No niin. Nyt on koti järjestetty, siivottu ja sisustettu. Kaappeja ja pakastimet siivottu. Oli vielä vuoden vanhoja sieniä, mustikoita ja puolukoita. Olihan nuo jo aika kantaa pois. Pölyä vain löytyy joka paikasta, vaikka harva se päivä siivoan. Mies teki ruokaa ja sellaista, mitä minä en halua syödä. Imuroinnista vihjasin, mutta ei tainnut innostua. Söi sotkuruokaansa ja roikkunut netissä. Minä vain olen siivonnut. Taitaa krapula painaa päälle. Huomaatte varmaan sävystä, että minua vähän potuttaa. Varmaan se joka päivä johonkin kellon aikaan saapuva takakireys alkaa vallata minua. Kait se on taas, kun olen muka niiiiin vaaaltavan urakan tehnyt ja kodin laittanut, eikä mies voi edes sanoa, että onpa siistiä tai kauniita asetelmia ym. Heittäydyn siis marttyyriksi, kun minua ei kehuta. Wau!

Nyt kun läsötän sängyllä niin voisi kantaa minulle herkkuruokaa tänne ja kehua aikaansaannoksia, heh heh. Ei vaan täytyy vähän huilata ja tehdä vähän sapuskaa. Sitten voisi kirjoihin syventyä. Sinänsä ihan kiva päivä, mutta vähän tuo ilma vain jurppii, kun jatkuu vain pimeä ja märkä. Ou jee. No, nyt en saa kyllä alkaa synkistelemään🙂

Palaillaan!

Ai niin, piti vielä sanoa, että rakastan teemamusiikkia elokuvasta "Piano". Se tuli äsken Classic-kanavalta ja mietin, että sävelmän tempo on yhtä kiihkeän myrkyisä, kuin minun elämäni on ollut. Ehkä se siksi juuri kiehtoo minua. Aika vääntää patonkia ja napsauttaa Cocis-tölkki auki ja hampaat taas kiittää🙂

Hello Moonshine 🙂 Hienoa, että olet taas linjoilla. Tottakai sitä miettii, onko toiselle sattunut jotain, kun olit kirjoittanut vähän surullisen viestin ja sit sinusta ei kuulunut mitään, vaikka kirjoittelet yleensä tosi säännöllisesti. Minulla ei ole tällä hetkellä tämän palstan lisäksi oikeastaan mitään muita kontakteja toisiin ihmisiin ja vaikka täältä ei tunne ketään, niin kyllä sitä silti toivoo, ettei kenellekkään tapahtuis mitään ikävää. Minulle on ollu tosi tärkeetä, että olen päässyt purkamaan pahimpia höyryjä tänne kirjoittamalla ja toisten kokemuksista lukemalla. Sinä kyllä vastaat jokaiseen viestiin aina niin huomaavaisesti, että tässähän jo punastuu. Olet kaikinpuolin tosi symppis ja lämmin ihminen. Kaikista kirjoituksistasi näkee heti, miten hyvin otat huomioon toiset ihmiset ja se on nykyään tosi harvinaista. Tuntuu, että ihmisten elämä pyörii päivä päivältä enemmän oman navan ympärillä ja tuskin vihaan mitään niin paljon, kuin sellaista ajattelumallia. Tosi kivasti kirjoitit siitä nyrkkeilysäkistäkin 🙂 Sitä voin suositella lämpimästi kaikille, aivan loistava tapa purkaa aggressioita. Mulla se on kulkenut mukana aina. Jokaisessa muutossakin säkki on ollut ensimmäinen asia, minkä laitan paikalleen. Joskus tuli käytyä kehässä myös ihan otteluiden merkeissä ja se on jotenkin harrastuksena sellaista, että osa siitä seuraa aina mukana. Minulla jäi päälle tuo säkin hakkaaminen ja mikäs siinä, se on hyvää kuntoilua ja käy samalla vihaterapiasta. Oli tarkoitus kirjoittaa enemmänkin, mut ehkä se käyttämäsi sana "aivosumu" kuvaa parhaiten tätä olotilaa, missä nyt olen. Ei oikein kynä kulje, pitänee yrittää myöhemmin uudestaan. Päivänjatkot kaikille.

Hyvä että eilen sait hyviä uutisia ja jaksoit olla menossa.

Hämärää riittää. Oikeastaan se on ihan mukavaa. Sitä paitsi kun päivät jo pitenee, niin hätäkös tässä. Olen tänä vuonna saanut itseni jo pari kertaa metsään kävelylle. Suuri saavutus ja sen jälkeen on ollut tosi tuulettunut olo. Tänään en jaksanut, vaikka suunnittelin. Minun sairauksiini kuuluu säryt ja ne on tänään vieneet voiton. Otin unetkin ja nyt tuntuu, että kirjoitan tätä yhä unissani. Se kertomani saamani "uusi" diagnoosi liittyy myös kipuun ja kun sitä asiaa on terv.hoidossa veivattu useita vuosia, niin johan ne säryt ovat kroonistuneet. Siksi minua se asia harmittaa. Kun heti olisi otettu tosissaan ja annettu kunnon lääkitys. Nyt päin vastoin minua kiellettiin käyttämästä paljoa lääkkeitä särkyyn. Meinattiin, että kyllä ne siitä helpottaa. Nyt vihdoin joku uskoi, että näin ei ole. Käsittääkseni tietyn tyyppiset kivut kroonistuu, kun niitä ei hoideta tehokkaasti heti alkuunsa. Luinkin tuossa mielenkiintoista kirjaa kivusta ja lääkkeistä. Sieltä selvisi asioita, joihin ei edes jollain tavalla kipuun erikoistuneilta lääkäreiltä ole saanut selitystä. Pitäsköhän niille antaa vinkki tuosta kirjasta?

Pitäskö sun laittaa ne herkut yöksi lukkojen taakse 😉 ? Minä olen tänään tehnyt ruokaa siitä mitä on kaapista löytynyt. En jaksanut lähteä kauppaan. Ne nyt on sattunut olemaan ruoka-aineita, joista mun maha innostuu liikaakin. Mieskin varmaan "innostuu" iltaa myöten. Prööt, prööt.

Mulla on vielä ihan joulu kotona. Tai se typistetty joulu siihen mitä normaalisti on, siis ton koristepuolen määrässä. Oikeastaan tällainen joulufiilis tässä vaiheessa joulun jälkeen onkin vapauttavaa, kun ei tarvitse miettiä, mitä pitää tehdä vielä ennen joulua. No, se päivä voi tulla hyvin äkkiä, kun kaipaan kevään valoa ja laitan kamat laatikkoon. Tiedätkö mitä? Minä olen nyt kyllä ihan väsähtänyt. Tekeekö ylenpalttinen hiilihydraattien syöminen tätä? Mulla oli joku ihan ns. asiakin mielessä. Mutta se oli ja meni. Mutta täällä ollaan.

