Joulunhenki jatkuu, kuten myös flunssailu. Pientä lämpöä ja tukkoinen olo. Mies kysyi ajelulle, mutta sanoin, etten vielä tiedä haluanko lähteä ulos (autoon) flunssaisena. Tosin eilinenkin päivä meni sisällä, että mieli tekis lähteäkin ajelulle. Tuskinpa se flunssa siitä pahenee ja jos niin ei voi mitään.

Vähänhän se on eikovinskarppiolo, mutta en nyt siihen viitsi takertua. Huomenna on maanantai ja se on taas tappoahdistuspäivä kuitenkin niin sama kait se on tänään iloita minkä pystyy ja huomenna rypeä sitten.

Aamu alkoi jouluradion virittämisellä. Nyt kanava kuuluu jotenkuten, vähän joku räppikanava kuuluu läpi, mikä tekee virsistä aika mielenkiintoisia. Söin riisipuuroa ja loput tortut. Kynttilät palavat. Mies on lueskellut ja pessyt pyykkiä. Itse vain jotain pientä huhhaillut ja roikkunut netissä.

Aurinko alkoi paistamaan. Puhuttiin siitä ajelulle lähdöstä. Lupasin lähteä jos auto lämmitetään kunnolla. Oishan tuo ihan kiva nähdä vähän maisemia.

Sen jälkeen vois syödä paistinperunoita ja mureketta, mitä eilen jäi.

Vessassa haisee home. Mies sanoi, että pois täältä on päästävä. Voi luoja! Minne??? Sanoin, etten millään jaksaisi taas muuttaa ja kun tämä muuten on niin kiva asunto ja rauhallinen paikka ja just saanut sisutettua ym. en jaksa edes ajatella koko asiaa...

Ai jonnekin kuppaiseen kerrostalobunkkeriin narkkareiden ja värikkäiden kansallisuuksien kanssa? No way! (tästä ei tarvitse vetää hernettä nenään, kuvailin vain realistisesti paikkakunnan luonnetta).

Täytyy alkaa valmistautumaan ajeluun.

Hyvää 1. Adventtia kaikille ja virittäkää Julradio päälle eli netistä Jouluradio.fi

Tuli sitten ajelua yhteensä 200km eli kierreltiin monen mutkan kautta. Autossa loppumatkalla alkoi aivastuttamaan ja tuli nuutunut olo. Kotona mittasin 37.4 oli lämpö noussut. Ei tainnut olla hyvä idea lähteä lietsuamaan, mutta en halua koko ajan sisällä olla, kun eilisen jo olin..

Vähän tympii tuo lämpöily ja flunssainen olo. Ei sitä montaa päivää jaksais. Miehellä samat oireet..Mureketta ja paistinpottuja äsken syötiin ja ihan hyvää oli. Taidan käydä vähän maate lekoilemaan, kun ei ole kovin pirteä olo. Mulla on viikon päästä se lekuri, jossa käsitellään tt-kuvien tuloksia ja verikokeita. Tietysti nyt tulee mieleen kauhukuvat, että tämä lämpöily johtuu uusineesta taudista ja eihän se mikään ennenkuulumaton juttu olisikaan. Sekin on otettava huomioon, ikävä kyllä. Mutta en nyt jaksa alkaa enempää maalailemaan mörköjä, ennenkuin on faktaa asioista. Soittaahan ne tietysti sieltä jo aikaisemmin jos jotain hälyttävää on kuvissa tai veriarvoissa.

Oli miten oli niin aion taistella. Olen taas huomannut, että elämä on oikeastaan aika ihanaa "jos sen oikein oivaltaa". Helpolla en ainakaan luovuta siitä. Vaikka ei sairaanaoleminenkaan mitään mukavaa ole, todellakaan. Minullahan siitä on kokemusta.

Palaillaan!

Miehelläkin lämpöä. Meinattiin tuossa kumpikin äsken torkahtaa, kun silmät kiinni makoiltiin. Miehellä tuli päänsärky ja meni pikkumakkariin pimeään lepäämään.

Minulla tuli äsken kiire vessaan. Jysähti varpusparvi. Onkohan jotain vatsaflunssaa..huoh.

