Taitaa pms painaa päälle, kun "kaikki" on taas huonosti ja ärsyttää. Ja väsyttää ja tekee mieli herkkuja. Ensimmäinen päivä laihkarin aloituksen jälkeen, kun voisin lenkkeillä kauppaan ihan vain sitä varten, että ostaisin herkkuja. Ehkä karkkipussin, sipsejä, suklaapatukan, jonkin pullan. Tähän saakka ei ole tehnyt yhtään mieli herkkuja eli olettaisin pms olevan syynä. Saattaa tietysti olla, että elimistöni alkaa pikkuhiljaa protestoida pelkkää salaatinsyöntiä vastaan ja alkaa kerjätä muutakin. Eilen luin netistä juttuja, ettei pelkällä salaatinsyömisellä kauan pärjää. Varmaan näin, mutta kauhulla jo mietin, että mitä sitten voisin syödä muuta lihomatta?! Jos syön normaalien suositusten mukaan niin lihon, vaikka ruoka olisi kuinka terveellistä. Pitäisi syödä viisi kertaa päivässä.. Mua naurattaa tuo. Ensinnäkään en pystyisi syömään koko määrää ja toisekseen lihoisin, kuin sika! Ehkä joku kasvissosekeitto menisi salaattien oheen. Samalla inhottaa, että alan taas "pelkäämään" ruokaa. Tulee mieleen nuoruuden ajat, jolloin lenkkeilin ja näännytin itseäni, kunnes olin niin laiha, että vaatteet roikkuivat päälläni. Saatoin lähteä aamuviideltä pyöräilemään 20km, jonka jälkeen "sallin" itselleni tilkan kaurapuuroa ja muutaman mustikan. Sitten otin käsipainot ja vedin tunnin lihaskuntoa. Lepäsin hetken ja lähdin kaupungille ja asioille, tietysti kävellen tuntitolkulla. Iltapäivällä söin jonkun parsakaalin palasen ja muutaman nokareen kanaa. Sitten tein vielä iltalenkin. Usein itkin väsymyksestä ja samalla tunsin olevani todella laiska, lihava ja kelvoton. Ulkopuoliset alkoivat vihjailla laihtumisestani. Itse olin jotenkin sokea asialle, enkä tajunnut, että elintavoissani olisi mitään outoa. Tätä uskomusta tuki äitini vakuuttelu, ettei tavoissani ole mitään kummaa, enkä ole liian laiha. Äiti itse anoreksiaa sairastaneena ei tietysti nähnyt mitään outoa asioissa. Lopulta en enää syönyt muuta, kuin "ihmekeittoa", tuota 90-luvun hitti-laihdutuskeittoa, johon tuli kaalta, sipulia ym. Aina vain keitin uuden keiton, vaikka se oksettikin jo. Ja muistokin siitä oksettaa nyt. Söin sitä 2kk putkeen, lenkkeilin ja laihduin älyttömästi. Sitten en enää jaksanut. Aloin saamaan paniikkikohtauksia ja itkin tunnista toiseen. Olin hirveän väsynyt ja masentunut. Pikkuhiljaa aloin taas syödä normaalimmin. Nuoruuden laihuusaikojen jälkeen mukaan hiipi pikkuhiljaa herkkujen yletön syöminen ja ajoittain lihominen. Sen jälkeen olen ollut joko normaalipainoinen tai ylipainoinen.

