Elämä liipaisimella (viimeinen kesä?)
Minulla om taipumusta yksinpuheluun. Siksi kait tämäkin. En oleta olevani tämän yhteiskunnan ainoa masentunut ja itsetuhon partaalla päivästä toiseen elävä, joten ehkä ketään ei kiinnosta neuroottiset juttuni, mutta olenkin itsekäs, ehkä minulle itselleni on siitä hyötyä, että puran tänne ajatuksiani. Ovat kyllä välillä niin synkkiä, että ihme jos saan tänne niitä vapaasti kirjoittaa. Olkoon tämä synkkä yksinpuhelu, mollivoittoinen monologi.
Olen vetänyt lääkkeitä. Teksti voi sisältää paljon kirjoitusvirheitä ja muuta sekoilua. Mutta, kun tänään on huono päivä. Minulla on vikaa psyykessä ja fysiikassa. Siis mielenterveysongelmia ja fyysisiä vaivoja. Olen taipuvainen masennukseen ja fyysisesti terveenäkin olen ollut masentunut ajoittain. Tämä kauhea ajanjakso elämässäni alkoi viime syyskuussa (2012) eli tämä, joka nyt on päällä. Oli mennyt jo parisen vuotta aika tasaiseen uudessa parisuhteessa, joka alkoi 2010. Omaan melko ongelmallisen taustan, sieltä löytyy kaikkea enemmän, kuin monipuolisesta valintamyymälästä.
Elämääni oli siis kohdannut vaikeuksien ja katastrofien jälkeen uusi onni. Ihana puoliso, uusi koti, melko tasainen elämä ym. Koin, että voin vhdoinkin alkaa selvittelemään mielenterveysongelmiani ja saada pääni vielä joskus kuntoon, mutta sitten luikerteli käärme paratiisiin..
Jonkin aikaa sairasteltuani fyysisesti, minulla todettiin syöpä. Lymfooma. Kaikki mullistui ja elämä kääntyi päälaelleen. En edes jaksa selostaa tuota ajanjaksoa, mutta se oli aikamoinen mankeli. Syyskuusta maaliskuuhun saakka rankkoja hoitoja. Kuolemanpelkoa, masennusta, ahdistusta, väsymystä..no, sitä ei voi ymmärtää, kuin sellainen, joka itse on saman läpi käynyt.
Toistaiseksi olen elossa. Hoidot loppui maaliskuussa. Nyt vasta alan hieman palaamaan normaaliin elämään. Pari viimeistä kuukautta olin niin masentunut ja uupunut, että pahimmillaan makoilin vain päivät sängyllä musiikkia kuunnellen ja syöden rauhoittavia, koska muuten en olisi kestänyt. Kaikki oli yhtä sumua ja h-vettiä.
Nyt on siis kohta kaksi kuukautta, kun hoidot loppuivat. Vasta vapun aikaan mursin eristykseni, joka tarkoittaa sitä, että eristäydyin kokonaan kotiin neljän seinän sisälle, koska olin väsynyt, masentunut, enkä halunnut mennä minnekään. Mikään ei kiinnostanut minua. Kaikki oli harmaata. Vedin vain lääkkeitä ja tein suunnitelmia päivieni päättämisestä.
Syön vieläkin rauhoittavia (bentsoja), koska olen koukussa niihin. En pysty lopettamaan. Ja kyllä, olen masentunut. On parempia ja huonompia päiviä. Hyvin vaihtelevaa. (Minulla on alla diagnoosit psykoottinen masennus (2009 vuonna), sekä sekamuotoinen persoonnallisuushäiriö epävakain, riippuvaisin ja narsistisin piirtein). Lääkityksenä oli Seroguel Prolong ja Lamictal. Lopetin ne, kun eivät ne auttaneet masennukseen ja masennukseni poistui/lievittyi itsestään, kun tapasin nykyisen mieheni.
Elikä vapun aikaan lähdin ”mökistä” ulos. Olen myös yrittänyt vierottautua bentsoista (temesta), mutta aika surkealla menestyksellä. Tänään päätin, että mitäpä alan itseäni rääkkäämään kauheilla vieroitusoireilla (joita tuli jo kortisonin lopettamisesta tarpeeksi) kun muutenkin on jo ihan helvettiä kaikki. Otan tabun silloin, kun tarvin ja thats it. Tiedän tämän olevan itsehuijaamista ja riippuvuuden jatkamista, mutta en nyt välitä. Välillä yritin tosissani, mutta se onnistui huonosti.
