Ihan pilkkimiseksi mennyt koko ilta. Ruoan jälkeen kävin suihkussa ja se vasta alkoikin ramasemaan. En tajua, mikä mua on väsyttänyt ihan tajuttomasti nyt illalla. Olen välillä jopa nukahdellut ja mies on joutunut herättelemään, ettei yöunet häiriinny. Ehkä ne ekstrabenet? Mene ja tiedä. Ja minä kun meinasin vetää tänä iltana oikein opparia, et sais jotain fiiliksiä..eipä tartte, eikä se olisi viisastakaan tietysti, mutta mikä tässä maailmassa olisi? Huomaan, että alan pikkuhiljaa parin päivän aikana vajota takaisinpäin masentuneeseen olotilaan. Tulee noita ajatuksia, että samapa kaikelle jne. Skarpimpana sitä ajattelee, ettei se nyt yhtään sama ole. En tykkää tästä olosta ollenkaan. Kun saisin sen ihanan nosteen päälle, joka mulla jo oli. Se oli niin kivaa olla innostunut asioista. Värkkäilen iltapalaa ja luultavasti alan nukkumaan ajoissa, kun muutenkin jo olen nukahtamisen partaalla hela tiden. Tylsä, tylsä ilta..

Kauhea päivä. Aamulla olin todella väsynyt. Haukottelin koko ajan. Ahdistus, joka väsymyksen kanssa muuttui masennukseksi. Ruoka ei maittanut. Tiedän mistä ahdistus johtuu, mutta sitä en voi tässä kertoa, menee liian yksityiseksi. Yritin soittaa näkijälle. En päässyt juttusille. En saanut uskonvahvistusta, enkä helpotusta. Olen ollut pohjalla.

Yritin saada jotain oloja. Otin opparin. Melkein nukahdin. Makasin monta tuntia jonkinlaisessa valvehorteessa. Olin hereillä, mutta näin pätkiä unia. Edes Eino-myrsky ei ole kiinnostanut minua. Nyt se on nähty. Pahan paikan tullen Mirtasta ei ole mihinkään. Ruma on ollut tänään niin läsnä ja todella Ruma. Se on katsonut minua peilistä väsynein silmin. Se katselee minun silmieni kautta. Aamupäivällä meinasin alkaa itkemään. En ole itkenyt pitkään aikaan.

Jaksanut jonkinverran lukea. N:n tarina on lohduttanut minua. Jos hän selvisi niissä olosuhteissa, omassa vankilassaan, minäkin selviän omassani. En olisi edes ilman myrskyä halunnut mennä ulos. Minun elämääni on tullut nyt uusia pelkoja ja uhkia. Huolenaiheita. Se on suistanut minut. Kunhan en vain ala hautomaan itsetuhoajatuksia. Se on vihonviimeistä.

Huomenna maanantai. Tiedätte mitä se merkitsee minulle. En ala toistamaan. Ahdistusta. Minun elämä on jälleen palannut tuttuun ahdistuksen ja pelkojen, lamaannuksen uraan. Voi, kuinka vihaankaan sitä. Ja muuta en voi.

Kääretorttua ja Cocista. Pari kynttilää. Olo on epätodellinen.

Nukuin, kuin tukki. Herätessä kuitenkin väsytti ja ahdisti. Ahdistus on nyt mun seurana. Ei ehkä yhtä voimakkaana koko aikaa, mutta sen verran se lamauttaa, etten lähde miehen kanssa nyt liikenteeseen/asioille vaan jään kotiin kökkimään. Kunpa saisin sen näkijän kiinni sillä aikaa puhelimella ja saisin vähän helpotusta sitä kautta. Saldoa on kyllä tosi vähän, joten en tiedä ehtiikö siinä ajassa mitään puhumaan, kun on kallis palvelunumero. Tyhmäähän se on sinnekin soittaa, mutta toisaalta teen mitä tahansa, jotta saisin ahdistusta lievenemään.

Ulkona valkenee kirkas pakkasaamu. Kylmyys tuntuu oudolle ja vähän pelottavalle. Olen ollut sisällä nyt aika monta päivää, kun ei ole huvittanut kävelyllekään mennä. Kait sekin jo alkaa passivoida. Mies lähtee kohta asioimaan. Sain vähän aamutoimia tehtyä ja kynttilöitä sytyttelin.

Eipä tältä päivältä taida niin kummempaa kannattaa odotella. Maanantai on aina maanantai eli viikon inhottavin päivä.