Tätä kirjoittaessani hörpin Cocis Zeroa. Taltutan lasillisella makeannälkää. Oikea nälkä minulla tuskin on, koska söin tunti sitten läjän paistettuja kanasuikaleita. Aamulla join puoli kuppia mustaa kahvia kuuden maissa ja yhdentoista aikaan toiset puoli kuppia. Kaloreita ei kyllä kovin paljon pitäisi tulla. Lenkkeillyt olen tänään koiran kanssa "pienemmän" lenkin. Siitäpä sitten päästään asiaan, jonka vuoksi pelkäsin jo tänään loppuni tulleen. Ja jonka vuoksi olen nyt sen verran allergialääke-pöllyssä, että tämän tekstin tuottaminen on hieman hankalaa. Tulee kamalan sekavaa tekstiä, mutta kirjoitan silti. Eli minullahan on atoopikkona joitain allergioita, jotka tosin nykyään melko vähäisiä. Astmaa minulle odotettiin jo lapsena puhkeavaksi, mutta vältin sen kuitenkin. Tänä kesänä on muutaman kerran tullut oireilua, että nielua on lievästi "turvottanut", mutta tunne ollut lievä ja mennyt ohitse. Tänään oli todella tuulinen ja aurinkoinen ilma. Kesken lenkin tajusin, että oli vaikea hengittää ja nurkissa alkoi taas tuntumaan. Rauhoitin tahtia ja odotin, että se menisi ohitse. Ei mennyt. Paheni vain. Olin jo aika lähellä kotia ja päätin mennä samantien sisälle ottamaan henkoset miehen astmapiipusta, jota olen tavallisesti ottanut ehkä pari kertaa kesässä siitepölyn pahimpana aikana. Tunne oli nyt sen verran hälyttävä, että ajattelin, jotain on pakko tehdä. Menin sisälle ja otin astmapiipusta. Varmuuden vuoksi myös nenäsuihketta. Lähdin viemään koiraa omaan kotiinsa. Tunne ei hellittänyt. Tulin takaisin kotiin. Nielu tuntui paksulle. Otin antihistamiinin. Odotin. Tunne vain jatkui. Aloin mennä paniikkiin ja mielessä pyöri kauhuajatuksia, että kurkku menee ihan umpeen ja tukehdun. Luin netistä, että nielun turvotus on pätevä syy lähteä ensiapuun. Otin toisen antihistamiinin. Yritin pysyä rauhallisena. Kuitenkin tuli jo paniikkinen olo ja ahdistuin myös ajatuksesta, että kotia pitäisi tilata ambulanssi jos alkaisin tukehtumaan ja siitä tulisi hirveä härdelli ym. Onneksi sitten pikkuhiljaa tunne alkoi kadota ja huomasin, että pystyn puhumaan ja nielemään ruokaa normaalisti. Niinpä rauhoituin. Nyt mennyt jo ohi, mutta kaksi allergiapilleriä väsyttää niin, että tunnen olevani ihan kuutamolla. Ja pelko jäi, että mistä tuo turvotus tuli?! Oliko se luonnossa joku? Kenties heinä, pujo tai jokin home? Vai oliko se sittenkin koira??? Kummallista, että tähän saakka olen voinut olla koiran kanssa ilman lähes mitään oiretta, mutta luin, että joillekin on tullut koirasta allergiaoireet "viiveellä" ja tosi pahana yhtäkkiä, että on saanut jonkun pahan astmakohtauksen sitten ja joutunut lähtemään sairaalaan. Jatkossa kyllä jännittää, että alkaako tulla joka kerta koirasta tätä oireilua? Seuraavan kerran, ehkä tulee vielä pahempana.. Toivon, että ei ollut koirasta, koska ehdin jo iloita, että voisin hoitaa koiraa ainakin silloin tällöin, kun miehelle se on tärkeä asia.

Olen pettynyt jos olenkin vielä noin allerginen koiralle niin sillonhan ei omaa koiraa voi ainakaan ottaa. Ehdin jo ajatella villakoiran hankkimista, kun tunnen sitä rotua ja tykkään niistä. Mutta jos alkaa hengitys loppua koiran seurassa niin eihän siitä mitään tule. Huoh.. Nyt taas tuntuu, kuin olisin pettänyt miehen jos emme voikaan ottaa koiraa. En halua ajatella koko asiaa. Jatkopa sen näyttää miten asian käy. Kissanpentukin olisi ollut tarjolla, mutta jouduin sanomaan, ettemme ottaisi sitä nyt tässä vaiheessa jos tulee muutto jossain välissä ym. Ja se, että jos olisi mahdollisuus joskus toteuttaa haave asuntovaunusta tai asuntoautosta ja sillä matkailemisesta ( joo, en yhtään tiedä toteutuuko koskaan) niin eihän sitä eläintä voi siellä mukana kuljettaa ja eihän sitä voi hoitoon laittaa pitkiä aikoja, eikä edes ole mitään hoitopaikkaa tiedossa ja en tiedä edes luottaisinko omaa lemmikkiä kenenkään hoitoon.. Tuntui jotenkin pahalta torpata sekin mahdollisuus. Tuntuu, että aina vain olen vastaan kaikessa ja pilaan asioita. Yritän vain harkita asioita tarkkaan, ettei enää tulisi isoja takaiskuja, ainakaan omaa huolimattomuuttaan.

Laihtuminen on parantanut ulkonäköä siten, että nyt vasta huomaan, kuinka paljon lihominen on vaikuttanut negatiivisesti siihen. Olen todennut, että ehkä en olekaan ihan ruma ihminen, kun vain piirteet kuoriutuvat etsiin läskin alta. Mutta.. En tiedä olenko ylirasittunut tai nukkunut huonosti sen jälkeen kun lopetin rauhoittavien päivittäisen käytön, mutta sukuominaisuutemme tummat silmänaluset ja ympärykset on nyt korostunut niin, että näkyy häiritsevästi ja joudun peittelemään meikillä niitä. Äidilläni ja melkein kaikilla suvussa on laiha naama ja mustat silmänympärykset ja silmät kuopalla. Huomaan, että laihduttuani tuo piirre on pahentunut ja inhoan koko asiaa. Näytän riutuneelle ja nääntyneelle. Mietin, että kun tästä vielä laihdun reilusti niin paheneeko asia koko ajan?