Parisuhteeni on hyvä ja mieheni on aivan ihana. Hän on tukenut ja auttanut, kuunnellut ja lohduttanut minua koko sairastamiseni ajan, kulki mukana jokaisessa hoidossa jne. Kun olin masennuksen pohjalla hän jaksoi joka päivä yrittää ilahduttaa minua ja saada minua piristymään, vaikka se onkin varmasti ollut vaikeaa ja äärimmäisen raskasta. Miehelläni on itselläänkin sairauksia ja jatkuvia kroonisia kovia kipuja ja jatkuvasti vaikea olla. Tälläkin hetkellä on taas menossa tutkimuksia ja uusia tautiepäilyjä hänellä ja on raskasta aikaa.
Elämämme on aika rajoittunutta. Olemme kumpikin työkyvyttömiä tällä hetkellä. Minä toistaiseksi (eli ikuisesti) ja mieheni on hakenut jo kokoeläkettäkin, mutta ei ole sitä saanut. Hänestä ei enää tule monisairaana työkykyistä. Missä asumme on meillä aika kiva koti ja se on meille pää-asia. Ja tietysti tärkein on rakkautemme toisiamme kohtaan, joka on suuri ja kantanut meidät tähän saakka yhdessä vaikeuksien kanssa. Emme ole montaakaan kertaa riidelleet, pieniä äkinöitä tietysti kaikkien sairas, talous ym ongelmien keskellä väsyneenä ja miehelläkin on keskivaikea masennus miel.terv.diagnoosi.
Olemme paljon kotona. Puoli vuotta mies hoiti yksin kaikki käytännön asiamme ja kauppareissut ym. kun olin hoidoista väsynyt ja kaikesta masennuksen pohjalla. Se on varmasti ollut hänelle rankkaa. Nyt kun olen vähän virkistynyt olen alkanut tehdä kotitöitä ja kulkea matkassa kaupoissa ym. pikkuhiljaa alkanut tehdä minäkin asioita pitkästä aikaa.
Siis olemme pääosin kotona. Miehen fysiikka ei jaksa pitkiä kauppareissuja ja muita menoja edes kovan lääkityksen avulla (selkävika, astma, keuhkoahtauma ja paljon muuta) Minäkään en vielä niin hyvässä kunnossa ole puolen vuoden makoilemisen jälkeen. Väsähdän nopeasti ja ongelmia on masennuksen ja mielialojen heittelyn vuoksi.
Nyt ruoka on valmis. Tässä oli alkutilannettani pohjaksi. Jatkan juttua piakoin..
Tulihan se sitten aamu taas.
Töhkeää on ylösnousemus, eikä vähiten sen vuoksi, kun edessä on lähtö sinne tt-kuvaukseen. Sen jälkeen saakin sitten alkaa jännäämään soiko puhelin, jossa ilmoitettaisiin mahdollisista paskoista löydöksistä..huoh. Toivon hartaasti, ettei näin kävisi vaan kaikki olisi siltä osin hyvin. Edes joku asia olisi hyvin..Mutta yleensähän se on niin, että KAIKKI asiat yhtä-aikaa on huonosti. Siitähän se kaaos sitten syntyy.
Mies on hermona raha-asioiden vuoksi. Joka päivä suunnittelee muuttoa edullisempaan asuntoon. Minä en edes jaksa ajatella mitään muuttoa, saati ainakaan joulun alla en muuta mihinkään. Ja muutto taas..en kestä sitä, että koko ajan vaan muutetaan paikasta toiseen. Ei mitään pysyvää, ei mitään mihin voisi luottaa, ei turvantunnetta.
Aivot eivät nyt toimi ihan sadalla, joten jätän kirjoittelun tuonnemmas.
Pitäkää mulle peukkuja, että kaikki menisi hyvin?!