Oli ikävä lukee, kun kirjoitit kärsiväsi kovasta kivusta Hämärä. Tiedän suunnilleen millaista se on. Mulla hajos paikat vuosia sitten ja vaikka kipu on ajoittan vielä nykyäänkin sietämätöntä, niin olen tosi hyvilläni, että sain itseni näinkin hyvään kuntoon. Ei jäänyt onneksi mitään normaalia liikkumista rajoittavaa vaivaa, vaikka aluksi meni monta kuukautta, etten pystynyt edes kävelemään ja kipu jatkui vuosien ajan 24/7. Nykyään kivut vaivaa keskimäärin vain muutamana päivänä kuukaudessa ja sen kestää suht helposti, kun on vielä liiankin tuoreessa muistissa, millaisessa kunnossa olin monta vuotta. Oli melko vaikeeta nähdä valoa tunnelin päässä silloin, kun valvoi kaikki yöt kipujen takia ja säännöllisin väliajoin kipu oli niin kovaa, ettei päässyt edes sängystä ylös. En tiedä onko olemassa mitään niin turhauttavaa tunnetta, kuin pyöriä sängyssä yöstä toiseen ja yrittää epätoivoisesti nukahtaa, vaikka alitajuisesti tietää itsekkin, ettei varmasti nuku koko yönä. Mutta, onneksi sain itseni vielä kasaan ja toivon, että sinunkin kipuongelmaan löytyy joku ratkaisu. Kipulääkkeitä en kyllä suosittele kenellekkään. Joskus on toki tilanteita, että on pakko saada jotain lääkettä kipuun, mut varsinkin kaikki opiaattipohjaiset keskushermoston kautta vaikuttavat kipulääkkeet koukuttavat todella tehokkaasti. Siinä vaiheessa, kun kipulääkkeiden syönti menee päivittäiseksi, unohtaa helposti hoitaa sitä, mikä kipua aiheuttaa. Ei sellainen tule enää mieleen, jos on saanut pitkään jatkuneen kovan kivun jälkeen lääkityksen, joka oikeasti auttaa ja mielestäni se on ihan ymmärrettävää. Olen käynyt opiaattivieroituksen kerran läpi ja uskallan väittää, ettei minuun enää tässä elämässä tule koskemaan kertaakaan niin kovaa, että ottaisin vaivaan kipulääkkeitä, ainakaan opiaatteja. Samalla kävin kyllä läpi vieroituksen monesta muustakin aineesta, mut opiaatit oli ylivoimaisesti pahin riippuvuus. Ensimmäiset kolme viikkoo makasin hiestä märkänä sängyssä ja niiden kolmen viikon aikana en nukkunut kovin montaa tuntia, syömisestä puhumattakaan. Siitä on muutama vuosi aikaa, eikä tähän oloon ole tottunut täysin vieläkään. Ei kyllä tee mieli vetää mitään, mut aina välillä tuntuu sille, ettei keho toimi niinku pitäis, kun olin niin pitkään siinä opiaattipumpulissa. Juttu karkas taas itse aiheesta, mut lyhyesti sanottuna pointtina oli, että kipulääkkeitä kannattaa vältellä. En tarkalleen tiedä, missä sulla on kovimmat kivut, enkä halua sitä udella, mut ainakin tuki-ja liikuntaelinsairauksien hoidossa fysioterapeuttien antamilla ohjeilla voi saada aikaan pieniä ihmeitä. Olin itsekkin aluksi tosi ennakkoluuloinen niiden "jumppaohjeiden" suhteen, enkä vaivautunut noudattamaan fysioterapeuttien neuvoja, mut onneks tulin jossain vaiheessa järkiini. Noin puolessa vuodessa sain kropan lähes samaan kuntoon, missä se oli ennenkin, vaikka en aluksi pystynyt ottamaan kuin muutaman varovaisen askeleen, eli käytännössä elin sängynpohjalla. Tiedän kyllä, että kroonisen kivun aiheuttaja jää usein selvittämättä, mut toivon kovasti, että pääsisit vielä elämään ilman kipujakin Hämärä 🙂 Tänään käyn kyllä itsekkin lenkkeilemässä metsässä. Olen aina ollut sen verran maalainen, etten tule koskaan viihtymään kaupungissa.

Kiitos Hämärä ja Sam🌻🙂🌻! Ihanaa, että olette kirjoittaneet. Minulla oli viimeyö aivan kamala. Näin painajaisia, heräilin tunnin välein, hyörin ja pyörin, hikoilin, kävin vessassa, kittasin vicyä ja tietenkin SÖIN. Olin koomassa hakenut joulutortut keittiön kaapista saakka ja kuskannut tänne ja syönyt yön aikana siis 4 torttua! Ja myös karkkipussista karkkeja, sekä levystä suklaata. Ihan kamala yö. Herätessä olo oli, kuin jyrän alle jääneellä. Vaaka näyttää, että olen lihonut parissa kuukaudessa 15kg. Mirtatsapiini kerää kyllä nestettä ja osa on selvää nestepöhöä, mutta osa tietysti läskiä. Ennen olisin ollut kauhuissani. Nyt vain välinpitämätön. Onhan välinpitämättömyyskin jonkinlaista itsetuhoisuutta. Tai sitten se on masennusta. Farkut kirraavat aika pahasti ja käveleminen tuntuu lyllertämiselle. Ei se silti estä minua syömästä pizzaa Cociksen kanssa, kuten juuri tein. Olen lukenut tuollaisen lääkkeen puhkaisseen monelle piilevänä olleen diabeteksen. Meillä on suvussa sokeritautia. Kortisolin puutehan tekee kroonisen matalan verensokerin, joten ehkä siksi minulla tarve vetää makeaa ja hiilihydraattia. Mirtatsapiini buustaa tätä yhtälöä niin ei hyvät seuraa. Tekisi mieli lopettaa koko Mirtan syöminen, mutta en uskalla. Pelkään, että luisun taas syvemmälle ja alan hautomaan itsemurhaa ja lopetan syömisen kokonaan. Mieleni ei enää kestä niin rankkaa masennusta, olen varma siitä. Koska selvää ratkaisua ei ole, en tee ratkaisua suuntaan taikka toiseen. Se on niin minua.