Laihdutus ei ole pienentänyt rintoja juuri yhtään. Ehkä ovat hieman "tyhjemmät", mutta kun kokoan ne rintaliiveihin niin ihan yhtä isolle näyttävät ja tuntuvat kuin ennenkin. Luultavasti kun laihdun niin mulle jää isot "riipputissit" olemaan. Hyiiii!!!!!!

Puhuin tässä välissä puhelunkin. Taas iski makeanhimo tai en tiedä onko se sittenkin nälkää. Mietin mitä voisin tänä iltana vielä syödä? Ehkä palanen kauraleipää? Hedelmiä olisi, mutta allergiakohtauksen vuoksi en ehkä tänään uskalla niitä syödä. Pakko mennä kaapille kaivamaan jotain.

Palataan taas!🙂🌻

PMS on yksi perkele naisen elämässä. Pilaa päivän tehokkaasti ja turvottaa kehon. Siihen päälle vielä viikon puolukkapäivät niin ai että kun on miehillä hauskaa. 🤕🙄

Minulla on hyvä jakso jatkunut. En saanut kumminkaan vastattua Pojun viestiin mitenkään ja nyt hän on ilmeisesti suuttunut. Emme ole olleet mitenkään sydänystäviä eron jälkeen, koska oli sitä mieltä, että olen käyttänyt häntä hyväkseni. Väite on kyllä aivan käsittämätön, mutta ehkä se on hänen tapansa selvitä siitä pettymyksestä etten tule olemaan hänen tulevaisuutensa elämän valo. Inhottaa muutenkin se ripustautuminen ja jatkuva tiedottaminen siitä kuinka paljon minua rakastaa jne. Siitä tuli vain ahdistunut olo. Tunsin oloni paskaksi kun en pystynyt vastaamaan näihin tunnekuohuihin.

Se, etten jäänyt roikkumaan epätyydyttävään ja tulevaisuudeltaan mahdottomaan suhteeseen, on ollut vaikea mutta oikea ratkaisu. Olen ollut elämäni aikana kahdesti niin rakastunut, että tiedän miltä se pitäisi oikeasti tuntua. Ensimmäinen "Mr. Right" käveli elämääni 20 vuotta sitten. Hän oli 6 vuotta vanhempi, aivan äärettömän komea ja kaunissydäminen ihminen. Olimme yhdessä melkein 2 vuotta ja suhde päättyi onnettomasti. Hän oli eri kulttuurista ja vanhempansa eivät antaneet hänelle lupaa avioitua kanssani, vaikka muuten hyväksyivätkin yhdessäolomme. Olin järjettömän onnellinen mutta mitä kauemmin olimme yhdessä, sen onnettomammaksi tulin kun tajusin, etten voinut jäädä suhteeseen joka ei koskaan tulisi saamaan luonnollista jatkumoa. Lähdin ja rikoin sydämeni. Mieskin oli murtunut. Lähti vuodeksi ulkomaille päästäkseen irti minusta ja muistoistamme. Kummankin sydän särkyi. En ehkä toipunut siitä ikinä. Hylätyksitulemisenpelko on ollut läsnä kaikissa senjälkeisissä suhteissani. Olen lähtenyt heti kun on alkanut ahdistaa ja hylännyt ennen kuin minut hylätään. Exä oli poikkeus. Hän oli toinen suuri rakkauteni. Ensimmäisen kerran kun hän tuli vierelleni, tuntui kuin olisin ollut siinä aina. Että me kuuluimme yhteen. Se tunne oli vahva ja kuohutti sydäntä samoin kuin tämä nuoruuden suuri rakkaus. No, ajan saatossa huomasin sitten niitä piirteitä, jotka exä yritti peittää, kuten väkivaltaisuus, agressiivisuus, epärehellisyys ja pettäminen. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo niin syvällä siinä suhteessa (ja myös taloudellisesti riippuvainen), joten en pystynyt lähtemään. Exä käytti sitä häikäilemättä hyväkseen. Kiristi. Mutta siitä huolimatta minä rakastin. Koko sydämestäni toivoin, että tulisi vielä se päivä jolloin olisin hänen arvoisensa. Ei tullut. Olin mitätön paska, koiraakin huonompi.

