Voi jepulis. En osaa nyt keskittyä mihinkään. Yritän olla ihan normaali ja sytytin kynttilän ja laitoin jouluradion soimaan. Mies kysyi otanko aamupalaa, mutta ei sekään nyt maistu. Olen sillain jähmettynyt en osaa alkaa mitään tekemään..plääh.

Ilman lääkitystä kyllä varmaan tilanne olisi hirveä. Hyppisin jo seinille, itkisin ja miettisin mahdollisesti itsaria. Nyt ei onneksi sellaiset tule mieleen. On vain sellainen sumuisen jähmettynyt ja lievästi jännittynyt olo...

Kunpa kaikki menisi hyvin. Kunpa kaikki menisi hyvin....tätä on hyvä hokea, kuin mantraa.

Aikakin menee äkkiä. Ennen kuin huomaankaan on aika lähteä ajelemaan sinne..luoja että inhottaa se koko paikka. Ei sinne haluais koskaan enää mennä.

Jos nyt ois normaali maanantai lähtisin iloisemmalla mielellä vaikka kauppoja kiertämään. Nyt täytyy vain jumittaa tässä ja odottaa sinne lähtemistä.

Huoh, huoh ja huoh...yritän olla😎

Oikeasti olen:😯🗯️

Takaisin kotona. Lääkärissä käyty. Uutiset oli ihan hyviä. Kuvissa ei tullut esille mitään uutta p-askatautiin liittyvää. Lääkäri tunnusteli kaulan, missä siis korvan alla on pullottanut se imusolmuke ja sen mielestä kaulassa ei tuntunut mitään normaalista poikkeavaa tai epäilyttävän tuntoista.

Huonoa (tai hyvää, miten se sitten ajatellaan) oli se, että mitään ei jätetä arvailujen varaan vaan siitä patista otetaa vielä koepala. Lääkäri sanoi, ettei usko siitä mitään löytyvän, mutta "kun kerran on alettu tutkimaan niin tutkitaan loppuun saakka". Minusta tietysti ensin ajateltuna olisi ollut kivempi jos lisätutkimuksia ei olisi tullut, mutta kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin olisin sitten ehkä kuitenkin murehtinut, että onko siinä patissa jotain vai ei jos ei sitä tutkittas nyt tarkemmin.

Se vaan sapettaa, että just nyt joulun alle kerääntyy hirveä liuta kaikkia tutkimuksia ja kokeita ja kokeiden vastauksien odottelua ym. En olis joulun alle halunnut tällaista ruljanssia..se vähän stressaa vaan nyt. Ja tietysti vielä se pieni mahdollisuus, että patissa olisikin jotain pahaa. Mutta yritän olla menemättä asioiden edelle.

Yritän nyt, että nämä asiat ei pilaisi mun elämistä. Elämä menee murehtiessa hukkaan, kun kuitenkin suuri todennäköisyys ettei mussa mitään vaarallista ole. Mutta tiedänhän, että pahan päivän tullessa alan synkistelemään ja masentumaan näistä. Se mua vain tympii, ettei elämä tunnu koskaan normaalille, kun aina vaan tutkitaan ja kontrolloidaan jotain. Ja niin ne asiat ja vanhat traumatkin pysyvät jatkuvasti "menossa mukana"....

Minä en niille mitään voi. Voin vain vointinit ja elämäni sallimissa puitteissa yrittää elää mahdollisimman normaalia elämää ja toivoa, että pysyn hengissä ja tulen tästä vielä joku päivä normaaliksi kansalaiseksi.

Helpottavaa kuitenkin, että tämä käynti on nyt ohitse ja saa vähän aikaa hengähtää. Tosin niitä sisätautipuolen kortisoli ym. häsmäköitähän on luvassa ja ties mitä, mutta ne nyt on vain niitä "helpompia".

Päätä särki ja otin yhden opparin eli opioidipohjaisen kipulääkkeen. Se on vähän turhan kovaa kamaa päänsärkyyn, mutta halusin nyt "palkita" itseni kaiken stressin jälkeen kunnon pommilla, hah..huomaattehan, että olen oikea narkomaani (siinäpä yksi asia mikä mua inhottaa) Tuskinpa se muuta tekee ku alkaa vaan vähän väsyttämään. Joskus siitä on tullut sellainen lämmin ja raukea olo. Joskus se alkaa vaan suoraan väsyttämään.

