Tuosta kuolemasta vielä. Minusta tuntuu, että se on jo kauan istunut minun olkapäällä ja liittynyt elämääni. Olenhan ollut monta kertaa ihan oikeassa hengenvaarassa. Tavallaan ajatukseen, että henki saattaa lähteä on tottunut, mutta varmasti se olisi todeksi tullessaan kova shokki, että se sitten tuli sittenkin. Mutkikas asia. En nyt kuitenkaan ihan 35-vuotiaana haluaisi vielä kuolla. Kun saisi edes muutaman terveen vuoden vielä. Todennäköisesti en siis haluaisi kuolla, mutta silti haaveilen siitä, tai lähinnä yhteisestä kuolemasta miehen kanssa, jos kuoltava olisi. Se on jokin lohduttava pakkoajatus, jolla koittaa hallita pelkoa ja järkytystä. Tunne, että voi itse kuitenkin asiaan vaikuttaa. Mutta raskasta olisi luopua tästä typerästä, hullusta, kauniista, ihanasta maailmasta. Menneisyydestä, nykyisyydestä, tulevaisuudesta.

Iltaa rakkaat ystäväni <3
Tuli töiden jälkeen käytyä kalassa, saldona 8 kuhaa ja 5 haukea ☺️

Ilta tuli nollattua päätä, sekakäyttöä.., ja nyt nukkumaan. Piti vielä tulla tänne lukemaan viestit, sekä toivottamaan kauneinta unta teille ystäväni 😍

Nyt sänkyyn, kun ei osaa enää edes kirjoittaa, huomenna sitten lisää kuulumisia.
Kolme vuotta ja risat jotunut vaan käärimään peiton rullalle viereen. Tää yksinelo tukahduttaa

Hei Timppa! Kiva, kun olit vieraillut. Siitä aina mieli ilahtuu, kun on vierailtu ja kuulumisia jätetty. Minun mies on aivan kalastushullu ja oikea eräihminen, asuisi mielellään vaikka jossakin erämökissä vailla mukavuuksia. Sellaiseenhan ei ole nykyelämässä paljon mahdollisuuksia ja nuo fyysiset asiatkin rajoittavat nykyään.

Minulla on epäonnistunut olo. Menin sitten eilen illalla ottamaan toistamiseen Ketipinoria. Ajatella, otin 25mg pilleristä puolikkaan, eli tosi vähän ja ajattelin, että siitä nyt ei voi mennä pökkyrään tms. ja ajattelin, että alan korvata pienillä määrillä Ketipinoria Temestaa, että saan Temestaa vähennettyä.

Hah! Nukuin, kuin tukki. Aamulla olin kuin olinkin tökkyrässä, oli se huumattu olo, ja se jatkui iltapäivään saakka, ja kun se alkoi helpottaa niin tuli kamala väsymys ja huono olo ja sitten vedinkin jo pikaisesti Temestaa. Eli se siitä. Mitä tästä opimme? Emme varmaan mitään. No, ei vainkaan vaan sen, että jo pienen pieni määrä Ketipinoria tekee kumman olon ja Temestaa on aivan turha yrittää korvata yhtään millään. On kokeiltu Diapamit sun muut ja siitäkään en tykkää se vain väsyttää.

Väsynyt olo on vieläkin, mutta hieman normaalimpi (normaali mun kohdalla tarkoittaa olla aina jonkinverta kuutamolla)

Sain iltapäivällä pienimuotoisen hermoromahduksen, olin niin pettynyt, ettei nerokas lääkekokeiluni onnistunutkaan ja että sain sen huonon olon.

Päätin, että mies ei ainakaan tällä kertaa saa kärsiä asiasta. Yritin olla normaalisti. Hermo alkoi kiristymään, kun mies pulasi läppärin kans samassa huoneessa, enkä päässyt ottamaan Temestaa (en aina miehelle kehtaa myöntää milloin otan) Mies vain höpötteli niitä näitä ja minä aloin hajoamaan.. Muutuin poissaolevaksi ja kireäksi. Mies huomasi, että jotain on meneillään. Kysyi, että enkö haluaisi jotain ruokaa? Minä tietty menetin hermoni, purskahdin itkuun ja valitin kaskaa oloani. Itkun seasta sain soperretua, että voisin ottaa sen korvapuustin, jonka ostin päivällä. Ja Cocista. Mies meni hakemaan ja kippasin vähän äkkiä Temestan, tyydyin yhteen. No, ahdistunutta märyä riitti vielä jonkin aikaa ja mies lohdutti, ei hermostunut. En jaksa toistaa enää, kuinka hyvä ihminen hän on.

