Taas on viikko vilahtanut. Ilmat on olleet hyvät ja päivät mennyt lähinnä lenkillä käydessä, kotitöitä, kaupassa käyntiä, välillä koiran kanssa. Ei sen suurempia tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Tänään olin tyytyväinen, kun jaksoin hölkätä enemmän. Pätkiä vain, mutta enemmän kuitenkin. Painoa pitää saada alemmaksi niin luulen, että helpottaa sitten. Muistelen, että 75kg jaksoin jopa juosta. Olen syönyt pääosin järkevästi. Salaatteja, ruisleipää, hedelmiä, kanaa, kalaa. Mutta on herkkujakin livahtanut väliin. Niistä voisi kyllä taas nipistää. En ole nyt niin seurannut painoa. Se pysyy siinä 82kg pintaan, kun liikkuu päivittäin. Pitäisi saada alle 80kg ennen joulua. Tai oikeastaan pakko saada!

Koin sellaisen positiivisen asian ulkonäön suhteen, että eilen pitkästä aikaa laitoin hiukset auki, kun lähdin ihmisten ilmoille. Hiukset on olleet pitkään niin lyhyet ja huonot, etten ole kehdannut pitää auki. Nyt ne on kasvaneet alle hartioiden. Latvat pitäisi tasoittaa. Ei ole varaa mennä kampaajalle. Vähän suttuisen näköiset, mutta päätin, että totuttelen välillä olemaan hiukset auki. Minullahan oli "entisessä elämässäni" pitkät ja paksut hiukset, jotka sitten lähti kokonaan päästä sairauden vuoksi. Se oli kova isku. Hiusten laatu ei koskaan palautunut yhtä hyväksi, mutta sille ei voi mitään. Paljon ohuemmat ne on nyt. Luiruletti. Mutta mitään lyhyttä tukkaa en ala pitämään. Toive on, että hiukset tulisivat vielä paremmaksi, joskus. No, pesun jälkeen jätin auki ja vähän pöyhötin niitä, ettei ole niin littanat. Meikkiä ei paljoakaan ollut naamassa. Mitta se tunne, kulkea hiukset auki, kuin ennen vanhaan.. Se oli ihana tunne ja olin kuin eri ihminen. Tunsin itseni itsevarmemmaksi. Enemmän omaksi itsekseni. Mieskin katsoi minua jotenkin eri tavalla, ihailevasti. Ja muutama vieras mies katsoi selvästi kiinnostuneena. No, tänään olen taas ollut hiukset kiinni, mutta en unohda tuota kokemusta!

Ensi kuun vaihteessa on tiedossa reissu. Äitini luokse ja erään miehen sukulaisen luo. Yövymme matkalla. Minua jännittää vähän koko reissu. Äidin luonahan kävin viimeksi keväällä. Aion leipoa ja järjestää tarjottavat. Äiti maksaa bensarahat. Toisaalta oikein odotan, että nähdään taas. Mutta pitkä automatka jännittää ja tielle pomppivat hirvet pelottaa, kuten aina. Mutta, eiköhän se siitä suju. Muutakin kaikenlaista ohjelmaa on. Hyvähän se, että on. Vähän enemmän elämässä kiinni. Monta vuotta mennyt elämästä "hukkaan" sairastaessa ja masennuksissa.

Palataan! Amassados olet mielessäni 🙂🌻

Hei rakas AK 🌻🙂🌻
Ihanaa, että kirjoitit jälleen kuulumisia. Minulla on ollut melko kiireinen pariviikkoinen jakso ja vapaa-aikaa on ollut vähän. Tai kyllähän työttömällä sitä aikaa on, mutta en ole oikein löytänyt sellaista hetkeä, että pystyisin keskittyä kirjoittamiseen. Olen ollut pari viikkoa yhdellä työllistämistä (toivottavasti) edistävällä kurssilla ja se on vienyt energiat. Kurssin myötä olen miettinyt pystynkö edelleenkään kokopäiväiseen työhön kun väsyn osa-aikaisestakin koulutuksesta. Tämä koulutus ei ollut työkkärin osoittamaa, vaan ihan itse etsimääni oman alan kiinnostukseni mukaan. Sisältö on ollut antoisaa ja sosiaalisten tilanteiden pelko vähäisempää kun odotin. Edelleen silti kurssin alkaessa iski paniikki ja halusin perua koko jutun, mutta sain työnnettyä nämä ajatukset taka-alalle. Eilen kotiin ajellessa ihailin itseäni kuinka itsenäisesti ja määrätietoisesti pystyn nykyisin kuitenkin toimimaan. Olin ylpeä itsestäni, että ennen olin täysin vieraassa kaupungissa täysin exän varassa ja pelkäsin liikkua missään yksin. Pelkäsin eksyväni. Enää en pelkää. Olen eron jälkeen liikkunut kaupunkia ristiinrastiin ja osaan jo kulkea melko hyvin ilman navigaattoria. Olen aina pitänyt autoilusta eikä ajaminen ole mikään ongelma. Eilen ilta-auringon valaistessa kaupungin kattoja moottoritien päässä nautin ajamisesta, vapaudesta, itsenäisyydestä, riippumattomuudesta ja olin onnellinen kaikesta mitä sillä hetkellä olin ja tunsin.

Paino on jatkanut tippumista odotetusti. Tällä viikolla eräänä aamuna vaa'an mittarissa oli 7-alkuinen luku ja meinasin lentää selälleni! 😮 Oli pakko kiivetä uudelleen siihen varmistaakseni tuloksen. No, ilo oli ennenaikainen, sillä vielä ollaan kasin puolella, mutta ei paljon eikä taatusti kauaa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että paino on pudonnut nyt lähes 20 kiloa vuodenvaihteesta! En olisi uskonut, että pystyn tähän mutta toisaalta, miksi en pystyisi? Eihän lihomiseni ollut yksistään minusta johtuvaa vaan lääkkeiden ja elämäntilanteeni ansiota. Minulla on toimiva dieetti, jossa en näe nälkää. Päinvastoin välillä annoskoot ovat niin suuria että kestää kolme varttia ennenkuin lautanen on tyhjä. Mutta on täysin eri asia syödä lautasellinen vaikka raskasta pastasoosia kuin kevyttä salaattia ja muita kasviksia. Olen myös katsellut youtubesta paljon videoita laihdustusleikkauksista ja saanut sitä kautta paljon hyödyllistä tietoa. Esim. Erään naisen ruokavalioon kuului vain makkara, valkoinen paahtoleipä ja suklaa. Laihdustusleikkauksessa proteiiniköyhästä ruokavaliosta tuli ongelma sisäelinkudosten ollessa niin hauraita, että suolen tuli verenvuoto oli siitä, että lääkärit siirtelivät elimiä päästäkseen tekemään mahalaukun ohitusleikkausta. En halua päätyä sellaiseen tilaan ikinä, joten nyt on korkea aika tehdä asialle jotakin. Keskivartalorasvan vähetessä olen huomannut hengityksen olevan helpompaa enkä tiedä kuorsaanko enää. Ennen en kuorsannut, mutta lihavuus aiheutti kuorsaamisen koska kaikki ylimääräinen lihavuori rinnassa valui kurkkuun ahtauttaen hengitystä. Nyt tilanne saattaa olla jo toinen, koska keskivartaloni on pienentynyt merkittävästi. Minulla on nykyisin jopa vyötärö. Ei pelkkä pallo.

Viime viikolla olin jälleen eräässä vapaaehtoistyöhöni liittyvässä tapahtumassa ja siellä eräs nainen ihmetteli laihtumistani. Tuntui hyvältä kun sen joku huomaa. Tämä oli nyt kolmas ihminen joka on noteerannut etten ole enää se jouluinen rasvasäkki jonka naama oli turvonnut tunnistamattomaksi ja jonka maha oli kuin kaksosia odottavalla äidillä viikkoa ennen synnytystä. Päätin, että vuoden lopulla aijon juhlistaa laihtumistani ja paluutani takaisin omaan kehooni menemällä kampaajalle. Maksoi mitä maksoi. Aijon tehdä jonkun radikaalin muutoksen vaihtamalla värin toiseen ja ehkä vihdoin leikkauttamalla hiukset johonkin malliin. Ehkä sitten uskallan minäkin kulkea hiukset auki☺️❤️

Joten summasummarum: kaikki on tällä hetkellä aika mallillaan. Olen tasapainoinen ja tunnen onnellisuutta asioista, joita elämässäni on. Jos jostain pitää valittaa, on se Poju. Luulen, että AK ymmärrät kertomattakin kuinka hankalaa voi olla päästä eroon ihmisestä joka ei halua ymmärtää ettei parisuhteella ole tulevaisuutta. Se tuntuu olevan loputon suo.
Nyt on kuitenkin mentävä joten jätän ruotimisen seuraavaan kertaan.

