Mies tuli takaisin. En ole järjestänyt mitään. Roikkunut vain koneella. Äsken vasta otin benen. Enkä osaa lopettaa tänne kirjoittamasta. Harmaa ilma masentaa ja nyt kyllä tuntuu masentavan aivan kaikki. Ei ole pitkään aikaan ollut tällaista oloa. Inhottavaa.. jumitan vain tässä ja synkistyn. Pitihän se arvata, että helvetti tästä taas seuraa.

Pyyhin kyyneleet ja aloin hommiin. Järjestin tavarat laatikkoon. Keräsin muutaman sekalaisen ylijäämäkynttilän ja tein niistä komean asetelman makkariin. Bene tasoitti jonkinverran mun mieltä. Kuuntelin joulumusiikkia. Sitten repäisin harmaan, synkän päivän kunniaksi ja tilasin pizzaa oikein kotiin. Nyt odotan kieli pitkällä! Tekstailen äitini kanssa. Äiti ei viihdy asunnossaan vaan kiertelee joka päivä kaupoissa ja ostelee ties mitä tavaroita ilmeisesti saadakseen sisältöä elämäänsä. Äidillä on ilmeisesti kaksisuuntainen, ollut aina. Mulla vähän samaa tyyppiä. Itsekin ostelen mielellään. Silloin kun rahaa on. Nyt alan pizzalle!

Pizza syöty ja olikin hyvä pizza. Nyt vaan taas tylsyys iski, enkä millään enää keksi mitään tekemistä. Mieliala on noh..keskinkertainen. Ei yhtään huvittais se huominen terapia, mutta jotenkin vain mieli sanoo, että mun on mentävä sinne. Parempi kait mennä, vaikka pakkopullalle se tuntuu.

Nyt jumiuduin tänne sängylle. Mies lukee kirjaa tuossa vieressä. Kohta kait otan runokirjan ja kun jään tähän makaamaan ja lukemaan alkaa väsyttämään, sen tiedän. Nyt taas alkaa olemaan sitä, että huominen päiväkin jo pelottaa. Eli huonompaan suuntaan, mutta sehän oli odotettavissa tämän aika suuren ja stressaavan asian vuoksi.

Vähän niin kuin pää suunnittelee koko ajan tekemistä, mutta kroppa ei sitä tottele. Onhan tuo kohta jo ilta. Mitä hyötyä tästäkään päivästä on ollut? No, kait tämä on sitten sitä elämää?

Minulla on jälleen vahva tunne, että elämää on ihan jossain muualla ja minä olen tässä syrjäytyneessä kuplassa, josta elämä puuttuu. Vaikka elän ei mulla ole elämää, kuin näiden seinien sisällä.

Tällä hetkellä taitaa olla parempi olla ajattelematta nenäänsä pidemmälle. Elää tunti ja pizza kerrallaan. Ei tästä kaamoksesta muuten selviä.

Oi, Jumala. Taivaan enkelit. Kuinka kaukana olenkaan kaikesta siitä, mikä oli minulle totta kerran. Elämä on jatkuvaa muutosta, sanoi joku viisas. En minä tahdo muutosta. Minä haluan sen maailman, mikä minulla kerran oli. Väliin tulee aika, jota ei voi muuttaa. Et ole enää niin nuori. Se aurinko, joka silloin paistoi, ei paista enää. Päivät, kuin unta vaan. Valokuvat kultaraamein, auringonsätein. Huolettomuus. Kauneus. Paratiisi. Elämänvoima valuu nyt marraskuun sateena maan harmaaseen. Pimeys. Huolien piikkikruunu otsalla. Kuumeiset, väsyneet silmät. Kuinka olen väsynyt tähän elämään. Kuinka aamu-yö hengittää raskaasti. Uni on loppu. Valvot pimeitä päiviä. Valvot pimeitä.

Huomenta!