Pakko se on vaan pysyä temestassa. TYLSÄÄ! Minusta olisi ollut niin ihanaa löytää jokin uusi ihana lääke, josta saisin EUFORISEN olon, kuten temestasta joskus sata vuotta sitten. Ketipinorissa on jotain hyvää, mutta paljon shaissea, joten se on pakko jättää nyt. Huomaan, että nykyään olen narkomaani. Vedän kohta vaikka naalin lantaa jos se kolahtaa. Alkoholista en välitä. En juo ollenkaan. Lääkkeet on kait sitten se "mun juttu".

Välillä olen uhkannut alkaa vetämään jo ihan oikeita huumeita, kun en saa enää mistään pilleristä haluamaani oloa. Mutta se nyt on vain puhetta se.

Pettymys tuli kait siitäkin, kun aamusta asti tökkyrästä huolimatta yritin olla hyvin skarppi, heti aamusta siivosin, sitten lähdimme kauppaan ja ajelulle, vaikka ei olisi huvittanut. Pakotin itseni. Ajattelin, että miehellä olisi kerrankin normaali päivä, etten olisi niin omituinen jne. Ja sitten kaikki meni läskiksi.

Kun otin sen yhden temestan teki mieli vetää kaksi ja vielä jotain vahvaa kipulääkettä tehosteeksi (oxynorm) Hillitsin itseni, etten vetänyt itseäni ihan kuutamolle.

Totuus on, että jos asuisin yksin en varmaan olisi enää tässä maailmassa. Ensinnäkään en osaa/voi elää yksin ja koska itsemurha käy nykyiselläänkin mielessä ainakin joka päivä pari kertaa niin jos olisin yksin olisin jo tehnyt sen sata kertaa.

En tiedä tosiaan haluaisinko niinkään kuolla vaan päästä vain pois huonoista olotiloista ja rasittavista asioista eroon.

Jopa oli taas synkkää. Mutta olen yleensä suora ihminen ja suoraan kirjoitan tännekin. Jos menee huonosti niin menee, minkä sille voi.

"Joka jannul futas ennen v*tun lujaa
nyt futaa iisimmin, päin hel*vettii"

(Tuomari Nurmio)

Huomenta vaan!

Taas on herätty uuteen päivään. Mitä se päivä tuo tullessaan on täysi arvoitus. Minä kun en koskaan suunnittele nykyään mitään vaan päivän kulku muodostuu sitten päivän aikana. Se muodostuu fiilispohjalta, lisäksi tietysti vaikuttaa mikä on energiataso ja fyysinen vointi, sekä mielentila.

Aurinko paistaa jo. Koska tänään on sunnuntai annin itselleni armollisesti luvan olla tekemättä YHTÄÄN MITÄÄN. Siis ihan oikeasti ei yhtään mitään. Makoilen vain (toki olen pessyt, pukenut ja petannut) klassista musiikkia kuunnellen ja mietiskelen mitä mietiskelen. Temestan otin tänään jo suosiolla heti herättyä. Ketipinorin kanssa en ala leikkimään, kuin ehkä silloin, kun haluan oikeasti tajun kankaalle.

Mies jo pulaa ulkona. Eihän se osaa sisällä olla paikoillaan. Minä vitsinä jakelin komentoja, että pation laatat on pestävä ja roskat (jotain kuusen silmuja) on lakaistava ne. Mies otti ensin kait tosissaan, kunnes sanioin, että hölmökö olet, vitsihän se vain oli. Sitten mies tuli viereeni makaamaan pää vatsani päällä ja silitin hänen hiuksiaan pitkään.