Halaukset sinulle AK. Olen iloinen, että olet ystäväni ja kannustajani täällä😍☺️❤️☺️🌻🙂🌻

Amassados ☺️❤️🙂🌻

Nyt istun alas ja kirjoitan tänne. On ollut mielessä jo monena päivänä, mutta jotenkin sopivaa hetkeä ei ole ollut. Tai oikeaa mielialaa. Minulla on ovispäivät menossa ja se on aina "pienimuotoinen" pms-kriisi. Toisin sanoen muutama päivä, kun mieliala ja vireystaso notkahtaa ja tietyt fyysiset oireet ottavat valtaa. Jännä, että nuorempana en edes tiennyt koko ovis ja pms-asioista mitään, koska minulla ei ollut oireita niistä. Ikä tuo mukanaan kaikenlaista. Olen kuitenkin huomannut, että enentynyt liikunta ja painonlasku on vähentäneet tai helpottaneen jonkin verran pms-oireita. Ja varmaan myös terveellisempi ruokavalio.

Ensinnäkin, ONNEA ihan hirveästi todella hienosta painonpudotuksestasi! Olen oikeasti ylpeä puolestasi, että olet pysynyt koko ajan niin vahvana ja määrätietoisena. Joku 20kg on todella suuri saavutus ja sillä on todella paljon merkitystä ihan loppuelämän kannalta! Ja siinähän menee jo vaatekaapin sisältökin uusiksi, sekä peilikuva tietysti! Hienoa! Sekin on mielestäni hienoa, että oikeasti paneudut asiaan huolellisesti, juuri nuo ruokavaliojutut ja videoiden katsomiset ym tiedon hankkimiset. Olen koko sen ajan, kun olemme kirjoitelleet täällä Tukinetissä ajatellut, että olet tosi fiksu ja erittäin sisukas ihminen, jota on vaikea kenenkään lannistaa, vaikka joku niin yrittäisi. Vaikka on väliin ollut hankalampia jaksoja niin sellainen päämäärätietoisuus ja periksiantamattomuus on koko ajan ollut vahvasti läsnä. Olet asettanut päämääriä ja saavuttanut niitä. Ja tietysti se, että olet tehnyt työuran osoittaa, että olet hyvin pystyvä ihminen. Ja se, että olet mukana vapaaehtoistyössä/järjestötoiminnassa, niin silloin ei voi ihminen ihan pihalla olla. Hyvä!

Itse en ole nyt laihtunut lisää. En ole ollut kovin määrätietoinen siinä vaan pikemminkin vähän löysäillyt ja syömisiäkään en ole niin tarkkaan harkinnut. Tosin mitään herkkujen mässäilyä tai roskaruokaa ei ole ollut vaan ihan terveellistä ruokaa, mutta määrät ja säännöllisyys syömisissä on vähän heitellyt. Kuitenkin olen melko tyytyväinen tilanteeseen. Paino on alkanut pysymään vihdoinkin järkevissä lukemissa niin, ettei se koko ajan vain nouse vääjäämättä, kuten meni tässä pari vuotta. Liikun päivittäin ja entiseen verrattuna muutos juuri liikunnan määrässä on melko suuri. Ennenhän saatoin ( masennus) istua/maata monta päivää putkeen ( jopa pari viikkoa) sisällä liikkumatta ollenkaan. Ja autolla piti mennä kauppaankin! Ja herkkuja ahmin päivittäin, sekä käytin rauhoittavia lääkkeitä päivittäin. Ei ihme jos olen lihonutkin. En vain jotenkin ymmärtänyt sitä asiaa, että jos en liiku ollenkaan niin silloin en myöskään voi syödä herkkuja joka päivä ja vielä suuria määriä. Tai syödä voita ja lorottaa kermaa joka ruokaan, sekä sen päälle vielä ahmia herkkuja. Ilmeisesti masennus ja lääketokkura veivät terän järkevältä ajattelulta ja suhteellisuudentaju katosi kokonaan. Henkinen paha olo oli niin suuri, etten kyennyt näkemään asioiden kokonaisuuksia. Halusin vain nopeaa mielihyvää herkuista.

Vaikka minulla on vielä paljon parantamisen varaa niin olen huomannut jo, että on aivan eri asia liikkua päivittäin ja syödä järkevästi ja painaa 82kg, mitä mättää holtittomasti herkkuja ja rasvaista ruokaa, maata päivä/viikkokausia sisällä masentuneena ja lääkehumalassa painon hinautuessa tasaiseen tahtiin ylöspäin, painaen lähes 90kg. Tilannehan oli vielä alkukesästä tuo. Eli muutamassa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut paljon muutosta, kun ruokavalio on järkevöitynyt ja päivittäinen liikunta tullut mukaan, sekä lääkkeiden popsiminen jäänyt pois. Luulen, että juuri se bentsodiatsepiinien päivittäiskäyttö vei minua paljon alaspäin. Vaikka siitä lääkkeestä on ollut iso hyötykin ( pitänyt pääni jotenkin kasassa synkimpinä aikoina ja tod näk estänyt minua toteuttamasta itsetuhoisia suunnitelmia) mutta luulen, että samalla se on väsyttänyt ja turvottanut, aiheuttanut sekavuutta ja apatiaa, sekä turtumusta, harkintakyvyn heikkenemistä ym) Olen tyytyväinen, että olen saanut sen putken katki. Ennen odotin kuin kuuta nousevaa, että saan uusia pilleriteseptin ja hermostuin jo ajatuksestakin, että lääkkeet pääsisivät loppumaan. Olin siis hyvin riippuvainen niistä. Nyt lojuu laatikossa vanhan paketin jämät, pari levyä. Olisi ollut mahdollisuus jo ajat sitten uusia resepti ja hakea apteekista sadan kappaleen pakkaus. Kerta toisensa jälkeen vaan olen unohtanut koko asian, enkä edes muista enää koko lääkettä. Tiedostan kyllä, että minulla on jonkinlainen riippuvuus pohjalla vuosien käytön jälkeen, joka tulee olemaan aina. Ja jos henkinen tilani romahtaisi nyt ja elämäni ajautuisi kriisiin niin alkaisin jälleen käyttämään lääkettä mieluummin kuin ajautuisivat esim tekemään IM. Eli hyvä lääke tarvittaessa, mutta parempi, mitä enemmän niistä pystyy pysymään erossa.

Tällä hetkellä nautin siis muutoksista, joita olen elämääni saanut ja menen kohti tavoitettani painoni alkamisesta luvulla 7 ja tiedän, että saavutan sen. Ulkonäköni on jo nyt muuttunut paljon. Vaikka näytän vieläkin lihavalle niin olen kuitenkin kaventunut ja kiinteytynyt, enkä näytä enää väsähtäneeltä "läskikasalta", kuten vielä muutama kuukausi sitten. En ole myöskään enää täysin "näkymätön" muille ihmisille. Itsetuntoni on piirun verran parempi. Minulla on enemmän energiaa ja selkeämpi päivärytmi. Elämäni ei ole enää masentavaa sen vuoksi, etten jaksa liikkua kotoani mihinkään tai että häpeäisin läskejäni niin, etten kehtaisi lähteä minnekään.

Tehtävää on vielä rutkasti, mutta se ei enää tunnu mahdottomalle. Olen päässyt hyvään alkuun, eikä repsahduksia tule enää koko ajan, kuten ennen. Pizzaa ym roskaruokaa en enää tilaile kotiin. Pelkkä ajatuskin inhottaa. Jos joku päivä teen pizzan niin teen sen itse.

Muuten olen kyllä tiedostanut tässä muutamana päivänä sitä, mitä on elämä, kun sinulla ei ole kertoa vieraille ihmisille ammattia tai toimenkuvaasi. Kun sinulta kysytään se kysymys, joka saa mielen jännittymään ja pulssin hakkaamaan. Eli se "mitä teet työksesi"? Eilen pitkästä aikaa jouduin tilanteeseen, missä kohtasin vieraan (kylläkin ihan mukavan) ihmisen, jonka kanssa ajauduin keskusteluun ja hän kyseli minulta noita tyypillisiä asioita. Jouduin sitten jonkinlaiseen hermostukseen, selittelemään, jopa valehtelemaan. Kun ei yksinkertaisesti voi vastata, että en tee mitään! Että olen ollut vuosia kuntoutustuella mt-ongelmien vuoksi. Ei minulla anna luonto periksi kertoa niin. Näinä aikoina, kun ihmiset muutenkin ovat tiukilla ja yhä enemmän raivoa herättävät "yhteiskunnan tukirahoilla elävät" ja esim maahanmuutopolitiikka, se kuka saa mitäkin ja minkä verran ym. Nämä asiat ovat taas niin tapetilla ja yleinen lynkkausmieliala vahva, että en edes uskalla paljastaa kellekään, että juuri minä elän yhteiskunnan tuella eli siivellä.