Myöhäinen ilta oli ihan syvältä. Mies oli huumorintajuttomalla tuulella ja alkoi äkistä mulle, kun leikilläni nuhtelin sitä, ettei anna pakastimesta mulle mansikoita. Loukkaannuin tätä äyskimistä niin, että marssin pikkumakkariin ja nukuin yön siellä. No, nukuin kyllä heräämättä, mutta nyt aamulla väsyttää ihan tajuttomasti. Tuntuu, ettei herää ollenkaan. Masennus kait se siellä päätä painaa. Oli hetken vain sellainen olo, että nukun koko päivän. No, se ei onnistu sillä liikkeelle on itsensä potkittava jos meinaan ostaa jotain ja käydä ruokakaupassa. Tällä hetkellä ajatus ei yhtään huvita, mutta parempi lähteä liikenteeseen, kuin taas jäädä tänne 4-seinän sisälle jumittaan. Ehkä sitä löytää jotain kivaa tavaraa ja piristyy. Näin väsynyt en ole ollut pitkiin aikoihin.

Mies on menossa hoitamaan uuden auton asioita. Käy ne ja tulee sitten hakemaan mut. Naapuri soitti. Sen leikkaushaava on alkanut vuotamaan ja kovat kivut. Mies neuvoi soittamaan lanssin ja sairaalaan. Mieskään ei jouda nyt lähtemään naapurin kans sairaalaan, kun siellä menee koko päivä. Ja verta tulee kuulema paljon, joten järkevintä soittaa sairasauto.

Yritän tässä heräillä. On jonkinverran masentunut olo. Väsynyt ja ärtyisä. Ei huvittais ollenkaan se pikkujouluidea, mutta taidan pitää siitä kiinni kuitenkin. Ai niin, ja se terapia ei olekaan tänään vaan vasta ensi perjantaina. Olin katsonut kalenteria väärin. Ihan kiva, kun ei tartte nyt sinne mennä. Saa keskittää energiansa kauppa-asioihin. Siinäkin on nyt tarpeeksi tekemistä.

Nyt siis yritän vain heräillä ja saada itseni lähtökuntoon.

Kotona taas. Ostoskierros tehty, mutta se ei nyt odotetulla tavalla virkistänyt minun mieltä. Tavallaan oli ihan kivaa, mutta kuitenkin jotenkin rasittavampaa, kuin yleensä. Yhtäkkiä kaupassa miestenvaate-osastolla, kun katselimme miesten eräpukua, sanoin miehelle, että sehän sopisi hänelle sitten, kun eroamme ja hän muuttaa sinne Lappiin (mihin on aina haaveillut) se oli minulta huumoria, mutta ei kovin viisasta tietenkään. Mies katsoi minua ja sanoi, että aionko piankin erota hänestä? Sanoin, että eilisen perusteella varmaan aika pian.. No, suoraansanottuna olen kyllästynyt nyt tähän suhteeseen. Ehkä oma paha oloni vain heijastuu kaikkeen. En ole tyytyväinen itseeni, enkä elämääni, enkä siis myöskään parisuhteeseeni. Mies tuntuu tunnekylmälle ja etäiselle verrattuna entiseen. Minäkin olen varmaan kylmän ja kyynisen, turhautuneen takakireä suurimman osan aikaa.

Erityisen masentunut olen ulkonäöstäni (rupsahtanut) ja siitä, etten myöskään oikein jaksa hoitaa sitä. Voisin syödä terveellisemmin, käyttää vitamiineja, juoda enemmän vettä ja käyttää laadukkaampia ihonhoitoaineita. Voisin pukeutua kauniimmin ym. Nyt menen vain helpoimman kautta. Tuntuu, että olen vanhentunut parissa vuodessa ainakin kymmenen vuotta. En jotenkin tunne peilikuvaani. Ennen oli juuri päinvastoin. Sain voimaa ja itsevarmuutta, sekä lohtua peilikuvastani. Sain päivittäin ihailevia kommentteja ulkonäöstäni. Nyt olen niin rutsahtanut, en meikkaa ja pukeudun niin tyhmäsi, ettei kukaan katso minua edes kahta kertaa. En kehtaa kellekään sellaiselle ihmiselle esiintyä, kuka on tuntenut minut ennen. Onneksi asun uudella paikkakunnalla ja täällä ei kukaan tiedä, miltä olen ennen näyttänyt. Aika ahdistavaa kuitenkin, kun oma peilikuva oksettaa aina.

