Rakas ystävä, kirjoitan nyt tähän väliin, kun sopivampaa ei kuitenkaan ole. Viime päivät on olleet vuorotellen hyviä ja energisiä tai ihan alavireisiä. Mieliala on pomppinut valoisan toiveikkaasta ja jopa itsevarmasta itkuisuuteen ja haluun vetäytyä. Olenkin välillä vetäytynyt ja iltaisin sortunut myös ottamaan rauhoittavia. Olen vain etsinyt helpotusta tyhjälle ololle. Ensimmäistä kertaa varmaan lähes kymmeneen vuoteen minun teki yhtäkkiä eilen mieli drinkkiä, joka nuoruudessa oli suosikkini. Vaikken koskaan mitenkään ongelmallisesti olekaan juonut. Minusta ne energiset päivät on olleet niin täynnä ohjelmaa, että niiden jälkeen olen aina väsähtänyt ja sitten vetäytynyt. Vaikea pitää kohtuutta sitten kun on vireessä. On ollut lenkkeilyä, koiran hoitamista, kylässä käymistä, kaupoissa käymistä, matkoja kaupunginosiin, joissa en ole käynyt vuosiin, siivousta ja kodin jouluista sisustamista, ideoita ja innostuksia sinkoilee ym. Ja sitten väsähdän, en jaksa mitään, makaan päivän ja haahuilen, haaveilen, otan pillereitä, masennun, turhaudun, muistelen vanhoja, itken. Hyvin vaihtelevaa. Sain hankittua uuden Nutrilettin 10-päivän dieettipaketin. Tosin olen osanutrauksella vain, mutta nyt tuntuu taas paino lähtevän laskuun. Ja eräs päivä kokeilin kaapissani lojuvia pillifarkkuja, jotka ostin 2013. Kesällä ne eivät menneet polvista ylöspäin. Nyt menivät jo melkein kokonaan! Muistin taas, kuinka hyvälle tuntuu saada itsensä mahtumaan pillifarkkuihin. Suorastaan ihmismäisen olo! Ei mikään ole niin masentavaa, kuin pukeutua miehensä gollegehousuihin, kun mikään muu ei enää mahdu päälle, kuten minulla viime talvena. Nyt alkaa tuntumaan, että olen vihdoin oikealla tiellä
tämän painoasian suhteen.

Olen lukenut paljon noita juttuja, että yli nelikymppinen on liian "vanha" töihin. En voi käsittää! Miten tämä maailma on mennyt tällaiseksi?! Monilla tuntuu olevan samat kokemukset, kuin sinulla, että töitä ei saa, vaikka olisi kuinka hyvä. Mistä se johtuu? Minä en tiedä ja muutkin tuntuvat sitä ihmettelevän. On tosiaan kovat ajat menossa. Ja mihin se johtaa niin sitä ei tiedä kukaan. Minä olen ajatellut, että minulle olisi paras jäädä koko eläkkeelle ja siihenhän saa tienata sen tietyn määrän rahaa sen kylkeen. Yrittäisi joskus vielä tehdä jotain sillä systeemillä. Oikeita töitähän en saa ikinä, kun eivät saa edes pätevät henkilöt. Surettaa heidän puolesta. Itselle alkaa olla jo melko sama.

En voi lakata ihmettelemästä, että mitä kateuden riivaamia ja moukkamaisia vätyksiä ne sinua kiusaavat naiset ovat. Aivan käsittämätöntä! Itse en kestäisi. Hajoaisin. Tuohan on ihan kamalaa ja ahdistavaa. Mutta, olen huomannut. Kateus on joka paikassa. Se myrkyttää kaikkialla ihmisten mieliä ja elämää. Ihan kaikesta voi joku olla kateellinen ja aina on se paska joka alkaa kateuksissaan kiusaamaan ja mustamaalaamaan. Se alkaa jo lapsuudessa hiekkalaatikolla ja jatkuu hautaan saakka. Minä olen kärsinyt siitä koko ikäni ja minut on myrkytetty ja poljettu. Itse olen aina ollut kiltti, herkkä, empaattinen, kauniskin, lahjakas ja koska olen ollut positiivinen ja illonen ulospäin on luultu, että minulla menee hyvin ja elämäni on helppoa, kun olen aina niin tyytyväinen! Hah! Ja sitten on kateellisena alettu se myrkyttäminen. Olen kohdannut saman kuvion koko elämäni. Ihan joka paikassa. En liioittele. Se on yksi syy, että olen lähes kokonaan luovuttanut, enkä käytä enää lahjojani en kestä enää yhtään myrkyllistä ihmistä sekaantumassa elämääni. Ei sellaista asiaa ole, etteikö joku siitä "pahoittaisi mielensä". Facebookin yhteisöissä kytee ihan samat lait. En enää välitä siitä pieruakaan! Päivitän mitä huvittaa ja kaikki myrkylliset tai kettuilevat estän empimättä. Olen päättänyt, ettei minun enää tarvitse kuunnella mitään skeidaa! Olen mikä olen ja jos ei sitä kestetä niin voi voi. Mutta kyllä se ajoittain sattuu syvälle sisimpään olla aina jonkun hampaissa tai vainon kohteena. Kun itse kaikkine ongelmineen tahtoo aina muille vain hyvää ja sitten itselle toivotaan pahaa. Kyllä siitä joskus masentuu pahasti ja miettii mitä minussa on sellaista, että aina joku alkaa esim kadehtia. Itseni mielestä ei mitään. Saattaa tosin olla että ulospäin vaikutan hyvinkin siltä, että olisi asiat reilassa, itsevarmalta, tyytyväiseltä, olen luova ym. Se helposti herättää närää tietynlaisissa ihmisissä.

Nyt pakko lopettaa, ollut migreeniä taas tämän päivän, enkä voi kauan kirjoittaa silloin. Palaan taas, nyt pikaisemmin! Olet mielessäni ystäväni 🌻🙂🌻☺️❤️

Palaan nyt kirjoittamaan, ettei tulisi niin pitkiä välejä. Pari päivää mennyt taas ihan kuin sumussa. Inhottaa pimeys ja harmaus, jatkuva vesisade. Ei oikein mistään saa inspiraatiota omalle olemiselleen. Olen ollut nyt ahdistuneempi. Tuntenut hetkittäin jopa lieviä, paniikinomaisia tuntemuksia. Kohtahan se alkaa olla joulukuu. Nuorempana mulle oli joulukuun kaksi ensimmäistä viikkoa aina pahimmat. Olin ahdistunut, itkin ja sain paniikkikohtauksia. Luulen, että ihan pimeä sen aiheutti ja aiheuttaa nytkin. Kaikki on jotenkin yhtä sekamelskaa ja liikaa kerralla asioita ja kaikkeen pitäisi riittää virtaa pilkkopimeällä. Lähestyvä joulu, oma laihdutus ym. Oikeasti ei jaksaisi tehdä mitään, kuin ehkä ajoittain. Mieluiten vain makoilisin ja mietiskelisin, kuuntelisin klassista musiikkia, tuijottelisin ikkunasta hämärään.

Vetämättömyyteen nähden on ollut ihmeen aktiivista. Elämänpiiri on pikkuhiljaa alkanut laajentua kotiseinien sisältä ulkomaailmaan. Kuten olen jo kertonutkin. Säännölliset kauppakäynnit, jopa kyläilyt noin joka toinen päivä, junalla matkustamisen opettelu ym. Tänään tuli matkakortti postista. Alkaa junalla ajelemiset pitkin ja poikin. Ennen en ole tohtinut. Hienoinen vapauden, mutta myös jännityksentunne. Osaanko, jaksanko? Ja häpeän kauheita vaatteitani. Olisi kiva kulkea tyylikkäänä tuolla ihmisten ilmoilla, kahviloissa ym. Mutta mulla ei ole, kuin se kuppainen ulkoilupuku. Toistaiseksi ei vielä mahdu päälle mitään fiksumpaa.

