Otin rauhoittavan huomista hoitopalaveria varten. Sen vaikutuksessa rentouduin ja kontrolli herpaantui. Olin keittiössä niin nälkäinen, että minun piti ottaa kaksi ruisleipää ja päälle voita ja kinkkua. Mättäsin ne naamaan ja maistui hyvälle. Tajusin, että en tule jaksamaan jatkuvaa alle 500 Kc päivässä. Nälkä on sillä jatkuva. Huomenna olisi tullut kuukausi "kitukuuria". Sen aikaa jaksoin. No, huomenna dieetti jatkuu, mutta hieman järkevämpänä. Luultavasti tämä menee siihen, että muutaman päivän "nälkiinnyn" ja yhden päivän aina välissä ahmin. No, en tiedä. Haluan tuloksia, mutta en jaksa viikkoa putkeen olla nälkäinen. Kaitpa löydän jonkun keskitien.

Huomiseksi järjestyi muutakin "härdelliä", samalle päivälle sen hoitokokouksen kanssa. Ou jee, aivan kuin olisin vielä jotain muutakin siihen kaivannut. Varmaan siksikin "romahdin", otin pillerin ja söin stressiinkin. Tämä nyt kuulostaa sairaalle ja tiedän, ettei moni tykkää tästä, mutta aion ostaa joku päivä ison kääretortun, ahmia sen kaksin käsin ja sen jälkeen oksentaa. Ajattelin, että joskus voisin tehdä niin. Tosin en ole varma saanko tulemaan ne ylös.. Mun on pakko joskus saada ahmia kuin ennen, mutta en halua lihoa sen vuoksi.

Rauhoittava auttoi hieman ja en juurikaan panikoi huomista. Nyt käyn nukkumaan ja huomenna menen uudestaan kauppaan ja ostan järkeviä ostoksia.

AK, toivottavasti palaverisi meni kohtuullisen siedettävissä merkeissä. Hyvä, ettet perunut sitä, vaikka vaikeaa sinne varmaan oli itsensä pakottaa. Minä tiedän tuon kiusauksen perua ahdistavat menot. Olen tehnyt niin itsekin monesti. Nykyisin yritän kyllä hoitaa asiani, vaikka ahdistaisikin. Hammaslääkäriä en silti ole saanut varattua ☹️

Oletko AK kokeillut sitä puhelinsovellusta, josta kerroin vähän aikaa sitten? My Fitness Pal on ilmainen ja se laskee sinulle päivittäiset kalorit sen mukaan minkä olet ilmoittautunut tavoitteeksesi laihtumiseen. Tai siis sinun on tiedettävä paino ja aika mihin mennessä olet päättänyt olevasi siinä painossa. Esim minä olen asettanut tavoitteeksi painaa 74kg 1.12 mennessä. Olen tällä hetkellä täysin aikataulussa sen suhteen. Paino on pudonnut juuri samassa suhteessa ajan kanssa ja syön 1200 kcal päivässä. Kitukuureissa on AK se huono puoli, että siinä tulee vääjäämättä ahmimiskohtauksia. Se ei ole vain fyysinen pakko, mutta myös henkinen. Minäkin olen ollut syömishäiriöinen teini-ikäisestä lähtien. Nykyisin pystyn onneksi hallitsemaan sen paremmin ettei mene enää anorektisen käyttäytymisen puolelle.

Tämä viikko on lähtenyt käyntiin aika ok. Eilen olin huonolla tuulella, koska jumpassa oli vaihtunut ohjaaja. En tykkää tällaisista muutoksista, koska olen hyvin valikoiva sen suhteen minkälaisen ohjaajan tunneilla haluan käydä, koska jumppa on kuitenkin viikkoni kohokohta. Tämä oli huono ohjaaja, joten voit AK arvata, että jumppa oli pilalla ja fiilis samoin! Olin vielä kotonakin täynnä kiukkua. Hyvä ohjaaja kuitenkin näyttää liikeet kasvot yleisöön päin ja tekee itse koko ajan peilikuvana sen mitä tehdään. Tämä oli koko ajan selkä jumppaajiin päin ja ainoa mitä näin, oli hänen takapuolensa!!! Se oli todella ärsyttävää ja häiritsevää. Puolet asioista meni ohi kun yritin päästä selville takapuolta katsomalla mitä ne kädet siellä etupuolella tekee, joita ei edes näkynyt. 😠 lisäksi oli todella kovaääninen ja jotenkin hypersuperylienerginen silleen teennäisellä tavalla, joka oli myös erittäin ärsyttävää. *huoh* olen vaikea ihminen miellyttää tässä asiassa.

Tänään olen siivoillut kaappeja ja järjestänyt vaatehuonetta jälleen kerran. Tosi paljon pitäisi saada romua myytyä. Sitä on ihan liikaa kaikki nurkat täynnä. Viikonloppuna yritin järjestellä ulkovarastoa, mutta homma tyssäsi siihen, että en saanut aloitettua. Se on niin kaaoksessa etten tiedä mistä alkaa ja sitten en saa aloitettua ollenkaan. Vähän sama kuin joskus kaupassa jossa on liikaa kaikkea, mutta ei juuri mitään mikä iskisi silmään ja sitten sitä ei osaa ostaa mitään.

Nyt ei enää oikein ajatus kulje, sillä takana on taas useampi huonosti nukuttu yö. Huomenna täytyy muistaa käydä apteekissa hakemassa viimeiset panacodit. Selkä on ollut jostain syystä tosi kipeä ja iltaisin kun käyn sänkyyn, vasenta jalkaa alkaa puuduttaa ja pistellä. Liekö sekin ylipainosta johtuvaa...

😍 olet mielessäni AK 😍

Amassados 😍

Ilahdun aina, kun olet kirjoittanut! Kiitos, että olet siellä jossain ja ystäväni täällä. Uskon, että tänne kirjoittaminen on ollut minulle merkityksellistä ja se tunne, kuinka monia kertoja olen ajatellut, että jossain päin maata on nainen, jolla on niin paljon samanlaista taustassaan ja samanlainen sielunelämä, kuin itselläni. Se tunne, ettei ole ainoa tai yksin ajatustensa kanssa on ollut varmasti eheyttävää. Ja joskus olen ajatellut, että aivan, kuin jostain kirjasta tai elokuvasta, että kaksi toisilleen tuntematonta naista kirjoittelee toisilleen anonyymisti netissä ja kuitenkin niin "tuttuina" ja "läheisinä". Ja sekin, että toisesta on tullut niin tärkeä, että huomaa usein päivän aikana tulleensa ajatelleeksi, mitä hänelle kuuluu? Ja senkin tietää jo nyt, että vaikka tuskin ihan loppuelämäämme täällä olisimme kirjoittamassa niin ei varmaan koskaan täysin unohda ja muistaa aina ajoittain miettiä, että mitäköhän hänelle nyt kuuluu jne. En usko minkään elämässä olevan ihan sattumaa vaan, että tälläkin on tarkoitus, että juuri me kirjoittelemme. Lopultakin, elämä on aika hieno ja monisyinen taideteos, jonka perimmäiset arvoitukset selviävät varmaan vasta joskus, kun emme enää ole täällä maan päällä.

Eilen alkoi hieman flunssainen olo. Kurkku tuli kipeäksi, väsytti ja päätä särki. Olo jatkui koko yön ja nukuin huonosti. Olen hommaillut kotona ihan pieniä juttuja, mutta enimmäkseen on tunne, ettei jaksa normaalisti puuhata. En jaksanut lähteä ulos ja mies kävi kaupassa yksin. Saimme omenoita eräältä ihmiseltä ja tarkoitus tehdä niistä tänään piirakkaa. Ajatus "pullan" syömisestä lievästi ahdistaa. On jo niin pitkä aika, etten ole mitään sellaista syönyt. No, otan palan ja mies saa syödä loput. Muuten minulla on tänään "tankkauspäivä" eli syön ne perinteiset torstain makkaraperunat! Heh, heh. Ja niiden kanssa tietysti Cocis Light. Tunnen, että tarvin tähän flunssaiseen oloon jotain tukevampaa, kuin salaattia. Aamulla vaaka näytti 81 kg eli jälleen yksi kilo pois. Siksikin uskallan tänään vetää ne makkikset. Jos edistystä ei olisi tapahtunut niin en ehkä olisi mässäillyt tänään.

Kiitos tuosta vinkistä siitä ohjelmasta. Minua kiinnostaa se! Pakko sanoa rehellisesti kuitenkin se, että minua vähän kammottaa ajatus, että joku "ohjelma" sanelee syömisiäni. Tämä liittyy tietysti sh-ajatusmaailmaan, että ahdistun, kun omassa mielessäni asetan rajan, vaikka 200-500 Kc ja ohjelma kehoittaa syömään jonkun "järjettömän" määrän ruokaa, enkä siihen kykene. Mutta.. Olen kyllä nyt saanut ajatuksiani järkevämpään suuntaan, että en ole täysin syömättä vaan olen laatinut järjestyksen siitä, että syön aamupalaa, lounasta, välipalaa ja päivällistä, sekä illalla pienen iltapalan. Tietysti kevyttä ( rasvatonta jugurttia, salaattia, hedelmää, tonnikalaa ym. ) Kuitenkin se, että lisään syödyn ruoan määrää päivittäin auttaa minut pääsemään syömättömyydestä pois. Tajuan, että en jaksa jos en syö ja sorrun ahmimaan ja siitä tulee niin hirveä olo, etten kestä sitä ja haluan välttää ne ahdingot. Käytän myös Nutrilettin pirtelöitä ja patukoita "täydentävänä" ravintona. Pidän niitä kotona, koska tiedän, että jos en saa tarpeeksi menemään muuta ruokaa niin niitä pystyn aina turvallisin mielin syömään.

