Kiitos Joie🙂🌻

Nyt on sitten käyty verikokeessa. Se itse käynti meni hyvin. Linkkurilla sinne ja takaisin. Ilma on lauha, mutta jotenkin hyytävän kostea kylmä tuuli ja jotain märkää tihkua. En ole aikoihin käynyt koiran luona, enkä mene nytkään. Ensinnäkin ilma on liian kylmä ( mulla ei vieläkään ole ihan tarpeeksi lämpimiä ulkovaatteita jos on kova tuuli/pakkanen) ja nyt kun oon taas lihonut niin en löydä alennuksista ulkovaatteita, kuten oli tarkoitus hankkia. Ja se, että en jaksa keskittyä nyt toisten auttamiseen ja kuuntelemiseen, kun itse olen ahdistunut. Mulla on jotenkin keskittymiskyky silloin nolla ja mieluiten en tekisi yhtään mitään, makoilisin vain ja keskittyisin siihen ahdistukseen.

No, yritän kuitenkin tehdä kotitöitä ja ig:n sain aamulla päivitettyä. Onneksi siellä on mukavan oloista porukkaa. Saa jotain positiivisuutta päivään. Äidin kanssakin pitäisi tänään jutella. En ole soittanut nyt moneen päivään, kun en haluaisi hänelle paljastaa, että olen ahdistunut, enkä puhua mistään lääkäriasioista. Hän on jo iäkäs ihminen, enkä enää haluaisi yhtään huolestuttaa häntä millään sairaus/terveysasioillani. Tai muillakaan huolillani. On hän niitä koko mun elämän ajan joutunut kantamaan ja miettimään. Ihan liikaa. Mutta kun en osaa teeskennellä, että kaikki olisi hyvin jos ei ole. Sitten yritän vältellä. Mutta katsotaan jos saisin soitettua..jossain välissä.

Tympii, kun toiset näkee omakannasta esim verikoetuloksensa jo ennen kuin lääkäri niitä ilmoittaa. Mun tulokset ei koskaan näy siellä. En tiedä miksi? Ehkä siksi, kun se kuuluu yliopistosairaalan erikoissairaanhoidon piiriin, eikä tavallisen terkkarin/sairaalan. Tai en tiedä. Luulen, että yritän kuitenkin vaikka huomenna kurkkia näkyisikö niitä siellä. Just nyt en ole hirveän ahdistunut, mutta tiedän, että pian saatatkin olla. Torstaita odotellessa. Monta päivää vielä. Torstaina varmaan pyörryn, kun odotan josko puhelin soi ja jos soi niin varmaan saan sydärin. Hoh hoijaa.. No, nyt se verikoe on annettu ja sillä sipuli. Nyt asiat menee, kuin menee. En voi sille nyt itse mitään.

Alan vähän hommailemaan. Illalla varmaan taas vedän itseni lääketurrutukseen. Kaksi temestaa pahaan oloon auttaa, vielä seuraavana aamunakin. Haluaisin niin että asiat selviäisi parhain päin ja voisin heittää nuo lääkkeet taas pois ja alkaa laihtumaan.

Palaan!

Tiistaipäivä. Harmaa ja synkkä. Mielikin on tylsä ja alavireinen. Onneksi ei tarvinnut tänään lähteä minnekään. Ensin oli uhka joutua lenkille ja kauppaan. Onneksi se peruuntui. No, huomenna se on edessä. Voi vätty, miten masis/ahdistuneena/tympääntyneenä kaikki normaalitkin arkiset asiat tuntuvat mahdottomille. Kun tuntuu, ettei millään ole väliä niin miksi kannattaa mitään tehdä. Tai sitten, kaikella on niin paljon väliä, että uhka jonkin pahan tapahtumisesta ja uhkan olemassaolo on niin lamaavan masentavaa. Se, että on niin paljon pelissä ja kokee sen uhatuksi. Se tekee sen kauhean olon. Ainoa keino vetää lääkkeitä. Niidenkin vaikutus heikkenee, kun päivittäin. Väsyttävät ja turruttavat. Rumentavat. Niiden vaikutuksessa tulee syötyä liikaa, kun kontrolli menee. En saisi rumentua yhtään nyt. Pikemminkin kaunistua ihan sikana, hah hah! Jos nimittäin elämäni yleensä jatkuu niin haluan joku päivä nähdä erään pitkään ihailemani henkilön ja silloin on oltava tikissä viimeisen päälle! Tosin tuo päivä on varmasti vain haaveissani, mutta kuitenkin. Tämän näköisenä zombie lehmänä sellaisesta ei voi uneksiakaan. Ennen sitä pitäisi käydä myös noin miljoona kertaa hammaslääkärissä laittamassa paskat leegot kuntoon. Rahaakin olisi jostain alettava tienaamaan. En kestä, ettei mulla ole varaa lähes koskaan ostaa mitään design-esineitä tai astioita kotiin. Muut ostelee koko ajan kukkia, marimekkoa, Iittalaa, arabiaa, Pentikiä ym. Mulla muutamia kappaleita vaan. Joo, ei tällaisia pitäis miettiä, mutta kuitenkin.