Tänä vuonna useampi tuttavapariskunta on avioitunut pitkien seurustelusuhteiden päätteeksi. Kymmenen vuotta yhdessä ollut pari kommentoi häiden jälkeen suhdettaan, että se on ollut rakkausliitto alusta asti ja vain paranee koko ajan. Olin kateellinen. Miksi minä en saanut kokea tätä koskaan? Sitä, että suhde vaan paranee vuosi vuodelta. Minun suhteet on hajonneet siihen, että en ole kelvannut aviopuolisoksi. Koirakin on ollut parempi valinta kuin minä. Kyllä minua on kosittu elämäni aikana useammankin kerran. Ei se siitä ole kiinni. Valitettavasti nämä kosijat ovat olleet juuri niitä Pojun kaltaisia "ihan kiva" -tyyppejä, joiden kanssa elämä on tasaisen harmaata ilman muita värisävyjä. Tasaista, ei liekkejä eikä tunteiden roihua. En ole halunnut sitoa itseäni sellaiseen. Olen niin paljon enemmän. En tiedä mitä olen, mutta enemmän kuin "ihan kiva". Näin taannoin samaisen pariskunnan hääkuvan. Tunnelma ja rakkaus, joka kuvasta välittyy, on liikuttavaa. Minusta ei ikinä saisi otettua sellaista kuvaa. En osaisi edes teeskennellä vaikka olisi hääpuku niskassa tuollaista tunnetta vaikka Pojua kohtaan. Kun sitä ei ole, ei sitä myös tule vuosien päästäkään. Mutta sanopa se hänelle. En haluaisi loukata enkä olla ilkeä, mutta voiko asiaa muuten ilmaista kuin suoraan?

Työnhakuni ei ole edistynyt, vaikka säännöllisesti laitan hakemuksia sinne ja tänne. Edelleen sama juttu kaikissa; ne ei johda mihinkään. Ei edes haastatteluun. Olen miettinyt josko pitäisi osallistua johonkin työkkärin koulutuksiin josko niistä olisi apua. Toisaalta eivät ne minua vie eteenpäin. Ajautuisin vain tekemään samaa työtä kuin ennen ja alkaisin taas inhota sitä ja palaisin loppuun. Nyt kun olen ollut 1,5 vuotta täysin ulkona työelämästä (ja osittain 2,5 v kaikenkaikkiaan), ymmärrän, kuinka loppumetreille olin itseni ajanut. Over the edge. En halua enää siihen takaisin. Pelottaa silti tulevaisuus kun en tiedä miten tämä kaikki kohdallani tulee muuttumaan. Tulee vielä sekin päivä, jolloin 500 päivää ansiopäivärahaa on täynnä ja putoan työmarkkinatuelle. Se raha ei riitä kattamaan edes vuokraani. No, silloin varmaan saan sentään asumistukea ja ehkä toimeentulotukeakin. Nyt en saa kumpaakaan.

Tänään on taas vapaaehtoistyötä luvassa ja yritän laittaa itseni nätiksi jälleen. Pakko lopettaa kirjoittelu, että ehdin aikataulussa liikenteeseen. Palataan AK ja halaukset! Toivottavasti astmakohtauksesi ei ollut mitään jatkuvampaa.

Amassados, juuri oli mielessäni tulla tänne kirjoittelemaan, kun sinun kirjoitus päivittyi! Kiva. Pms on tosiaan suoraan sieltä ja syvältä! Kerran kuukaudessa sekoittaa elämää. Tympeintä, että tulee puolisolle oltua ihan turhasta ärtyisä ja tiuskittua, jopa itkeskeltyä ihan tyhmille asioille. No, onneksi vain pienesti. En tiedä kuvittelenko, mutta mielestäni pms kuitenkin hieman helpottanut, kun kiloja lähtenyt. Vai olisiko päivittäinen liikunta, joka auttaisi. Mielestäni en ole ihan niin "sekaisin", kuin ennen pms-aikaan.