AK, pidän sinulle täällä peukkuja, tulehan sitten kertomaan miten meni! 🙂👍 🌻🙂🌻
Kiitos Monange-Rakas🙂🌻
Nyt on sitten kuvaus käyty ja loppu onkin Herran hallussa. Kysyin röntgenhoitajalta, että menevätkö kuvat suoraan lääkärille, mutta kuulema ei mene, vaan nyt jonossa ja kestää pari päivää, ennenkuin radiologi ehtii sanelemaan ne. Eli turha odottaa vielä mitään kauhusoittoa tai siis jännittää sitä. Mulla on 9.12 vasta sitten lääkärin tapaaminen, mutta kyllähän ne ennen sitä jo soittaa jos jotain on pielessä tai jos haluavat tehdä lisätutkimuksia. Yritän nyt heittää vähäksi aikaa koko asian mielestä, kun en kuitenkaan voi siihen nyt itse sen enempää vaikuttaa.
Mietin, että jospa alkaisinkin elää oikein aktiivista elämää, siis vaikka en jaksaiskaan, niin väkisten? Heh, no se oli puoliksi vitsi. Mutta tietysti jos ei ole aktiivinen niin siihenkin tottuu varmaan, eikä sitten kohta osaakaan enää toimia. Mutta kait se on realistisempaa tehdä voinnin ja jaksamisen mukaan. Eli silloin olla aktiivinen, kuin suinkin jaksaa.
Tänään yritän olla hieman aktiivisempi. Pitäisi siivota ja voisi vähän ulkoilla, syödä jossain välissä ja ehkä illalla käydä pimeä-ajelulla. Kauppoja ei voi nyt kiertää, kun on taas lähes P.A. Mutta täytyy olla positiivinen ja keksiä halpaa hupia.
Taidan alkaa toimimaan ennen kuin alan jumittamaan tässä. Tämä sänky on vaarallinen paikka, kun tähän tulee istumaan. Alkaa laiskottamaan.
Palaillaan!
Joo, pidetään peukkuja että hyvin menee ja hyviä uutisia tulee..Tsemppiä AK 🙂🌻
MarianneM🙂🌻 Ihanaa, että sinäkin vielä olet "täällä". Mieltä lämmitti vierailusi täällä höpinöissäni!
Aktiivia oli sen verran, että siivosin ja sitten kävimme kaupassa. Ja sitten söin. Kun ajelimme kauppaan, sain äkkiä idean, että olisimme ajaneet toiseen kaupunkiin miehen vanhemman tyttären luo jos se nyt olisi kotona ja saisin sen joululehden (pakkomielle siitä näköjään) Olisin halunnut vaan ajella ja katsella hämärtyvän illan sateista maisemaa ja varsinkin kaikkia autiorakennusten näköisiä. Mies yritti soittaa tytölleen, mutta eipä se vastannut, joten on varmaan töissä tai sitten jossain, missälie. Ahaa, nyt selvisi just, ei ole kotona vaan kaverinsa kanssa kauempana. Eli siis ei varmaan tule nyt pimeäajelua, enkä saa taaskaan joululehteä..meinasi jo alkaa tympimään. Asioiden pitäisi tapahtua silloin, kun on vireessä, koska se vire menee niin nopeasti ohitse..nyt se on jo melkein ohitse, kun ensin siivous, sitten kauppa ja sitten söin ja sitten kone sylissä sängyssä (kuulostaa ihan seksille, heh) varmaan alkaa kohta ramasemaan..persus, olisin halunnut toimintaa!
Mies aina meinaa hermostua, kun yhtäkkiä ilman mitään suunnitelmia esitän ideoita, mitkä pitäisi heti toteuttaa. Kun en voi silleen tehdä, että lupaisin seuraavaksi päiväksi saatika viikoksi, koska en koskaan tiedä jaksanko lähteä tai tehdä. Tympeää, ettei voi elämässä suunnitella mitään. Nyt jo alkoi taas tympiä tämä koko elämän eteenpäin rämpiminen. Mitenkä se mielialakin näin voi heitellä tunnista toiseen? Ei ole helppoa. Kaipa sitten rötkötän tässä sängyllä ja mässytän kohta suklaata, kun ei saanut mitään toimintaa. No, sen tietää, että tähän sitä sitten jämähtää.
