Kiitos Marianne M🙂

Eilen oli aika vaisu päivä. Jonkinlaista häikkää tuntuu terveydessä olevan. Olen ollut tosi väsynyt, laihtunut muutaman kilon ja jonkinlaista flunssantuntua jatkuvasti. En tiedä onko suolistosta vai sitten se p*rkeleen lymfooma tullut takaisin.. Olen aika masentunut nyt. Aika lääkärille on torstaina meilahteen ja siellä kait asioista keskustellaan. Olen jotenin aivan tööt, tööt..en jaksa edes ajatella koko tautia, vaikka tietysti nyt ajattelen koko ajan. Jos se on tullut takaisin en tajua miten enää jaksan ja selviän siitä. Musta mieli sanoo, etten selviäkään. Eli tämä siis olisi sittenkin minun viimeinen kesäni. En oikein jaksa nyt kirjoittaa mitään järkevää tai positiivista, koska pelko alkaa vallata mieltä ja apeus...kait tääkin päivä tässä jotenkin menee..

Apea, AK.

AK, anteeksi etten ole kirjoitellut, ei vaan jotenkin ole ollut minulla nyt mitään kerrottavaa sinänsä ja olen päättänyt yrittää olla kokoajan liikaa analysoimatta olojani, joten siksi en ole niistä myöskään kirjoittanut. Olen pakomatkalla omaa itseäni ikäänkuin. Luen kuitenkin sinun kuulumisia. Harmi jos tänään tuntuu tuolta, toivotaan, että se vielä kääntyy paremmaksi ja torstaina kuulisit positiivisia uutisia uusimispelon sijaan. Varmasti olet myös ihan vaan uupunut ja väsynyt ja stressaantunut tästä kaikesta. Lähetän sinulle paljon kauniita ajatuksia ja ison rutistuksen 🙂🌻 Luin äsken hesaria ja siinä oli juttua Pekka Halosen suvun kesäpaikasta, näytti ja kuulosti hauskalta, aika kuin pysähtynyt sielläkin, ja joku sukulainen, taisi olla jo itsekin jotain 70-v. siinä kertoi, miten asui jonkun talvenkin itsekseen siellä torpassa, hakkasi halot ja oli vielä tosi luminen talvi... sanoi, että siinä mieli puhdistui. Uskon sen. Olisi ihanaa jos voisi hautautua yksinään johonkin piilopirttiin. Ehkä ottaisin sinut asumaan vaikka seuraavaan torppaan viereisessä metsässä niin voitaisi törmätä välillä siellä sammaleella samoillessamme 🙂👍

Haaveilen, ja toivon sinulle parempia aikoja kanssa. Minä yritän olla miettimättä omaa elämääni nyt niin hyvin kun pystyn ja keskityn vain olemiseen. (eihän se tietenkään kokoajan onnistu, mutta yritän olla lietsomatta sitä). Ainiin ja peruin oman jutteluaikani joka olisi ollut ensi ti, jään mahdollisuuksien mukaan vielä alkuviikoksi tänne mökille jos pystyn, koen että siitä enemmän hyötyä minulle...

Monange, kiitos vierailusta. Sinun meiningit kuulostavat tosi hyvälle. Olet varmasti oikealla linjalla. Hienoa! Olen puolestasi iloinen. Jokainen, vaikka väliaikainenkin mielihyvälle voitettu hetki on VOITETTU hetki!

Minulla oli pienen, pieni voiton hetki tänään. Aamupäivä oli tavallisen tympeä. Mies lähti käymään kaverinsa luona naapurissa. Yhtäkkiä nousin sängyltä ja tunsin halua alkaa järjestämään yhden vaatekaapin ja kaikki roinat pois sieltä. Niinpä sitten järjestin sen ja sitten vielä erään makuuhuoneen hyllykön, joka on täynnä tavaraa. Voi kuulostaa mitättömälle asialle, mutta en ole tehnyt tuollaista en herran aikoihin. Sitten menin vielä melkein tunniksi istumaan kuistille aurinkovarjon alle, vein ne roskat jätelaatikkoon ja kävelin (lyhyen) matkan naapuriin ja sieltä takaisin. Sitten istuin vielä miehen kanssa vähän aikaa tuossa ulkona ja nyt tulin sisälle. Kaikki tällainen pienikin on minulle rasittavaa, mutta tärkein oli se tunne, joka oli hetken, melkein normaali olo, en muista milloin viimeksi olisi ollut. Siis rauhallinen ja melkein tyytyväinen tunne, ei ahdistus tai paniikki ym. Ajattelin oikein, että "mitä ihmettä?" No, suhtaudun hyvin pessimistisesti, että noita hetkiä nyt kovinkaan paljoa olisi, mutta nyt ainakin oli ja parempi sekin, kuin ei koskaan. Tulikuuma helleilma kyllä väsytti nopeasti. Pakenin sisälle ja nyt lepään täällä. Pitäisi vähän ruokaa laittaa kohta. Onneksi nyt on pystynyt edes suhteellisen normaalisti syömään, ehkä sekin pikkuhiljaa alkaa vaikuttamaan, että jaksaa edes jotain. Olen varmasti päässyt fyysisestikin surkeaan kuntoon. Tämä on vähän sellainen "pohjalta ylös"-juttu..