Oikeasti ajatukseni on tietysti ensi tiistaissa ja kontrollin tuloksissa vaikka yritän olla ajattelematta koko asiaa. Silti ajattelen sitä yhtä mittaa. Kunpa lääkäri sanoisi, että kaikki on hyvin. Se olisi tämän kesän pelastus. Mutta tietysti pelkään, että siellä jotain näkyy ja alkaa taas tutkimusrumba ym. En tiedä miten henkisesti sen kestäisin ja mikä olisi elinaikaennusteeni jos tauti olisi uusinut. Ja miten itse tekisin?

No, nyt se mies jo harjaa niitä laattakiviä. Arvasin. Se niin neuroottisesti noudattaa jos minä mainitsen jonkun huoltohomman. Vaikka on selkä nytkin kipeä. No, tehköön minunkin edestäni Minä en tee mitään. Kait tässä alitajuisesti jo harjoittelen kuoleman tulemista maatessani sängyllä😉🙂

Kun olisi keskittymiskykyä edes lukemiseen. Mutta ei. En pysty lukemaan. Just ja just jonkun telkkuohjelman voin katsoa, mutta katsottavaahan sieltä ei nykyyän tule (jos ei tykkää Kaisasta, Marjosta ja viidakon rantapalloista)

Olen niin erilainen kuin ennen. Aina väsynyt, innoton, apaattinen. En oikein innostu mistään, kuin hyvin harvoin ja hetkellisesti. Aamuisin minua masentaa herätä, eikä viitsisi nousta sängystä ylös. Enkä jaksa keskittyä mihinkään. Aivan kuin joku olisi käynyt manipuloimassa aivojani jolleki tylsyysasemalle.

Enpä tiedä sitten mitä se vaikuttaa, että vedän hela tiden bentsoja? tekeekö se minusta braindead?

Ei vois oikeastaan koko maailma vähempää kiinnostaa.

Tajusin tuossa, että onhan mullakin diapameja. Olen saanut niitä erittäin kovan säryn varalta(koska niitä annetaan kuitenkin päivystyksessä). Että sais vähän kroppaa rentoutettua ja voisin jopa nukahtaa edes hetkeksi. JOskus helpottaa ja joskus taas ihan yhtä tyhjän kanssa. Mutta tosi harvoin otan. Tää on tää lääkekammosen elämä. Joskus mietin, että varmaan olo helpottus kun ottasin, mutta kyllä se jää siihen viime hätään. Mutta mihinkään henkiseen ahistukseen en ole ottanu. Enkä nyt tarkota, että olisin parempi ihminen. Mutta jotenkin vaan mun on vaikkee ottaa kuin ne ihan välttämättömimmät lääkkeet.

Tää ei välttämättä auta ketään yhtään. Mutta mullahan on ollu vaikeeta syöminen. Selittämättömän lihomisen seurauksena ruuasta tuli mulle vihollinen ja aloin tuntemaan ties mitä oireita joistakin ruuiasta. Pelottavia sellaisia. Siitä kävin sellaisen kai lyhytterapiajakson. Opin siellä sanomaan itselleni, että kun tulee omassa kropassa olotila, jonka koen pelottavaksi,niin sanon itselleni, että musta nyt vaan tuntuu tältä. On ihan outoa, miten se auttaakin jossain tilanteissa. Olen vaikka yksin kotona ja olen syönyt jotain, jonka jälkeen alan tuntemaan ties mitä. Aikaisemmin lietsoin itseni paniikkiin ja silloin piti soittaa vaikka miehelle, mutta nyt olen jotenkin saanut tilanteet rauhoittumaan itsekin itseäni rauhoittamalla. Musta tuntuu kamalalle ja saakin tuntua. Mutta musta nyt vaan tuntuu siltä. Tästä selvii. Mitä enemmän sitä on itselleen hokenut, niin sen nopeammin se toimii.

No, lääkkeiden kanssa en ole tota saanut oikein toimimaan. Täytyy myöntää. Tarkoittaa, että uusia lääkkeitä on tosi vaikee edes ostaa. Se ahdistus alkaa jo siitä kun resepti on kourassa. Joskus kun en ole jotain lääkettä käyttänyt aikoihin, niin sitten taas se kynnys sen ottamiseen nousee. Siihen saan joskus avun, kun psyykkaan itseäni, että musta vaan tuntuu nyt... Kyseessä ei ole yleensä mitään vakavia oireita, mutta pieniä, jotka vain päässäni tulkitsen pahoiksi.

