Mulla on taas tunne, että musta ei tykätä missään. Järkyttävää, että itsetunto ja käsitys itsestä, sekä mieliala on täysin riippuvainen siitä, miten ulkopuoliset minuun suhtautuvat, millaista palautetta saan, kuinka paljon tykkäyksiä somessa saan ym. Ällöttää, että piti FB lisäksi kehittää riippuvaisuus myös ig. Aivan turhaa ja ajanhukkaa roikkua niissä. Ja naurettavaa, että jos ei ig saa jollekin kuvalle, mikä itse mielestä oli hyvä, niin paljon tykkäyksiä, kuin oletti niin mieli painuu maahan. Masennushan se taas kummittelee, välillä taustalla, välillä päällä. Kaikki teot on vain pyrkimystä paikata masentunutta mieltä ja saada mielihyvää jostain. Mutta se ei ole hyvä jos itsetunto alkaa liikaa määrittyä toisten ihmisten kautta. Mulla ei olis varaa ollenkaan, mutta silti yritän poistaa pahaa oloa elämästäni ostelemalla sitä sun tätä. Nyt tullut himo ostella merkkitavaraa. Astioita ja sisustusjuttuja. Tuntuu, että tuo himo on pohjaton. Uusi tavara ig kuvattuna tuottaa hetken mielihyvää. Rauhoittavia olen popsinut jo niin pitkään, että niistä alkaa tehot mennä. En saa niistä, kuin pientä turtumusta. Olen sortunut herkuttelemaan. Monta kiloa tullut takaisin. Parisuhde tuntuu yhtä-aikaa maailman tärkeimmälle, mutta samalla ahdistaa. Se mies kirjoittelukaveri lähinnä inhottaa. Miten voin olla niin hullu, että edes alan kirjoitteleen jonkun vieraan kanssa. Ja nyt pitäis päästä eroon! Tää on just tätä järkyttävää epävakautta, kun viime viikolla olin sitä ja tällä viikolla tätä. Tuntuu, että koko ihminen muutun täysin eriksi joka viikko. Kaikki mun mielipiteet, ajatusmaailma, tykkäämiset, kaikki muuttuu niin, etten itse pysy mukana. Miten sitten muut? Mahdan olla rasittava tyyppi. Jos esim pari viikkoa, saati kuukausi sitten sovin jotain jonkun kans niin nyt kun se pitäis tehdä niin mua ei enää kiinnosta, vaikka silloin se oli mahtava juttu. Tätä samaa jatkunut koko mun elämä. Ei muut ihmiset voi käsittää miksi olen sellainen. Leimaudun kusipääksi ja v-ttumaiseksi tuuliviiriksi. Jos tällä viikolla tykkään jostain sisustustyylistä niin ensi viikolla en enää tykkää. Ei mulla ole koko ajan varaa vaihtaa esim asunnon sisustusta. Nyt esim tekisi mieli heittää pois paljon vanhaa tavaraa ja korvata kaikki uudella. No, ei niin voi tehdä ja sitten kärsin.
17.p on se verikoe ja nyt jo pelkään sitä ja sen tuloksia niin, että jopa IM on hiipinyt mieleen pitkästä aikaa. Ei sillä, että tekisin mitään. Mutta ajatuksena. Mietin miten sen tekisin jos kaikki menisi taas persiilleen. Saan jotain tyydytystä tuskaani sen ajattelemisesta. Muutenkin tämä tammikuu on niin masentava kuukausi. Olen aina inhonnut. Yks päivä kaupassa tuli hirveä alkoholin himo ja menin jo juomahyllylle katsomaan, minkä pullon ottaisin. Haluaisin turruttaa itseäni alkolla ja rauhoittavilla. Joo, ei ole järkevää. Mutta sisin huutaa tekemään niin. Lopulta en osannut päättää, minkä ottaisin. Hermostuin ja lähdin pois. Pelottaa, että mun pääviat on pahenemassa ja lisäksi musta tulee (vai olenko jo..) päihdeongelmainen. Alkoholismin olen välttänyt tähän saakka elämää, mutta nyt on tullut hetkiä, että tekis mieli luovuttaa ja alkaa ottamaan pieniä määriä alkoa silloin tällöin. Ja kohtahan se olisi tietty joka iltaista. Voihan olla, että siihenkin kyllästyisin yhtä nopeasti, kuin muuhunkin. En pystyisi sitoutumaan olemaan edes alkoholisti. Aamuisin tekisi mieli maata vain sängyssä, eikä nousta. Ei huvita mennä suihkuun. Hiusten kampaaminen tuntuu työläälle ja sama letti voi olla päässä pari päivää, etten avaa sitä. Kriittiset paikat kyllä pesen, koska mulla on ikuinen kauhu siitä, että haisisin pahalta. Tänäänkin ostin herkkuja ja tiedän, että syön niitä tänään ja koko viikon. En tiedä, ehkä kaikki taas selkenee, kun pääsee kaikista peloista ja painajaisista eroon, näkee, että elämä jatkuu taas. Ainakin toivon niin. Lopetan tältä erää tähän. Palailen taas!