Kait se pitäisi vähän alkaa katsomaan, mitä suuhunsa pistää. Kieltämättä tullut hieman ronskilla kädellä annosteltua nameja ja muuta puppua. Vastustuskyky ja vatsabakteerit ei siitä hyvää tykkää. Miksi kaikki hyvä on aina epäterveellistä? Vai olenko vain itsetuhoinen, kun mätän herkkuja?

Painoakin on tullut, mutta se nyt on ollut ihan positiivista, kun laihduin kesän ja alkusyksyn aikana, kun en syönyt juuri mitään. Ahdistus oli niin syvää. Siksi olen nauttinut nyt täysillä, mutta joku rajahan siihenkin on aikanaan vedettävä.

Taidan kohta kuunnella Jouluradiota netin kautta, kun radiossa tahtoo kanava sähistä, ettei sitä viitsi kauaa kuunnella. Telkusta nyt ei oikein mitään tulekaan.

Huomenna viikon p-askin päivä, eli maanantai. Olikohan Kolmas Nainen-yhtye, jolla oli biisikin maanantaista, kuinka ankea se on. Mateleva maanantai tai jotain.

Alkaa olla tämäkin päivä päätöksessään. Niin ne päivät menevät. Ja aina tulee uusi päivä, on se merkillistä.

Masennus hyökkäsi päälle. Istun yksin makuuhuoneessa ja kuuntelen myrskyävää tuulta, joka heittelee oksia katolle.

Mietin jos minua ei kohta enää olekaan. Olen lähes varma, että tautini on uusinut. En ole tähän saakka halunnut ajatella sitä vaan jotenkin uskotellut itselleni, että kaikki oireeni ovat jotain muuta. Kuitenkin kaikki ne oireet ovat juurikin taudin oireita. Nyt se vasta iski mieleeni, kun jäin yksin myrskyä kuuntelemaan-ja sorruin lukemaan netistä kaikkea kauheaa aina saattohoitoa myöten.

Aina silloin menen paniikkiin. Tai voimaton masennus käärii minut viittaansa.

En hallua uskoa. Uskon kuitenkin. En halua uskoa. Luulen ainakin uskovani.

En halua pelätä.

Pelkään...

Inhottava maanantai. Kuinka se aina osaakin olla niin ankea?

Yö meni nukkuen aamu-yölle saakka. Viiden jälkeen ei enää unta. Huolet pyörivät päässäni. Nousin ylös puoli seitsemältä. Mies nukkui vielä ja heräsi, kun kolistelin vessaan ja sytyttelin valoja.

Aamu alkoi laskujen maksamisella. Onneksi voi nykyään verkkopankilla maksaa, ettei tarvitse lähteä omaa sänkyä etäämmälle.. Flunssanpoikanen tuntuu jatkuvan, valitettavasti ja ajattelin tänään ottaa ihan iisisti. Vaikka tympäisee olla puolikuntoinen on jotenkin helpottavaa, että saa pätevän syyn ottaa lunkisti lepäillen. Ei tule niin suurta syyllisyyttä, kuin jos "terveenä" makoilisi. Tosin, paljon mieluummin olisin terve ja touhuaisin ja lähtisin vaikka kaupassa käymään jne.

Nyt mies lähti käymään lähikaupassa hakemassa aamiaisvärkkejä. Mulla olis ollut tänään vatsalaukuntähystys siis se letku niellä, enkä todellakaan mene sinne. Olen yrttänyt soittaa numeroon, johon voi ajat peruuttaa, mutta kukaan ei vastaa siihen.

Sen verran teen, että kerään kuivat pyykit kodinhoitohuoneesta ja teen aamiaista, kunhan mies tulee. Päivän enimmäkseen vietän kait tässä rakkaassa sängyssä ehkä lukien, ehkä netissä sen minkä jaksan, musiikkia kuunnellen ja ikkunasta pällistellen.

Tämän päivän ruokakin pitäisi miettiä, eikä ole hajuakaan, mitä haluaisin syödä... Taitaa jäädä suurin vetovastuu asioista miehelle tänään. Soitin hänelle juuri että toisi mulle uuden Kodin Kuvalehden jos siinä olis jotain mielenkiintoista luettavaa vaikka.