Olen myös opetellut rauhoittamaan itse itseäni. En jaksa tässä kertoa, mitä kerran terveydenhoidossa tapahtui, mutta tilanne oli vähän kaoottinen ja entinen minäni olisi varmaan saanut kauhean sätkyn, mutta sitten loin silmieni eteen näkymän, joka rauhoittaa minua ja mietin, että istun luonnossa ja katselen sitä näkymää ja kaikki on ihan hyvin.

Mutta joo. Aina ei noissakaan onnistu. Mutta joskus.

Voimia sinulle, Autiotalon Kuunvalo! Olen tainnut lukea sun jokaisen viestisi, mutten ole aiemmin saanut aikaiseksi mitään kommentoida. Halusin siis vain sanoa sinulle, että kiva, että jaksat tänne kirjoitella. Toivotaan, että huomenna saisit hyviä uutisia 🙂🌻

Hei Tuulinen Päivä! Kiitos. Kirjoitit tosi mielenkiintoisen jutun. Itse olen hieman näissä sairastelun monissa vaiheissa yrittänyt (ja valitettavasti se on jäänytkin usein surkekaksi yritykseksi) epämiellyttävässä tai ahdistavassa tilanteessa psyykata itseäni juuri niin, että "nyt minusta vain tuntuu tältä ja annan itseni tuntea näin" tai "nyt tuntuu tältä ja sille en nyt mitään voi". Saattaa minulla auttaa hieman lievempiin tilanteisiin hetkellisesti, mutta varmaan liiankin helposti, kärsimättömänä ja ihan "varmuuden vuoksi" nappaan sen pillerin. Olen oppinut, että olo lientyy helposti ja sen jälkeenhän sitä ei tahdo kestää enää mitään "normaaliakaan" ilman pilleriä. Näin se ikävä kyllä menee, ja kun on hermo tarpeeksi romuna ei sitä oikeasti kestäkään mitään. Minä tiedostan olevani keskimääräistä ehkä herkempi ihminen kaikelle epämukavalle ja ahdistavalle. Minun täytyy mahdollisimman pian saada se tuntemus pois jne.

Vielä pari vuotta sitten olin todella lääkekammoinen. Hyvä, että tavallisen särkylääkkeen uskalsin ja inhosin ottaa esim. kuukautiskipuihin tai flunssassa. Pikkuhiljaa minusta on tällainen nappikalle tullut. Minä olen kokenut niin yllättäviä, pahoja ja järkyttäviä asioita, että mielen järkkymisen vuoksi olen alkanut lääkkeitä vetää, on ollut pakko saada jostain helpotusta. No, nyt on sitten elämä vähän palasina ja lääkeriippuvainen. Enpä tällaista elämää suunnitellut, mutta sellaisen sain. Myönnettäköön, että hieman olen joskus katkera ja kateellinen ihmisille joilla tuntuu aina kaikki menevän sen suoremman tien kautta, itsellä kun on yhtä mutkaa.

Mutta ne mielialalääkkeet oikein oli niin kamala kokemus, että niitä ei todellakaan voi käyttää tai en halua. Johan sitä sitten ainakin menisi lanttu sekaisin lopullisesti. Niihin verrattuna bentsodiatsepiinit on lasten leikkiä (paitsi vierottautuminen niistä, mutta sitä en nyt koe ajankohtaiseksi)

Niin, tänään säpsähdin hereille viiden aikaan, enkä saanut enää unta. Oli hieman ahdistunut olo. Huomennahan lääkäri soittaa ne kontrollin tulokset ja se tietysti jännittää vallan kamalasti vaikka nytkin yhden temestan ottaneena en sentään seinille hypi (tiedän että ahdistus alkaa kasvaa iltapäivää ja iltaa kohden, puhumattakaan huomisesta) mutta ei se mitään, vedän vain lisää pilleriä jos oikei ahdistaa. Ajatukset pörii nyt pelkästään melkein vain siinä huomisessa vaikka pakotin tuossa itseni kotitöitä tekemään, se katkaisee tätä pelosta lamaantumista (makoilua)

Muuten kyllä vain enimmäkseen makoilen taas ja koitan paeta todellisuutta, jonnekin...