Ärsyttää ja lujaa! Huominen päivä. Mulla on semmoinen mieliala, etten millään jaksaisi/haluaisi mennä sinne "töihin". Siellä menee koko aamupäivä. No, sitten ilmaantuikin tässä vielä vieraita tulevaksi huomenna. V-ttu! Että mä vihaan kaikkia "yllätysvieraita". Aina ne tulee sillon, kun ei sopisi. Silloin kun olen eniten "sekaisin". Sitten kun olen taas selväpäinen ja sosiaalinen ei kukaan tule! Aina sama homma jo vuosikaudet. Olen niin täynnä kaikkea! Tiedän, että huomenna "työpaikalla" saan toimia erään henkilön terapeuttina, koska laittoi tänään viestin, että on voinut niin huonosti. Nyt kun en jaksaisi ketään lohduttaa. Pakkohan se on! Sitten sieltä kotiin siivoamaan ja ties mitä ennenkuin vieraat tulee. Oikein inhokkipäivä!! Mä en kestä tällaisia yllättäin tulevia asioita. Nyt joudun meneen suihkuun vielä, etten haise paskalle huomenna! Voe, voe, voeeee..

On kyllä raskasta ottaa vastaan vieraita sillon, kun itellä on huono olo. Tsemppiä huomiseen! 🙂 Viipyykö vieraat yön yli?

Joei, kiitos vierailusta!

Eilinen päivä meni onneksi ihan hyvin, vaikka se etukäteen tuntui ihan kamalalta. Aamulla suuntasin "töihin". Avustettava olikin ihan hyvällä tuulella ja tulin itsekin ihan hyväntuuliseksi. Hänellä on hyvä huumorintaju ja jopa nauroimme muutamille asioille. Lenkillä kävin koiran kanssa, että tuli liikuntaakin. Sen jälkeen kaupassa ja sitten kotiin. Vähän stressaantuneena siivoilin vierasta odotellen. Niin, heitä saapuikin vain yksi onneksi ja juuri se mukavin. Tunnelma oli hyvä heti alkuun ja kaikki menikin oikein hyvin. Osasin olla luonteva ja "ihmisiksi", sekä onnistuin tarjoilemaan ihan Ok tarjottavia. Kun vieras lähti mietin, että mikä kauhu mulle tulee aina etukäteen jos joku on tulossa, kun sitten kuitenkin kaikki menee aina ihan Ok ja itsekin sitten olen hyvällä tuulella jälkikäteen.

Eilen sen tein. Aloitin sekakäyttäjän uran. Ostin sen kauan uhkaamani yhden siiderin. Päätin palkita itseni sillä ja yhdellä rauhoittavalla, koska päivä meni niin hyvin, vaikka olikin täynnä ohjelmaa. No, yllättäin en saanut oikein mitään oloja tuosta. Ei noussut edes päähän, eikä mitään hurjaa yhteisvaikutusta tuntunut. Pyh sanon minä. Ei musta mitään juoppoa ainakaan tule! Se muutaman minuutin hieman pöhnäinen olo sidukasta ei ollut mieleen. Muistin taas miltä tuntuu olla alkoholista pöhnässä. Ja sen, etten pidä siitä tunteesta. Siksihän musta ei ole alkkista koskaan tullut. Tästä lähtien mulle riittää pelkät rauhoittavat jos jotain otan. Niistä tulee rentoutunut, mutta ei pöpperöinen olo. Tulipa sekin koettua.

Tänään ei onneksi tarvitse mennä mihinkään. Saa vain levätä. Mitä nyt jotain kotitöitä. Ja kuvauksia kameralla. Luovia harrastuksia. Jossain vaiheessa päivää ahdistus varmaan palaa. Nyt on vielä niin aikainen, ettei se ole saanut otetta. Palaan!

Kiva lukea, että sekä työt että vierailut sujui hyvin. Jee! Hyvä, että nyt on lepopäivä. Ota iisisti. Harrastatko valokuvaamista?

Joie kiitos, kyllä tykkään kuvata ja tehdä muutakin luovaa. Ne jutut on mun henkireikä. Ilman niitä ja rauhoittavia olisin varmaan tullut oikeasti hulluksi (nauraa sarkastisesti..)