Siivosin tänään. Pakko oli tehdä jotain. Tänään vielä yksi luova homma. Sitten ei muuta. Sitten vain makoilen, sekoilen ja kuuntelen musaa. Edelleen kauhulla odotan torstaita. Voi luoja, kun kaikki menisi nyt hyvin ja voisin vain jatkaa elämääni. Rukoilen niin!

Tänään on sitten se jännityksen päivä. Tai jännityksen huipentuma. Heräsin jo neljän maissa ja nyt juonut kahvia tässä kelaten päivän kulkua. Nyt ei vielä niin ahdista, kun olen vielä vähän aamun pöpperöissä. Illalla otin yhden temestan. Ihme kyllä eilinen päivä oli aika hyvä. Vietin sitä täysillä, kun ajattelin, että se on viimeinen päivä ennen tätä päivää, kun ei tiedä mitä tänään tapahtuu. Toivottavasti ei mitään, eikä puhelin soisi koko päivänä. Eilen yritin omakannasta urkkia tuloksia, mutta eihän sieltä mitään näy! En tajua miksi mulla ei koskaan näy ne tulokset siellä!

Täytyy tästä armaan alkaa jännityksestä huolimatta hommailemaan normaalisti ja otan temestan varmaan jossain vaiheessa jos jos/kun alkaa ahdistamaan. Aion myös rukoilla, kun tästä pääsen kunnolla hereille!

Ahdistus alkoi tulemaan. Otin kerralla kaksi temestaa ja nyt on terävin kärki ahdistuksesta pois. Kuitenkin koko ajan menen tunti tunnilta ja seuraan soiko puhelin. Olen myös rukoillut taukoamatta. Jos kaikki olisi nyt hyvin niin seuraava ja viimeinen kontrolli olisi ensi vuoden maaliskuussa. Viisi vuotta ja terveen paperit! Saisinko sen ihmeen nähdä?? Sen vain luoja tietää. Sitten olisi sairaus virallisesti selätetty. Mutta katsotaan nyt tämä päivä. Hitaita ovat tunnut kun odottaa ja jännittää. Ei osaa mitään tehdä oikein ja kyttää puhelinta. Maksimi on vielä kolmas temesta tälle päivälle jos tarvis on. Sitten on kyllä jo pää aika jumissa, mutta eipä tuo kertatapauksena haittaisi. Katsellaan..

Jännitys alkaa tihentymään. Olen ottanut peräti kolme temestaa! Siltikin pieni levottomuus kalvaa mielessä niin että on vaikea syventyä mihinkään. Yhden kuvauksen sain tehtyä ja söin vähän samalla. Juuri nyt alkaa vaarallisin aika 13-16 on ajat jolloin lääkärit yleensä soittelevat. Huh, huh.. En tajua miten saan tämän iltapäivän kulumaan. Näköjään edes kolme temestaa ei poista kaikkea kovinta jännitystä. Minulla on jo kovat tolet siihen. Hitto, pelkään koko ajan, että puhelin alkaa soimaan ja sydän hyppäisi varmaan rinnasta ulos. Nyt on selvittävä tunti tunnista vaan ja hetki hetkestä. Täytyy yrittää olla kuin ei mitään erityistä edes olisikaan. Helpompi sanoa, kuin toteuttaa. Yritetään..