Silloin, kun olen jännittynyt, ahdistunut tai odotan jotain, kuten nyt huomista, lamaannun enkä edes voi lähteä ihmisten ilmoille, jotenkin ahdistus vetää vaan makuulleen, siinä yhdessä asennossa koittaa vain hengittää ja olla, vain olla. No, aika voisi mennä mukavamminkin odotellessa, mutta kun kertakaikkiaan sitä ihan vaan lamaantuu ja on pakotettava itsensä välillä ylös.

Että näin tänään..

Tylsä päivä. Lamaantuneena sisällä makoillut. Napsinut pillereitä, joista ei edes saa mitään irti. Mielikin on lamaantunut. Kait hyvä niin huomista ajatellen. Jotenin vain on surullinen, tylsä tunnelma. Avonaisesta ikkunasta tulviva kesäkään ei jaksa liikauttaa. Jotenkin aivan sama mikä vuodenaika, kun elämä on kuitenkin aina yhtä ankeaa. Jos on hetken helpompaa niin sitten viikon vaikeaa. Sanalla sanoen, olen v-tun kyllästynyt kaikkeen. Tunnelma on erittäin huono. Olisi edes joku nappi, jolla oikeasti saisi itsensä "taju kankaalle", huolettomaan hönöön. Nämä temestat ja diapamit nyt ei mitään auta. Tekee vain tylsän olon. Voi hoh-hoijaa..

Tässä sitä sitten odotellaan lääkärin soittoa. Ikävä kyllä ne soitot tulee yleensä myöhemmin iltapäivällä, joskus jopa vasta klo: 16 tai jälkeen.

Vatsa möyryää ja aamusta ravasin vessassa. Olisko se kaskabakteeri (sitäkään asiaa en ole jaksanut hoidella nyt kun olen jänskännyt tätä toista) vai ihan jännitystä.

Voi, että on tylsää, kun elämässä pitää aina olla "meneillään" jotain lääkärijuttuja. Kun sais olla terve ja kiertää kaukaa kaikki sairaalat ja sais singota lääkekopan jonnekin hevon kuuseen ja sanoa "Bye, Bye" ikuisiksi ajoiksi.

Makoilen vain viltin alla. En osaa tehdä mitään, enkä voikaan kun puhelinta on kytättävä alituiseen. Miehellä tuntuu virtaa riittävän (taitaa olla jännittynyt minun puolestani) kun touhuaa maanisella vimmalla (tai sitten sitä adhd-taipumusta). Kävi ostamassa uuden kompressorin ja se kanssa nyt tietysti täytyy "leikkiä". Mies on ihan liekeissään kaikkeen perimiehiseen.. autoihin, koneisiin, kaikkiin teknisiin laitteisiin olkoot se sitten mikä hyvänsä. No, hyvä niin, mutta välilä olen oikein kateellinen, etten itse ole samanlainen touhuaja (ennen vaivoja olin melkein). Nyt vaan ei riitä energiaa.

Mieli on aika tyhjä. Tosin varmuuden vuoksi vedin heti aamusta 2 temestaa, ja vatsakipuun nyt yhden Oxynormin. Kait ne vähän rauhoittaa suurimpia ahdistuksia. Voi, kun tulokset ois hyvät eikä joutuis johonkin uuteen tutkimus ja hoitorumbaan, en todellakaan tiedä miten jaksaisin sitä enää.

Ilma on vaihtelevan pouta ja sateinen. Kostean lämmin. Kesä on jo kohta pitkällä, mutta minulla ei ole yhtään kesäinen olo, eikä huvita koko kesänvietto. Millä energialla?!

Mies eilen höyrysi mökkireissuista ja retkistä sinne sun tänne. En viitinyt torpata heti suoralta kädeltä, etten ehkä jaksa minnekään lähteä reissaamaan ja tulevaa en uskalla päivän päähän suunnitella, kun ei koskaan tiedä mitä "kivaa" terveyshäsmäkkää ilmaantuu. Mieluummin olisin kotinurkissa ja voimien mukaan tekisin mitä tekisin...

God only knows..

Tunnen olevani täysi tylsimys tässä parisuhteessa.