Oikeasti tämä päivä on ollut todella syvältä. Jos mulla olis joku paikka niin olisin lähtenyt tänään kotoa pois. Aamulla tein kuvauksia ja tuli hirveä sotku vähäksi aikaa kaikesta roinasta. Kun lähdin makkarista olkkariin niin jalkani osui lattialla lojuvaan tavaraan, joka lensi olkkariin saakka. Kuului kauhea kolina ja kilinä. Jalkaan sattui melko paljon. Sitten mies ryntää paikalle ja alkaa mua sättiä ja moittia, että miksi tavarat on levällään lattialla ym. Kysyin, että onko pakko aina alkaa huutamaan jos mulle tapahtuu joku vahinko? Ei tunnu kivalle. Muahan siinä pitäis lohduttaa, eikä huutaa mulle jos muhun sattuu. Hirveä riita siitä tuli. Minä huusin ja mies huusi. Lopulta mies huusi niin lujaa, että luulin sen sekoavan ja käyvän käsiksi. Ihan raivohullu oli. Painuin makkariin ja ovi kiinni. Täällä olen sitten maannut koko päivän ja itkenyt vähän väliä. Tuntuu, että tämä suhde on täysin paska ja mua vihataan joka hetki ja joka asian vuoksi. Mitään en osaa tehdä tai sanoa oikein. Mikään ei ole hyvin tehty. Kaikesta löytyy huomauttamista ja korjaamista. Olen yrittänyt parhaani, vaikkei mulla itselläkään ole helppoa pitää päätäni kasassa. Olen yrittänyt olla reipas, huolehtivainen ja pitää kodin kunnossa ym. Mä en tiedä mitä teen väärin ja mikä mussa on vikana, kun mua tunnutaan vaan vihaavan.

Vasta oli se, kun mies raivosi kännissä. Nyt tämä. Näitä alkaa olemaan liian usein. Mun rakkaus alkaa vähetä lujaa vauhtia. En pysty rakastamaan, kun kohdellaan kuin paskaa. Lapsena saanut sitä tarpeeksi. Ja myös väkivaltaa. En kaipaa enää samaa. Tulee niin onneton ja surullinen olo. Tuntuu, että mun paha olo johtuu pitkälti siitä, että pitemmän aikaa kokenut tämän suhteen kylmenevän ja huononevan. Usein mietin, että mitä olen tehnyt väärin? Mulla muutenkin ollut rankkaa niin kuin kaikki tietävät. Pahimmalle tuntuu se, ettei voi iloita siitä, että on jäänyt henkiin vakavasta sairaudesta vaan useasti on toivonut, että olisi kuollut sinne sairaalaan. Se olisi ollut nukutettuna helppo ja tuskaton lähtö. Tietysti olen pohjimmiltani iloinen, että olen hengissä, mutta se on surullista, ettei ole ihmistä jonka kanssa iloita siitä, että on hengissä. Että tulee kaiken jälkeen kohdelluksi niin huonosti.

Tämä tilanne syö musta kaikki voimat. Tyhjä ja pettynyt, sekä loukattu olo. Miehellä on hirveät kivut. Ja lääkkeet loppu, jotka helpottavat. Buranat ei juuri auta. Eikä buranaakaan voi joka päivä syödä. Mutta ei se oikeuta mulle raivoamaan. Tänään hetken jopa ajattelin, että olisi aivan sama jos kuolisin tai sitten mies kuolisi. Loppuisi tämä. Jotain mun sisältä hajoaa joka kerran, kun mies raivoaa ja on ilkeä mulle. Varsinkaan kun vastapainoksi ei koskaan ole hellyyttä ja normaalia parisuhdetta. En tajua miten tämä on tämmöiseksi mennyt. Meillä oli ennen hyvä suhde. Laskenut kuin lehmän häntä. Mulla on sellainen inhottava tunne, että joku päivä saan turpaan ja lujaa. Tai joku tekee vielä IM.

Mulla ei ole enää unelmia tämän suhteen varalle. Mies ei ole enää se, johon rakastuin. Tuntuu pahalta. Yritän elää omaa elämääni tässä sivussa. Jos se onni vielä joskus tulisi takaisin mullekin, jotain kautta. Pelkään vaan oonko hengissä enää silloin..toisaalta sekin tuntuu aivan yhdentekevälle.

Olen toivonut hellää kosketusta. Että sanottaisiin jotain kaunista joskus. Olen toivonut kotiin hyvää tunnelmaa. Olen toivonut avioliittoa, jota en taidakaan enää haluta. Olen toivonut kameraa ja joskus aina kukkia. Mitään niistä en saa. Onko se ollut liikaa toivottu. Minun mielestä ei. En jaksa enää toivoa mitään.