Samalla taas tulin eilen miettineeksi hieman alakuloisena sitä, kuinka helppoa ja miellyttävää oli ennen kertoa ammattinsa suoraan ja kakistelematta. Siis silloin kun vielä olin liike-elämässä. Minulla on selkeä työnkuva, enkä ollut "toimeton". Mietin, että jos voisin joskus vielä tehdä sitä työtä, edes pienimuotoisesti niin ei tarvitsisi valehdella ihmisille sen suhteen mitä tekee. On vaikeaa olla minä yhteiskunnassa, joka arvottaa ihmisen vain sen toimenkuvan mukaan.

Nyt tuli pitkä sepustus, joten taidan lopetella tähän. Palataan taas pian! 🌻🙂🌻

Kiitos AK sanoistasi ja kannustuksestasi.😍 Se on minulle hyvin merkityksellistä ja tärkeää. 😍 Tulin oikeastaan kirjoittamaan siitä, kuinka ylpeä olen sinusta AK, että olet myös päättänyt kääntää uuden lehden elämässäsi ja haluat muuttaa asioita, hoikistua, ja voida paremmin. En halua jaaritella ja kehua vain itseäni. Olemme yhdessä päättäneet ryhtyä tähän projektiin ja siinä kumpikin onnistunut. Se on hyvä asia.

Olen myös erityisen iloinen, että olet löytänyt liikunnan ja motivaation käydä ulkona. Liikunta vapauttaa endorfiineja ja niitä mielihyvähormoneja juuri tarvitsemme. Tiedän, että masentuneena mikään ei huvita ja haluaisi jäädä sohvalle tai sänkyyn makaamaan. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminenkin ahdistaa. Silloin on tosi vaikea löytää sitä motivaatiota lähteä yhtään mihinkään. Mieluummin jäisi vaan peiton alle ja nukkuisi.

Minä en tänään päässyt kauppaa pidemmälle. Tiistai on ollut jumppailtani, mutta eilisaamusta alkaen olo on ollut vetämätön ja vähän flunssainen. Olen kauhuissani jos tulen taas kipeäksi. Muistissa on liian hyvin se keväinen keuhkokuume ja kuuden viikon kestänyt yskä pissat housussa.🙄 Lisäksi eilen alkoi menkat joten olo on huono senkin puoleen. Huomenna on rahapäivä ja viimeisillä kolikoilla ostin kaksi munkkia, pringles-tuubin ja jätskipuikon. Siinä olo mun tämän päivän sapuskat.😋 Ei mitään järkeä, mutta voin kertoa, että munkit oli taivaallisen hyviä! 😋 Vaaka tuskin on samaa mieltä aamulla, mutta sallin itselleni 1-2 kertaa kuussa tällaisen mättöpäivän koska muuten olen niin kurinalainen dieettini kanssa.

Tein tänään myös ruokaa pakkaseen. Viisi annosta kaalipataa ja 7 annosta kasvissosekeittoa. Tuo kasvissosekeitto on erittäin hyvää ja vähäkalorista ja voisin syödä sitä vaikka joka päivä. Laskin myös, että kaalipadankin kustannus on alle euron annos. Laitan heti tuoreena pakkaseen, sillä en mitenkään pysty syömään koko kattilallista yksin kerralla. Sieltä on hyvä ottaa sitten valmiit annokset sulamaan. Toiset pakastaa marjoja, minä jemmaan ruokaa. 😎

Lämmitin tänään pitkästä aikaa saunan. Asunnossa ei ole vieläkään lämmitykset päällä (sama ongelma joka syksy kun kääntävät keväällä kaukolämmöt kiinni), joten olen palellut täällä useamman päivän villasukat jalassa. Nyt päätin mennä saunaan saadakseni vähän lämpöä huusholliin. Olikin oikein ihanaa. Lähes satakiloisena lauteille kampeaminen oli työlästä ja inhottavaa. Nyt kaikki liikkuminen ja oleminen on niin kevyttä. Nautin!☺️❤️ Viime vuonna ompelin itselleni aika paljon vaatteita välttääkseni menemästä kauppoihin ja ostaa niitä 48-50 kokoisia vaatteita. Laihtumisen myötä olen heittänyt näitä vaatteita kierrätykseen ja ihan vähän ostanut uusiakin. Kirppikseltä tosin, koska muuhun ei ole varaa. Ostin esim todella mageen nahkarotsin sekä kalliit ja laadukkaat mokkanahkasaapikkaat. Saappaat sain pilkkahinnalla, olivat lähes ilmaiset. Siinä sitten patsastelin taas peilin edessä, lapsellisen ihastuneena omaan itseeni. Muodikkaat pillifarkut, pitkävartiset saapikkaat ja bikernahkatakki päällä näytin mielestäni oikein tyylikkäältä. Muita vaatteita en ole juuri hankkinut, sillä oma vaatekaappi pursuaa vaikka mitä ihanuuksia ja useita farkkuja ym. Kunhan paino putoaa vielä kymmenisen kiloa, mahdun taas niihin kaikkiin.

Löysin joitakin viikkoja sitten puhelimestani vanhan kuvan, jossa olen noin 70-kiloinen ja näytän todella hoikalta ja hyvältä. Kuvassa minulla on hihaton iltapuku ja olkapäät piirtyvät kauniisti eikä mikään roiku tai pursua mistään. Siltikin muistan, että tuolloinkin koin koko ajan olevani lihava. Kuvan otosta on 3 vuotta aikaa. Puoli vuotta myöhemmin erosin. Minulla on edelleen se iltapuku kaapissa, mutta ei puhettakaan, että siihen vielä mahtuisin.😑❓ Vuoden päästä tähän aikaan lupaan mahtua. Muistuta AK jos unohdan. 😳

Kurssit ovat nyt hetkeksi ohitse. Olen selaillut työkkärin sivuja, mutta (tätä viimeisintä koulutusta) vastaavia paikkoja ei ole ollut nyt ainuttakaan. Yhtä toista työpaikkaa hain viime viikolla. Sekin olisi ihan minun työ ja olisin siinä loistava, mutta en voi sille mitään, että jokin asia papereissani on niin pielessä etten pääse edes haastatteluun. En keksi mitään muuta syytä kuin iän. Olen liian vanha. Jonossa on nuorempia, joilla on parempi koulutus. Viimeksi hakemaani paikkaan valittiin kuulemma joku insinööri... Vaikea kilpailla sellaisen kanssa kun itse ei ole mikään. Paitsi ettei se ole totta. Minä olen paljonkin! Olen sinnikäs ja periksiantamaton. Uskon, että se palkitaan vielä etten tyydy mihinkään paskaratkaisuihin.

Miesrintamalla on hiljaista. Poju tekee minut hulluksi säännöllisin väliajoin! Milloin hän on suuttunut, milloin ahdistunut ja milloin taas palavasti minuun rakastunut. Sellaista se on ollut jo yli vuoden. Sairasta ja tasapainotonta. Lopetin sen suhteen jo ajat sitten, mutta hän ei ymmärrä missä menee rajat kun ollaan "väleissä" mutta ei seurustella. Toisin sanoen hän ei ymmärrä miten ollaan kaveri. Heti jos olen hänelle vähääkään ystävällinen, hymyilen tai olen muuten vain iloinen, hän käsittää sen niin että olen rakastunut häneen ja aloittaa joko välittömän viestipommituksen tai jopa yrittää lähennellä fyysisesti, joka on todella kiusallista. Sitten kun torjun lähentely-yritykset, hän suuttuu eikä ymmärrä ollenkaan käyttäytyneensä itse alunperin sopimattomasti. Aivan mahdoton yhtälö siis. Murjotusta kestää päivätolkulla ja huipentuu johonkin viestirumbaan jossa tilittää rakkauttaan ja yrittää saada minua muuttamaan mielipidettäni halusta olla yksin. En muuta. Olen onnellinen näin. Elämässäni on paljon hyviä juttuja tällä hetkellä enkä halua huonoa parisuhdetta joka on pelkkä riippuvuussuhde. Inhoan itseäni kun olen näin tunteeton ja tyly mutta ei kai rakkautta voi pakottaa?