Hienoa, että jaksat etsiä töitä. Jos joudut työkkärin rahoille niin olet kyllä oikeutettu saamaan toimeentulotukea ym. On tosi ikävää jos ei töitä löydy työhaluiselle ja kokeneelle ihmiselle. Ainakin olet rehellinen, ettet jää "ihan kivaan" suhteeseen. Moni jää ja kärsii. Ymmärrän tuon, ettei "tasapaksu" oleminen riitä. Minä en koskaan ole viihtynyt "tylsien" tai "nössöjen", saati "tyhmien" miesten kanssa. Olen joskus tuntenut syyllisyyttä siitä, että minulla on melko paljon vaatimuksia miehelle, että voin oikeasti rakastua ja elää rakastuneena vuodesta toiseen, että edes ylipäätään pystyn olemaan yhdessä. Siinä pitää heti alussa olla se mieletön rakastuminen, "salamarakastumisen", tunteiden palo, intohimo, täydellinen turvallisuudentunne, mutta ei koskaan tylsää! Siinäpä sitä, mutta olen sen kokenut niin tiedän, että sellaista on. Vaikka olen ajoittain täällä purnannut myös parisuhdeasioita niin olen sitä mieltä, että tämä on minun loppuiän suhde. Tietysti jokaisessa on ajoittain ärsyttäviä ja huonoja piirteitä, mutta kun niitä hyviä on NIIN paljon enemmän. Voin rehellisesti sanoa, että mieheni on älykäs, luotettava, komea, turvallinen, tukeni, paras ystäväni, auttavainen, huumorintajuinen, intuitiivinen, samat elämänarvot ja harrastukset, luontorakas, elämää nähnyt ja kokenut, paljon matkustellut/asunut ulkomailla, hyvä seuramies, hyvä tekemään ruokaa, taitava monella alalla ym. Ärsyttävää ajoittainen kiivaileminen, kiroilu, pikkutarkkuus, kyvyttömyys puhua tunteistaan, lievä sovinistisuus ja rasistisuus ( pientä naurua..) Tärkeintä on, että voin luottaa häneen. Hän ei elä kaksoiselämää, kuten ex. Mies on täsmällinen ja rehellinen. Maksaa aina laskut, eikä yritä vain uskotella maksaneensa. Koskaan ei ole ollut ongelmia, että hän jättäisi asioita hoitamatta. Kun tapasimme hänellä oli erittäin hyvä palkka ja raha-asiat hyvin hoidettu, kaikki vakuutukset ym. Toisin kuin exä oli aina p.a, vailla luottotietoja tai vakuutuksia. Sitten mies loukkasi itsensä ja sen seurauksena nykyään työkyvyttömyyseläkkeellä. Oli ikänsä tehnyt ahkerasti töitä nuoresta saakka, ei elänyt pummityylillä, kuten exä. Ja miehen kanssa ei koskaan ole tylsää. Romanttisempaa voisi olla, mutta hän ei ole mikään lepertelijä tai osaa makeilla. Silloin tällöin ostaa kyllä ruusuja tai hankkii minulle asioita, mitä ilmoitan tarvitsevani. Hän osoittaa teoilla rakkauttaan. Minulla meni kauan oppia se. Exä oli melkoinen "lepertelijä", puhui kauniita, mutta oli epärehellinen. Mies on kotonaan oppinut vanhanaikaisen tyylin, että mies ei tunteile, mutta huolehtii naisesta ja jos nainen sanoo vaikka toivovansa leipäkonetta niin mies hankkii sen ja se on osoitus välittämisestä. Muistan kyllä, kun olin vakavasti sairastunut niin mies osteli pieniä sydänpehmoleluja, joissa luki "I love You" ja toi niitä minulle, kun olin sairaalassa. Ja ne punaiset ruusut psyk.osastolle ym. Onhan näitä, kun muistelee. Parasta on se, että mies on mukana ja valmis kokemaan kanssani asioita, joista innostun, olivat ne sitten mitä tahansa. Eikä hätkähdä pienistä, oikeastaan mistään. No, siinäpäs sitä jo olikin. Ajatus yhteisestä loppuelämästä ei ahdista.

Kaikenkaikkiaan minulla on ollut aina "hyviä" miehiä. Exäkin, ennenkuin alkoholisoitui ja sen myötä alkoi sekoilla. Mutta sitä ennen oli jopa 14 vuotta erittäin hyvää aikaa. Nykyisen kanssa kuudetta vuotta. Aivan ensimmäinen vakava suhteeni alkoi jo teininä ja kesti muutaman vuoden. Eli kolme pitkää ja tosisuhdetta.

Tänään aamulla olin pökkyräinen eilisestä antihistamiinisatsista. Lähdin kuitenkin asioille ja lenkkeilemään kaupungille. Oli jotenkin heikko ja keskittymiskyvytön olo. Ruoka pyöri mielessä. Haaveilin, että ostaisin tuoreen leivän, jota söisin voin kanssa. Tajusin, että taidan olla todella nälkäinen. Päätin tankata tänään ja pitää samalla "herkkupäivän", joka oikeasti olisi huomenna. Ostin tuoreen leivän, suklaapatukan, Cocis Zeroa. Kotona tein makkaraperunoita. Yllättäin se ei maistunut hyvälle. Leipä ja suklaa maistui. Jätin puolet m-p syömättä. Ällötti ne ranskalaiset! Nyt illalla otan vielä leipää. On jo parempi olo. Tarvin silloin tällöin hiilareita myös. Olen huomannut ettei pelkkä "karppaaminen" sovi minulle vaan menetän energiani ja luovuuteni sammuu. Tarvin leipää ja puuroa pari kertaa viikossa. Ja ehkei pelkillä salaateilla jaksa jatkuvasti. Mutta, olen erkaantunut jatkuvasta "roskaruoan" syömisestä. Ällöttäviä ranskalaisia maistellessani haaveilin jo kalafileestä ja vaikka perunasta sen kanssa. Eli siis nykyisiä "herkkupäivän" herkkujani tulee varmaan olemaan leipä, peruna ja sen sellainen. Pullaan en onneksi ole sortunut, eikä tee mieli. Leipäkin oli vähän tummempaa, ei sentään mikään ihan vehnäinen. Silloin tällöin suklaapatukka on hyvää. Vaaka näytti aamulla taas kilon vähemmän, joten siksikin uskalsin tänään vähän löysätä. Huomenna jatkan tiukemmalla linjalla. Paino nyt 82kg eli olen laihtunut noin 8kg kesän alusta. Minusta se on ihan hyvin. Ja suurin pudotus on tullut nyt ihan viimeaikoina.