Kun ei ole enää nuori, eikä kaunis, eikä seksikäs niin enää ei tarvitse kohdella hyvin. Kun on vanheneva, läski ja rupsahtanut niin sitä voi kohdella miten vaan. Joskus tunnen vihaavani kaikkia miehiä sydämestäni.

Surullinen olo on. Lisäksi toispuoleisesti kurkku kipeä ja lämmöntunnetta. Heti, kun olen stressaantunut ja livennyt terveellisestä ruokavaliosta niin huomaan saavani flunssaa. Luulen, että varsinkin sokeri ja vehnäset on pahinta. Ja vettä en muista juoda tarpeeksi. Mutta, eiköhän se alakuloinen mieli ole suurin syy. Ja tietty se, että nykyään liikun ihmisten ilmoilla ja olen kontaktissa muihin niin saan tartuntoja. Ennen olin lähes eristyksissä kotona varsinkin talvet. Olen ollut kovin vaisu sen eilisen jälkeen. Tuntuu niin pahalle, että itselle rakkain ihminen käyttäytyy, kuin vihaisi minua ja kaikkea minussa. Kyllä se vie elämänhalun. En mennyt tänään "töihin". En jaksa ja ilma on hirveä. Onneksi voin päättää itse menenkö vai en. Ilmoitin kuitenkin, etten tule.

Tällä hetkellä tuntuu, että mun elämän jatkuminen on aika yhdentekevää. Kun tunnelma on kotona masentava niin haluaisi vain pois. Mies yrittää nyt olla fiksummin, mutta eipä tuo eilinen ihan heti unohdu. Ja on toistunut jo monta kertaa. En tunne ollenkaan olevani rakastettu. Rukoilen Jumalaa johdattamaan minua parempaan. Olkoot se sitten mitä tahansa. Muuten en jaksa muuta, kuin lojua tässä vuoteella ja odottaa, että olo paranisi.

Palaan taas!

Rukoilen kanssasi. ☺️❤️ Raskaalta kuulostaa teidän kotitilanne. Varmaan olette aika äärirajoilla jaksamisen suhteen niin sinä kuin miehesikin. Ei ihme, että parisuhde takkuaa. Pystyttekö miehen kanssa puhumaan asioista ilman riitelyä? Rauhaa ja lepoa sinulle!

Joie, kiitos! ☺️❤️

Meillä on tunnelma taas normaali. Niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaa. Tää on vain niin tätä ja taidan olla jo jollain tasolla tottunut. Mies ollut tänään hyvin kiltti. Käynyt kaupassa, hoitanut asioita, hakenut minulle apteekista lääkkeitä ym. Tietysti hän katuu käytöstään. Tänään otti vahvempaa kipulääkettä. Käyttää nyt kuurina sitä. Jospa saisi helpotusta siitä, eikä olisi niin pahalla tuulella. Minä yritän jatkossa niin, etten alkaisi heti huutamaan jos hermostun. Yritän vaikka laskea kymmeneen ja sanoa minua ärsyttävän asian normaalilla äänellä. Pakko yrittää itsekin tsempata. Vaikka isoin vika oli kyllä miehessä nyt. Mutta tietysti en voi itse sanoa olevani täysin syytön. Minulla on se vika, että alan nimittelemään toista. En viitsi sanoa miten, mutta niin ei saisi tehdä. Voihan olla, että meidän suhde onkin persiillään, mutta nyt se alkaa olla taas normaalimuodossa.

Mulla on kurkku toispuoleisesti tosi kipeä. Olen imeskellyt Strepsils, mutta ei paljon auta. Pelkään, että joku angiina yms. Kuumetta ei ole vielä ainakaan noussut. Olo muuten vedoton. Jätän työhommat toistaiseksi. Muuten mieliala vähän parempi. Saisi tuon kurkun nyt paremmaksi. Lepäilen vaan ja juon Cocista. Ainoa, mikä menee nyt alas.

Palailen taas!

Hei AK ☺️❤️☺️

Olen pahoillani, että sinulla on ollut taas monia vastoinkäymisiä. Ne saisi jo minusta riittää. Ansaitsisit tasaisen, rauhallisen elämän, jossa olisi arvostusta, lämpöä ja rakkautta. Me olemme molemmat saaneet kannettavaksemme enemmän kuin psyyke kestää, mutta niin vaan tässä kompuroidaan eteenpäin.

