ja v-tuttaa, että tuli siihenkin jo vähän äkistyä, "että katsotaan mitä tässä tänään jaksaa tehdä". On se kumma, kun usein silloin, kun olen virkeämpi ja haluaisin jonnekin mennä niin mies on "sökönä" ja lähtee sitten pahalla tuulella ja pitkin hampain. Ja silloin, kun minä olen "sökönä" niin kyllä mies silloin ehdottaa vaikka minne menemistä. Voi pyhät pieksut, kait se on sama mihin tässä menee, ei tämä olo parane kotona mököttämällä, vaikka ajatuskin sen jättihallin kiertämisestä..huoh. Energiatasot tuntuu olevan tasan nolla ja jotenkin se eilinen lääkejuttu tuntuu siihen liittyvän. On tämä Mirta nyt yks p-aska lääke jos se näin orjuuttaa ja sekaisin pistää..arvasin jo kyllä, että lyön käteni paskaan, kun alan periaatteitani vastaan nappailemaan tällaista lääkettä. Ehkä siitä jotain hyötyä on ollut, mutta osatapa sitten olla ilman, sehän se vaikeaa. No, tänään pitää koittaa pitää matalaa profiilia, etten ala miehelle taas räyhäämään, koska ei ole hänen vikansa ja nytkin niin mukavasti kuitenkin ehdotti, että jos mentäis sinne kirppikselle, kun arvioi varmaan jos se piristäisi minua🙂 Olisihan sinne ihan mukava mennä..Täytyy tässä vähän aikaa vielä tasaantua ja sitten lähteä menemään. Enemmän pitää vain tehdä, eikä mietiskellä. Loppupäivän ehtii sitten mietiskellä. Eteenpäin elävän mieli (myös zombien)...

Näkyillään!

Moi Susijengi🙂

Kotona taas. Iso kirppis kierrettiin läpi. Ihan hyvin jaksoin, vaikka aamulla olinkin niin tuhannen väsynyt. En tiedä miksi minulla kuitenkin tuntuu nyt olevan mieli tosi ailahtelevainen. Siellä kirppikselläkin minua alkoi yhtäkkiä itkettämään ja itkinkin vähän niin, ettei kukaan nähnyt. Tuntuu, ettei mieliala ole kovin korkealla tai vaikka näennäisesti olisin suht jees niin sitten kuitenkin yhtäkkiä repeän, joko ärtyisäksi tai sitten itkuiseksi. En usko, että pelkkä yhden päivän sekoilu Mirtan kanssa voi tällaista tehdä tai en tiedä, kun olen niin hirveän yliherkkä kaikille lääkemuutoksille. Ja toisaalta en tunne noita lääkkeitä niin hyvin, että osaisin sanoa, mitä mikäkin tekee jne. Mietin vain, että miten nuo lääkkeet vaikuttaa minun muutenkin sekaviin hormoonitasoihin ym. Olisi se mahtavaa olla ilman lääkkeitä kokonaan niin tietäisi ainakin, että joku oire ei johdu lääkkeestä ja syytä vois etsiä muualta. Menee niin sekavaksi, kun on eri oireita ja lääkityksiä, eikä kohta enää tiedä mikä johtuu mistäkin ja sitten kun niitä alkaa miettimään tuntuu, että pää sekoaa, kun ei tiedä mistään mitään, eikä oikein enää tunnista itseään. Juuri kuten Monange edellä sanoi voin allekirjoittaa satakympillä koko jutun. Minustakin tuntuu, että vuosi 2013 vei minusta kaiken hehkun, elämänvoiman ja säteilyn, kuin olisin vanhentunut ihan hirveästi. Kuin nyt olisi vain jokin sekava, tyhjä, kuori vaikka normaalia vireystasoa ja aivotoimintaa. tuntuu, että olen tullut paljon tyhmemmäksikin, kuin ennen. Siihen varmaan on lääkkeillä osuutta. Ehkä sitä on enimmän aikaa melko tokkurassa, vaikka ei itse sitä enää tunnista, kun on o sen aikaa esim. bentzoja vetänyt. Selväksi tuli eilen, ettei Mirtaa voi ihan kerralla heivata. En minä ainakaan. Ärsyttävää. Tunnen itseni melko luuseriksi tuon eilisen takia, että olen epäonnistunut, vaikka järki sanoo, ettei se ole minun syytä. Itsetunto tuntuu menevän kaiken aikaa vain matalammaksi ja sekin tietty masentaa. Huomaan, että nykyään vertaan joka paikassa itseäni muihin (siis naisiin) ja tunnen itseni maailman rumimmaksi ja huonoimmaksi ja sitten alkaa masentaa. Mietin joka päivä miten mies edes voi olla kanssani, koska olen niin kauhea. Oikea ongelmapaketti. Ja sitten jo mietin, että jos jäisin yksin siis jos mies jättäisi minut niin mitä sitten...välillä mietin, että jos itse jättäisin miehen, luovuttaisin koko homman, jäisin tuleen makaamaan, tekisin IM. Tuntuu vaan entistä enemmän siltä, ettei siihen IM-fantasiaan enää ole paluuta. En saa siitä ajatuksesta tarpeeksi voimaa, en lohtua. Tuntuu, ettei IM ole se ratkaisu. Vaikka joskus parin sekunnin ajan se tuntuu ainoalle oikealle. Tuntuu pahalle, että ollenkaan IM tulee mieleen, edes sekunniksikaan. Mutta onhan siinä eroa entiseen, kun pyöritin ajatusta päässäni 24/7, enkä elänyt mitään muuta elämää, huh oikein puistattaa muistella sitä aikaa. Ja sitä osastolla olemista..Ne oli tosi toivottomia aikoja. Olin valmis kuolemaan samantien..