Jännä miten helposti epäterveet ajatusmallit syömisestä valtaavat mielen ja ovat kuin huumetta, jota vain on saatava. Vielä joitain aikoja sitten pidin kauniina reheviä, muodokkaita (naisia) ja laihat eivät aiheuttaneet juuri mitään ihailua. Nyt tuo kuvio on toisinpäin. Viikko sitten erään kaupan kassalla oli myymässä aivan langanlaiha, luiseva nuori arviolta 30-kymppinen nainen, jolla oli hyvin kauniit pitkät hiukset ja pitkät, ohuet käsivarret ja yhtäkkiä katsoin häntä hyvin ihaillen. Hän oli ihanan kaunis minun silmissäni. Sh-ajatteluhan sen aiheuttaa. Sitten on eräs minua iäkkäämpi politiikassa oleva nainen, joka on vaikutusvaltainen, kaunis ja todella hoikka tai laiha. Ihailen häntä todella paljon ja hävettää vähän sanoa, että jopa pidän häntä hyvin puoleensavetävänä "siinä mielessä". Taidan olla mennyt sekaisin. Taas miehissä minua miellyttää hyvin maskuliiniset, miehekkäät ja lihaksikkaat "sankarimies"- tyypit. Oma mieheni on onneksi sellainen. Taitaa oviskin jyllätä kropassa, kun tällaisia mietin. Luin vasta vähän aikaa sitten, että esim epävakaaseen ph voi liittyä helposti riippuvaisuuksia ( minulla ennen herkut, sitten lääkkeet, nuorempana holtitonta käytöstä alkoholin kanssa, sekä seksin suhteen ) tarvetta varastella (minulla ollut ajoittain koko elämäni ajan tätä varastelemista, onneksi nykyään taas ei) seksuaalisen identiteetin hajanaisuutta ( olen elänyt aina heteron elämää, mutta ajatuksen tasolla tuntenut tuntenut muutakin "vetoa".) Myös vaativaisuus persoonassa, itseä ja muita kohtaan. Tunnistan senkin. Pikkuhiljaa näitä selviää, pala kerrallaan.

Ulkona on synkkä, harmaa ilma. Tuntuu ihan hyvälle rauhoittua tänään sisälle. Taidan lopettaa nyt kirjoittamisen ja vähän levätä.

🙂🌻

Voi että, on ollut melko mitäänsanomaton päivä. Syksyinen, synkkä ilma ja osittain veto pois, flunssainen olo jatkunut. Aamusta kävin kirjastossa ja kaupassa kyllä, vaikka tuntui, ettei jaksa mihinkään lähteä. Olin ihan hiessä siitä kävelystä ja päässä huimaava olo. Mietin onko vain flunssaa vai olenko syömättömyydellä mennyt huonoon kuntoon? Ruokahalua ei juuri ole. Eilen makkaraperunat ja muu mättö maistui inhottavalle. Näköjään en enää nauti "herkuista". Otan kyllä joka aamu kahvin seassa kookosöljyä ja siitä sanotaan, että vähentäisi ruokahalua. Voi olla siinäkin perää. Tänään mennyt vain kahvia ja Nutrilettia. Olo muutenkin ollut lievästi ahdistunut ja mieliala huolestunut, monestakin asiasta. Miehen tuleva rosis ym. No, yritän antaa mennä omalla painollaan.

Naapurissa taas "ulvottu" tänään. Heti aamusta ja uudestaan aamupäivällä. Ahdistuin taas siitä äänestä. Kun tulin kaupasta niin taas alkoi. Ällöttävä ulina. Meni hermot ja paukutin jalalla lattiaan. Ääni loppui. Myöhemmin taas. Silloin yhdessä miehen kanssa hakkasimme lattiaan, matkimme kovaäänisesti heidän ääniään ja kiroilimme! Mua naurattaa se meidän vastaveto niille. No, ei tietty fiksua, mutta hermot meni. Se ulvominen ei ole ainoa häiritsevä ääni sieltä vaan niillä mies jatkuvasti huutaa, kiroilee ja mölisee kovaan ääneen plus muuta. Onneksi sentään vain viikonlopulla, mutta kuitenkin. Alkolla lie osuutta asiaan. Minua ne äänet häiritsee ehkä enemmän, mutta ei mieskään niistä tykkää. Uuhh, uuuhh, aaahhh, aaahhh..! Aivan kuin joku pokefilmi lähtisi pyörimään. Iltapäivälläkin vielä alkoi ja hakkasin heti lattiaa. Kuulin kun se mies alkoi mölistä ja kiroilla heti. Ääliö! Sellaista ukkoa en katselisi sekuntiakaan. En osoita mieltä muista niiden äänistä, mutta sitä ällöä läähätystä en todellakaan halua kuunnella. Voi sitä hiljempaakin hommailla, ettei tarvitse huutaa.

Odotan, että viikonloppu menee ohi ja mies poistuu sieltä. Ilmeisesti viikot jossain matkatöissä. Ahdistaa, kun ei koskaan tiedä milloin se "filmi" alkaa siellä pyörimään. Taidan ylireagoida, mutta en vain kestä sitä ääntä.

Olen koukussa Nutrilettin tuotteisiin. Niitä on tullut iso valikoima meidän kauppaan. Haluaisin joka päivä juoda ainakin yhden "pirtelön" tai syödä patukan. Kun saan rahaa niin ostan enemmän niitä tuotteita. Tykkään niiden mausta.

Rinnat ovat viimeinkin alkaneet pienenemään, ainakin hieman. Hyvä juttu! Haluan eroon niistä "säkeistä". En ole tänään jaksanut mitään kotitöitä tehdä. Lorvailen loppupäivän. Kaitpa ne energiat joskus palaa.

Ai niin, se "hoitokokous" meni ihan hyvin. Se oli paljon iisimpi kuin etukäteen ajattelin. Mutta tulos on se, että mulla ei ole mitään keskustelukäyntejä. Vain kerran vuodessa lääkäri B-lausuntoa varten. Että semmoista. Olen tippunut jonnekin "väliin". Olen vain yksi numero tämän suuren kaupungin mt-luvuissa. Pitävät varmasti jo toivottomana tapauksena. Tavallaan aivan sama. Omillaanhan tässä on oltu jo pitkään.

Palataan!🙂🌻

Kiitos AK sanoistasi. 😍 On aina yhtä lohdullista palata tänne kun tiedän, että maailmassa on edes yksi ihminen, sielunsisko, joka tietää tunteeni ja ymmärtää puolesta sanasta kokemani. 🌻🙂🌻 Se on tässä hetkessä merkityksellistä ja ilman sitä, en tiedä mihin olisin näitä juttujani vuodattanut.

Minä olen päättänyt vielä taistella pysyäkseni mukana yhteiskunnassa. Tiedän, että jos hetkeksikään herpaannun ja päätän luovuttaa, minunkin tulevaisuus on jäädä kelkasta kokonaan. Olen koko elämäni taistellut oikeudestani olla olemassa ja välillä tuntuu ettei tässä kaikessa sinnittelyssä ole mitään järkeä. Tuntuu, että menestys menee vain toisille ja kaikki se kova työ minkä teen tai se palava tahto johonkin asiaan jää huomaamatta tai joku toinen joko varastaa kunnian tai saa sen, koska minut sivuutetaan. Näin on käynyt kaikissa asioissa tähän mennessä. Muut tekee ja toteuttaa niitä asioita, joita minä olen yrittänyt saada itselleni. Minun kohtaloni on katsoa kun niin tapahtuu. Viimeisin tällainen asia on erään kaverini (no kurssikaveri ehkä enemmänkin) valinta pääosaan erääseen musikaaliin. Toki hän on minua 20 kg hoikempi mutta muutoin ei omaa mitään koulutustaustaa alalle enkä tiennyt, että osaisi edes erityisemmin hyvin laulaa. On omalla tavallaan kaunis ihminen, mutta kasvot tupakan harmauttamat. Olen kateellinen, koska minun paikkani olisi siellä parrasvaloissa. Sinne olen yrittänyt ja melkein jo saanut tilaisuudenkin, mutta ei... se lopullinen valinta kohdistuu aina johonkin muuhun. Näiden pettymysten sietäminen on kovin vaikeaa. Se on varmaan meillä epävakailla ihan diagnoosiin kuuluvaa, mutta jotenkin raskasta pettyä kerta toisensa jälkeen.

Esimerkiksi eräs työpaikka, jota hain heinäkuun puolivälissä oli sellainen, johon olisin todella paljon halunnut. Minä olisin ollut juuri oikea henkilö sinne, tunsin yrityksen tilat ja toimintatavat jo valmiiksi ja minulla oli valtavasti ajatuksia toiminnan kehittämisestä eteenpäin jne. Mutta kuten muissakin työnhauissa on käynyt, en päässyt edes haastatteluun voidakseni vakuuttaa olevani paras hakija. Sen sijaan sain tylyn viestin: "saimme monta tasokasta hakemusta, joiden joukosta valitsimme henkilön tehtävään". Minunko hakemus ei ollut tasokas? Siksikö jäin taas ulkopuolelle kun en ollut "tasokas"?
Elokuun työnhauista, niistä viidestä, sain kaksi et-tullut-valituksi -viestiä ja kolmesta ei kukaan vaivautunut vastaamaan mitään. Samaan aikaan paikallislehti kirjoitti kujnka TE-toimiston nettisivuilla on tuhansia työpaikkoja, jotka eivät täyty, koska työnantajat eivät saa riittävän "tasokkaita hakijoita". Tämä ironia huvitti minua. Maailma on mennyt niin absurdiksi, että ihan pelottaa millainen tulevaisuus meillä onkaan. Toivottavasti tyttäreni ei tee koskaan lapsia tähän maailmaan. Heidän tulevaisuutensa voi olla omaanikin synkempi.

Olen ollut huonolla tuulella pari päivää. Vastasin siihen Pojun jankutusviestiin ja siitä ei tietenkään seurannut mitään hyvää. Nyt minua ärsyttää jälleen asua hänen kanssaan samassa taloyhtiössä. Parempi olisi ettei tarvitsisi kohdata koko ihmistä lainkaan. En mene yksityiskohtiin, mutta jokatapauksessa nyt onkin minun syyni etten pysty muuttamaan ajatuksiani siten, että haluaisin olla hänen kanssaan. Soppaan kuuluu paljon muutakin syyttelyä minun suvaitsemattomuudesta ja sopeutumiskyvyttömyydestä. Niinpä olen ollut melko tympääntynyt ja alkanut miettiä jälleen olisiko sittenkin syytä muuttaa muualle. Se kyttääminen ei niinkään ahdista minua enää. Tulen ja menen miten haluan ja jos haluaa ikkunasta vahtia onko autoni parkkipaikalla vai ei, siitä vaan. Olisin halunnut pysyä väleissä ja ystävinä, mutta ehkä sellainen suhde on miehen ja naisen välillä mahdoton ilman, että toinen alkaa heti odottaa niitä makuhuoneen puolella tapahtuvia palveluksia. Ja vaikea olla väleissä ihmisen kanssa, joka tieten tahtoen ignooraa kaikki kuvani, päivitykseni ja juttuni facessa. Jos se on mielenosoitus niin sanoma tuli perille.