Voi viddu, nyt rupesin yhtäkkiä miettimään, että oliko se tuloksien tsekkauspäivä tänään vai huomenna?! Voi jehna, kun mulla lukee paperissa että 26.p ja silti siinä lukee perjantai. Ja 26.p on tänään. Mä en kestä jos oon sekoillut ja se onkin vasta huomenna...Sittenhän tämä piina jatkuu vielä huomennakin. Perhanan sekoiluni meni koko homma ihan alun alkaenkin, kun kontrolli on jo ennen joulua, sitten menin syömään niitä lääkkeitä, jotka sekoitti valkosolut. Sitten siitä kontrolliverikoe, jolloin olinkin sairaana ja hommaa lykättiin viikolla ja nyt sitten ma kävin ja nyt odotan tuloksia, enkä olekaan varma kumpi päivä. Kun tämäkin olisi vain mennyt sillä yhdellä käynnillä ennen joulua jos en olisi alkanut sekoilemaan niiden valkosoluhommien kanssa. Koko juttu olis ollut jo ajat sitten historiaa niin nyt sen kanssa mälvätään vieläkin. 3 temestaa alkaa vähän ramaisemaan. Tekis mieli tulla hulluksi ja vetään neljäs. Tuskinpa se enää mitään vaikuttaisi. Kohta ensimmäinen uhkatunti mennyt. Vielä kaksi sen jälkeen. Yritän kestää..

Väsyttää, haukotuttaa, oksettaa.. Kaikista temestoista tulikin paha olo. Viimeinen uhkatunti tai oikeastaan puolitoista lähti just käyntiin. Pakko kirjoittaa, että on jotain tekemistä. Voi luoja, kun puhelin ei soisi niin kyllä olisi mahtavaa, aloittaisin täyden uuden elämän!!! Unohtaisin koko sairaus-paskan. Menisin hypnoosiin, että pystyisin unohtamaan sen. Samalla hypnotisoisin itsetunnon paremmaksi. Siitä alkaisi uusi elämä!!! Uskaltaisin tavata sen ihailemani ihmisenkin, kun saisin laihduttua ym. Nyt mua väsyttää makaan peiton alla ja silmät lurppaa. Katsoin uudestaan lappua. Siinä luki 26.p eli ei varmaankaan p tarkoittanut perjantaita vaan "päivää" eli tätä päivää. Oi, kun puhelin ei soisi ja saisin pitää tämän elämäni näin! Söisin heti lautasellisen keittoa ja myöhemmin Nutrilettin pirtelön ja siitä alkaisin taas nutraamaan ja kesäksi 10kg pois!!! Ja rauhoittavat ja herkut pois!!! Tukka kuntoon!!! Tapaaminen K.e:n kanssa. Sitten menemme naimisiin ja musta tulee miljonääri ja ostelen kaikki päivät sisustus ja design-esineitä..!!!! Just olen sekaisin temestoista nyt mut kuitenkin. Aloitan uuden elämän HETI HUOMENNA!!!!!!!!! Mutta nyt vielä tunti jännäämistä puhelimen äärellä!!!!

Luojan kiitos puhelin ei soinut!!! Nukahdin tähän väliin olin niin väsynyt temestoista. En ole koskaan syönyt neljää temestaa peräjälkeen. Eli nyt näyttää hyvältä tilanne jos en sitten todellakin ole erehtynyt ja soittopäivä vasta huomenna. Mutta uskoisin, että se oli tänään. Ja koska mitään ei kuulunut niin silloin kaiken pitäisi olla Ok! Hallelujaa!! Kiitos Herralle!! Tästä alkaa mun uusi elämä ja nyt minua ei pidättele enää mikään!!! Uskon, ettei se paska tauti enää uusiudu. Lääkärikin sanoi, että on erittäin harvinaista, että se enää uusiutuisi. Jippii!! Nyt menen suihkuun ja huomenna lähden ihmisten ilmoille ja kauppoihin!

Kävin suihkussa. Lämmin vesi ja syödyt Temestat rentoutti mua niin paljon, että nukahdin hetkeksi suihkusta tullessa sängylle pehmeän viltin alle. Vieläkin on tökkeröinen olo. Mutta on tyytyväinen mieli, kun puhelin ei soinut tänään. Toivottavasti ei soi huomennakaan. Jospa saisin jo olla rauhassa ja aloittaa elämäni uudestaan. Laihdutus ja lääkevieroitus starttaa heti huomenna. Ja ikinä en enää ennen verikokeita sekoile minkään lääkkeen kanssa, joka vääristäisi tuloksia. Olo on helpottunut, mutta niin väsynyt, että pakko alkaa kohta nukkumaan. Palataan!