Minulla on ollut nyt työkeikkaa. Siis ihan oikeaa työtä, ei mitään vapaaehtoistyötä. Tein viime vuonna suunnitelmia mihin ja miten haluan edetä elämässäni ja ne alkoivat tulla todeksi vuoden vaihtuessa. Olen ollut hyvällä tavalla kiireinen ja iloinnut, että olen saanut päiviin sitä sisältöä, jota olen sinne kaivannut. Edelleen olen toki suunnitelmissani vasta alkutaipaleella, mutta seuraan vahvasti intuitiotani edetä sen suuntaan mikä oikealta tuntuu ja asiat ovat tapahtuneet kuin itsestään. Oppirahat on silti maksettu, sillä sijoitin keväällä useamman tuhatta euroa erääseen liiketoimintaan, joka ei kannattanutkaan. Siitä jäi velkaa. Henkilö, joka sai minut sijoittamaan tähän toimintaan lupasi, että sijoitus tulee takaisin muutamassa kuukaudessa. No, eipä tullut. Tajusin myös, että sijoittamalla väärään asiaan olin ajamassa itseäni jälleen entisen kaltaiseen työhöni, jossa mikään työpanos ei riittäisi.

Työkeikat ovat olleet virkistäviä ja tietysti pieni ansiolisä on todella tervetullut tähän taloudelliseen ahdinkoon. Toisaalta itsellä on vielä asiat suhteellisen hyvin, sillä luin juuri facessa eräästä kaveristani, joka ei saa kuin reilu puolet minun ansiopäivärahastani työmarkkinatukea ja yrittää sillä ostaa itselleen ja lapselleen pitkäaikaissairauden lääkkeitä. Hänellä toki on hyvätuloinen avopuoliso mutta mitä jos ei olisi. Niin vaan saisi olla sossun luukulla joka kuukausi, jotta ei kuole sairauteensa sen vuoksi ettei ole rahaa lääkkeisiin. Yhteiskunta ilmeisesti odottaa että hänenkin puoliso elättää koko perheen yksin, koska nyt sattuu olemaan niin onnekas että on terve ja työssä.

Minun laihdutusprojektini on ollut joulusta asti jäissä. Jouluna tuli kiloja lisää (koska söin aivan törkeän paljon suklaata ja jäätelöä!), joista osa jo häipyi mutta pari kiloa näyttäisi olevan pysyvästi kiinni kropassa. Olen pyrkinyt palaamaan takaisin ruokavaliooni, mutta keho tuntuu olevan eri mieltä. Vatsa on oikutellut milloin mistäkin. Lähinnä kaikki tulee varpusparvena ulos jos syö jotain väärää. Eilen illalla jääkaapissa ei ollut mitään kunnollista, joten jouduin tyytymään saarioisten eineksiin, joita en yleensä syö. Kahden-kolmen aikaan yöllä heräsin tuskanhikeen ja järkyttävään vatsakipuun. Luulin jo, että joku Noro-virus on taas iskenyt. Se on ollut viimeksi kuusi vuotta sitten, enkä haluaisi sitä millään uudelleen vierailulle. Istuttuani puoli tuntia vessassa kylmä hiki otsalla, sain asiani toimitettua ja palasin tärisevänä jääkalikkana peiton alle. Kuume? Aamuvaa'assa ei silti näkynyt laihtumista, eikä sitä, että koko eilisillan ateria katosi vessanpönttöön yhtä nopeasti kuin oli syötykin.

Tänään olo on ollut enimmäkseen kamala, väsynyt ja "krapulainen". Töitä olisi tänäänkin. Ainiin, törmäsin exään toistamiseen! Tämä lienee kohtalon ivaa! Edellinen kerta oli silloin joulukuun alussa, jolloin menin sen verran sekaisin että piti lähteä kauas kaikesta miettimään mikä on omassa elämässä tärkeintä. Mietin myös, mitä jos exä onkin muuttunut, pitäisikö hänelle antaa mahdollisuus? Mihin? Sopimiseen? Mitä jos hän haluaakin taas olla kanssani? Mitä jos ei halua? Hulluja ajatuksia. Ei mitään järkeä näissä.
Ja sitten hän tulee taas tuonne vapaaehtoispaikkaani heti vuoden ensimmäiseen tilaisuuteen!!! Miksi? Hän ei ole käynyt siellä vuosiin. Miksi nyt? Hänellä näytti olevan naisseuraa mukana. Sellainen mitättömän näköinen seinäruusu, hiirulainen, ei meikkiä, tukka roikkui, ja oli kyllä iäkäskin. Exähän on jahdannut viime vuodet, kuin myös parisuhteessamme teki, vain parikymppisiä naisia (itse on yli nelikymppinen) mutta tämä seuralainen näytti olevan lähempänä viittäkymppiä. Exä näytti vihaiselta ja kyllästyneeltä. Yritti taas hakea katsekontaktia mm peilin kautta jne. Huomasin hänen tuijottavan minua lähes koko tilaisuuden. Onneksi en taaskaan ollut yksin. Ei saanut mahdollisuutta lähestyä minua missään vaiheessa. En ymmärrä miksi tuli sinne ja mitä oikein yrittää.

