Tänään parempi päivä. Vireys normaalimmalla tasolla. Ehkä aurinkoinen päivä vaikuttaa. Ollut parempi mieli. Aamusta lenkillä ja se sujui nyt rivakammin. Jopa hölkkäsin pätkiä välillä. Tuskin musta mitään juoksijaa koskaan enää tulee, mutta mulle on tärkeää, että pystyn edes hölkyttämään lyhyitä matkoja. Kaupassa onnistuin kieltäytymään kaikista herkuista ja sen sijaan, että olisin ostanut itselleni jonkin makupalan, ostin miehelle karkkipussin. Sen kunniaksi, että on jo kolme kuukautta ollut ilman tupakkaa. Olen edelleenkin siitä todella tyytyväinen. Yllättävän hienosti on sujunut vieroitus muutenkin, ilman mitään ärinöitä. Muistan lupaukseni laihtua jos hän lopettaa tupakan. Aion pysyä lupauksessani. Mitään aikarajaa tosin ei ole määritelty.

Äidin kanssa on välit nyt lähentyneet, vierailun jälkeen. Soittelemme lähes päivittäin ja se tuntuu mukavalle. Se on meidän pala sitä entistä aikaa, jota usein muistelemme. Parisuhde kulkee omia, tasaisia, arkisen hyviä raiteitaan. Minusta on kiva juttu, että olemme molemmat hyvin sitoutuneita tähän suhteeseen. Olemme usein puhuneet ääneen, että meidät voi vain kuolema erottaa. Tiedän, että elämässä voi tapahtua kaikenlaista, mutta edes ajatuksen tasolla tuntuu hyvälle, että mieskin on ihan tosissaan minun kanssa. Olen elämässä niin usein saanut kokea, että ihmiset, joihin olen kiintynyt, rakastunut, ovat jossain vaiheessa kylmästi hylänneet. Näyttää, että tämä mies ei ole ihan helposti lähdössä.

Olisi lehtiä ja kirjoja luettavana. Jostain syystä on vaikea keskittyä niihin. Enemmänkin haluaisin vain kuunnella musaa, lojua ja haaveilla. Onhan minulla nykyään haaveitakin, muutamia ja hyvinä päivinä. Haluaisin oman, pikku bisneksen, haluaisin matkailuauton, jolla reissata ja haluaisin ystävän/tukijan ja tapaamisen joskus erään mielenkiintoisen henkilön kanssa. Ja jotain harrastuksellisia haaveita.

Nyt lopetan ja palaan taas

☺️❤️:

Moikka! On ollut pari melko mälsää päivää, kun vireys on ollut mitä sattuu ja mielikin apea. Luovuus on ollut hukassa, eikä oikein mikään innostanut. Ärtyisyys ja keskittymiskyvyn puute. En saa luettua kirjastosta lainaamiani kirjoja ollenkaan. Vaikka päätän lukea, aloitan ja lopetan saman tien. Tympäisee, kun ennen olen ollut oikea lukutoukka. Hävettää, ettei minusta ole lukemaan kirjoja nykyään. Ennen ne olivat osa identiteettiäni. No, joku ihan huippukiinnostava kirja voi just mennä jos olen tosi skarppina. Mieskin (joka on ollut meistä se huonompi lukemaan tähän saakka) lukee useamman kirjan viikossa! Hän se oikea lukutoukka on. Ihailen ja hieman kadehdin, että kaikkien kroonisten kipujen ja psyykkisten paineiden (mm. tuleva oikeudenkäynti) puristuksissa hän pystyy keskittymään lukemiseen. Hävettää sekin, että minä, joka ennen olin meistä se "koulutetumpi" ja "akateemisempi" ja kirjaviisaampi, en saa enää luettua muutamaa kirjaa vaan ne venyvät ja eräpäivät menevät umpeen ja sitten niitä palautellaan lukemattomana tai uusitaan lainoja, kun selittelen, että "en ole vielä ehtinyt lukea". Mies on hyväntahtoisesti hieman naljaillut, etten nykyään enää taida välittää kirjoista. Itseäni kauhistuttaa myös se, että turha haaveilla enää ikinä mistään opinnoista, kun en kerran pysty lukemaan. Ja jos väkisten luen niin ajatus harhailee, enkä muista mitään lukemastani. En tiedä onko mun lanttu niin lahonnut mt-ongelmista ja ehkä bentsoista myös?!

Ei kyllä talven tulo huvita yhtään. Hämärät, synkät päivät ja kylmät viimat. Pimeys.. Väkisin saa pakottaa itseään tekemään päivittäiset askareet ja hoitamaan lenkit. Joka toinen päivä lenkille koiran kanssa. Joka toinen päivä pienempi asiointimatka kävellen kaupungille. Kilometrejä ei kerry niin paljon, kuin kesällä. Mutta sille ei nyt voi mitään. En jaksa venyä yhtään enempää. Paino on pysynyt samoissa lukemissa. Olen tyytyväinen, että pudotuksen jälkeen kiloja ei ole tullut takaisin, vaikken ole niin tarkka ollut syömisten suhteen (toki en ole herkkuja ahminut ja syömäni ruoat on olleet melko terveellisiä, mutta lipsahduksiakin on tullut, kuten suklaapatukka kauppamatkalla, leivottu piirakka viikonlopulla, itse tehty pizza eräs viikko ym. Mutta entiseen tolkuttomaan ja päivittäiseen herkkujen ja roskaruoan mättämiseen verrattuna nykyinen tilanne on paljon parempi. Ja liikunta on tullut kuvioihin. Ennen sitä ei ollut juuri ollenkaan.

Käytiin laittamassa tänään mökki talvikuntoon. Aika varmasti ei mennä sinne enää koskaan. Täysin varmaa ei ole, että meneekö mökki myyntiin vai ei. Minulla on tunne, että menee ja meidän osalta siellä ajanvietto oli sitten tässä. Ajatus ei tällä hetkellä taas paljon herätä tunteita, mutta varmasti ensi keväänä ja kesänä tulen kaipaamaan sinne. Sainhan siellä kaksi kesää jo olla.

Ostin Nutrilettin 10-päivän dieettilaatikon. Sitähän olen jo pitkään harkinnut. Tykkään niiden tuotteista ja tuntuu olevan minulle sopiva tapa. Olen koko ajan käyttänyt satunnaisemmin pirtelöitä ja patukoita. Tänään nautin paketista ensimmäisen annoksen, välipalapirtelö suklaanmakuinen. Ihan hyvää. Muutenkin on jotenkin helppoa ja "turvallisen" tuntoista käyttää noita valmiita pusseja niin ei tarvitse itse miettiä ja stressata aterioita. Ja niiden makuun jään helposti koukkuun, kun pidän niistä, kumma kyllä. Ennen tätä syksyä en ole koskaan käyttänyt Nutrilettia. Nuorempana laihdutin lähes kymmenen kiloa joillakin patukoilla, en enää muista millä.

Koitan taas mennä päivä kerrallaan tämän kaamoksen kanssa. Öisin olen nukkunut huonosti ja aamuisin ollut väsynyt. Mieltä painaa tietyt huolet, mutta hoen itselleni, että ne järjestyvät, kun on tähänkin asti järjestyneet. Kaikesta huolimatta välillä tulee hetkiä, että "putoan" täyteen alakuloon ja itku kurkussa makoilen ja tuijotan ikkunasta syksyiseen hämärään.

Koen facen taas hyvin turhanpäiväiseksi ja olen vähentänyt sen käyttöä. En jaksa päivittää, ei ole mitään myönteistä sisältöä sinne ja tekopirteyteen en ala. Päivitän sitten, kun tunnen, että minulla on aidosti jotain sanottavaa. Jos avaan facen niin heti alkaa ärsyttämään nähdä samat naamat siellä ja joka päivä samat päivitykset ja jorinat. Olen harkinnut, että poistuisin sieltä kokonaan. No, ehkä sen aika ei silti ole vielä. Jokin parempi päivä ehkä taas menen sinne mielellään. Muutama ärsyttävä ja muutama tekopirteä tyyppi siellä, mutta yritän olla suomatta heille ajatustakaan.

Näin tämä viikonloppu tässä taas alkaa.