Rakas AK 😍

Pahoittelen, etten ole ehtinyt ollenkaan kirjoittaa. Olet ollut mielessä koko ajan ja luin ahdistuksesi koko alkuviikolta ja etenkin eiliseltä kauhun päivältä. Itse olisin tullut hulluksi tuollaisesta puhelinsoiton odottamisesta ja saanut varmaan sydänkohtauksen jos se puhelin olisi sitten soinut. Toivottavasti sieltä ei tänäänkään kuulunut mitään. Olisi aika irvokasta ja elämääkin huonompaa huumoria jos tänään sitten soittelevat kun eilen eivät muistaneet.🙄😠

Minulla on ollut melko paljon ahdistusta viime ajat. Kerroin viimeksi että olen saanut työkeikkoja ja niitä oli alkukuussa useampia. Halusin onnistua ja tehdä työni hyvin, mutta yhdestä kuulin huomoa palautetta jälkeen päin. Se sai minut epäilemään onko tämä uusi ala sittenkään minua varten? Osaanko riittävästi? Olenko niin huono, että tulee pelkkää kuraa perästä päin? Nämä mietteet ahdistavat ja vaikka yleinen vire onkin kohtalainen, koen silti huonommuutta siitä etten pysty työllistämään itseäni täysipäiväisesti enkä toisaalta pääse mihinkään muihinkaan töihin josta kokoaikaista palkkaa saisi.

Tyttäreni kertoi alkuviikosta, että hänen opiskeluihin liittyvässä työharjoittelupaikassa se pomo oli kysellyt tyttäreltäni hänen taustojaan mm mitä vanhempasi tekevät työkseen jne. Menin vähän sekaisin kun tyttäreni kertoi näistä kyselyistä. Mietin paniikissa mitä hän on vastannut ja ahdistuin aivan järkyttävästi siitä, että joku ulkopuolinen leimaa sekä minut että tyttäreni luuseriksi. Tyttö saa kärsiä koska äitinsä sai potkut 2 vuotta sitten eikä ole sen jälkeen kelvannut mihinkään muualle töihin. Mietin onko tyttö valehdellut vai kertonut totuuden? Onko muka tahdikasta tivata tuolla tavalla vanhempien työpaikkoja? Mitä se kuuluu kenellekään? En tahdo päästä tästä yli. Vene keikahti taas vähän liikaa.

Tällä viikolla hain kahta osa-aikaista paikkaa (juuri tätä uutta alaa johon vaihdoin) ja saattaa olla, että toisesta voisi tulla hyviä uutisia. En vielä ole varma, mutta jos sen paikan saan, talouteni kohenee merkittävästi. Ehkä jopa sen verran, että selviän laskuistani. Ne yli 700 € veromätkyt on edelleen maksamatta. Ei työttömällä ole sellaisia rahoja missään! Tyhmänä kun keväällä sijoitin siihen yhteen liiketoimintaan viimeisetkin säästöt niin nyt saan karvaasti maksaa luottamuksestani ja hyväuskoisuudestani. Niin se aina menee. Kun luotan johonkin ihmiseen, tulen aina hyväksikäytetyksi.

Minä toivon AK, että saisit voimaa lähteä elämään itsesi näköistä elämää. Minusta tuntuu, että elät tällä hetkellä liiaksi muiden odotusten mukaan. Tai ehkä itsekin olet vain päättänyt tyytyä nykyiseen mutta näen, että sisälläsi kiehuu ja se oikea AK odottaa pääsyä pois. Vapauteen. Toteuttamaan itseään.
Palataan ystäväni. Pysy pois Temesta-purkilta. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Hienoa kuulla, että puhelin ei soinut eli puhtaat tulokset. 🙂