Kynttilöitä varmaan polttelen jos ei kovin kirkas auringonpaiste tule. Ja puhelimen pidän ääni päällä jos joku inhottava lääkäri sattuu hälyttämään, kyllä asia takaraivossa muhii..

Voi, että.. Mulla on niin paljon haaveita. Pienen pieniä, mutta kuitenkin. Haluaisin päästä sellaiseen mentaaliseen ja fyysiseen kuntoon, että jaksaisin enemmän. Jaksaisin haaveilla ja olla innostunut ja toteuttaa ideoitani, kuten ennenkin. Ilman jaksamista haaveilla ja toteuttaa elämä on kuollutta.

Haluaisin siihen aikaan, kun kevät tulee ja lumet sulavat, kierrellä, etsiä autiotaloja, tutkia niitä. Kuvata ja selvittää niiden historiaa.

Halaisin pitää kirppispöytää, ostaa ja myydä tavaraa.

Haluaisin tehdä kodista ihanan paikan, jossa olisi hyvä olla.

Haluaisin lukea laajasti kirjallisuutta. Lukea kaiken sen, mikä on nyt jäänyt lukematta.

Haluaisin olla virkeämpi, hyvinvoivempi ja kauniimpi.

En tavoittele kuuta taivaalta, vaikka kuu kaunis onkin ja kiehtova. Haluaisin normaalin, hyvän elämän ilman jatkuvia henkisiä/fyysisiä/taloudellisia katastrofeja.

Ei ole kivaa olla niin jaksamaton, ettei jaksa koskaan lähteä tapaamaan äitiään 500km päähän. Eikä ole kivaa olla niin vastenmielisen näköinen, ettei kehtaa tavata omaa äitiään.

Eikä ole kiva tunne, että oma elämä on mennyt raiteiltaan, eikä saa sitä enää takaisin raiteilleen. Se on painajaista.

Parisuhde on, mutta ei enää samanlainen, kuin ennen. Nyt se vaan on ja luojan kiitos, että edes on. Ilman sitä ei olisi mitään, mikä pitäisi tämän korttitalon kasassa.

Sekin on hieman surullista, että olen vasta 36-vuotias ja elän hyvin suppeaa elämää. Minulla ei elämässä ole paljonkaan kiinnekohtia. Vai enkö osaa niitä tunnistaa? En tiedä. Minulla on parisuhde, mutta eihän se voi olla koko elämä?

Kriisien ja katastrofien myötä minun elämäni on kutistunut. Pala palalta siitä on vain lähtenyt, eikä oikeastaan tullut mitään (ainakaan hyvää) tilalle.

Olen hyvin yksinäinen ja saattaa olla, että sekin on osasyy masennukseeni kaiken muun lisäksi. Olen aina ollut hieman ristiriitainen sillain, että kaipaan juttelemista ja jonkinlaisia ihmiskontakteja, mutta en liian lähelle tulevia ja se raja on todella jyrkkä. Minua alkaa helposti ahdistamaan jos minulta aletaan ystävyyssuhteessa odottamaan "liikaa" aktiiivisuutta eli siis normaalia yhteydenpitoa, tapaamisia ym.

Onhan minulla mies, mutta ei mitään muuta. Täällä uudella paikkakunnalla ei ole kuin yksi ystävätär, mutta hänen kanssaan en koe nyt jaksavani olla normaalissa ystävyyssuhteessa. Tekstiviesti silloin tällöin riittää. Niin, minun suhteeni ovat tekstiviestisuhteita, joita laitan silloin, kun tunnen olevani sillä tuulella. Tapaamisista en pidä. Ne väsyttävät ja masentavat minua entisestään, kun en ole vireessä ja alan vain vertaamaan itseäni "normaalisti eläviin ihmisiin". Helpompi on eristäytyä omaan sänkyynsä ja silloin tällöin lähettää tekstareita, kun on sillä tuulella.

Luulen, että olen menettänyt oman identiteettini viimevuosien kriisien vuoksi. En ole se sama, joka haluaisin olla. Sitten eristäydyn ihmisistä, koska jollakin tapaa häpeän itseäni. Itsetuntoni ja arvostukseni on romahtanut, enkä tunne voivani olla pätevä missään. Ajattelen, että parempi olla "piilossa" omissa oloissaan. Jotenkin niin se menee.