Palaillaan! Amassados ystäväni, olet mielessäni kyllä joka päivä, ja toivon sinulle kaikkea hyvää.
🙂🌻

Autiotalonkuunvalo kirjoitti 21.10.2016 14:29

Moikka! On ollut pari melko mälsää päivää, kun vireys on ollut mitä sattuu ja mielikin apea. Luovuus on ollut hukassa, eikä oikein mikään innostanut. Ärtyisyys ja keskittymiskyvyn puute. En saa luettua kirjastosta lainaamiani kirjoja ollenkaan. Vaikka päätän lukea, aloitan ja lopetan saman tien. Tympäisee, kun ennen olen ollut oikea lukutoukka. Hävettää, ettei minusta ole lukemaan kirjoja nykyään. Ennen ne olivat osa identiteettiäni. No, joku ihan huippukiinnostava kirja voi just mennä jos olen tosi skarppina. Mieskin (joka on ollut meistä se huonompi lukemaan tähän saakka) lukee useamman kirjan viikossa! Hän se oikea lukutoukka on. Ihailen ja hieman kadehdin, että kaikkien kroonisten kipujen ja psyykkisten paineiden (mm. tuleva oikeudenkäynti) puristuksissa hän pystyy keskittymään lukemiseen. Hävettää sekin, että minä, joka ennen olin meistä se "koulutetumpi" ja "akateemisempi" ja kirjaviisaampi, en saa enää luettua muutamaa kirjaa vaan ne venyvät ja eräpäivät menevät umpeen ja sitten niitä palautellaan lukemattomana tai uusitaan lainoja, kun selittelen, että "en ole vielä ehtinyt lukea". Mies on hyväntahtoisesti hieman naljaillut, etten nykyään enää taida välittää kirjoista. Itseäni kauhistuttaa myös se, että turha haaveilla enää ikinä mistään opinnoista, kun en kerran pysty lukemaan. Ja jos väkisten luen niin ajatus harhailee, enkä muista mitään lukemastani. En tiedä onko mun lanttu niin lahonnut mt-ongelmista ja ehkä bentsoista myös?!

Mulla on myös vähentynyt lukeminen kovasti siitä mitä se oli joskus nuorempana. Jotenkin ei ehdi, tai jaksa keskittyä niin pitkään että pääsisi sisään tarinaan. Siksi luenkin aika paljon uudestaan kirjoja joista olen tykännyt aikaisemmin - kuin palaisi vanhojen ystävien pariin! Ei tietty mitenkään lisää yleissivistystä, mut ehkei sillä ole niin väliä.

Sinuna en olis hirmu huolissaan siitä opintoihin palaamisesta. (Tuntuu hieman ontolta sanoa näin, kun itsekin tiedän ettei huolehtimatta oleminen todellakaan ole aina helppoa.) Mä ajattelen, että mielenterveys-kuviot syö aika tehokkaasti tehoja ja prosessointikykyä silloin, kun on ns "tilanne päällä". Tunnetason myllerrykset vie voimavaroja ihan yhtä paljon kuin ajatustyökin, ja eikä silloin varmasti lähimuisti tai keskittymiskyky pelaa yhtä hyvin kuin joskus aikaisemmin. Mutta uskon myös, ettei vaikutus ole mitenkään pysyvä. Tietysti asioita voi joutua kertaamaan, ja pidemmän tauon jälkeen opiskelutaidot voi olla vähän ruosteessa, mutta kyllä ne siitä kertautuu.

No, mutta. Toivon sulle unisia öitä ja virkeitä päiviä. 🙂🌻

Täällä taas. Ainakin muutaman rivin verran. Yritän pitää ajatukset koossa, että saisin kirjoitettua edes sen verran jotta AK tietäisit minun olevan hengissä. On ollut melko alavireistä ja väsynyttä. En oikein tiedä mistä on johtunut. Syön joka päivä kourallisen erilaisia vitamiinivalmisteita ja vaikka mitä, mutta olen silti käynyt jo jonkun aikaa aivan kuin puoliteholla. Nukun huonosti, katkonaisesti ja vain muutamia tunteja. Päivisin olen väsynyt, öisin en saa nukuttua. Jos nukun päiväunet, yöunet menee vieläkin sekaisemmaksi mikäli se on mahdollista edes. Onko ihme, että pää ei toimi kun on viikkotolkulla nukkunut yhtäjaksoisesti maksimissaan 3-4 tuntia. En ole popsinut pillereitä tähän, sillä pelkkä 3g melatoniini saa aikaan krapulan aamulla.

Työnhakuni jatkuu edelleen tuloksettomana. Tässä kuussa hakemuksia on lähetetty ehkä jo kymmenkunta. Ei vastausta, ei haastattelukutsuja, ei töitä. Rahat loppu, loppuvuosi lähenee ja mätkyt pitää maksaa. Melkein 800 euroa! Mistä työtön ottaa sen rahan? Vesilaskustakaan ei ole tullut vielä tasauslaskua. Sekin on ollut aina satasen. Autoverot ja vakuutukset erääntyy. Onko ihme ettei pysty nukkua kun mietin miten tästä selviää. Mulla on sentään vielä luottotiedot kunnossa vaan en tiedä kuinka kauan...

Paino onneksi liukuu koko ajan alaspäin. Ei ihan odotettua vauhtia, sillä välillä mennään viikkoja sadan gramman siivuissa mutta ei se haittaa niin kauan kunhan suunta on koko ajan alaspäin. BMI on vihdoin alle 30 ja en ole siis enää vaikeasti lihava, jota olin vielä vuodenvaihteessa. Nyt olen enää "lievästi lihava". Normaalipainoon on kuitenkin matkaa vielä pitkä pätkä, melkein 14 kiloa. Se ei tunnu pahalta kun on kumminkin laihtunut jo 20kg niin pystyy kyllä laihtumaan loputkin. Olo on tosi hyvä kehossa nyt, kuin verrattuna tammikuun alkuun. Olen uudestisyntynyt ja iloinen saadessani häivähdyksen entisestä itsestäni takaisin.

Läskirouvien klubissa sen sijaan tuntuu kilot vaan kertyvän. Rouva Inhottava on lihonnut entisestään. Kokoluokka alkaa olla jo saamassa uudet mittasuhteet. Valehtelematta talvitakkinsa sisään menisi kaksi meikäläistä!!! Rouva Hyväksikäyttäjä näyttää puolestaan siltä kuin alkoholi maistuisi nykyisin enemmän kuin ennen. Naama on punainen ja turvonnut. Yrittää peittää turvonnutta ruhoaan teltoilla jotka vain korostavat sitä, että vyötärö on kadonnut kaljakoriin. Rouva Kaiken-Osaava kehui puolestaan koko syksyn itseään Facebookissa kuinka paljon on laihtunut, kuinka treenaa sitä ja tätä ja joka päivä oli peiliselfieitä kapeista kuvakulmista joilla luotiin laihaa vaikutelmaa. Totuus on kuitenkin paljastunut. Kotona makaa sohvalla eikä tee mitään. Ei varmaan tarvitse kertoa kuinka vahingoniloinen olen. Olen koko tämän vuoden kulkenut eteenpäin pitäen oman tavoitteeni mielessä ja nyt kun minä olen onnistunut, Rouvakerho huokailee ja supisee. Odotan mielenkiinnolla sitä vapaaehtoistyöni joulutapahtumaa, jossa viime vuonna vihjailtiin minulle raskaudesta ym. Aijon laittaa päälleni jonkun super-upean pikkumustan ja korkeat saapikkaat. Tukkaväri on jo ostettu. Aijon olla tyrmäävän kaunis ja esitellä uudelleen löytynyttä kapeaa vyötäröäni ja hoikkia sääriäni.

Kuuntelin viikko sitten radiosta ohjelmaa, jossa juontaja haastatteli erästä psykologia laihduttamiseen liittyvistä haasteista. Juontaja kysyi psykologilta mistä sitä motivaatiota voisi saada laihtumiseen, johon tämä vastasi idioottimaisesti "jaa-a... ei varmaan kaupanhyllyltä ainakaan..." Hekotin yksinäni autossa kun ajelin kotiin ja kuuntelin haastattelua miettien omaa motivaatiotani. Ei ole kaupanhyllyltä tosiaankaan. Riittävän iso raivo on riittänyt. Raivo siitä ettei tunnistanut omaa peilikuvaansa lihottuaan satakiloiseksi reilussa vuodessa. Raivo siitä, että on ollut jatkuvasti Rouvakerhon puheenaihe ja juoruamisen kohde. Raivo siitä ettei elämä ole ollut omissa käsissä. Se on motivoinut. 😎

Toivottavasti se tumma mies löytää minut, josta saat AK viestiä. Minulla ei ole kiire. Sen tiedän, että se tuskin on se hyvintoimeentuleva ja arvostetussa ammatissa toimiva herra, jonka tapasin kesällä. Näin hänet 2 viikkoa sitten uudelleen erään asian tiimoilta eikä hän osoittanut enää mitään kiinnostusta. Oli jopa hieman tympääntynyt ja hoiti asiansa nopeasti. Olin helpottunut, sillä hän ei ole yhtään tyyppiäni eikä kiinnosta minua millään muotoa, kaikkein vähiten fyysisesti. Niinpä olen tyytyväinen ettei se asia tule etenemään eikä minun tarvitse torjua myöhemmin mitään lähentely-yrityksiä.