Kiitos Amassados ja Joie! 🙂🌻

Onneksi, onneksi, onneksi puhelin ei tosiaankaan soinut! Luojalle kiitos! Mulla on mennyt koko viikonloppu, kylläkin hyvissä merkeissä, mutta toipumiseen tuosta, kun olin jännityksessä niin pitkään! Ja tuntuu, että osittain vieläkin tuon asian "lumoissa", vaikkakin positiivisesti. Olen nautiskellut ja koittanut palautua. Nauttia ihan vain tunteesta, että olen nyt "vapaa". Tarkoitan jos ei mitään paskaa tapahdu niin seuraava ja viimeinen kontrolli olisi maaliskuussa 2018 ja sitten olisi viisi vuotta täynnä ja terveeksi julistus. Ajatus tuntuu mielettömän mahtavalle. Nyt uskallan jo edes hieman ajatella asiaa, kun olen kerran tässä, elävänä, lähes neljä vuotta hoitojen loppumisesta. Alan vasta tajuta, kuinka suuri asia se on! Suoraan sanottuna en uskaltanut koskaan uskoa, että enää tässäkään vaiheessa olisin elävien kirjoissa. On tämä ollut matka..huh ja hei! Minulla kestää aina aikani palautua henkisesti näistä kontrolleista, kun tulosten jännittäminen ja ahdistus alkoi jo periaatteessa joskus viime syksynä, kun vasta odotin saanko postissa kutsua sinne. Nämä on aina pitkiä ja henkisesti todella voimia vieviä prosesseja.

Amassados, olen todella onnellinen puolestasi, että olet saanut töitä, sehän on tosi hieno asia, mutta tietysti kurja tuo saamasi nega palaute. Ymmärrän, että ahdistaa ja varsinkin tuo tyttäresi asia. Vaikka minulla ei ole lapsia niin voin kuvitella sen tuskan, kun joutuu miettimään, miten omat asiat mahdollisesti vaikuttaa lapsen elämään. Olet niin hirmu vahva ja päämäärätietoinen, että ihailen sinua aina uudestaan. Virtuaalinen halaus! Taas mun päähän vain tyrkytetään sulle sitä, että matkan takana ja sen jälkeen asiat alkaisivat laajemmin selvitä. Toivottavasti nämä mun näyt ei ole mitään houreita. Tuntuu, että on vähän kyseenalaista näitä kertoa, mutta kuitenkin ikäänkuin sisäinen pakko.

Itsestäni tuntuu välillä, kuin olisin vankilassa. Olosuhteissa, jotka ovat tavallaan tutut ja rakkaatkin, mutta eivät enää täytä kaikkia tarpeitani. En elä täysillä. Ei ole muuta tietä, kuin pikkuhiljaa lähteä muokkaamaan elämästä enemmän omannäköistä. Nyt kun näyttää siltä, että terveydelliset asiat eivät mua enää niin rajoita. Huomenna alkaa dieetti, lenkkeily ja lääkevieroitus! Palaan taas kirjoittamaan. Nyt olen liian keskittymiskyvytön.

Palasin kirjoittamaan nyt kun on taas hiljainen ilta, eikä ole työkeikkaa tms. Taisin viimeksi suhtautua liian synkästi saamaani palautteeseen. Se tuli kuitenkin kolmannelta osapuolelta, ei työnantajalta. Tänään sain kuitenkin uuden kutsun taas tietylle päivälle, joten taidan jättää tuon "negan" omaan arvoonsa. En usko, että minua pyydettäisiin enää jos työhöni ei oltaisi tyytyväisiä. On sen verran arvostettu ja paikallisesti nimekäs työnantaja kyseessä ettei heillä ole varaa pitää huonoja työntekijöitä.

Viimeksi kerroin myös siitä osa-aikaisuudesta jota minulle tarjottiin. Jännä juttu, mutta työnantaja muuttikin mielensä viime metreillä. Minun olisi pitänyt päättää työn vastaanottamisesta heti puhelinhaastattelussa kun työtä minulle tarjottiin. Pyysin saada miettiä yön yli ja lupasin vastata heti seuraavana päivänä. Halusin laskea onko minulla varaa kulkea työpaikkaan, jonne oli aika pitkä matka. Mietin jääkö minulle palkasta rahaa edes bensoihin. Kun vastasin ottavani työn vastaan, työnantaja ei vastannut mitään ja ilmoitti 2 päivää myöhemmin antaneensa työn toiselle tekijälle. Eettisesti toiminta oli mielestäni hieman kyseenalaista, sillä olihan työ jo luvattu minulle ja jopa suoraan sanottu, että työnantaja toivoo minun ottavan sen. Näin se sitten muuttui. Suullinen sopimus ei nykyisin ole yhtään mitään kun on sana sanaa vastaan. No, en voi jäädä tuota harmittelemaan. On vain katsottava eteenpäin.