Paino on lähtenyt taas putoamaan pms-helvetin jälkeen. Olen ollut aika aktiivisesti liikkeellä koko viikon ja koitan keksittyjä vain siihen, että ajallisesti minulla on vielä kolme täyttä kuukautta aikaa tehdä töitä tavoitteeni eteen. Rahatilanne on jatkuvasti niin huono, että se ainakin tukee tätä projektia kun ei ole rahaa ostaa mitään ylimääräistä herkkua.

Tänään on imuroitava, joten aloitan sen heti ettei jää iltaan. Voimia sietää alakerran ulinaa. Palataan ystäväni ☺️❤️😍☺️❤️☺️

Amassados☺️❤️

Olen jotenkin hirmu ylpeä ja iloinen tuosta, kun kirjoitit, että olet päättänyt taistella. Ja tuo, että jos hellität niin putoat kelkasta. Itse olen jo pudonnut kelkasta 2009 vuoden jälkeen ja tiedän, että se käy "helposti". Muutama pahempi vastoinkäyminen, voimien pettäminen ja "pitempi tauko" yhteiskunnasta ja soppa on valmis. Silti, jossain syvällä minunkin sisimmässäni on alkanut kyteä pieni tunne siitä, etten ehkä ole ihan niin "toivoton tapaus", kuin olen itsekin myöntynyt jo ajattelemaan. Minäkin aion taistella! En vain oikein tiedä vielä miten. Ensimmäinen tavoite on laittaa itsensä siihen kuntoon, että voisi taas vuosien jälkeen olla ihmisten ilmoilla asiallisen näköisenä ja henkisesti edes hieman tasapainoisempana, eikä ainakaan lihavuuden aiheuttaman huonouden tunteen vuoksi istua kotona piileksimässä ja syrjäytyä lopullisesti. Tarkoitan lopuksi ikää. Jokin tunne siitä, että loppuelämä ei saa mennä näin täysin hukkaan. Että voisin edes jotain tehdä vielä. Onhan minulla sentään jotain "lahjakkuuksia" olemassa. En vain tiedä miten ja miten paljon niitä voisin/jaksaisin käyttää.

Ongelma tietysti on se, että tänään voin olla hyvinkin toimintakuntoinen ja tasapainossa, mutta huomenna en pystykään yhtään mihinkään, että olen henkisesti "sekaisin" ja toimintakyvytön. Ei sellainen voi olla sitoutunut tulosvastuulliseen palkkatyöhön. Kun mietin aikoja taaksepäin niin 20-30 vuotiaana olin vielä melko kunnianhimoinen ja pystyväkin. Asetin päämääriä ja saavutin niitä. Opiskelin, tein töitäkin. Mutta, aina ja joka paikassa on ihmisten kanssa mennyt "napit vastakkain", ennemmin tai myöhemmin. Opettajien, koulukavereiden, työkavereiden ym. Minussa on varmasti itsessä vikaa, että olen liian herkkä loukkaantumaan kritiikistä ja kommenteista, jossa on jotain negatiivista. Menen helposti pois tolaltani ja ahdistun. Tämä juontaa varmasti lapsuuden itsetunnon lyttäyksestä ja koulukiusaamisesta, että on aina joutunut olemaan varuillaan ja puolustamaan itseään tai sitten romahtamaan. Se ei anna tervettä pohjaa myöhemmän elämän "pelikentille". Olen myöskin liian suora. En jaksa pelata kummia seurapelejä ja osallistua kuppikuntiin. Siksi minua aletaan helposti katsomaan kieroon. "Mikä tuo kuvittelee olevansa.. Itseriittoinen, kun ei porukat kelpaa" ym sitten alkaa se paskan puhuminen selän takana, kateus työtä/opintoja kohtaan, joihin olen syventynyt kunnianhimoisesti, sitten laumasta erottaminen, jota minä taas en ole henkisesti kestänyt ja olen "häippäissyt" kuvioista. Niin on moni opinto ja muu jäänyt kesken. Ristiriitoja muiden ihmisten kanssa. Samoista syistä oli äitini kiusattuna työelämässä. Nuorena en tajunnut, ettei sinne kouluihin mennä pelkästään opiskelemaan vaan "verkostoitumaan", mikä taito minulta puuttuu, eikä sellainen kiinnosta minua. Siinä jo yksi syy pudota kelkasta. Eikä minulla ole kärsivällisyyttä jos joudun suorittamaan tehtäviä, jotka ovat epäluovia ja mistä en saa välitöntä tyydytystä niin en pysty tekemään niitä. Sitten kun on kiinnostavaa niin paneudun siihen sata lasissa ja vaadin itseltäni täydellistä suorittamista niin kauan, että ajaudun burn-outiin. Siihen kun lisätään minua nuorempana vaivannut paha paniikkihäiriötaipumus niin soppa on ollut melko valmis.

Jonkin verran tiedostan katkeruutta nyt "aikuisena" siitä, että olen usein yrittänyt tosissani ja tehnyt lujasti töitä, menestynytkin ja sitten joku munapää on pilannut kaiken. Jaksoin useita kertoja aloittaa alusta ja nollasta edellisen hankkeen "tuhouduttua". Vaihdoin paikkakuntaa ja aloitin alusta. Ja taas muutama vuosi Ok ja kaikki sileäksi. Ei semmoista jaksa lopun ikää. Nuorena vielä jaksaa uskoa ja toivoa. Mutta surkimusta minusta ei saa koskaan. Siihen sentään olen liian "oman arvon tuntoinen" (nauraa..) Onko se sitten "nokka pystyssä kohti uusia pettymyksiä"- elämänasenne? En tiedä.. Jos pistän paperille kaiken mitä olen elämäni aikana opiskellut, tehnyt työksi tai harrastanut niin onhan sitä.. Mutta, kun en ole koulutettu pätevä oikein mihinkään. Se on se ongelma. Ja ikäkin alkaa tulla vastaan tuolla julkisilla markkinoilla. Täytyy myöntää, että nuorena olin myös tyhmä siinä mielessä, että luulin pelkästään sillä kauneudella ym avuilla saavuttavani jotain, enkä järjestänyt elämääni vaivalla ja järkevyydellä. Olin myös liian idealistinen ja nautinnonhaluinen. Ei sitä nuorena tajunnut, ettei se kauneus ja nuoruus ole ikuista. Enkä edes sitä kauneutta osannut käyttää oikein esim mennä rahakkaisiin naimisiin tms. Ei minua järkevät (tylsät) miehet kiinnostaneet vaan jännittävät taivaanrannanmaalarit, joista ei jäänyt mitään "käteen". Tavallaan ei kuitenkaan kaduta, etten ole lukenut ammattia. Mitä sillä olisin tehnyt jos en "kykene" työelämään?! Yrittäjävuosilta on hyviä muistoja ja onnistumisia, sen opettelin käytännössä. Se olikin ominta itseäni, mutta siitä sain burn-outin ja konkurssin. Joku päivä aina mietin, millaista olisi käydä töissä vielä? Osaisinko nähdä itseni tekemässä jotain? Vaikka pari kertaa viikossa? Vai onko sekin jotain harhaa ja minun paikka onkin oikeasti syrjässä ja omissa oloissani? Vaikea itse hahmottaa.

Vieläkin mietin Facebookin merkitystä elämässäni. Niinkin turhana pidetty asia. Kuten ennenkin olen sanonut niin minua se on vahvistanut. Vaikka siellä on paljon "sontaakin" ja hyvinkin häiriintynyttä porukkaa, mutta minulle, jolla ei muita kanavia ole, se on pelastanut täydeltä "pimennolta". Olen saanut ilmaista itseäni ja käyttää sitä kanavana. Olen saanut kokemusta olla "hyväksytty" , ehkä jopa suosittu, joita kokemuksia en olisi muualta tänne kodin seinien sisälle saanut. Minua itseäkin melkein naurattaa tuo "olla suosittu" facessa, koska se on niin epä-aito ja tekopyhä maailma, jossa kuka hyvänsä voi olla "kaunotar" tai "rakas ystäväni", heh.. Mutta kuitenkin, jotain olen siitä saanut, tullut huomatuksi, pysynyt "elämässä" kiinni. Eikä vähiten se eräs k-edustaja, joka pelkällä "tykkäyksellään" on valaissut elämääni. Että jos sen tason henkilö tykkää vakituisesti kaikesta mitä julkaisen niin en voi olla täysin "lahjaton". Ainakin haluan säilyttää sen idyllisen ajatuksen. Olen viilannut face imagoani tietoisesti pois hömpästä. Yritän välittää mahdollisimman aitoa kuvaa ja tunnetta, kuitenkin keskittyen mieluummin positiivisiin, kuin negatiivisiin asioihin. Joskus pohdin elämän isojakin kysymyksiä, mutta kiihkottomasti. Näin saan palasia ja näkyjä entiseen, kulta-aikaani ja saan ainakin haaveilla voisiko asiat vielä joku päivä olla niin? Jaksaisinko vielä yrittää? Aika sen vain näyttää, mutta aikakin on rajallista. 40-kympin raja lähenee vauhdilla. Siinäpä sitä pohdittavaa.

Amassados, kirjoitit kovasta yrittämisestä, musikaalin maailmasta ja pettymyksistä. Ymmärrän sinua erittäin hyvin. Osaksi tuollaisten kokemusten vuoksi itse jättäydyin pois koko luovasta harrastus/työmaailmasta. Siellä oli ensinnäkin niin paljon "tekotaiteellista" porukkaa, joiden läpi näin liian selvästi ja joiden porukkaan en halunnut, en jaksanut sitä. Sitten oli niitä sairaita narsisteja, jotka ottivat tehtäväkseen tuhota kaiken mitä sain aikaan. Ensin he rakastuivat minuun ja kykyihini, liimautuivat iholleni ja kun ahdistuin ja Kariston heidät he vihasivat minua ja halusivat tuhota minun urani. Se kaikki oli liikaa ja päätin, etten halua sitä maailmaa. Se oli liian häiriintynyt ja kaukana perimmäisestä tarkoituksesta, taiteesta ja luomisesta.