Mulla on kyllä joku ongelma tämän fyysisen puolen kanssa. Edelleen oksettaa ajatuskin mistään seksitouhuista. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Jokin aika sitten kävin laivaristeilyllä ja seurasin sivusta siellä sitä kosiomeininkiä. Yök ja oksennus, ei voi muuta sanoa! Aloin ajatella, että mitä jos olen sinkku vielä mummoikäisenäkin. Missä vaiheessa se piparinvonkaaminen loppuu? Odottaako joku 65+ -ikäinen pappa päivätanssien jälkeen palkaksi tanssituksesta muutakin kuin halauksia? Äääh... en halua ajatella koko asiaa, roikkuvia nahkoja, tekohampaita vesilasissa jne... apua! 😯🗯️

Kohta on taas puoliyö ja yhä heilun pystyssä. Yritän nukkua ja palaan kirjoittamaan jos aamulla löydän parempaa virettä. Halaukset sinulle AK ☺️❤️☺️😍

Amassados, rakas ystävä, ilahduin eilen tosi paljon, kun olit kirjoittanut. Se tuntui valaisevan koko pilvisen/räntäsateisen päivän. Kirjoitan nyt heti aamulla, etteivät päivän puuhat taas tempaise mukaansa ja illalla ei ehkä löydy sopivaa hetkeä/mielentilaa kirjoittamiselle.

Luulen, että ihan tämä pimeys ja harmaus väsyttää. Itsekin vireystasoni ei ole kovin kummoinen. Saan päivittäiset asiat hoidetuksi, mutta ei oikein muuta. Meillä mies ainakin ollut väsyneempi ja facessa ainakin porukka valitellut väsymystä. Vitamiinit on hyvä juttu. Itse pääsin niiden kanssa alkuun, kun äidillä käydessäni hän lahjoitti kaapistaan muutaman eri vitamiinipurkin. Niitä olen vasta aloitellut, mutta ihan perus Sanasol ja Möllerit ollut käytössä jo pitkään. Varsinkin kun laihduttaa niin hyvä saada reilusti vitamiineja. Olen ollut huomaavinani niistä piristävää vaikutusta. Mietin kauhuissaan, että ne herkut ja roskaruoka mitä ennen olen ahminut päivittäin niin nehän ovat kuluttaneet ja ryövänneet kehostani rutkat määrät vitamiineja ja hivenaineita. Joskus 2013 mitattiin multa D-vitamiini, joka oli sairaan alhainen. Lääkäri määräsi sitä syötäväksi. En tiedä lukemia nyt, tekisi mieli mittauttaa kaikki vitamiinit ja rasvahapot, mutta siihen ei ole varaa.

Rahasta puheenollen. Olen todella huolestunut ja pahoillani miten sinä pärjäät ja selviät niistä maksuista. Fittimäinen tilanne. Me laitettiin auto pois taas talveksi. Kun ei talvella käydä missään pidemmällä niin hyvin voi olla ilman. Jos pakottava tarve niin auton voi vuokrata vaikka päiväksi. Kaiken jälkeen, kun autoa ei ole, eikä sen kuluja, eikä rahaa mene tupakkaan, eikä minun herkkuihin on se tilanne, että rahaa ei ole yhtään ylimääräistä, mutta
nälissään ei tarvi olla loppukuusta, kuten ennen päiväkausia. Niukasti ja järkevää ruokaa riittää koko kuulle, vuokran ja laskut saa hoidettua. Jotain pientä tarpeellista, kuten pipon, uuden pyyhkeen, kasvovoiteen ym olen voinut hankkia. Pikkuhiljaa yritän joka kuussa saada myös jonkun superfoodin ym ostettua. Kookosöljyä olen käyttänyt koko syksyn. Nyt ostin viherjauhetta ja seuraavaksi ajattelin Chian -siemeniä.

Nutrilett 10-päivän kuuri menossa. Paino ei ole juuri laskenut. Toki olen syönyt ihan vähän muutakin, raejuustoa, leipäpalan, salaattia, että ehkä siksi. Vielä viisi päivää jäljellä. Täytyy kiristää syömisiä. Haluaisin päästä vihdoinkin alle 80kg. Onnittelut todella paljon, 20kg on ihan huikea määrä ja takuulla näkyy ulospäin. Mahtaa se läskikerho olla kateellinen. Voin oikein huonosti, kun kuvailit heitä. Täytyy olla hippasen järjenköyhyyttä, että itse ei viitsitä tehdä mitään oman hyvinvoinnin eteen ja sitten juoruillaan ja ollaan ilkeitä toisille. Yäk! Tosi junttimaisen kuuloista porukkaa. Mulla menis hermot alta aikayksikön!

Mullakin on mennyt halut seksielämään. Mies tehnyt muutamia lähentymisiä, mutta ei ole huvittanut. Ihan kuin se osa minua olisi kuollut ja kuopattu. Ei vois vähempää kiinnostaa koko hommat. En tiedä, mikä on. Jotkut hormoonit? Vanhuus tulossa? Ja tosiaan, kestääkö loppuelämän näin? Huh. Mua pelottaa, että kuroudun umpeen, kun sitä ei käytetä. Sehän on periaatteessa mahdollista. Pelottavaa. Ja limakalvot surkastuu ym. Varmaan pilalla jo nyt vähästä käytöstä koko toosa. Mutta siltikään, ei nappaa. Miehillä yleensäkin tuntuu olevan tulenpalava polte ja puute jatkuvasti ja kuka tahansa tuntuu kelpaavan jos siltä vain saa. Saaminen on tärkeintä. Mikä ihme miehiä riivaa? Mikä siinä piip on niin ihmeellistä? Ärsyttää ja v-tuttaa tyhmät miehet.

Eilen satoi räntää. Täytyi jättää lenkki puoleen. Huonot ilmat alkavat. Saa nähdä, kuinka lenkkeilyn käy. En halua kaatosateeseen tai räntämyrskyyn mennä. Sitten en varmasti laihdu. Huomenna on miehellä se istunto. Aika hyvin on nämä päivät mennyt. Varmasti hän on sisäisesti ahdistunut, mutta ei näytä sitä ulospäin. Ja kun hän ei hermoile niin en minäkään. Itse olisin täysin hermoraunio jos minun pitäisi mennä syytettynä oikeuteen.
Mutta huomenna se on ja sitten se on ohi. Minusta tuntuu pahalta miehen puolesta, mutta uskon, että hän pärjää.

Minusta tosiaan se tumma mies on vasta tulossa, mutta muuton/matkan päässä. Näin olen asian nähnyt. Luonteeltaan hyvä ja toiveidesi mukainen. Enempää en oikein saa selvää. Toivotaan, että nämä näkyni pitää paikkansa, eikä ole jotain horinaa, mutta yleensä ne on kyllä pitänyt paikkansa.

Nyt taidan alkaa valmistautumaan päivään. Nutrilettin suklaapirtelö aamiaiseksi ja sitten menoksi kylille. Palataan!🙂🌻☺️❤️

Mullakin on vireys häipynyt jonnekin hevon kuuseen. En saa mitään kunnollista aikaiseksi ja haukottelen tuon tuostakin, kuin olisin nukahtamassa pystyyn. Että v-tuttaa, kun ei ole virkeä. Taitaa tuo Nutrilettin kuuri viedä musta virrat. Sitäkin olen syönyt väärin. Kuvittelin, että voisin jotain pientä napostella keittojen kylkeen, kuten ruisleipää palan tai raejuustoa. Pyh! Luin, ettei niiden pussien lisäksi yhtään mitään muuta. Ei ihme, etten olekaan nyt laihtunut. Siitä taas tulee kaksi ajatuslinjaa; tekisi mieli heittää pussit roskiin ja unohtaa koko juttu. Tekisi myös mieli hankkia ihan uusi kuuri ja alkaa oikeaoppisesti alusta saakka. Tämä kuuri loppuu sunnuntaina. Vaikka nyt noudatan neuvojen mukaan niin eipä tässä enää ehdi ihmeitä tapahtua. Että v-tuttaa! Anteeksi kun kiroilen. Mielialani on täysin pielessä! Siihen on monta syytä.