Olen tehnyt järjestelyjä, ja olen lähdössä joidenkin viikkojen päästä jälleen matkojen taakse. Sinne, jossa olin ennen vuodenvaihdetta lepuuttamassa hermojani. Siellä ollessani tunsin olevani elossa ja kaipaan sinne takaisin. Vielä en jää sinne pysyvästi, mutta teen tutkimusta työmahdollisuuksistani uudella alallani ja kartoitan aluetta. Äidille mainitsin jo ohimennen, että olen suuntaamassa nykyistä asuinpaikkaani kauemmas. Sanoi ymmärtävänsä, mutta en tiedä menikö oikein perille. Hän alkaa olla jo sen verran iäkäs ettei kaikki sanomiset mene enää täysin ymmärrykseen, kuulemisesta puhumattakaan.

Tämä helmikuu on minulle vaikeaa aikaa. Ihan kohta on se kauhun päivä, jolloin elämäni romahti ja minusta tuli näiden sivujen vakioasiakas. Ei sillä, että siinä asiakkuudessa olisi mitään väärää. En tiedä miten olisin selvinnyt elämässä eteenpäin ellen olisi löytänyt apua täältä. Ja parasta sielunsiskoani, sinua AK 😍 Tuntuu uskomattomalta, että tästä elämäni suurimmasta tragediasta on jo 3 vuotta. Yhtä uskomattomalta tuntuu, että olen hengissä, elän ja hengitän. Olen jopa suurimman osan ajasta onnellinen. Taistelen edelleen masennusta vastaan ja yritän opetella tunnistamaan milloin sen oireet alkaa vahvistua liiaksi. Esim.tällä hetkellä mieleni tekisi vain nukkua kaiket päivät, pysyä neljän seinän sisällä ja syödä irtokarkkeja. Yritän kuitenkin olla tekemättä mitään noista, sillä se ei ole terveydelleni hyväksi. En ole laihtunut joulun jälkeen yhtään ja sekin on hieman masentavaa. Fyysinen kunto on kuitenkin hyvä, mutta haluaisin sen näkyvän myös painossa. 10 kiloa pitäisi saada edelleen pois. En ole vielä edistänyt sitä rintojen pienennysleikkaus -juttua, mutta sen aika on heti kun saan vielä painoa pois. Jännä juttu, mutta nämä betoniämpärit eivät ole pienentyneet yhtään, vaikka paino on tippunut 20 kiloa. Uskoisin, että näyttäisin heti hoikemmalta jos rinnat olisivat normaalin ihmisen B-kuppi eikä mitkään F-meijerit. Tiedän, että Rouvakerho odottaa koko ajan, että alkaisin lihoa, jotta pääsevät ilkkumaan ja pilkkaamaan. Rouva Inhottavalla on alkanut kuulemma laihdutuskuuri uuden vuoden kunniaksi. Siinäpä onkin sitten työmaata kun lähtöpaino on 120 kiloa. Voi olla enemmänkin... Siitä kun lähtee pudottamaan saa laihtua 40 kiloa ennenkuin se edes näkyy missään.

Olen AK onnellinen puolestasi, että kaikki kontrollit ym on nyt tältä vuodelta ohi ja voit unohtaa hetkeksi tuon ikävän asian mustaamasta tulevaisuuttasi. Sinullakin on vielä elämä edessä ja toivoisin, että tavoittelet niitä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Olipa se sitten treffit K.e:n kanssa tai jotakin muuta, mene pää pystyssä ja rinta rottingilla. ☺️❤️☺️ Minä olen odottanut Prince Charmingin astumista elämääni, mutta ketään ei ole ilmaantunut. Tapaan työkeikkojen puolesta paljon ihmisiä, samoin vapaaehtoistyöni kautta. Ketään ei kuitenkaan sytytä. Eron jälkeen on ollut vain yksi mies, joka vei jalat alta. Muusikko, naimisissa tottakai. Oli kovinkin kiinnostunut ja tekstaili alkuun kiihkeästi. Sittemmin hiipui kun en ollut halukas toisen naisen osaan. Edelleen viestejä tulee silloin tällöin. Alkuun olin itsekin tosi kiinnostunut, mutta koska ei kertonut itsestään mitään, oletin, että on halukas vain huvitteluun. Sellaiseen en lähde. En ole kenenkään seksilelu tai kotiorja. Niinpä lakkasin pitämästä yhteyttä eikä tuo perään kysellyt. Ilmeisesti muita sängynlämmittäjiä riittää yllin kyllin niinkuin muusikoilla yleensä tapaa olla. Silti toivoisin että tulisi edes joku joka saisi sydämen pamppailemaan ja hengen salpautumaan. Haluaisin tuntea jotakin. Nyt en tunne mitään. Ketään kohtaan.