Tarkoitin tuon erokommentin miehelle, että alkaisi vähän ottaa huomioon, miten käyttäytyy minua kohtaan ja olisi huomaavaisempi. Tiedän, ettei ole kovin rakentavaa keskustelua tuollainen, mutta se vain tuli mun suusta. En tunne kyllä nauttivani tästä suhteesta nyt, vaikka ennen se oli kaikki kaikessa. Mies ei sano hellilttelynimillä kuten ennen, eikä yhtä usein rakastavansa, eikä koske tai halaa juuri lainkaan. Ei tunnu kiinnostavan mikään, mikä minua kiinnostaa jne. Olihan minua tietysti silloin helpompi rakastaa, kun olin kaunis ja tehokas kodin hengetär ja passasin enemmän miestä ja minua oli mukava esitellä kavereille, kuin karamelliä. Varmaan katkeraa tekstiä, mutta siltä minusta nyt tuntuu. En osaa olla edes kiitollinen enää siitä, että mies tuki minua ja pysyi rinnallani vakavan sairauden aikana. Se aihe on kaluttu loppuun. Nyt on uusi elämä, mutta paljon surkeampi kuin entinen. Silloinkin oli romanttisempaa, kun olin pönttölässä. Sinne sain jopa ruusuja. Enää en saa edes kukkia, ellen itse osta. Kyllä ottaa päähän koko juttu.

Kotona takaisin purkasin monta kassia ruokia ja tavaroita. Löysin ihan kivoja täydennysjoulukoristeita, joulutekstiilejä ja muutaman kukan. En sano mistä, mutta yhdestä asiasta sain raivarin ja huusin miehelle itkuisella äänellä. Mies ei lähtenyt riitaan mukaan vaan alkoi hyvitellä. Kait pelkää eroa. Nyt kävi pyytämässä jos lähtisimme ajelulle. Taidan lähteäkin, tykkään katsella hämärässä ihmisten mahdollisia joulu ja pihavaloja.

Mies selvästi nyt hyvittelee minulle. Koittaa keksiä kivaa tekemistä. Nyt touhuaa ostamiemme joulutyynyjen kanssa, heh. eipä tuo ole tähän saakka ollut niistä kiinnostunut. Ehkä pieni ärinä silloin tällöin auttaa. Vaikka ei se oikein olekaan. Taidan valmistautua nyt ajelulle.

Palataan!

Illalla ajelimme. Tulimme sen verran myöhään takaisin, että oli jo iltapalan aika. Iltapalaa ja nukkumaan melkein suoraan.

Yö oli levoton. Hyörin, pyörin. Johtui kait osittain illalla juomastani coca-colasta, jota yölläkin litkin heräiltyäni ja söin konvehteja pöydältä. Kasvojeni iho on ärtynyt ja sitä kutisi koko ajan. Illalla niistin ja aivastelin monta kertaa. Jotain flunssaa vai allergiaa? Vaiko syömisistä? Taitaa nuo vehnäset ja sokeriset jutut tehdä ärsytystä elimistöön. Niitä vain on niin kiva mussuttaa.

Aamulla herätessä oli karsean väsynyt ja sellainen olo, kuin olisi jyrällä ajettu päältä. Just äsken tuli aivastus. Huh! Tai sitten tämä asunto on homeessa, kuten epäilemme. Siisti tämä on, rempattu ja ei haise tunkkaiselle, mutta..täällä on ollut ennen kosteusvaurioita, joita korjailtu, mutta miten korjailtu? Onko vaan piilotettu huonot kohdat? Miehelläkin aina aamulla silmät rähmii, kuten mulla ja on tukkoinen olo. Voi jee, kaikki tämä vielä kaiken muun päälle. Ei tässä enää kohta tiedä mitä tekisi. Asunto muuten tosi kiva ja harmi jos on asumiskelvoton..

Vieläkin on ihan tööt olo, vaikka kello jo puoli kymmenen. Taitaa olla väsymys osittain masennusta. Eilen sen jälkeen, kun olin raivonnut miehelle itkin pitkän aikaa. Oli tosi toivoton ja paha olo. Onneksi päätin luopua siitä tän viikonlopun pikkujoulujutusta ja viettää sen ensi viikonloppuna, kun on jo sitten joulukuu. En olis nyt jaksanut mitään alkaa laittamaan. Väsynyt ja turhautunut olo. Vähän sellainen ennenkuin aloitin lääkitystä. Onkohan tuo lääkitys lakannut puremasta? Kaitpa se on taustalla vaan pelko siitä ensi viikon kuvauksesta ja sen tuloksista, että onko paskatauti uusinut. Olishan se vähän outoa jo tuollainen asia ei yhtään hermostuttais?