Kaivoin pari edesmenneen Vaarini vanhaa sota-ajan albumia esille, meinaan niitä katsella ja Glorian Antiikki-lehteä (Sitä missä on Hanko-juttu). Jotain piristystä silmälle. Mutta ennen sitä lämmitän muussia ja nakkikastiketta, taidan vähän pilkkoa sinne suolakurkkua. Tulee vähän kuin stroganoffia. Minulla kun on vara lihota niin voin syödä mitä mua huvittaa. Tietty yritän muistaa ottaa myös vitamiinilisät ym.

Palataan, jahka olen taas hengähtänyt.

Jotain aikaansaanut, AK.

Minulla on ollut aivan kauheat pari päivää. En ala nyt seikkaperäisemmin selittämään, mutta on ollut mentaliteettipuoli taas aika lujilla. Eilen tosin jyrrättiin hammaslääkärillä poskihammastakin niin, että puoli päätä oli kipeä ja suu ei auennut kunnolla. Syömiset jäi huonoksi. Kamala stressi ja kuuma ilma. Nukkuminen mennyt 2 yötä ihan pers* Tänä aamuna taas se kello 4 legendaarinen ahdistuskohtaukseen herääminen, jossa yhdistyy väsymys, paniikki ja pumppu hakkaa. Eilen olin niin pohjalla, että otin päivällä 2 pamia ja nukahtelin. Aivan horroksessa. Siis hyvin epätasaista on meno ollut. Tänään tosiaan tuo 4 herääminen, sitten oli pakko lähteä aamusta asioimaan heti aikaisin (hirveää).

Sen jälkeen hieman helpotti, kun tulimme kotia. Enpä nyt mitään ihmeitä ole saanut aikaiseksi, mutta henkinen puoli edes hieman parempi. Voi Luoja, ajattelin taas, että kun joku hypnoterapeutti voisi hypnotisoida minun pään erilaiseksi. En tiedä olisiko hypnoosihoidosta apua minun ahdistuksiin ja pelkoihin ym. No, en varmaan saa ikinä niin paljon aikaiseksi, että edes soittaisin yhdellekään h-terapeutille. Ja homeopaatille en näköjään saa koskaan itseäni hinattua. Olen surkea!

Voi sanoa niin, että en oikein tiedä enää mistään mitään. En jaksa edes kirjoittaa mitään järkevää. Sen kun olla öllöttelen. Äsken nautin niin pienestä asiasta, kuin eräästä lemppariklassisesesta biisistä, kuuntelin sitä, hyvä etten yhtäkkiä rallatellut mukana..Vaikka näin kauheita päiviä ollut niin aina se hetken tyytyväisyys jostakin nostaa päänsä. Saisi vain olla pysyvämpi tila. Olen aivan liian sekaisin.

Välillä olen ollut niin kyllästynyt koko elämään, ja lähinnä itseeni, että se on purkautunut mieheenkin. Olen hänelle äkissyt ja jopa käskenyt painua v*ttuun (eli mopo on lähtenyt käsistä) Mies ei reagoi näkyvästi, mutta tietysti omassa päässään miettii tuollaisia sanomisia. Kyllä minua harmittaa, että noin ihanalle ihmiselle voin edes sanoa niin. Päässä vippaa tosiaan.

Pääni tuntuu nykyään aivan tohjolle. Keskittymiskykyä ei ole olemassakaan. Hirmuisen harmi, kun ei jaksa edes kirjaa lukea tai mitään sellaista. No, ehkä sellaisen aika tulee vielä joskus.