Mutta ahdistus, se tulee varsinkin aamuisin. Face lohdutuksena. Saanut sinne luovan kanavan auki. Saan purkaa itseäni jonkinverran. Mutta sekin lähtenyt käsistä. Liian paljon "kavereita" ja rasittavaksi mennyt. Liian paljon aikaa menee siellä. Ja se ällöttävä piirre ihmisissä, että he haluaisivat tavata ja tutustua. Minä en. Pelkkä ajatus kauhistuttaa. En halua paljastaa itseäni kellekään. Olen siellä sosiaalinen, mutta en tosielämässä. Hirveä ajatus, että alkaisi tapailla ihan vieraita ihmisiä.

Ja se yksi politiikassa oleva mies. On antanut mulle niin paljon iloa ja voimia ihan olemalla facekaveri ja tykkäämällä jutuistani. Tosin en tiedä mitä hän musta oikeasti haluaisi..heh heh. No, tuskin mitään. En ole hänen tasoisensa. Nuorempana olisin ymmärtänyt. Mutta silti tykkäykset vain jatkuu. Olen iloinen, että joku merkittävä välittää mun "luomuksista". Mutta, en uskaltaisi koskaan tavata ja paljastaa mikä luuseri oikeasti olen.

Ärsyttää kaikki turhuus. Black fridaykin. Pyh! En osta mitään. Mua on alkanu ällöttämään kaikki kulutusyhteiskunta ja mässäily. Teennäinen menestys ja kaikki Hi-Fi-laitteet ym. Musta on tulossa joku radikaali ituhippi, heh. Ekoihminen.

Taas mussutan. Herkkuja. Eiliseltä jääneitä. Selittelen itselleni, että saan joskus herkutella. No, kaitpa niin, mutta kun ei vain jäisi päälle. En halua yhtään läskikiloa takaisin. Tähän asti olen pystynyt herkuttelemaan aina parina päivänä putkeen maltillisesti, ilman että paino olisi noussut. Huomenna lenkkeilyä ja dieetti jatkuu. Pakko vetää nyt tiukempi kuuri taas Nutrilettilla. Kun saisi vielä viisi kiloa pois niin mahtuisi farkut jalkaan ja muodikkaammat vaatteet. Nyt alan löhöilemään ja kuuntelemaan musaa.

Palataan🙂🌻

Pimeää, pimeää ja pimeää.. Just tällä hetkellä ottaa kaikki päähän jos olis edes energiaa, millä ottaa päähän. Eilen oli enemmän Ok päivä. Olin liikenteessäkin. Illalla söin herkkuja. Paino ei onneksi ole noussut. Jotenkin en saa nyt itseäni aloittamaan tuota Nutrilett-kuuria. Mua masentaa ajatus, että vaikka laihtuisinkin niin hyvän näköistä musta ei enää tule. Naama on rapistunut, vanhentunut. Sen huomaa, kun yrittää ottaa itsestään kuvaa, missä näyttäisi kauniilta. Ennen sen kun otti. Nyt ei hyvää kuvakulmaa tunnu löytyvän millään vaan naama näyttää ihan paskalle yritti mitä vaan. Eihän se ulkonäkö ole elämän tärkein asia, mutta silti "rupsahtaminen" tympii. Huomaahan sen siitäkin, ettei kukaan enää kiinnitä huomiota, kun tuolla liikkuu kaupoissa ym. Ennen tuli katseita ja jopa ääneen kehuja lähes päivittäin. Taitaa jo yli 35-vuotiaat olla "vanhoja". Tunne, ettei kelpaa kellekään. Kukaan ei sano kauniiksi. Ei oma puolisokaan. Kukaan ei huomaa "siinä" mielessä. Tätäkö on lopuelämä? Olla maailmalle näkymätön ja katkeroitua hiljaa syrjäytyneenä. Syrjäytynythän tässä muuten on ollutkin jo lähes koko ikänsä. Kiitos vain kaikki te paskat kiusaajat ja vainoajat! Teidän terrorismin vuoksi en ole pystynyt elämässäni lähes mihinkään, koska saitte mut melkein tekemään IM aikanaan ja olin pahasti masentunut. En nähnyt tulevaisuutta elämälleni. Silloin minusta tuntui, etten osaa elää tässä maailmassa ja siltä tuntuu vieläkin. Oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Enkä mitään kunnollista ole saanut aikaiseksi. Nyt on kauneuskin mennyttä, mikä sentään ennen oli ainoa lohdutus.

Kaipaan, että elämääni tulisi jokin/joku, joka pelastaisi kaiken. Muuttaisi kaiken. Toisi tarkoituksen. Tekisi onnelliseksi. Typerää, mutta niin taidan ajatella. Haluaisin vielä nousta ja kokea jonkinlaista menestystä, henkistä ja aineellista hyvinvointia, tyydytystä elämässä. Mietin, mikä on vielä mahdollista ja mikä myöhäistä. Taitaa olla joku lähestyvä neljänkympin kriisi lähestymässä..

Toivon, ettei puhelin soi. En jaksa vastata kellekään. Olen siivonnut. Lenkkeillyt. Laittanut joulua, mutta oikeasti olen pahalla tuulella enkä jaksaisi mitään. Haluaisin vain imeä rauhoittavia pään täyteen. Turruttaa tajuntaa hetkeksi. Miksi mun pitää olla ihminen, joka on niin riippuvainen ulkopuolisesta hyvästä palautteesta ja ihailusta? Silloin koen olevani elossa, muuten en. Ja miksi tämä elämä on niin tarkoituksetonta? Haluaisin kokea jotain suurta.

Olen pettynyt jälleen kerran ihmisiin. Pintaan noussut taas sama asia, minkä olen huomannut koko elämäni ajan. Niin kauan, kun olen suht nätti ja hymyilen, sekä muutenkin olen positiivinen, kiltti ja (yli)ystävällinen niin ihmiset tykkäävät minusta. Myös facessa. Mutta, kun olen kriittisempi, syvällisempi ja keskityn todellisiin asioihin, kertoen jopa mielipiteitäni asioista niin johan vähenee tykkäämiset samantien. Taas kerran sen näen. Tunteitaan ei saa näyttää ja oma itsensä ei saa olla. Ei koskaan, ei milloinkaan. Vaikka raivo kiehuisi sisällä niin pitää olla positiivinen ja höpötellä positiivisia latteuksia. Olla kaikkien ystävä ja antaa kaiken itsestään päivästä toiseen. Minua ei ole koskaan hyväksytty omana itsenäni. Aina on pitänyt olla jotain muuta. Se turhauttaa. Tekee surulliseksi ja pettyneeksi. Mikä vika minussa on, kun en kelpaa omana itsenäni. Miksi maailma on niin pinnallinen, että normaalit tunteet on kielletty? Ei saa osoittaa mitään negatiivista tai kaikki kauhistuvat. Vaikka vain kirjoittaisit, että olet mietteliäällä tuulella niin heti kauhistutaan, kuin olisit jo IM:n partaalla. Haloo! Siitä jos "mietit" asioita! Mitä pahaa siinä on? Vai eikö nykyään saa omilla aivoillaan edes mietiskellä asioita. Sekin on jo liian negatiivista. Ei, kun sunhan pitää vaan päivästä toiseen lenkkeillä, siivota, mieluiten käydä töissä, käydä kuntosalilla, leipoa, sisustaa kotia, shoppailla, olla suvaitsevainen, hymyillä suu korvissa 24/7. Että mua ärsyttää toisinaan tämä superihmisen vaatimus. Ja kun tosi on, ettei kukaan oikeasti ole koko ajan sellainen niin miksi kaikki esittää sellaista? Miksi kaikki on niin teennäistä ja tunteita lupa osoittaa vain rajoitetusti? Onko synkkyyttä pohtia elämän tosiasioita (yleismaailmallisia)? Miksi ihmiset säikähtävät vähänkään syvällisempiä päivityksiä esim somessa? Eikä kyseessä edes ole mitkään angstiset tai liian synkät aiheet. Minä olen väsynyt jatkuvaan positiivisuuden vaatimukseen. Olen alkanut olemaan yhä enemmän oma itseni, vaikka se satuttaakin, kun huomaa, ettei siitä pidetä. Siitä tulee se sama yksinäinen ja syrjitty olo, mikä on ollut koko elämän ajan. Syö itsetuntoa huomata, ettei tule omana itsenään koskaan hyväksytyksi.