Minulla on tähän saakka ollut valtavat odotukset elämältä. Joitain niistä odotuksista on toteutunut aina välillä, mutta säännöllisesti olen myös menettänyt kaiken. Tuntuu, että myös itseni. Nyt tuntuu, että elän jonkinlaista jämä-elämää, elän niillä rippeillä ja raunioilla, jotka ovat jäljellä. Näin suurta kriisiä, mitä nyt elän en ole koskaan kokenut, vaikka luulin, että olisin kokenut jo kaiken.

Miehen tavattuani alkoi uusi elämä (kun entinen oli mennyt palasiksi) ja kaikki oli hyvin onnellista, melkein liian täydellistä. Ajattelin, että vaikeudet ovat takanapäin, eikä mitään pahaa enää voisi sattua minulle. Väärin. Sattui sellaisia kauheita asioita, joita en voinut koskaan kuvitella kohdalleni tulevan. Ja nyt eletään niiden onnellisuuden rippeiden tuhkaisilla raunioilla. Uutta pitäisi rakentaa, mutta kun ei ole rakennustarpeita. Kaikki levisi tuuleen, joka puhalsi paratiisin hajalleen.

Sain pussillisen marmeladeja mieheltä kauppatuliaisina. Sekä joulutorttuvärkkejä ja pasteijoita. Siinä tämänpäivän kohokohta. Kuten sanoin, vaikka ehkä alitajuisesti kaipaisin muitakin kontakteja, kuin mieheni niin en mitenkään voi väheksyä tätä suhdetta. Ilman tätä en olisi enää tässä. Ja en tiedä missä.

Parempi varmaan vain unohtaa kaikki paha ja elää vain tätä päivää ja hetkeä. Enempää ei kait voi, kukaan.

Mietin sitäkin, että olenkohan tosi outo, kun en ole koskaan kokenut halua ja tarvetta käydä töissä. Siis olenhan töitä tehnyt yksityisyrittäjänä, mutta sitäkin hyvin omilla ehdoillani. En ole oikeutettu esim. työeläkkeeseen, koska minulle ei ole koskaan kertynyt työsuhteita kunnallisella tasolla. Eli en ole koskaan ollut missään "oikeassa" työpaikassa.

Miten näin on sitten käynyt? Tausta: Olin koulukiusattu. Opiskelu ei koskaan huvittanut, enkä saanut ammattia. En edes halunnut koskaan hakea töitä ja tuskin olisin mitään saanutkaan. Minulla on kait kumma ajatusmaailma. Mikään tavallinen työ ei ole koskaan kiinnostanut minua. Yrittäjänä tein melkein 10v erikoisalaa, johon ei tarvitse koulutusta. Tavallaan toteutin omaa luovaa osaamistani. Sen lopettaessani (rahat loppui, tuli burn-out ja ero ex-miehestä, josta olin rahallisesti riippuvainen) olen tykännyt olla vain kotona. Olenko jotenkin vinksahtanut, kun minulle riittäisi elämä, että touhuaisin kotona vapaaseen tahtiin, siis kotitöitä, sisustamista yms. Harrastaisin mitä harrastaisin. Kävisin kaupassa ja joskus jossain lyhyellä kotimaan matkalla. En kaipaa työpaikkaa, en kalliita harrastuksia tai ulkomaanmatkoja. Autot, kalliit vaatteet ja kodin elektroniikan hankkiminen ei kiinnosta minua yhtään. Onko sairasta olla niin "vähään" tyytyväinen? Olenko jotenkin alisuorittaja.

Minun elämä on tottavieköön ollut vähän kummallinen sekamelska. En saa alkaa ajattelemaan sitä, koska tuntuu, että saan paniikkikohtauksen, kun aivoni eivät pysty käsittelemään niin suurta asiaa.

Laitan klassisen päälle ja yritän keskittyä siihen.

en tiedä mitä sanoa, mut haluan toivottaa sinulle voimia, hurjasti ja jaksuja. <3

Kiitos Saloka! Ja halit sinullekin. Ei ole helppoa aina tämä fyysisten ja henkisten vaivojen kanssa painiminen..