Ehkä saan sen joululehden huomenna..Ainakin tytär olisi kotona huomenna ja löysä varaus huomisesta jätetty. Mulla aamulla psyk.poli, että jos sitten sen jälkeen, en yhtään tiedä missä vireessä silloin olen vai olenko missään?
Mun elämä taitaa olla arvoitus, jota ei aina välittäis edes selvittää.
Olen tässä vaan ja mietin, että olisin halunnut pimeässä ajelulle, mutta en viitsi alkaa miestä kärttämään, kun se on väsyneen oloinen, eikä varmaan halua nyt lähteä, kun seuraavallekin päivälle on sitä ohjelmaa jo buukattuna.
Kumma juttu, minä luulin, etten välitä rahasta, mutta kummasti tulen kiukkuiseksi jos se raha loppuu, enkä voi ostaa mitä haluan ja näin "toteuttaa itseäni". Tiedän, että on typerää haaskata rahaa kaikenlaisen tavaran ostamiseen, mutta täytyy myöntää, että minä tunnen olevani "hengissä" silloin, kun olen jossain ja ostan jotain..en ole ennen ollut niin voimakkaasti sellainen. Toivottavasti ei ole kehittymässä mikään ostovimma..koska rahat ei riitä, enkä halua aina olla kiukkuinen sen vuoksi, kun en voi ostaa. Nykyään selaan mainoslehdetkin "kieli pitkällä", että mitä kivoja romuja siellä on ja onko hyviä tarjouksia ja tunnen tarvetta ostaa tarjouksia, vaikka en tarvisikaan. Nytkin olisin halunnut ajella jonnekin ja ostaa jotain, jonkun kivan, pienen esineen..
Tai sitten kaipaan takaisin "entistä elämääni", jossa työkseni toimin ostajana ja myyjänä ja tavaraa tuli joka päivä ovista ja ikkunoista. Se oli kyllä ihanaa. Voi vitsi, tuleekohan minusta koskaan enää kykeneväsitä siihen työhön tai yleensä mihinkään muuhun, kuin aje(lehti)miseen, makoiluun ja pienimuotoisiin ostosreissuihin ja siivoamiseen ja herkkujen syömiseen. Kauhein pelkohan se on, että jää tällaiseksi..toivottavasti ei ainakaan mene huonommaksi.
Taidan syödä jäätelön ja muutama kookosuklaapallon.
Täällähän minä taustailen 🙂 Kotoisampaa täällä on kuin tuolla ulkomaailmassa 🤔 Kiva, että kuvaukset ovat ohi ja uutiset tulevat sitten aikanaan, toivottavasti pystyt olemaan suhteellisen rauhallinen odottaessa.
Melankolisissa, eristyneissä fiiliksissä olen ollut, en jaksa taistellakaan pahaa oloa vastaan, mennään sitten näin..talven yli? No minäkin tykkään kyllä joulusta ja on mukaviakin hetkiä ja sosiaalisia tilaisuuksia, olen nyt vain tosi valikoiva niidenkin suhteen. Sinne vain menen, missä on hyvä olla ja saa voimaa.
Jatkamme kohti joulukuuta, päivä kerrallaan. 🙂🌻
Moikka ja voimia sulle elämääsi toivotan ihan näin ovensuussa.
Jossain viestissäsi kirjoitit, että entäs jos pakottaisi itsensä aktiiviseksi. ..Siis tekemään ja tekemään kaikesta huolimatta.
Tiedätkö mitä, mä teen just niin.
Joka aamu nousen aina uuteen päivään ja tiedän, että kunhan vaan aloitan tekemisen ja jatkan ja jatkan, kestän ja siedän ja elän ja elämä jatkuu. Ja kaikella tällä loputtomalla tekemiselläni pystyn pitämään jotakin pelottavaa kaukana elämästäni. Pysyn kasassa ja hajoamatta. Sen verran terve olen vielä, että tiedän tän olevan ehkä vähän epätervettä...hahhah. Oikeesti ei naurata pätkääkään, olen kuin juna, joka ajaa kahta raidetta. Jos pysähdyn, hajoan atomeiksi. Jos en pysähdy, pysyn elossa, vaikka olenkin hajalla.... Ja onhan tähän elämään mahtunut paljon pelottavaa, ylivoimaistakin, kyllä minä sen tiedän. Mutta jostain syystä en oo suostunut minäkään vielä antamaan periksi.