Oli ihan kiva olla liikenteessä, mutta jotenkin oli ihanaa tulla takaisin kotiin ja tänne makkarin tuttuun ja turvalliseen pesään. Ulkomaailmassa voi käydä, mutta sieltä pitää päästä säällisessä ajassa pois. Nyt kyllä olen aika huono sietämään muita ihmisiä jos ovat vähäkään sellaista lajia, josta en pidä. Muutaman ihmisen kanssa juttelin. Siellä isolla kirppiksellä oli mies, josta huomasi päällepäin, että se oli tosi ujo ja arka, kuitenkin ystävällisen oloinen. Aivan tahallaan aloin jutella miehelle niitä näitä niistä tavaroista ja se jutteli kyllä, mutta oli samalla vähän ahdistuneen oloinen. Kuitenkin jäi ihan hyvä fiilis siitä. Minulla tuli suuri myötätunto sitä tuntematonta kohtaan, joka selvästikin oli sosiaalisesti estoinen, mutta varmasti tosi kiva ihminen. Ison kirppiksen jälkeen kävimme kahdessa ruokakaupassa. Ai niin, ja sieltä kirppikseltä jopa löysinkin nyt muutaman mieleisen jutun. Arabian vanhoja kahvikuppeja (rakastan niitä), yhden ison englantilaisen teekupin, ruususellainen, yksi posliininen valkoinen, kultakoristeltu kynttilänjalka jne. teksti on vähän sekavaa, kun kirjoitan nopeasti. Mies odottaa konetta, koska hänen täytyy lähettää yksi tärkeä sähköposti, joten palaan myöhemmin kirjoittamaan.