Tänään oli miehellä se rosis. Hyvin valmisteltu juttu ja meni odotetusti läpi. Ennen sitä mies ei ollut kovinkaan hermostunut tai mitään. Kun tuli takaisin niin haistoin heti, että oli polttanut tupakkaa! Se ällö paskan lemu lehahti heti mukana pirttiin. Tiedustellessani asiaa mies myönsikin heti, että oli ollut niin hermona rosiksesta, että oli tupakoinut. Ymmärrän kyllä, että paine oli kova jne. Kuitenkin tunnen syvää pettymystä ja lähes vihaa. Neljättä kuukautta meni hyvin ja nyt sitten ratkeaminen. Johan tuota vähän osasin jo odottaa. Silti olisin toivonut miehen olevan niin vahva, ettei edes siinä paineessa olisi sortunut. Kerroin vihani ja että, olen hyvin pettynyt häneen. Sen jälkeen olen linnoittautunut tänne makkariin ovi kiinni. Ei todellakaan huvita jutella mitään. Vaikka mies ei tämän hitin jälkeen tupakoitsikaan enempää niin luottamukseni on saanut kovan kolauksen. Ehkä ylireagoin, mutta en voi sille mitään. Tuntuu kuin tämä olisi henk koht loukkaus minua kohtaan.

Itkin ja mieliala meni ihan pilalle. Tuli pettynyt ja toivoton olo. Tätäkö tämä elämä yleensäkin aina on? Aina tulee pettymys, kun on pidemmän aikaa mennyt hyvin. Ja tunne, enkö osaa koskaan elää tätä elämää? Olen liian herkkä, kiltti ja luottavainen. Rakkaudessa olen aina etsinyt sitä kauneinta idylliä. Että tulee mies, joka tekee elämästä yhtä onnen auvoa ja satumaailmaa. Exä jaksoi melko pitkään esittää sellaista. Nykyisessä suhteessa on paljonkin niitä elementtejä, mutta ei kaikkia ja aina kun ne huonot tulee esille niin menen tolaltani, järkytyn ja masennun. Petyn ja vihaan. Tietysti tajuan, ettei elämä voi olla jatkuvaa paratiisia, mutta välillä erehdyn luulemaan niin ja petyn, kun kaikki onkin vain normaalia elämää. Nytkin tuntuu, että kuukausien idylli on mennyt hukkaan. Plus laihdutukseni on mennyt pilalle sekoiltuani Nutrin kanssa. Lisäksi meikkasin aamulla kunnolla pitkästä aikaa ja oli tarkoitus ottaa selfie faceen. Halusin nähdä meikit naamassa näyttäisinkö kasvoiltani yhtään laihtuneelta. On niin pimeää, että valo oli huono. Jouduin noin tunnin etsimään sopivaa valoa, ettei kuva epäonnistu täysin. No, kyllä se epäonnistui. Kaikki kuvat. Meikkini oli ruma. Sama meikki kuin kymmenen vuotta sitten ei enää sovi mulle. Olin läskin näköinen, jolla on teennäinen ja liian kova meikki naamassa ja karseat hiukset. Vain yksi kuva oli jollain tapaa julkaisukelpoinen. Se sai kyllä tykkäyksiä, mutta itse inhoan sitä kuvaa.
Eilen sorruin napsimaan alakuloon pari bentsoa. Kun rentouduin, sain syömäkohtauksen. Söin kaksi reissumiestä Oivariinilla ja yhden kylmän perunan, muutaman lusikan raejuustoa, yhden rahkan hunajalla. Onneksi mitään herkkuja ei ole kaapeissa. Ne nimittäin lähtisivät nyt! Kostoksi miehen tyhmästä tempusta tekisi mieli ahtaa ainakin kaksi leipää. Muutenkin nälkä kalvaa. Nyt jos joku toisi tuohon eteen meheviä mokkapaloja ja vaikka juustotarjottimen niin haistattaisin pitkät kaikelle ja vetäisin kaksin käsin. Päässäni takoo vain, että haluan päästä painamaan alle 80kg. Millään muulla ei nyt niin väliä.

En jaksa kirjoittaa enempää. Olen nukahtamaisillani!🙂🌻

Huh, ottaa koko elämä päähän heti aamusta niin tulen tänne valittamaan. Ärsyttää niin suunnattomasti vieläkin se miehen eilinen sekoilu, vaikka kuin oli kova paikka se rosis, mutta silti. Vaikka jatkaakin tästä taas savuttomana niin mulle tuosta jää paskanmaku suuhun ja luottamus on joksikin aikaa poissa. Ja se tunne, kun luottamus on poissa on vähintäänkin masentava. Muutenkin olen epäluuloinen ja huono luottamaan mihinkään niin minuun se vaikuttaa vielä pahemmin. Ja tietty se, että olen tsempannut niin paljon ja sitten menee noin tyhmästi tekemään. Tekisi mieli rangaista ja laittaa vähäksi aikaa kaikki mukavuus ja mukava tauolle. Eipä taida maksaa vaivaa.

Eniten ottaa päähän oma itse. Paino jumittaa nyt siinä mihin sen olen saanut, eikä laske siitä. Näköjään en pysty olemaan pelkillä Nutrilettin pusseilla, koska eilen illalla (taas) iski hirveä nälkä. Ja syömäkohtaus. Prkele! Söin taas kaksi reissumiesleipää. En koskaan pääse siihen ketoosiin, johon pitäisi Nutrilla päästä, kun aina yhtäkkiä tankkaan ruisleipää.

Lenkkeily ei pahemmin huvita, kun katsoo tuonne pilkkopimeään aamuun, jossa sataa ja tuulee. En tiedä viitsinkö koiran kanssa lenkille. Sekin alkaa jo puuduttaa, kun heinäkuusta saakka sitä tehnyt. Mielialastahan se tietty on kiinni. Pimeys vie energiat. Ja tietyt päivät kuukaudesta ovat taas ovella.

Palaan myöhemmin marisemaan.

Kirjoittelen kuulumisia, ettei ketju karkaa liian kauas. Nyt ollut taas parisen päivää parempaa. Energiaa tuntuu palautuneen. Totuin jo Nutrilettiinkin ilman syömiskohtauksia. Luulen, että hankin toisen dieettipaketin ja jatkan osanutraamista. Aamulla kävin vaakalla ja paino nyt lähtenyt uudestaan laskemaan. Jippii! Uskomattoman mukava tunne! Sekin tuntui mukavalle, että painoindeksin mukaan, en ole enää "merkittävästi ylipainoinen" vaan "lievästi ylipainoinen" ja siitä ei ole enää niin valtava matka "normaalipainoinen". Psyykkisesti tärkeä asia. Lenkkeily on taas sujunut paremmin. Useimpina päivinä pelkästään Nutriletillä, jos jotain muuta niin vihreitä rehuja, raejuustoa, ruisleipää, kalaa ja vitamiineja. Viherjauhe ja kookosöljy antaa virtaa, ainakin lisää kilpirauhasen toimintaa. D-vitamiini, omega 3 tietty tärkeitä pimeään aikaan. Tuntuu, että nyt vasta olen todella motivoitunut syömään oikeasti terveellisesti. Se on kuin uusi harrastus. Näyttää siltä, että voisin hyvinkin vielä päästä paljon hoikempaan kuntoon. Paljon työtä se vaatii, läskit on sitkeässä ja aineenvaihdunta varmasti päin honkia. Mutta olen saanut nyt uutta virtaa parempiin elämäntapoihin ja periksi en enää anna. Onneksi ei edes tee mieli mitään entisiä herkkuja. Kaupassa tänään kävelin pullaosaston ohitse ja oikein ällötti se "härskin trans-rasvan" käry, mikä niistä leijaili. Yäk! Olen tosiaan ollut vinksahtanut, kun olen mättänyt ennen niitä päivittäin. Ja pizzaa ja limuja, yääkk! Ei ihme, että olen ollut niin lihava. Varmasti hirveä vitamiinivaje elimistössä ja sitä olen paikannut ahmimalla. Nyt minun herkkua ovat esim. lohi, vihreät vihannekset, sitruuna, ruisleipä. Nutriletin pirtelöt käyvät makeasta herkusta.

Juuri tänään en kirjoita pitempään, mutta palaan taas pian!