Ilmasta turha kait mainita, että harmaata on, pirun hämärää ja räntää sataa. Huomaan, että tällaiset ilmat alkavat vaikuttamaan mieleen. Tänään erityisesti sen kauhean yön jälkeen olen reagoinut tähän synkeään ilmaan lievästi melankolisella mielellä. Kauhujen yön jälkeen halusin lähteä kiertelemään kauppoja ihan sen vuoksi, että pääsisin eroon siitä hirveästä fiiliksestä, jonka yö jätti. Muutenkaan en halunnut olla koko päivää kotona. Kiersimme muutaman halpisketjun romumarketin läpi. Oli kyllä tarvekin hankkia esim. kodin siivousaineita ja välineitä uusia, hammasharjaa, tahnaa ja kaikkea tylsää. tuollaisen ostamisia aina lykkään, kun eivät ne anna mitään ostamisen hurmaa, eikä inspiraatiota, kuten esim. sisustusesineet ja pienet kivat jutut, kynttilät ja sen sellaiset. halusin kyllä nähdä mitä alennuksia mahdollisesti olisi. Sovitin parit farkut ja yhdet saappaat. Farkut olivat kyllä minun kokoa, mutta eivät mahtuneet. Vinkuintiassa tekevät tosi pieniä kokoja tai sitten olen vaan niin fättäri. Saappaat olivat hyvät, mutta en silti ostanut, kun alennettunakin maksoivat aika reilusti. Tyydyn entiseen Sipoon lantajaakkotyyliin.

Ostin siis siivoustarvikkeita ja aineita. Koti pitää olla siisti. Kesällä olin niin pihalla, etten ahdistukseltani ja masennukseltani jaksanut/pystynyt edes siivoamaan, kuin joskus. Yleensä siivoan kaksi kertaa viikossa, kuten nykyäänkin. Nykyään en tunne niin usein ahdistusta, mutta olo on usein sellainen tasapaksu ja alakuloinen. Luulen, että lääke auttaa, ettei mene ihan syvään masennukseen ja ahdistukseen, mutta ei se kokonaan olotilaa tietenkään voi parantaakaan ja lisäksi se tekee tasapaksun (ja muutenkin paksun) olon. Ikäänkuin tunteettoman robottiolon. Ja jonkinverran väsyttää. Sehän on Mirtatsapiinin yksi sivuvaikutus. Minä olin jo valmiiksi väsynyt ennen kuin aloin Mirtaa syömään, joten enpä tiedä oliko se nyt niin hyvä valinta. Mutta parempi sekin olla vähän tasapaksuna ja haukotella, kuin olla levottoman ahdistunut ja niin masentunut, että itsemurha pyörii päässä 24/7.

Ostin minä yhden valkoisen, vanhantyylisen kukkaruukun (alkavat myydä jo kevätjuttuja) ja yhden valkoisen kynttilän lasijalalla. Kyllä, olen valkoisen fani ja vaikka minua inhottaakin, että KAIKKI muutkin tuntuvat suosivan tyyliä "vanhaa ja valkoista", mutta se on ollut minun suosikkityyli jo lapsesta saakka, joten en siis mene muodin perässä vaan muoti menee minun perässä (vitsi..)

Ei se ostoskierros oikein piristänyt mieltä, vaikka ihan kiva oli olla liikenteessä. Kuitenkin perusvire oli alakanttiin ja synkeä ilma sai mielen vaeltelemaan harmaisiin asioihin. Mietin ensinnäkin, kuinka ristiriitainen suhtautuminen minulla on noihin halpismarketeihin (Tarjoustalo, Hong Kong, Robin Hood ym.) Toisaalta inhoan niiden kalseaa ja turhanpäiväistä, muovista tunnelmaa ja ihmisiä, jotka siellä vaeltavat paikatakseen sielunsa tyhjyyttä pienellä rahalla, kuten minäkin. Ja toisaalta taas TARVITSEN näitä paikkoja, saan tyydytystä, kun maleksin siellä ja ostan pikkurahalla jonkin kauniin esineen. Haluaisin pysyä niistä erossa, mutta häiriinnyt jos en pääse niihin. Minulla on siis riippuvuus myös halpiskauppoihin. Minua kiehtoo nimenomaan halpakrääsäkaupat. Kalliit kaupat eivät minua kiinnosta (eikä minulla ole rahaa niistä ostaakaan) Joskus ennen kiersin kaukaa ja inhosin näitä krääsäkauppoja. En ymmärtänyt, miten jotkut viitsivät niissä pyöriä. Mutta nykyään niissä myydään kyllä paljon kauniimpaa tavaraa kuin ennen. Ei enää pelkkää muoviskeidaa vaan samaa kaunista, kuin useissa sisustusliikkeissä. Eräs myyjä kerran sanoi, että "ihmisille ei enää kelpaa se muovinen krääsä vaan tason on ollut pakko nousta, koska kilpailukin on nykyään kovaa".

Jättäessämme halpiskaupat ja ajellessamme ruokakauppaan tuijotin synkkää ilmaa ja ajattelin pitkästä aikaa kuolemaa. En omaa kuolemaani, enkä mitään omaa itsaria vaan sitä, kuinka radiossa sanottiin itsemurhien vähentyneen. Minä en usko sitä. Minä vaistoan, että ihmiset ovat kypsyneet tähän elämään. Lähes joka päivä kesästä asti saa kuulla uutisia, kuinka kadonnut löydettiin kuolleena ja tapahtumaan ei liity rikosta. Kuinka auto ajautui suoralla tiellä rekan alle jne. Näitä on koko ajan. Ihmiset tekevät itsemurhia joka päivä, eikä ne mitään ole vähentyneet. Ihmiset eivät enää kestä tätä elämää ja maailmaa.

Suomi on harmaa, pimeä, halpamarkettien ja einespizzojen maa. Omakotitalojen ja asuntoautojen maa. Tyhmien ja pinnallisten ihmisten maa. Mielenterveysongelmien ja itsemurhien maa.

Jos rehellisiä ollaan niin ajattelin minä sitä, että jos vain lakkaisi olemasta ja kaikki tämä synkkyys ja turhuus jäisi pois. En minä itseäni tappaisi, mutta lakkaisi vain olemasta, jotenkin.

Pizzan ja Cociksen jälkeen en enää mieti samaa. Mietin jopa ajelulle lähtemistä vielä, vaikka tiedänkin, että saatan masentua tuosta ilmasta taas, mutta voisin yrittää löytää jonkun oikein jännittävän, aavemaisen reitin, jonka varrella autiotaloja ym. Ehkä ottaisin kameran matkaan...

Mies aikoo tehdä tänään pannukakkua. On se sitten niin hyvä mies. Kyllä minä rakastan sitä NIIN paljon. Ihana murmeli se on😍

Unohdin vain, että ei tuolla kyllä kohta enää näe mitään, eikä edes valokuvata, kun on jo pimeä! En tiedä, kuulostelen.