Kurkkukipu ja nuha tulivat takaisin parin päivän tauon jälkeen. Eilen niitä ei tuntunut ja olin pitkällä lenkillä. Jopa juoksin pikku pätkiä. En ole juossut moneen vuoteen. Juoksemisen kokemuksesta sain tyydytystä, joka tuntuu vieläkin. Olin luullut, etten en koskaan juoksisi, etten kykenisi siihen. Ilmeisesti syynä on ollutkin vain läskit, liikkumattomuus ja huono lihaskunto. Elättelen toivetta, että joku päivä vielä kun saan painoa pois niin juoksen normaalisti. Se olisi yksi suuri voitto elämässäni. Palkitsisin itseni hienolla treeniasulla!

Olen uskaltanut syödä taas järkevämmin. Päässyt täys syömättömyydestä. Tajunnut, etten jaksa liikkua jos en syö. Mutta edelleenkin vähän ja vähäkalorista. Pikkuhiljaa tervehdyn tämänkin suhteen. Vaakalla en ole käynyt pariin päivään. Syksy ja paksummat vaatteet päällä tuo vähän rentoutta olemiseen, kun ei koko ajan ole iho esillä. Herkkuja ei kuitenkaan tee mieli. Ehkä sentään hyvää latte-kahvia silloin tällöin.

Tänään ilma on synkkä ja sateinen. Poden sisällä kurkkua ja nuhaa kaulahuivi kaulassa ja villasukat jalassa. Väsynyt, tukkoinen olo. Ei onneksi kuumetta. Nyt on paljon flunssaa liikkeellä. Tästäkin toipuu joku päivä. Sitten taas lenkille. Olen huomannut että parasta ulkonäölle on, kun välttää sokeria ja vehnää ja trans rasvoja, kaikkia eineksiä, juo paljon vettä, syö vihanneksia ja hedelmiä, hyviä rasvahappoja, välttää maitotuotteita (minä en voi syödä joka päivä) kohtuudella täysjyväviljaa, liikunta, lepo ja mahdollinen stressittömyys
(hetkittäin).

Palataan🙂🌻

Kyllä on ollut tympeät pari päivää. Eilen niin flunssainen olo. Lisäksi en pääse siitä mihinkään, että nuo rauhattoman alakerran asukkaat pilaa olemista. Tämä talo on ollut ennemmin tosi rauhallinen. Tiedän, että olen ilmeisesti vähän yliherkkä reagoimaan "häiritseviin" ääniin. Olen ollut aina semmoinen, että helposti häiriinnyn jos jostain kuuluu meteliä. Toki ymmärrän, että kerrostalossa elämän normaalit äänet kuuluu, ei siinä mitään. Mutta.. Alakerran miehellä on puhetyyli sellainen tosi omituinen, mölisevä, kuin olisi koko ajan humalassa. Viikonloppuisin kyllä onkin. Jokainen miehen mölinä kuuluu tosi selvästi tänne. Huonot äänieristeet. Myös naisella on tapana "mäkättää" usein. Lapset ei koko aikaa meukkaa, eikä heidän satunnaiset äänet häiritse. Eihän voi olettaa, että lapsien pitäisi aina hiljaa istua. Mutta se mies.. Kuulostan varmasti kusipäälle, mutta se on juuri sen tyypin mies, että mulla nousee karvat pystyyn, kun kuulen sen mölinää. Siis niin juntin ja myös järjenköyhän kuuloinen tyyppi, että puistattaa. Olen elämäni aikana tuntenut muutaman samantyyppisen miehen ja vihaan sellaisia. Isoäänisiä, rehenteleviä, "vitsikkäitä", junttimaisia, muka tietävät kaiken kaikesta, rasistisia ja rasvaisia mieleltään. Älykkyys ei huimaa ja kaiken kruunaa yleensä joskus muinoin bodatut lihakset ja ylisuuri suomenleijona-riipus kaulassa. Se jatkuva isoon ääneen molottaminen, nauraa hekottaminen ja muista piittaamaton käytös saa minut ärtymään, v-ttuuntumaan ja masentumaan. Löysin facesta sen miehen profiilin. Juuri niin ääliön oloinen ja näköinen, kuin kuulostaakin. Ja sen nimi on myös ovessa eli majailee siellä jatkuvasti. Muuttivat silloin kun me olimme pari kuukautta mökillä, joten ovat vasta uudet asukkaat. Aluksi mies oli harvemmin siellä. Viikot muualla. Nyt useammin. Kun nainen on yksin ei häiriötä ole. Tämä nyt kuulostaa sekavalle. Mutta siis, toivon, että mies edelleen pysyisi viikkosten poissa (töissä jossain muualla?) mutta pelkään, kun eilenkin illalla mölysi, että alkaa viikotkin olemaan "kotona". Huomaan, että varsinkin nyt, kun olen ollut flunssassa ja vähemmissä voimissa ja mieli apeana niin oikein jännitän jo valmiiksi, että milloin sieltä alkaa taas kuulumaan jotain. Olen tavallaan koko ajan jo ennakkoon stressaantunut asian vuoksi. Ja eniten siksi, että pelkään milloin se kuksiminen taas alkaa! Se vain on niin inhottavaa kuunnella, että varmaan saanut siitä jo jonkun trauman. Yleensä arkisin sitä ei onneksi kuulu, kun lapset ovat siellä. Mutta viikonlopulla lapset lähtevät ehkä toisen vanhempansa luokse (luulisin) ja alkoa ilmeisesti otetaan niin silloin "se" alkaa. Mua samaan aikaan tympii ja naurattaa, kun tiedän, että kun "se" ääni seuraavan kerran alkaa kuulua niin olen jo niin latautunut, kun olen koko viikon pelännyt kuulevani sitä, että on varma, että samantien paukutan lattiaan, ehkä myös "ääntelen" matkien sitä ääntä. Kuulostaa sairaalle ja sitähän se onkin. Inhottavaa, että joutuu tämmöiseen tilanteeseen. En nyt niin hullu ole, ettenkö ymmärrä tai suo toisille "rakkauden iloja", mutta tosiaan ahdistun siitä, että ne äänet kuuluu niin selvästi tänne. Voi olla, että jossain vaiheessa jos mölyongelma jatkuu niin vien ystävälliseen sävyyn kirjoitetun lapun heidän postiluukkuun, koska voihan olla, etteivät he edes tajua, että täällä kuuluu niin selvästi. Olen ollut tähän asti tyytyväinen, kun tämä talo on niin rauhallinen, ettei täällä kuule naapureista koskaan mitään, ennenkuin tämä pariskunta muutti tänne. Olen elämäni aikana kokenut niin monet häiriköivät naapurit kerrostaloissa, että olen jo allerginen koko asialle. Kuitenkaan, esim ex puolisoani ei häiriöäänet haitanneet niin paljon kuin minua. Minä olin aina se, joka ensin häiriintyi ja valitti asiasta. Tiedän, että äitini on myös herkkä häiriintymään äänistä, joten ehkä se on sukuvika. Heikkohermoisuus. No, miestäkin kyllä nyt häiritsee nuo naapurien äänet, että ehkä tällä kertaa en liioittele.

Mutta tietysti, kun olen flunssassa, enkä jaksa touhuilla niin tuokin asia tuntuu maailmanlopulle. Jos olisin normaalivireessä ja pystyisin pakenemaan esim. lenkille ja kauppoihin niin en ehkä niin välittäisi. Huomaan myös, että kesän loppuminen ja syksy pimeiden ja harmaiden sadepäivien jatkuminen masentaa minua. Valon puute saa minut alakuloiseksi. Nytkö se kaamosmasennus jo alkaa? Sitten on vielä ongelma vaatteiden kanssa. Jos meinaan jatkaa lenkkeilyä on hankittava lämpimämpiä vaatteita. Kaikilla on jo takit päällä. Ei voi enää lähteä pelkästään hupparilla ja gollegehousuilla, kuten tähän saakka. Torstaina kun tulee rahaa olisi mahdollista joku edullinen puku hommata, mutta pelottaa jo valmiiksi, ettei sopivaa kokoa taaskaan löydy ja jos löytyy on niin ruma vaate, etten voi sellaista päälle laittaa. Tarkoitan niitä "Halpa-Hallin" muodottomia telttoja ilman mitään leikkausta ja vaatteen ulkonäkö, kuin jostain 90-luvun puolivälistä. Haluaisin kerrankin jonkun merkkivaatteen tai edes sen näköisen, ettei tarvitsisi hävetä, kun joku tulee vastaan. Mutta, kaikki hyvännäköiset yleensä on liian pieniä. En ole vielä laihtunut tarpeeksi, että mahtuisin normaalikokoisiin.

Nämä kaikki valittamani asiat ovat toki vain arkisia elämän asioita ja pohjimmiltaan ratkaistavissa, mutta nyt ne pyörivät ahdistavana mielessäni. Vaikea on itsekään ymmärtää, että miten mieliala ja koko tunne elämisestä voi muuttua parissa päivässä. Vasta olin täynnä energiaa. Nyt olo yhtä harmaa, kuin ilmakin. Ja tiedän, että ihan yhtä nopeasti, kun olosuhteet muuttuvat niin olen taas täynnä virtaa ja positiivinen. Ärsyttävää, kun ei koskaan onnistu olemaan "vakaa" muutamaa päivää kauemmin, vaikka kuinka yrittäisi saada jotain tasapainon jatkumoa aikaiseksi. Tulee huonot ilmat, vaatteet on epäsopivat, naapurit häiriköi, tulee flunssa, ei jaksa lenkkeillä.. Aina tulee jotain, joka suistaa kuvion päälaelleen. Ongelmahan on siinä, että epävakauteen esim kuuluu ongelma käsitellä negatiivisia asioita, sekä tunteiden ja käytöksen säätelyn häiriöitä, sekä liika alttius ympäristön ärsykkeille. Se aiheuttaa jatkuvan ongelman, että tuntemukset, käsitykset itsestä ja ympäröivästä maailmasta vaihtelevat päivästä toiseen. Mietin, että mulla on varmaan ollut pershäiriö jo penskasta saakka ja siksi mun käytöstä ei ole ymmärretty tai on ymmärretty väärin. Opettajat pitivät, että olen vain "häiriintynyt". Kukaan ei tajunnut, että mulla on persoonallisuushäiriö. Ja mitä lie muuta siinä ohessa. Aikanaan sain ad/hd-testistä tulokset, joiden perusteella mua olisi pitänyt tutkia tarkemmin, mutta sekin jäi. Olen melko varma, että pershäiriö ei ole ainoa diagnoosi jos edes on oikea. Mutta kohtahan tuo on jo myöhäistä tai turhaa tutkia mitään, kun ikää alkaa olla ja toisaalta en edes haluaisi saada mitään uusia diagnooseja.