🙂🌻

Taas vierähtänyt aikaa. Päivät kiitää nopeasti ja ollaan jo marraskuussa. Päällisin puolin kaikki melko hyvin. Masennus ja ahdistus on pysynyt loitolla. Pienempiä mietiskelyn ja huolen aiheita löytyy aina ja joka päivä. Jotenkin olen pystynyt elämään niiden kanssa, ilman rauhoittavia. Paino on taas laskussa ja pian alkaa olla käsillä se hetki, kun vaaka näyttää luvun, joka alkaa numerolla seitsemän! Ruokavalio on kuin itsestään muokkautunut koko ajan terveellisemmäksi. Nutrilett on ollut ratkaiseva apu! Olen tyytyväinen, että tajusin alkaa niitä tuotteita käyttämään. Olen osanutrauksella nyt. Olo on kevyempi ja peilikuvasta alkaa nähdä hoikistumista. Vaatteet eivät kiristä. Tuntuu, että muutos on ollut hidasta ja kilot sitkeässä. Mutta, kesän alussa painoin lähes 90kg. Nyt melkein kymmenen kiloa vähemmän. Eli onhan tässä jotain tapahtunut. Painoindeksin mukaan olen "lievästi ylipainoinen", en enää "merkittävästi". 68kg kohdalla olisin normaalipainoinen. Siihen on vielä matkaa. Tavoitteena nyt päästä 75kg. Siitä sitten alaspäin sen minkä vielä pääsen. Olenhan yhä ylipainoinen, mutta ei ole enää sellainen olo, että olen kauhea läskiläjä. Jaksan lenkkeillä ja liikunta on pysynyt mukana kuvioissa. Ruokavalioon on tullut mukaan luomua ja muutamia superfoodeja, sen minkä rahat antaa periksi ostaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen pystynyt ostamaan uuden pussilakanasetin, edullisen ihonhoitosarjan, pyyhkeen ym. Kun rahaa ei kulu herkkuihin, autoon, eikä tupakointiin ja ruokaankin aiempaa vähemmän niin pystyy sentään jotain joskus hankkimaan.

Mutta muut elämän "ongelmat" on tietenkin yhä olemassa. Ei ole mitään "työtä", eikä tekemistä, mistä voisi ansaita edes vähän rahaa. En tiedä tuleeko sellaista enää koskaan. Haluaisin myydä jotain tavaraa, mutta en tiedä miten ja missä.. Kait se joskus ratkeaa. Yhä enemmän vaivaa, että äitini ja minun välillä on niin pitkä välimatka. Sekään asia ei nopeasti ratkea. Menee varmasti monta vuotta. Parisuhde tuntuu voivan tasaisesti ja hyvin. Näen siinä kehitysmahdollisuuksia. Toisaalta tykkään asua tässä, missä nyt ja toisaalta taas mielessä muhii mahdollisuus, että muuttaisi, jonnekin uusiin maisemiin, edullisempi asunto..Sekin ratkeaa kait aikanaan. Tällaisia mietteitä.

Silti voi aina tulla jotain yllättävää, joka muuttaa kaiken. Olen oppinut siihen, enkä pääse siitä ajatuksesta enää eroon. Olen varuillani ja elän päivän kerrallaan.

Tunnen olevani jossain välivaiheessa. Asioita on muuttunut parempaan suuntaan ja voisi muuttua vielä paljonkin, mutta vielä ei ole sen aika. Itse olisin valmis (ehkä) johonkin uuteen, mutta en siltikään täysin valmis. Mutta verrattuna siihen, etten enää ole jatkuvasti IM partaalla, kuten ennen, on tilanne parempi.

Lopetan nyt kirjoittamisen ja palailen taas joku päivä. Ystäväni Amassados, olet mielessäni ja toivon, että jaksat.
🙂🌻

Rakas AK, tulin taas tauon jälkeen kirjoittamaan kuulumisia. Onneksi se miehesi oikeusjuttu meni hyvin, eikä sen tiimoilta tullut yllätyksiä tai takaiskuja. Olin vihainen puolestasi kun kerroit miehen taas tupakoineen. Oletko päässyt asiasta jo eteenpäin? MInä olisin ollut niin raivoissani ja petetty jos vastaava olisi sattunut omalle kohdalleni. Lupaus on lupaus, oli asia mikä hyvänsä, ja kun sen lupauksen pettää, menettää myös luottamuksen pitkäksi aikaa. Asiasta riippuen ehkä kokonaankin. Esim. Exäni kohdalla en tule enää ikinä luottamaan häneen missään asiassa. Onneksi hänen varjonsa on hälvennyt jo elämästäni lähes kokonaan. Toisinaan silti mietin mitä tapahtuisi jos asiat olisivat olleet toisin, jos en olisi saanut hermoromahdusta ja jos en olisi heittänyt häntä ulos kodistamme. Olisinko edelleen kynnysmatto, nurkkaan jahdattu hiiri? Vai olisinko päätynyt suljetulle osastolle tai tehnyt IM? Minä olen ollut täällä palstalla kohta 3 vuotta ja sinä, AK olet kultaakin kalliimpi ystävä ollut koko tämän ajan. Olen ikuisesti kiitollinen, että tiemme on kohdanneet näin virtuaalisesti. Kuka tietää vaikka kohtaisimme jossakin muuallakin. Ehkä toisessa elämässä ellei täällä ja nyt. 😍🌻🙂🌻

Viimeisen viestini jälkeen päivät ovat valuneet vauhdilla eteenpäin. Siitä huolimatta, että alkuviikon päivät tuntuvat pitkiltä ja sisällöttömiltä, piristyn loppuviikkoa kohden ja keksin sinne enemmän toimintaa. Olin jälleen eräällä kurssilla, jonka toivon parantavan tulevaisuudensuunnitelmiani työelämän suhteen. Minulla on päässä visio mitä haluan tehdä ja olen ottamassa askeleita sen suuntaan. Pelottaa kuitenkin, että tässäkin asiassa, kuten kaikissa muissakin, joku muu ottaa kunnian ja onnistuu, minä en. Tähän asti aina joku muu on joko varastanut ideani tai ottanut kunnian niistä itselleen ja minulle on jäänyt vain toteaminen etten ole mitään. NYt en suostu jäädä toiseksi kellekään. Ja kaiken tämän ponnekkuuden keskellä sain kutsun työhaastatteluun! Työhön, joka ei liity mitenkään näihin omiin suunnitelmiini, mutta työhön, joka mahdollistaisi taas elämässäni monia asioita joihin nyt ei ole varaa. En uskalla innostua tästä, sillä niin monta pettymystä on käyty läpi viimeisen kolmen vuoden aikana. Tiedän olevani paras hakija ja täysin oikea ihminen kyseiseen paikkaan, mutta minä en ole siellä palkkaamassa joten en tiedä mitä tekijöitä arvostavat ja millaisena potentiaalina minut näkevät. Kun on itse istunut aiemmassa elämässään siellä pöydän toisella puolella lukemassa satoja hakemuksia ja tekemässä kylmää valintaa usein jo muutaman rivin pohjalta, on outoa kun asetelma on nyt toisin päin. Lisäksi olen odottanut vastausta eräästä toisesta työpaikasta jota myös hain, mutta sieltä ei ole kuulunut mitään. Nämä ovat siis lokakuun hakuja, pari niistä parista kymmenestä joita hain. Marraskuussa hakuja on sisällä jo neljä. Yrittämisestä kukaan ei voi syyttää, se on varmaa.

Minulla oli vielä joku ajatus mistä halusin kirjoittaa, mutta se katosi päästäni. Tulen myöhemmin uudelleen kirjoittamaan jos se muistuu mieleen.

Vauhti jatkuu ja tuntuu, että välillä elämä voi olla ihan mukavaa. En olisi kyllä 3 vuotta sitten uskonut kun elämäni ajautui kriisiin vanhemman kuoleman jälkeen, että tästä vielä nousisi entistä ehompi ihminen. Viime aikoina minusta on kuitenkin tuntunut että olen tasapainoisempi kuin koskaan ennen ja että olen pystynyt käsittelemään menneisyyden taakkoja sekä antamaan anteeksi itselleni omat epäonnistumiseni.

Mieli on varmasti virkeämpi nyt kun maassa on lunta ja kaikkialla on valoisaa. Kylmyydestä en niin välitä, enkä lumestakaan, mutta valoefektin takia tykkään. Pimeys on kuitenkin niin masentavaa. Vaatteet ei tuota enää päänvaivaa, vaikka kelit muuttuivat. Ostin viime vuonna todella kalliin talvitakin ja nyt hukun siihen. Viime talvena murehdin etten löydä enää kaupoista sopivia vaatteita, tarpeeksi isoja. Piti ostaa miesten toppahousut kokoa XXL. Nyt ne pyörivät päälläni. Kaikki. Onneksi olen pienentynyt niin paljon, että vanhat takit sopivat taas päälle. En olisi ikinä uskonut, että kokoon 38-40 mahtuminen tuntuu aivan mahtavalta. Ja etten ole enää XXL tai XXXL, vaan M. 😳 Ei ole tarkoitus kerskailla eikä leveillä, mutta kun vuosi sitten joulusyömisten jälkeen vaaka heilui yli sadan kilon, olin kuolla häpeään ja itseinhoon. Jokainen ylipainoinen tietää millaista on olla vankina omassa kehossaan. Siitä kun pääsee vapaaksi, on kuin uudestisyntynyt.