Minun on pitänyt AK kysyä jo pitkään sinulta miten sen vihkimisen kanssa kävi? Kerroit jo syksyllä miehesi tilanneen esteettömyystodistukset. Eikö asia ole edennyt? Haluatko ettei etene? Mikä sinua pelottaa? Minä tunnistan sinussa jälleen itseni, rakas sielunsiskoni. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun minuakin on kosittu ja olen sen jälkeen kadonnut kuin kusi lumeen... Pakokauhu. Sitoutumisenpelko ihmiseen, jonka kanssa en ehkä haluakaan olla. Ja se mies, exä, johon olin sitoutunut koko elämälläni, polki sieluni palasiksi, petti ja musersi itsetuntoni rusinaksi. Sen kanssa olisin halunnut naimisiin, joskus sitä suorastaan kerjäsin, mutta tämä käytti valtaansa ja kertoi etten kelpaa. En ole tarpeeksi hyvä.

Näistä jutuista ei kai toivu koskaan täysin. Odotan elämää siellä hirsimökissä veden äärellä. Sinne aijon palata kevään kuluessa. Olen tehnyt jo järjestelyjä.

Mulla on nyt kauhea ahdistus päällä, joten kirjoitan tän vain nopeasti, ennen kuin nukahdan ja palaan kirjoittamaan paremmin, kun olen järkevämmällä tuulella. Jotenkin olen pettynyt siihen, miten tämä vuosi on lähtenyt liikkeelle. Jotenkin ihan päin honkia. Mikään ei ole oikein mennyt, kuin suunnittelin tai toivoin. Nyt pelottaa, että kun lähtee menemään vikasuuntaan niin meneekö kunnolla metsään, että rytisee? Toivottavasti ei. Ensin tämä v-tun lääkärijupakka. Ensin luulin, että vuosikontrolli vasta tammikuussa. Olikin yllättäin ja viikon varoajalla ennen joulua niin että sitä jännätessä ja siitä selvitessä meni osittain joulukin pilalle. Sitten töppäsin, kun söin sitä yhtä lääkettä, joka vääristi tietyt veriarvot. No siitä sitten piti huomenna olla jatko kontrolli verikoe. No, nyt olen vieläkin flunssainen ( kylläkin jo parempaan päin) ja flunssassa sitä koetta ei kannata ottaa. Eli nyt jouduin siirtämään sitä koetta taas viikolla eteenpäin. Eihän siinä muuta, mutta kun stressaan ja jännitän näitä kokeita ja tuloksia aina hullun lailla niin kaikki ennakoimattomat muutokset niiden kanssa ja lisäkokeet aiheuttaa monen viikon stressin, jolloin pystyn keskittymään melkein ainoastaan ahdistukseen ja sen hallintayrityksiin. Ja tietysti joudun popsimaan lääkkeitä. Jos nämä stressit olis ollut kerrasta ohi niin olisin heittänyt jo lääkkeet kaapin perukoille ja alkanut vieroituksen. Mutta niin kauan en voi kun ahdistuksen aiheet on vireillä. Mulla on aina perinteisesti tammikuussa mennyt asioita vituralleen ja mieliala ollut sitten päin honkia ja niin tuntuu nytkin menevän. Kaikki höpöttää kevään tulemisesta, minä mietin välillä jopa IM. Jotenkin tuntuu, että kaikki mennyt taas päin helkkaria. Olen lihonut. En jaksa yhtään laihduttaa. Vedän herkkuja. Etsin niistä mielihyvää ahdistukseen. Elän päivän kerrallaan, kuin viimeistä päivää, kun pelkään, että jokainen päivä tosiaan olisi viimeinen. Ulkonanäkö piloilla. Lääkärissä ravaamiset. Flunssa. Vaikka parisuhteen tilanne taas normalisoitunut niin silti ne riidat pyörii päässä ja huomaan, että ne on vaikuttaneet minuun kylmentävällä tavalla. Mies tuntuu ajattelevan että kaikki on kuin ennenkin. Ei ole! Minä olen saanut liikaa paskaa ja joinain hetkinä tekisi mieli erota. Äidin asiat huolestuttaa ja pyörii mielessä. Tulevaisuus on tyhjää tai pelottaa. Ei kiinnosta nyt "työkään" enkä olekaan siinä kun olen ollut sairaana. Toinen henkilö on korvannut minua. Nyt alan nukkumaan. Palaan kirjoittamaan, paremmalla hetkellä.