Hullua kyllä, nyt kun on päivällä hiljaista niin sekin kammottaa. Eniten siksi, että ulkona ei liiku ketään. On aivan tyhjä, hiljainen, harmaa, sateinen maisema. Talossa sisällä on niin hiljaista, että sen hiljaisuuden kuulee. Kellon raksutus ym. Nyt tietty pitäis nauttia, kun kukaan ei meukkaa, mutta jotenkin tämä hiljaisuus korostaa kuollutta tunnelmaa ja syksyistä apeutta. Jos aurinko paistaisi ja ihmisiä liikkuisi tasaiseen tahtiin maisemissa niin tunnelma olisi paljon kodikkaampi.

Taidan pistää kuulokkeet korville ja kuunnella musaa. Onneksi tänään ei ole enää niin flunssainen olo, kuin eilen. Jos tämä tästä alkaisi helpottamaan. Hieman myös huolestuttaa, että heti kun olotila notkahti niin olen alkanut syömään. En nyt mitenkään hirveästi, mutta kuitenkin. Olen huolissani, että menetän kontrollin ja lihon. Sitä ei saa tapahtua. En enää koskaan halua painaa 90kg. Niin hirveälle näytän kuvissa sen painoisena! Kun paranen flunssasta niin alan taas lenkkeilemään ja syömään järkevästi. Nyt en uskalla mennä vaakalle.

Palataan 🙂🌻

Vähän jo parempi olo, kaitpa tämä tästä. Ei enää niin flunssainen ja voimaton olo ja kävin suihkussa. Ulkona alkoi aurinko paistamaan. Huomiseksi kait parempi ilma tulossa. Alakerrasta ei nyt ole paljon melua kuulunut. Vähän kailotusta, kun mies tuli kotiin. Näköjään on siellä nyt viikollakin. Kun olen itse paremmissa fiiliksissä niin en suhtaudu siihen asiaan niin ahdistuneesti. Jospa sekin siitä.. Tänään on olo, että koko ajan nälkä. Tiedä sitten flunssako vaatii verojaan vai mikä, mutta kauhulla ajattelen jos alkaa koko ajan olla tämmöinen nälkä taas niin tulee olemaan vaikeaa painon kanssa. Toivottavasti ei ala syömättömyys kostautumaan millään ahmintakaudella, koska menetetyt kilot tulisivat ryminällä takaisin. Uskon tämän johtuvan siitä, että en ole päässyt liikkumaan. Löffännyt vain joutilaana niin ruoka alkaa tunkemaan mieleen entiseen tapaan. Ennenkin kun olin joutilaana pari päivää niin napostelu alkoi aina heti. Eli siis saattaa olla, että syön turhautumisen tunteisiin.

🙂🌻

Elokuun viimeinen päivä. Virallisesti kesän viimeinen päivä. Ulkona on aurinkoinen ilma. En halunnut lähteä tänäänkään ulos. En ole koko kesänä ollut kahta päivää peräkkäin sisällä. Vai joko tämä on jo kolmas, taitaa olla. Ei ole enää flunssainen olo, mutta silti. Pelkään kait sen tulevan takaisin jos lähden ulos kylmettämään itseni. Olen päättänyt, että kun seuraavan kerran lähden lenkille niin minulla täytyy olla kunnolliset ja lämpimät vaatteet. Huomenna olisi tarkoitus niitä kaupasta etsiä. Epäilen, ettei löydy.

Alakerrassa ukko ja akka kotona. Lievästi melua. Lapsi paikalla, joten ei kuksimisen ääniä. Kerrankin olen aidosti iloinen lapsen kirkumisesta. Se kun merkitsee, ettei tarvitse kuulla "sitä" ääntä. Mutta en nyt ole enää niin ahdistunut siitä asiasta. Olen sen sijaan ollut tänään lievästi ahdistunut toisesta asiasta. Kokonaisuudessaan kuitenkin aika hyvällä ja tasapainoisella mielellä, kun ilmakin on niin kaunis, eikä synkän harmaa. Mielessäni pyörii, että milloin on seuraava "vuositarkastus" lääkärissä liittyen vakavaan sairauteeni, jonka suhteen olen tarkkailussa vielä kaksi vuotta ( Jos luoja suo). Viime helmikuussa kävin viimeksi. Lääkäri ehdotti, että seuraava kontrolli olisi vasta kahden vuoden kuluttua. Menin niin shokkiin tuosta, silloin tuntui, että kaksi vuotta kontrolliväliä on liian pitkä aika. Sanoin sen ääneen. Niinpä lääkäri oli kirjoittanut papereihin, että seuraava kontrolli "aikaistetusti" jo vuoden päästä lähinnä potilaan henkisen tilan vuoksi. Hah! Tarkoitti siis, että kun pelkään niin siksi aikaisemmin. Eli siis vuoden vaihteen jälkeen taas. Nyt minua ottaa rankasti päähän, että aloin skitsoilemaan silloin. Olisin pöljä suostunut siihen kahden vuoden päähän niin nyt saisin olla rauhassa tutkimuksilta 2018 vuoteen saakka, jolloin viisi vuotta hoitojen loppumisesta on täynnä ja saan terveen paperit. Olisin ihan hyvin nykyisen ajatusmaailmani kanssa "henkiseltä kantiltani" kestänyt odottaa sinne 2018. En edes haluaisi kontrollia ensi keväälle. Kuitenkin, sieltä ei ole tullut minulle aikaa seuraavaan kontrolliin. Yleensä se on postissa tullut melko nopeasti ja hyvissä ajoin. No, onhan tässä vielä aikaa vuodenvaihteeseen, joten se voi tulla. Toivon, ettei tulisi. Että ne olisi siellä sittenkin päättäneet, että seuraava kontrolli vasta 2018. Nyt odotan aina jännityksellä postia, että lävähtääkö sieltä kutsu. Kesällä asia oli niin kaukainen, etten miettinyt asiaa. Nyt kun alkaa syksy niin asia pyörii taas mielessä. Järjellä ajateltuna jos minulla olisi se tauti vielä päällä niin tuskin enää tässä istuisin. Eli varmaan kaikki on hyvin sen suhteen, mutta kyllä se silti jännittää jonkinverran, kun vain ajatteleekin verikokeita ym. tutkimuksia, jotka voisivat paljastaa jotain "paskaa".

Jos olisin normaali ihminen niin soittaisin sinne ja kysyisin milloin seuraava kontrolli on, kun en ole saanut siitä vielä ilmoitusta. Niin helppoa se olisi. Saisin kuulla, että se on merkitty ensi helmikuulle, mutta koska siihen on vielä aikaa niin kirjettä kotiin ei ole lähetetty. Tai, että se on päätetty sittenkin siirtää sinne 2018. Ok, sitten asia olisi selvillä, eikä tarvisi enää miettiä päivittäin, että milloin??? Mutta, koska en ole normaali niin en soita. En pysty soittamaan. Ahdistun pelkästä ajatuksesta. Siitä, että saisin kuulla sen olevan 2017. Typerää, koska jos niin on niin joku päivä tässä syksyn aikana se lappu kolahtaa postiluukusta ja saan kuitenkin tietää sen. Silti en halua soittaa. Toivon, ettäniille on siellä tullut joku kämmi ja koko asia olisi unohdettu. Tai siirretty sinne 2018, jolloin saan kutsun vasta 2017 syksyllä. Näin typerys siis olen. Aina sama homma. En uskalla soittaa ja kysyä asioita. Mieluummin välttelen koko asiaa, vaikka se kuitenkin olisi edessä. Hammaslääkärinkään en ole VIELÄKÄÄN saanut varattua aikaa, vaikka sinne nyt ainakin olisi pakko mennä ennenkuin hampaat lentää suusta. Mutta en vain pysty edes varaamaan sitä aikaa, vaikka ajattelen sitä joka päivä. Olen ällöttävä vätys!!!!!!!

Että tämmöisiä mietteet tänään. Kävin vaakalla. Olen lihonut lähes 2kg nyt flunssan ja liikkumattomuuden aikana ja kun olen sortunut syömään enemmän. Nyt otan tiukat ohjat käsiini syömisten suhteen. En todellakaan saa syödä enää mitään "liikaa" ja lenkkeily pakko aloittaa huomenna!