Hidasta heräilyä tämä aamu ja aamiaiseksi napostelin muutaman konvehdin. Kohta varmaan korkkaan Cocis-tölkin, että pääsen vähän vauhtiin ja voisin alkaa vaikka vähän siivoamaan, vaikka ei kyllä yhtään huvittais. Jospa se selkiinnyttäis noita hajallaan olevia palikoita päässä, kun järjestäis huushollia.

Ai niin, ja ne eilen ostamani tavarat.. eilen niitä jo asettelinkin paikoilleen, mutta aika pintapuolisesti. Jos jaksan teen harkitumpia asetelmia.

Olo on jotenkin, kun ois kännissä. Saattaa verensokeritkin heittää tuosta sokerisen limsan ja konvehtien syönnistä. Ja illallahan söin nukkumaanmennessä 3 (pientä) joulutorttua ja muutaman palan patonkia. Huh, huh. Vähän lähtenyt käsistä tuo.

Täytyy nyt yrittää jotain kehitellä. Talitiaiset hästää takapihan ruokintapaikalla, johon eilen asensimme niille niitä verkossa roikkuvia siemenpalloja. Ainakin yksi orava käy vielä syömässä pähkinöitä.

Vähän hommailtu. Ihan siivoamaan en jaksanut alkaa. Toisaalta ei kyllä tarvikaan siivota, kun on niin paljon siivottu viikolla. Järjestelin ja miehen kanssa asensimme eilen ostetut jouluverhot ja kapan keittiön ikkunaan. Miehen vanhemman tyttären uuden kuvan laitoin ostamiini kehyksiin. Mies laittelee lihaa uuniin. Vähän sellainen epätodellinen, hönö olo mulla. Teen vain asioita aivan kuin hidastettuna katselen niitä jäljestäpäin. Ikäänkuin fysiikka toimii nopeammin, kuin mieli. Kummallista, mutta en osaa paremmin selittää.

Ei just nyt kamalasti ahdista, eikä masenna. Aika tasainen olo. Litkin Cocis-Zeroa. En tiedä pitäisikö lähteä jonnekin ajelulle tai jotain. Huomasin eilen asioilla, että on hirveän rasittavaa jaaritella ihmisten kanssa kauemmin. Eräs miehen melkein-sukulainen sattui kauppaan samaan aikaan ja jäimme vaihtamaan kuulumisia. Ensin se tuntui aivan jees, mutta sitten tosi nopeasti mua alkoi kyllästyttämään ja rasittamaan se ja piti nopeasti saada katki se keskustelu ja ulos koko kaupasta. Johtuu kait, kun en ole tyytyväinen itseeni niin en halua "paljastaa" itseäni muille ihmisille. Ennen nautin tuollaisista ex-tempore keskusteluista.

Aurinko alkoi paistamaan nyt. Mitenkähän senkin hyödyntäisi? Varmaan pitäis mennä ulos raittiiseen ilmaan, mutta en tiedä huvittaako. Ei kait pitäis ajatella huvittaako vaan mennä vain. Leikkiä normaalia ihmistä, heh. Taidankin ottaa tuon teemaksi ja alkaa "leikkimään" normaalia. Jos musta sitten tulisi normaali.

Hei!
Seurattuani viestiketjuasi olen ihan ymmälläni, kuinka olet jaksanut viedä elämääsi ja arkea läpi noin monen rasitteen alaisena! Kun pohjalla on sairautta, eikä vain yksin sinulla. Sekä kaikkea muuta; omat voimani ovat nollatasolla käytännössä jo paljon pienempien (vaikka kaikki onkin suhteellista--) vastoinkäymisten ja vaikeuksien ansiosta.
Tarkoitan tätä sanomaani tietysti kaikella hyvällä! Nostan sinulle ja miehellesikin kuvitteellista hattua, siitä kaikesta, mitä jo olette läpikäyneet.
Toivonpa myös sydämestäni, että saisitte nauttia niistä mehevistä mansikoista myös ensi- ja sitä seuraavinakin kesinä! Keskenäni pidän peukkua sinulle ja miehellesi. Hyvää ja parempaa vointia 🙂
P.S. Bentsot ovat omassakin keinovalikoimassani ihan kärjessä- pakosta. Enkä enää asiaa häpeä, tahi kanna tuosta sen enempää huonoa omatuntoa, tms.