Jaksaakohan näitä mun juttuja edes kukaan lukea? tämmöistä yksinpuhelua..

Onnistuin saamaan näkijän linjoille. Hieman ahdistus helpottui ja saan ehkä nyt energiaa suunnata katseeni edes hetkeksi pois ahdistuksen aiheesta. Luojan kiitos, että näitä OIKEITA näkijöitä on olemassa. Tämä kyseinen on nähnyt minulle jo teini-ikäisestä asti ja kaiken oikein, joten luottaisin aika paljon hänen sanaansa.

Kuuntelin musaa you tubesta. Mies on vielä asioilla. Aurinko paistaa tosi kirkkaan ja kylmän näköisesti. Ulosmeno pelottaa, siis kylmä. Minusta tuntuu aina, että vilustun vaikka pukeutuisin kuinka lämpimästi. No, eihän mun mikään pakko ole mennä ulos.

Nyt mun ajatukset on sen verta kiihtyneet tuosta puhelusta, vaikka olikin positiivista, että joudun hetken rauhoittelemaan itseäni. On se kumma, kun ensin on ahdistunut, paniikissa ja sitten, kun kuulee jotain hyvää niin siitäkin melkein sekoaa. Kait se on epävakaa persoona ja kaikkien tunteiden meneminen överiksi. Ei ole helppoa olla epävakaa, ahdistunut ja masentunut.

Maanantai on edelleen jostain syvältä. Se ei muutu mihinkään. Nyt mies tuli. Jipiii!☺️❤️

Sen verran vapauduin ahdistuksesta, että lähdin miehen kanssa käymään kirjastossa. Löysin monta hyvää kirjaa ja luen jo yhtä, joka kertoo pahasta ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä. Erittäin mielenkiintoisia kaikki psykologian kirjat, varsinkin sellaiset, joissa joku kirjoittaa omista kokemuksistaan. Niin helppo samaistua ja huomata, että ahaa, tuotahan minullakin on..että tuollaistako se ahdistus/masennus-teettääkin jne.

Pyrin lainaamaan tällä kertaa monipuolisesti. On fantasiaa, psykologiaa, jännitystä, elämäkertaa, runoutta. Oikein tuli ikävä, kun N:n tarina loppui eilen. Luin sen niin ahmien. Siinä mielessä olen edistynyt, että pystyn keskittymään kirjoihin. Ei ole kaukana se aika, kun en pystynyt ahdistukseltani lukemaan yhtään mitään, enkä katsomaan telkkaria.

Hieman haukotuttaa. Olihan tänään jännittävä päivä, kun aamulla oli se näkijälle soittaminen ja ahdistuneena herääminen. Ahdistus vie aina hirveästi voimia. Huomaan olevani paljon väsyneempi jos olen ahdistunut/masentunut.

Onneksi loppupäivä on ollut mukavampi. Kaikista mukavin osuus päivästä eli ilta on vielä edessäpäin. Rentoutumista, mielenkiintoista lukemista ja kaiken hyvän syömistä. Tänä iltana en anna huolten vallata mieltäni, eivätkä ne nyt kierräkään päässäni ainakaan sellaisella intensiteetillä, kuin mennä päivinä.

Kynttilät ja klassinen musiikki luovat kodikkaan, rauhallisen tunnelman. En voisi olla ilman niitä. En kait selviytyisi pimeästä ajasta ilman klassista, kynttilöitä ja joulua! Minulla alkaa olla kaikki joulukoristeet, jotain täydennystä vielä hankin sitä mukaa, kun kauppojen mainokset tulevat laatikkoon. Nyt alkaa se kiva, vapautunut ja luova valmistelun vaihe, kun suurin paine joulukoristeista ja asetelmista on ohitse, kun suurin työ on tehty. Ruokahommeli on sitten meillä hyvä ja yksinkertainen. Kinkku on tärkein. Eli hyvä ja laadukas kinkku. Hyvät perunat. Porkkanalaatikkoa. Herneitä. Kinkunlientä. Graavikalaa. Juustotarjotin. Ei rosollia tänä vuonna, eikä lanttu ja porkkanalaatikkoa, kun niitä ei kukaan sitten syö. Riisipuuroa. Luumutorttuja. Joululimppua. Pipareita. Pikkuleipiä. Joulukaramelleja. Teollisia konvehteja. Siinäpä se.