Sam, Kiva kun kommentoit. En ole ikinä käyttänyt noita ns. kovia kipulääkkeitä kuin sen mitä on joillain sairaala"keikoilla" annettu. Mutta multahan suurinpiirtein kiellettiin paracetamolista lähtien kaikki. Kaikenmaailman psyykelääkkeitä oltaisiin kuitenkin annettu. Tämä sairaus, joka mulla on diagnosoitu jo vuosia sitten, on sellainen, että yleensä sitä sairastavat käyttävät säännöllisesti paracetamolia. Kilttinä ihmisenä yritin sitten käyttää lääkkeitä mahd. vähän, mutta sehän vei mut sitten ihan laidasta toiseen. Pahinta kaikessa on ollut, miten lääkärit ovat syyllistäneet mua näistä ns. toisista säryistä (joihin sain diagnoosin vasta viime syksynä). Sitä en voi tänäkään päivänä ymmärtää. Eikä tilanteelleni enää juurikaan mitään voi tehdä, voidaan tosin todeta, että särkyni eivät ole ns. vaarallisia, vaikka ovatkin ajoittain erittäin kovia. Tähän saa vain tottua, että tätäkin särkyä on useina päivinä kuukaudessa.

Liikunta onkin sitten se suuri kysymys, jota harva lääkärikään ymmärtää. Nimittäin melkein mikä tahansa liikunta voi laukaista ihan äärettömät kivut, erittäin ns. mitätönkin liikunta. Kävelyllä käyminenkin on aina arpapeliä, mutta yritän silti välillä käydä. Kausittain se tuntuukin jopa hyvälle. Kyllähän mua yleisesti pidetään laiskana ja saamattomana terv.huollon piirissä . Välillä kun parempi kausi, yritän tehdä niitä fysioterapeuttien antamia jumppaliikkeitä, mutta jo hyvin vähäinenkin liikunta voikin saada aikaan aivan suhteettomat kivut. Siinä voi mennä jopa viikko, pari, että toivun. Juuri tänään lueskelin taas netistä yhdestä diagnoosista, missä mainitaan juuri tuo kohtuuton kiputaipumus liikunnan jälkeen. Joskus sitä on yrittänyt erilaista liikuntaa väen väkisin ja se on sitten niin täysin lamaannuttavaa.

Mitäs AK tänään puuhailee?

Kivuista puheenollen. Sam, kirjoitit mielenkiintoisia. Minä kyllä tiedän, mitä OIKEA KIPU on. Ei siis mikään pikkujomotus vaan sellainen, joka tuo kylmän tuskanhien pintaan, pistää hampaat irveen ja polttaa, kramppaa, vie jalat alta ja "kuin puukkoa väännettäisiin" tai saisi kauheita, kivuliaita sähköiskuja ja paljon muuta vastaavaa. Ei minulla, mutta vierestä olen seurannut yli neljä vuotta mieheni kipuhelvettiä, joka on siis jatkuva, tauoton ja mitään taukoa antamaton hermosärky pahimmasta päästä. Sellaista kipua ei erkkikään kestä ilman kipulääkkeitä. Joka muuta väittää ei ole kovaa kipua nähnytkään. Miehelläni menee tällä hetkellä Lyrica maksimiannoksella päivässä (eihän se kipua vie pois, mutta ainoa lääke, joka auttaa edes vähän, että pystyy jotenkin olemaan) Oppareista..Minulla oli lyhyen aikaa melko järkyttävää luustosärkyä, johtuen valkosolun kasvutekijöistä, joita minuun pisteltiin. Minulle kirjoitettiin automaattisesti Oxynormia ja Oxycontinia. Minähän käytin näitä vain silloin, kun sain niitä (ei miellyttäviä) luustosärkyjä. Kun miehelläni oli erityisen kauheat tuskat hän kokeili Oxynormia, joka auttoikin hyvin kipuun, mutta vain muutaman tunnin. Mies otti aina silloin tällöin kovimpaan kipuun. Nykyään minulla ei ole enää reseptiä noihin lääkkeisiin, koska ei ole kipujakaan. Miehelleni ei kukaan lääkäri suostu niitä kirjoittamaan, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää, mutta aika ärsyttävää, ettei kirjoiteta edes pientä määrää otettavaksi silloin tällöin, että saisi "levätä" niiltä helvetin tuskiltaan. Neljään vuoteen ei mies ole nukkunut yhtään yötä normaalisti. Kipu valvottaa ja unet ovat korkeintaan parin tunnin "horteita" tai sitten valvottaa koko yön. Mieheni on kuitenkin entinen palkkasotilas ja muukalaislegioonalainen, joten ei "pienestä" valita, eikä jää "tuleen makaamaan". Jollekin toiselle, kun ne mieheni kivut lykättäisiin niin se makaisi lasaretissa voivottelemassa. Minun mieheni pakottaa itsensä elämään normaalia elämää eli tekemään kotitöitä, pihatöitä, ajamaan autolla ja kiertelemään minun kanssa kaupoissa, vaikka välillä kipu meinaa "lyödä jalat alta". Nämä kipujutut on kyllä ihan kauheita. Ei niitä toivoisi edes maailman mulkeroimmalle.

Minulla oli outo, kiehtova pimeäseikkailu. Nimittäin joskus kolmen jälkeen aloin miehelle vihjailla, että olisi kiva lähteä vielä ajelulle. Mies ei ollut oikein innostunut, kun kauppasuhinoitten jälkeen oli jo selkänsä alkanut särkemään kovin. Minäkin aloin sitten jo empimään, kun huomasin, että melkein pimeä jo oli. Ajattelin, eihän siellä edes näe maisemia, pelkkiä valoja. Kuitenkin ajatus tien päälle lähtemisestä ei jättänyt minua rauhaan. Ensin mietin, jos jonnekin kirppikselle olisi menty, mutta netistä katsoin muutaman kirppiksen aukiolot ja kaikki menneet jo kiinni. Sillä välin mies alkoi jo tehdä lähtöä (ajatteli, että pakko lähteä, etten ala vonkumaan) Minä hyppäsin hynttyisiin ja kohta huristeltiin melkein pimeässä tuttuja reittejä. Minulla oli hiukan vauhdikas, epätodellinen, jännityksenhaluinen olo. Tiirailin kaikki aution näköiset rakennukset ja ajoimme myös autiosuosikkini Valkoisen ohitse. Joku kerta aion mennä tirkistelemään sen ikkunoista sisälle, kutsukoot porukat sitten vaikka poliisin paikalle, en piittaa.