Tuntuu, etten ole koskaan osannut olla sellainen, kuin naiselta odotetaan. Tarpeeksi kiltti, tunnollinen, herttainen, naisellinen, hymyilevä, aivoton, pinnallinen, suorittaja ym. No, vähän kärjistettynä. En jaksa ponnistella enää ollakseni "normaali". Kun mietin niin en taida muistaa koskaan tunteneeni, että minua olisi hyväksytty tai rakastettu sellaisena kuin olen. Tähän asti olen jaksanut yrittää olla joku muu. En jaksa enää. Olen kohta keski-ikäinen ja muutenkin näkymätön ja out niin miksi pitäisi?!

Se aika kuusta. Muutenkin mieli maassa ja väsyttää, niskat jumissa. Parisuhde tympii, face tympii, menneisyys tympii. Tulevaisuus pelottaa. Itkettää, kiukuttaa. Tuntee itsensä maailman rumimmaksi. Tekisi mieli jälleen vetää pää täyteen, syödä herkkuja. Tuntuu, ettei kovan työn takana oleva laihdutuskaan tuo mitään onnea elämään. Läskit tosin senkään vertaa tuo onnea. Että se siitä.

Tulen tänne välillä kirjoittelemaan. Elämä tuntuu taas vaihteeksi liian "jännittävälle". Tekisi mieli vain turruttaa pää ja vaipua jonnekin sumuun. Tulihan se aika kontrolliin sitten eilen postissa. Se on mulla koko syksyn ollut mielessä. Luulin jo, ettei tule. En saanut selvitettyä asiaa. Yleensä ne kirjeet tulee jo puolta vuotta aiemmin. Olisin toivonut, että kontrolli olisi ollut vasta joskus ensi tammikuussa. Tai ei ollenkaan. Mutta, nyt se on laitettu sitten 19.p eilen, kun sain kirjeen niin menin vähäksi aikaa jotenkin shokkiin ja alkoi itkettämään. Sitä vaistomaisesti panikoituu, kun mieleen nousee vanhat traumat ja kauhut, sairaalarallit ym. Ja aina se sama alitajuinen pelko..entä jos taas jotain? Alkaako kaikki alusta? Vai loppuuko kaikki? Kuolemanpelkohan se perimmäinen tunne kait on. Oli pakko ottaa eilen rauhoittavaa. Niitä tosin olen muutenkin nappaillut taas tiheämmin. Etsin niistä jotain "nostetta" kait. Nyt tietysti otan niitä tuohon kontrolliin saakka, että pysyn kasassa.

Toisaalta tajuan, etten voi vältellä asioita ja edessähän ne on kuitenkin. Kun en asialle mitään voi niin se on kohdattava. Ja voihan olla, ettei mitään kummempaa olekaan. Joku tyhmä ääni sisimmässä alkaa vain mäkättämään, että kuinka kauan tämä hyvä voi vaan jatkua, että kaikki olisi kunnossa? Nyt lähtee neljäs vuosi still alive. Olen kiitollinen, että vielä elävien kirjoissa. Saanut elää ihan hyvää elämää, kuitenkin. Jospa se siitä jatkuisi vielä. Olen kuitenkin nyt enemmän elämässä kiinni ja hieman luottavaisempi kaiken suhteen. Mutta, kun on niin monta kertaa tullut elämässä märkää rättiä naamalle ja matto mennyt alta niin siitä ajatuksesta ei koskaan pääse kokonaan eroon.

Mietin joskus ihmisiä, jotka eivät ole elämässään koskaan kokeneet mitään rajusti järisyttävää pahaa tai suuria ongelmia. Joilla on mennyt elämä mallikkaasti tasaista rataa. Millainen on sellaisen ihmisen ajatusmaailma. En oikein osaa kuvitella. Se on minun elämästä yhtä kaukana, kuin kuu taivaalla. Totuus on, että minun elämä ei ole koskaan ollut normaalia. Miten minustakaan olisi voinut sellainen tulla? Saattaa olla, että siihen nähden mitä olen kokenut ja millaista elämäni ollut niin ehkä olen kuitenkin ihan kelpo tyyppi, heh heh.

Yleisesti on mennyt aika hyvin. Ei suurempia. Samoja päivärutiineja. Paino junnaa samoissa. Tosin olen ihan liikaa syönyt jouluisia herkkuja. Pikkujoulusyötäviä ym. En ole oikein saanut skarpattua, että paino jatkaisi laskuaan. Kuitenkin liikunta pysynyt. Se kait estää painon nousemisen. Löysin kuitenkin itselleni sopivat leggings/stretch-housut kokoa L !! Ou jee! XL oli selvästi liian iso. Kyllä tuntui upealle. Paluu kohti ihmisyyttä on alkanut. Ja melkein menee jo yhdet pillifarkut. Kun saisi vielä viisikin kiloa pois niin olis jo tosi hyvä! Kiinteytystä tosin tarvittaisiin myös. Mutta, kun en ole kuntosalityyppi. Ylävartaloa tykkään treenata painoilla, mutta alavaralotreeni on inhotus mulle, kaikki kyykyt yms. Pelkästä ajatuksestakin jo nousee hiki otsalle.

Olen uskaltanut myös enemmän olla oma itseni ja rehellinen tunnoissani esim facessa. Olen vain päättänyt lopettaa salailemasta elämääni. Pikkuhiljaa enemmän kohti totuutta. Se on vaikeaa ja pelottavaa, mutta vapauttavaa. Ehkä joku päivä uskallan tunnustaa jollekin, että minulla on evph ja en ole töissä. Nyt vielä se tuntuu liian pahalta.

Olen saanut ajatuksistani somen kautta hyvääkin palautetta yllättävän paljon. Se on kantanut minua taas eteenpäin. Ehkä en olekaan ihan kelvoton, vaikka viallinen olisinkin. Ehkä joku päivä uskallan olla oma itseni. Nyt elän vain hetki kerrallaan tuohon kontrolliin saakka ja katson mitä sitten.

Olet Amassados ajatuksissani ☺️❤️🙂🌻

Amassados, olen hieman huolissani, kun sinusta ei ole kuulunut. Toivon, että asiat olisivat suht hyvin. Jospa et vain ole jaksanut kirjoitella. En itsekään ole tänne koko ajan kirjoittamassa. On ollut päivissä ohjelmaa ihan tarpeeksi, ettei mitään lojumista tai luppoaikaa niin paljon. Elämä tuntuu pikkuhiljaa muuttuvan pala palalta ja uutta tulee, pitkästä aikaa. Nyt on jo eräs toinenkin paikka, jossa käyn kylässä, autan hieman kotitöissä ja hoidan eläimiä. Vanhempi ihminen, jonka tapasin kaupassa ihan sattumalta. Tosin olimme tuttuja jo ennestään. Saan pieniä, satunnaisia palkkioita, mutta pääasiassa teen ihan vapaaehtoistyönä. Tunnen itseni tarpeelliseksi ja saan hyvää palautetta. Tuntuu, että minullakin on vielä jotain tekoa tässä elämässä. Sitten on vielä se entinenkin paikka. Melkein kuin kävisi töissä! Välillä joku vapaapäivä, ettei mene ihan piippuun. Minun elämässä tosi iso edistysaskel, että olen lähtenyt pois kodin seinien sisältä ja alkanut jopa tuollaista "työtä" tekemään. Sitten on luovat harrastukset lisäksi. Niitä teen illat. Paino pysynyt kurissa joulunalus herkutteluista huolimatta.

Onhan tässä painettakin nyt. Huomenna olen menossa sinne "vuosikatsastukseen" lääkärille. Perjantaina kävin verikokeissa. Kyllä jännittää se sinne meno. Vaikka kaikki tod näk on ihan hyvin niin silti. On niin pelottava ja traumaattinen asia se mitä alunperin tapahtui, että jo ajatuskin siihen samaan sairaalaan menemisestä saa niskakarvat pystyyn. Ei kait sinne kukaan niin mielellään mene. Nelivuotiskontrolli. No ei auta, mentävä on ja sitten näkee miten akan käy. Jos menee hyvin niin nautin kyllä leivoskahvit!