Uutta elämääni on vahvasti viitoittanut tänä syksynä eteen tulleet uudet ihmiset ja uudet asiat. Olen seurannut intuitiota ja toteuttanut vain asioita, joista on tullut itselle hyvä mieli. Taloudellisesti on vaikeaa, mutta räpiköin, koska nautin tästä nykyisestä vapaudestani. Valoa tunnelin päässä osoittaa sekin, että sain vihdoin kutsun työhaastatteluun. Se on alku. Tuntuu hyvältä etten ehkä olekaan ihan paska ja huono kun joku taho sentään minut huomioi. Paikka kiinnostaa minua, huonoihin en edes hae. Palkka oli myös hyvä. Aika näyttää onko tämä minun paikkani. Nyt olen sentään päässyt näyttämään kynteni ja esiintymään edukseni. Opiskellakin haluaisin, mutta ala joka kiinnostaa, ei tuota ammatillista koulutusta kuin yliopistossa tai aikuisopiskeluna. Yliopistoon minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. Ylioppilastodistus kyllä riittäisi, mutta esim. Matematiikan osalta olen unohtanut kaiken mitä ei muuten normaalielämässä tarvitse. En ikinä pääsisi läpi pääsykokeista. Aikuisopiskelutkaan ei onnistu ellei ole alan työpaikkaa pohjalla, jossa voisi tehdä sitten näyttötutkinnot. Ylipäätään olen sitä mieltä, että nykyinen koulutusjärjestelmä ei tue yhtään työtöntä ammatinvaihtajaa ellei halua duunariksi tai hoitoalalle. Ne ei ole minua varten joten kiitos vaan ei.

Miestä ei ole elämääni näkynyt. Olen ehkä vähän vaikea tapaus löytää. Mutta jotenkin uskon että jos sinäkin AK löysit oman miehesi niinkin sattumalta, löytyy se minullekin. Kuukauden kuluttua lähden pienelle matkalle. Ehkä silloin?

Palataan ☺️❤️☺️

Amassados, päätin kirjoittaa nyt, vaikka koen, että olen liian alakuloisella tuulella. Tai turhautunut/kyllästynyt juuri tänään. Olisi niin kiva, kun kerroit ihanan positiivisia kuulumisia elämästäsi, joista vilpittömästi ilahduin ja tunnen vieläkin sydämessäni lämpimän tunteen, kun luin kirjoittamasi uudestaan, niin olisi mukava olla yhtä positiivinen ja täynnä elämää, mutta juuri tänään on laskusuuntaus menossa. No, sille ei voi mitään. Parempi kuitenkin kirjoittaa, vaikka ehkä pelkään, että toisen hyvä fiilis laimenee, kun kirjoitan omia negatiivisia tunteitani, mutta toisaalta, oma fiilikseni ei ole kyllä koskaan huonontunut siitä jos toisella on huono päivä silloin, kun minulla on hyvä jne. Ja onhan nämä päivät sellaista aaltoliikettä, ettei aina ole yhtä hyvässä vireessä.

Eli ensimmäisenä ihan mielettömästi ONNEA onnistumisestasi noin suuressa painonpudotusurakassa! Olet todella onnistunut ja se on aivan mahtavaa!!! Tekisi mieli kysellä kaikki, että miten olet syönyt ja kuinka paljon liikkunut ja paljonko on painosi nyt ja ovatko rintasi pienentyneet laihduttuasi vai oletko yhä menossa siihen pienennysleikkaukseen ym. Mutta en viitsi niin tarkasti kysellä vaan olen vain tosi iloinen puolestasi! Sinä teit sen! Jippii! Aivan oikein kaikille niille, jotka ovat käyttäytyneet inhottavasti sinua kohtaan eli se "läskikerho", josta olet maininnut, ne paksut siellä ym. Heh, heh, mahtavat olla kateellisia! Harvoin olen kierolla tavalla iloinen, mutta tässä asiassa olen sinun puolesta. Kaikki mitä kerroit kuulostaa ihan mahtavalle.

Minusta on tuntunut viimeaikoina, että meillä kummallakin menee nyt elämässä paremmin. Vielä puoli vuotta sittenhän minäkin vietin päiviä makoilemalla sängyssä masentuneena/ahdistuneena ja ajoittain hautoen IM ja kaikkea roskaa syöden, en jaksanut liikkua paljonkaan lähes 90kg painaen, itseäni inhoten ja häveten jne. En nähnyt elämälläni juuri mitään tulevaisuutta. Nyt on kaamosaika ja minulla "pitäisi" olla se jokavuotinen masennus päällä, mutta eipä vain olekaan! En edes muista milloin olisin viimeksi makoillut päivällä sängyssä huonon mielialan vuoksi. Minulla on nykyään virtaa enemmän. On menemisiä ja tulemisia, selkeä päivärytmi. Viimeajat varsinkin on olleet päivät niin täynnä ohjelmaa, että välillä olen sen vuoksi ollut vähän väsynytkin välillä, mutta vain hetken. Terveellä tavalla. Olen aina ollut sellainen, että "liika sosiaalisuus" väsyttää minua. Kun on pitkään vilkasta ja kontakteja tavallista enemmän. Olen nukkunut hyvin, ulkoillut joka päivä jopa useita tunteja, käynyt yksin asioilla pitkin kaupunkia, sekä yksin lenkillä. Ennenhän en ole liikkunut koskaan yksin. Olen saanut muutamia uusia tuttavuuksia, joiden kanssa jutella, kun kohdataan jossain. Se on jo paljon! En tunne enää olevani niin eristynyt ulkomaailmasta, enkä tunne itseäni täysin kelvottomaksi. Olen pitänyt edelleen ruokavalion järkevänä. Paino on ärsyttävästi nyt jumittanut siinä rajoilla, ettei se siirry alle 80kg. 80-82kg sillä välillä sahaa! Argghh! No, jatkan sitkeästi niin eiköhän se siitä taas ala laskemaan. On tullut yksi uusi ystävyyskin. Paikka, jossa käydä kylässä jopa silloin tällöin. Toisaalta se on hyvä juttu, mutta toisinaan tunnen sen hieman rasittavaksi. Niin kauan olen ollut vailla ystävyyssuhteita, että olen erkaantunut sellaisesta. Mutta, kuitenkin, tunnen palaavani pikkuhiljaa takaisin normaaliin elämään. Kunhan ei vain mikään romahduttaisi tätä kehitystä.

Mutta välillä, kuten tänään, turhautuminen tulee jostain syvempää ja siihen sisältyy kyllästymistä siihen, millainen yhteiskunta ja osa ihmisistä on. Millainen on oma asema ja osa tässä kuviossa. Mihin sitä on itse menossa? Millainen on mieheni tulevaisuus? Entä äitini tuleva vanhuus? Sellaista sitä välillä pohtii. Tuntee avuttomuutta ja epävarmuutta. Tajuaa, ettei tässä enää olla nuoria, eikä nuoruutta mitenkään saa takaisin. Varsinkaan samaa ulkonäköä, kuin nuorena. Välillä on hankalaa hyväksyä, että on pian keski-ikäinen nainen ja alkaa sopeutuminen ajan kulkuun. Että ei ole ikuinen, kuten nuorena kuvittelee. Välillä tuntuu, ettei edes tunne itseään tai identiteetti on hajanainen. Ettei löydä enää tarkoitusta tai suuntaa elämälleen, vaikka motivaatioita siihen olisikin. Tuntuu, ettei enää kykene luomaan uutta elämää itselleen, ettei saa enää kontakteja yhtä helposti, kuin nuorempana. Että on syrjäytynyt kaikesta näiden vuosien aikana.

Onneksi sentään nykyään saan asioita aikaiseksi ja pystyn liikkumaan päivittäin ihmisten ilmoilla, enkä häpeä enää itseäni. Tuntuu, että nyt kun olen hoikistunut tämänkin verran, hiukset ovat paremmat ja jaksan silloin tällöin laittaa kevyesti meikkiäkin niin minuun suhtaudutaan esim kaupoissa eri tavalla. Saan parempaa palvelua, minut otetaan enemmän tosissaan, enkä enää näe kenenkään silmissä sitä hieman säälivän huvittunutta ja ynseää ilmettä, jota kohtasin ollessani (läski?) Ruma totuus, mutta totta kuitenkin. Ulkomuoto vaikuttaa jokapäiväiseen elämään ja siihen miten ihmiset meihin reagoivat niin se vaikuttaa todella paljon. 76kg on se maaginen raja, josta olen ennemmin maininnut, että muutun taas tasavertaisemmaksi yhteiskunnan jäseneksi. Nyt en ole edes saavuttanut vielä tuota painoa, mutta nyt jo saan kohtelua siihen suuntaan. Tuntuuhan se mukavalle, pitkästä aikaa. Olla muutakin, kuin näkymätön.