Polvi ei vaivaa suoralla kävellessä, mutta kun paahdoin pitkää ylämäkeä ylös niin alkoi pistämään hetken aikaa. Taas suoraa kävellessä tasaantui. Jotain vikaa siinä on. En ole vieläkään uskaltanut pitkälle lenkille, kun siellä on paljon jyrkkiä ylämäkiä. Pelkään, että polvi sökähtää siellä, enkä pääse sieltä pois. Se on syrjäisempi "luontopolku", eikä mikään julkinen reitti, että voisi vaikka taksin tilata tarvittaessa. Astma tai allergia-oireita ei onneksi tänään, mutta saa nähdä, kun taas tapaan koiran, että toistuuko oireet? Oikein pelottaa jo valmiiksi, että "tukehdunko" taas. Ensi kerralla otan astma ja allergialääkkeet mukaan varmuuden vuoksi, että voin heti tarvittaessa ottaa, eikä tarvi kurkku tukossa kävellä kilometrejä ja pahentaa tilannetta. Kumma, ettei koira ole tässä välillä tehnyt mitään oireita. Toivon yhä, että se oli joku ulkona oleva kasvi, kun oli niin tuulinen ja aurinkoinen ilma. Heinät tai pujo, tai homeitiöt.

Jännitystä ja käänteitäkään ei ole vauhdikkaasta viikosta puuttunut. Selvisi päivä oikeudenkäynnille, johon mieheni joutuu. Sitä osasimme jo odottaa. Asia se, josta jo aikoja sitten kerroin. Vuoden 2013 tapahtumia. Ei mikään kovin vakava juttu onneksi ja mieheni joutui tilanteeseen epäonnisten sattumien kautta auttaessaan kaveriaan, jonka sukulaiset myöhemmin päättivät, että mieheni on rikollinen, vaikka tämä kaveri itse oli sotkenut talousasiansa ja oli suostunut kaikkeen. Mutta kun on "kyvytön" henkilö hoitamaan asioitaan niin sukulaiset syyttävät hyväksikäytöstä ym. Siis taloudellisesti ja tätä nyt puidaan käräjillä parin kuukauden päästä. On se tavallaan hyvin stressaavaa ja pelottavaakin. Yritän luottaa, että kaikki menee hyvin. Miehellä on hyvä asianajaja ainakin ja tuomio jos tulee niin on sakko tai ehdollinen. Olenkin harmitellut sitä, etten aikanaan laittanut paperille listaa kaikesta siitä irtaimesta omaisuudesta mitä hyvää hyvyyttäni lahjoitin säkkikaupalla tuolle "hädänalaiselle" henkilölle ja hänen puolisolleen. Halusin auttaa. Siinä oli uusia vaatteita, kodinkoneita, tauluja ym arvokasta. Varmasti niiden arvo on enemmän, kuin se summa, jonka mieheni väitetään "huijanneen". Ainakin opimme sen, ettei kannata alkaa hoitamaan sekopäisten ihmisten asioita, vaikka kuin haluaisi auttaa, saattaa joutua itse vain kuseen.

En ole ottanut rauhoittavaa tällä viikolla. Ei ole tuntunut tarvetta. Pari kertaa olen miettinyt ehkä tavan vuoksi, että ottaisinko, mutta unohtanut samantien koko asian. En ole muistanut koko lääkettä. Kait se on hyvä merkki, etten muista sitä. Olen varma, että ne pillerit ovat osaltaan turvottaneet minua. Laihtuminen käynnistyi vauhdikkaammin heti kun lopetin niiden popsimisen.

Palataan☺️❤️

On ollut apea ja matalavireinen päivä. Huonoin pitkiin aikoihin. Pms huipussaan ja tietty siinä syy, ainakin suurin syy. On se kumma, kun parissa päivässä sitä muuttuu apaattiseksi, itkuiseksi ja ärtyisäksi. Suurinpiirtein kaikki joko huolestuttaa tai ärsyttää. Itku tulee kurkkuun tyhmistä asioista. Kärpäsestä tulee härkänen.