Taidan yrittää nukkumista. Tämä on ollut pitkä ja mitäänsanomaton päivä. Valunut tunti tunnilta hukkaan. Mitään en ole tehnyt, enkä mihinkään mennyt.

Pakotan itseni kirjoittamaan, vaikka ei oikein olisi fiilistä. Mennyt kuitenkin niin kauan, että parempi päivittää kuulumisia. Amassados, kiitos kun olet kirjoittanut. Olet niin tärkeä ystävä ja siksi tuntuu ikävälle, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan, enkä nytkään ole kovin keskittymiskykyinen, että jaksaisin paljon muuta, kuin nopeasti kirjoittaa tämän oman juttuni ulos päästäni. Varmaan tulee parempikin aika taas..

Noin yleensäottaen on ollut melko toiminnallista. Olen ollut siellä "työssä" ja koiran kanssa. Tehnyt väliajat kotitöitä ja toteuttanut luovaa puoltani. Tässä välissä oli niinkin sosiaalista, että miehen tytär vieraili meillä ja kävimme porukalla lähikaupungissa. Oli siis ihan normaalia elämää, kuin ihmisillä ainakin. Minä etukäteen jännitin tuota vierailua paljon, mutta se meni hyvin. En kuitenkaan kaipaisi tuollaista liian usein. En oikein osaa olla niin läheisissä ja jatkuvissa väleissä ihmisten kanssa. Alkaa ahdistamaan jos joutuu liikaa "uhraamaan" aikaansa jonninjoutavaan lätinään ja vitsailuun. Se vain tuntuu turhalta. Mutta joskus on ihan Ok. Äitiin myös jaksanut pitää yhteyksiä nyt useammin.

Tämän parin päivän paskan notkahduksen on aiheuttanut kova pakkanen. Ulos ei ole asiaa. Siispä ähötän sisällä. Jotta eristynyt tunnelma olisi oikein ihana niin eilen hajosi lopullisesti miehen tietokone, joka temppuillut pitkään. Siitähän sitten "hyvä" ilmapiiri syntyi. Huoh.. En selitä tarkemmin. Mulla on jatkuva tunne, että tätä mun kirjoittamaa "tarkkaillaan". Välillä tuntuu, etten uskalla kirjoittaa mitään. Lähes jatkuva huono tunnelma syö hermoja. Olen siitä sanonutkin. Monta kertaa. Huutanutkin. En tiedä auttaako mitään. Tuntuu, että mikään ei enää koskaan tule hyväksi tässä suhteessa. Jos toinen on jatkuvasti jonkinlaisen aggression vallassa niin huono siinä on parisuhdetta toteuttaa. En tiedä mikä on. Olen yrittänyt kysyä. Vastauksia ei tule. Vaikenee kuin muuri. Vituttaa.

Tuntuu, että elämä menee hukkaan. Tai kuin vetäisi kivirekeä perässä. Tietysti hyviäkin asioita ja aikoja. Nyt pitkään huonompaa. Onhan siihen syitä, joita ei jaksa luetella. Jatkuva hyväksyvän rakkauden, romantiikan ja läheisyyden puuttuminen masentaa ja turhauttaa. Jostain sen ajan kanssa etsin. Toisen persoonallisuuden melko voimakas muuttuminen on kumma juttu. Epäilen jotain muistisairautta jopa. En tiedä. Tämä paska ja kylmä ilmapiiri on aivan kuin lapsuudessa. Silloinkin joutui olemaan varpaillaan, eikä kokenut koskaan hyväksyntää, saati kehumista mistään, ei hellyyttä.