Ajelimme erästä metsä-rantatietä, jonka varrella hienoja taloja ja huviloita. Äkkiä se metsä alkoi kyllästyttää minua ja halusin jonnekin kaupungin valoihin, jonnekin ostamaan jotain. Tuli pakonomainen tarve löytää joku avoinna oleva kauppa, josta voisin ostaa j-o-t-a-i-n. No, eipä ollut juuri mikään paikka enää auki. Isoihin ruokamarketeihin en halunnut mennä. Ajelimme parin pikkukapungin läpi, kun aloin puhumaan, että muistelisin siinä kaupungissa,jonka läpi juuri ajoimme olevan drive-in Hesburgerin. No, siitä Hessuburgerista yleensäkin olen höpissyt pitkin syksyä ja talvea, että pitäisi sinne mennä ja aina se on jäänyt. Kaupungissa, jossa asumme on HB niin typerissä paikoissa, ettei sinne tule mentyä koskaan. Tuntui, kuin olisimme ajelleet satoja kilometrejä ensin läpi metsien ja merenrantojen ja sitten kaupunkien. Maisemat ja valot muuttuivat kaikenaikaa matkan edistyessä, vaikka tosia asiassa emme ajelleet niin kauaa. Niin, sitten tulee hupainen juttu. Ensin siis aloin puhua siitä, että olisi joku kauppa auki. mistä voisin ostaa jotain. Mies alkoi olla vähän kärsivän näköinen. Alkoi kait jo kyllästyä minun ostomaniaan. Etsittiin kauppoja, ei ollut auki. Sitten aloin tosiaan siitä Hessusta höpisemään. Mies tiukin ilmein kurvasi auton sivuun ja alkoi puhelimensa navigaattoriin näppäillä lähintä Hessua. Navi alkoi opastaa meitä. Siinä kurvaillessa se puhelin sitten lensi lattialle ja liukui puoliksi penkin alle. Mies alkoi jo kiroilla, kun joutui kipeällä selällä samalla autoa ajaen venkoilemaan ja taivuttelemaan itseään saadakseen puhelimen kiinni, ennen kuin se luisuu penkin alle. Minua tilanne huvitti suuresti. Se oli niin koomista, kun puhelin sieltä pimeästä jostain päpätti niitä ajo-ohjeita ja mies kiroili ja koitti saada sitä kiinni. Keskityin pitämään naaman peruslukemilla, koska en uskaltanut alkaa naureskelemaan. No, puhelin saatiin kiinni ja kohta olimmekin jo perillä Hessun pihalla. Seuraava ongelma: Siellä ei ollutkaan uusia makkaraperuna-annoksia, joista olin lukenut netistä. Olisin siis vain halunnut testata onko Hessun makkaraperunat mistään kotoisin. Mies vilkaisi minua. Odotti, että saan jonkun kohtauksen (joskus reagoin hieman ylimitoitetusti pettymyksiin) Sanoin vain, että ei se mitään, otan sitten jotain muuta. Minulla oli ollut jo niin hauska seikkailu, etten viitsinyt alkaa valittamaan. Otin toisen aterian ja lähdimme ajelemaan kotiinpäin. Nostalgialta soi non-stoppina hyviä biisejä ja laulaa hoilotin niitä putkeen, koska jostain kumman syystä muistan lähes kaikkien suomalaisten ja valtaosan ulkomaalaisten biisien sanoista, ainakin kertosäkeet lähes mistä vain. Lauluääntä oli ennen julkisiin esiintymisiin saakka, nykyään ei niinkään, mutta toisaalta nykyään hoilotan estottomammin🙂

Tulimme kotiin ja hotkaisin (pienen) aterian. Sitten aloinkin raportoimaan tänne. Tänään olikin hieman aktiivimpi päivä ja ihan kiva niin. Siellä metsässä ajellessamme minulla tuli yhtäkkiä ajatus (usein minun on helpompi ajatella luovemmin auton kyytissä), että jos mies jättäisi minut niin mitä sitten tekisin. Samalla alkoi soida Queenin Show Must go On, joka on usein esitetty hautajaisbiisinä ja minusta alkoi tuntua jotenkin kohtalokkaalle. Tajusin, että olen hyvin riippuvainen tästä parisuhteesta. Oikeastaan se on kaikki mitä minulla on. Muutaman sekunnin ajan tunsin melkein paniikkia. Tuijotin metsämaisemaa, ettei mies olisi huomannut kyyneleitä, jotka valuivat poskilleni. Kuivasin äkkiä kyyneleet ja sanoin, että silmiäni kirvelee jostain syystä. Mies ei kait tajunnut, että itkin. Tajusin tosiaan yhtäkkiä hyvin, hyvin tarkasti sen, että jos mies yhtäkkiä sanoisi, että se on loppu nyt niin jäisin hyvin avuttomasti, kuin nalli kalliolle ihmettelemään, kuten aikasemmankin eroni jälkeen. Luultavasti löytäisinkin itseni pian jostain suljetulta. Sekunnin ajattelin, että tilanne olisi niin kestämätön, että surmaisin itseni ja mieheni. Edellisen eron aikoihin ehdin miettiä kuukausitolkulla, että jos asiat päättyvät huonosti (eroa tehtiin monta kuukautta) niin otan hengen, sekä itseltäni, että silloiselta mieheltäni. Olin vaipunut eräänlaiseen psykoottiseen masennukseen, missä realiteetintajuni alkoi hämärtyä. Sitten tajusin, että en minä sellaista oikeasti tekisi. Niin kauheaa kuin se olisikin niin olen jo oppinut, että minkään parisuhteen vuoksi, eikä yhdenkään miehen vuoksi kannata kuolla. Näin sen ainakin nyt ajattelen.

Hämärä, Kiitos kun kerroit tuosta kipuasiastasi. Nyt minun on hirveän paljon helpompi hahmottaa elämääsi, kun tiedän tuon. Anteeksi, etten ole kommentoinut sinua eilen, enkä tänään, koska olen ollut menossa. Ehdin vielä lukea niitä enemmän, kun "asetun aloilleni" jos vaikka huomenna tulee kotonaläsötyspäivä, eihän sitä koskaan tiedä. Mielelläni luen sinua. Sinulla on mielenkiintoisia ajatuksia. Ja Sam, ihanaa, että olet kirjoittanut🙂 Luulenpa, ettei ole yhtään huono idea, että kirjoitat tänne silloin, kun niin haluat. Täällä me aina luemme sinua ja jaamme asioita kanssasi, kun haluat. Sinullakin on niin paljon elämänkokemusta ja tietoa eri asioista, että osaat muitakin neuvoa. Ja saahan sitä kirjoittaa (ainakin minun puolestani) ihan mitä mieleen tulee. Itse kirjoita joskus ihan ajatuksenvirtaa vaan. Se on joskus terapia ja joskus luovaa kirjoittamista.

Mitenköhän..Onko Hämärän kotona ja vessassa tänään pörissyt? (Proot, proot) Viitaten kirjoitukseesi. Täällä on tänäänkin pörissyt jonkin verran. Enimmäkseen mies. Ja onhan tuota autoakin pörisytetty tänään. Hur-mur. Voi ei, taitaa olla parempi nyt huilata hetki, alkaa näemmä jutun taso laskemaan jo aika alas🙂

Koitan vaikka Westön uusinta vilkaista, tuskinpa pystyn keskittymään, kun vauhdin hurma on vieläkin suonissani. Minä haluaisin kiitää autolla tuhatta ja sataa öisellä motarilla. Siinä on kohtalon tuntua, aina.