Myötätuntoa täältä..Ei mitään järkevää. 🙂

Ollut myös pari surkeeta päivää ja huonosti nukuttua yötä, sydänsurut hyökki yllättäen päälle ja pusersi niin, että piti alkaa itsarisuunnitelmia tehdä..Voi apua, jos on se epävakaa niin elämähän on yhtä mielialojen ja tunteiden kanssa tasapainoilua..Tuli sellainenkin fiilis, että mitäpä jos luovuttaisin ja laitostuisin, popsisin vaan pillereitä ja leijailisin hengellisissä. Hittoako minä valmistumaan ja taistelemaan "normaalin elämän" saamiseksi, kun ei siitäkään iloa pidemmän päälle ole näiden hallitsemattomien mielialavaihtelujen vuoksi.

Tämmöistä kohtausta pukkaa päälle, kuulumisiin taas ja ainakin hammaslääkäri on ohi..

Marianne, Kiitos rehellisen synkästä mietelmästä, joka toisaalta oli inspiroivan luova tummuudessaan. Tuttuja tunteita. Minulla menee aika huonosti. Olen kait vain lopullisen kyllästynyt kaikkeen jo kokemaani, nyt parastaikaa kokemaani ja (tuntemattomaan) tulevaisuuteen. Jonkinlainen yleisromahdus on käynyt minussa. Elämä on pelkkää tylsyyttä ja kauhua herättäviä ajatuksia. Ahdistusta ja apatiaa. Sitähän minun elämä. Makaan vain viltin alla, enkä jaksa MITÄÄN. Temesta on minimissä, mutta sitä en enää lisää, kun olen minimiin päässyt. Psyk.polin terapeuttikin tänään puhelimessa sanoi, että minun annos on jo niin pieni, ettei pitäisi tuottaa suurempia ongelmia jatkossa.

Fyysisiä vaivoja en enää täällä kerro. Niitä on. Ja kauhu tulee, että mistä ne kaikki johtuu? Olen taas miettinyt itsemurhaa. Se houkuttelee kovin, mutta edes energiaa sen todelliseen suunnittelemiseen ei ole. Jos saisin virtaa kintaaseen voisin jopa tehdä sen. Yhtäkkiä vaan päättäisin, että se oli tässä nyt.

Edelleenkin mies on ainoa elämäni ilo, mutta alkaa yhä enemmän masentaa, etten voi olla hänelle sellainen nainen, kuin ennen olin. Kyllä hän on ihmeellinen, kun jaksaa. Sitkeä. Kait minäkin tavallaan olen, vaikka romahtelen tuon tuosta. Mutta, silti olen vielä tässä, vaikkakin raakkina, laivanhylkynä, ajopuuna.

Huomenna alkaa elokuu. Haikea, kaunis kuukausi. Kesä on poissa. Yöt pimenevät. Lämmintä vielä. Tuuli tuo öisin syksyn tuoksun huoneeseen. Minä en enää tiedä, mitä ajatella elämästä? Onko sitä? Onko tämä vain olemista, mutta ei elämistä? Yksi asia on varma. Kukaan ei minua voi ymmärtää. Ei kukaan.

Luulen kuitenkin, että Rakkaus voittaa KAIKEN. Se on loppupäätelmä kaikesta, ehkä myös tästä kesästä. Minä alan odottamaan jo joulua, vaikka oikeasti en edes haluaisi herätä uuteen päivään. Miten se on mahdollista? Siihen en osaa vastata.

Lukeekohan kukaan enää tätä? Oisko joku niin sitkeä sissi, että vielä jaksais seurata mun elämää ja siitä valitusta? Tosin, en halua tahallaa valittaa, mutta eihän tänne kukaan kirjoitakaan jos kaikki on hyvin?!

Minulla on pallo sängyssä. Se on tämän harmaan päivän kohokohta. Nimittäin, energiat on yhä hyvin vähissä ja tuskin jaksan mitään tehdä. Todella masentavaa. Liittyy näihin minun miel.terv ja yleis.terv-ongelmiin, tosin en enää tiedä mikä johtuu mistäkin. Olen LETARGINEN (googlettakaa jos kiinnostaa, en jaksa selvittää) siihenkin voisi avun saada homeopaatilta, kun jaksaisi sinne raahautua. Verikokeissa kaikki muu kunnossa, paitsi maksa-arvo Alat on jonkinverran koholla (aikaisemmat kovat lääkitykset?maksavaurio?Temesta?) Vielä tulee lisää verikoekontrolleja.