Nyt on pakko yrittää saada nukuttua. Viime yönä valvoin ja siivosin kissan jätöksiä koko yön. Raukka oli pakki sekaisin ja ravasi laatikolla puolen tunnin välein. Palataan AK! 🌻🙂🌻

Toivottavasti sinulla AK on kaikki hyvin. En ole kuullut sinusta mitään viikkoihin. ☹️ Tuntuu, ettei minulla ole paikkaa täällä sen enempää kuin muuallakaan tässä yhteiskunnassa. En päässyt niissä työpaikoissa edes haastatteluun, joita viime kuussa viimeksi kerroin hakeneeni. En ymmärrä enää tätä prosessia. Tekisi mieli luovuttaa ja hakea vaan mt toimistosta lausunto etten pysty mihinkään. Toisaalta en kuitenkaan haluaisi. Minussa on virtaa, potentiaalia ja vaikka mitä mutta se ei kelpaa. En tiedä mitä tekisin toisin. Olen arvoton. Epäonnistuja. Heti jos jokin asia on sekunnin paremmin, muuttuu se samantien takaisin paskaksi. Ihan kuin kaikki mihin kosken menee rikki tai pilalle.

Olen yksinäinen susi. En kulje laumassa, eikä minua hyväksyttäisi sellaisiin edes. Kammottava ajatus, jos elämää on jäljellä vielä 40-50 vuotta ja se kaikki tulee olemaan tätä samaa rataa. ☹️

Anteeksi rakas ystäväni Amassados, kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Mulla on muka ollut niin kiireistä. Tai on kyllä ollutkin, enkä ole sitten saanut aikaiseksi kirjoittaa. On kyllä ollut mielessä, mutta aina tullut jotain, että
Kirjoittaminen on jäänyt.

Periaatteessa kaikki Ok, tämä tavallinen arki rullannut tasaiseen tahtiin. Ei mitään suurempaa, eikä negaa. Se kait on jo hyvin. Mutta sellainen yleinen alakulo meinaa hiipiä mieleen. Liekö sitten syysmasennusta vai väsymystä ponnisteluista liikunnan ja ruokavalion kanssa? Liikunta pysynyt kuvioissa päivittäin. Koira on ollut siinä suurena apuna. Ruokavalio suht järkevä. Lipsumista kyllä tapahtunut. Mutta ei mitään isompia romahduksia. Paino pysynyt järkevänä. Saa nähdä milloin saan loput kilot pois. Se on sitten taas oma operaationsa. Oli se reissukielto tässä. Muutama päivä sukulaisten ja äidin luona. Oli yllättävän mukava reissu ja yllättäen tuntui pahalta lähteä sieltä pois. Itkin lähtiessä, olin niin liikuttunut. Tajusin, kuinka paljon kaipaan äitiäni ja hänen olemassaoloaan entiseen tyyliin, kun olimme päivittäin läsnä toistemme elämässä. Mietin haikeana, että lähes kymmenen vuotta on haaskattu meidän yhteistä elämäämme juuri näkemättä toisiamme. Se jotenkin kaduttaa nyt hirveästi. Ja tuntuu väärälle, että olisi pitänyt jotenkin enemmän panostaa äitiin silloin kun hän oli vielä nuorempi. Nyt vanhenee koko ajan ja tulevaisuus pelottaa. Toistaiseksi en voi kuvitella muuttavani sinne, eikä hän tänne missä nyt asun. Unelmoin, että tulevaisuudessa löytyisi sopiva paikkakunta, jonne voisimme kumpikin muuttaa. En tiedä. Jotenkin olen luulotellut itselleni että kaikki on kuin ennen eikä mikään ole muuttunut, mutta paikanpäällä huomasin, että kaikki on muuttunut eikä mikään ole kuin ennen. Paljon aikaa on mennyt ja paikat muuttuneet, ihmiset eläneet elämäänsä eteenpäin, minä itsekin aivan eri ihminen. Tuli vähän masennus. Tunnen, etten ole missään kotonani. Etten kuulu minnekään. Ja jos elän niin yksinäinen vanhuus edessä, kun ei omia lapsia ja äiti ja mies paljon minua vanhempia. No, minkä sille voi. Mutta tämmöisiä pyörinyt päässä ja ollut vähän alavireistä.

Ja sitten tuo, etten ole mikään. On alkanut kiusata yhä enemmän. Tympii, ettei voi suoraan vastata kun kysytään tai ei voi suoraan esim facessa kertoa mitä tekee. Olen huono valehtelemaan ja inhottaa kierrellä ja salailla sitä, että en tee mitään. Mutta en vain voi kertoa sitä. Se olisi liikaa. Asialle olisi syytä tehdä jotain. Jokin nimike olisi saatava olkoot se sitten mikä tahansa, mutta kun en jaksaisi opiskella enää. Enkä tiedä oppisinko enää mitään vai onko mun pää jo ihan laho. Mutta ihan oikeasti en jaksa enää tätä, ettei mulla ole sanoa mitään, kun kysytään. Joudun valehtelemaan ja se vie itsetuntoani pohjamutiin. Pitäisi kait keskustella asiasta jonkun kanssa, en tiedä kenen.

Sitten on asia, että ollaan menetetty kesämökki. Sen omistaja aikoo myydä sen pois, kun on liian suuri rahallinen taakka. Siinä meni sitten se kesänviettopaikka. Olen yrittänyt suunnitella ensi kesäksi jo uusia juttuja, mutta vaikea keksiä rahattomana mitään kovin kummoista. Kun saisi jotenkin asuntoauton niin siinä olisi ratkaisu. Tai vaunun. Sillä reissuun. No, täytyy jotain yrittää. Mutta masentaa tuo mökin menetys. Tuli niin yllättäen.

Olen tosi pahoillani puolestasi, kun olet yrittänyt niin paljon. Tosi kumma, ettei työt tärppää, vaikka olet sentään työuran tehnyt, etkä ollut ilman työtä niin kuin esim minä. Jos on ikä esteenä niin johan nyt on kumma! Nuorihan sinun ikäinen vielä on! Kummalliseksi on maailma mennyt. No, en muutenkaan ymmärrä tätä maailmaa, enkä ole koskaan tuntenut osaavani elää täällä oikein tai kuten muut. Enää en edes välitä.

Nyt pakko lopettaa, mutta palaan pian uudestaan! 🌻🙂🌻

Tervehdys jälleen! Palailen kirjoittamaan, kun nyt on rauhallinen hetki. Ärsyttää, kun kirjoitan puhelimella aina tänne ja sitten tulee tosi tyhmiä kirjoitusvirheitä, kun puhelin muokkailee sanoja itsekseen. Eli tuolla viimeksi kirjoitetussa lukee tuo "reissukielto". Hah! Se on tietty virhe ja pitäisi lukea vain, että olin reissussa. Kerron tämän, että tätä lukevat tietävät jos lukee jotain ihan outoa, että se on tahaton virhe.