PS. Onneksi olkoon 45-vuotias F1-Sankari. Muista, että puoli maailmaa rukoilee puolestasi. Vai Jumala yksin tietää, tuletko enää takaisin.

Oikein arvasin. En pysty syventymään kirjaan, koska olen vielä liian levoton äskeisestä "autoseikkailusta". Kait minulla on bensaa suonissa ja vauhti kallossa, heh. Hämärä: Uskon, että liiallinen hiilihydraattien saanti väsyttää. Toiset ovat vielä herkempiä, kuin toiset. On yksilöllistä, kuinka elimistö sietää hiilareita. Joitakin jo pienet määrät väsyttävät ja aiheuttavat vaikka mitä oireita. Minä olen aina tiennyt olevani hiilariherkkä ja useita vuosia, jo ennen tätä karppausbuumia olin vaistoni opastamana vhh-ruokavaliolla. Nyt olen lipsunut puputtamaan ties mitä ja luulen, että sillä on aika suuri osuus hyvin/huonosti-vointiani. Toki se on vain yksi osa isommasta palapelistä, mutta kuitenkin. Sokeri ja valkoinen vehnä ei ole kellekään hyödyksi ja minähän saan sitä nykyään melkoiset määrät. Ennen Mirtan aloittamista en liiemmin himoinnut hiilareita, kuten nyt. Myös pimeä vuodenaika altistaa väsymykselle ja tavallista suuremmalle hiilarihimolle.

Täksi yöksi meinaan kätkeä kaikki namut paikkaan, josta en varmasti niitä saa, vaikka kuinka koomassani niitä tonkisin. Ja jos saan niin piru minut periköön. Laitan pöydälle sängyn viereen vain "terveellisiä" eväitä. Onneksi ehdin ennen nukkumaanmenoa vetää kaikkia herkkuja😋 Kyllä minun pitäisi tiukemmin suhtautua syömisiini, mutta jostain syystä, luulen, että tuo lääke tekee minusta hieman sellaisen välinpitämättömän, että tajuan kyllä, mutta en ala toteuttamaan mitään järkevää asian hyväksi. Mieli ei tottele tahtoani. Ei oikein hyvä. Pitäisi kait vain väkisten olla ankarampi. Kohta onkin taas aika ottaa se nappi.

Oikeastaan tämä päivä oli ihan mukava. Hyvä, että on edes välillä mukavampia päiviä ja elämä tuntuu lähes normaalille. Minulla niin rajusti vaihtelee se, miten tunnen asioista ja millä mielellä olen. No, en kait muuten olisikaan mielenterveyspotilas. Enhän minä itse itseäni sellaiseksi miellä, mutta papereissahan olen. Tuntuu sekin toisinaan vähän kolkolle. Ne merkinnät säilyvät siellä lopun ikäni ja aina ne sieltä näkyvät. Sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja toistuva, vaikea-asteinen masennus psykoottisin piirtein. Hallelujaa. Onhan sitten vähän vaikea mennä vaikka rytmihäiriöitä tai hengenahdistusta valittamaan. Tiedetään jo, että menee masennuksen piikkiin, aivan kaikki. Huoh.. Niinhän ne on mennyt tähänkin saakka. No, lymfooma ei mennyt, koskat selvät muutokset olivat näkyvissä jo ensimmäisissä keuhkokuvissa ja verikokeissa. Niitä ei voinut mitenkään masennus aiheuttaa. Mutta nyt..kaikki meni masennuksen piikkiin, ennenkuin todettiin esim. se epätavallisen matala kortisoli ym ja sain sentään ajan sinne endokrinologille. Sanoin jo Pönttölässä ollessani, että minua vaivaa jokin muukin, kuin masennus ja masennus on vain tulema jostain toisesta, ruumiillisesta vaivasta. Syyttivät, että somatisoin kaiken ja olen luulosairas. Sanoin, että itse tunnen kyllä itseni. Pakkasin kamani ja lähdin sieltä. Päästivät ihan suosiolla. Olinhan käynyt liian "hankalaksi" potilaaksi. Papereissa luki "ei sovellu osastohoitoon", hah! Ja vain siksi, että en suostunut mielistelemään muutamaa hoitajaa ja pidin tarkasti puoleni omista oikeuksistani saada esim. tarvittaessa lääkäri paikan päälle. Tämä oli heille liikaa. Olin liian vaativainen ja työläs potilas. Kauhea paikka se kyllä olikin, aivan kauhea. Hoitajat todella tylyjä ja piittaamattomia. Psykiatrian lääkäri aivan kahjo itse. Osasto surkeassa kunnossa ja siisteys ja hygienia ala-arvoista tasoa (mm. paskaa tuhrittu ympäriinsä) Ruoka ala-arvoista. Esim. kierrätetään samoja leipiä, kunnes ovat homeessa tai kuivia korppuja. Kierrätetään päivstä toiseen samat jugurtit. Lakkautetaan aamupuuron tarjoilu kokonaan. Tämä on sitä säästöä, koska eräs suomen suurimpia sairaaloita on lähes konkurssissa. Minä vaadin saada osastolla perusverikokeet otettavaksi, koska olin hyvin huonovointinen (en tajunnut sen johtuvan neuroleptien mielivaltaisesta syöttämisestä) Minulle vastattiin, ettei sunnuntaina oteta mitään kokeita, että tajuanko, kuinka kalliiksi se tulee sairaalalle teettää sunnuntaina verikokeita. Vastasin, että se ei ole minun murheeni vaan minulla on oikeus vaatia itselleni terveyteni tarkastamista jos tunnen vointini huonoksi muutenkin, kuin henkisesti. Vaadin heitä välittömästi hommaamaan minulle sekä verikokeet, että lääkärin paikalle. Ensin vihaisesti melkein huusivat, että ei tule onnistumaan. Sanoin, että otan yhteyttä potilasasiamieheen heti, kun kykenen. Paiskasivat huoneeni oven kiinni niin, että karmit soi, mutta puolen tunnin kuluttua tuli paikalle verikokeen ottaja ja sitten lääkäri. Ja sittenhän jo lähdinkin kotiin. No, se siitä. Mutta, enää koskaan en sinne osastolle tule menemään se on aivan varma. Menin, koska luulin saavani hoitoa. Ei ollut mitään hoitoa, paremmin voin kotona.