Onneksi tekemiseni on asioita, jotka tuo oikeesti myös iloa. Mulla on navetta ja talli, lampola ja kanala, on koiria ja kissoja. Ja aamuisin työpaikka puskee ovesta sisään ja kaipaa aamupuuroa. On siis kaksi työtä, eläimet ja lapset. Molemmista saa tosiaan sisältöä ja tekemistä yllinkyllin arkeen. Olen yh, on isot lapset, melkein omillaan ja aikuisia kaikki ja sitten iltatähti, ei eskarissakaan vielä, jonka kanssa pusken arjessa. Takana tuore avioero ja uuden elämän aloitus uudella paikkakunnalla. Jos ehtisin pysähtyä, kysyisin varmaan peilikuvaltani, että kuinka teit tuon kaiken. Pakko oli tehdä, ei ollut vaihtoehtoja. Ja samalla moottorilla mennään vieläkin.
Aikuiset lapset ovat välillä huomautelleet epänormaalista tekemisen tahdistani. Epäilleet maniaa, kun en pysty lopettamaan. Tai antaneet uuden diagnoosin, touhukas masentunut. Onhan mulla tosiaan vuosia jo ollut diagnoosi ja lääkkeetkin, jotka ovat varmasti mulle elämässä kiinni pysymisessä elintärkeet. Ja että tää mun maamoottori pyörii aina vaan, tuli eteen sitten mitä vaan.
Tää syksy ja pimee ja omien voimien ylittäminen yksin kaikissa näissä maatilan käytännön ongelmissa alkaa vaatia veronsa.
Huomenta!
Tavallisn takkuinen aamu ja puoliahdistus päällä. Ei kuitenkaan aivan kamala. Yritän olla ajattelematta esim. mitään terveysasioita.
Psyk.polille meno yhdeksäksi. Se nyt on vähän yhtä tyhjän kanssa käydä siellä hölöttämässä. Mutta pakko siellä on aina silloin tällöin käydä. Ettei ole "hoidonvastainen".
Sen jälkeen sitten kait se joululehti hakemaan naapurikaupungista ja kyläreissu. Minä en olekaan kylässä käynyt niin pitkään aikaan missään, että sekin vähän jännittää. Lähinnä, että kuinka miehen tytär minua katsoo, kun en ole tällättynä ja meikissä, kuten ennen olin. Nyt mulla on naamassa ihottumaa, enkä halua sen vuoksi meikata, kuin kevyesti. Hiukset on kamalat niitä en näytä kellekään eli olen sitten myssy päässä. No, olen mikä olen ja hän saa ajatella mitä haluaa.
Tuulta ja lauhaa. Aamukonsertiksi tuli 14 Chopinin nocturnea klassiselta kanavalta. Se on aina onnenpotku, kun ne sattuu kuulemaan. Mielestäni paras päivän aloitus.
Palataan myöhemmin!