Onneksi tämä jännitysten päivä on nyt ohitse. Voi taas alkaa siirtymään normaaliin päiväjärjestykseen. Kohta syödään mureketta ja "lankkupottuja". Sitten varmaan vaan lököilen ja yritän syventyä vaikka Romanoveihin. Heidän kohtalo on aika surullinen..Mies on aikanaan käynyt siellä Jekaterinburgissa, missä Romanovit elivät viimeiset kuukautensa. Haluan saada ajatuksia pois näistä sairausasioista.

Kynttilät palavat ja Jouluradio soi. Kohta on vatsa täynnä ja pää täynnä lääkettä ja ulkona pimenee.. Vietämme makuuhuoneiltaa eli syömme tässä sängyllä, räpläämme nettiä ja luemme kirjoja, katselemme telkkua. Makkari on enemmän meidän olkkari. Täällä on kaikki niin rennosti esillä ja voi lepäillä samalla. Turvasatama.

Palataan Ystäväiset!

Päänsärky lähti ja tuli lämmin, rento ja jotenkin "vauhdikas" olo, heh..

Oikeasti en kyllä ota opparia, kuin tosi harvoin. Mulle kirjoitettiin niitä aikanaan sytostaattihoitojen aiheuttamiin koviin luustosärkyihin. En silloinkaan ottanut, kuin muutaman kerran, kun mulla ei tullut yleensä niitä särkyjä.

Nykyään se menee hyvin harvoin viihteenä, mikä nyt ei tietenkään ole mitenkään suositeltavaa. Mulla nyt ei kovin paljon ole paheita, kun en juo kahvia, en teetä, enkä alkoholia. Limsa on tavallaan yksi nautintoaine ja rakastan limsaa. Penskana se oli niin harvinaista herkkua (tyyliin kerran vuodessa synttäreillä) että siitä lähtien, kun muutin omilleni olen sitä aika lailla säännöllisesti nauttinut. Eli limsa tavallaan on yksi pahe ja ehkä herkkujen syönti. Olen siinä mielessä tunnesyöjä, että "palkitsen" itseäni herkuilla ja myöskin lohdutan eli etsin jotain "oloja" niistäkin. Bentsodiatsepiinit on sitten oma asiansa. Yksi pilleri menee joka aamu. Valitettavasti olen siihen jo koukussa. Mutta ilman sitä en olisi selvinnyt vaikeimpien aikojen yli millään, sen tiedän. Huonoa on, että siihen tulee vahva riippuvuus. Eihän mun annos yksi Temesta päivässä tietty mikään hurja ole, mutta jos jätän sen pois niin siitähän se h-vetti repeää..viekkarit on todella kauheat. Ajattelen, että tarvin sitä vielä kuitenkin lääkkeenä. Se auttaa mua. Ehkä joskus pääsen siitä eroon tai sitten en. En jaksa sitä ajatella niin tarkkaan. Koko viime kesän tappelin sen kans ja sain vähennettyä paljon, mutta olo oli koko ajan tosi kamala. Palasin sitten tuohon yksi pilleri päivässä ja se saa toistaiseksi olla niin. Olen keskustellut asiasta psyk.lääkärin kanssa ja hän on sen hyväksynyt mun hoito-ohjelmaan ja uusinut reseptit.

Muutenhan elän aika vaatimattomasti. Ei ole kalliita harrastuksia, enkä juuri osta mitään kallista (eipä kyllä ole rahaakaan, kun en töissä käy)kuntoutustuella ei paljon rällätä, mutta sillä tulee toimeen kyllä jos elää vaatimattomasti. En matkustele ym. enkä edes kaipaa mitään kalliita asioita. Kait sitä on oppinut "köyhän" elämäntavan, kun ei rahaa ole koskaan ollut kovinkaan paljoa. Mielestäni en silti ole koskaan elänyt "köyhästi" tai kärsinyt siitä. Minulla on ollut kaikkea mitä olen tarvinnut ja halunnut. Jollakin konstin olen ne aina hankkinut.