Olen varautunut huomiseen. Käynyt suihkussa ja pessyt pyykkiä. Katsonut vaatteet valmiiksi. Ottanut rauhoittavaa pilleriä. Kun sais kunnialla läpi niin vois taas rauhoittua ja unohtaa pilleritkin laatikon pohjalle.

Jouluvalmisteluita kohtuullisesti. Jouluruoat ostetaan vasta ensi viikolla. Kinkku on jo ostettu. Minä osaan vasta rauhoittua ja syventyä jouluhommiin sitten kun tuo lääkärihomma on ohitse. Mutta melkein kaikki on jo valmista. Odotan ensi vuotta. Minulla on jopa muutamia suunnitelmia, mitä voisin elämälleni tehdä.

Loppuillan lojun kyllä vain sängyllä ja kuuntelen musiikkia rauhoittuakseni. Kokoan itseäni huomista varten. On junamatka edessä.

Palataan🙂🌻

Rakas AK ☺️❤️☺️
Olen hengissä. On ollut huono ajanjakso. En ole pystynyt keskittymään kirjoittamiseen enkä mihinkään mikä on vaatinut istumista ja rauhoittumista. Olen vain suorittanut päivän toisensa perään ahdistuneena ja toivonut, että jossain vaiheessa alkaa tuntua taas paremmalta. Kaikki alkoi niistä Rouva Hyväksikäyttäjän valheista, joita hän on taas alkanut levittää vapaaehtoistyöni paikassa. Taisin kirjoittaa siitä viimeksi. Olen ilmeisesti todella kadehtimisen arvoinen tai muuten erikoinen kun nämä kaksi Rouvaa on ottaneet elämäntehtäväkseen asioitteni levittelyn, valehtelun, seläntakanapuhumisen ja päin naama haukkumisen. Tämä asia sai minut hieman pois tolaltani ja ahdistuin siitä melkoisesti. En oikein pystynyt nukkumaankaan kun mietin joka ilta seuraavaa päivää mitä paskaa taas saan päälleni jos lähden ulos. Nyt tilanne on hieman muuttunut. En tiedä moniko näitä juttuja enää uskoo, sillä olen huomannut että yhä useampi on alkanut asettua puolelleni ja ihmetellyt tämän läskikerhon touhuja. Etenkin Rouva Inhottavan käytös on viime viikkoina ollut kirjaimellisesti todella inhottavaa ja ala-arvoista muitakin kuin minua kohtaan, joten se on saanut ihmisiä heräämään epäilemään kaikkien näiden "tarinoiden" alkuperää. Samoin useampi ihminen on ilmaissut mielipiteensä siitä ettei Rouva Inhottava ole oikein tervetullut enää tuonne vapaaehtoisjuttuun, jossa kaikki toimivat kuitenkin omasta hyvästä tahdostaan ja hänellä sitä hyvää ei näytä enää olevan. Näyttäisi siis siltä että uusi vuosi voisi olla alkamassa vähän paremmissa merkeissä. En uskalla kuitenkaan vielä iloita. Liian monesti se on koitunut pettymyksekseni.

Olen tämän marras-joulukuun kehittänyt itseäni ja suuntaani työmarkkinoilla ja käynytkin jo useammassa työhaastattelussa. Mitään ei ole vielä niistä kuulunut, mutta tämä lienee kumminkin iso edistys siihen etten yli vuoteen saanut yhtään haastattelukutsua. Olen tosin muuttanut täysin omaa taktiikkaani sekä alaa, jonne haen. Päätin unohtaa entisen uran ja olla hakeutumatta enää vastaaviin tehtäviin joissa paloin loppuun. Olen nyt hakenut työpaikkoja, jotka ovat liittyneet epäsuorasti vapaaehtoistyöni ja se on ollut paljon tuloksellisempaa. Koen sen alueen mielekkääksi ja sellaiseksi, jossa minulla olisi paljon annettavaa. Uskon, että yritykseni tullaan vielä palkitsemaan. Uskon, että tulevasta vuodesta on tulossa hyvä vuosi. Sellainen, joka katkaisee monen kurjan vuoden putken. Jonkun astrokalenterin mukaan alkamassa olisi 12 vuoden uusi suunta. Siltä se tuntuukin. Planeetat on kohdillaan. Tarot- kortteja nostelin tässä taannoin ja sieltä tuli samoja viitteitä.

Rakkausrintamalla ei ole mitään uutta tapahtunut. Ehkä sitten ensi vuonna... Eilen tapasin erään tumman miehen tuolla vapaaehtoistyöni paikassa. Hän tuntui kovin kiinnostuneelta ja pahoitteli että joutui lähtemään ennen aikojaan kotimatkalle. Oli tullut kaukaa, 200 km. Vilkutteli ovelta minulle ja sanoi hymyillen "nähdään!". Jäin miettimään, että tuskinpa vaan kun omassa kotikaupungissaan voi yhtä hyvin käydä vastaavissa tilaisuuksissa. Ei tarvitse tulla tänne asti. Että tuskin enää nähdään. 😞 Näin minulle aina käy. Kaikki kiinnostavat miehet asuvat kaukana.

Toivottavasti AK sinun vuosikatsastuksesi menee hyvin. Oliko se vasta viidennestä vuodesta jolloin julistavat terveeksi? Olet kyllä sisukas luonne. Edelleen vaan pää pinnalla, vaikka kaikki mahdollinen yhteiskunnassa ja omassa elämässä on koittanut sinut hukuttaa. Me ollaan samanlaisia tässäkin asiassa. Ei suostuta kuolla, vaikka joku sitä toivookin. Olen myös todella iloinen, että olet saanut painoasiat hallintaan ja löytänyt liikuntaa ja tekemistä päiviin. Rutiinit auttavat myös painonhallinnassa. Minulla ei ole nyt paino pudonnut ja kilomäärissä jäin hieman siitä tavoitteesta, jonka olin itselleni tammikuussa asettanut joulukuun alkuun. Toisaalta en ole kovin pettynyt itseeni, sillä näytän kumminkin nyt erittäin hyvältä ja pirteältä ja henkisesti olen onnellisempi kuin ehkä koskaan ennen. Tasapainoinen voi olla liioittelua, mutta ainakin olen tasapainoiSEMPI kuin ennen. Jokainen takaisku tai pettymys ei vie minua enää synkkyyteen jyrkänteen reunalle. Nyt osaan olla armollisempi itselleni ja sietää epäonnistumisia hieman paremmin kun tiedän ettei kukaan ole ilkkumassa. Exä oli pahin ilkkuja ja unelmien romuttaja!

Nyt yritän nukkua hieman. Unirytmi on kääntynyt päälaelleen. Palataan rakas ystäväni. Olet mielessäni, vaikka en pääsisi tänne joka päivä. 😍

Rakas Amassados, kiva kun olit kirjoittanut. Luin jo aamulla, mutta en pystynyt kirjoittamaan, kun ajatukset askartelivat vain siinä lääkäriin menossa. Ja nyt sitten olen reissun jälkeen niin sippi, että silmät lurppaa jo päässä ja meinaa uni tulla. Lääkärikäynti meni hyvin ja ei mennyt. Ei mennyt täysin kuin olisin halunnut. Ei mennyt "ajokki" kerrasta läpi katsastuksesta. Tällainen neurootikko kuin minä ei voi silloin olla tyytyväinen. Olisin halunnut koko p-askan kerrasta ohi. No, kaikki muut arvot verikokeissa olivat hyvät, mutta pari valkosoluarvoa oli lievästi koholla ja ne kontrataan kuukauden päästä. Kaikista paskinta, että olen itse mokannut. Söin viikkoa ennen verikokeita eräitä lääkkeitä, jotka saattaa muuttaa valkosoluarvoja. Tiesin, etten saisi, mutta silti söin. Että sitä voi olla tyhmä. Sanoin lääkärille syöneeni niitä lääkkeitä. Hän sanoi arvojen johtuvan tod näk siitä. Mutta silti.. Jos ääliö olisin kerrankin toiminut "sääntöjen" mukaan ja asiallisesti niin olisin saanut täydellisen tuloksen verikokeista, eikä tarvisi enää mennä uudestaan. En enää ikinä sekoile tuolla tavalla! Muuten tilanteeni näyttää jo hyvältä. Kaksi vuotta uusiutumisriskillisintä aikaa on ohitettu jo ajat sitten. Uusimisen riski alkaa olla enää mitättömän pieni. Toki se on aina mahdollista, mutta harvinaista. Nyt lähtee mulla jo neljäs vuosi. Viisi vuotta on tosiaan tuo kontrolliaika, kunnes saa puhtaat paperit. Nyt olen niin väsy, etten jaksa kunnolla ajatella mitään. Tosin raivoan mielessäni tuosta sekoilustani niiden lääkkeiden kanssa! Olisi pitänyt vain olla ilman niitä! Nyt olisi kaikki hyvin ja voisin unohtaa koko asian. Mutta aina pitää mennä itse omin luvin pelleilemään jotain jopa lääkärin selän takana. No, kaitpa joskus opin.