Onpa harvinaisen virkee olo. Nukuin yli kuus tuntia ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä ja se teki kyllä harvinaisen hyvää. Silti veekäyrä on tosi korkeella. Ärsyttää olla tällanen perseelle ammuttu karhu, vaikka on just nukkunu noin hyvät yöunet. Herään ehkä kerran kuukaudessa näin pirteenä ja silloin tekis mieli tehdä jotain järkevää, mut olen jotenkin tosi ahdistunut. Kävin lämmittelemässä paikkoja eräällä tosi syrjäisellä lenkkipolulla ennen punttitreeniä. Siellä ei yleensä ole muita, ei ainakaan aamupäivällä, mut nyt vastaantulijoita oli melkein joka mutkassa ja niistä kaikki oli vielä niin rakastuneen oloisia pareja, jotka näyttivät harjoittelevan lähinnä suusta suuhen elvytystä. Oli tarkoitus hölkätä vähintään viisi reilun kilometrin mittaista lenkkiä, mut oli pakko lähtee pois jo kolmen kierroksen jälkeen, kun iski kauhee masennua päälle. Tuli taas pintaan se tuttu ajatus siitä, mikä minussa on niin pahasti vialla, ettei mulle löydy ketään. Ei mistään, eikä milloinkaan. Kyllä tämä hajottaa jo ihan helvetin pahasti. Yli kymmenen vuotta menny omissa oloissa. Niinku aikasemmin oli muiden kanssa puhetta, kaikilla on jotain, mitä toisilla ei ole ja pitäis yrittää nauttia siitä, mitä on. Se on ihan totta ja tunnustin jo, että omalla kohdalla ainakin fyysinen terveys on yks sellanen asia, mitä pitäis arvostaa enemmän. Ei siksi, että terveys olis mitenkään erityisen hyvä, vaan siksi, että se vois olla minun tapausessa paljon, tosi paljon huonompi. Tarpeeks en osaa sitä arvostaa, mut yritän parhaani. Tuntuu silti tosi pahalle, että on jäänyt näin yksin. Toistan koko ajan itseäni, mut ei tätä asiaa osaa käsitellä enää tässä vaiheessa muuten, kuin toteamalla olevansa niin täynnä puutteita, ettei ketään jaksa kiinnostaa. Toivosin silti, että joku ottais selvää, onko niitä puutteita niin paljon. Väärä sanamuoto, vitut minä jaksa toivoo enää mitään tuon asian suhteen, joskus haaveilen parisuhteesta puoliunessa, mut oli pakko sisäistää jo vuosia sitten, ettei niin tule käymään. Miten joillekkin on niin helppoo järjestää "säpinää" vastakkaisen sukupuolen kanssa? Enkä nyt tarkoita vain sitä lapsilta kiellettyä säpinää. Tai joo, se oli oikeestaan vitun tyhmä kysymys. Olen varma, että se onnistuu kaikilta muilta, paitsi minulta. Jokaisella ihmisellä tuntuu olevan kaikki tarvittava parisuhteen aloittamiseen. Naiset sanoo, että miehille kelpaa vain joku nuori silikoniblondi, mut huvittavaa siinä on se, että myös kaikki ei-silikoniblondit elävät parisuhteessa. Minusta miesten ja naisten väliset näkemyserot näissä asioissa ovat paisuneet vähän turhan suuriin mittasuhteisiin. Se on kuitenkin fatka, ettei yksikään mies viihdy edes maailman seksikkäimmän silikoniblondin kanssa, jos korvien välistä ei löydy yhtään mitään. Sitä kun ei pysty ulkonäöllä paikkaamaan. Myönnän kyllä sen, että....hmm, miten sen nyt sanois, etten rikkos K18-sääntöjä. Sanotaan vaikka näin. Kyllähän sellasiakin miehiä on, jotka juoksevat pippeli tanassa jokaisen bimbon perässä, mut ei silti sais yleistää. Kyllä naisiltakin onnistuu ihan vastaavanlaiset tempaukset, tosin ilman pippeliä. Ja pelkästä kunnioitusesta naisia kohtaan haluan vielä sanoa, että monissa asioissa naiset ovat paljon parempaa seuraa kuin miehet. Paitsi silloin, kun viikko on pilalla kynnen lohkeamisen vuoksi.. Tiedän kyllä, ettei se koske jokaista naista, kunhan keljuilin. Huoh, tänäkin iltana saa mennä yksin nukkumaan, se on ihan perseestä. Hirvee vitutus iski päälle tuon asian takia. Seuraavat päivät pysyn yksin peiton alla ja helpotan joidenkin elämää jättämät marinat vähemmälle. Ei auta marina tähän vaivaan ja yksin en haluais elää enää päivääkään. Kohta en osaa enää muuta kuin itkeä ja se johtuu teistä naisista ☹️

Hyvä että kävit kirpparilla. Näit samalla muutakin kun kotia, vaikka se vaikeeta olikin.