Voin ihan kuvitella, että kun tästä vielä hoikistun ja voin alkaa uusimaan vaatekaappiani vetävämpään suuntaan, kun käyn kampaajalla vaikka keväällä, laitan meikkiä ym niin en enää ole näkymätön ja minut huomataan, melkein kuin joskus ennen. Kuulostaa varmaan säälittävälle, mutta kyllä se parantaa elämänlaatua ja mielialaa huomattavasti.

Enää koskaan en aio palata niihin kiloihin takaisin. En koskaan! Läski elämä on nyt mennyttä. Alunperinhän olen ollut aina hoikka, enkä tunne oloani omaksi itsekseni pullerona. Olin hoikka siihen saakka, kunnes romahdin henkisesti täysin ja aloitin Mirtatsapiinin syömisen. Silloinhan minulle pamahti alle kahdessa kuukaudessa lähes 16kg painoa ja siitä alkoi lihavuuden matka. En syytä lääkettä kaikesta, mutta silloin tapahtui jotain.. Tietysti itse sitten masentuneena ahmin herkkuja ja kierre oli valmis. Mutta väitän, että sen lääkkeen jälkeen tulleet kilot ovat olleet paljon sitkeämmässä, kuin tavalliset "luomukilot".

Kiitos, kun otit osaa mieheni oikeudenkäyntiasiaan. Oli todellakin helpottavaa, että koko prosessi meni läpi ilman ikäviä yllätyksiä. Sehän tietysti oli minulle iso stressi koko juttu ja tietysti miehellekin. Nyt tuntuu taas, että ollaan vapaammilla vesillä ja helpompi hengittää, ei tarvitse miettiä ja pelätä sitä asiaa enää. Kyllä minä olen ylpeä ja tyytyväinen siitä, että mies on koko ajan myös nyt skarpannut eteenpäin ja kuunnellut minun näkemyksiä ja tahtoa asioissa. Savuttomuus on jatkunut (sen yhden lipeämisen jälkeen), ruokavaliota on keventänyt myös omasta aloitteestaan, koska minäkin olen tehnyt niin, liikuntaa harrastaa koko ajan enemmän ja pitää painonsa kurissa ym. Eihän se elämä hänellekään ole niin helppoa ollut viime vuodet. Entinen työnarkomaani ja erittäin hyvin tienaava mies, joka joutui ensin pitkälle sairaslomalle ja sitten eläkkeelle. Talous romahti ja aktiivinen työelämä vaihtui kotona nysväämiseen seuranaan krooniset kivut tauotta 24/7. Siihen päälle minun henkiset ja fyysiset sairastamiset, se että hän melkein menetti puolisonsa ym. Että siihen nähden, kyllä hän on myös tsempannut tosi paljon. Kun luen ja kuulen juttuja, kuinka kelvottomien miesten kanssa naiset elävät jokapäiväistä elämää (epärehellisiä, juoppoja, pettäviä, jatkuvaa väkivaltaa ym) Mieheni on sentään turvallinen, uskollinen, kotona viihtyvä, osallistuu kaikkeen, kehityskelpoinen, aikaansaapa, älykäs, syvällinenkin, rakastaa aidosti, haluaa elää minun kanssa loppuikämme, on hauska, nuorekas, pitkä, raamikas, komea ym. Niin olen kyllä tyytyväinen puolisooni, mitä nyt ajoittain kaipaan enemmän romantiikkaa ja hellyyttä, mutta se tuntuu olevan aika yleistä muillakin parisuhteessa. Tuskinpa oma suhteeni mitenkään huono on. Ollaan sentään seitsemättä vuotta yhdessä, kaikkien elämän vaikeuksien jälkeen. Joku muu mies ois minutkin jättänyt jo ajat sitten, en ole tosiaan ollut mikään Miss unelmien prinsessa, heh.

Mutta se siitä. Lopetan tältä erää. Jatketaan tsempillä eteenpäin ystäväni, ollaan päästy jo näin pitkälle! 🙂🌻 Palaan taas kohtuupian kirjoittelemaan. Saan edelleenkin sinulle näyn, jossa hoikahko, tummat hiukset omaava mies, jolla vakaa, maltillinen, ja järkevä luonne, hyvin asiat hallussa, eikä mikään pinnallinen, harkitseva, syvällinenkin. Minusta tämä mies on tullut lähemmäksi tässä näyssä. Ehkä hän ei ole enää hirveän kaukana. Mutta kuitenkin matkan päässä. Paremmin en osaa sanoa. Aika sen näyttää.

Tänään sorruin syömään herkkuja! Aamu lähti ihan reippaasti tavanomaiseen tahtiin. Jo aikaisin lenkille, joka tosin ei nyt maittanut entiseen tapaan. Tympi rämpiä lumessa ja pimeässä. Kotona tajusin, että mullahan on ihan jumalaton nälkä! Siis nälkiintynyt olo. Söin järkevää, ei auttanut. Mielessä alkoi pyöriä herkut ja tajusin, ettei mieliteko mene tällä kertaa ohitse. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi herkkuja ostanut. Saattaa olla, että olen himpun verran turhautunut siitä, kun paino jumittaa nyt samoissa lukemissa, eikä mene alle 80kg, kuten toivoisin. Tappelin ajatuksen kanssa, sitten vain annoin periksi ja lähdin kauppaan. Ostin pullapitkon, irtsareita 2e edestä, pienen suklaalevyn, lattejuomaa. Nyt olen syönyt palan pitkosta, muutaman irtsarin ja lattea pari lasia. Ja olo on..oksettava. Tekis mieli oksentaa. Tuli niin ällö olo. Tosin ruoalla söin muutaman perunan, mitä en yleensä syö. En tajua miten olen ennen pystynyt ahmimaan herkkuja päivittäin. Hyi helv..

Tympii, että sorruin. Toisaalta ei kovin paljon. Niin harvoin kuitenkin sorrun ja eipä tuo niin kamalaa jos joskus herkutteliskin.

Haaveilen rahasta. Haluaisin "nuorentaa" kasvojani. Kevyesti, ei mitään leikkauksia. Mutta, eipä sitä rahaa mistään tule, joten tällä naamalla jatketaan. Tänään tuli taas semmoinen olo, ettei mua kukaan enää huomaa. Tuntuu, että tämän ikäinen nainen on ihan ylijäämä-kamaa kaikkien silmissä.

😞

Tänään ei ole hyvä päivä. Huonoin päivä aikoihin.. Suurin osa johtunee, että valvoin yöllä monta tuntia, kun en saanut unta. Väsymys tekee alakuloiseksi jo itsessään ja kamala, harmaa ja räntäinen ilma ulkona ei piristä. Mutta, jotenkin tämä mieliala lähti laskuun jo eilen, kun ostin ne herkutkin. Eilen syömäni perunat ja sipuli lisäksi kiehuivat yöllä vatsassa ja olo oli ällöttävä. Siinä sitten valvoin ja rupsuttelin kuun loisteessa. Kuinka romanttista! (Naureskelen tuolle, koska olen niin väsynyt..)

En jaksa oikein hommailla nyt mitään ja tässä lojuessa on tänään erityisen vahvana noussut sisältä turhuuden ja häpeän tunteita siitä, että en ole missään töissä. En tiedä, miten tämä nyt on noussut pintaan. Minuahan on jo pitkään vaivannut enenevissä määrin se, kun jatkuvasti joutuu tilanteisiin, jossa joutuu selittelemään sitä, mitä tekee? Tai oikeastaan ei joudu, kun välttelee niitä tilanteita. Mutta pelko siitä, että kysytään. Se on koko ajan läsnä. Nyt, kun olen tavallaan "pitkästä erakkoudesta" palannut elämään niin, että käyn kodin seinien ulkopuolella ja saan jopa uusia tuttavia niin nyt se asia alkaa polttamaan ja olemaan ajankohtaisempi. Tuntuu, etten voi koko ajan selitellä jotain ympäripyöreää tilanteestani. Mutta en mitenkään pysty kertomaan, että olen jo ties monennettako vuotta kuntoutustuella mt-ongelmien vuoksi. Kun jotenkin tuntuu, etten ole tarpeeksi mielisairas. En tarpeeksi iäkäs, enkä tarpeeksi kykenemätön olemaan olematta tekemättä mitään. Toisaalta kuitenkaan en usko, että kykenisin mihinkään kovin vaativaan tai velvoittavaan "oikeaan" työhön. Eihän minulla edes oikeastaan ole työhistoriaa. En ole koskaan ollut "oikeissa" töissä. Pätkiä ja vuosia yrittäjänä, siinä se. Harrastellut. Tuntuu jotenkin musertavalle. Olen totisesti epäonnistunut jos yhteiskunnan silmin katsellaan. Ja tuntuu, että olen tähän asti huijannut itseäni ajattelemalla jotain muuta itsestäni. Tuntuu, etten voi olla enää kenenkään kanssa tekemisissä lähemmin, etten joudu selvittämään ja selittelemään asioitani. En tiedä miksi tämä häpeän ja arvottomuudentunne on tänään näin pinnalla. Kaikista eniten tympii se, että tiedän, etten ole täysin "lahjaton" ihminen, mutta silti elän elämää, kuin olisin kykenemätön tekemään yhtään mitään.