Mullahan alkoi mieliala vetää alaspäin jo kun viimeksi kirjoitin. No, menkat alkoi samana yönä. Paria päivää liian aikaisin, enkä osannut odottaa. Onneksi heräsin yöllä, ettei sänky sotkeentunut. Sillä selvisi tietysti tuo mielialan huononeminenkin ja nyt olen koko ajan ollut enemmän tai vähemmän alakuloinen, itkuinen ja ärtynyt. Huomaa, ettei oikein lenkkeilykään huvita. Eilen kävin, mutta pakkopullaa. Tänään en mennyt ulos. Pidän lepopäivän. Turvonnut olo. Olen herkutellut. En ole jaksanut hallita syömisiäni. Vaakalle en uskalla mennä. Kamalan läski olo. Eikä se tietysti pelkkä olo ole vaan olen vielä lihava ihan painoindeksin mukaankin. Jotenkin tuntuu, ettei musta koskaan enää tule edes normaalipainoista. Että pulleroksi jään. Ja aika juoksee ja vanheneminen ja rapistuminen on päivä päivältä todempaa. Tympii, kun facessakin eräs nuori, kaunis mallityttö kerää miehiltä palvovia kommentteja juuri siitä, että on "nuori kaunotar". Siis minulla ei ole mitään sitä tyttöä vastaan. Hän on oikein kaunis todellakin ja upea kroppa. No, niinhän kait meillä kaikilla oli parikymppisenä. Mutta ällöttää ne typerät, viisikymppiset miehet, jotka siellä läähättävät ja kommentoivat himoiten tämän tytön nuoruutta! Naurettavaa! Luulevatko tosiaan, että heillä olisi mahdollisuuksia päästä "tekemisiin" tytön kanssa kirjoittamalla niitä tyhmiä kommenttejaan. Tiedän, että olen nyt pahalla tuulella ja itsetunto huonona, mutta ottaa päähän miehet, jotka kuolaa näitä nuoria tyttöjä ja vielä luulevat, että nämä tytöt alkaisivat tapailemaan heitä! Hah hah! Joo, tottahan nyt parikymppinen mallityttö himoitsee jotain vanhaa puliukkoa, ou jee! Joskus tuntuu, että miehet ovat enimmäkseen ääliöitä. Älyllisesti surkeita, kuten myös ulkonäkö ja elintavat, sekä "romanttiset" taidot. Silti kuvittelevat, että heillä olisi oikeus vaatia itselleen nuorta naista pornotähden ulkonäöllä varustettuna. Tunnen itse jälleen olevani "jätekamaa", sekä tälle yhteiskunnalle, että yleisesti naisena. ( meinasin kirjoittaa, että "yleisenä" naisena ja se on ainoa asia, mikä minua nyt naurattaa) Tyytymättömyyteni kumpuaa tietysti siitä, että minulla ei tunnu olevan naisena paikkaa missään. En ole yhteiskunnalle hyödyllinen, en ole äiti, en ole seksikumppani (minullahan ei ole seksielämää, edelleenkään) Typerä juttu on esimerkiksi isot rinnat, mitä ihannoidaan. Minun rintani ovat isot, mutta hyödyttömät. Ulkopuoliset niitä tuijottelevat. Miehet ja bi, sekä l-naiset ovat kiinnostuneita. Myös facessa. Parisuhteessani ne eivät saa mitään huomiota, eikä niitä kosketa edes ikinä. Joten mitä hyötyä?! Ei mitään. Naiseuteni ei toteudu millään tavalla. Kyllä se joskus turhauttaa, vaikka muuten elämä olisikin enimmäkseen edes jotenkin Ok. Seksitön elämä, siihen tottuu, mutta en usko, etteikö se turhauttaisi ja latistaisi itsetuntoa. Seksittömyyden syitä en tässä ruodi enempää, koska silloin kokisin loukkaavani miestäni, joka on kuitenkin minulle rakas ja tärkein ihminen. En ole pettänyt häntä koskaan, enkä koskaan aio niin tehdäkään. Silti huomaan kaipaavani kosketusta. Miehen tai naisen. Kohta aivan sama kumman. Hellää, hyväksyvää ja haluavaa kosketusta. Olen ollut monta vuotta paitsiossa. No, tämä näyttää olevan mun kohtaloni. Hellyys olisi minulle tärkeää, kun lapsenakaan en sitä saanut. Pahoinpitelyä vaan. Exä osasi olla hellä. Se olikin sen suhteen ihana puoli. Muutoinhan olen kokenut olevani vain miesten kourimisen ja himojen kohteena. Kunnes nykyään, en ole mikään. Se siitä! Hommaisin edes dildon, mutta enpä tiedä tykkäisinkö siitäkään. Kuminen esine tuskin korvaa aitoa kanssakäymistä.

Onhan tässä muutakin murhetta. Huomenna taas juristin tapaaminen ja oikeuden istunto tämän kuun lopulla. Kyllä se ahdistaa, vaikka ei minua koskekaan. Olen kuitenkin luvannut mennä paikanpäälle tueksi. Olen joutunut tämän vuoksi ottamaan nyt muutaman kerran rauhoittavaa ja joudun ottamaankin, kunnes asia on käsitelty. En nyt joka päivä, mutta pari kertaa viikossa, ehkä kolme. Ja se, että äiti on niin kaukana vaivaa mieltäni nyt koko ajan, kun kävin siellä niin en tunnu enää noin vain pääseväni asian ylitse. Mietin lähestynkö jotain neljänkympin kriisiä?! Kun täytin 30 niin koin ikäkriisin, jolloin sekoilin todella rankasti noin vuoden ajan ja osittain silloinen parisuhteeni meni karille sen vuoksi. Jotenkin minulla on tunne, että pitäisi pistää elämää uusiksi, toisaalta kaikki muutos pelottaa.

Tekisi mieli vain matkustella paikasta toiseen, paeta omaa elämäänsä ja kaikkea. Tuntea, että edes jotain tekeillä, että edes jotain tapahtuu.

🙂🌻

Moi Autiotalon Kuunvalo!
Kommentoin tohon puhelimella kirjoittamiseen että mulla oli ihan sama juttu kun kännykkä vaihtui. Olin valinnut käyttöjärjestelmän kieleksi englannin, kun ajattelin että ehkä siihen löytyisi tarvittaessa paremmin käyttäjätukea, mutta siinä oli se sivuvaikutus että kun kirjoitin viestejä (suomeksi) kännykkäni yritti muuttaa kaikki sanat englanniksi 😟 . Jossain vaiheessa sain kieliasetukset venkslattua oikein, mutta tiedä sitten, millaisia siansaksaviestejä tulin väsypäissäni lähettäneeksi. Tokkopa siinä kuitenkaan mitään katastrofia tapahtui, kun en hoida "virallisempia" asioita kännykällä. 🙂

🙂🌻

Soroppi, kiitos kommentistasi! 🙂🌻 Jostain joskus luin, että jotkut asetukset muuttamalla tuon puhelimen sanojen arvailun saisi pois. Minulla taas jos kirjoitan englantia niin siitä vasta salakieltä tuleekin ja ihan, kuin puhelin ei ymmärtäisi koko kieltä ollenkaan. Ärsyttävää! Hupaisin moka taisi kerran olla, kun vahingossa oli vähällä livahtaa se "kakkaläjä"-hymiö täysin väärään kommenttiin ja väärälle henkilölle! Tai kerran, kun eräs uskovainen henkilö lähetti viestin minulle, johon oli vahingoissa tullut tuo shitläjä niin mua nauratti ja se tyyppi oli kovasti nolona ja pyyteli anteeksi monta kertaa.

Huh, ilmeisesti syksy on tosiaan laskeutunut munkin mieleen. Kaikki alkaa tuntua taas tahmealta. Luulin, että johtuisi menkoista. Mutta jatkuu vaan.. Lenkkeily tuntuu raskaalle, tulee syötyä liikaa makeaa, mieliala on lievästi alakuloinen ja luovuus kadoksissa. Itkuisuutta ilmaantunut. Mietin, joko syysmasennus alkaa?! Vaakalle en viitsi mennä. Harmaa ilma, kolea sää ja kuollut maisema. Lievästi flunssainen olo. Eipä tämä nyt maata kaada, sen kun mietiskelen ja olen vedoton. Yritän hoitaa arkeni asiallisesti, kun saisi tuon syömisen taas paremmin kuriin.

Onneksi mun ei tarvi mennä sinne oikeuteen ollenkaan. Ei edes sinne paikanpäälle. Mies sanoi, ettei mun tarvi tulla sinne. Olen siitä tosi helpottunut, vaikka sanoinkin miehelle, että tuntuu pahalta, kun hän joutuu sinne yksin menemään, mutta onhan hänen juristi siellä ja toisaalta mitäpä minä olisin siellä tehnytkään.

Mun pää on aina ollut sellainen automaatti, että kun saan yhden ahdistuksen aiheen sieltä pois niin heti toinen pamahtaa tilalle. Aina pitää olla huolissaan jostain. Rasittavaa! Aivan, kuin mun aivot ei osais toimia ilma, että niillä on koko ajan joku asia märehdittävänä. Ja varsinkin masennuksen aktivoituessa tämä taipumus tulee oikein pintaan. Olen päättänyt alkaa kirjaamaan kaikki asiat paperille, jotka ahdistaa, huolettaa tai mietityttää mua. Siksi, että myöhemmin voisin käydä tuota listaa läpi ja huomata, kuinka tuokin tai tuokin huoli tai ahdistuksen aihe selvisi, eikä ole enää ongelma, kuinka asia ratkesi parhain päin. Se auttaisi mua huolen hetkellä tajuamaan, että asiat on ennenkin ratkenneet. Mullahan on säännöllisesti näitä asioita, mistä ahdistun tai stressaannun. Alkusyksystä ahdistuin "ulisevista" naapureista. Muistatte ehkä. Tuntui, että se asia pilaa koko mun elämisen. No, se ulina loppui melko lyhyeen sitten ja unohtui koko juttu. Nykyään sieltä ei enää kuulu sitä ääntä. Taannoin loukkasin polveni ja huolestuin, etten pysty enää kohta lenkkeilemään. No, polvi parani siitä itsestään. Ahdistuin etukäteen matkasta äitini luokse, joka menikin oikein hyvin. Ahdistuin, että joudun sinne oikeuteen ja nyt en joudukaan. Esimerkkejä on lukuisia ja näitä asioita ilmaantuu säännöllisesti. Siksi aion alkaa pitämään niistä listaa, että tosiaan huomaan suurimman osan ahdistuksista olevan turhaa.