Sam, jälleen hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus sinulta. Minä jaksan jollakin kumman tahdolla uskoa, että selviän vielä tästä tilanteesta jos selviän hengissä. Tarkoitan jos joku asia ei tapa minua, olkoot se sitten sairaus, onnettomuus tai IM. En tiedä, miksi jaksan (usein en jaksa) vielä uskoa niin. Ajattelen jotenkin niin, että tässä on monta "pientä" asiaa kietoutunut yhdeksi suureksi vyyhdeksi. Kun sitä vyyhteä osaisin lähteä purkamaan pikkuhiljaa, pienin edistyksin kerrallaan niin luulen, että minusta voisi tulla ihan kelvollinen eläjä vielä. Elämäntyylini ei varmaan mitenkään dramaattisesti muuttuisi, mutta tyytyväisyyteni elämääni, itseeni ja jopa muihin ihmisiin paranisi sille tasolle, jolla se oli silloin, kun elämäni oli mielestäni hyvinkin elämisen arvoista ja tyydyttävää. Sitä on käynyt niin pohjalla, ettei enää osaa kovin kummoisia vaatia. Klishee, osata nauttia pienistä asioista ja olla vähempään tyytyväinen varmasti toteutuisivat automattisesti kohdallani. Minulla ei ole sos.tilanteiden pelkoa, mutta jonkinlainen kyllästyminen tietynlaisiin ihmisiin ja ehkä koko maailman menoon ja arvomaailmoihin (mielestäni tässä yhteiskunnassa lähes kaikki "vanha ja kunnollinen" on romuttunut) Ei suomi ole enää suomi muutenkaan. Tämä on kopiojenkkilä. Myöskin maahanmuuttajia on otettu liikaa. En ole rasisti tai kateellinen (tosiaankaan) kenekään saamista rahallisista hyöydyistä, minulle on aivan sama paljonko joku saa avustuksia, mutta maantieteellisillä perusteluilla, jokin kohtuus pitäisi olla paljonko sallitaan tänne muuttavan ja asuvan muita kuin suomalaisia. Ei meidän tarvitse auttaa koko maailmaa. Korosta, kohtuus kaikessa. Ei enempää tästä aiheesta, ettei synny mitään aatekiihkoilua, joka ei mielestäni kuulu tänne.

Nyt eksyin alkuperäisestä ajatuksestani. Niin, ei minuakaan ole koskaan ihan rehellisesti sanottuna raha kiinnostanut. Hyvin epäkiinnostava aihe kaikkinensa. Olen kotoisin melko köyhästä perheestä, jossa on aina ollut välttämätön (kiitos äitini sinnikkäästä uurastuksesta) mutta ei koskaan mitään ylimääräistä, eikä kaikkea sitä mitä muilla on ollut. Olen kokenut myös koulukiusaamista aikanaan "köyhyytemme" vuoksi, kun minulla ei heti ylä-asteen alettua ollut ne oikeat Levikset ja Purkkarit, Baseball-takki ym. Myöhemmin ne kyllä sain ja sitten minua kiusattiin siitäkin🙂 No, ei siitä enempää, liian laaja aihe. Raha vain ei koskaan ole minua liiemmin kiinnostanut. Ei itse raha, eikä sen haaliminen. Joku muu on tehnyt sen aina minun puolestani (vitsi..) Koska en ole ollut rahasta kiinnostunut en ole tullut sen vuoksi opiskelleeksi tai hankkineeksi hyvää ammattia ja olen sanalla sanoen raha-asiani hoitanut aina esimerkillisen huonosti. Luottotiedot meni jo heti kun tulin täysi-ikäiseksi jne. Kumma kyllä, se ei minua ole koskaan edes masentanut. Raha ei ole koskaan ollut sen kummemmin vauhdittaja, kuin estekään elämälleni. Toki siinä vaiheessa, kun ruoka loppuu kokonaan ja vuokra jää rästiin alkaa minuakin hieman huolestuttaa. No, nykyään harvoin tuollaista tilannetta, mutta pääosin kun kaapissa on aina ruokaa ja vuokra maksettu ja joskus saa jotain pientä extraa, juurikin kirppiksiltä tai halpiskaupoista ja kesällä voi vuokrata kesämökin pariksi viikkoa niin homma pelittää aika hyvin. Joskus olen miettinyt onko päässäni vikaa, että olen niin "vähään tyytyväinen", mutta enpä usko. Minulle muut asiat, kuin raha ovat aina olleet tärkeitä. Jossain vaiheessa elämääni oikein yritin elää "kuin ihmiset ainakin" ja olla kiinnostunut rahasta ja hankkia sitä, mutta en jaksanut kauaa olla kiinnostunut ja minä olen sentään toiminut liike-elämässä, heh. No, nyt en jaksa edes kirjoittaa enää rahasta..