Ajelimme auringonpaisteessa. Puut olivat jo saaneet kuurapeitettä varjoisampiin kohtiin. Olisin halunnut ehkä jonnekin kauppoihin/kirppiksille käymään. Mies kait luuli mun haluavan luonnon helmaan. Rahaakaan ei kyllä enää ole eilisten osteluiden jälkeen paljoa, joten siksi vain ajelimme. Sieltä tultua olin hieman ärtynyt ja sisuksissa meinasi kiehua. Kait mulla oli naama nutturalla, koska mies taas alkoi hyvittelevään tyyliin.

Vähän käy mies sääliksi. Sillä omatkin vaivansa esim. nyt juuri selkä tosi huonossa kunnossa ja kun uudessa autossa saa polkea kytkintä yms. niin se ottaa selän päälle, mutta silti se niin vähän valittaa. Jatkuvat hermokivut eivät kuitenkaan ole leikin asia. Itse en kärsi kipuja ja voi vain aavistaa millaista se on..kun ei saa koskaan kivuilta lepoa. Joka aamu, päivä ja yö tasaista tai pahenevaa särkyä, välillä kramppeja ja kuin "puukolla väännettäisiin" selkää, mies on kuvaillut. Yöllä se estää nukkumisen kunnolla. Sitten on raha-huolet. Mies hoitaa yleensä meidän raha-asiat ja tavallaan ne on hänen vastuullaan. sitten minä kiukustun, kun ei ole rahaa, koska se taas rajoittaa minun elämää ja inspiraatioita käydä eri paikoissa ja ostaa tavaroita. Sitten näytän tympääntynyttä naamaa, vaikka kuin päätän, etten anna pahan mielen näkyä. Mutta minä epävakaana persoonana en hallitse tunteitani vaan tunteet hallitsevat minua. Kaikki näkyy mun naamasta ja kuuluu äänestä. Sitten mies turhautuu, eikä jaksa huomioida minua ja siitä taas hermostun ja alan uhata erolla, josta mies taas hätääntyy ja alkaa hyvitellä. Oravanpyörä, jossa lopulta kumpikin kyllästyy toiseensa.

Minä taas voin eri tavalla huonosti. Joitain fyysisiä juttuja, mutta etupäässä mielenterveyden puolella ei ole tasapainoa. On pelkoja, ahdistusta, masennusta, pakko-oireista käytöstä jonkinverran, pers.häiriötä. Kuitenkin päivät menee eteenpäin ja me ollaan yhdessä. Arvostan miehessä sitä, että hän on useaan kertaan sanonut, että "eroaminen suhteen ongelmien vuoksi ei ole mikään ratkaisu" hän on siis yleisellä tasolla sitä mieltä ja varmaan tällä hetkellä meidänkin suhteen.

Ruoka oli nyt hyvää. Onhan se yleensä aina, kun mies laittaa, mutta nyt ostettiin kokeeksi Lidlistä (josta kaupasta en niin välitä) sellaisia "vuokaperunoita", siis pieniä, kuoripäällisiä, yrttimaustettuja perunoita, jotka laitettiin mukana olevassa vuokassa uuniin. Olivat TOSI hyviä lihan kanssa. Mätin vielä ranskankermaa perunoiden kastikkeeksi. Jälkiruoaksi (Lidlin) suklaamoussea, siis tätä Deluxe-sarjaa, josta ostin myös pakastimeen banaani-kinuskikakun, saa nähdä mille se maistuu. Vähän napostelin konvehteja ja saksanpähkinöitä ym. Sitten ollaan vaan lekoiltu, netissä plärätty ja puhuttu kaikenlaista. Mulla on puolikyllästynyt mieliala, sellainen tasaisenkyllästynyt, mutta ei aggressiivinen.