Nyt palasin kirjoittamaan, vaikka ei tämä nyt paljon parempi hetki olekaan, kuin viimeksikään. No, flunssa on lähes mennyt menojaan. Puolukkapäivät (sairas nimitys..) alkoi tänään. Saattaa olla, että sekin aiheuttanut pahaa oloa ja lämmöt ollut korkealla. Mutta yleisesti vielä aika väsähtänyt ja heikko olo. Pikkuhiljaa yritän palata arkeen. Eilen siivosin. Ulkona en ole käynyt yli viikkoon. Huomenna on mentävä kauppaan ainakin. Mies on hoitanut asioita koko ajan, mutta eilen nousi kuumetta hänellekin. Että flunssa pyörii täällä nyt. Nyt vastaan siihen, kun Amassados kysyit naimisiinmenosta. Tosiaan asia on niin, että minulle iski jälleen kerran aivan järkyttävä ahdistus ja paniikki, kun olisi pitänyt siirtyä haaveista toteutukseen. Mies oli jo laittanut kaiken valmiiksi, mutta minä en kyennyt. Ihan hirveää. En usko, että pystyn koskaan menemään naimisiin. En tiedä miksi. Mies on asiasta todella loukkaantunut ja tuskin enää edes suostuisikaan menemään. Tämä oli jo vissiin kolmas kerta, kun perun asian. Mies luulee, etten halua mennä hänen kanssaan. Olen yrittänyt änkyttää jotain, mutta en osaa selittää, kun en itsekään ymmärrä oikein asiaa. Mies ei ymmärrä oikein koko pershäiriö-asiaa, olen huomannut. Ei me siitä yleensä puhuta. Mutta, on tullut esille, että mies on ottanut pahemmin itseensä tuosta minun venkoilusta naimisiinmenon kanssa, kuin olen tajunnutkaan. Ensin itse haluan ja suorastaan mangun asiaa ja moitin miestä, ettemme vieläkään ole naimisissa. Sitten kun hän lämpenee ja alkaa hoitaa asioita niin minä käännän takin, enkä osaa edes selittää kunnon syytä. Kauheaa.. Ja itselläkin taas sellainen tunne, etten enää haluakaan. Haluaisin mennä naimisiin syvästi rakastuneena. En tiedä koenko sellaista tunnetta nyt. On tullut liikaa riitoja ja pahoja sanomisia tähän väliin. Sormuksetkin jo kerran oli ja ne vietiin kaniin ja jätettiin sinne. Että se siitä.. 2013 kihlauduttiin, mutta ei ole edes niitä sormuksia enää. Tiedän, että miehen haaveet on romahtaneet. Ei naimisiin, ei lapsia, ei lemmikeitä, ei muuttoa maaseudulle.. Ja minä vielä lihonut ja mt-ongelmainen. Ja varmaan "v-mäinen" akka muutenkin. Huoh, ja minä en voi noille millekään mitään.

Kaikki varmaan johtuu siitä, etten enää vakavan sairauden jälkeen osaa elää spontaanisti ja tehdä päätöksiä normaalisti. En uskalla sitoutua lähes mihinkään, kun pelkään, että sairastuisin taas tai jopa kuolisin, enkä siksi halua sitoa toisia omaan elämääni "liian läheisesti". No, siinäpä se syy taisikin tulla. Mutta onhan minulla sitoutumisen pelko ollut aina. En kyllä ymmärrä, miten voin edes olla parisuhteessakaan.

Piirun verran parempi mieli tänään, mutta ahdistus taustalla syvenee. Maanantaina pitää mennä verikokeeseen. Sitä en voi enää siirtää tai välttää. Tuntuu jotenkin, että en kestä.. Ja silti, pakko on kestää. Hirveää. Olen niin huono sietämään painetta ja epämieluisia asioita. Olen jo niin traumautunut terveysasioiden, verikokeiden ja lääkärin lausuntojen suhteen, että jokainen kontrolli ja varsinkin jos siitä seuraa lisätutkittavaa on henkinen kriisi ja ahdistus ottaa vallan. Aina sitä miettii, että mitä jos? Jos taas on jotain vialla? ym. Ei siitä tunteesta varmaan koskaan pääse kokonaan eroon. Olen lukenut toisten sairastaneiden kokemuksia. Aika auttaa ja luottamusta tulee, mutta jokainen "huono" asia pamauttaa pelot pintaan vuosienkin jälkeen. Eräs oli kirjoittanut, että yhä viiden vuodenkin jälkeen ei ole päivää, etteikö sairauden uusiminen kävisi millään lailla mielessä. Paska homma, mutta ei sille minkään voi. Tulee mitä tulee, täytyy vain yrittää kestää. Maanantaina käyn kokeessa ja 26.p lääkäri tarkistaa tulokset ja soittaa "tarvittaessa". Eli jos jotain on pielessä. Mun mielestä hirveän ahdistavaa kytätä puhelinta, että soiko se vai ei.. hyi nyt jo nousee ahdistus, kun mietin sitä tilannetta. Ja jos puhelin soi niin varmaan saan sydärin kauhusta.