Uusi "perinne" on keksimäni joulusänky, heh. Eli valkoiset lakanat ja jouluiset vuodevaatteet, jotka (kuten aiemmin) jo sanoin aion tilata Hobby Hallista. Minulle jouluinen sydänpussilakana ja tyyny ja miehelle Norjalaistyylinen jouluinen setti. Päiväpeitto on myös saatava, mutta Hobbyssa ei ollut mieleistäni. Ja ne joulupyjamat, kuten aiemmin kerroin. Ja siinä joulusängyssä tapahtuu vain pyhiä ja hartaita asioita, eikä mitään maallista tai syntistä. Se on sitten pyhä sänky, joten toivottavasti mies ei rupsuttele, eikä kiroile.

Seuraavaksi hankin täydennyskoristeita ja sitten alan ostella joka kauppareissulta jotain valmiiksi kaappiin (tarkoitan säilyviä juttuja, kuten konvehteja ja sen sellaista) toki voi pakastaakin jotain. Jouluruuhkiin en lähde sitten ihan aaton alla. Asun sen verran suurella paikkakunnalla, että en todellakaan halua sitä jouluruuhkan huipentumaa kokea vaan teen hommat ajoissa ja ajoissa myös rauhoitun joulun viettoon.

Äitini asuu kaukana minusta. Olisihan se kiva viettää joulua yhdessä, mutta äiti on huono matkustamaan ja iäkäs ja minä olen nuorempi, mutta yhtä huono menemään sinne, enkä koe olevani nyt sellaisessa tilassa, että haluaisin jouluvieraita, vaan haluan, että se on rauhallisuuden huipentuma. Mies ja minä. Oravat ja pikkulinnut. Siinä se.

Minä menin taas niin jouluisiin tunnelmiin, kun ahdistus vähän väistyi. Walking on the winterwonderland!

Kiva että sinun viimeisin viestisi oli positiivisempi! Minä olen taas hetkellisesti käynyt ihan pohjilla, mutta nyt taas väkisin eteenpäin, eilisen makasin sängyssä verhot kiinni ja tuijotin kattoon ja välillä itkin. On mennyt ihan ääripäähän taas tämä meno. ryypännyt olen ihan kamalasti, hukannut puhelimen, rikkonut tavaroita, ja jopa ajanut kännissä autoa (onneksi mitään ei käynyt ja se oli lyhyt matka, mutta SILTI, en edes ymmärrä mistä ikinä kuunaan edes tuollaista sain tyhmään pieneen päähäni, ihan hirveä morkkis edelleen vaikkei kukaan muu edes tiedä kun en todellakaan voi siitä kellekään kertoa, sen verran hirveä juttu jo tehdä. Huoh.. Täytyisi ottaa itseä niskasta kiinni ja laittaa elämää vähän taas järjestykseen. Ennenkuin minusta tulee oikeasti alkoholisti. Se masentaa kovasti lisää muutenkin, huomaan sen kyllä aina.. mutta on niin kiva päästä pakoon omia ahdistuksenaiheita ja olla edes sen aikaa miettimättä.

En ole saanut aikaiseksi etsiä terapeuttia, enkä ole lukenut kirjaa minkä psykologi antoi. tuntuvat jotenkin nyt tosi isoilta tehtäviltä. Onneksi vielä viikko aikaa toimia… tänään en kyllä tee enää mitään.

Kiva kun fiilistelet joulua AK. Minua ei se enää kiinnosta. tulee vaan mieleen kaikki jouluhössötys yhdessä eksän kanssa viime vuonna ja paha mieli ja hirveä ahdistus siitä vaan edelleen tulee. vaikken enää ajattele, että hänet takaisin haluaisin. Mutta muistot satuttaa. Hah, milloinhan oikein voisin leikkiä olevani onnellinen oikeasti tässä sekopäisessä elämässäni!!!

MonangeRakas, kiitos vierailusta ja kuulumisista. Oli virkistävää lukea sinua.

Mulla menee taas laidasta laitaan. Tuntuu, että se alkuhype lääkkeen vaikutuksesta on kadonnut, kuin sitä ei olisi ollutkaan, mutta kait se siellä taustalla vielä vaikuttaa, koska olen kuitenkin paljon tasaisempi, kuin ilman lääkettä. Kuitenkin..siltikin laidata laitaan.