Päätin yrittää lukea vähän jotain, mutta en oikein pysty keskittymään. Mielessä pyörii huolenaiheita, vaikkakin aika laimeasti. Ehkä sekin vaikuttaa, että olen jo kiintoisimmat kirjat lukenut. Sisustuslehtiä en nyt välitä koko ajan katsella, kun syvennyn kuitenkin vain joulujuttuihin. Saima Harmajan runoja olisi tuossa tarjolla ja ne ovatkin aivan ihania, mutta niin synkänkauniinkohtalokkaita ja puhutaan paljon kuolemasta, koska kirjailijahan menehtyi nuorena, niin nyt en uskalla niitä lukea, etten vaivu niistä masikseen.

Monange, jos luet niin suosittelen lukemaan Saima Harmajan runoja. Varmasti pidät niistä. Nehän ovat tietty vanhahtavia (kun ovat vanhaa runoutta) ja kohtalokkaita. Vaikka enhän tiedä, vaikka olisit lukenutkin. En tiedä luetko runoja? Saima Harmaja-Kootut Runot on hyvä läpileikkaus tämän aikanaan nuoren virtuoosin traagisesta elämästä. No, nyt en uskalla niitä lukea. Ehkä tartun johonkin vähemmän tunteita kuohuttavaan.

Jaaha, tämä päivä pimenee ja ollaan jo "iltavuoron" puolella. Aletaanpa sitä viettelemään.

Ilta jo pimentynyt.

Aamusta siivoiltiin miehen kans ja pestiin pyykkiä. Mies hommaili ulkona myös. Päivällä käytiin pitemmin ajelemassa, kun oli kirkasta auringonpaistetta. Oli ihan kiva ajelu, just auringon vuoksi. Käytiin vilkaisemassa entistä asuinpaikkaamme, josta olen aiemmin kertonut. Omakotitalo maaseudulla, joka nyt tyhjillään. Pihapiirissä oli vieläkin minun laittamia tavaroita (vanhaa maitotonkkaa yms.) Meinasin, että siitä tonkasta olisi saanut hyvän joulukoristeen, kun olis kuusenhavuja siihen laittanut. En viitsinyt vielä ainakaan sitä mennä hakemaan. Siellä se talovanhus nököttää tyhjillään, ilman vuokralaisia, asuinkelvoton kun on..

Kaupan kautta (teki mieli lakritsijäätelöä) ruoanlaittoon, joka ei nyt ollut onnistunutta. Pihvit olivat mauttomia ja sitkeitä (huonoa lihaa) ja rosmariiniperunat pahoja (en tykkää nii yrttisestä) Mieliala vähän laski tuon epäonnistuneen ruoan vuoksi. Vireystila laski myös ja alkoi väsyttämään tai tuli sellainen outo, sumuinen ja vedoton olo. Silmiä kirvelee ja nenä vuotaa. Hometta?! Epäilykset ovat jälleen päällä.

Kumma kyllä en tunne mitään maanantai-ahdistusta. Ehkä siksi, että tiedän, ettei huomenna eli maanantaina ole mitään ikävää velvollisuutta. Tiistaina on se verikoe ja torstaina se kauhukuvaus (eli vartalon tt-kuvaus) ja perjantaina psyk.polille meno. Eli onhan tuota, koko viikoksi. Ehkä en siksi jaksa olla itse maanantaista niin stressaantunut.

Päätimme paistaa pasteijoita iltapalaksi, kun ruoka jäi niin kehnolle. Vähän jäi nälkä siitä, vaikka jäätelön söinkin sen päälle. Minua ei nyt taas kävelylenkit huvita ja se ei ole tietysti hyvä asia. Liikuntaa juuri kaipaisin, kun vain jaksais/viitsis itsensä pakottaa ulos liikkumaan. Ei vaan ole ollut nyt sellaista energiaa. Paikathan siinä menee entistä jumimpaan.

Olenko masentunut? En tiedä. Juuri nyt ei ole suorastaan masentunut olo, ehkä lievästi ahdistunut, mutta tasaisella tavalla. Siis jotain normiahdistusta vähän kui taka-alalla leijumassa. Kun nyt pääsis kunnialla läpi nämä kaikki kurjat lääkäriasiat sun muut tylsyydet ja kaikki menis edes suht hyvin, eikä mitään uudenlaisia katastroofeja ilmaantuisi sillä en jaksa enää yhtään mitään extra-kauhua. Mun elämä on muutenkin tarpeeksi "kauheaa" kamppailua päivästä toiseen.