Niin, se pallo. Mies Kultainen oli Cittarista ostanut mulle pallon, jota voin pompotella sisällä ja näin ollen saan edes vähän liikuntaa, koska mies muisti, että tykkään palloista (ei uskoisi, mutta olen joskus sata vuotta sitten pelannut jalkapalloa). No, jaksoin sitä vähän pompotella ja tykkään siitä niin paljon, että nyt se on minun vieressä, kun tässä löffään. Unelmoin, että jaksaisin oikeasti pelata sillä joku päivä.

Muutoin aika tylsä päivä. En jaksa eritellä. Palataan.

Hei,

Lukee kukaan sun kirjoituksia. Tässä on säätöä elämäni kanssa, en ole jaksanut mitään kirjoitella. Mutta joo. Jos et ole kirjoitellut vaikka pariin päivään, niin kyllähän minä(kin) mietin, että mitä siellä autiotalossa on tapahtunut. Tiedän niin tuon tunteen, kun ei jaksa keskittyä lukemiseen eikä edes tv:n katseluun. Ootko kokeillu äänikirjoja? Minä jäin koukkuun niihin aikoinaan juuri niiden hoitojen aikana, kun en jaksanut kuin maata sängyssä.

Jaksamista sinne pallon kanssa 😉 (mikä ihana oivallus mieheltäsi).

Lukee, lukee.🙂 No hyvä että verikokeet olivat suht.kunnossa! Vai että letarginen..Saitko mitään tietoa, että miten siihen voisi vaikuttaa? Vai onkohan se sitten seurausta sairastelusta, masentuneisuudesta ym. Jospa palloilusta vaikka mieli ja ruumis vähän virkoaisi- tai sitten ei..Eihän sille mitään voi, jos olo ei vain tunnu kohenevan.

Minä sain hieman asioitani eteenpäin, kun vajosin niin alas. Tänään on ollut suhteellisen normaali (omalla mittapuulla) päivä, ei ahdistusta kun tekee mieluisia juttuja.

Voimia ja kuulumisiin!

Rakas AK, KYLLÄ luen täälläkin. En vain uskalla alkaa omia asioita miettimään nyt kun koen, että vajoan silloin vaan syvemmälle. Pallo kuulostaa hauskalle ja taas pieni askel eteenpäin, minusta ainakin. Minä voin kertoa yhden asian kanssa miksi en ole kirjoitellut: hankin uuden pikkuisen kissanpennun ja se on vienyt aikaa kun eivät tule vielä ollenkaan toimeen vanhemman kissan kanssa, mutta koen silti että se oli hyvä päätös ja hiljaa hyvä tulee, niinkuin varmaan sinullakin... 🙂🌻

Pitkästä aikaa..nostelen tätä, ettei vallan vajoa unholaan. Vaikka just tällä hetkellä tuntuu, ettei olisi motivaatiota tätä kirjoittaa, koska en näe siinä mitään hyötyä. Siis siltä kantilta, ettei kellekään ole mitään hyötyä lukea masentavia jorinoitani.

Kirjoittelen pienesti. Energioitani säästellen. Olen nimittäin väsynyt, uupunut, masentunut, ahdistunut. Kaikkea noita vaihdellen ja yhtä-aikaa. Lääkärissä olen laukannut oikein urakalla. Olen tunnistanut itsessäni saman kuoleman ja sairauksienpelon/ahdistuksen, jota podin nuorempana monta vuotta. Ja kun on vielä oikeita somaattisia oireita ja henkisiä oireita sekaisin niin arvatkaapa onko kohta soppa valmis..minua väsyttää, olen laihtunut, ruoka ei maistu, ahdistun, masennun..olen varmaan kuoleman kielissä..apua, pumppu hakkaa taas..minulla on sydänvika, kohta kuolen..ja tästä seuraa paniikkikohtaus jne.

epäilemättä minulla on ahdistushäiriö ja masennus. Mahabakteeri on myös jälleen valloillaan (epäilinkin sen olevan, kun koko heinäkuun olo muuttui surkeammaksi..) Siihen on nyt taas lääkekuuri, mutta on selvää, että lääke ei minua enää siltä pelasta lopullisesti vaan tarvitaan "se" operaatio tai muuten saan sanoa lopullisesti morjens terveydelleni. Järjestelen juuri asioita sen kannalta ja erinäisiä lähetteitä on laitettu menemään lääkäreiden taholta. Että meni puoli kesää pilalle tämän paskataudin ja henkisten oireiden vuoksi. Kyllä, mies on edelleen sitkeästi matkassa vaikka en todella tajua miten se jaksaa mua? Mun takia meidän elämä on todella kummallista ja tylsää. En ole jaksanut juuri missään liikkua ja sehän se tylsyyden tekee.