Eilen sain huojennusta. Eihän minulle mikään riitä. Eilen olin niin taivaissa ja olo oli, kuin voittajalla. Heh, tiesin, ettei se tunne VOI kestää kauaa. Tänä aamuna olin jo taas ahdistunut siitä samasta asiasta..huoh. Tavallaan on aivan loogista, että olen siitä asiasta ahdistunut, mutta joku toinen ehkä osaisi järkevämmin käsitellä ja kanavoida ahdistustaan. Minulla (epävakaa persoona) kaikki on aina niin äärimmäistä. On joko täydellistä idyllionniparatiisia tai sitten koko maailma romahtaa niskaan ja olo on aivan tyhjä. Minulla on tänään ollut ahdistus, melkein paniikkia, olen ottanut extrapillereitä ja sitten taas se kamala tyhjyyden tunne. Sisäinen tyhjyys. Ja kaikki tuntuu menettävän merkityksensä.

Päivät toistuvat samankaltaisina. Mielialani vain vaihtelee. Samanlaiset päivät ja joku päivä on yhtä juhlaa ja toinen tyhjää helvettiä. Kuitenkaan mikään ei oikeasti muutu. Minä vain räpiköin päivästä toiseen silloisenkin äärimielialani kanssa. Tänään meinasin kaksi kertaa purskahtaa itkuun. Ja vaikka aamulla siivosin osittain väkisten ja jotain muutakin olen tehnyt niin oikeasti vain sänky ja pilleripurkki kutsuvat minua. Jossain pöhnässä tahdon luoda valheellista maailmaa, käpertyä sinne ja unohtaa edes hetkeksi ne ulkopuolella kumeasti haukkuvat pedot, pelot. Olen narkomaani. En kestä enää yhtään elämän realiteetteja, en mitään tylsyyttä, ankeutta. Minä haluan joulun joka päivä ja vakuutuksen siitä, etten enää koskaan joudu kärsimään mitään pahaa. Happy End!

Kaikki tuntuu niin lattealle. Mies ei innostu minun wonderlandeista. Se elää realiteeteissa. Olen siitä kateellinen ja samalla vihainen, ettei osallistu ja leiki minun kanssani satumaailmaa. Aina vain arkea ja velvollisuuksia ja tylsyyksiä ja blääh..

Olen niin innoton. Ahdistus on lamannut minut jälleen kerran. Lamannut luovuuden, joka jo orasti. Tekisi mieli vain vihata kaikkea ja antaa olla. En pysty edes vihaamaan, koska rakastan aivan liikaa. Rakastan elämää. Elämä on wonderland. Minä katson sitä nyt sivusta ja se tekee minusta surullisen.

Ikuisesti ulkopuolinen. Tunnen itseni huonoksi. Toisaalta en tunne, kuin tyhjyyttä.

Jokainen päivä on pieni taistelu. Pieni selviytyminen. Tai ainakin sodan jatkuminen. Jatkuu seuraavassa numerossa. Niitä ankeita jaksoja on tuhottomasti. Filmikellari täynnä. Siellä ne pölyttyvät. Ei niitä kukaan jaksa katsoa.

Milloin tämä painajainen loppuu? Onko tämä joku helkatin väsytystaistelu? Pidetään hullua kroonisessa jännityksessä-leikki.

Tiedänhän minä milloin se loppuu. En vain haluaisi ajatella sitä.

Tänään yllätin itseni taas ajattelemasta onko tämä joulu minun viimeinen täällä, maan päällä?

En haluaisi niin. Yritän olla ajattelematta niin.

Miksi paratiisi hajosi?

Kuinka voimakkaita me olimme. Kuinka kauniita, rakastuneita ja valoa täynnä. Kuinka maailma oli meidän ja meille auki. "Tässä me seisomme taivasta rinnassa". Kaikki oli niin täydellistä. Kaikki onnistui. Kaikki oli niin oikein.

Nyt ei mikään ole oikein. Heikkoja haamuja, Varjoja paratiisista, Valo meitä pakenee..

Paratiisi hajosi.

On muita paratiiseja. Muita kauniita, rakastuneita, valon täyttämiä.

Me olemme siirtyneet ylitse rajan. Synkän. Kuolleen. Kuihtuvan.

Olemme aaveita. Tyhjiä taivaita. Olemme.

Kuolleita.