Tänään ilahdutti se, että olin mielestäni ihan ihmisen näköinen, kun hiukset oli puhtaat ja meikkasin kevyesti. Eli ehkä on vielä toivoa, että jos muuten tulisi pirteämmäksi ja terveemmäksi niin ulkonäkökin alkaisi kohentua. Onneksi mun perusulkonäkö on ihan kiva, vaikkakin vanheneehan sitä vuosi vuodelta, eikä ole enää sitä nuoruuden viatonta hehkua ja sen sellaista. Nyt on "aikuisen" näköinen. En kait vaan tahdo tajuta, etten ole enää 25-vuotias vaan kohta 36-vuotias..eli jo lähempänä neljääkymppiä! Apuaaaa..

Pakko lopettaa tämä kirjoittaminen, kun tulee vähän huitera olo siitä lääkkeestä. Alkaa rivit vippasta silmissä. Saa nähdä tuleeko kirjan lukemisestakaan mitään. Muuten on ihan hyvä ja lämmin olo🙂

Palaillaan!

No joo..

vähän aikaa touhusin opparin voimalla ja sitten simahdin. Oikein muistin, että se alkaa väsyttämään ja siksi kait en olekaan sitä paljoa ottanut. Ihan yhtäkkiä sammuin, kuin saunalyhty tuohon sängylle. Nyt heräsin ja on ihan pönttö olo. Iltapalaa pitäisi alkaa tekemään..

Ei nyt oikein lanttu leikkaa, joten taidan jatkaa kirjoittelemista toisen kerran ja alan nyt tekemään sitä iltapalaa. Vähän nälkäkin on.

See You!

Hirveä aamu. Yöllä heräsin joskus kolmen aikaan levottoman virkeänä. Kävin vesassa ja sänkyyn päästyä aloin mutustella karkkeja (!) pöydällä olevasta pussista. Mirtatsapiini aiheuttaa tuon, että yöllä kun herää alkaa robottimaisesti syödä jotain ja varsinkin makeaa. Mahtaa tehdä verensokereille hyvää, kun yöllä mättää karkkeja, huh.

Heräsin vasta ennen kahdeksaa, mikä on tosi pitkään nukuttu. Olo oli silti raskaan väsynyt ja masentunut. Siis ihan selkeästi sellainen masentunut, että millään ei ole väliä, eikä tästä mistään tule mitään ja parempi kun minua ei olisi olemassakaan jne. Ihan tuollaista tunnetta ei ole ollut pitkään aikaan. Säikähdin sitä tunnetta niin, että meinasin alkaa itkemään. Ihan selviä masennuksen merkkejä.

Kait se stressi ja jännitys ja nyt tavallaan pettymys, että tutkimukset jatkuvatkin sai mun mielialan matalaksi, vaikka kuinka olen tapellut masennusta vastaan. Tuntuu vain niin kamalan turhauttavalle, että tutkitaan ja tutkitaan koko ajan jotain..se tekee kahta sairaamman olon ja itsetunto romahtaa olenko näin huono ihminen ja viallinen, että koko ajan etsitään vikoja minusta? Että minussa ei ole kuin vikoja jne. En syytä lääkäreitä. Päinvastoin valitetaan paljon siitä, että ei tutkita (sekin on totta) Tietysti on periaatteessa hyvä, että tutkitaan, mutta kun joutuu kerta toisensa jälkeen elämään siinä tutkimusputkessa, ramppaamaan tutkimuksissa (ei nekään kaikki niin mukavia ole) jännittämään ja odottelemaan vastauksia ja sitten taas lisää tutkimuksia ja tuntuu, ettei loppupeleissä mistään olekaan mitään hyötyä niin meinaa siinä iskeä väsymys ja ahdistus koko hommasta, että minähän olen, kuin kävelevä tautivarasto, josta aina löydetään uutta omituista. Joo, minä olen tautien välinevarasto, hah! Vippaa päässä ja kropassa. Hienoa!