Järjestys: Ensin tuo maha pitää saada kuntoon. Sitten pitää alkaa tekemään jotain psyyken hyväksi. Helposti sanottu. Pitkä taival. Ja siinä samalla pitää tehdä juttuja, joista mies tykkää ja jota ilman on jäänyt koko kesän, raukka. Ei ole käyty mökillä, ei yhtään missään. Tunnen luissani, että mies on sisimmässään kiukkuinen, kun kesä on mennyt pilalle. Kyllä se minuakin tympäisee, mutta en nyt niin hirveästi jaksa ajatella koko asiaa. Mennyt mikä mennyt.

Kuumuus halvaannuttaa! Trooppinen, kostea, paahtava, kuuma. Hyi helv.. Minä en kestä kuumuutta. Niinpä en mene ulos. Olen nytkin ollut 3 päivää sisällä. Pääosin makoillut ja odottanut,että lääkkeet alkaisivat jeesata ja saisi itsensä edes tavalliseen normihuonoon kuntoon sieltä pohjalta.

En ole enää varma uskonko siihen, että minusta voisi tulla ihan normaali ihminen. Tällä hetkellä usko on heikko. Ainoastaan usko Taivaan Herraan on jotensakin voimissa. En pyydä liikoja. Vain että pysyisin enemmän toimintakykyisenä ja elämä olisi hieman normaalimpaa.

Oi, haluaisin vielä nähdä ne tienvarsien ylikukkineet kasvit, kesäkukat, heinät. Ne, jotka ilahduttivat minua koko kesän. Haluaisin vielä nähdä sen rannan Sipoossa. Näin kuumalla en lähde autoon ajelemaan. Tulisi viileämpi keli niin sitten.

Illat ovat ihania. Kun tulee jo pimeä. Pimeä on rauhoittava. Silloin virkistyn ja haluaisin vain valvoa ja syödä koko yön🙂

Aamut ovat ankeita. Olen kait aika pahasti masentunut. En oikein jaksa kirjoittaa mitään järkevää. Yritän vähän syödä.

Olisi hirveän mukavaa kuulla teidän kuulumisia, jotka mahdollisesti tätä jaksatte lukea. varsinkin Monange, mietin mitä sinulle kuuluu? Marianne? Timppa? Ja kaikki muut? Minä olen niin vähän tekemisissä ulkomaailman kanssa, että olisi tervetullutta sosiaalisuutta kuulla/lukea kuulumisia tätä kautta.

Moi AK, olet kanssa ajatuksisani kyllä. Isoin syy, miksi en ole enää kirjoittanut tänne, on myös se, että tajusin yhtäkkiä alkaa pelkäämään, että mitä jos kaikki tutut / työkontaktit löytävät nämä horinani ja sitten paljastuu, että olen ihan sekaisin???! se olisi ihan hirveää...😐 Kun nämä on julkisia. Se on alkanut minua kovasti ahdistaa. vaihtaisin paljon mieluummin kuulumisia yksityisesti. Voivoi..

Tänään olin ennen töitä aamulla aikaisin viimein lääkärissä taas, hän on kyllä ihan hurjan mukava ja sympaattinen, olen todella iloinen, että olen juuri tälle lääkärille saanut puhua. Eihän hän tietenkään voi minua tämän enempää kuunnella, mutta ymmärtää hyvin. Ja puhuttiin sen edellisen juttelutuokion niistä kaksisuuntaisen epäilyistä, ei hänkään usko, että minulla sitä olisi, ja juteltiin paljon siitä epävakaasta, esitti kysymyksiä, ja oli kanssa aika vakuuttunut, että ennemmin on se, ja halusi tähdentää, ettei se ole aina persoonallisuus"häiriö", vaan osa ihmisen persoonaa yms. Sitten laittoi minut vielä verikokeisiin, että tarkastetaan kilpirauhasarvot. Se oli fiksu juttu varmasti. Ihan vaan tarkastaa sekin, koska masennus ja väsymys voi olla oireita siitäkin, jolloin lääkitys tietenkin ihan eri. Jotenkin on ollut parempi olla, aika yhtäkkiä nousin vähän sieltä ihan totaalipohjalta missä olin, en nyt mitenkään todella onnellinen saatika iloinen ole, mutta tunnun pärjäävän vähän paremmin. Ehkä napit auttavat. en uskalla niitä lopettaaa, mutten haluaisi annosta nostaakaan ja se oli lääkärin mielestä kanssa ok.