(Olen hajonnut. Itkenyt. Romahtanut. Tajusin vain yhtäkkiä liikaa, mitä olen menettänyt..Sattuu)

Onnellisempien hetkien jälkeen tuntuu hirveälle romahtaa taas näin. Minulla on kuolemanpelko. Se ei kait koskaan lopu. On lainaa ilon sekunnitkin, ne surun tunnein maksetaan. Katson peilistä ja näen kuoleman katsovan vastaan. Muistan ne päivät, jolloin olin jo vahva ja pinnalla, jopa tyytyväinen. Miksi pitää aina tulla jotain joka pilaa sitten kaiken? Vetää maton allta.

Tuntuu, kuin kaikki se jonka jo sain takaisin vietäisiin minulta väkivalloin. Milloin tämä painajainen loppuu? Milloin saan taas olla ja elää ihan aikuisten oikeasti, enkä vain olla olemassa ja pelätä? Sellainen on kuin walking dead.

Itkenyt lisää ja inhonnut itseäni ja koko maailmaa. Kohta mies tulee kotiin ja en jaksa olla se iloinen ja reipas, kuin välillä jo olin. Tiedän, että petän taas kaiken. Mies ajattelee, ahaa, taas se alkaa romahtamaan..pitää minua heikkona..ja aina menemme kauemmas toisistamme. Meidän rakkaus ei ole enää entisenlainen. Koko rakkautta ei kait enää ole.

Kaikki on loppu.

Tunteet on tänään olleet aika vaihtelevat. Aamu ja aamupäivä meni ihan hyvin. Se ahdistuksen aihe pyöri mielessä, mutta hallitusti. Vihdoinkin avasin suuni ja puhuin siitä miehelle. Se jotenkin helpotti. Näkijä kenelle soitin, sehän näki mulle positiivista, että tämä ahdistava asia päättyisi hyvin.. Tänään kuitenkin olen joutunut asian kanssa tekemisiin aivan konkreettisesti ja jotenkin nyt vasta tajunnut sen merkityksen. Kyseessä ei ole enempää tai vähempää, kuin mun elämä. Siis henki.

Asia liittyy terveyteen ja pahaan sairauteen, jonka sairastin. Nyt on ilmaantunut yllättäin lisätutkimisen aihetta. Hienoa, jos saan just joulun alla huonoja uutisia. Ensi viikolla torstaina on ylimääräinen kontrolli asian vuoksi ja sen jälkeen vielä tuloksia odotellessa.. Kyllä tässä vähän on mieliala retkahtanut miinuksen puolelle, kun ajatuksissa alkaa kummitella taudin mahdollinen uusiminen ja hoidot onkin sitten aivan eri luokkaa rankat, kuin ensimmäisellä kierroksella, joka päättyi keväällä, joka sekin oli rankka. Kyseessä on siis syöpä, joka on oletettu selätetyksi, mutta nyt on alkanut kaulalla taas patti pullistelemaan ja sitä nyt tutkitaan. Lymfooma siis. Inhottaa ja kyllästyttää koko aihe ja tauti, joka on pilannut mun elämän. Siitä peräisin on mielenterveysongelmatkin.

Nyt kun sain kuulla, että lääkäri haluaa tuon ylimääräisen kuvauksen niin mieliala on toisaalta välinpitämätön/masentunut ja paniikissa/masentunut, vaihtelevasti. Toisaalta ääni mun sisällä sanoo, ettei syytä huoleen, kun luottamani näkijä näki asian positiivisena. Toinen ääni sanoo, ettei mihinkään näkijään voi luottaa, eikä mihinkään ylipäätään ja koko elämä (niin kauan kuin sitä on jäljellä) voi heittää kuperkeikkaa ja pahimmassa tapauksessa henki lähteä tällä kertaa. 35-vuotiaana on elämä kesken. En haluaisi lähteä vielä. Toisaalta koko ajatus uudestaan sairastumisesta saa mut niin vihaiseksi, että tekisi mieli ottaa auto ja ajaa samantien jonnekin jorpakkoon.

Hyi, miten mielessä alkoi pyörimään kaikki traumaattiset muistot tämän sairauden, sairastamisen ja hoitojen ympäriltä. En tiedä jaksaisinko tai kestäisikö fysiikka enää niitä.
Henkisestä jaksamisesta nyt ei kannata edes puhua..Herää vaan kysymys, mitä ihmeen pahaa olen tehnyt, etten näytä pääsevän koskaan eroon näistä asioista.

Ajatelkaa, tuo kirjoittamani otsikko tälle ketjulleni "Elämä liipaisimella (viimeinen kesä?) jos se tarkoittikin tätä? Jos se tosiaan oli mun viimeinen kesä. Olen aina ollut "selvänäköinen" eli aavistanut ja "tiennyt" asioita ennalta, sekä nähnyt enneunia..