Ei sitä aina jaksa.

Mulla oli suuret suunnitelmat täksi kesäksi, mutta olen joutunut totemaan että ne on tehtävä myöhemmin, jos silloinkaan.

Koita jaksella siellä.

Kiitos Saloka! Joo, mulla oli kans kaikenlaisia suunnitelmia, kun luulin et kondis ois paljon parempikin. Piti lähteä pohjois-suomeen reissuun ja vaikka minne, mutta eipä tässä oikein ole voimia reissata, kun koville ottaa jo ihan arkirutiinit.

No, hyviä uutisia edes jotain. Lääkäri soitti ja kuvien tulokset olivat hyvät eli mitään tautiini viittaavaa muutosta pahempaan ei ole. Hallelujaa! Taitaa sitten olla se saamarin suolistobakteeri, mikä minussa pyörii ja väsyttää ja vie kuntoa huonoksi ja tietty ehkä en ole vielä täysin toipunut siitä itse taudistakaan. Mutta ainakaan mitään uutta kaskaa ei kontrollikuvissa näkynyt. Ja sitten tietysti nämä mielenongelmat..

No, ongelmia piisaa, mutta hyvä että edes välillä jotain positiivista uutista🙂

Nyt yritän toipua näistä hyvitä uutisista, ovathan nekin aina yhdenlainen "järkytys", heh.

🙂👍 Hyvä, että sait lääkäriltä hyviä uutisia. Jaksamista nyt vaan. Tiedän kokemuksesta, että rankoista hoidoista kestää aikansa toipua. Myös henkisesti.

Huomenta!

Olen tullut siihen tulokseen, että ilman näitä fyysisiä vaivoja tuskin olisin masentunut. En ollut masentunut kolmeen vuoteen ennen fyysistä sairastumista. Sitäkään ennen en ollut masentunut, kuin entisestä miehestäni erottua.

Elikä minun masennus, ahdistus ym varmasti paranee, kun paranen fyysisesti. Tietysti myös henkinen puoli on vakavassa taudissa kovilla, mutta ei se masenna niin jos vointi on parempi.

Yöksi en ottanut temestaa. Nukuin ihan hyvin. Aamulla otin vain puolikkaan ja saa nähdä mitä alkaa päivän mittaan tapahtumaan. Mutta, koitan vähentää aina kun mahdollista. Vatsa taas kiukutellut, mutta en nyt jaksa siihen oikein keskittyä. sain tehtyä siivousta äsken, vielä pitäisi saada hakusessa ollutta ruokahalua takaisin, olen laihtunut jo 4 kg ja sekin tekee osansa huonoon oloon. Oksettava olo ja tuntuu, ettei saa mitään alas.

Tosin bentsojen vähentäminenhän saattaa taas tuoda uusia oireita. Voi hyvänen aika sentään, koko ajan uusia oireita, kun yrittää päästä kaikista lääkkeistä eroon (ensin kortisoni) ja nyt bentsot. No, eihän mulla ole tarkoitus kait ihan kokonaan lopettaa, mutta sellainen mielivaltainen "turha" pillerin popsiminen, sen kun sais joskus pois.

Ilma aika epävakaan näköinen (sehän sopii epävakaalle) En oikein tiedä huvittaisiko minua lähteä mihinkään. Ei ainakaan mihinkään isoihin ruokakauppoihin tai muihinkaan kauppoihin, mutta ehkä pienelle ajelulle autolla, mutta en tiedä sitäkään. Kait se pitäis taas pakottaa itsensä. Mies on jo ainakin aivan kypsä kotona ähöttämään, että kaitpa se on jo senkin mieliksi jonnekin mentävä. Joskus toivoo, että asuisi yksin näine olotiloineen ettei tarvitsisi jaksaa koko ajan ajatella, mitä toinen tykkää ja mitä ei tai yrittää näytellä "reippaampaa", kuin on.

Tajuan samantien, että se ei olisi ainakaan hyvä oikeasti. Olisi vielä yksin huonon olon kanssa? Ei jaksaisi mennä kauppaan? Ei söisi mitään? Makaisi sitten ainakin sängyssä päivät pitkät? Masentuisi osastolle meno-kuntoon? Ei hyvä.