Päivä oli ihan vaihteleva muutenkin pitkästä aikaa junassa ja raitiovaunussa ym. Suuret ihmisruuhkat ja jouluinen tunnelma nollakelistä huolimatta. Huomasin osaavani ihan luontevasti olla eri paikoissa. Ehkä olen tullut varmemmaksi. Ihan hirveää, että ne läskit terrorisoi tuolla tavalla siellä. Sinun rakas järjestötoiminta menee sen vuoksi pilalle. Toivotaan tosiaan, että helpottaisi. Tuollaiset ihmisethän ovat ihan häiriintyneitä eikö niillä itsellä ole mitään elämää kun pitää toista kytätä ja kadehtia! Ja itse ei edes saa laihdutettua. Huh, olet sinä vahva itse olisin tullut hulluksi niiden kanssa ja olisin joutunut jättämään sen koko toiminnan.

Nyt on pakko lopettaa kun silmät ei pysy enää auki en edes näe kunnolla mitä kirjoitan. Aamulla on lähtö hoitamaan eläimiä. Elämä jatkuu ja joulu on jo ovella. Tästä taas eteenpäin. Ollaan me tosiaan ihmeen vahvoja olentoja, kun ei meitä saa hukkumaan vaikka kuinka painetaan päähä pinnan alle ja on painettu ja poljettu aikojen alusta saakka. Tsemppiä ja kirjoittelen taas pian varmaan jo huomenna, kun olen virkeämpi.

🙂🌻

Eilen oli ihan hyvä, mutta melko "kiireinen" päivä. Olin siellä "vapaaehtoishommassa" sun muuta. Illalla inspiroiduin vielä luovaan harrastukseeni. Tänään välipäivä "töistä" ja ollut kotona, mutta en jouten. Heti aamusta aloin siivoamaan viimeistä siivousta ennen joulua. Olen hieman allapäin ja kireällä tuulella. Itkeskellytkin muutaman kerran. En jaksa edes pitää enää kalenteria hormonaalisista asioistani, joten en tiedä onko niihin liittyvää vai ihan vain masispäivä muuten. Miehellä on taas pahempi jakso kroonisten kipujen kanssa ja eräs tehokkaampi kipulääke on loppu. Hän yrittää tulla toimeen ilman ja tietysti tuskissaan suurimman osan aikaa. Sitten on helposti pahantuulinen ja ollut itse asiassa jo monta viikkoa. Kun se jatkuu pitkään niin alkaa syömään minultakin voimia ja positiivisuutta. Ei mies mitään räyhää tai riitele, mutta on jatkuvasti hyvin negatiivinen, piikikäs ja ärtyy helposti kaikesta. Minulle on tunnelmat todella tärkeitä ja jos varsinkin kotona huono tunnelma niin kärsin siitä heti. Juontuu lapsuudesta, kun kotona oli huono tunnelma ja tunsin, että se on minun syy. Vieläkin alan alitajuisesti hädissäni miettimään, että olenko tehnyt jotain väärin ja alan parantelemaan tunnelmaa. Sitten kun se ei auta niin minusta tulee ärtynyt, äksyilen, itken ja masennun. En jotenkin kestä sellaista hiljaista, kylmää ja patoutunutta piilovihaista tunnelmaa. Minulla tulee tunne, että minua vihataan. Että en ole rakastettu. Sekin sama tunne, kuin lapsena. En koskaan tuntenut olevani rakastettu. Ei hellitty ja kaikki oli aina "ansaittava" olemalla hyvä. Negatiivisia tunteita ei saanut näyttää. Rangaistus oli aina raivoamista, huutamista, karjumista, nimittelyä, nolaamista, fyysistä väkivaltaa. Perhanan pennut möykkäävät alakerrassa ja nyt mulla meni ajatus täysin katki, mitä piti kirjoittaa. Huoh, huomenna on rankka päivä. Kaikki jouluruoat ostettava ja kannettava kävellen kotiin monta kassia. Sitten "töihin", jossa myös siivous ja kauppahommia, eläintenhoitoa ja lenkillä käyntiä. Plus oman kodin hommat. Perjantaina vielä kauppaan, kun kaikkea ei saa ilman autoa tuotua kerralla. Jotenkin ei ole ollenkaan jouluinen tunnelma juuri tänään. Ehkä vaikuttaa kun on täällä kotona niin lattea tunnelma. Kun toinen ei ole jouluihminen ollenkaan ja tuntuu, että kaikki nämä vuodet olen yrittänyt väkisten vääntää jotain joulutunnelmaa ja mies on aina pilannut sen. Ehkä parempi ettei yritä mitään ihmeempää. Laittaa ne tavanomaiset ja thats it. Eiköhän se tunnelma sieltä tule jos on tullakseen. Jotenkin mietin ja jauhan mielessäni koko ajan sitä lääkärikäyntiä, mikä ei sujunut täydellisesti. Olen aina sellainen, että jos jokin asia ei mene juuri kuin olen sen päässäni kuvitellut menevän niin en tahdo kestää vaan menen tolaltani. En tiedä miksi. Tunnen epäonnistuneeni. Etten ole potilaanakaan sellainen kuin pitäisi. Ettei mikään mene koskaan kuin pitäisi. Siitä tulee masennus. Äsken juttelin äidin kanssa puhelimessa. Meillä oli hetken tosi hauskaa ja nauroimme makeasti. Puhelun jälkeen tuli niin ikävä äitiä, että aloin itkeä. Muistan usein niitä vuosia, kun olin parikymppinen, äitikin vielä nuorempi ja asuimme samalla paikkakunnalla. Meillä oli aina niin mukavaa yhdessä silloin ja ensimmäinen miehenikin oli mukana menossa. Äiti tuli hänen kanssaan hyvin juttuun. Tuntuu, että vuodet 20-30 oli elämän kultaiset vuodet ja siitä eteenpäin kaikki on mennyt vain päin honkia. No, nyt olen synkkyyden vallassa. Yritän vähän rentoutua. Makoilla ja kuunnella musaa. Palaan kirjoittelemaan paremmissa sielunvoimissa. Tuntuu taas, että romanttiset haaveet elämässä ei ikinä toteudu. Ei ne ole ikinä toteutuneetkaan, kuten olen unelmoinut. En saa enää ikinä kokea hellyyttä, hyväksyvää rakkautta tai eroottista täyttymystä. Varmasti se kuihduttaa minua sisäisesti. Pakko päästä kohta jonnekin hierojalle, että saisin edes jotain kokemusta koskettamisesta. Vihaan, että en saa sitä kotona. Vihaan ja itken. Varmaan pää sekaisin.