Jotta maanantai olisi aito ja oroginal p-askapäivä ja jotta en missään vaiheessa vain pääsisi unohtamaan vaivojani ja lääkäriruljanssejani toi posti lisää luettavaa lääkärin raportin muodossa. Nyt mulla on sitten havaittu hyvin alkainen kortisolitaso, joka aiheuttaa oireina mm. juurikin kovaa väsymystä sun muuta "kivaa". Alkaa mennä aika mielenkiintoiseksi, kun ensin lekurit puoli vuotta väittää, että päässäni vain on vikaa ja ohops! kun sitten viimein aletaan tutkimaan niin alkaakin paljastua yhtä sun toista vikaa. Ehkäpä se kaikki vika ei sitten ollutkaan siellä päässä, eikä parantunut sillä, että laitettiin 2 viikoksi suljetulle "lääkitykseen" eli neurolepteja hevoskuuri ja patistettiin sitten ulos lenkkeilemään, kun toinen on aivan tillintallin pökkyrässä, niin ettei jaloillaan pysy. Mutta, kyllähän se raitis ilma kaiken korvaa. Minähän olen vain laiska ja ilkeä potilas. Ikävä kyllä masennuslääkkeet ja raitis ilma ei palauta esim. elimistöni häiriintynyttä kortisolintuotantoa vaan siihen ihan oikea lääkityskin olemassa. Nyt asiaa aletaan tutkia tarkemmin endokrinologin toimesta, lähete vetämässä. Liekö aiemmin syömäni kortisonilääkitys sekoittanut elimistön oman tuotannon. Johan se vaikuttaa myös pääkoppaan jos elimistön stressihormoni toimii hyvin vajavaisesti. Tästä vaivasta vakavin ilmentymä on addisonin tauti, jonka kriisivaihe voi viedä pahimmillaan teho-osastolle tai hautaan. En tiedä vielä mikä aiheuttaa minulla tuon häiriintyneen toiminnan. Tutkitaan..

Tietysti hyvä, että vaivaa löytyi jos siihen saisi vielä lääkitystäkin ja elämä vähän helpottuisi, mutta samalla jouduin melkein raivon valtaan, kun koko kesän lekureilla ravattuani tosi hädässä kaikki ruumiilliset oireet (joita on paljon) pistettiin johtuvaksi, että "mieli ei ole tasapainossa nyt", no voi katin kontit ei totisesti olekaan, kun meinaa tulla hulluksi oman huonon olonsa kanssa!! Nyt sitten alkaa paljastua yhtä sun toista. Ehkäpä se kaikki ei ollutkaan vaan potilaan mielenterveyden ja "huonokuntoisuuden" aiheuttamaa. Hah! Eikö sitäkin tulisi tosissaan tutkia jos 36-vuotias ihminen yhtäkkiä muuttuu huonokuntoiseksi niin siihen on ehkä jokin selitys muukin kuin mielenongelmat.

Paperissa oli muutakin, en nyt tässä kaikkea luettele. Menin jotenkin niin shokkiin kun luin nopeasti tuon raportin, että "säikähdin". sain jonkin paniikkireaktion ja menin aivan hermoksi. En pystynyt edes kunnolla syömään miehen laittamaa lihakeittoa. Tuntui, että alan itkeä ja täristä vain. Otin äkkiä yhden bentson. Nyt tuntuu, että käyn ylikierroksilla, stressistä johtuvaa. Minua jo niin pelottaa ja v-tuttaa, että enkö ikinä pääse tästä lääkärirallista eroon, terveys romuttuu ja koko ajan löytyy uusia vikoja, se on pelottavaa..ja kun väliin saa niin huonoa kohtelua lääkäreiltä kun epätoivoissaan etsii apua, että joutuu jo pönttöläänkin istumaan niin on se kyllä tosi surullista farssia.

No, jospa se siitä taas.. Nyt hieman rauhoittuneena yritän syödä uudemman kerran sitä keittoa, kun on jo nälkä, että mahaa kivistää. Ja sitten voikin kohta jo alkaa miettimään iltapalaa (pasteijoita).