Takkuisesti lähtee tämä päivä liikkeelle hitaasti, mutta varmasti. Huomenna olisi psyk.poli mutta en tiedä menenkö sinne, koska sitä seuraavana päivänä on eräs sisätautipolin tutkimus (liittyy kait siihen endokrinologin häsmäkkään). Täytyy vähän miettiä mikä on tärkeää ja mitoittaa voimavarojaan sen mukaan. Tai ehkä pyydän, että terapeuttini soittaisi minulle huomenna niin voisimme pitää "terapiapuhelun". Jos se hänelle sopisi. On ainakin ennen sopinut. Kyllä hän ymmärtää minua ihan hyvin.

Ulkona on inhottavan näköinen hämärä pakkasilma. 9 astetta pakkasta, mikä on jo aika paljon, kun ei ole tottunut, on tähän asti ollut niin lämmintä koko ajan. Mietin siivoamisia ja muuta, mutta jotenkin ei huvittais tehdä mitään. Haukottelen vain. Ulos en ainakaan halua mennä ennenkuin mahdollisesti lauhtuu. Huomenna ainakin on lauhempaa. Mietin jos siivoaisi vasta huomenna. Olisi lauhempaa ja voisi pitää ikkunoita kunnolla auki ja tuulettaa.

Pakko kyllä jotain pikkusiivousta tehdä tänäänkin, ettei mene ällistelyksi koko päivä. Sillä se vasta masentavaa onkin. Kroppa vaan on ihan painava ja "jäässä". Tuntuu, ettei se nyt halua mitään tehdä🙂 Taidan kuitenkin pakottaa itseäni vähän siivoamaan ja jos laittaisi vaikka voisilmäpullia uuniin paistumaan niin saisi kodikasta tunnelmaa. Siinäpä ensiavuksi jotain.

Heissulivei!

Siivosin sitten ihan kunnolla eikä mitään pikkusiivousta. Kroppa vaan edelleenkin hangoittelee vastaan kaikkea tekemistä. Mies lähti käymään tyttärellään kylässä, kun sillä on meille kuuluvia asiapapereita. Pakkasin kassiin sellaisia koriste-esineitä ja muuta jouluista, mitä on minulta jäänyt ylitse, että tytär saa niistä katsoa jos haluaa, kun on uuteen asuntoon muuttamassa ihan pian. Alle vuoden ikäinen muksu sillä. Mies kysyi, että olisin lähtenyt matkaan, mutta ei nyt ole sellainen fiilis. En jaksa alkaa tälläämään itseäni kyläreissua varten ja kun tämä tytär on sellainen ylienerginen touhuaja niin en ehkä nyt pysty virittäytymään hänen tasolleen, enkä halua, että sitten hän taas ihmettelee, että mikä minulla on? En ala asioitani selvittelemään kellekään.

Koti on nyt siisti ja saan olla hetken aikaa omissa oloissani. Jossain välissä taidan laittaa ne voisilmäpullat uuniin. Niistä tulee kodikas tuoksu ja mieskin saa sitten lämmintä pullaa, kun tulee reissultansa. Pakkasta on yhä, mutta iltapäiväksi ilmeisesti lauhtuvaa ja jotain lumimyräkkää niin mies sanoi tulevansa ennen sitä kotiin, ettei tartte pyryssä ajella.

Eli tänään ollut siivous ja sitten se pullien paisto ja jotain pientä värkkäämistä. Luulen, että mun hieman hutera olo johtuu siitä, että vedin eilen sen opparin muiden lääkkeiden lisäksi. Siitä tulee joskus aika karsea olo seuraavaksi päiväksi, jotain yhteisvaikutusta. Muistan kuitenkin vieläkin sen ihanan energisen, lämpimän ja innostuneen olon, jonka se teki joksikin aikaa ennen kuin simahdin aivan kokonaan, siis nukuin tai torkuin ainakin. Se oli viimeinen pilleri niitä ei enää ole ja tuskin tulee lisää. Eipä niitä kukaan lääkäri ala huvikseen kirjoittelemaan jos ei ole TODELLA kovia kipuja, kuten esim. syöpäpotilailla.