🙂🌻

Postiluukusta lävähti iso kasa mainoksia. Pari viikkoa sitten otin ovesta pois "ei mainoksia"-lapun. Syystä, että haluan saada kaikki mahdolliset mainokset, kun kyttään tarjouksesta sitä ulkoiluasua. Mainoksia on ihan hauska selata, vaikka yleensä niistä ei olekaan vara mitään ostaa. No, ehkä jonkun halppiskaupan halvimpia "löytöjä" joskus. En yleensä edes mieti asiaa, enkä osaa edes harmitella, ettei ole varaa ostaa lähes mitään. Siihen on niin tottunut. Mutta nyt.. Oli monta isomman kauppakeskuksen ja marketin mainosta. Huomioni kiinnitti todella kaunis korusetti, jossa oli timanttikorvikset ja kaulakoru. Hinta oli vähän yli sata euroa. Ei siis juuri paljonkaan timanttikoruista. Ja oli laadukasta nahkasaapasta, tikkitakkia sun muuta. Ihonhoitotuotteita ja vitamiineja ym. Hinnat eivät olleet mitenkään hirveitä, muutamaa kymppiä. Silloin minuun iski kaiho ja sen jälkeen lähes v-tutus. Muistan ajan, jolloin minulla oli oma yritys ja rahaa silloin tällöin ostaa itselleni jotain laadukasta ja kaunista. Vaikka en pahin materialisti olekaan niin tiedän, kuinka ihana on tunne ostaa vaikkapa joku todella laadukkaasta aineesta, huolellisesti muotoiltu ja kaunis vaate, koru tai kengät. Nimenomaan uusi, eikä mikään käytetty, nuhjuinen jo lähtöjään halpa rätti jostain kirppikseltä. En tarkoita, että koko ajan pitäisi ostaa, mutta edes joskus saisi uutta, laadukasta ja kaunista. Ripaus ylellisyyttä. Timanttikoru, ihana ihonhoitosarja, uusi kello, käsilaukku. Varsinkin, kun on jo aikuinen nainen. Olisi kiva myös pukeutua paremmin ja olla vakavastiotettavan näköinen. En haluaisi lopun ikää pukeutua kymmenen vuotta vanhaan teinimalliseen huppariin, lenkkareihin ym. En yksinkertaisesti haluaisi aina näyttää juntilta, kun en sellainen ole! Raivostuttaa, ettei ole koskaan rahaa ostaa mitään "ylimääräistä" tarpeellista. Ei ole vaatteita, ei kunnollisia ihonhoitotuotteita, kaikki korut on rihkamaa, vanhat vaatteenryysyt keinokuitua. Ei mitään ylellistä, koskaan! Koskaan ei voi hemmotella itseään millään paitsi jollain karkkipussilla tai limupullolla, mikä vain kurjentaa asioita. Nollasta on huono ponnistaa. Tai tyhjästä nyhjätä. Ei edes entisestä elämästä jäänyt mitään omaisuutta vaan kaikki meni erossa. Muutama antiikkilautanen ja pari taulua muistona "paremmista päivistä", kun oli varaa vielä käydä pari kertaa viikossa ravintolassa syömässä ja ostaa, kun jotain tarvi.

Tuntuu myös, että miehen on vaikea käsittää, kuinka vaikea on elää naisena tilanteessa, ettei voi koskaan ostaa mitään, millä ylläpitää naisellista hyvinvointiaan. Tarkoitan nyt ihan arkiset meikit, ihonhoitotuotteet, vaatteet, joskus kampaajalle jne. Tuntuu, että miehen mielestä ne ovat täysin turhia ja pitää tulla toimeen ilman niitä. Välillä yritän sanoa, ettei se iho tai hiuksetkaan hoitamatta voi hyvältä näyttää tai että on vaikea näyttää tai tuntea itseään edes naiseksi kymmenen vuotta vanhat lumput päällä ja ikuisesti tukka kiinni vain siksi, ettei auki voi pitää niin epäsiistin näköistä pehkoa, kun ei pääse kampaajalle siistimään hiuksia. Oletetaan, että elän jotain äijäelämää, että riittää kun syö makkaraperunaa ja lantustelee vanhoissa lenkkareissa.

Joskus tuntuu katkeralle. Että se mikä olin ja mitä minulla oli. Se on mennyttä, eikä sitä saa koskaan takaisin. Ei tällaisella elämällä.

On ollut taas ahdistunut olo koko alkuviikon. Olen lääkinnyt sitä urheilemalla, jotta saisin muuta ajateltavaa. Lapsuudesta on taas noussut eläimiin ja lemmikkeihin liittyviä traumoja, joista jäi ikuiset arvet sydämeen. Olen nekin työntänyt taka-alalle mutta nyt jostain kumman syystä vyöryvät mieleen ja tunnen itseni todella huonoksi. Joku voisi ajatella mitä se nyt jonkun lemmikin perään itkee joka on ollut kuolleena 25 vuotta mutta kun on tarpeeksi käsittelemättömiä asioita, ne saavat ylisuuret mittasuhteet. Ja toisaalta, ketä muuta surisin kun lemmikit ovat aina olleet ne, joilta olen rakkautta saanut. Kotona sitä ei jaettu. Siellä tuli vain mustia silmiä, revittyjä hiuksia, potkuja, haukkumista, pilkkaamista, ulkonäön ja älykkyyden vähättelyä yms. Mietin taas yön pimeydessä valvoessani, että olisipa isä vielä elossa niin voisin kertoa hänelle kuinka onnistui tavoitteessaan polkea kasvavan ihmisen itsetunto maanrakoon, tehdä siitä epäsosiaalinen, ahdistunut hylkiö, joka ei ole enää yhtään mitään tässä yhteiskunnassa. Se hetken valonhäivähdys jolloin olin kaunis, hoikka ja menestynyt, on hävinnyt yhtä nopeasti kuin syntyikin. Oikea paikkani on se mihin isä pyrki, se että olen nolla.

Minä tarvitsisin uudet lenkkarit jumppaan. Urheiluvaatteita minulla on pilvin pimein ja osaan mahdunkin taas nyt kun paino on pudonnut suunniteltua vauhtia. Muutamat läskitrikoot olen jo laittanut pois, koska eivät pysy enää jumpatessa päällä. Nykyiset kengät on liian kapeat ja tuntuvat puristavan koko ajan. Niiden käyttämisen jälkeen jalka on kipeä seuraavana päivänä. Katselin eilen urheiluliikkeiden kenkämaimoksia. Alle satasella ei saa oikein mitään. Samanlaisia kapeita puikuloita ilman kunnon nilkkatukea. Sataseen ei kuitenkaan ole varaa. Se on kahden viikon ruokarahani. Olen nyt joutunut maksamaan vuokraakin vähän myöhässä koska rahapäivä on niin paljon myöhemmin eikä tilillä tosiaan ole sellaisia summia muuten vaan. Minua pelottaa kun ensi kuussa tulee vesilaskun vuositasaus ja se on ollut minulla yleensä toista sataa. Luttaan vedellä ihan liikaa enkä sitä juuri säästele. Siksi vuokran yhteydessä maksettava yhden hengen vesimaksu ei riitä mihinkään. Veromätkyjäkin sain yli 700 vaikka olin vain 3 kk vuodesta töissä. Lopun ajan olin saikulla ja sitten työttömänä. Kummallista. En ymmärrä mistä teen tuon rahan juuri jouluksi. Onneksi ei tarvitse joulua viettää kun tytär on tänä vuonna isällään joulun.

Olisi kyllä ihanaa päästä joskus kampaajalle tai kosmetologille. Ihoni olisi todellakin puhdistuksen tarpeessa mutta kotioloissa sille ei oikein mitään voi. Viime viikolla kokeilin ensin kuoria naamaa ja sitten laitoin puoleksi tunniksi savinaamion. Lopputulos oli pesun jälkeen se, että naamani helotti tulipunaisena ja ärtyneenä. Naamion jälkeen olisi varmaan pitänyt olla joku rauhoittava kasvovesi tms mutta eihän minulla sellaisia ole. Olin sitten tomaatti loppuillan. Hiuksillekin olisi syytä tehdä jotain, sillä ovat aika elottomat. Olisin varmasti jonkun muuttumisohjelman kampaajan kauhu. Niissähän aina ne kampaajat kauhistelevat kun muuttuja kertoo ettei ole käynyt kampaajalla kymmeneen vuoteen jne. Minä en ole käynyt varmaan kahteenkymmeneen vuoteen. Itse aina värjännyt ja kun on ollut pitkä tukka, en ole mistään latvojen tasoituksesta halunnut maksaa 50 euroa.

Makaan edelleen sängyssä ja tuntuu, että tästä tulee taas sellainen päivä kun jään tänne kokonaan. Ei juuri huvita nousta eikä tehdä yhtään mitään. Kuuntelen vaan musiikkia ja olen.
Toivottavasti AK sinun päiväsi on parempi. 😍

Tuntuu, kuin olisi vierähtänyt sata vuotta, kun viimeksi olen kirjoittanut tänne. Päivät ovat hurahtaneet nopeasti. Jonkinlaista kuulumisten summaamista tähän nyt, vaikka koenkin, että en ole tarpeeksi keskittymiskykyinen kirjoittamiseen. Kaikesta touhuamisesta jää virta päälle ja on vaikea rauhoittua kirjoittamaan, mutta yritetään..

Torstai.. Aamulla kauppoihin ja sain uuden ulkoilupuvun. Oli tarjouksessa. Juuri tyypillinen tylsän näköinen, mistä en tykkää, mutta joka oli ainoa päälle sopiva. Kokoa 44. Kaikki trendikkäämmät niin kapoista mallia, ettei toivettakaan. Jotenkin tuntui kamalan nololle ostaa koko 44. Norsukoko. Sovituskopissa mieliala notkahti. En ole laihtunut tarpeeksi. Olen lihava vieläkin. Tunsin itseni niin lihavaksi, kun ihan hyväntahtoinen, mutta tunteileva myyjä arvuutteli kokoani. Sanoin, että en tiedä mikä on kokoni, kun on paino vaihdellut. Myyjä oli itse sellainen sukkela, nokkela ja notkea. Otti heti koon 44 käteensä kun mittaili minua katseellaan. Olisin kait halunnut olla kokoa 42 ja sekin olisi ollut paljon. Siihen tuli toinen asiakaskin katselemaan samoja vaatteita. Hoikka vanhempi nainen. Ja mies pyöri siinä ympärillä. Kohta kaikki tuijottivat minua ja arvuuttelivat sopivaa kokoa. Olin kuin jokin nähtävyys siinä ja alkoi nolottaa ja v-tuttaa. Kokeilin ensin 42 kun luulin, että se mahtuisi. Mies kommentoi heti, että näyttää liian pienelle. Niinhän se näyttikin. Meni hermot ja purskahdin itkuun ja äkisin, että eihän tällaiselle läskille mikään mahdu päälle! Siinä itkin ja laitoin koon 44 päälle ja sehän tietty oli sitten sopiva (paitsi housut lantion kohdalta vähän kireät niissäkin, takki sopiva "teltta") En ollut yhtään iloinen vaan olo oli täysin nolattu. Paiskasin puvun ostoskärryyn ja poistuin nopeasti paikalta. Jotenkin päivä oli pilalla. Piti olla mukava päivä, kun rahat tulivat ja lähdin oikein lähdin kerrankin "ostoksille" isoon marketiin, kuten ihmiset ainakin. Yhtäkkiä halusin sieltä vain nopeasti pois. Mies tietty ihmeissään, että minkä kohtauksen sain ja miksi en ole iloinen, kun löysin sen ulkoilupuvun. Miehen mielestä se oli ihan hyvän näköinen. En jaksanut selittää, että v-tuttaa olla kokoa 44! Samana päivänä tapahtui muutakin "p-skaa". Myöhemmin kävimme eräässä halpakaupassa. Olin jo vähän paremmalla tuulella, mutta kuitenkin itsetunto alhaalla vieläkin. Siellä kaupassa huomasin, että eräs myyjä, en nyt sano mitä kansallisuutta, mutta hyvin hoikka ja ylilaitettu alkoi pyöriä mieheni ympärillä selvästi kiinnostuneen oloisena muka hyllyä järjestellen. Itse olin kauempana ja seurasin sieltä. Myyjä oli suoraan sanottuna ihan "sellaisen" näköinen ja tyrkytti itseään. Kyllä mulla kiehahti päässä! Että sellainen horo tulee asiakkaita iskemään kun toiset on ostoksilla. Mieheni ei (ainakin esitti niin) huomannut mitään, mutta minä huomasin ja siinä mielentilassa sorruin ylireagoimaan ja sähläsin miehelle, että sinne kauppaan emme mene enää koskaan! En kyllä aio mennäkään. Juttu kirvelee mieltäni vieläkin. Muistan ilmeen, jolla se myyjä vilkaisi minua kun tajusi, että olen mieheni puoliso. Katsoi päästä varpaisiin ja hymyili halveksivan näköisesti. No, olinhan sen silmissä vain läski, tuulipukuinen, meikitön juntti. Täytyy kyllä myöntää, että se myyjä oli kauniin tosin hieman "halvan" näköinen. Se hoikka vartalo, pitkät hiukset ym. No, ei enempää siitä, mutta tapaus pyörii vieläkin mielessä..