Nyt olen saanut höyryjäni purettua tänne ja alkaa hieman raukaisemaan. Taitaa olla aika ottaa lääke ja iltapalaa. Ehkä sitä kirjaakin vielä...🙂

Kyllä se on ihan totta, että joskus kipuihin on pakko saada lääkitystä. Aivan kuten Kuunvalo sanoit, ilman lääkitystä lähtis järki päästä aika nopeesti, kun nukkuminenkin on mahdotonta. Kyllä meni lääkkeitä minullakin, mut huomattavasti vähemmälle se lääkkeiden syönti olis jääny, jos olisin tajunnut suhtautua muuhun kuntoutukseen alusta lähtien tarpeeksi vakavasti. Aluks ne ohjeet vaan tuntui tosi tyhmille ja niiden tekeminen sattui helvetisti. Motivaatiokin oli pahasti pakkasen puolella, mut onneks sitä tajus jossain vaiheessa, että se oli ainoa tapa saada itsensä kuntoon. Hermokivuista kärsin ajoittain vielä tänäkin päivänä ja jokaisella kerralla se tuntuu yhtä kauheelle, mut ei mulla olis vara niistä valittaa, kun muistelee, missä kunnossa olin jossain vaiheessa. Olin todella onnekas, koska vammat olivat sellaisia, että minulle tarjoutui mahdollisuus saada itseni kuntoon, sillä läheskään aina se ei ole mahdollista. Ei liikunta tuo todellakaan aina sitä helpotusta, mutta ainakin tuki-ja liikuntaelin vammojen kuntoutuksesta tiedän itseni lisäksi monta muuta, jotka ovat saaneet oikean avun kipujen hoitoon fysioterapeuttien ohjeilla. Kipulääkityksistä sanon vielä sen, että on hienoa, miten joiltakin löytyy itsekuria sen verran, ettei lääkkeiden käyttäminen johda riippuvuuteen. Minulla tais olla jo ennen kipulääkityksen aloittamista aika vahvat taipumukset koukuttaa itseni melkein mihin tahansa, millä pääsi pois tästä maailmasta. Piti käydä läpi sekin puoli elämästä, mut hyvä, että sitä itsekuria löytyi myöhemmin sen verran, että pääsin pois niistä jutuista. Teillä molemmilla oli myös vähintäänkin kyseenalaisia kokemuksia lääkäreiden suhtautumisesta kipuihin ja minusta saatte kolmannen jäsenen siihen porukkaan. Ehkä se johtuu minun kohdalla siitä, että vuosien varrella on tullut istuttua tosi monen eri lääkärin vastaanotolla ja niiden lekureiden joukkoon on mahtunut myös muutamia omalaatuisia tapauksia. Onneks suurin osa on ollut tosi asiallisia, mut aikoinaan minäkin olen saanut kuulla lääkäreiltä mm. sellaisia väitteitä, että kivut ovat itse aiheutettuja, vaikka minusta ei löytynyt sillä hetkellä kovinkaan montaa sellaista paikkaa, joka olisi säilynyt ehjänä/toimintakykyisenä, enkä ollut todellakaan aiheuttanut sitä itse. Hauskin tapaus oli eräs helvetinkallis fysioterapeutti, jonka luona kävin tasan kaksi kertaa. Hoito oli molemmilla kerroilla samanlainen. Menin vastaanotolle, paita pois, sit mahalleen makaamaan, pari lämpötyynyä selän päälle, jonka jälkeen fysioterapeutti ilmoitti lähtevänsä ruokatunnille ja palaavansa noin 45 minuutin kuluttua. Makailin siinä sen kolme varttia, jonka jälkeen tämä helkkarin puoskari palasi huoneeseen ja ilmoitti vastaanottoajan päättyneen siihen. Kun sama kuvio toistui myös toisella käynnillä en oikein tiennyt olisiko siinä pitänyt itkee vai nauraa. Lopulta en tehnyt niistä kumpaakaan, vaan vaihdoin fysioterapeuttia. Kyllä se tuntui silloin vähän oudolta, kun olin siinä kunnossa, että vietin 20 tuntia vuorokaudesta sängyn pohjalla kipujen takia, mut näin jälkikäteen tapaus lähinnä huvittaa. Jeps, nyt suihkuun, niin silmät aukee tähän päivään. Ilmojakin on pidellyt, vettä sataa ja kaikkia vituttaa, edelleen..

Toivottavasti kaikki Muruset Mussulit Murmelit ovat nukkuneet hyvin🙂 Minulla oli taas aika vauhdikas yö, mutta en jaksa siitä välittää. Sokerikoomazombiekin näyttää yöllä rapistelleen täällä karkkipusseja..huoh. En sitten saanut niitä piilotettua.

Minulla on kova ostovimma päällä (edelleen). Haluaisin kyllä nyt jotain ihania vanhoja esineitä ja niitähän voisi löytyä lähinnä kirppiksiltä. Olisikohan se suunnattava kirppiskierrokselle? Jonkun talvisen kukankin haluaisin. Mietin, olisiko Plantagenissa käytävä? Hmm..Jonnekin haluaisin lähteä. Täytyisi vain hienovaraisesti saada mies innostumaan ideasta. Hän varmaan haluaisi jo levähtää tämän päivän selkänsä vuoksi, mutta minä en jaksa kyllä koko päivää kotona olla nyt, kun olen jonkinmoisessa vauhdissa. Kirppisvaihtoehtoja on monia. Kaikissa ei voi käydä samalla kertaa. Täytyy suunnitella joku "reitti".

Täytyy valmistautua aamupalan syönnillä niin jaksaa kaivella ja tonkia.

Palaillaan!

Hah! Olen pettynyt.

Suunnittelin muka kivan päivän ohjelmineen, eikä MIKÄÄN mennyt putkeen. Siis ensin oli vuorossa kirppisten kiertelyä. Kävimme monta kirppistä, enkä löytänyt yhtään mitään minua kiinnostavaa, vaikka näistä paikoista ennemmin olen löytänyt aina. Tavara oli ihan surkeaa ja hinnat pilvissä. Kävimme sentään kolmen kaupungin kirppikset läpi..aika omituista.

Ja ilma on edelleen vaan synkän, räntäsateisen harmaata mössöä. Yhdistettynä likaiseen, tylyn urbaaniin, ruuhkaiseen betoniviidakkoon on maisema yksinkertaisesti ruma. Sitten mies ehdotti, että menisimme syömään jonnekin. Hyvä idea ja ei kun miettimään ruokapaikkaa. Olisiko se mahdollisesti Kiinalainen? Ei, en tykkää. Pizzeria? Ei todellakaan. Tavallinen, viihtyisä ruokaravintola, jossa suomalaista ruokaa? Yep! Mutta sellaista ei vain ole. Ei se mitään. Jatkan sitkeästi Drive-In Hessun etsimistä täältä, mistä saisi sen makkaraperuna-annoksen, että voisin viimein testata onko siitä mihinkään. Miehen puhelin jälleen esille. Kartta näyttää, että melko lähellä olisi DI-Hessu, jossa valikoimissa MP. Hihkun riemusta ja ajamme sinne. Siellä ei olekaan MP. Ei ole koskaan ollutkaan. Tivaan, miten voi olla mahdollista, että sitä ei ole missään, vaikka Hesen sivut niin väittävät. Tarjoilija kertoo, että lähikaupungin Hesestä pitäisi löytyä. No, sinne emme enää lähde ajelemaan. Mutta, voitte uskoa, että en ole luovuttanut vielä. Tiedänpähän ainakin minne teen seuraavan "retkeni". Tosin meinaan soittaa sinne etukäteen ja tiedustella onko siellä varmasti myynnissä MP. Et silleen hei!