Hämärää on koko ajan. Pitäis merkitä kalenteriin noita eri tutkimus ja lääkärinaikoja, ettei unohda niitä. Sekin yksi tällaisia "tylsiä" pikkuasioita, joita ei tekis mieli tehdä. Mun mieliala on selkeästi rupsahtanut jonnekin ala-tasolle, tosin ei ihan pohjalle kuitenkaan. En haudo enää itsaria, eikä se koko ajatus minua kiinnosta. Pahimpaan aikaanhan se oli elämän pää-asia ja pakkoajatus 24/7. Tietysti tulee sellaisia miedompia ajatuksia olemassaolon järkevyydestä jne. mutta ne ovat aivan terveitä ajatuksia. Tunnistan kyllä jo mikä on epätervettä ajattelua tai mikä pakkoneuroottista tai jopa psykoottista. Sellaista ei nyt ole. Olen muuten vain "jäässä" ja hieman matalamielinen.

Se on niin tympeää, kun haluais hulluna mennä ja tehdä asioita, mutta ei vain jaksa, eikä pysty motivoitumaan tarpeeksi. Se sitten synnyttää ajatuksia, että mikä mussa oikein on vikana ja miksen ole normaali ihminen tai sellainen, kuin ennen olin.

Toivottavasti näille kysymyksille löytyy vastauksia. Vaikka pikkuhiljaa, pala kerrallaan. Nyt alan jotain mäyhäämään ja nauttimaan omasta rauhastani. Tiedän, että jonkun ajan kuluttua olen jo ahdistunut yksinolemisesta ja odottelen miestä kotiin. Sitten kun hän tulee heittäydyn marttyyriksi jonkin asian varjolla ja alan mököttämään. Niin tapahtuu aina ja niin tapahtuu nyt myös. Vaikka kuinka yritän toisin se tulee niin selkärangasta. Mieskin sen jo tietää ja usein tuo jotain tuliaisia, mistä ilostuisin ja unohtaisin möksäämisen. Onhan se aivan naurettavaa, että aikuinen ihminen toimii näin, mutta niin se valitettavasti menee. Oisko sitten epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyvää.

Kumma, eilen olin mielestäni ihan hyvän näköinen ja tänään taas aivan kauhean näköinen. No, eilen mulla oli meikkiä ja hiukset paremmin. Nyt kuitenkin tiedän, että pystyn olemaan aivan kelvollisen näköinen jos tietyt asiat on kondiksessa eli silleen se helpottaa mieltä. Unelmoin hiuksista, jotka olisivat jo sen pituiset, että saisin pienen poninhännän tehtyä. Se olisi kivaa.

Nyt alan hoitamaan ne tylsät pienet asiat pois alta ja sitten suunnittelen syöminkejä.

Heissan!

Voi Luoja! Nyt olen kyllä aivan sekaisin. En pysty pidättämään itkua ja tämä kirjoittaminen on siksi vaikeaa eli voi olla kirjoitusvirheitä aika paljon. Sain juuri tiedon, että minulle RAKAS ihminen on joutunut sairaalaan. Oli ollut auto-onnettomuudessa ja loukkaantunut ilmeisesti pahoin. Nyt siis on sairaalassa. Kaikki on yhtä sekasotkua päässä nyt. Tämä on tapahtunut toisella puolen suomea ja sinne en nyt pääse häntä katsomaan, vaikka muutoin lähtisin samantien jos olisi lähempänä. Voi itku, voin vain toivoa, ettei hän menehtyisi.

Ajatuskin siitä, että hän menehtyisi on niin hirveä, etten kestä sitä. Mun on pakko nyt ottaa rauhoittavaa, että edes jotenkin pystyn olemaan ja odottamaan lisätietoja erään sukulaisen taholta tästä tapahtumasta ja miten siellä kaikki menee. He käyvät sairaalassa ym. Tämän henkilön auto oli mennyt aivan murskaksi ja on ihme, ettei menehtynyt samantien.

Elämä on hirveän arvaamatonta. Sen olen tiennyt tähänkin saakka, mutta nyt se taas vahvistui. Koko ajan tulee itku ja ajatus, että hän ei saa menehtyä, ihana ihminen ja vielä joulun alla, ettei näkisi enää joulun tuloa ja hänen omaisensa, en voi edes käsittää sitä surun ja kauhun määrää heillä. Kyseessä on nuorehko henkilö, jolla perhe ja melko pienet lapset vielä.