Tuntuu, kuin olisin välttämätön paha. Jokin, mikä on vain tiellä. Joka ei koskaan osaa mitään ja on tyhmä, vääränlainen. Joka on tehnyt jotain kauheaa. Jolle ei koskaan sanota mitään hyvää. Jota halveksitaan. Sanotaan tylysti ja vähätellään. Tunne, että minuun ollaan jotenkin pettyneitä. Kuten lapsenakin, äiti jaksoi huokailla, että olen kuin raskas kivireki, mitä vetää perässä. Kait olen taas epäkelpo, liian läski ja sitä ja tätä. En jaksa laihduttaa. Tosin silloin kun jaksoin ja laihduin niin siitäkään ei yhtään mitään myönteistä kuullut. Vaikea on jaksaa, kun ei ole muuta kuin negatiivista. Välillä tunnen, että vihaan. Että haluaisin huutaa ääneen, että vihaan ja kaikki menee päin v-ttua!

Lääkevieroitus on edistynyt kohtalaisesti. Välillä jopa unohdan koko pillerit. Tosin nyt parina vaikeana päivänä olen ottanut. Mun mielestä ongelma ei ole ne lääkkeet vaan kaikki muu. Tympäisee, miten nämä "hyvät suhteet" aina lopulta muuttuu joksikin helvetiksi.

Tänään vähän parempi päivä ja mieliala. Kylmä, aurinkoinen ilma. Tänään, enkä eilen ollut "työssä". Aamulla kahdessa kaupassa. Muutamia uusia tarvikkeita luovaan harrastukseeni. Onneksi voin tehdä sitä kotonani joka päivä ja saan siitä voimaa ja onnistumisentunnetta. Huomaan, että osaan vielä jotain.

Eilen tein lujan päätöksen alkaa jälleen laihduttamaan. Kävin hyvin pitkästä aikaa vaa'alla ja se näytti, että olen talven aikana lihonut 4-5kg takaisin siitä, mitä kesällä-syksyllä laihdutin. Tiesin sen, mutta perskutti sentään. Olen kyllästynyt taas olemaan läski ja näkymätön ja personoitumaan lihavaksi ihmiseksi. Olen huomannut, että minuun suhtaudutaan jälleen ylenkatseisemmin, kuin silloin, kun onnistuin laihtumaan. Olen myös tajunnut, että kaikki haaveeni tulevaisuuden ja varsinkin sen erään k-e:n suhteen kaatuu ihan siihen, että olen niin ylipainoinen. Ei minuun kukaan ihastu jos olen rupsahtaneen näköinen tynnyri tuulipuku päällä. Laihtuminen, naamaleikkaus ja kunnon hiuspidennys plus uudet hampaat niin siinä se! No joo, huumorilla. Mutta jos olisi rahaa niin laittaisin kaikki osani kuntoon!

Vähähiilarinen yhdistettynä osanutraukseen (Nutrilett) ja tietenkin liikunta. Olen aivan varma, että hoikistumalla saan myös enemmän uskottavuutta ja ihailua tässä parisuhteessa. Se on yksi iso syy. Olen hiljaa päättänyt, katsotaan miten suu sitten laitetaan. Haluaisin ulkonäöllisesti näyttää samalle, kuin 32-vuotiaana. Ai niin, ja ilmeisesti minusta voisi hyvinkin tulla alkoholiriippuvainen. Taannoinhan sanoin, etten pitänyt tunteesta, joka tuli, kun join siiderin. No, sen jälkeen ostin vielä toisenkin ja yhtäkkiä pidinkin siitä. Siitä asti minulla on kummitellut lähes joka päivä päässä halu ostaa jälleen yksi siideri. Minua estää ostamasta se, että pelkään miehen silloin myös ostavan kaljaa ja alkavan taas riehumaan. Ja se, että minua hävettää leimautuminen "juopoksi", vaikka olisihan se ihan normaalia juoda yksi pullo siideriä viikossa. Pelkään kuitenkin, että määrä voisi alkaa nousemaan. Mulla on aiemmin elämässä muutamia kertoja tullut tarve ottaa pienehköjä määriä alkoholia, kun olen ollut lähellä burn-outtia.

Nyt en jaksa kirjoittaa enempää, mutta palaan taas!