Tämä juttu polveilee muutenkin ihan liikaa. Kävin syömässä kesken kirjoituksen..Ja söin jopa salaattia (mistä en tykkää) kanan kanssa elikä hieman kevyempi ateria. On nimittäin ihan pakko alkaa saada tuo painonnousu pysähtymään ja muutama kilo pois, vaikka justhan ne vasta sain🙂 On alettava ajattelemaan jo kesää ja sitä, että kehtaa sitten vaatteita vähentää. En ole koskaan ennen "laihduttanut" kesää varten, mutta nyt on jo ihan yleisterveellisistä syistä, muistakin, kuin kesä, alettava katsomaan mitä suuhunsa laittaa. Varsinainen laihduttaminen ja sen toitottaminen tähän aikaan vuodesta joka tuutista on hirveän ärsyttävää. Kaikki tuntui vähän aikaa sitten pyörivän joulun ympärille. Nyt kaikki pyöriikin yhtäkkiä laihduttamisen ja kesäksi kuntoon-ympärillä. No, kohta alkaa tulla postista jo Plantagenin mainoksia ja alkaa se järjetön kesäpihat kuntoon-hössötys, mainokset pihagrilleistä, uima-altaista jne. Ihan vilpittömäsi, ei siinä mitään pahaa ole, mutta se on ärsyttävää, että kokonaisen yhteiskunnan meininki pyörii aina sen tietyn teeman ympärillä, joka on loppupeleissä vain rahamarkkinoiden tuotosta ja aivopesua.

Ja siitä taas muistinkin, että kohta ON kesä ja helteet..Ja minä kun en yhtään tykkää kesähelteistä. Säädyllisen viileähkö, mutta lämmin kesäilma, aurinko saa kyllä paistaa, mutta ei KÄRVENTÄÄ..Joku varmaan sanoisi, että olen maailman negatiivisin valittaja, jolle ei koskaan passaa mikään ja asia voi näin ollakin. Mutta uskallan väittää, että ennen kesät olivat oikeanlaisia. Oli sekä hellettä, että viileämpiä sadepäiviä tasaisesti. Nyt on joko-tai. Ennen ihmisillä oli myös asiallinen vaatetus päällä, vaikka olikin kuuma. Nyt tullaan aiheeseen, jonka paasattuani moni varmaan viimeistään pitää minua omituisena, mutta antaa palaa Frank! Eli minua häiritsee myös se, että samantien, kun ensimmäinen kesäisen lämmin päivä niin ihmiset menettävät arvostelukykynsä ja lähtevät liki ALASTI kadulle. Pitiköhän tähän laittaa -K18- merkki? En ole siveyden sipuli, enkä niuhottaja, mutta..kohtuus taas tässäkin asiassa. Onko vain minun sairasta mielikuvitusta, että kesä kesältä ihmiset kulkevat aina vain paljastavammin eli säädyttömämmin pukeutuneena? Itsekin olen nuoruuden tyhmyyksissäni sortunut mauttomaan itsekorostukseen, enkä minä säkki päällä kulje nykyäänkään (paitsi viime kesänä, kun olin niin ahdistunut🙂) mutta ei tulisi mieleenkään lähteä nykyään jotkut mikroshortsit ja rintaliivit päällä kadulle tai kauppoihin, siis jonkinlainen ranta-asu päällä. Minua jotenkin ahdistaa se, että mitään hyvän maun rajoja ei ole enää olemassa. Ehkä se luo turvattomuutta tällaiseen häiriintyneeseen henkilöön. Sama telkkuohjelmat nykyään. Mitä tahansa tuotetta myydään naisen vartalolla. Siinä vain ei ole mitään järkeä. Minun mielestäni. Liika on aina liikaa. Koko räikeä, ylierotisoitu, kova ja ahdistava maailma tunkee liikaa iholle ja sitten joutuu ottamaan etäisyyttä ja tuntemaan itsensä omituiseksi.