Hän on aina ollut aivan ihana, kiltti ja muista välittävä ihminen. Hänelle ei saa käydä näin!!! En voi muuta, kuin itkeä...tuntuu, että tulen hulluksi, viimeistään nyt..

Pakko soittaa miehelle ja ilmoittaa asiasta. Onnettomuudessa ollut on myös miehen tuttava. Paitsi että en taidakaan vielä ilmoittaa jos mies on just itse tien päällä ajamassa ja järkyttyy niin, ettei hänelle nyt sitten tapahtuisi mitään. En uskalla vielä ilmoittaa..

Tuntuu aivan hirveälle, että yhtäkkiä äsken ajattelin pullien paistamista ja nyt ei vois vähempää kiinnostaa. Voi, tätä elämää.

Rukoilen Hänen puolestaan, joka on sairaalassa. S. Sinun on pakko selvitä. Et saa menehtyä!!!!!

Otin 2 rauhoittavaa samantien, vaikka se ei olekaan järkevää, mutta nyt en jaksa miettiä, mikä on järkevää ja mikä ei, ei tunnu muutenkaan olevan missään mitään järkeä. Juttelin miehen kanssa puhelimessa. Hän oli myös järkyttynyt, mutta pystyy ajamaan itse turvallisesti ja hoitamaan asiat, on sen verran "vakaampi" ihminen, kuin minä. Onneksi.

Äiti soitti mulle. Oli saanut tiedon tapahtumasta myös. Äitikin oli järkyttynyt, mutta ei itkeä vollottanut, kuten minä teen vähän väliä. Nyt vähän pillerit alkavat auttamaan. En voi muuta, kuin rukoilla ja toivoa, ettei S:n olisi vielä aika lähteä meidän luota. Suunnittelin niin hänen tapaamistaan myöhemmin, keväällä ym. Nyt on tyhmä ja itsesyytöksinen olo, etten silti mennyt jo kesällä tapaamaan jos hänelle nyt käy pahiten, emme koskaan enää näe. Ajatuskin saa minut itkemään. Miksi tällaista pitää tapahtua?????

Ikkunan takana hämärä jatkuu. Pikkulinnut syövät jyviä. Kaikki jatkuu ennallaan. Kait minäkin jatkun ja yritän saada ne pullat uuniin, vaikka suru sokaisee silmät.😭

Voin kertoa, että S oli minun poikaystävä aikoinaan. Meillä oli lyhyehkö seurustelusuhde ja sen jälkeen, vaikka erosin hänestä säilyimme ystävinä ja hän on auttanut minua useita kertoja elämäni aikana, kun vielä asuimme samalla paikkakunnalla. Hän on erittäin ihana ja kiltti ihminen, joka ajattelee aina ennemmän muita, kuin itseään. Olemme säilyneet ystävinä tähän päivään saakka, vaikka en olekaan hänelle kertonut aivan kaikkea elämäni viime vuosien käänteistä. Hän oli myös entisen mieheni ystävä, joka kuoli autokolarissa ja nyt tulee kauhea ajatus käykö S:lle sama kohtalo? Siitä on jo aikaa, kun näin hänet viimeksi, mutta olen saanut äitini kautta aina silloin tällöin terveisiä häneltä. Olen monta kertaa halunnut nähdä hänet, mutta kun on itsellä ollut kaikenlaista, ettei ole jaksanut lähteä matkustamaan sinne kauas..Näin se elämä meitä heittelee..

Mies on onneksi ihan kohta jo tulossa kotiin. Lähti samantien tulemaan kotiin, kun kuuli asiasta. Onneksi minulla on mieheni. Tällaisten surullisten asioiden tapahduttua vasta osaa arvostaa sitä, ettei tarvitse surra yksin. Jos olisin yksin en tiedä mitä tekisin.

Mieleen tulee niin monet muistot..Rukoilen, että S jaksaisit selviytyä ja niille muistoille voisi tulla vielä jatkoa. Älä luovuta Rakas S, älä anna periksi. Elämä olisi liian pahaa ilman sinunlaisiasi ihania ihmisiä. Me kaikki RAKASTAMME Sinua!