On niin masentunut olo. Palasin vielä kirjoittamaan tänne. Se, kun aina uskon ihmisistä hyvää. Että joku oikeasti olisi kiinnostunut ajatuksistani tai minusta, korvieni välistä. Ja aina saan pettyä. Näin ollut koko elämän. Ihmekään, että syrjäytynyt ihmisporukoista. Naiset osoittautuvat aina lopulta kateellisiksi ja ilkeiksi. Miehet ovat kiinnostuneet vain seksistä. Ystävä ei voi olla kenenkään kanssa. Tunnen itseni niin yksinäiseksi, että itken. Ei auta vaikka olisi puolisokin, kun tuntuu taas, että ollaan tuhannen kilometrin päässä toisistamme. Äitiä on ikävä. Kaikki kiltit ja mieluisat ihmiset on jo taivaassa. Onneksi ovat. Siellä on taatusti ihanampi olla, kuin täällä sairaassa maailmassa. Tuntuu, että olen kaikkialla se pala, joka ei sovi palapeliin. Ja sydänsurujakin. Osaan aina ihastua narsistisiin ja kylmiin, joilta ei saa mitään. Polttaa vain näppinsä ja särkee sydämen. Joulu tuntuu kovin kaukaiselta. Nyt jos olisi pullo niin ottaisin paukun. Eihän mulla voi olla edes viinipulloa koskaan, ettei mies ala juomaan (ent, alkoholisti). Tuntuu, että mun elämästä puuttuu niin paljon. Paljon normaaleja asioita. Tekis mieli haihtua savuna ilmaan, jonnekin pois.

Moi Autiotalonkuunvalo! Luin viimeisemmät viestisi. Oot tosi hyvä kirjoittamaan. Pieniä ilon ja toivon pilkahduksia toivon sulle ja hyviä yhteisiä hetkiä miehesi kanssa. 😍 Miks sun mies ei saa lisää särkylääkkeitä?

Kiitos Joie🙂🌻
---------------

Täytyy tulla tänne kirjoittelemaan, ettei koko ketju painu jonnekin kilometrien päähän. Mulla ei ole nyt mitään niin positiivista kirjoitettavaa. Joulu tuli ja meni. Fiilis puuttui jotenkin täysin. Lattein ja tylsin joulu ikinä. Oli koristeita, ruokia ym mutta ei mitään tunnelmaa. Eikä jouluruoat edes kovin maistuneet. Yritin, mutta en saavuttanut ollenkaan juhlatunnelmaa. Odotin vain, että koko joulu olisi ohi. Ennen olen ollut jouluihminen. Johtuu paljon siitäkin, että mies ei ole joulunviettäjä, eikä tykkää valmistella sitä. Ei sitä yksin jaksa valmistella ja yrittää luoda tunnelmaa vuodesta toiseen, kun toinen ei ole mukana. Päätin, etten enää yritäkään.

On ollut melko alavireinen ja nyt jopa masentunut olo. Flunssa tuli sitten viimein. Ei kuumetta, mutta väsynyt olo ja poskiontelot tukossa, päänsärkyä. Tietysti lisää pahaa oloa. Mutta on tässä mieli maassa ollut jo pidempään. Jotenkin vain ei tunnu tämä elämä mielekkäälle. Luulin silloin, että tämä alakulo olisi vain pms-oireilua, mutta sekin aika oli ja meni ja tämä vain jatkuu. Mulla on perinteisesti tullut mielialaan notkahdus aina välittömästi joulun jälkeen. Olen usein tammikuussa ollut jopa IM-ajatuksissa. Jotenkin se, että joulu ja kaikki juhlallinen, ylevä ja valoisa on yhtäkkiä loppu ja synkkä vuodenaika jatkuu vielä, arki alkaa ja pitäisi taas yhtäkkiä olla siinä kiinni. Siinä on jotain, mikä saa masentumaan. En tiedä onko kellään muulla näin.

Muistan 2010-vuonna oli pahin joulunjälkeinen masennuskuoppa. Olin viettänyt joulun yksin, eron jälkeen. Olin odottanut, että exä tulisi jouluna tervehtimään minua, kuten oli luvannut. Kaipasin häntä suuresti ja jaksoin toivoa, että hän vielä palaisi luokseni. Olin vähillä voimilla ja rahoilla laittanut vähän joulua ja lahjan hänelle. Vielä aatonaattona lupasi tulla. Odotin. Jouluaattona odotin. Ei kuulunut mitään. Illalla tuli viesti, ettei tulekaan. Oli parempi joulu jossain muualla. Istuin yksin koko joulun lamaantuneena. Kun tammikuu alkoi tuntui, ettei ole enää mitään syytä elää. Mies ei tulisi takaisin koskaan. Ei ollut muutenkaan mitään. Erossa oli mennyt kaikki. Aloin suunnitella IM. Ottaisin lääkkeitä ja alkoholia ja hyppäisin syvään veteen, joka oli lähellä asuntoani. Painuin syvään masennukseen. Sitten tapasin nykyisen mieheni, mikä pelasti tilanteen. Elämä lähti noususuuntaan.

Mutta, takaisin tähän hetkeen. Vaikka olen saanut uuttakin elämään, se "vapaaehtoistyö" jota olen tehnyt, joka on antanut piristystä elämään ja tarkoituksen tunnetta. Niin silti vaivaa taas ajatus, ettei ole oikeaa työtä, enkä ole mitään. Pelkkä nolla. Somessa työssäkäyvät korostavat, kuinka tekevät pitkiä työpäiviä ja päivitykset on usein "pitkän työpäivän jälkeen sitä ja tätä". Tunnen aina piston sisälläni, kun luen niitä. Minä en ole oikeasti missään töissä. Autan kyllä ihmisiä, mutta se on palkatonta, enkä ole missään työpaikassa kirjoilla. Eihän semmoista voi työksi sanoa. Vaikka työlle se usein tuntuu kuitenkin ja on parempi kuin ei mitään.

Jatkuvia ongelmia itsetunnon ja oman identiteetin kanssa. En jotenkin tunnista esim mille näytän. Jos laitan kuvani se saa satoja tykkäyksiä. En kait silloin voi olla ihan hirviön näköinen. Mutta miksi itse näen itseni täysin toisenlaisena ja hävettävänä ja masennun ulkonäöstäni (taas). Miksi vain en osaa iloita mistään hyvästä puolestani. Kun tosiasia on kuitenkin se, että on lahjakkuutta luovuudessa, hoitotyössä ja ulkoisestikin. Miksi en pysty itse niitä hahmottamaan. Tiedän, että evph kuuluu tuollaista, mutta silti.

Mullahan on dg "sekamuotoinen persoonallisuushäiriö", jossa on kolmea eri pershäiriötä ja epävakaa on yksi. Eilen luin pitkästä aikaa tieteellisiä juttuja tuosta PH. Kyllä sieltä tunnistan itseni erittäin hyvin. Mietin, kuinka erilaista elämä olisi ollut ilman sitä. Uskon, että kaikki olisi toisin. Olen oirehtinut ihan lapsesta saakka, mitä ei siihen aikaan ymmärretty yhtään. Siksi leimattiin ilkeäksi, tyhmäksi ja omituiseksi. Rankaistiin väkivalloin. Kiusattiin. Ei kukaan tajunnut mistä on kyse. Syyllistettiin, että olen häiriintynyt tapaus. Ei äitikään voinut ymmärtää, mikä minua "riivaa" vaan väsyi kasvattamaan haasteellista lasta. Olin joka paikassa se omituinen ja ulkopuolinen. Jotenkin muistan ne tunnelmat nyt hyvin selkeästi.