Pari yötä nukkunut erittäin huonosti. Yhtäaikaa väsynyt ja ylivirittynyt olo. Toissayönä näin kauheaa painajaista, että olin jossain helvetissä, pimeässä ja kauhuja täynnä olevassa paikassa. En usko helvettiin, mutta uni oli niin ahdistava, että valvoin keskellä yön pimeyttä pari tuntia, kun en vain uskaltanut nukahtaa, ettei uni vaan jatkuisi. Viimeyönä ei painajaisia, mutta uni huonoa. Olen kait jotenkin stressaantunut, säpsähtelen. Tosin usein ennen "sitä aikaa kuukaudesta" on tuota huonoa nukkumista.

Herättyä oli synkkä ilma. Koko päivän satanut ja ukkostanut. Oli selvää, ettei ole asiaa lenkille. Jotenkin masennuin siitä. Hermostun, kun en pääse liikkumaan. Vastapainoksi en uskalla syödä juuri mitään, etten liho. Nytkin vaikka olen viikonlopulla syönyt vain pari palaa leipää extraa niin johan vaaka näytti jo kilon enemmän. En voi syödä juuri mitään, ellen sitten vedä hikilenkkiä joka päivä. Nythän se ei ole huonon ilman ja polven vuoksi onnistunut. Sitten alkoivat naapurit "ulisemaan". Että semmosta. Mua ahdistaa ja oksettaa kuunnella naapureiden "aikuisten hetkiä". Sunnuntaiaamuna muuten hiljaisessa talossa se kuuluu valitettavan hyvin. Inhottaa ja nolottaa se naisen vonkuminen ja kirkuminen. Tuntuu kiusalliselta joutua kuulemaan väkipakolla sitä ääntä. Ja lopuksi mies oikein ärisi pitkään. Hyi olkoon! Tuntuu, että hermostuin ja masennuin tuostakin. No, varmaan olen sairas nipottaja, jolla ei itsellä ole kyseistä elämää.

Olisi kirjoja, mutta en pysty keskittymään. Aurinko paistaa nyt, mutta en enää saa itseäni lähtemään ulos. Olen juonut puoli kuppia kahvia aamulla ja sen jälkeen vain vettä. Kanankoipia uunissa, joten varmaan syön yhden sellaisen. Toisaalta on nälkä, mutta ei kuitenkaan tee mieli syödä.

Suoraansanottuna tekisi mieli vain vetää rauhoittava lääke ja vaipua sängynpohjalle. Ehkä suon itselleni hermolepoa ottamalla lääkkeen. Saisi ensi yönä nukuttuakin paremmin. Kerran parissa viikossa yksi pilleri ei varmaan ole niin paha juttu.

Huomenna alkaa arki taas pyöriä.

Syödessäni kanankoipea ja porkkanaraastetta, jotka sinänsä ihan hyviä niin mieleni valtasi apeus ja alkoi tehdä kovasti mieli pizzaa ja Cocista. Se mieliteko pyörii yhä ajatuksissani. Tekisi mieli tilata puhelimella pizza kotiin. No, en tilaa, mutta.. Tämä mieliteko on masentava, kun yhtäkkiä huomaakin kaipaavansa sitä vanhaa tyyliä, herkuttelua. Syömisen jälkeen tuli niin surkea olo, että purskahdin itkuun. Lähinnä se tunne, ettei voi enää palata siihen tuttuun ja turvalliseen (ja tuhoisaan) mistä on saanut elämäänsä nautintoa. Minä vain olen rakastanut ruoalla herkuttelua ja muuta hyvää ihan lapsesta saakka. Varmaan olen oppinut myös "tunnesyöjäksi". Järjellä ymmärrän, etten voi enää palata siihen holtittomaan syömiseen tai en laihdu koskaan.

Lihavakaan en halua enää olla, joten pakko vaan jatkaa laihdutuslinjalla. Aiemmin päivällä oli jo "koetinkivi", kun mies ehdotti, että voisimme tilata jotain ruokaa kotiin (hän luuli, että haluaisin syödä pizzaa tms) Hetken mietin tiiviisti, mutta sitten sanoin päättäväisesti, että emme tilaa vaan syömme kanaa ja rehuja. Olisin voinut ihan hyvin vanhaan tyyliini suostua, että joo tilataan vaan ja mättää pizzan ja limua.

Kyllä tämä kuitenkin tuntuu aika surkealle, kun tietää, ettei voi enää syödä herkkuja. En tiedä miten selviän tästä ( vitsi).

Huomaan, että olenkin tainnut ennen "täyttää" elämääni syömisellä. Se on ollut harrastus ja olen paikannut tunnetyhjiöitä syömisellä. Varmaan sama mekanismi, kuin alkoholistilla, joka juo. Luulisin. Nyt jo tuntuu vähän paremmalle, kun pystyin sanomaan ei pizzalle. Taidan palkita siitä itseni yhdellä lääkkeellä. Siinä ei ainakaan ole kaloreita, kuten pizzassa! Hah!

Hei AK !