Sain hirveän päänsäryn. Varmaan johtuu itkemisestä ja siitä, etten ole syönyt tänään vielä mitään, kun ei ole huvittanut. Vähän jotain pikkuaskaretta tehnyt, mutta ajatukset on niin hajalla, ettei oikein mitään pysty tekemään ja tietty ne rauhoittavatkin tekevät hönöksi. Päässä jumputtaa..en vielä ota siihen mitään lääkettä. Syön ensin ja katson lähteekö se sillä. Hirveän apea mieli. Istun vain tässä makkarin sängyllä kone sylissä ja tuijottelen välillä ulos hämärtyvään siniseen, jossa leijuu lunta..

Mietin miksi elämä on tällaista ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Meneekö asiat parempaan vai huonompaan? Voiko ne enää paljon huonommaksi mennä? No, voihan ne mennä monellakin tapaa huonommaksi. Miksi minun mieli on näin haavoittuvainen, että nyt S:n tapaus vei mielenrauhan..

En tiedä, enkä jaksa ajatella enää mitään. Päässä jumputtaa ja odotan vain, että pääsen syömään.

Apeat on tunnelmat. Onneksi mies on täällä minun tukena ja nytkin tekee ruokaa. Kyllä tuo mies on taivaanlahja. Ilman sitä en varmaan jaksais päivääkään.

Odotan kauhulla, että puhelin soi ja sukulainen kertoo huonoja uutisia S:n liittyen. Jaksan kuitenkin elätellä toivoa, että ei kävisikään huonosti..S yritä taistella, meidän kaikkien vuoksi, jotka sinua rakastavat. Rukoilen jatkuvasti sinun puolesta.

S:n Muistolle..

Kuin sydämeeni sataisi kylmiä lumihiutaleita
sinä olet jo lumisateen takana, kuun ja tähtien takana.

Pimeä ikkuna katsoo minua vastaan
sytytän kynttilän, jotta sinä näkisit sen liekin
pienen pisteen sinne linnunradan laidalle.

Hiljaisuus on astunut huoneeseeni
eivät tiut, eivät helikellot heilimöi.

Matkaan tuulen, hopeisen loiston
poskellasi tunnet sen henkäyksen
oi, älä pelkää luokse se saattaa
ikuisen aamun ja valkeuden.

Rakas Ystäväni S on nukkunut ajasta iäisyyteen. Rauha hänen sielulleen. Syvä osanotto meille kaikille, jotka häntä niin kovin rakastimme.

Olen surun murtama. Väsynyt. Voimaton. Itkenyt.

Minusta tuntuu, että minäkin kuolen. Olen niin finaalissa. Ollut jo kauan.

Kaikki vain lähtevät. Koko ajan lähtee joku. Useimmat omankäden kautta.

Minä en ajattele itsaria. Mutta kuolen jotenkin muuten. Sitten näen heidät kaikki:

Mummon, Vaarin, S:n, M:n, Mufan ja Fafan, ja kaikki muut.

Syödään yhdessä Elannon Eloleipää vuodelta -85 ja ollaan taas iloisia, aurinko paistaa.

Maanpäällinen elämä on keinotekoista, raakaa, helvettiä.

mullakin on ollut tässä pää kipeenä. En tiä miksi. Ekana oli toinen puoli 22 päivää kipeenä ja sitten oli päivä välissä ja nyt on toinen puoli. Laittaa ketuttamaan.
Mä en voi ikkunasta kattoa, kun näkyy vaan mustaa. Laitoin parvekkeelle tuikut palamaan, että näyttää hiukan asutulta tä kämppä.

Voimia sulle. Koita syä jotain äläkä pidä taukoa. Syö vaikka pähkinöitä (jollet ole allerginen).

Raskas on ollut päivä..hämärää, pimeää, kyyneleitä, muistoja.

Elämän ja kuoleman mysteeri. Aina se näyttää tulevan eteen..

On kuin olisin tänään kulkenut ajassa taaksepäin, mutta silti vanhentunut.

S on nyt enkeli, mutta me jatkamme samaa joskus turhanpäiväistä elämäämme täällä maan päällä häntä muistaen.