Kotona on koko ajan kielteinen tunnelma. Miehen kipulääkitys ei ole kohdillaan. Vahvat lääkkeet, mitkä jotain auttavat on lopuneet. Ei tietoa saako enää lisää. Mitkään Buranat ei auta, vaikka niillä nyt yrittää. Ymmärrän, että jatkuvaan kovaan kipuun väsyy, ahdistuu ja masentuu. En sitä mitenkään kyseenalaista. En tiedä miten itse jaksaisin sellaista. Kun selkäni oli taannoin "vialla" kuukausia niin olin jo hyvin masentunut ja mietin loppuuko vaiva koskaan. Onneksi loppui. Miehellä krooninen ja ollut jo monta vuotta. Kyllä hän yrittää parhaansa jaksaa. Kunnolla ei saa nukuttua, eikä hetken lepoa kivuilta. Nyt tuntuu, etten jaksa enää itsekään. Kun toinen viikkokausia pahalla tuulella, negatiivinen, pauhaa politiikasta ym vihaisesti, ei jaksa parisuhdetta huomioida.. Tulee niin onneton olo, aivan kuin vihaisi minuakin. Taannun sinne lapsuuteen, kun tunsin olevani aina vihattu ja ihmettelin mitä olin tehnyt väärin. Ei ollut hellyyttä silloinkaan. Ei ole nytkään. Ei koskaan hellää kosketusta, ei mitään romantiikkaa. Ei kauniita sanoja. Kaikki on negatiivista, vihaista, latteaa. Minun mielestä tätä "kylmyyttä" on vaihtelevissa määrin jatkunut jo kolme vuotta. On tietysti ollut parempaa aina välillä. Nyt tuntuu tulleen pohja vastaan. En viitsi edes kaikkea tänne kirjoittaa.

Olen miettinyt, olenko oikeasti niin huono ja vastenmielinen, ettei minuun voi koskea, ei huomioida. En ole nainen ollenkaan. Enkö tee koskaan mitään hyvää tai oikein, vaikka teen paljonkin.. Varmasti menen hukkaan. Sattumoisin tiedän, että kaikki miehet eivät ole tätä mieltä. Vientiä olisi. Jopa korkealta taholta. Mutta, tiedän, etten halua lähteä, enkä jättää. Tähän jään ja toivon, että kaikki muuttuisi. Sellaiseksi kuin oli vielä kolme vuotta sitten. Oli täydellinen suhde.

Tänään olen itkenyt. On niin paha olla. Mieleen tunkenut vanhoja asioita. Jopa exää itkenyt. En osannut arvostaa silloin. Oli hyvä ihminen. Pilasin kaiken. Nyt on jo kuollut hän. Tiedä sitten miksi vasta nyt suren häntä. Pian seitsemän vuoden jälkeen.

Flunssassa en jaksa mennä "töihin". En pääse pakoon tätä hirveää tunnelmaa. Ainoa helpotus hetkeksi on pillerit. Niitä olen ottanut päivittäin. Kuitenkin vain yhden. Iltaisin otan pillerin, sulkeudun makkariin. Saan hetken "levähtää". Kuuntelen romanttista musiikkia. Haaveilen.. Muuten en jaksaisi.

Palaan taas joku päivä kirjoittamaan.

Eilen illalla pizzaa. Maistui tosi hyvälle. Mieliala vähän parani iltaa kohden ja nyt parempi, kuin eilen. Vaaka näytti kauheita lukemia. Tullut kiloja takaisin. No, kait ne siitä taas, kun loppuu nämä juhlapyhät ja herkut. Luulen kyllä, että nuo lääkkeet mua myös turvottaa. Aina, kun alan käyttämään niitä jatkuvasti niin turpoan. Kaikki yhteensä. Sanoin miehelle tänään, että hän on ollut jo monta viikkoa huonolla tuulella. Ehkäpä ottaisi vinkistä vaarin. Tietysti, mun huomautus ei vie hänen kipuja pois, mutta jos ei ole itse edes ajatellut, että on ulospäin negatiivinen kokoajan. Omaa käytöstä ei aina huomaa.

Olo on tosi läski. Ja peilikuva myös. Jääkaapissa vielä juustoja uudeksivuodeksi. Sitten loppuu mässäys. En muistanutkaan, että olo on näin "tukala" muutaman kilon kun menee ylöspäin. Vieläkin tukkoinen ja väsynyt olo. Ehkä hieman parempi, kuin eilen. Toivon, ettei flunssa pahenisi. Taidan syödä kasan valkosipulia. Saa haista rauhassa, kun koko viikonloppu edessä. Yritän hommailla jotain pientä ja pitää mielialaa yllä. Onneksi radiosta tulee hyvin kaunista musiikkia (klassista) näin uuden vuoden alla. Usein se on paras lääke minun mielelle.

Palailen!

Vuoden viimeinen päivä. Ulkona paukkuu pommit ja minä istun kotona itsekseni. En ole tänään menossa mihinkään, enkä tapaamassa ketään. Roikun Facessa, katson telkkaria, josta ei tule mitään ja koitan saada ajan kulumaan. Koko Suomi ryyppää tänään kuin viimeistä päivää ja minä olen ulkopuolinen kun en kuuluu sellaisiin seurueisiin. Kukaan vapaaehtoispaikastanikaan ei kysynyt mitä aijon tänään tehdä. Moni sieltä käyttää alkoholia, vaikka ei pitäisi ja päivittävät Faceen viinikuviaan jossa porukalla istuvat pöydän ääressä naamat punakoina.

Mietin pakostakin kulunutta vuotta ja tuntuu, kuin olisin elänyt kymmenen vuotta tämän vuoden aikana. Niin paljon on tapahtunut. Joulukuussakin ehti tapahtua vielä melkoisesti asioita. Moni suunnitelma liikahti eteenpäin aivan itsestään. Se tuntuu uskomattomalta, sillä elämäni ei ole ollut entisellään enää sen jälkeen kun se kolme vuotta sitten putosi keskelle tornadoa, joka tuhosi kaikki elämäni tukipilarit ja sitä kannattelevat tekijät. Nyt jotain palasia on alkanut jälleen löytyä ja toivoa siitä, että löydän ne loputkin.

Olen ollut matkalla ja palasin nyt vasta kotiin. Matkalla ei ollut mahdollista kirjoittaa tänne, vaikka olisi ollut paljon asiaa ennen ja jälkeen. Yksi asia, josta halusin kertoa jo ennen matkaa oli törmääminen exääni vapaaehtoistyöni joulutapahtumassa. Eron jälkeen pelkäsin kuollakseni näitä kohtaamisia ja jopa lopetin tilaisuuksissa käymisen, koska pelkäsin häntä, kohtaamisia, sitä että romahdan julkisella paikalla tai että exä alkaa jälleen alistaa ja/tai sättiä minua. Lopetin, kunnes kuulin, ettei hän käy enää. Ei ole käynyt kahteen vuoteen. Mikä siis sai hänet nyt tunkemaan itsensä sinne? En tiedä oliko ollut siellä koko tilaisuuden ajan vai tuliko myöhässä. Törmäsin häneen, melkein kirjaimellisesti siivotessani tapahtuman jälkeen. Hän olisi ilmeisesti halunnut jutella. Pysähtyi ja veti naamalleen imartelu-ilmeen. Pakenin väkijoukkoon. Pidin huolen etten jäänyt sekunniksikaan yksin. Hän seurasi minua ja liikkeitäni koko ajan yrittäen päästä lähemmäs ja saada tilaisuutta tavoittaa minut yksin. Lopulta lähti pois. Sitä seuraamista kesti melkein tunnin, joten en keksi tätä päästäni. Yritti tehdä tikusta asiaa vähän kaikkien kanssa, joita tunsi. Hänen poissaolonsa aikana kävijät ovat kuitenkin vaihtuneet eikä niitä tuttuja oikein ollut. Nekin, jotka olivat, eivät olleet kovin halukkaita puhumaan hänen kanssaan. Hänen tekonsa minua kohtaan on tuomittu tuossa yhteisössä. Kukaan ei sitä hyväksynyt eikä hänellä ole siellä enää ystäviä.

Kohtaaminen järkytti mielialaani useaksi päiväksi. En sentään seonnut tai masentunut, mutta se palautti mieleen jälleen kaikki kokemani asiat, siitä koituneet menetykset ja koko vyyhdin, jota olen joutunut yksin selvittämään. Tasapainon palautumiseen vaadittiin matka kauas tästä kaikesta. Tuhansia kilometrejä. Siellä sain purettua pettymystäni, lapsuuden traumoja, kokemaani väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja alistamista. Sain myös eheytyä, itkeä ja olla haavoittunut. Matkalla tunsin olevani elossa, onnellinen ja vapaa. Kotiin palaaminen oli tuskaa. En olisi halunnut palata. Nyt mietin, voisinko mitenkään muuttaa sinne. Paikka, jossa olin, oli juuri sellainen minkä olit AK nähnyt jo keväällä. En tiennyt etukäteen minkälainen majapaikkani on, joten en voinut suunnitella sitä. Tajusin kuitenkin siellä ollessani, että tämä on juuri se hirsimökki veden läheisyydessä. Kiitos, että kerroit siitä AK minulle. Nyt poden kaipuuta sinne takaisin.