Kyllä oli taas niin MAANANTAI. Pitkä, harmaa, tylsä ja kauhunsekainen, että mielikin suistui jo raiteiltaan. Miehellekin ehdin tiuskia ja räyhätä, kun oli se paniikki päällä. En vaan yhtään hallinnut itseäni ja kyyneleet puristi kurkussa ja kädet tärisi. Hyi olkoon. Onneksi Temesta taas oikaisi minut ystävällisesti oikeille raiteille.

Yritetään..Yritetään..ja vielä kerran Yritetään. Mun elämä on ikuista sotaa, pieniä hengähdystaukoja välillä ja taas mennään kohti tuntematonta luodit korvissa viuhuen.

Järkevintä olis ottaa C-vitamiinia, pistää kypärä päähän, villahousut jalkaan ja mennä sängyn alle piiloon.😎

Mieli hiukkasen tyyntyi ja tuli nälkä. Hörpin lihakeittoa, joka olikin hurjan hyvää, kauhalla suoraan kattilasta. Olisin voinut syödä sitä vaikka kuinka. Iltapalaksi paistoin keon pasteijoita, jotka katosivatkin jo kahden henkilön ahneisiin suihin.

Rauhoittumista edelsi miehen kanssa koko lääkärikunnan haukkuminen (suokaa anteeksi, mutta meillä on jo niin paljon kokemusta todella törkeistä lääkäreistä, vaikka hyviäkin tietysti on..mutta kun on jo useamman kerran meinannut menettää henkensä lääkäreiden töppäilyjen vuoksi niin se ei voi olla vaikuttamatta ajatuksiin)

No se siitä. Nyt on edes hieman rauha maassa ja massu pullollaan. Niin ikävä tämä päivä kuitenkin oli, kuten maanantait yleensä ovat, että poikkeusta se ei tehnyt tälläkään kertaa. Ensi maanantaihan minulla onkin sitten jo se lääkäri ja pelottaa mitä shittiä sieltä kuulee, kun on maanantai..Onneksi sentään 9.päivä, koska luku 9 on minun lucky number!

Kummallista, minulla on vieläkin nälkä...ehkä se paniikkikohtaus vei kaikki energiat. No, ei se ole mikhään se, täytyy tankata lisää.

Muuten on pää aika viriviritööttööt, joten en jaksa nyt sanailla enempää.

AK, olen itkeskellyt kun olen juttujasi lukenut.. Aika herkissä olotiloissa itekkin. Meillä räjähti joku sotatila perheessä ilmoille viikonloppuna, mikä on ihan hirmuisen kurjaa, saattaa olla, että tässä menee nyt osalla välit ihan kokonaan, ja aivan turhaan.. lisäksi satutin pääni kun kaaduin, alkaa olla sellainen olo, että mikään ei jotenkin ole omissa käsissäni, vaan kaikkea kurjaa vaan tapahtuu, enkä saa otetta mistään. tuntuu, että tämä on joku pyörre, minkä mukana pyörin, ja kohta se nielaisee minut ihan kokonaan. Tuntuu, että olen pahanilmanlintu ja aiheutan vain pahoja asioita ja kurjuutta ja huolta kaikille. En haluaisi olla sellainen. Tosi epäonnistunut olo eikä se oikein tunnu helpottavan. Aina uusi viikkoa ja uusia kurjia juttuja mitä en haluaisi miettiä. Menen aika sumussa eteenpäin.

Toivon sinulle voimia. Voi kun saisit tiedon, ettei tauti ole uusinut. Olisit sen ansainnut ja onnea ja turvaa elämääsi. Pidän sinulle edelleen peukkuja.

Aika normi aamu aamupökkyrän kera (joka voi hyvinkin liittyä siihen alhaiseen kortisolitasoon, joka minulla tosi matala, yleensä aamulla pitäisi olla korkeimmillaan, että ihminen olisi virkeä) Tuntuu olevan jatkuva nälkä ja söinkin tavoistani poiketen aamupalan, tosin vain sämpylän ja jugurtin, mutta kuitenkin. Taidan käydä tänään vaakalla, en ole käynyt nyt pitkään aikaan. Saa nähdä onko paino jatkanut nousukiitoaan. 67 painoin viimeksi, että eihän se nyt mikään aivan kamala ole, mutta kymmenen kiloa enemmän, kuin vajaa pari kuukautta sitten. Tosin olin silloin mielestäni liian laiha, kun en syönyt.