Sydän tuntuu puristuvan rinnasta ulos, kun ajattelenkin hänen perheensä tuskaa..Vaimo ja lapset. Isä ei vietä enää joulua heidän kanssaan. Ei koskaan. Äiti ja Isä. Kaksi veljeä. Onneksi heitä on iso ja vahvasti yhteyttä pitävä suku. Toivon heidän yhdessä selviävän tästä.

Oma elämäni on tänään tuntunut tavanomaistakin turhanpäiväisemmälle. Jotenkin tuntuu, että olen maailman turhin ihminen. Jos niin hyvä ihminen, kuin S oli otetaan pois ja minä tässä vaan pällistelen, eikä minusta ole mitään hyötyä kellekään niin mitä järkeä siinä on?

Olen surullinen ja turhautunut. En ymmärrä tätä elämää. ehkä minun pitäisi olla vain hiljaa, eikä tuoda kaikkia typeriä ajatuksiani julki. Ehkä yritänkin olla hiljaa.

Lauhempi ilma. Näin sekavia unia, söin pöydälle unohtuneet piparit ja konvehdit yöllä robottisyöntinä, taas. No, eipä pääse ainakaan paino putoamaan ja siitä viis. En todellakaan jaksa nyt vahtata kilojani. Niitä saa tulla. Olen aina tykännyt olla mieluummin hieman pyöreämpi, kuin laiha. Kesällä olin laiha, vaatteet roikkuivat päällä, kun en syönyt mitään ja se vasta oli masentavaa. Tietysti pitäisi vähän katsoa, että m-i-t-ä syö. Syödäkin voi niin monenlaista.

Aivastelen taas. Saattaa olla, että hyasintit aiheuttaa tämän jatkuvan aivastelun, nuhan ja päänsäryn. Pakko kokeilla viedä kukat saunanlauteille piiloon. Tympäisee, kun rakastan niitä kukkia ja nyt jos en voi niitä enää haistella. Ennen ei ole ollut ongelmia niiden kanssa.

Soitin psyk.polille ja peruin tämän aamun ajan. En yksinkertaisesti jaksa nyt sinne lähteä, kun on niin paljon kaikkea tutkimuskäyntiä joka puolelle, huomenna se joku kortisolikoe, sinne on pakko mennä. Saa nähdä soittaako terapeutti, kuten joskus on tehnyt, kun en ole tullut paikan päälle. Tarkistaa tietysti olenko itsariaikeissa tai jotain. No, hyvähän se on että huolehditaan.

Hiljaiseksi vetää vieläkin tuo eilinen. Nyt se tuntuu jollekin pahalle unelle. Aivan kuin sitä ei olisi tapahtunut ollenkaan vaan olen nähnyt unta. Mutta ei, kyllä se on totta, valitettavasti. Se luo synkkää varjoa tälle päivälle, mutta yritetään elää nyt tätä päivää.

Sitä kun ei koskaan tiedä mikä päivä on se meidän kenenkin viimeinen. Tuskin S arvasi aamulla juodessaan aamukahvia ja lähtiessään ajelemaan töihin, että ei sinne koskaan pääse perille, eikä koskaan enää palaa kotiin. Toivottavasti hänen omaisensa ovat saaneet jotain kriisiapua. Lähetin syvän osanottoni tapahtumasta sukulaisen kautta, mutta mietin, että jos lähettäisin vielä kukkia tai ainakin hautajaisiin adressin ja kukkalaitteen miehen kanssa. Äiti voisi hoitaa ne sinne, kun asuu siellä paikkakunnalla.

Maailma jatkaa menoaan. Minäkin jatkan elämääni, vaikka enimmäkseen tunnen olevani vain puoliksi elossa. Kynttilät palavat ja jouluradion sijaan soi Classic-kanava, josta myös välillä joululauluja. Pikkuaskareita tein, sängyt petailin, roskikset tyhjäsin, verhot auoin, jääkaapin siivosin.. Ei ole suurempaa siivottavaa, kun eilen tein. Pullat ja pasteijat paistan tänään ja kirjoitan Äidin joulukortin ja ehkä saan sen postiinkin.

Muuten on sama tuttu puoliunessa olo. Herääköhän tästä koomasta enää koskaan? Kait se on elettävä vaan tämmöisenä sitten.

Huomenet kaikille, jotka tätä luette🙂