Facessa ratkaisin sen, että en ole "mikään" kirjoittamalla tietoihini niitä asioita, joita olen elämäni varrella tehnyt. Tosiasiassa huomaan, että turhaan vähättelen sitä, etten olisi mitään tehnyt elämässäni. Olenhan tehnyt paljonkin, kun alan kaikkea listaamaan. Ja sellaisiakin erikoisempia asioita, jotka joku muu ehkä nostaisi itsestään kovinkin esille ja olisi ylpeäkin. Minusta vain aina tuntuu, että kun se on minun tekemä juttu niin se ei ole mitään. Näin perusteellisesti on itsetuntoni lapsuudesta saakka pilattu, etten osaa olla ylpeä tai edes pitää minään mitään tekemääni. En edes muista suurinta osaa asioista, mitä olen tehnyt. Siis ihan työtäkin. Onhan tosin ollut pätkiä välissä, etten ole ollut töissä, mutta silloin olen harrastanut aktiivisesti tai jotain muuta. Olen myös muuttanut paikasta toiseen ja kokenut ja nähnyt vaikka mitä. Mutta se, että tällä hetkellä en tee työtä on se asia, mitä on vaikea selittää kellekään ilman, että joutuisi halveksutuksi. Kun tämän tiedän niin en kerro. Tai kerron muunneltua totuutta. Mutta pidemmän päälle sekin alkaa tympimään. En vain halua myöntää, että olisin jotenkin luuseri tai yhteiskunnasta syrjäytynyt, vaikka asia voisi näin ollakin. Tai ainakin tietyt ihmiset näin ajattelisivat. Varsinkin he, joilla ei ole koskaan ollut mitään mt-ongelmia ja jotka ovat olleet koko ikänsä normaalisti töissä.

Yritän ottaa kaiken tämän keskellä pieniä askeleita, joilla saan elämääni eteenpäin ja itsetuntoani vakaammaksi. Etten ainakaan pitäisi turhaan kynttilää vakan alla. Tiedän itsekin, että olen jopa lahjakas tietyillä alueilla, mutta olen täysin painanut ne asiat jonnekin taka-alalle ja pitänyt, etten osaa mitään. Sitten, kun joskus harvoin olen jollekin maininnut jostain tekemästäni hyvin vähättelevään sävyyn niin se tyyppi onkin ollut hyvin otettu siitä asiasta ja ihmeissään, miksi olen lopettanut jonkin niin hienon asian tekemisen jos olen kerran päässyt niinkin "pitkälle". Se on asia johon en osaa itsekään vastata. Miksi olen lopettanut kaiken?

Yritän inspiroida itseäni lukemalla vieraskielisiä aikakauslehtiä, yritän opetella erästä kieltä uudestaan. Ja katselemalla sen maan ruokaohjeita, kuuntelemalla musiikkia yms.

Yritän opetella ymmärtämään, mitä minulle on tapahtunut näiden viime vuosien aikana ja miten se on minuun vaikuttanut. 2013 vuonna olin varma, etten enää olisi edes hengissä. Nyt kuitenkin alkaa näyttämään siltä, että elämäni jatkuu, joten sitä on syytä alkaa miettimään. Olen pian nelikymppinen ja jos eläisin vielä vaikkapa kymmenen vuotta niin sitten olisin jo viisikymppinen. En osaa lainkaan ajatella, mitä elämässäni tapahtuisi noiden vuosien aikana, mutta en tosiaan haluaisi heittää täysin kaivoon noita vuosia. Totuus on kuitenkin se, että joka ikinen vuosi, jonka elän on ihme, että yleensä elän tälläkin hetkellä. Kiitos siitä lääketieteelle! Ilman sitä olisin jo ollut arkussa/uurnassa vuodesta 2012 asti.

Kuitenkin, myös se totuus, että ihmisiä menehtyy jatkuvasti. Tarkoitan facekavereita, sukulaisia ja uutisia onnettomuuksista, sekä autoista, jotka ajavat rekkojen alle. Nämä teot lisääntyy aina syksyisin niin se asia saa mietteliääksi. Ei koskaan voi tietää kuka lähtee milloinkin ja kuin kauan itsellä on aikaa jäljellä. Siksi ei haluaisi haaskata enää päivääkään, mitä on jäljellä, mutta kun kaikkea ei voi muuttaa, ainakaan kerrallaan.

Eräs päivä näin ikkunasta tutun naisen. Hän ajoi sellaisella sähkömopolla ja näytti osittain halvaantuneelta. Häntä ei ole näkynyt pitkään aikaan. En tiedä mitä hänelle on tapahtunut.. Hän on ennen ollut täysin kunnossa. Järkytyin ja tuli niin paha mieli, että itkin sen vuoksi.

Tuntuu, että asiat, jotka ovat vuosia olleet jossain kaukana, ovat tulleet nyt lähelle. Se tuntuu, sekä hyvälle, että pahalle.

🙂🌻

Hei AK. Minulla on kirjoitusblokki. En tiedä mitä kirjoittaa ja miten saisin asiat ulos päästäni ymmärrettävässä muodossa. Olin jo niin orientoitunut siihen etten kuule enää sinusta. Että tämä oli tässä ja olet löytänyt kiinnostavamman ulottuvuuden muualta. En osannut kirjoittaa mitään poissaollessasi enkä osaa nytkään. Pää on jumissa. Olo flunssainen, vaikka ei oikein ole kunnon flunssaa.
Eilen vielä iloitsin kun tänä syksynä ei ole ollut jatkuvia vesisateita. Tänään sitten aamulla satoi, jotain räntäsateen tapaista. Hämärä roikkuu ilmassa, vaikka on kohta puolipäivä. Masentavan tahmeaa.
Olen väsynyt. Asiat eivät ole oikein hyvin ja kaipaan aurinkoa ja lämpöä. Raha-asiat ovat mielessä jatkuvasti. Niihin ei tule parannusta ennen kuin saan yhtä hyväpalkkaisen työn, jossa aiemmin olin. Näistä veloista ei voi selviytyä ansiopäivärahalla. Siitä kun ei jää mitään käteen vuokran ja velkojen jälkeen.
Hyvinä päivinä minulla on ideoita ja suunnitelmia kuinka pääsen ulos tästä noidankehästä. Huonoina päivinä, kuten tänään, en näe tulevaisuutta edes puolen vuoden päähän.
Elämä on epäoikeudenmukaista ja on sattumaa, kuka menestyy ja ketkä häviävät. Miksi minusta silti tuntuu, että olen aina ja ikuisesti häviäjien leirissä? Miksi en edes joskus voi onnistua? 😞

Amassados kirjoitti 13.10.2016 11:22

Elämä on epäoikeudenmukaista ja on sattumaa, kuka menestyy ja ketkä häviävät. Miksi minusta silti tuntuu, että olen aina ja ikuisesti häviäjien leirissä? Miksi en edes joskus voi onnistua? 😞

Moi Amassados!
Se onnistuminen voi tulla jo huomenna. Menestyminen ja häviäminen eivät ole sattumia pelkästään. Kun uskoo menestymiseen, on onnistuminen todennäköisempää. Jos jo etukäteen ajattelet, että en tälläkään kerralla onnistu, niin todennäköisesti et onnistukaan.
Elämä on epäoikeudenmukaista, kukaan ei menesty koko ajan. Jokaiselle meistä tulee kompurointeja, kolhuja ja huonoja päiviä. Aurinko paistaa jokaikinen päivä vain TV:ssä 🙂

Amassados, kiva, kun olit kirjoittanut! Minulle tuli kesken päivän vahva tunne, että olisit kirjoittanut ja vilkaisin tänne ja niinhän olit kirjoittanut. Olen vielä pahoillani, etten kirjoittanut tänne niin pitkään aikaan, enkä ilmoittanut, ettei minulla ole mitään hätää. Olisi pitänyt. En koskaan aio lähteä täältä lopullisesti, etten siitä ilmoittaisi, että olisin päättänyt niin ja ilman, että minulle olisi tapahtunut jotain. Tietysti sitten jos vaikka lähtö tulisi niin nopeasti, etten ehtisi, sillehän ei voisi mitään. Mutta tahallaan en häipyisi. Minulla oli joskus 2013 vuonna täällä eräs läheisempi kirjoitteluystävä. Hän oli minulle tärkeä. Ilmeisesti hänen elämäänsä tuli muutosta ja hän jätti kirjoittelun. En tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään, toivottavasti hyvää, mutta olen usein miettinyt, että mihin suuntaan hänen elämänsä meni? Tämä kertoo siitä, että kirjoitteleminen täällä ja ystävät merkitsevät paljon. Että vielä vuosien päästä muistaa jonkun. Ainakin minä muistan. Mutta silloin, kun olin kirjoittamatta niin tunsin, että aloin pikkuhiljaa sen aktiivisuudenkin keskellä painua alakuloiseen mielialaan ja minullakin oli tunne, että tyhjyys valtasi päätä, eikä tiennyt miten olisi sitä tunnetta selittänyt, kun itsellekin se tuli vähän yllätyksenä, kun sitä aiemmin oli pitemmän aikaa mennyt melko valoisalla mielellä.