Perjantaina viikko jatkui synkissä merkeissä. En jaksa enempää selittää, mutta mies otti pitkästä aikaa laatikon kaljaa. Ei siinä mitään, kun oli ollut monta kuukautta ottamatta. Kaikki meni ensin hyvin ja päivä oli ihan mukava. Kävimme kaupoissa, kirjastossa ym. Mutta illalla mies humaltui kunnolla ja kuten aina humalassa alkoi kaivaa vanhoja asioita ja minä hermostuin ja mies alkoi haukkua minua ja minä hermostuin ja aloin haukkua häntä. Muutaman tunnin oli oleminen täysin syvältä. Onneksi mies ottaa harvoin, mutta kun ottaa niin muuttuu täysin apinaksi ja käytös on ääliömäistä. Meille tulee aina riita silloin. Minä en kestä sitä örvellystä ja mies suuttuu, että "nipotan" ja muuttuu ilkeäksi. Mies kun kännissä tykkää avautua asioista. Hoh hoijaa.. Harkitsin jo illan päätteeksi eron ottamista. Niin pahalla mielellä olin.

Lauantaina olin aamulla pahalla tuulella. Mies hiljainen ja sovitteleva. Krapulainen. Olin niin väsynyt, että halusin vaan tilanteen ohitse. Lähdimme lenkille ja ilma oli ihana. Pikku hiljaa kaikki taas muuttui "normaaliksi". Päivä oli ihan mukava, vaikka kestää aina muutaman päivän, että se kännisekoilu unohtuu. Ja silti ne jää aina mielenpohjalle muistiin, jokainen ilkeä sana. Muistan näitä känniriitoja vuodesta 2013 saakka. Ennen jaksoin muistuttaa niistä pitkään. Enää en jaksa. Se ei hyödytä mitään.

Sunnuntai oli mukava ja aurinkoinen päivä. Kävimme koiran kanssa pitkällä lenkillä. Lauantaista saakka minua on hyvitelty. Tietää mokanneensa. Ei tuota kestäisi jos olisi jokaviikkoista. Onneksi vain pari kertaa vuodessa. Ehtii unohtua. Käytän tilanteen hyväksi. Esitän marttyyria ja saan ostella korvaukseksi sitä ja tätä. Onhan se sairasta, mutta yllättävän yleistä parisuhteissa.

Olen syönyt koko viikonlopun herkkuja. Mutta myös liikkunut niin paljon, ettei paino ole noussut. Onneksi! Aamulla jo luulin, että vaaka näyttäisi ainakin 3-4kg enemmän. En ole jaksanut viikonlopulla olla niin tiukka syömisistä ja apea mieli ei ole auttanut asiaa. Aamulla heräsin ja olin melko ahdistunut. Meinasin jopa ottaa rauhoittavan. Syy se, että muistin sen oikeudenkäynnin olevan tämän kuun lopulla. Siihen pitää valmistautua ja miehen asianajaja tulee torstaina meille kylään ja pidämme palaverin. Minä jännitän sitä tosi paljon, mutta asiaa ei pääse pakoon. On vain pakko selvitä siitä. Tiedän, että mieskin on hermona siitä, vaikka ei asiasta puhukaan. Minäkään en ole viitsinyt nyt ottaa puheeksi. Katsotaan sitten to mitä juristi sanoo ja neuvoo. Kuten aiemmin sanoin niin minulla jo ennestään traumoja näistä oikeusasioista. Itse olen ollut 3 kertaa oikeudessa, yhden kerran syytettynä ( lievä huumausainerikos 16-vuotiaana ja kaksi kertaa asianomistajana, raiskaus ja seks hyväksikäyttö, nuorena) Ja exän talousrikokset.. Huoh. Olen luvannut mennä sinne mukaan, mutta nyt se sinne meno alkaa jännittämään ja ahdistamaan. Ei auta kuin ottaa rauhoittavaa jos ahdistus menee tosi pahaksi. Vielä ei ole tarvinnut. En ole muutenkaan nyt moneen viikkoon napsinut rauhoittavia. Olen jotenkin onnistunut unohtamaan ne.

En osaisi olla yksin. Olen seurustellut koko elämäni. Eron jälkeiset kuukaudet olivat yksin niin hirveät, että masennuin syvästi ja jouduin psyk hoitoon. En ole koskaan osannut olla yksin. Epävakaille juuri yksin jääminen on pahinta ja usein johtaa epätoivoisiin tekoihin. Suurimman osan aikaa tämä suhde on hyvä, turvallinen ja mukava. Saan tästä voimaa kuitenkin ja se on elämäni perusta. Tiedän, etten itsekään ole maailman helpoin puoliso. En ole ihan tyypillinen nainen, monessakaan mielessä. Kun kaikki on hyvin niin elämä tässä suhteessa tuntuu ihanalle. Ymmärrämme kuitenkin toisiamme niin hyvin. Ei ole miehenkään elämä helppo ollut, sen tiedän. Yhdessä jatkamme eteenpäin.

Mieliala nyt vähän parempi, kun selvisin aamusta. Kävin kaupassa ja kirjastossa, kirppiksellä. Löysin kivoja astioita. Kirjoja luvun alla. Hyvää ruokaa vielä tänään. Huomenna jatkuu dieetti, siihen jo valmiiksi ainekset kaapissa.

Palataan🙂🌻

Olen ihan pohjalla ja masentunut. Jouduin ottamaan rauhoittavaa lääkettä. Pelottaa ja ahdistaa se miehen tuleva oikeudenkäynti. Jotenkin tuntuu, ettei mies ymmärrä asian vakavuutta. Se mistä häntä syytetään saattaa viedä jopa vankilaan. Se ei ole kovin todennäköistä, mutta mahdollista. Olen kait yrittänyt painaa tähän saakka asian pois tietoudestani, mutta nyt se nousi koko voimallaan.

Olen jo miettinyt, että miten elämäni järjestän jos jään yksin. Suoraan sanottuna, en tiedä. Ole itkenyt tänään. Nyt olen vain turta ja masentunut. Perjantaina miehen asianajaja tulee meille ja pidämme palaverin. Olen lukenut netistä rikoksista ja tuomioista. Tuntuu, että olen niistä paremmin perillä, kuin mies. Tuntuu, että miehellä on lisäksi joitakin täysin epärealistisia ajatuksia siitä, mikä esim lieventää tai pahentaa hänen saamaansa tuomiota. Pelkään, ettei hän "klaaraa" juttua.

Muutenkin tuntuu oleminen taas niin raskaalle. Koen paljon, että minua vihataan ja syyllistetään. Etten ymmärrä mitään, enkä kykene mihinkään. En tee mitään oikein tai tarpeeksi hyvin. Ei positiivista huomiota. Piilotettua ivaa. Välillä on hyviä päiviä. Sitten taas täysin paskoja. Välillä voin itsekin huonosti ja syyllistyn samoihin asioihin.

Olen miettinyt jälleen, että tulisinko itsekseni toimeen? Jos muuttaisin jonnekin ja jättäisin kaiken taakseni. En enää koskaan menisi parisuhteeseen yms. Se ei tunnu realistiselle vaihtoehdolle.

Miten voi joku menneisyyden "rikos" uhata elämää yhtäkkiä näin kokonaisvaltaisesti? Niinhän siinä tietty kävisi, että minä istuisin yksin kotona, masentuisin, lopettaisin elämän rutiinit. Kävisin ehkä katsomassa miestä linnassa joskus. Ehkä joutuisin osastolle hoitoon. En osaa edes maksaa laskuja nettipankilla, enkä käyttää pyykkikonetta.

Tällä hetkellä haluaisin vain maata "tajuttomana" tässä sängyllä maailman tappiin. Tänään lenkkeilin. Kävelin ja juoksin. Tai hölkkäsin. Mutta nyt tuntuu olevan kaikelle täysin sama. Kohta menen jääkaapille ja otan pari leipää. Syön taas liikaa, mutta en pysty sitä nyt vähentämään.

Pakko syödä rauhoittavia, että jaksan.

Tänään parempi päivä. Olen pystynyt rauhoittumaan ja miettimään asiaa järkevästi. Jos sattuisi, että mies joutuisi istumaan niin tuomio ei olisi kuin muutama kuukausi. Kyllähän minä aikuinen ihminen sen aikaa pärjäisin yksinkin. Ja tietysti voisin käydä katsomassa miestä. Eikä sinne heti oikeudenkäynnistä suoraan viedä vaan olisi kuukausia aikaa järjestää asiat. Opettelisin maksamaan laskut nettipankissa, pesemään pyykit ym. Tosin voisin kyllä muutenkin opetella. Kaiken muun kyllä osaankin. Yksinäisyyttä mietin.. Se olisi pahin asia. Mutta, hankkisin seuraa. Olisin pitempiä aikoja äitini luona. Elvyttäisin välit ystävättäreeni, joka asuu tässä melko lähellä. Jos hän nyt edes haluaisi enää olla tekemisissä kanssani. Lenkkeilisin, hoitaisin koiraa, harrastaisin jotain. Kyllä siitä jotenkin selviäisin.