Mies on onneksi ollut nyt ihan normaalilla tuulella, siis oma itsensä, eikä sellainen pahantuulinen. Se yrittää ehkä vähän skarpata sen erouhkauksen jälkeen. Musta jo tuntuu tosi pahalta, että sanoin niin. Oikeasti en tosiaankaan haluaisi erota miehestä. Suoraan sanottuna en voisi elää ilman häntä. Miksi se sitten toisinaan tuntuu ihan päinvastoin? Sotkeeko masennus/ahdistus tunteita niin vaiko epävakaa pers.häiriö, vai kaikki yhdessä?

Mietin, että taidan paistaa ne pasteijat jo hieman aikaisemmin, kun meinaa olla nälkä sen surkean aterian jäljiltä. Ehkä syönkin itseni ihan taju kankaalle pitkästä aikaa, siis ahmin ihan hulluna, että suurinpiirtein sammun. Onkohan se jotain itsetuhoisuutta sekin. Meinasin ottaa puolikkaan benen äsken ihan huvikseen, mutta järjen ääni käskee mua olla ottamatta sitä kuraa vain "huvin vuoksi" eli lisäämään annosta, kun edelleenkin muutenkin otan sitä joka päivä. En varmaan pääse siitä koskaan eroon. Vain 1mg päivässä, mutta ilman sitä olisi varmasti pian h-vetti valloillaan. Mirtsaria en lopeta varmaan vielä pitkään aikaan, vaikka en tiedä auttaako se edes mua alkuhuuman jälkeen. En tiedä. Sitä ilman ehkä makaisin sängyn pohjalla ahdistuneena ja vetäisin pelkästään bentsoja.

Tuntemattomat ovat herran tiet.

Yö oli ihan syvältä. Heräilin. Näin painajaisia. Join yhtämittaa.

Nyt aamu on ollut töhkeä. Herätessä oli jonkintason ahdistus/paniikki päällä ja mieleen vyöryi inhottavia ja huolestuttavia ajatuksia. Koko viikon tulevat "tylsät" asiat iskivät tajuntaan ja hyvä ettei kirjaimellisesti taju lähtenyt, kun oli vielä ummetusta ja siinä piti päkistää aikansa. Olo on kyllä nyt jotensakin masentunut. Koitan ottaa hitaan lähdön tähän viikkoon. Väsyttää ja tekis mieli vain nukkua..

Eilen illalla vajosin synkkyyden ja voimattomuuden tilaan. Makasin pikkuhuoneen sängyllä ja se on aina merkki, että olen masentunut. En tiedä pitäisikö Mirtan annostusta nostaa? Ehkä se 15mg ei enää auta. En kyllä mielellään enää lisäis mitään lääkettä, kun tuntuu ettei sekään loppupeleissä mikään ratkaisu ole mun ongelmiini.

Nyt on kait vaan liikaa noita huolestuttavia asioita, eikä siihen mikään pilleri auta. Vaikka tekis mieli kiskoa oikein kunnon pillerihumala, että saisi jotain "oloja" niistä, mutta sehän menee sitten jo huvikäytön puolelle, enkä näe siinäkään mitään järkeä sekoittaa päätä vain enemmän. Jos olisin viinaanmenevä tarttuisin varmaan pulloon. Onneksi en ole..

Kerrassaan ankea aamu. Ulkonakin 4 astetta pakkasta jopa. Semmoinen tuntuu kamalan kylmälle. Ehkä suon itselleni tänään vapauksia bentson ottamisen suhteen. pakkohan mun on jotain helpotusta saada. Tarpeen vaatiessa siis..On niin alavireinen ja alakuloinen olo.

Haukottelen vain..hoh hoijaa.

Toivottavasti muiden viikonaloitus ei ole yhtä ankea.

En tunnu pääsevän vireeseen tänään ollenkaan. Mieli syytä jos jonkinlaista kuvaa siitä, mitä voisin tehdä. Siivota kaappeja, lähteä käymään kaupassa, kirppiksellä, ajelulla tai ties mitä. Ilma kun on kaunis ja aurinkoinen.