Ja vielä juuri joulun alla, kun joulu on mulle niin tärkeä. Vähän tästä joulutunnelma kärsii. Tietysti paras joululahja olisi puhtaat paperit tutkimuksesta. Mutta jos ei niin..joulu tulee sitten vietettyä hieman erilaisissa tunnelmissa, kuin yleensä.

Jos huonosti käy niin seuraava joulu vietetäänkin sitten jo taivaassa.

Yritän olla menemättä merta edemmäs kalaan tjs. Yritän keskittyä muihin asioihin, mutta uskokaa huviksenne, että on vähän hankalaa.

Söin ihan hyvällä ruokahalulla pihvin ja tuorepastaa. Muutaman makeisen. Luin kirjaa. Melkein nukahdin. Mies nukahti tuohon viereen.

Ehkä päivä oli niin jännittävä, että se vaati meiltä voimia. Aamulla oli miehen lääkäri, jossa olin mukana. Sitten kävimme hakemassa uuden (käytetyn) auton. Vaihdoimme pienempään. Ristin sen jouluporsaaksi tai mustaksi munaksi (sen ulkonäön mukaan). Sitten oli tämä minun soitto lääkäriin ja tieto tulevasta kontrollikuvauksesta.

Olemme pudonneet jonkinlaiseen kauhun tasapainoon. Varmaan mieskin ajattelee, että juuri kun kaikki alkoi olla paremmin..Minun pää on tällä hetkellä melko turta. En oikein ajattele yhtään mitään. Kuitenkin tiedän, että aamulla varmasti ensimmäinen ahdistunut ajatus on kaulapatti ja kuvaus. Kaikella on kait tarkoituksensa, yritän ajatella.

Ehkä minulle muistutetaan tällä tavalla, kuinka kauas olen taas ajelehtinut Herran luota. Alkanut pitää itsestäänselvänä elämääni. Taas saan muistutuksen, kuinka elämä ei ole itsestäänselvyys. Se voidaan ottaa meiltä pois milloin tahansa.

Ajattelen niitä lukuisia ihmisiä, jotka kesän ja syksyn aikana tekivät lopullisen ratkaisun oman käden kautta. "Tapahtuneeseen ei liity rikosta" luki lähes joka toisessa tapahtumassa, jossa ihminen oli suoralla tiellä, hyvällä näkyvyydellä ajanut rekan alle tai löytynyt hukkuneena tms. He eivät ehkä olleet sairaita fyysisesti, mutta halusivat luopua elämästään. Jokaisella on oma tie ja oma elämä. Oma tausta ja elämäntarina. Jokaisella on oma aikansa täällä, maan päällä. Kun se aika on täynnä me lähdemme taivaan kotiin.

Minä en haluaisi lähteä. Olen tämän lyhyen ajan sisällä jälleen saanut huomata, kuinka mukavaa ja kiinnostavaa elämä joka tapauksessa on. Täytyy pistää pyyntöjä ja rukouksia yläkertaan siitä, etteivät minun päiväni vielä loppuisi.

Eihän siinä muuta, kuin haluaisin vain nähdä vielä ne maantienvarren kauniit kesäkukat.

Jotenkin yksinäinen olo. Se johtuu siitä, että tunnen jonkin niin suuren ja hallitsemattoman uhkaavan minua, että olen pieni, ylivoiman alla. Pienuuden tunne tuo yksinäisyydentunteen ja yksinäisyydentunne taas tuo tyhjyydentunteen ja tyhjyydentunne ahdistuksen ja ahdistus masennuksen. Näin se menee.

Onneksi minulla on Mirtatsapiini ja Temesta. Ilman niitä saattaa olla, että joutuisin päivystyksen kautta psyk.osastolle, jonne en todellakaan halua enää ikinä joutua, en ainakaan täällä, missä nyt asun. Kyseinen sairaala on ihan syvältä. Ei ainoastaan minun kokemus.

Minua myös kiukuttaa. Olen kiukkuinen ja tuntuu, epäreilulle, että minä joudun aina kärsimään terveysasioista. Mitä helv?! Ennen olin terve, kuin pukki. Nyt ei muuta olekaan, kuin terveyshuolia, lääkäriä, verikokeita, kuvauksia, huolia, pelkoja. Ei ole ihme, että alkaa mielenterveyskin jo rapautua. Ei tällaista kestä Erkkikään.