Mutta, todennäköisempää, ettei linnaa tule ollenkaan. Huomenna aamulla miehen asianajaja tulee tänne kotiin ja asioita käydään läpi tulevaa oikeudenkäyntiä varten. Sekin jännittää, mutta ei enää ahdista. Olen tajunnut, että tuli mitä tuli niin kyllä siitä aina jotenkin selviää. Eilen menin vain niin paniikkiin, kun yritin liian nopeasti käydä asiaa päässäni läpi.

Aamu meni kauppa-asioilla. Nyt kun mies ei tupakoi ja minä en haaskaa rahaa joutaviin herkkuihin, emmekä ajele koko ajan autolla niin rahaa jää enemmän syödä terveellistä ja järkevää ruokaa. Loppukuusta ei tarvitse olla nälissään, kuten ennen. Pakastin on ladattu täyteen ruokaa loppukuuta varten. Olen pystynyt ostamaan jopa muutaman tarpeellisen asian, joita en pystynyt yli vuoteen ostamaan, kun olimme aina täysin pee aa. Esim. uusia sukkia, pesuaineita, meikkejä, ihonhoitotuotteita ym. Tietysti kaikki halpis-merkkejä, mutta kuitenkin. Joku 6e maksava huulipunakin tuntuu ylelliselle, kun se on uusi, eikä mikään vuosia vanha jämä. Tai uusi hiusharja, uusi meikkivoide, uudet sukat.

Sitten kävin lenkillä. Nyt on päivittäin eräs viiden kilometrin pätkä, joka on ihan mukava ja melko nopea käydä. Siihen päälle tulee yleensä pari kilometriä muita kävelyitä esim. kauppamatkoja. Pari kertaa viikossa se pitempi lenkki n. 8km Eli ihan hyvin verrattuna, että vielä viime keväänä ja alkukesästä saatoin olla viikon yhtämittaa sisällä käymättä ulkona ollenkaan ja jaksoin kävellä max. kaksi kilometriä ja sekin oli jo saavutus!

Olen koittanut hölkätä pätkiä lenkin ohessa. Joinain päivinä se onnistuu paremmin ja esim tänään taas huonommin. Minulla on ilmeisesti niin huono lihaskunto ja niin paljon ylipainoa kuitenkin, ettei se hölkyttely oikein luonnistu. Se on kuin norsu pötkisi menemään. Askel laahaa ja vartalo painuu kumaraan. No, en ota siitä paineita. Hölkkään kun jaksan, vaikka muutaman sekunnin kerrallaan. Ehkä se siitä joskus paranee.

Polkupyörällä tekisi mieli koittaa ajaa, mutta ei ole varaa ostaa pyörää. Haluaisin uudet lenkkarit myös, mutta niitä ei nyt voi ostaa. Tyydyn siihen mitä nyt on ja menen näillä. Kävin aamulla vaakalla ja yllätys oli suuri, kun vaaka näytti kilon vähemmän vaikka olen syönyt mielestäni aika paljon ( tosin ne syömäni ovat ruisleipää, hedelmiä, vähäkalorisia tuotteita ym) Ilmeisesti lisääntynyt liikunnan määrä vaikuttaa, että voin jopa syödä melko hyvin lihomatta, kun liikun joka päivä. Eikä tarvitse riutua nälissään syömättömänä. Vihdoinkin tuntuu jokin järki löytyneen tuohon painoasiaan.

Hölkätessä sen huomasin taas.. Helkkarin läskisäkit rinnuksissani eli rinnat, aarrgghhhh!!! Heiluvat koomisesti ja inhottavasti puolelta toiselle ja tuntuvat inhottavalle! Tässä välillä luulin niiden jo pienentyneen. Kuvittelin niin. Mittanauha kertoi kuitenkin, ettei mitään pienenemistä ole tapahtunut. Kaikki mitat on edelleen samat. Iski kauhu mieleen, että eivätkö ne tosiaan meinaakaan pienentyä laihduttamalla. Nyt 8kg laihduttuani ne eivät ole pienentyneet yhtään. Järkyttävä ajatus! Haluan eroon näistä säkeistä!!!! Ennen kun olen laihtunut niin rinnat ovat kyllä pienentyneet. Saas nähdä lähteekö nämä sitten jossain vaiheessa pienentymään jos pudotan vielä reippaasti painoa. Hölkkääminen tuntui osittain mahdottomalle, kun sain ihan käsin pidellä kiinni rintojani, kun ne vatkasivat puolelta toiselle ja hävetti että joku näkee!

En tosiaankaan haluaisi profiloitua miksikään isotissiksi! Tulee niin tyhmä olo, kun kaupoissa miehet (nykyään kaikenikäiset) vilkuilevat rinnustani, luulevat etten huomaa! Haluaisin, että minut joku päivä huomattaisiin virtaviivaisesta, urheilullisesta kropasta, kauniista hiuksista ym. Mutta ei tisseistä! Ja miten ketään voi edes jotkut ihraiset ulokkeet edes kiinnostaa?! Nykyään kaikki naiset, joita ihailen ovat lähes lattarintaisia.

Täytyy vielä siivota sitä huomista varten. Ja valmistella tarjoilut.

Palataan🙂🌻

Perjantai meni ihan hyvin. Oli palaveri miehen asianajajan kanssa meillä kotona. Jännitin sitäkin aika paljon ja mies myös. Olihan se vastapuoli puhunut poliisikuulusteluissa ihan sontaa ja paljonkin, joita ei pysty kyllä mitenkään näyttämään todeksi. Ottaa päähän, että edes joutuu tämmöiseen mukaan. Tietysti mies kiistää kaiken, mikä ei pidä paikkaansa. Mutta linnaan ei ainakaan tule joutumaan ja se on tärkeintä. Sitä en enää jännitä. Sitä kylläkin, että minua on pyydetty oikeuteen todistajaksi. En haluaisi mennä. No, eihän minun ole pakko mennä. Oikeudenkäynti on vasta ensi kuun lopussa, eikä tämän kuun, kuten ensin luulin. Nyt yritämme elää jonkin aikaa ajattelematta koko asiaa.

Ilmat on olleet hyvät. Olen lenkkeillyt joka päivä. Tänään pitempi lenkki. Reipas kävely alkaa luistamaan jo hyvin, eikä se väsytä. Hölkkään pieniä pätkiä kävelyn lomassa. Se on vaikeampaa ja rasittavampaa. Uskon, että alkaa luistaa jos sitkeästi jatkan. En kyllä ole koskaan aktiivisesti hölkännyt, joten voi kestää kauan, ennen kuin jaksan pitempään. Kaikki liikunta kuitenkin parempi, kuin ei mitään. Tosiaan muistelen, kun alkukesästä vielä pari kilometriä oli muka väsyttävä matka. Tuntuu uskomattomalle! Nyt kuitenkin päivässä menee ihan rutiinilla se 5- 8 km, eikä väsytä. Onneksi kävelykunto sentään noussut aika hyvin.

Mies on edelleen pysynyt erossa tupakasta. Se on mahtavaa! Muutenkin terveempi elämäntyyli. Lenkithän teemme yhdessä. Olen syönyt nyt enemmän. Kylläkin terveellisiä ruokia. Viikonloppuisin myös herkkuja jonkinverran. Paino on pysynyt syömisestä huolimatta niin, että paino ei ole noussut. Se on aika jännää. Ennen lihoin heti, kun söin. Mutta silloinhan en liikkunut. Nyt kun liikun niin laihdun jos syön vähän ja vähäkalorisesti. Jos syön enemmän, enkä kyttää joka suupalaa niin en välttämättä laihdu, mutta paino ei myöskään nouse. Tosin pitäisi taas vähentää kaloreita jos meinaan edelleen laihtua. Mutta se, että voin syödä hyvin, jopa herkutella vähän, kun liikun ja paino ei nouse on minulle jo pienoinen ihme ja olen siitä hyvillään.

Eräs lenkillä vastaantullut nainen, jonka kanssa pysähdyin juttelemaan sanoi, etten näytä kovinkaan ylipainoiselle, kun tuli puheeksi laihduttaminen. Itse siis suoraan sanoin, että koitan laihtua kun on ylipainoa. Nainen vaikutti kommentissaan rehelliselle, mutta tietysti se saattoi olla vain kohteliaisuutta. Itseni silmissä kyllä edelleen näytän hyvin lihavalle. Äitini mielestä myöskään en näytä kovinkaan lihavalle. Kun ihmettelin sitä niin äiti perusteli, että minulla ylikilot on jakaantuneet niin tasaisesti joka puolelle kroppaa, etten näytä "läskille", mutta hieman "pullevalle" vain. Miehenkään mielestä kuulema en näytä millekään "läskille". Mua naurattaa! Ilmeisesti läheiset ja vieraatkin haluaa olla kohteliaita. Itse sanon suoraan, että kilojen mukaan olen lihava ja piste! Asiaa ei voi muuksi vängätä. Tällä hetkellä painan 82kg onhan se tietysti parempi, kuin keväällä vielä 89kg. Välitavoitteeseen 75kg ei ole enää niin hirveä matka, kuin ihan alunperin.

Rauhoittavia en edelleen ole ottanut. En edes muista enää koko pillereitä. Se on tietysti positiivinen asia. Mieliala on ollut melko tasaisen hyvä tai normaali. Ei suurempia ahdistuksia. Tietysti tietyt asiat mietityttää välillä, mutta ehkä enemmän terveellä tavalla. Tuntuu, että auttaa, kun saa liikuntaan purkaa energiaa ja siitä saa mielihyvää. Se jotenkin lievittää stressiä. Varsinkin hölkästä tulee hyvä olo.

Nyt on kyllä ollut niin aktiivista, että olen hieman väsynyt. Makoilen ja tunnen tarvetta vain olla. Suihkussa pitää käydä.

Palataan 🙂🌻