Kartastrofiina, kuulostat ihan supersankarilta!!! Kovasti saat aikaan. Pitäisi ottaa varmaan sinusta mallia🙂 Mulla kanssa kyllä sellaista taistelua nämä jokapäiväiset asiat, kun töissäkin käyn, kaikki luulee aina että teen jotain 15h päiviä vaikka oikeasti teen usein paljon lyhyempiä päiviä kuin kukaan muu, jotenkin vain mulla ne ilmeisesti imee mehut tehokkaammin, hah! Ja suoritan niin kovasti koko elämää, välillä saatan tosissani tehdäkin sataa asiaa yhtä aikaa eikä ihme, että sitten palaa loppuun.. nyt oikein yritän harjoitella ottamaan vähän lungimmin, vaikka usein sitten vaivaa seuraavaksi kauhea syyllisyys..☹️
Tsemppiä AK, kiva että päivä alkoi noin kivasti! Toivottavasti saat tänään sen joululehden ja voit fiilistellä sitten sitä🙂🌻
Kiitos teille Rakkaat vierailijat🙂🌻 Kuinka se ilahduttaa mieltä, kun olette muistaneet minua🙂
Täällä kirjoittelee duhadedä. Eilinen päivä oli aktiivinen. Aamulla psyk.poli ja sen jälkeen ajelimme sinne kylään ja joululehden hakuun. Vierailu oli ihan mukava. Sieltä tullessa kävimme kaupassa ja nälkä olikin jo kiljuva, kun koko päivänä ei mitään oltu syöty, paitsi kylässä muutamat keksit. Mulla oli jo eilen kotia tullessa vähän heikko ja väsynyt olo. Söin pizzaa ja päätin lepäillä. Mies lähti käymään eräässä autokaupassa. Haki sieltä koeajolle erään käytetyn pikkuauton, jonka meinaa ostaa. En jaksanut enää sinne lähteä. Kun mies palasi auton kans kotia oli pakkanen jo kiristynyt. Mulla oli tullut vähän synkkä mieliala sen heikon olon vuoksi..Mies halusi, että lähden mukaan koeajelemaan autoa. Ei sitten niin millään olisi jaksanut eikä huvittanut. Mies mankui mua lähtemään ja äyskäisin sitten vihaisesti, että no lähdetään sitten! Automatkan ajan en paljon jaksanut puhua, väsytti niin. Sitten kotia tullessa mittasin ja oli livästi lämpöä 37.1 ja ihan nuutunut olo. Vähän iltapalaa näykin ja nukahdin jo yhdeksän jälkeen. Yöllä join monta kertaa. Oliko lie suolainen ruoka vai flunssan syytä.
Aamulla herätessä tukkoinen olo ja kurkku kipeä. Lämpö 37 mikä on mulle jo sama, kuin kuume. Olen silloin pedissä. Normaalilämpö mulla vähän päälle 36. Eli vähän tökkyräsä aamu mennyt. Jotain pientä puuhastellut. Flunssainen olo, eikä järki oikein kulje. Otan rennosti. Pikkupuuhailua ja pikkujoulua pienimuotoisesti syöden..pipareita, torttuja, riisipuuroa ym. Odotan kovasti, kun tänään 8 astetta pakkasta ja piti lunta sataa. Silloin haluaisin kuunnella vanhoja joululauluja ja syödä noita jouluruokia. Täytyy valmistella paikkoja kuntoon sitä varten.
Kyllä nautin joulujutuista täysillä, vaikka olo ei olekaan maailman paras. Siisti koti, kauniit koristelut, joulumusiikki, hämärä ja toivottavasti se lumisade, kynttilät ja pienet joulusyötävät glögin kanssa. Se on jo pieni joulujuhla!
Nyt istun sängyllä koneen kans. Täytyy alkaa valmistelemaan noita joulujuttuja. Mies on autoilemassa nuoremman tyttärensä kanssa. Toivottavasti ei tule tänne. Hah, olen kait tosi tyly, mutta nyt flunssaisena ja aivan tärähtäneen näköisenä en halua ketään vierasta.
Ei tule vieraita onneksi. Mies tulee kohta ja tuo puuttuvan glögin tullessaan.
Minulla on erityisen joulumieli tänään, vaikka olen kipeänä. Ehkä juuri siitä syystä olen "herkistynyt" ja kaipaan valon ja rauhan juhlan tunnelmaa.
Kuuntelin jo varaslähdön joululauluja. Sydämeeni joulun teen oli taas kerran kyyneleiden paikka. Se koskettaa minua aina yhtä voimakkaasti.
Äitini sytyttää myös kynttilän klo: 16.00 toisella puolen suomea, kun minun pikkujoulu alkaa. Halusin, että hän näin saa osallistua minun juhlaan.
Nenä vuotaa.
Odotan iltaa.
Hämärtää. Ei vielä sada lunta. Kohta menee pasteijat uuniin. Täsmäsää (kätevä tapa katsoa paikkakuntakohtaisesti oman asuinpaikkasi tarkka sää kellonaikojen tarkkuudella) eli Täsmäri lupasi lumisateen ja kovan tuulen alkavaksi klo: 16. Odotan innolla.