Yritän vain keskittyä ihan pieniin asioihin. Nyt mietin iltapalan tekemistä. Muroja, kevytviili hillon kanssa. Ja mitä nyt kaapissa sattuu olemaan.

Olemme miehen kanssa lukeneet sängyssä vierekkäin. Emme ole paljon puhuneet. Hiljaisuus. Ei kuitenkaan vihamielinen. Vain väsynyt ja ehkä huolten painama. Ei meistä kumpikaan halua sitä sairausputkea enää takaisin. Se on omaisellekin äärimmäisen raskas.

Yllättäin nukuin ihan hyvin. En ainakaan muista heräilleeni tai nähneeni kummemmin painajaisunia tms. Ihan pimeää ja sateista. Tottahan ahdisti jonkinverran ja heti herättyä ja vessassa istuessa pyöri mielessä ne kuvausasiat ja kaikki sen ympärillä. Ei kuitenkaan ahdistanut niin paljon, että olisin alkanut esim. yökkäilemään joskus kun kovempi ahdistus niin tulen pahoinvoivaksi.

En ole vielä muuta ehtinyt, kuin nousta sängystä ja aamutoimia verkkaisesti. Aamupesua, lääkkeen ottamista, veden juontia, sängyn petaamista, kynttilöiden sytyttämistä, kaihtimien avaamista eri huoneissa. Ja nyt koneella olemista. Ai niin ja klassisen kuuntelemista. Tavanomaiset aamurituaalit. Meillä on miehen kanssa hyvin selkeät toiminnot aamulla, että mitä teemme. Hänellä omat tapansa ja minulla omat. Jonkinverran puhutaan, mutta aika lailla hiljaisuuden vallassa menee (unen pöpperössä) ensimmäinen tunti heräämisestä.

Tänään ei mitään ihmeempää ole ohjelmistossa. Miehellä yksi alaselän magneettikuvaus, mutta se on nopea toimenpide, enkä tiedä lähdenkö sinne ollenkaan mukaan. Luvattu kait sateista ja hämärää keliä koko päiväksi. Huomenna mulla olisi terapia ja sen jälkeen kauppa-asioita. Joitakin joulukoristeita kait vielä ja ruoka-ostoksia. Kirppiksellä olis kiva käydä.

Tämä päivä voi mennä kotipäiväksi. Eli järjestelyä, siivousta ja sen sellaista. Täytyy toivoa, että ahdistus pysyy aloillaan, vaikka asiat pyörivät jatkuvasti päässä ja on vähän innoton olo.

Huomaan olevani hieman hiljaisempi ja kiukkuisempi, kuin yleensä ja aamiainen ei maistu. Stressi sen tekee. Vaikka siivosin ja yritin olla ajattelematta inhottavia asioita ei se oikein onnistunut. Tein vähän kuin robotti ja samalla ajatukset karkasivat jatkuvasti ikävyyksiin. En tunne olevani mitenkään romahtanut onneksi. Pystyn jollakin tavalla kylmän viileästi (hah, aivan kuin joskus pystyisinkin olemaan sellainen) tekemään toimia ja jaksottamaan tekemisiä ja suunnitelmia päässäni.

Siivosin ja nyt alan suunnitella sitä viikonlopun eli lauantain "pikkujoulua". Haluan piristää stressin täyttämää aikaa jollakin mukavalla ja lämpimällä tapahtumalla. Ihan pieni juttu vain. Keitetään riisipuuroa, leivotaan pipareita ja torttuja. Ehkä jokin kinkkurulla, perunoita ja herneitä. Vähän kuin sellainen esijoulu. Takana on kait ajatus, että jos saan ikäviä uutisia niin olen sitten ehtinyt jo jouluakin pikkuisen viettää vielä "selväpäisenä". Sillä jos uutiset ovat oikein huonoja niin tiedän vetäväni pään täyteen pillereitä ja tuskin olen kovin skarppina oikean joulun aikaan. Tai enhän sitä vielä tiedä millainen olen.