En usko enää löytäväni ketään miestä, jota haluaisin rakastaa, joka herättäisi sen tunteen minussa. nyt ajattelen lähinnä, että on helpompi olla yksin ja ilman niitä ongelmia mitä suhteet aina tuovat.. vaikka toki kaipaisin sitä Suurta Rakkautta. en vain tiedä onko sitä olemassa missään muualla kuin omissa haaveissani. Pakenen siis niihin. Elän paljon kuvitelmissani pääni sisällä muutenkin. saan siitä jotakin voimaa.

Tsemppiä AK ja jos vielä tarvitset apua "siinä", niin olen kyllä valmis ja toivon, että sinulla menisi pikkuhiljaa, pienenpienen hiiren askelin vähän kohti parempaa tulevaa... 🙂👍

Voi Monange Rakas🙂

Olipa niin kiva kuulla sinusta! Minulla on viimeajat mennyt aika huonosti. Fyysisesti olen voinut huonosti, sekä henkisesti. Ne kaksihan tietysti menevät käsi kädessä. Mieli on ollut aika musta. Tuonelan virrassa olen kait varpaitani uitellut.

Luulenpa, että olotilani on pitkälti kiinni siitä, että nukun ja syön huonosti. Herään yhä vielä joka aamu stressaantuneena 4-5 aikaan, jolloin sydän takoo ja kuvottaa. Tosin fysiikkanikin on jo niin palasina tuon superbakteerin vuoksi, että en edes voi koskaan alkaa voimaan hyvin, ennenkuin se on lähtenyt minusta ja sekin on pitkä kuntoutuminen ja kun menossa on vielä kuntoutuminen niistä aikaisemmista, rankoista hoidoista on siinä soppaa kerrakseen, eikä kait ihme jos mielikin jo masentuu ja väsyy.

No, nyt on aika varattu siihen toimenpiteeseen (jännittää niin paljon) ja "se" asia on kunnossa, siis se skeidaaja.. Se tulee "firman" puolesta eli samaan pakettiin sen operaation kanssa. Kiitos kultainen, että olisit vieläkin ollut valmis auttamaan. Olet selvästi hyvä ihminen. En unohda sitä koskaan🙂 On niin harvinaista tavata tässä maailmassa hyviä ihmisiä. Sitä oikein aina hämmästyy, kun sellainen osuu kohdalle, että onko tällaisiakin olemassa?

Hienoa, että koet olosi hieman paremmaksi ja sinulla on työ jne. Olen varma, että lopulta sinun käy todella hyvin. On sellainen tunne. Rakkausasiat ovat maailman mutkikkaimpia silloin kun niissä on jotain ongelmaa. Varmaan ärsyttävästi sanottu, mutta olet vielä nuori ja sinulla on niin paljon mahdollisuuksia vaikka se ei nyt siltä tuntuisikaan. Muutama vuosi ja sinulla on mies ja lapsi (tyttö) näin näen sieluni silmin.. Olet muutaman kilon lihavampi ja hymyilet onnellisesti. Nyt et sitä usko🙂🌻

Minulle kait oikeasti kuuluisi jokin mielialalääkitys, mutta edelleenkää en halua/uskalla mitään aloittaa. Yritän vain pärjätä. Kun saisin ensin fysiikkani parempaan kuntoon, että jaksaisin edes lähteä hakemaan jotain apua jostain..ehkä sitten kuitenkin homeopaatilta ja/tai hypnoositerapiasta, vyöhyketerapiasta, akupunktiosta, onhan niitä.

Minäkin elän paljon pääni sisällä. Oikeastaan kaiken aikaa. Nytkin kuuntelen haikeaa viulumusiikkia ja vain makoilen ja mietiskelen.. Kuten sanoin, minä olen niin pohjalla, että minun täytyisi saada ihan perusasiat kuntoon ennenkuin voin mitään isompaa ajatella.

Kiva, että toivot minulle hyvää🙂 Niin minäkin sinulle!