Tämä juttu lähti nyt aivan lapasista. Täytyy laittaa tuuletusräppänä kiinni, kun sieltä alkaa jo liikaa tulla raitista. Olemme kovasti miettineet tämän asunnon mahdollista sisäilmaongelmaa. Täällä on ollut kosteus-home-vaurioita, jotka kuulema korjattu. Nyt vain alkaa vaikuttaa sille, että tämä "remontti" on ollut vain p-askan piilottamista. Muutenkin remontti on tehty tosi huonosti. Kait täältä olisi häivyttävä, kun vain jaksais ja tietäsi minne..mutta ensin olisi kyllä mielenkiintoista tutkia asia vaikkapa homekoirien avulla. Useammassa homekämpässä asuneena (ja ehkä siksi terveyden "menettäneenä") olisi palkitsevaa kerrankin tutkia kunnolla, että mitä tämä asunto pitää sisällään. Mutta sekin on sanomattoman rasittava urakka alkaa selvittämään, sitten riidellä vuokranantajan kanssa ja sitten muuttaa jne. Ja luultavimmin seuraavakin asunto on jonkinasteen kosteus-home-vaurioitunut, koska tutkimusten mukaan n. 80& kaikista rakennuksista on jonkin asteen kosteusvaurioisia. On kuin lottovoitto jo terveen asunnon vielä löytää. Ja kun on jo ennestään altistunut ja tullut ns. homeallergikoksi ei tarvi kovin kummoista vikaa asunnossa, kun samat oireet pamahtavat päälle. Hieman ongelmallista...

Jokohan tämä itseni purkaminen alkaisi riittää? Enpä usko. Olen selvästi päässyt vauhtiin. Harmi vain, että se "vauhti" ei muualla näy, kuin tekstinä täällä. Mutta onhan sekin parempi, kuin makaisi apaattisena kattoon tuijottaen. Minä muistan kolmesta viimeisestä asuinpaikasta erittäin hyvin makuuhuoneen ikkunanäkymän. Siksi, koska olen sen verran monta kertaa tuijotellut apaattisena maaten ulos ikkunasta, tunteja kerrallaan. Tosin terveenä tykkäsin myös rentoutua niin. Usein nimesin mieliharrastuksekseni "Pilvien tuijottelun". Sellainen ajanviete ei tässä yhteiskunnassa oikein paljon arvostusta saa🙂 Jotkut ulkomaalaiset, kuten esim. Intialaiset ja Japanilaiset ymmärtävät sen oikein hyvin. Onhan se hieman koomista tosin jos kysyt joltain tutulta, mitä tämä on puuhaillut viimeaikoina ja hän vastaa, että "tuijotellut taivaan pilviä". Minä kyllä innostuisin ihan hiiteen asti sellaisesta vastauksesta ja haluaisin pohtia sitä samantien tarkemmin, mutta suurin osa ihmisistä ajattelisi tuttavansa olevan jotenkin tärähtänyt..tai "vipsahtanut", kuten Pikku Myy sanoo.

Nyt minun on pakko lopettaa. Siksi, koska tässä ei ole enää mitään päätä, eikä häntää ja siksi, että minun on annettava kone välillä miehelle. Ehkä yritän viimeinkin syventyä vähäksi aikaa lainaamiini kirjoihin..

Samin kirjoituksessa olisi ollut paljonkin kommentoitavaa, mutta taidan palata siihen myöhemmin, kuten myös Monangeen jne.

Susijengi, Vi Sees!