Lämpö 37.1 mutta en anna sen olla esteenä. Avasin kaapin perällä olleen vanhan puhelimeni ja sen kuvatiedostoista löytyi aika ihania kuvia viime joulun alta, kun mulla oli kans koristelut. Enkeleitä, kynttilöitä, omenoita ym. Tuli lämmin mieli niistä, vaikka se olikin rankkaa aikaa, kun kävin läpi rankkoja sytostaattihoitoja silloin..ei kuitenkaan ahdistavia muistoja. Viimevuoden joululehti löytyi myös ja siinä kivoja juttuja. sain sen silloin naapuriltani.
Cd-soitin odottaa valmiina soittamaan joululauluja. Mies alkoi tekemään mureketta. Se ei silleen ole kiinnostunut niistä pasteijoista ja tortuista ja glögistä🙂 Aloitan riisipuurolla. Täytyykin katsoa onko meillä kanelia, se on aivan must riisipuurossa.
Jonkun aikaa joudun vielä odottelemaan, ennenkuin juhla alkaa. Ja sehän on rauhallista oleilua vain, eikä mitään rällää. Mulle kun ei alkon antimet ole maistuneet vuosikausiin.
Aion lähettää muutaman joulunaloitus-tekstarin, se on yksi ohjelmanumero. Minulta ei näköjään tänään luovuutta puutu tehdä suht tylsä flunssalauantai pikkujuhlaksi.
Pienet hyvät ja lämpimät hetket ovat mulle olleet usein niitä ikimuistoisia. Tämä tulee olemaan yksi niistä, sen tiedän.
Edessä on vielä pitkät ja kovat taistelut, ennen kuin ollaan selvillä vesillä, mutta nyt on vielä välirauhan aika, levätkäämme silloin.
Pimeää, eikä enää sada lunta. Satoi hetken.
Mun pikkujoulu meni oikein hyvin. Ensin söin puuron ja pasteijoita. Sitten pipareita, torttuja, pikkuleipiä glögin kanssa. Vieläkin napsin niitä. Kynttilät palaa ja joululaulut soi. Joulupukki, ei kun siis mun mies, kuorsaa tuossa vieressä. Uuvahti siihen, kun pisti maate.
Muutama joululaulu toi niin mieleen lapsuuden joulut ja muitakin muistoja. Kyynelethän siinä hetken valui. Salaa itkaisin. Muistan maalaistalon hämärän, vain kynttilöiden valaiseman pirtin, enkelikellon helinän, sardiinileivät. Retken hautausmaalle. Kuinka elämä olikaan silloin viatonta, mutkatonta, innostuksen täyttämää. Siperia todella opettaa. Ihminen taistelee, väsyy, kyynistyy. Yhä kauemmas käy lapsuus. Yhä lähemmäs loppu, mikälie..ja siinä välissä paljon kaipuuta, tyhjyyttä, täyttymätöntä elämännälkää.
Nyt lämpöä 37.2 ja aivastuttaa, niistätyttää. Tuli se flunssa sitten mullekin..eipä ois tarttenut. Mutta, kun on jo tullut niin olkoon.
Joululaulut vielä soi. Kynttilät lepattavat hämärässä. Taidan vähän joululehteä nyt. Ihanan rauhaisa on tunnelma.
Kaunis oli pikkujoulun hetki ja henki.
Nyt on musiikki vaiennut, syötävät korjattu odottamaan huomista (jolloin pj jatkuu, onhan ensimmäinen adventti) vatsat pullollaan ja vain yksi kynttilä palaa.
Joululaulut puhuttelevat aina yhtä paljon. Väitän, että ne ovat osa suomalaisten sielunhotoa.
Tekisi mieli vielä suolaista iltapalaa kaiken makean jälkeen. Taidan mureketta maistaa. Tuoksuu tiskipöydällä niin kutsuvasti.
Luin Maarit Feldt-Rantasen uusiutuneesta vatsasyövästä. Kuinka kirpaisi sydämestä. 2009 ja nyt uudestaan. Siinä välissä ero ja uusi rakkauskin, sekä vaativa, varmaan antoisa työkin. Vahva, hieno nainen. Kuinka surullista. Minulla tietysti myös oma lehmä ojassa.
Kyllä elämä on arvaamaton. Mutta niin kait sen sitten täytyykin olla. Elämä on.