Eikö ulkona olekin jo syksyistä? Meidän kesä meni niin nopeasti. Autumn Leaves soi eräs päivä ja sinä tulit mieleeni. Tätä kesää elin sinun mökkireissujen kautta. Ne olivat kohokohta ja tunnelmallista. Taidan olla aika hölmö. Minulla ei ehkä mene kovin hyvin, mutta tahtoa parempaan on ja onneksi ihana mieheni, joka vain jaksaa olla rinnallani, vaikka elämämme onkin erittäin rajoittunutta lähinnä minun ongelmien vuoksi. Osaanko edes arvostaa tarpeeksi?

Aika ajoin olen ollut kuitenkin elämään kyllästynyt ja pettynyt. Ei tämän näin pitänyt mennä.. Itsemurha-ajatuksista en enää saa mitään lohtua, enkä niitä paljon mietikään. Oikeastaan sekin on surullista, ettei minulla ole enää niitä lohtuajatuksia. Tuntuu, ettei ole mitään.

Tämä on nyt jokin kumma vaihe. Toivottavasti saan jotain helpotusta jostain. Toivon, että sinäkin jaksat ja ymmärrän kyllä ajatuksesi, että jokin työkontakti voisi lukea tätä. Ehkä kuitenkin aina välillä vierailet täällä ja jätät jonkin merkin itsestäsi. En itsekään varmaan jatkossa joka päivä täällä vietä aikaa vaan toivottavasti elämäni alkaa hiljalleen saada uusia uria ja saan sitten ilmoittaa jotain parempaa.

Halaukset sinulle enkeli🙂🌻

Moi AK ja Monange, kiva kuulla sinusta myös. Paljon paremmalta vaikuttaa M tilanteesi ja minäkin sanon ärsyttävästi, että olet vielä nuori ja ehdit sen sopivan ihmisenkin löytää. 🙂

No oma tilanteeni (yritän myös säilyttää anonymiteetin, niin en viitsi kaikesta kertoa) on nyt sellainen, että päätin luovuttaa..On aikaa psykiatrille ja psykologille. Olen mielestäni tehnyt tarpeeksi tilanteeni parantamiseksi, enkä jaksa enää olla se vahva ja positiivinen ihminen. Taannun mustaan angstiin joksikin aikaa..ja ehkä tyhjyyteen katoan hetkeksi.

Marianne, varmasti aivan oikea ratkaisu. Olet järkevä ja rohkea nyt.

Minä olen melko lailla lastuna lainehilla. Melkein vain katson mihin suuntaan elämä kuljettaa tästä. Vaihtelevia ovat päivät. Eilen aamusta oli aika siedettävää. Niinpä lähdimme ajelulle erääseen luontopaikkaan ja hieman aikaa kävelimme sileitä kallioita ja ihastelimme syksyyn kääntyvää metsää, sen moninaisia sammaleita ja oksia, lehtiä, kiviä. Se hetki oli ihana. Tunsin elämän itsessäni, kuten aina luonnossa. En ollut niin pitkään aikaan edes ulkoillut missään. Sitten vielä kaupan kautta kotia ja kotona iski kohta kauhea väsymys ja AHDISTUSpaniikki. Tipahdin johonkin epätoivoon ja kauhuun. Päässäni pyöri ajatus mennä jonnekin osastolle tai ensiapuun tms. Mutta tajusin, ettei ne siellä voisi minua mitenkään auttaa. Korkeintaan tarkkailla ja antaa jotain rauhoittavaa. No, sitä voin ottaa kotonakin ja mennä pitkäkseni. Hetken aikaa tuntui, että teen jotain hullua, kuten vaikka viillän itseäni veitsellä käteen (en ole koskaan satuttanut itseäni). Pyörin hermostuneena ympäri asuntoa ja lopulta otin rauhoittavaa ja menin viltin alle.