Uncle-Sam, luin viimeisimpäsi moneen kertaan. Sydämeni on pakahtua. Minua alkoi itkettämään, kun sanoit, että menet yksin nukkumaan. Minun oli tarkoitus kirjoittaa jotain kaunista ja järkevää sinulle, mutta en kykene, koka ajatukseni levisivät jonnekin..tuulen viemää. Sinun -K18- pippelijuttu oli aika hupainen ja sai minut hymyilemään ja samaan aikaan olen NIIN surullinen. En jaksannut vastata edes puhelimeen äsken, kun äiti yritti soittaa. Toki tekstailen hänelle, ettei hän turhaan huolestu. Olen kait jotenkin höhlällä tuulella (taas)..Tulin niin surulliseksi, kun ajattelin, että sinä siellä jossain olet yksin ja menet yksin nukkumaan. Minä en ole yksin, mutta tunnen itseni niin huonoksi, etten ansaitsisi niin hyvää miestä, kuin minun mieheni. Mietin mihin tämä kaikki johtaa..Minä en jätä miestäni, vaikka tuntuu usein, että olisi armollisempaa "vapauttaa" hänet elämästä minun kanssani ja hän saisi jatkaa elämäänsä, tapaisi jonkun paremman naisen ja saisi uuden elämän, olisi ehkä onnellisempi. Mutta olen niin itsekäs, että en uskalla sitä tehdä, koska silloin minulta loppuisi kaikki. Varmasti tekisin IM. Mietin, onko mies kanssani vastuuntunnosta tai säälistä tjs. En ole enää se nuori ja raikas, elämänvoimainen kaunotar, joka tuli eräs päivä hänen elämäänsä ja pelasti hänet (kuten hän itse sanoo). Kyllä mieskin pelasti minut, kun tapasimme, koska olin eron jälkeen huonossa jamassa. Sen jälkeen mies on joutunut "pelastamaan" minut jo monta kertaa, lähinnä henkisesti. Minä en tunne itseäni enää naiseksi, enkä miksikään. Minun ei tee mieli sänkyhommia. Itsetuntoni on nollissa. Hermostun heti, kun näen vaikka kaupassa, jonkun kauniin naisen ja muistelen, että tuollainen olin itse ENNEN. Pelkään, että joku päivä mieheni lähtee vaikka maitokauppaan ja tapaa siellä sattumalta jonkun kaunottaren ja jättää minut. Se ei edes olisi mikään ihme. Tiedän, että olen nyt surullinen, väsynyt, masentunut..ja se aiheuttaa tällaisia ajatuksia, mutta kuitenkin..Entinen mieheni jaksoi oikutteluani (eli psyykkistä oireiluani) jopa 14 vuotta, ennen kuin löysi toisen naisen ja jätti minut. Mieleni sanoo ilkeästi, että ehkä exä jaksoi minua sen vuoksi, että olin edes kaunis silloin..Ja mieli jatkaa, että ehkä nykyinen miehenikin on tähän saakka jaksanut, koska olen ollut kaunis. Nyt olen ruma ja tasapainoton. Mitä syytä enää olla kanssani? Mies sanoo rakastavansa minua, eikä koskaan jättävänsä. Vainoharhainen mieleni ei aina usko sitä..mutta sen verran olen oppinut elämässä, että en sano ääneen miehelleni, että epäilen hänen rakkauttaan, koska se olisi hänelle hyvin loukkaavaa, jos hän oikeasti rakastaakin minua, eikä aio jättää. Miehen särkyjen vuoksi ja minun kaikkien ongelmien vuoksi meillä on aika hiljaista usein sänkyhommissa -K18- tai siis sitä on harvoin..Tiedän, että kumpikin tiedämme mistä tilanne johtuu, eikä kumpikaan tunne, että "joutuisi" olemaan puutteessa. Mutta, kuitenkin..Kun tiedän kokemuksesta, ettei tällaisia asioita saisi päästää liian pitkälle. Niinhän se vieraantuminen alkaa..aletaan kyllästyä toiseen, seksi vähenee, kohta nukutaan eri huoneissa ja seksi loppuu kokonaan ja se on AINA lopun alkua. Kynnys siihenkin hommaan vaan kasvaa, kun ei sitä pitkään aikaan tee. Kyllähän sen