Sättien ja haukkuen, sekä kirppikset, että ruokapaikat, että koko nykysuomen ajelimme lähikauppaamme hakemaan ruokavermeet ateriaan, jonka aiomme ihan itse valmistaa ja joka todennäköisesti tulee olemaan parempi, kuin mikään ravintolan ylihintainen annos.

Vaikka itkeä tirautinkin pettymyksestä, lähinnä siksi, etten löytänyt niitä kivoja vanhoja esineitä, enkä saanut elämystä, ei mielialani nyt mitenkään aivan maassa ole (ainakaan vielä) Sanoin miehelle, että huutaa sitten jos tarvitsee apua keittiössä. Ei se varmaan huuda, kun haluaa itse tehdä sen ruoan. Minulle on wieninleikkeitä, miehelle entrecotepihvejä vai mitä lie..sienikastiketta ja paistinperunoita. Jälkiruoaksi pieniä donitseja ja suklaakakkua.

Saa nähdä joutuuko sitä huomenna lähtemään retkelle taas MP:n metsästykseen jos tällä kertaa tärppäisi. Minulla kun pakkomielle johonkin iskee niin en hevin luovuta ennenkuin olen sen saanut. Sitten jos se juttu ei ole ylimaallisen hyvä niin unohdan sen yhtä nopeasti.

Ei voi sanoa, että ihan p-aska reissu, tulihan siinä ajelua ja ihmistenilmoilla olemista, mutta aika turhanpäiväinen tavoitteisiin nähden. Minä olen fiilisihminen ja kaipaan jatkuvasti kohottavia elämyksiä pysyäkseni erossa tyhjyydentunteesta, ahdistuksesta ja depressiosta. Onnistunut elämys voi olla rahallisesti hyvin halpa. Jokin kirppisretki, joka menee nappiin. Hyvä ilma, hyvä ruoka, hyvä mikälie..

Kohtahan tuo on jo pimeä. Ruoka valmistuu. En sanoisi, että hirveästi kiinnostaisi nyt tarttua Westön kirjaan, mutta pakko kait se on yrittää. Mielessä painaa pettymys vielä. Toivon ruoan olevan se kohottava elämys. Muuta kohottavaa ei tälle päivälle enää voi keksiä. No, yritetty ainakin on.

Mitähän teille muille kuuluu? Kirjoitelkaapa kuulumiasianne🙂

Mietin tätä päivää. Oli tavallista toiminnallisempi päivä, mutta ei silti sellainen, joka olisi tehnyt minut jotenkin enemmän tyytyväiseksi. Onnellisuudesta en viitsi edes puhua. Onnellinen en ole ollut varmaan ainakaan kahteen vuoteen. Voi sanoa, että on ollut huonompia ja parempia päiviä, mutta onnellinen, edes hyvin tyytyväinen en ole ollut. Aika pitkä aika olla jollakin tapaa onneton. Ei ihme, että mielenterveys alkaa todella rapistua ja elämä kutistua. Mietin, tulenko enää koskaan olemaan onnellinen? Se on vaarallinen kysymys. Sitä ei saisi liikaa pohtia, koska jos vastaus on ei niin se olisi liian masentavaa, eikä silloin olisi enää mitään motivaatiota elää.

Kuoleman uhka saa jotkut ihmiset elämään sen jälkeen täysillä ja olemaan onnellisia, että ovat hengissä. Minun mielestä minulle ei ole käynyt niin tai sitten prosessi on vielä kesken. Minua melkein kuoleminen ja kuoleman uhka ovat varmaan vain ahdistaneet ja masentaneet, enkä pääse ajatuksesta eroon, että elämäni on tavallaan mennyt niiden vuoksi pilalle. En sano, etteikö se voisi vielä muuttua, mutta uskoni elämään ei muutenkaan aina ole ollut niin vahva, ilman mitään sen erityisempiä extremekokemuksia.

Tavallaan kaikki on ollut ja on edelleen, kuin ahdistavaa unta, josta odotan/haluan herätä, mutta en oikein tiedä miten? Juuri nyt ulkona on hyvin synkän ja kylmän näköistä. Aistin miehen olevan hieman onnettomalla tuulella. Hän on varmaan kipeä ja lisäksi epäonnistunut retki ja epäonnistunut ruokakin tekivät tehtävänsä.

En tiedä itsestäni. En aio luovuttaa millään tavalla, mutta elämä tällaisenakaan ei ole tyydyttävää. Vertaan jatkuvasti entiseen. Tyhmää, mutta niin vain teen. Ajatus, tunne ja muisto siitä, kuinka onnellisen "täydellistä" kaikki silloin oli saa vieläkin ja tälläkin hetkellä kyyneleet silmiini. Elämä jatkuu, mutta millaisena, se on arvoitus.

Suuri filosoofi Matti Nykänen on varmasti oikeassa lausahduksessaan "Elämä on ihmisen parasta aikaa". Mitäpä tuohon voisi oikein sanoa?

Vähän apea fiilis, enkä oikein edes tiedä miksi..

Että mua alkaa nyt tosissaan itkettämään ja masentamaan koko tämä oleminen! Nimittäin äsken, kun söin toffeeta, lähti pala hampaasta. Hienoa. Takimmaisesta poskihampaasta aika iso pala tai en tiedä onko pala vanhasta paikasta. En ole vielä valosammassa, kuin täällä makkarin hämärässä tsiigannut sitä.

En oo tiennytkään, että mun hampaatkin on ihan p-askat ja alkaa lohkeilla pois. Sekin vielä..Tuntuu tällä hetkellä niin, että saan kohta jonkun hepulin. Tekis mieli raivota ja itkeä ja heitellä tavaroita mäsäksi. No, oikesti en niin tee vaan korkeintaan itkeä tillitän. Mihinkään hammaslääkäriin en tästä lähde, enkä voikaan, koska täällä ei ole lähellä mitään päivystystä, kuin viereisessä isossa kaupungissa ja sinne nyt en todellakaan halua lähteä.

Ei vielä ainakaan särje..Vähän kieleen hankaa se lohkeaman reuna. Ei ole koskaan ennemmin hampaasta lohjennut mitään. Meinasin saada sydärin. Itse asiassa olen vieläkin melko järkyttynyt. En oikein tiedä mitä tehdä. Olen vain ihan mykkänä ja tuijotan tätä tietsikkaa.

Taidan lamaantua, fuck!