Luulenpa, että mulla on ollut niin hirveästi paineita ja stressiä, pitkään masennusta, ahdistusta, että alan olla henkisesti äärirajoilla. Ja kun fysiikkakin on huono. Eli siis kaikki on huonoa..huoh. Aamulla jouduin käymään labrassa verikokeissa ja koko matkan sinne minulla oli aivan sekava, poissaoleva, ahdistunut olo. Mainittakoon, että heräsin taas neljältä aamulla. No, siellä kun odotin vuoroani alkoi ahdistus syventyä ja jotenkin tuli sellaisia sekavia oloja, että menen ja sanon jollekin hoitajalle, että minulla on sietämätön olo ja tarvin apua. Sitten jopa mieheni seura alkoi ahdistaa (mikä nyt on jo aivan outoa) Sitten minun oli pakko sanoa miehelle, että minä varmaan kohta romahdan henkisesti. Mies tsemppasi minua ja tyylinsä mukaan ei mitään alkanut kauhistella (varmaan jo tottunut minun sekoiluihin) Vielä verikokeenottajan luo mennessä minulla oli sekava, poissaoleva, hutera olo. Autossa, kun lähdimme pois sairaalalta kerroin miehelleni siitä eilisestä, että tuli niin ahdistunut olo, että meinasin lyödä itseäni puukolla käteen. Sanoin, että taitaa alkaa paineet menemään överiksi. Mies tuntui ymmärtävän, vaikka selvästi hieman säikähti. Tämän jälkeen ajelimme vähän aikaa ja olo alkoi hieman helpottaa. Nyt kotona loppupäivän on ollut ihmeenkin reipas olo, vaikka olen jo tottunut siihen, että se yleensä "ennustaa" uutta romahdusta. Kuulostaa negatiiviselle, mutta näin se vain on aina mennyt.

Heinäkuukin oli niin kamala. Väsyttävä. Kurja. Fiasko. Koko kesä suoraansanottuna meni aivan itse edestään. Voi, kun syksystä tulisi edes parempi. Yhden aikaan soitti terapeutti psyk.polilta. Minulla oli puhelinaika. Kerrankin olin sen verran virkeä, että jaksoin puhua ihan järjellisiä ja suht normaalisti. No, en tiedä oliko siitä apua, mutta puhelu tuli suoritettua kunnialla. Sanoin, että nukkuminen on ihan huonoa. Minun pitäisi ottaa Tolvonia, jota on kaapissa. En ole viitsinyt edes kokeilla. Ehkä pitäisi pienellä annoksella. Muistan vielä Ketipinor-shown, enkä ole kovin innostunut. Pakko kuitenkin jotain on keksiä siihen nukkumiseen. Tulen hulluksi jos en saa parempaa unta.

Aika sekavat on ajatukset. Mitään muuta en haluaisi, kuin tulla hieman paremmaksi ja virkeämmäksi ja saada taas elämästä enemmän kiinni. Että jaksaisin enemmän ja nauttisin edes joskus elämästä. Aikalailla on elämänilo ollut kadoksissa viime aikoina.

Tänään oli paras hetki, kun kuuntelin Tapani Kansan "Kalajoen hiekat". Junttimusaa, mutta ihanaa! Silloin taas tunsin elämän suonissani, tuli kultaisia muistoja mieleen "vanhoilta" ajoilta. Tuollaiset biisit ovat niin nostalgisia. Silloin aina tiedän, että minulla menee paremmin, kun jaksan kuunnella muutakin musaa, kuin klassista tai hengellistä. Vaikka ei tässä todellakaan mitenkään "hyvin" mene, mutta ainakin hetkeksi saan kiinni jostain, mitä elämäksi kutsutaan.

Minulla tulee niin haikea olo, kun seuraan nykyään ihmisiä. Kuinka reippaita, kauniita ja täynnä elämää. Naurua. Huolettomuutta. Tekisi mieli sanoa, että olkaa kiitollisia, että elätte normaalia, hyvää elämää, sillä te ette tiedä mitä on, kun sen menettää. Olla elävä kuollut. Aivan kuin tarkkailisin ihmisiä jonain toisena lajina, kuin itse olen. Tottapuhuen minulle tulee usein tunne, että olen jokin henkiolento enemmän kuin ihminen. En tiedä miksi? Ehkä ulkopuolisuuden tunne maailmaa kohtaan korostuu. En tunne olevani yhtä tämän maailman kanssa, vaikka ehkä toivoisin.

Toivoisin aika vähän. Että olisi parempi vointi. Että jaksaisin autoajelun, nauttien siitä, vaikka päiväreissun jonnekin vieraaseen kaupunkiin. Jonnekin kirppikselle. Että löytäisin vaikka kauniin pöytälampun syksyksi (on minulla jo muutama). Että vatsani sietäisi minun syödä vaikka lihapiirakan kahdella nakilla kotia ajellessamme. Että kotonakin vielä hyvä olo jatkuisi. Sytyttäisin lampun illan hämärissä ja tuntisin eläväni!