Vieläkin on aivan hämärää ja märän näköistä ulkona. Ei oikein houkuttele menemään ulos vaikka aivot varmaan tarttis raitista ilmaa. En halua mennä mukaan sinne miehen kuvaukseen puolen päivän jälkeen. En halua yhtään ylimääräistä käyntiä sairaalaympäristössä nyt. Tuntuu, etten mene huomiseen terapiaankaan. En ole siinä mielentilassa, että jaksaisin vatvoa nyt asioitani. Taidan ilmoittaa sinne, etten mene. Huomenna on muutenkin vaativa päivä. On paljon asioita ja kauppa-asioita hoidettavana ja haluan nyt keskittyä ainoastaan mukaviin ja kehittäviin asioihin, kuten pikkujoulun suunnitteluun. Siinäkin on oma höösäämisensä, leipomiset ja kaikki. Meillä on ihana Muumi-leivontasetti, jonka mies osti minulle viime joulun alla ja jolla leivoimme pipareita.

Haluaisin vielä joulukoristeita ja yleensäkin kauniita tavaroita. Niiden avulla saan ajatukseni ainakin hetkeksi pois ikävistä ja on kiva, kun koti on kaunis. Silloin murhekaan ei tunnu niin murtavalle. Mua ottaa päähän, kun Ikean mainoksessa oli ihana neljän hengen täysvalkoinen pöytäryhmä neljällä tuolilla ja kustavilaistyylinen, juuri sellainen tyyli mitä rakastan, niin ainoastaan alle 500e koko ryhmä, pöytä ja tuolit! Laadusta nyt ei tiedä, mutta ihanan näköinen. Olisin saanut sen ostettua huomenna jos ei tarttis maksella muita juttuja. Tosin sitten en kyllä olis enää huomenna voinut ostaa juuri mitään muuta, mutta silti..byhäää! Se pöytä olis ollut ihana joulupöytä ja muutenkin.

No, mut mun täytyy alkaa tekeen vähän suunnitelmia huomisia ostoksia varten.

Kummallista, miten mieliala ja vireystaso heittelee. Sen jälkeen, kun olin siivonnut ja syönyt vähän välipalaa ja suunnitellut huomisia ostoksia niin huomasin mielialan alkavan laskea ja tuli sellainen olo, ettei huvitakaan tehdä mitään ja ahdistus nosti päätään. Pitäisi vielä pikkutavaroita järjestellä yhteen pahvilaatikkoon. Laatikko on tuossa sängyn päällä, mutta minä vain jumitan tässä ja päätäkin vähän särkee. Yritän tavoitella kevyempää tunnelmaa ja vapautuneempaa fiilistä. Taidan ottaa puolikkaan benen vaikka tiedän, ettei siinäkään ole oikein mitään järkeä. Pärjäisin ilman sitä, mutta kait tässä jotain oloja tavoittelen. Inhottaa, kun tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi ja jumitan vain..pelkoa se on, sen tunnistan. Mies lähtee kohta sinne omaan juttuunsa, ei siinä kauaa kestä.

Vähän itsesäälikin otti valtaan, että miksi mun elämä pitää olla tällaista hirveää draamaa, että oikein henki kysymyksessä, taas. Tuntuu kohtuuttomalle. Jopa suunnitelma Naantali tuli mieleen, mutta sen vuoksi juuri taidan ottaa benen, ettei tuollaiset ajatukset ala täyttämään päätä ja siellä kiertämään. Se nyt ei ainakaan ole terveellistä. Kamalan alakuloinen olo vaan tuli. Taidan laittaa tekstaria vaikka äidille. Tiedän, että sekin on musta huolissaan ja elää matkassa mun alati vaihtuvia käänteitä.

Edes herkut ei mulle nyt oikein maistu. Siitä tiedän, ettei mieliala ole hyvä. Lääkärin b-lausunnossa lukee "toistuvan masennuksen, vakava-asteinen masennusjakso" ja siinä puhutaan myös kesällä ja alkusyksystä olleen psykoottistasoisen mielialahäiriön. Eli just silloin, kun pyöri pakkoajatuksena nämä itsarit 24/7.

Mies lähti nyt. Otan pillerin. Pakko saada mielialaa kevyemmäksi. Muuten tästä päivästä ei tule mitään. Harkitsen vielä sitä huomista terapiaan menoa. Motivaatio on kyllä nollissa, mutta jos ottais sen vain asiana, joka on pakko hoitaa. Mulla kun on tapana aina perua kaikenlaisia juttuja jos mieliala ei ole tasapainossa. Täytyis opetella vähän arjenhaldaamista kriisienkin keskellä. En ole oikein koskaan osannut sitä.

Otan pillerin. Ja sitten alan järjestään tavaroita pahvilodjuun. Niin simppeliä se!