Joskus tuntuu, ettei mikään ole hyvä. Minusta on kyllä joskus sanottu, että olen ihminen, joka ei koskaan ole mihinkään tyytyväinen. Tunnistan tuon piirteen itsessäni. Sen kanssa ei ole aina helppo elää.

Nyt katselen mihin päivänkulku johtaa. Sain ehkä vähän taistelutahtoa eilisistä hyvistä uutisista. Mutta se tahto on hyvin heikko ja murtuu hetkessä jonkin ikävän sattuessa tai ei siihen edes tarvita syytä. Tiedän jo ennestään.

No niin, päivä on jo pidemmällä.. Ei ole vielä (huom, vielä!) tullut ahdistusta, vaikka aamulla otin vain puolikkaan ja päiväpilleriä en ole ottanut ollenkaan. Sadepäivä. Kävimme miehen kanssa ajelulla ja ruokakaupassa. Minä en ottanut itselleni, kuin vauvojen sosepurkkeja, piimää ja muuta sellaista "vatsaystävällistä" syötävää. Olen ollut niin huonolla ruokahalulla ja vähällä syömisellä, että minun on opeteltava syöminen uudestaan ja pakotettava itseni syömään. No, ei tämäkään kivaa ole. Mutta kait se siitä..

Mies on ollut tänään huomattavan apealla tuulella. Hiljainen ja huokailee yhtämittaa, haukottelee ja vaikuttaa uniselle. Kait se on tylsistynyt, turhaantunut. Vähän v-tuttaa, kun minulla tänään vähän edes pirteämpi päivä niin tietysti mies on silloin tuollainen, että oikein pilaa minunkin fiiliksen kohta. Kait se on kettuuntunut, kun ei olla lähdetty minnekään mökille tai reissuun. En tajua mikä vimma nyt on sellaiseen. Just 3kk sitten muutettu tähän nykyiseen paikkaan ja minä vasta toivun erittäin rankasta syksystä/talvesta/keväästä ja nyt pitäisi sitten riehua ympäri suomea reissata, ei kelpaa näköjään normaali kotielämä. Sanon kohta, että painukoot reissuun sitten itsekseen jos noin vaikeaa on olla. Voisi vähän enemmän ajatella minunkin tilannettani.

Ja onhan tässä vielä kesää jäljellä lähteä reissuun jos siltä tuntuu. En minä ainakaan jaksa mitään kiirettä pitää, eikä huvitakaan. Meillä on varmaan nyt aivan eri intressit. No, yritän pitää itseni kasassa, etten alkaisi mitään riitelemään, mutta tämä huono ilmapiiri ei kyllä ilahduta. Tulee olo, ettei jaksa itse tsempata, kun toinen on tuommoinen. samalla tulee kyllä mieleen, että kuinkahan monena kymmenenä päivänä minä olen itse ollut väsynyt, kiukutellut, huokaillut ym. Ja mies on joutunut kestämään sitä. Joten parempi varmaan vaan niellä meitin nyt kiukkunsa. No, pää-asia on nyt se, etten ota bentsoa, päätän että pärjään ilman.

Vähän tylsät meiningit, harmaa ilma ja huokaileva ukko, mutta ei kait se ole tuotha mikhään se...

Katellaan!

Hieno juttu että sait hyviä uutisia, olen iloinen sun puolesta! 🙂 Muutenkin tuntuu, että sun olotila on vähän positiivisempi, ainakin tänään. Ehkä välillä yksi päivä, jossa on pieni toivonhiven, ja niitä tulisi pikkuhiljaa enemmän ja useammin? Toivotaan.. Varmasti itselle pitää antaa kunnolla myös aikaa ja armoa että paranee niistä aiemmista hoidoista myös henkisesti, kyllähän ihmismieli joutuu nekin käsittelemään traumoina, joten ei varmasti tapahdu mikään hetkessä. HYvä jos saat nyt syötyä, se olisi varmaan hyvä, että saisit voimaa vähän lisää ja sitä kautta myös hyvinvointia. Sun ja sun miehesi rakkaus kuulostaa kyllä niin siltä, että se voittaa kaikki esteet. Ihanaa. Olette toistenne tukena, arvostan sellaista.