teknisesti osaa, mutta jos ei ole oikeasti halua siihen niin se tuntuu kovin hankalalle..kumpikaan ei tee aloitetta. Minä en usein viitsi häntä "ahdistella", kun on hampaat irvessä kivusta niin kyllähän sen tyhmäkin tajuaa, ettei silloin kykene seksiin. Mies varmaan aistii minun menettäneen kiinnostukseni koko seksiin, eikä viitsi minua "ahdistella" silloin harvoin, kun ehkä haluaisi..jonkinlainen kierre siis syntynyt. Hyvää on se, että kumpikaan ei ole ainakaan näyttänyt v-ttuuntuneensa tilanteesta eli ehkä emme sitten kumpikaan yksinkertaisesti halua seksiä, omista syistämme. Minua vain huolestuttaa jos alamme elämään, kuin sisko ja veli. Miehellä on ollut koko selkäsairautensa ajan ongelmia mieskuntonsa kanssa ja tiedän, että häntä rassaa se ja hän suhtautuu negatiivisesti omissa puheissaan omaan miehisyyteensä. Tähän saakka olen ehkä nuorempana ja innokkaampana pystynyt pönkittämään hänen tätä puoltaan. Nyt minua ei kiinnosta ja mietinkin onko hän helpottunut, ettei tarvitse enää kauheissa kivuissaan yrittää harrastaa seksiä vai onko hän harmissaan tilanteesta. Jotenkin tästä asiasta on vaikea puhua, eikä siitä siis puhuta, kuin joskus harvoin ja kiertoilmauksin. Tyhmää, tiedän. Nyt minun täytyy olla jo ihan seonnut, että täällä alan jauhamaan tätä asiaa, mutta pakko kait oli edes tänne kirjoittaa. Muuten suhteemme on hyvä, mutta tämä asia vaivaa minua. Olemme muutaman kerran lyhyesti tuumanneet, että "ehdimme harrastaa seksiä sitten kun tilanne on parempi" jne. Mutta aikaa vain kuluu ja kuluu ja koko homma tuntuu päivä päivältä kaukaisemmalta..No, ei se ole maailman ykkösmurhe, mutta yksi niistä. Olen niin rehellinen ihminen, että ajattelin kirjoittaa tästä asiasta, vaikka tämä onkin hieman arkaluontoinen asia, kun kerran muutenkin kirjoitan kaiket päivät tänne elämästämme niin tuntuisi vähän tekopyhälle salata tällainen asia. Toisaalta ajattelen, että en ole ihan viisas, kun tällaista kirjoittelen..🙂 Luultavasti itsetuntoni on kriisissä siksikin, koska tunnen, että mies ei halua minua, mikä voi olla ihan tottakin, mistä minä tiedän. Tosin hän on joskus aiemmin sanonut, että on ajatellut, että minä en halua ja ei ole viitsinyt ahdistella minua..tiedäpä tästä. Parempihan se olisi jos unohtaisi koko mietteet ja vain "paukauttaisi" menemään, mutta..kun ei kyllä niin hirveästi kiinnosta, liekö lääke vienyt halut vai joku hormoonihäiriö vai masennus vai ne kaikki? Eipä tähän kukaan osaa mitään kommentoida, eikä tarvitsekaan jos aihe järkytti🙂

Edelleenkin olen surullinen, sekä omasta puolestani, että siitä, että Sam on yksin ja menee yksin nukkumaan. Jos olisin itse paremmassa jamassa niin tulisit tänne meille asumaan meidän pikkumakkariin, vaikka alivuokralaiseksi🙂 Ja saisit ottaa meidät molemmat vuorotellen kainaloosi. No, joo..se oli TOSI HUONO vitsi!!!!! Mutta en tarkoittanut äskeisellä -K18- juttua, 🙂

Pakko lopettaa, kun mies tarttee koneen. Lojun täällä vähän surullisena. Mies lukee tuossa vieressä kirjaa. Jotenkin ajattelen, että olemme niin lähellä, mutta kuitenkin jotenkin etäällä..en tiedä tunnenko minä vain näin vai tunteeko mieskin, enkä kyllä uskalla kysyä, koska jos saisin kuulla mahdollisen totuuden niin en kuitenkaan kestäisi sitä..

See You Susihukkajengi!