Mirta on vaikuttanut selvästi syömiseen. On ollut ruokahalua. Se on ihan hyvä. Mulla kun ei ole tarvetta vahtia kilojani. Tietysti nyt täytyy alkaa vähän katsomaan, ettei karkaa ihan käsistä.

Ulkona on vielä aika pimeä. Mies tarkistaa Kenoa. Mietin millainen tästä päivästä tulee. Tuskin mikään kovin kummoinen. Varmaan aika lailla samanlainen, kuin eilenkin. En tiedä vielä haluanko lähteä ulos?

Täytyy vähän funtsia.

Alkaa tympiä tämä sisällä nököttäminen.

Taas vähän aikaa sitten aivastelin ja olo on niin tukkoinen. Sain aikaan uuden asetelman tuohon omalle pöydälle valkoisesta, vanhasta puulaatikosta (pieni) lumetusta sypressistä ja huopaisesta tonttu-ukosta. Minulla on pakkomielle vaihtaa tuota pöydän asetelmaa vähintään viikon välein, muuten ahdistun siitä saman katsomisesta. Jotenkin rauhoittaa ja antaa toiveikkaan mielen, kun on uusi "raikas" asetelma, mitä katsella.

Mies soitti äsken, että mitä tuo kaupasta. Kävi tyttönsä tykönä naapurikaupungissa. Olin ihan, että ööh.. ei tule mitään mieleen. Ei jotenkin yhtäkkiä tullut mitään mieleen, että mitä vois syödä esim. iltapalaksi. Mies sitten ehdotti riisipuuroa ja se tuntui hyvälle. Pyysin myös tuomaan karkipussi ja lakritsijäätelöä, sekä salmiakkikarkkeja. Salmarit nostaa verenpainetta ja lisää kortisolitasoa veressä (luin eilen).

Mies on kovasti muuttamassa tästä asunnosta. Tavallaan minäkin voisin ehkä muuttaa, mutta en jaksa edes ajatella, mistä löytyisi yhtä mukava asuinalue ja talo täältäpäin. Täällä on niin paljon ruuhkaisia kerrostaloslummeja ja muita kauheita, en voisi asua niissä. Nyt sentään rauhallinen paritalo rauhallisella omakotitalo-alueella, mutta olemme aika varmoja, että jotain hämärää täällä on. Välillä omituisia hajuja, vessassa aivan selvä homeen haju usein ja kodinhoitohuoneessa haisee hyvin "tunkkainen". Lattialaminaatit kupruilee irti lattiasta ym. Tässä talossa siis ollut kosteusvaurioita, jotka kuulema korjattu..mitenkähän hyin tai ammattitaidolla ne on korjattu? Onko vain peitetty, kuten on tyypillistä..

Se muuttoasia kaiken lisäksi stressaa ihan hirveästi. Olen yrittänyt miehelle sanoa, etten jaksa nyt ajatella mitään muuttamista. On muitakin asioita, miksi mies haluaa tästä pois, mutta niitä en ala sen enämpää selittämään.

Harmaa, mitäänsanomaton päivä. Täytyy yrittää kaikkea pientä hommailla. Tulee niin turha olo tästä vain olemisesta. Kunpa saisinkin joskus tehdä jotain oikeasti, eikä vain oleskella, johan tässä homehtuu koko ihminen.

Enpä ole taas muuta saanut aikaan, kuin netissä pällännyt. Alkaa vähän mieliala laskemaa väkistenkin. Tyhmä olo ja tarpeeton. Tiedän oikeasti, etten ole tällainen ja minusta olisi vaikka mihin, mutta miksi sitten olen tällainen? Syitä en jaksa edes miettiä. Tämä päivä menee tälleen ja sillä sipuli. Ihan tyhmää, eikä mua nyt mikään oikein jaksa ilahduttaa. Pelot ja masennus yrittää vaan tulla päälle. Kun sais noita tiettyjä asioita vaan selvemmäksi niin voisi ajatella taas vaihteeksi jotain muutakin, kuin niitä..huoh..