Täälläkin satoi tänään jopa hetken lunta ja ilma oli yhtäkkiä hyvin kylmä. Harmaa ja hiljainen maisema. Huomaa, että ollaan taas vuodenajassa, kun "elämä jää tauolle". Kait se on valon puute, kun alkaa mieli ja vireystaso painua kohti miinuslukemia. En edes muistanut millaista on olla pyristelemässä (kaamosmasennusta?) vastaan. Marraskuu ja Joulukuun kaksi ensimmäistä viikkoa ovat minulle aina olleet vaikeimmat. En ole vielä mitenkään pohjalla, mutta en välttämättä olisi uskonut enää kärsiväni näistä oireista ollenkaan. Näköjään sama tulee joka vuosi. Niin kauan kuin on aurinkoisia päiviä niin kaikki on suht hyvin. Sitten kun alkaa pimeys ja kylmyys niin mieli alkaa hiipiä alamaihin. Lenkille lähtö alkaa olla työn takana, eikä tuo enää niin tyydytystä. Hiilihydraatit alkavat maistumaan liikaa, jopa pulla, jota valoisaan aikaan en edes kaivannut. Uniongelmat alkavat. Päivällä ei oikein saa mitään kunnolla aikaiseksi ja sohva/sänky vetää puoleensa löhöilemään ja tuijottelemaan alakulon vallassa ikkunasta harmaata hiljaisuutta. Ajatukset askartelevat pohdinnoilla elämän ja kuoleman asioissa, menneisyydessä, tulevaisuuden peloissa, näköalattomuudessa, mietteillä mihin tämä kaikki lopulta johtaa ja mitä on vielä matkanvarrella ym. Elämä alkaa myös rajoittua enemmän kotinurkkiin ja lähistön maisemiin. Auto laitetaan talveksi pois ja mökkikin menee pois, kuten aiemmin kerroin. Mietin jo mitä ensi kesänä? Sitten tulee jo epävarmuus siitä tuleeko seuraavaa kesää? Olen yhdistänyt tämän epävarmuuden olotilan aina masennuksen aktivoitumiseen. Vuosi vuodelta jokainen kesä alkaa tuntua enemmän ja enemmän lahjalle elämältä jos sen vielä saa nähdä. Tavallaan jatkoajalla olen saanut nähdä jo neljä kesää. Ei niitä ennen tullut laskettua.

Olen minäkin miettinyt elämääni. Sitä, että on ollut lahjoja vaikka mihin, kauneutta, kovaa yritystäkin, haaveita ja tavoitteita, niissä onnistumisiakin ja silti en ole elämässä onnistunut. Mistä kaikki lopulta on johtunut? Tasapainoton lapsuus? Omat väärät valinnat? Mt-ongelmat? Väärät ihmiset? Yleensäkin ihmettelen mihin elämä on hurahtanut? Ja mitään ei ole käteen jäänyt. Alkaa pelottamaan. Ikääntyminen. Että ei ole enää nuori. Pitäisi olla jo kovasti aikuinen, kohta nelikymppinen. Eikä siltä tunnu, eikä elämä ole sen ikäisen elämää vaan jotain menneisyyteen jämähtänyttä todellisuudenpakoa. Onneksi en ole alkoholiin menevä. Viimeistään tässä vaiheessa todennäköisesti alkoholisoituisin.

Olen ollut itkuinen enenevissä määrin. Se on masennuksen merkki aina. Mieli herkistyy synkeille asioille. Eilen uutinen erään julkkiksen kuolemasta sai minut taas järkyttymään ja itkemään. Miten se tuntuikin niin pahalle. Tuntuu, että mies on elämäni ainoa merkityksellinen asia. Oikeastaan koko elämäni. Hyvä tietysti, että on puoliso. Mutta tässä tilassa alan jo pelkäämään, että menetän hänetkin. Vaikka hän ei jättäisi minua niin aina elämässä tapahtuu jotain paskaa, mikä tuhoaa kaiken hyvän ja onnellisen. Jos ei muu niin kuolema. Tietysti pelkään, että menetän mieheni, äitini, jään yksin. Yksin en osaisi olla. Hävettävää, mutta niin se on. Pelkään, että joku päivä se on totta. Ja jos tämän miehen menettäisin, tulisiko elämääni enää uutta rakkautta? Ja haluaisinko edes enää?

Pitäisi lopettaa hiilarien mussutus. Juoda enemmän vettä. Siivota ruokavalio. Ottaa vitamiineja. Jaksaa olla aktiivinen. Yrittää pärjätä menemättä pahempaan masennukseen.

Nyt joudun lopettamaan kirjoittamisen. En osaa paremmin lohduttaa, kun itsekin olen nyt tämmöinen. Minun päähän tulee vain toistuvasti sinulle viesti, että muuton takana sinulle näkyy tumma mies. En voi ottaa vastuuta onko tämä oikea näky vai jotain houretta, mutta sanon tuon, kun koen, että en voi pitää sitä vain omana tietonani. Aikoja en osaa sanoa, mutta luulisin, että vuoden tai parin sisällä.

Radiosta soi iltahartaus. Tuntuu lohdulliselle kuunnella sitä, kun pimeys saapuu. Ehkä sitä
selviääkin eteenpäin, taas päivä vain ja hetki kerrallansa, kuten tähänkin saakka.

Palataan taas ☺️❤️

Kohtuullisen alavireinen viikonloppu ollut. Olen ollut väsynyt ja saamaton. Jotain kuitenkin väkisin hommaillut, mutta into kaikkeen on hukassa. Erään ongelmallisen facekaverin sekoilut ja minun haukkumiset on vieneet mieltä alaspäin. Kyseessä perushäiriintynyt tyyppi, joka välillä pitkiä aikoja Ok, yleensä kännissä alkaa se harhainen epäily kaikesta ja haukkuminen. En tiedä, enkä osaa selittää miksi en ole vielä estänyt häntä. Ehkä pelkään, mitä siitä seuraisi. Asia on hyvin monitahoinen, mutta en jaksa enempää selittää sitä. Tulee ihan koulukiusaamisen ajat mieleen, kun tämä tyyppi haukkuu minua. Sanoin hänelle kyllä nyt suorat sanat ja varoituksen, että jatkossa jos vielä toistuu niin pistän hänet mäkeen. En tiedä laukaisiko tuo mieliharmi vai mikä, mutta tänään ollut sitten migreeniä. Oksensin jo heti aamusta. Lähdin kuitenkin lenkille, mikä oli huono idea, koska oireet paheni ja itku kurkussa tulin takaisin kotiin. Jotenkin pyörinyt päässä taas kerran, että kiittämättömyys on maailman palkka. Kiltteydestä rangaistaan aina. Tuotakin facekaveria olen usein lohduttanut ja kuunnellut hänen huoliaan, kun on ollut masentunut. Vaikka hän on ollut omituinen niin olen pitänyt häntä kaverina. Nyt sitten saan kottikärryllisen paskaa niskaan täysin yllättäen. Tänään en ole ollut facessa ollenkaan. Siellä on ihan Ok-porukkaa, mutta paljon tuntuu olevan myös häiriintyneitä, joiden ainoa huvi elämässä tuntuu olevan toisten stalkkaus ja häiriköinti, vainoaminen. Tällaisille tyypeille pitäisi laittaa luu kurkkuun samantien, mutta vaikeaa se on, kun on liian kiltti ihminen ja kammoksuu riitelemistä ja pelkää tällaisten häiriintyneiden kostoa. Eräs nainen, jonka estin jo yli vuosi sitten jatkaa minun haukkumista ja mustamaalausta toisille kavereille. Tällaisia sairaita, narsistisia (?) roikkujia tuntuu olevan paljon. Miksi he eivät voi unohtaa ja jatkaa elämää eteenpäin? Aina sama toistuu. Nuoresta saakka. Ensin joku n "ihastuu" minuun, alkaa roikkumaan minussa, kopioi tyyliäni ym. Sitten kun en lämpene, enkä päästä iholle alkaa se raivo, mustamaalaaminen ja vainoaminen. Ennen live elämässä, nyt facessa. Huomasin, että nämä kokemukset ovat tehneet minut varovaiseksi ihmisten suhteen ja etäännyttäneet seuraelämästä.