Eihän siinä muuta, kuin vanha, ainoa ja hyväksi havaittu konsti. Rauhoittavia naamaan niin kauan, että asia selviää. Jos asiat menee Ok niin aloitan vieroituksen. Jos ei niin varmaan jatkan käyttöä. Lääke selvästi turvottaa ja lisää ruokahalua. Aloin laihtua heti silloin, kun pystyin olemaan ilman. Siksikin haluaisin taas lopettaa.

Täytyy yrittää alkaa hommailemaan jotain. Jos saisi voimia pikkuhiljaa takaisin. Ja muuta ajateltavaa ahdistuksen sijaan. Palaan taas kirjoittelemaan!

Lauantai. Kirjoitan näin aamulla jo. Herännyt ja juonut aamukahvia. Päivittänyt ig. Nyt olen koukussa siihen. Face ei ole enää niin tärkeä, toki sinnekin jotain, mutta harvemmin. Minua vaivaa näissä some-jutuissa vain se, että tunne siitä, etten olisi oikeasti sellainen, kuin päivitän sinne. Siis vaikka olisinkin täysin rehellinen. Sama tunne, kun lapsena, sanoinpa mitä hyvänsä niin minun väitettiin valehtelevan. Lopulta en enää itsekään ollut varma, että valehtelenko vai en. Vaikka siis puhuin totta. Jokin persoonan hahmotushäiriö? Aivan kuin jokin toinen päivittäisi ne jutut ja joudun miettimään, että olenko se minä ja olenko oikeasti sellainen ym. tyhmää.. Saattaa olla, että ahdistuskin tekee sitä.

Eilen olin todella pitkästä aikaa ulkona ja kaupassa. Flunssa tuntuu olevan ohi. Miehellä on se vielä. Maanantaina se verikoe. En oikeastaan voi ajatella paljon muuta, mutta yritän välillä. Siivosin eilen myös. Tänään kotitöitä ja kuvaamista. Olen syönyt kuin sika. En saa kuria syömisiin. Herkuttelen ahdistuneena kokoajan. Olen lihonut monta kiloa. Olen erittäin epätyytyväinen ulkonäkööni!!!! Kun nyt nämä asiat selviäis ja ahdistus loppuisi ja voisin vieroittautua lääkkeestä niin loppuisi herkkujen syönti ja voisin taas laihtua!

Palaan taas kirjoittamaan!

Hirveä olo, kun syönyt, kuin porsas koko viikonlopun, eikä liikkunut ollenkaan. Ahdistus sen aiheuttaa. Tunnistan nyt miksi olen aiemminkin ahminut herkkuja ja miksi olen lihonut. Syön ahdistukseen ja pelon tunteisiin. Toinen lievitys on rauhoittavat lääkkeet. Niistä yhdessä tulee se noidankehä. Ja nyt alkaa se kauhea piinaviikko. Huomenna verikokeeseen. Torstaina kait tiedän tuloksia. Tai lääkäri tsekkaa tulokset ja soittaa jos niissä jotain pielessä. Jotenkin tuo menettely tuntuu todella ahdistavalta. Odottaa tuleeko soittoa vai ei.. Ja sitten jos puhelin soi. Nytkin jo ahdistun ja päähän tulee raskas olo, kun ajattelen tuota. Aurinko paistaa ja on kaunis, keväinen päivä, mutta olen kuin lamaantunut ja ajatukset pyörii samoja ratoja. Haluaisin paeta koko viikkoa jonnekin. Haluaisin pysäyttää ajan tähän. Tekisi mieli pistää puhelin kiinni ja olla vastaamatta mihinkään. Onneksi mulla ei ole autoa, eikä ajokorttia. Luulen, että sillekin on tarkoitus. Se, etten ahdistuksen vallassa lähde ajamaan ja tee IM. Inhoan, mutta pakko ottaa lääkettä, että jaksan olla. Joku varmaan ihmettelee, miksi otan niin vakavasti yhden verikokeen. Mutta se on traumat ja ne aiemmat vuosien kuolemanpelot, jotka nousevat vahvasti pintaan. Ajatukset, kuinka vuosia on mennyt pelossa. Nyt olen elossa, mutta mitä jos se taas alkaa? Se on se pelko.

En pysty nyt kirjoittamaan enempää. Koitan levähtää ja kuunnella radiosta jumalanpalvelusta ja otan rauhoittavaa. Ehkä vain makoilen auringonpaisteessa.

Rauhaa sulle verikokeisiin menoon. ☺️❤️ Olet tärkeä ja ainutlaatuinen semmoisena kuin olet, kiloja laskematta.