Fysiikka vaan pistää vastaan ja käskee maata sängynpohjalla. Väsymys velloo kropassa ja kirvelee silmissä. No, yö oli todellakin p.aska. Mutta on tässä muutakin. Ahdistusta/masennusta. Ja se tekee sitten olon kaikinpuolin huonoksi.

En tiedä mitä tästä päivästä oikein tulee. Jokin kiinnekohta pitäisi keksiä, ettei ala toimettomuuden vuoksi ajautumaan enempää masennuksen puolelle. Eikä tässä nyt oikein nukkumaankaan voi/halua alkaa, vaikka varmaan uni tulisikin. Johan siitä menis maailmankirjat aivan sekaisin. Ulos pakkaseen pitäisi mennä virkistymään, mutta kylmyys..hyh, en pidä siitä. Ja se jäätynyt olotila sitten kun sieltä tulee takaisin.

Ei auta itkut markkinoilla. On siis pakotettava itsensä. Se menee taas tälle linjalle. Se usein masentaa vain enemmän, kun pakosti tekee asioita.

Mars! Ylös sängystä. Ei maailma laiskaa elätä!

Ai niin. Aamulla olin sen verran "sekaisin", että mielessäni käväisi hetken aikaa vähin äänin lähtö Naantaliin. Tiedättehän mitä se mulle tarkoittaa. Mutta sekin on operaatio.. Pitäisi selvittää se paikka, vuokrata se, järjestää täällä päässä kaikki kuntoon ja vielä toteuttaa teko siellä. Kielsin itseäni nopeasti ajattelemasta koko asiaa. Mutta tulipahan kuitenkin mieleen. No, oikeasti en kyllä halua kuolla. Koko kuolemanasiatkin inhottavat, enkä tunne niihin sellaista mielenkiintoa, kuin mennä kuukausina. Mutta mulla ne on sen verta pakkoajatuksena pyörineet koko ikäni, että siellä takaraivossa ne ovat aina. Ja kun jokin totaalikyllästyminen tai "liian paha" asia tulee kohdalle niin sieltä ne ajatukset ryöpsähtävät päälle ja valtaavat mielen.

Elämä vain välillä tuntuu niin mahdottoman raskaalle ja epämieluisalle. Kuitenkin sitten parempina päivinä tajuaa, kuinka ei elämäänsä haluaisi luovuttaa millään. En minä oikeasti haluakaan. Olen vain solmussa ja hieman hukassa elämäni kanssa, että mitä tällä tekis ja mitä tällä itselläni tekisin. Kummia jorinoita tänään.. Otin puolikkaan benen lisää. Äsken aivastin. Eilenkin aivastin. Liekö joku pöpö tunkemassa kroppaan vai homeetko täällä mökissä mellastaa? Tiedäpä tätä monimutkaista kiertokulkua.

Eilen illalla, kun olin kyllästynyt, lähetin äidilleni viestin, että taas tulee ilta ja sitten aamu ja taas ilta ja uusi aamu. Kummallinen järjestelmä. Äiti vastasi, että turhauttava systeemi. Minä vastasin, että tyhmä ja turhauttava, ja meidän pitää elää siinä mukana, sen mukaan. Lievästi menee negaation puolelle, ei voi mitään.

Auto lämpiää pihassa. Oikeasti tekis mieli lähteä jossain käymään, mutta ihan oikeasti en jaksaisi. Aamiaiseksi söin kourallisen konvehteja. Järkevää.

Kattellaan ja ihmetellään. Heissulivei!

V-tuttaa. Kaikki.

Oikea p-ska maanantai.

En mene ulos. En jaksa siivota kaappia. Aivastelen. Työnnän suuhun konvehteja ja pähkinöitä.

Mies on niin energisen ja riehakkaan oloinen, että sekin v-tuttaa. Tunnen olevani maailman surkein ja turhin otus.

Musta ei kyllä löydy tahdonvoimaa, eikä puhtia mihinkään ja olen aina liian pessimistinen.

Että ottaa päähän kaikki. Tiedän, että alan kohta itkeä tai kiukutella miehelle.

Olen pettynyt itseeni ja koko elämään.

Naamassa on finni.

Byhyy!