Tämä elämä tuntuu taas kovin tahmealle. Vanha ajatus, etten osaa elää, enkä tajua miten täällä maailmassa pitäisi olla on palannut. Väsyttää, tekisi mieli syödä herkkuja niin, että "taju kankaalle". Olen syönyt koko viikonlopun mitä sattuu. Uskaltauduin vaakalle. Hämmästys oli suuri. En ole lihonut, vaikka olen sekoillut ruoan kanssa. Ilmeisesti liikunta on kuitenkin ehkäissyt minua lihomasta. Vaikka tuntuu, että lenkilläkin vain laahustan, enkä kuntoile. Jotenkin vaan on paha olla. Olen ottanut rauhoittavaa. Se vähän helpottaa. Juuri se, että kiltteyteni ja herkkyyteni saa paskaa palkaksi masentaa minua ja tuo samoja tunteita, kuin kouluaikaan, kun kiusaaminen vei minut itsemurhan partaalle. Silloinkin, olin yrittänyt kaikkeni, että minut hyväksyttäisiin porukoihin, mutta mikään ei koskaan riittänyt.

Talven tulo inhottaa. Ilmat kylmenevät ja lenkkeily on pakkopullaa. Kun saan rahaa niin ostan heti nutriletin tuotteita ja alan taas laihduttamaan kunnolla. Muistelen haikeana aikoja, jolloin minulta kauhistellen kyseltiin, että syönkö koskaan mitään, kun olen niin laiha. Enää ei kukaan kysele, eikä huomaa. Tunnen itseni vanhaksi, näkymättömäksi ja epäonnistuneeksi. Minun on pakko viettää loppuilta ahmien suklaalevy, ottaen toinen rauhoittava ja maattava sängyllä musiikkia kuunnellen. Muuten en pääse eroon tästä mielialasta. Inhottaa, että olen pian nelikymppinen ja identiteettini on täysin hukassa. Yhtenä päivänä haluan olla tietynlainen, toisena taas toisenlainen ja sitten en taas tiedä millainen. Tuo tunne minulla on ollut koko ikäni. En tiedä liittyykö se epävakauteen, mutta uskoisin niin. 24-vuotiaana minulla oli todella kova kriisi siitä, etten tiennyt mikä olen ja mitä haluan elämässä tehdä. En pystynyt muodostamaan pysyviä mielipiteitä mistään. Jos nyt ajattelin jotain niin tunnin päästä ajattelen jo eri tavalla ja ahdistun siitä, että mieleni muuttuu koko ajan. Nyt tuntuu aika lailla samalta. Mietin, mikä minun persoonassa on sellaista, että kerta toisensa jälkeen eri ympäristöissä minut tulkitaan olevan huomionhakuinen, narsistinen ja kusipäinen tyyppi, vaikka olen ystävällinen, kohtelias, mielestäni otan muut huomioon, olen positiivinen ja empaattinenkin. Silti aina samat "diagnoosit". Tekisi mieli oikeasti alkaa sellaiseksi, miksi minua aina tulkitaan. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä herkkyyttäni ja kiltteyttäni. Ehkä face sen enempää, kuin oikea elämä ei ole minua varten. Toisaalta minulla on oikeus olla, ilman että p-päät määrittelevät minua. Ilmeisesti onnistun luomaan jotain myös ihailtavaa. On muutama nainen, jotka kopioivat suoraan päivityksiäni, tekevät samoja juttuja, matkivat. Olen siitäkin ahdistunut. Mietin ovatko he vihamielisiä minua kohtaan sisimmässään? Onko se ihailua vai vainoamista? Miksi pitää matkia? Minä en kehtaisi edes. Niin silmiinpistävää se on. Jos tänään pistän kuvaan sen tai tuon niin muutaman päivän kuluttua se on heidän kuvissaan.

Tällaisia mielessäni tänään. Huomenna alkaa taas uusi viikko. Se ei nyt ilahduta. Haluan vajota tähän petille, paeta haavemaailmoihin. En taas kestä tätä todellisuutta. Liian rumaa ja ihmiset ilkeitä.

😯🗯️

Nukuin pitkään. Seitsemään saakka. Varmaan illalla otetut pillerit vaikutti asiaan. Sain syömäkohtauksen. Söin koko illan, kaikkea mitä kaapista löytyi. Luin, että se voi liittyä migreenin oireisiin, minulla oli eilen juuri koko ajan haukottelu, kova väsymys, ärtyisä alakuloinen mieliala ja jatkuva makean ja hiilihydraatin himo. Ja se päänsärky.

Nyt tuntuu aika Ok. Onneksi se facekaveri pyysi eilen minulta anteeksi ja saimme jotenkuten sovittua asian niin se ei enää paina mieltäni. Hän kertoi muutaman asian ja nyt ymmärrän paremmin, miksi hän oli niin "sekaisin". Silti jatkossa en enää hyväksy yhtään häiriköintiä.

Nyt olen lähdössä kohta kauppaan. Ei huvittaisi liikkua sängystä ylös ollenkaan. Mutta kaipa se kävely virkistää kuitenkin, kun saa raitista ilmaa.

Aamusta kävin kaupassa ja sitten siivosin. Olen taas istunut liikaa netillä ja unohtanut niska ja hartiajumpan. Siitä tulee päänsärkyä ja huimausta. Niitä ei tule jos muistan jumpata joka päivä. Tänään en mennyt lenkille. Pelkkä kauppareissu kävellen. No, parempi kuin ei mitään. Luulen, että talvella liikunta menee (lenkit) joka toinen päivä. Ilmat alkaa olla tympeitä ja muutenkin liikkuminen tahmeampaa mielialan vuoksi. Tänään tosin vähän normaalimpi mieliala. Sorruin kylläkin syömään mannapuuroa äsken. Se on minulla aina kaamosajan lohturuokaa. Pimeys tuntuu tosi rasittavalle ja jotenkin rumalle. Maisema on kuin kuollut. Kuka jaksaisi olla koko ajan positiivinen tällaisessa pimeydessä?! Haaveilen hyppääväni lentokoneeseen ja lentäväni jonnekin aurinkoon ja lämpöön, valoon. Suomi on lopulta melko tylsä maa. Kevät ja kesä Ok, mutta muuten.. Ihana, kun olisi joku talo ulkomailla, turisteilta rauhassa, pikku kylä ja kaupat, ehkä metenranta..ainainen kesä. Sellaista mietin. Ärsyttää tämä elämän pysähtyminen talvisin.

Huomasin, etten sovi normaaleihin, sosiaalisiin kuvioihin. Sain FB:n kautta viestin eräältä henkilöltä, joka tiedusteli olisinko kiinnostunut liittymään heidän "tiimiin" tarkoittaen tiettyä toimintaa ym. Hän oli FB kiinnittänyt huomiota kiinnostaviin päivityksiini. Taas nähtiin mikä olen. Ahdistuin välittömästi ja kohteliaasti torppasin koko homman. Joku muu olisi ehkä mennyt mielellään. Minä olen ikäni ollut tämmöinen. Jos joku kiinnostuu niin peräännyn. Menen paniikkiin ja pakenen. Epäluuloinen mieleni alkaa heti pyörittää, että onko tämä jokin ansa tai hyväksikäyttöbisnes, johon minua houkutellaan. On niin huonoja kokemuksia tällaisista kutsuista, joihin mennessä joutuu kuseen. Tai jonkun häiriintyneen ihmisen "uhriksi". No, minä olen tietysti liian epäluuloinen. Nytkin pelkään, että se henkilö suuttui ja pitää minua omituisena. Nykymaailmassa pitää osata verkostoitua. Minä inhoan ajatustakin kuulumisesta johonkin "yhteisöön". En kestä mitään juonittelua ja ihmissuhdepelejä. Niihinhän se yleensä johtaa. Tietysti olen salaa tyytyväinen, että "tuotokseni" ovat herättäneet huomiota. Se saa minut haaveilemaan, että joskus vielä...

Olen syönyt tänään kaksi leipää ja lautasellisen mannapuuroa. Tuntuu, että olisin ahminut hirveästi. Haaveilen, että pääsisin kiinni taas kunnon kitudieettiin hah hah..

🙂🌻