Toivon tämän illan olevan pian ohi. Olkoon uusi vuosi parempi meille molemmille. Sinulle AK toivon sydämestäni, että elämääsi löytyy valoa ja toivoa. Uskon, että alkamassa on hyvä vuosi. Tehdään siitä sellainen. 😍☺️❤️☺️🙂🎂

Amassados, kiitos ystäväni ihanasta ja voimauttavasta kirjoituksestasi. Erityisesti nyt on kiva lukea sitä, kun eilinen oli hirveä ja sain taas kerran henkisesti ja melkein fyysisestikin turpaani. Olen nyt niin kyllästynyt, että tuntuu ihan samantekevälle, vaikka puoliso katoaisi savuna ilmaan tai itse tai koko koti. Ennenkin joskus kertonut, että harvoin, mutta kun mies ottaa kaljaa niin se on helvettiä. Ei sovi alko hänelle. Muuttuu aivan eri ihmiseksi. Aggressiiviseksi, ilkeäksi ja katkeraksi. Kiroilua, sekoilua, huutoa, haukkumista ym. Minäkin sitten menetän hermoni ja läimäytin häntä, monta kertaa. Niin ei saisi tehdä, mutta niin vain käy. Ärsytettynä olen aina ollut helposti väkivaltainen. Johtunee lapsuuden väkivalta-taustasta ja evph. Ennen kaduin sitä. Nyt ei edes kaduta. Sanoin, että kerran vielä, kun minua alkaa fyysisesti kiusaamaan niin vedän täysillä päin näköä. Kuitenkin on surullista, että tämmöistä tapahtuu. Ei pitäisi. Mies ei koskaan puhu tunteistaan. Kännissä yöllä itki ja valitti, kuinka jatkuva, kova särky ajaa hänet hulluuden partaalle ja joskus hänen tekisi mieli vain lopettaa kaikki. Tuntuu pahalle hänen puolestaan. Ymmärrän, että helvettiähän se on. Vika kun on sellainen, ettei siihen kunnolla lääkkeet auta, eikä voi leikata. Loppuelämän joutuu sen kanssa elämään. Onhan tutkittu, että krooninen kova kipu masentaa, ahdistaa ja kaventaa elämää. Kerroin, että ymmärrän häntä, mutta jatkuva negatiivinen ilmapiiri ja laiminlyöty parisuhde masentaa minut. Jo viikkoja ollut tunne, että minua vihataan. Mies itki ja sanoi, ettei vihaa vaan rakastaa minua enemmän kuin mitään, mutta on masentunut omaan tilaansa, sairauksiin, kyvyttömyyteen ym. Miehen humalatilasta johtuen mitään oikeasti järkevää ei pystynyt keskustelemaan. Tein yöllä tyhmästi. Tuskatilassa otin yhden kaljatölkin ja kaksi temestaa. En ole ikinä tehnyt niin, enkä alkoholiakaan maistanut vuosikausiin. Vähän humalainen, mutta ei mitenkään kummoinen olo tuli ja sitten nukahdin. Nyt on hieman väsynyt ja masentunut tai paremminkin turta olo. Turta kaikesta paskasta. Vaikka tätä tapahtuu pari, kolme kertaa vuodessa niin se on omiaan vähentämään minun rakkautta tässä suhteessa. Tiedän, että mies muistaa hyvin paljon nyt selvittyään, mitä tapahtui eilen. Hänellä kun ei muisti mene kokonaan. Hyvin hiljainen ja sovitteleva on nyt, tietenkin. Niinhän aina. Minä olen jäätävän kylmä ja hiljainen. Sitten alkaa lahjominen. Ostetaan minulle sitä sun tätä. Kun ei muuta osaa. Käytän tilanteen hyväksi. Olen ansainnut joka ikisen roinan tästä hyvästä. Mutta jäljet se jättää, joita ei mikään tavara korvaa.Muistan kaikki nämä kerrat aina 2013 vuoden jälkeen, jolloin suhde muuttui. Yöllä sanoin miehelle, että olen ollut jo viikkokausia allapäin hänen kielteisyytensä ja kodin huonon ilmapiirin vuoksi. Mies pyysi anteeksi. Sitten alkoi minua syyllistämään muista asioista. Hänellä on tapana kääntää kaikki asiat toisen viaksi ja tehdä itsestään marttyyri. En voi sietää sellaista. Itse en harrasta samaa. Sanoin vihapäissäni, etten jaksa enää tätä paskaa ja olisi ollut parempi, että olisin kuollut silloin 2012. Tiedän, että sen sanominen satuttaa miestä. Sitten sanoin, että syön kaikki Temestat ja juon alkoholia päälle. Aloin ottaa lääkkeitä ja hörppäsin kaljaa päälle. Mies meni paniikkiin ja esti minua ottamasta. Että semmoista.. Nyt on rauhallista ja hiljaista. Mies kusi sukassa ja minä henkisesti täysin poissa. Yöllä sanoin miehelle, että olen miettinyt eroakin usein vuoden 2013 jälkeen. Ja että minulla on miespuolinen ystävä, jonka kanssa olen kirjoitellut jo kauan. Olen ollut ihastunut, mutta ei muuta. Mies on naimisissa ja lapsia. Horissut, että haluaa naimisiin minun kanssani. Hoh hoijaa, no en todellakaan särje kenenkään perhettä. Kirjoitella voin ei muuta. Tunnen myötätuntoa hänen vaimoaan kohtaan. En ikinä haluaisi kellekään naiselle aiheuttaa sitä tuskaa, jonka itse aikanaan koin, kun toinen nainen hajotti parisuhteeni. Enkä luota mieheen, joka lähtisi minun matkaan. Myöhemmin lähtisi jonkun toisen matkaan. Oma mieheni sentään ei roiku missään facessa kirjoittelemassa vieraille naisille ja viihtyy muutenkin kotona. Selvinpäin hyvä kumppani. Onneksi nuo alkosekoilutkin on harvoin, mutta seuraavan kerran olen päättänyt, että kun mies ottaa kaljaa niin siksi aikaa lähden kotoa pois, jonnekin. En kestä enää yhtään tuollaista kertaa. Juokoon ja ärisköön itsekseen. Tähän asti en ole uskaltanut jättää, ettei yksinään kaadu, lyö päätään tai lähde tuonne rappukäytävään sekoilemaan tai jotain.

Se tuleva kontrolliverikoekin pyörii päässä. Toisaalta juuri nyt tuntuu yhdentekevältä mitä se näyttää. On aivan samanlainen, tyhjä olo, kuin lapsena, kun sai fyysisesti selkäänsä ja haukuttiin lyttyyn henkisesti. Se turtumuksen tila oli silloinkin ja kesti aina pitkään. Mutta itsenäiisyydellä ja hulluuden voimalla tästä taas eteenpäin..mitäpä sitä muutakaan voisi..

Tuo oli hyytävää, mitä kerroit exästäsi. Oikein selkäpiitä karmii. Ymmärrän hyvin, että meni meni pitkä aika, että selvisit siitä. Pelottavan kuuloista. Varmaankin hoikistumisesi ja itsenäisyytesi nyt saavat hänet yrittämään. Minulle on koko ajan annettu viestiä, että muuton päässä sinua odottaa rakkaus ja mieluinen paikka. Tämä mistä kerroit, sille näytetään kyllä vihreää valoa tuolta jostain. Tulee viesti, että kannattaa takoa kun rauta on kuumaa.

Nyt minun on lopetettava ja koottava itseni. Olin eilen siellä "työssä", tänään onneksi ei ole sinne menoa. Huomenna olisi. Täytyy levätä tämä päivä. Palaan pian kirjoittelemaan paremmin!

🙂🌻