Ahdistaa, kun mietin mihin hurahti viimeiset kymmenen vuotta. Tai lähes kymmenen. Kolmikymppisenä vielä ajattelin huolettomammin, että minulla on aikaa vielä järjestää asiani ja sijoittua yhteiskuntaan. Sitten kaikki romahtikin. Tuli konkurssi, ero, mt-ongelmat, fyysinen sairaus ym. Ja sillä tiellä olen yhäkin. Ja pian täytän neljäkymmentä. Tuntuu, kuin vuodet olisivat menneet pikakelauksella suoraan roskiin. Parhaimmat vuodet. Ja mitä tästä eteenpäin?! Jos minulla on yleensä vuosia edessä niin jatkuuko kaikki näin? Etten voi enää koskaan rehellisesti kertoa ihmisille elämästäni. Ja siitä mitä teen? Tai en tee. En vain pysty hyväksymään sitä, että olen mielenterveyspotilas. Se on liian hävettävää. Ei se sitten olisi jos olisi ammatti mitä tehdä.

Tuntuu, ettei tietä ulos ole. Ja taas pyörii päässä sekin huoli, että äiti vanhenee ja on kohta vanhus. Pelkään mitä tulee tapahtumaan hänelle. Tuleeko vaivoja ja kuin pahoja ja miten voin auttaa, kun asun täällä kaukana. Tunnen jo valmiiksi suurta syyllisyyttä siitä, etten ole läsnä. Ja pelkään, että äidin vuoksi joutuisin muuttamaan takaisin sinne paikkakunnalle, jonka ajatteleminen jo saa ahdistumaan. Paikka, jossa minut kiusattiin mt-ongelmaiseksi.

Yhä enemmän pelkään vanhenemista ja sitä, että lopulta jään yksin. Äiti kuolee, mies kuilee minua aiemmin jos kaikki menee luonnollisesti. Minulla ei ole lapsia, ei oikeastaan sukulaisia. Ei isää, ei sisaruksia. Miten voi ihminen olla sössinyt elämänsä näin perusteellisesti ja olla näin yksin, lopulta. Ahdistaa ja lujaa. Kohta on pakko ottaa rauhoittava pilleri ja sitten ikävä kyllä, syön eiliset herkkujen rippeet. Vaakalle turha tänään mennä. Tässä tilassa ei pysty tsemppaamaan.

Palaan ☹️

Minullakin oli AK huono vire päällä viime viikon alussa. En saanut kirjoitettua tänne mitään, koska olin liian ahdistunut asioistani. Loppuviikosta fiilis parani mutta nyt se on jälleen nollissa tämän päivän tapahtumien vuoksi.

Viimeksi olin innoissani ja positiivinen sillä olin saanut työhaastattelukutsun ja olin todella toiveikas. Liikaa iloitsin. Enhän minä siihen työhön kelvannut. Mielestäni haastattelu meni hyvin, olin valmistautunut hyvin ja vastasin pätevästi ja aukottomasti kaikkeen kysyttyyn. Näin heti, että haastattelija piti minusta ja keskustelu oli luontevaa, vaikka huomasin, ettei hänellä ollut kovin paljon kokemusta haastattelujen tekemisestä. Kuten jo aiemmin olen monesti maininnut, olen itse entisessä elämässäni istunut tuon pöydän toisella puolella tekemässä niitä valintoja kuka otetaan ja ketä ei kelpaa. Olin aivan varma valinnasta, sillä haastattelijan puheet ja kehonkieli kertoivat, että hän oli vakuuttunut osaamisestani. Kysyttiin milloin voisin aloittaa jne. Voit siis AK uskoa, että pettymys oli todella melkoinen kun ilmoittivat hylkäyksestä. En ollut uskoa korviani enkä edes älynnyt siinä shokissa kysyä syytä. Tuskin olisi kertonutkaan, mutta en älynnyt kysyäkään. Nyt en saa ikinä tietää miksi en kelvannut. Seuraavana päivänä myös siitä toisesta hakemastani tehtävästä, johon olin vahvoilla, ilmoitettiin etten ole valittu. Minä en enää ymmärrä tätä prosessia. Mikä on kyllin hyvä? Milloin riitän? Jos haen työhön joka on alempaa hierarkiaa jota olen tehnyt eli siis olen ylipätevä tehtävään, onko se mikään syy hylätä?

Loppuviikko meni onneksi ohi vauhdikkaasti joten en voinut jäädä murehtimaan tilannettani. Työpaikan saanti olisi pelastanut talouteni. Olisin saanut laskut maksettua ja ruokaa joulunakin. Nyt mennään euro päivässä -linjaa. Ei rahaa oikeastaan edes siihen. Painon kannalta se on tietysti hyvä asia ettei ole rahaa ostaa herkkuja. Ja ilmeisesti kateus minun laihtumistani on päästänyt läskikerhon irti. Rouva Hyväksikäyttäjä on alkanut jälleen levitellä minusta perättömiä juoruja. Ovat ilmeisesti päättäneet Rouva Inhottavan kanssa, että koittavat savustaa minut ulos tuosta vapaaehtoistyöstäni ja mikäs sen oivallisempi tapa kuin väärien juttujen levittely. Olenkin odottanut milloin jotain tapahtuu, sillä olen nähnyt sen kateuden ja selän takana supinan aina kun näkevät minut. Tiesin, että eivät voi vaan antaa minun olla ja elää elämääni. Olen heidän hampaissaan niin kauan kun tuolla paikassa käyn. En halua jäädä poiskaan, sillä se on ainoa sosiaalinen verkostoni, mutta en tiedä miten kauan siedän kiusaamista. Sitähän tämä todellakin on, kiusaamista! Kaksi aikuista, keski-ikäistä ja sairaalloisen ylipainosta naista on ottanut silmätikukseen masentuneen ihmisen joka on omin avuin pystynyt palaamaan takaisin normaallikokoiseksi. Se on tälle kaksikolle liikaa. Rouva Kaiken-Osaava on myös potkaistu porukasta ulos, koska hänkin on laihduttanut eikä ole enää satakiloisten kerhossa. Läskinä pilkkasivat kilojani, koska olin turvonnut ja yleisin puheenaihe oli koko kevään se, etten kumminkaan onnistu laihtua ja että tulen lihomaan takaisin. Nyt sitten, kun olen laihtunut yli 20 kg, aletaan keksiä juttuja, valheita, jotta on jotain mistä puhua. Säälittävää oikeastaan. Todella säälittävää. Mutta ei se poista ahdistustani asian tiimoilta. Eron jälkeen tuo vapaaehtoistyö on tullut todella tärkeäksi ja tuonut sisältöä elämääni. Olen ahdistunut jos ja kun en pysty kohta enää tuolla käymään. En tiedä mitä tehdä. Rouvakerholla on myös suojelijansa, joten en ole varma kelle voisin edes uskoutua asiassa.

Näitä kun taas miettii, ei voi muuta kuin ihmetellä miksi maailmassa on tällaisia ihmisiä? Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni heidän vihan ja kateuden? Milloin tulee se aika, jolloin en ole keskellä näitä ihmissuhdedraamoja joissa jään aina altavastaavaksi ja saan selkääni? Milloin nämä ihmiset, jotka muita huonosti kohtelevat, saavat rangaistuksensa?

Tuomiopäivä on edessä kaikilla. Rouva Hyväksikäyttäjä tuntuu suuressa uskovaisuudessaan unohtaneen sen.

Toivottavasti sinulla AK menee paremmin. Kirjoita ja kerro kuulumiset 😍