Olen lukenut tätä ketjua jo kauan, ja mielessäni on jo kauan ollut kommentoida myös.

Kirjoituksesi ovat olleet minulle tärkeä seurattava, tulen usein katsomaan onko joku teistä kertonut kuulumisiaan. Minua innostaa suuresti, miten, mielestäni, hienosti, olet taistellut elämässä eteenpäin, vaikka sinulla on ollut vaikeuksia mistä minä en edes tiedä ( olen nuori mies 20, v). Minulle on todella tärkeää, lukea näitä keskusteluja, ja minua ilahduttaa aina suuresti, kun kirjoitat, että sinulla on ollut hyvä päivä. Siitä saan uskoa, että ehkä minullekin tulee niitä kun tulee elämää elettyä enemmän.

Minäkin olen ollut jo pitkään masentunut, syinä työttömyys ja epäusko, että ikinä mitään löytäisin. En ole uskaltanut edes unelmoida monestakaan - koska se vaatii että löytää töitä. Pysyn siis hyvin samaistumaan ajatuksiisi työttömyydestä.

Olet aikaisemmin kirjoittanut ajasta kun sinulla oli se sairaus, puhun tästä aiheesta siksi, että minun seurustelukumppanillani oli myös syöpä. Siihen ei pitänyt olla hoitoa - mutta hän pääsi vasta kokeiluvaiheessa olevaan hoitoon. Ja siitä oli apua. Sillä kuin lahjana, hän parani, ja on nyt terve 🙂 Siitä ehkä masennukseni lähti liikkeelle. Ja sitä on kestänyt nyt 4 vuotta.

Mutta kun olen lukenut, että sinäkin olet selvinnyt vaikeista asioista, tulee minullekin toivoa 🙂

Toivon sinulle paljon tsemppiä ja voimia 🙂

Jatkathan kirjoittelua - niillä on oikeasti merkitystä🙂

Meillä taitaa AK, pms juosta samassa rytmissä, koska lauantaina jo arvelin, että näinköhän on taas SE AIKA kuukaudesta kun vaaka näytti melkein 3 kiloa (!!!) enemmän kuin perjantaina. Tänään kun aamuyöllä heräsin, rinnat oli taas muuttuneet kahdeksi betoniämpäriksi, joten joo...täällä se taas on! Mä niin vihaan tätä! Kuukaudessa on noin 2 viikkoa aikaa laihtua koska sitten alkaa pms ja turpoaminen ja viikon paisumisen jälkeen menee toinen viikko siitä toipumiseen. Koko ajan pelkkää,edestakaisin jojoilua. Olin juuri saanut painon laskemaan yli 2 kiloa ja nyt lauantaina tehdyn punnituksen mukaan se onkin sitten tullut kaikki takaisin korkokilon kera! Plus betoniämpäritissit x 2 !!! Tietää taas ettei ensi yönä nukuta koska rinnat särkee ja on kivikovat. Onkohan se edes normaalia? Oikeesti? En voi käydä edes suihkussa ilman, että kannattelen tissejäni, koska ilman rintsikoita tuntuu, että painavat 10 kg kappale ja jokainen pienikin liikahdus sattuu!

Perjantaina olin siellä vapaaehtoistyössä ja ilta oli oikein mukava. Olin vapautunut ja iloinen, sekä onnellinen siitä, että minulla on nyt mahdollisuus osallistua tuohon minulle tärkeään juttuun eikä exä ole kieltämässä tai määräämässä kauanko saan olla jne. Narsistihan ei voi osallistua tuollaisiin juttuihin, missä ei itse ole pääosassa ja keskipisteenä. Hän ei ikinä osallistunut mihinkään missä ei päässyt itse loistamaan. Ja minun piti tietysti pysyä hänen varjossaan. Enää en kulje kenenkään varjossa, vaan olen löytänyt onnellisuuden ja kiitollisuuden omasta elämästäni. Ja se kuulemma näkyy minusta myös ulospäin. Eräs tuttavani sanoi eilen, että minä kuulemma säteilen nykyään. Se oli kauniisti sanottu. Toivottavasti se säteily myös vetäisi mukavia ihmisiä puoleeni, sillä olen lopen uupunut niistä negatiivisista ja kaiken energian imevistä Rouvista.

Olen silti ollut iloinen siitä, että eräs tuttavani esitteli minut henkilölle, jonka kanssa minulla on paljon yhteistä. Kyseessä on naispuolinen, todella kaunis henkilö eri kulttuuritaustasta ja löysimme heti yhteisen sävelen, vaikka hän on minua nuorempi ja erilaisessa elämäntilanteessakin. Olen innoissani tästä uudesta ystävästä ja toivon, että tapaamme pian uudelleen. Yritän opetella tervettä itsekkyyttä, että minullakin on oikeus saada ystäviä. Sellaisia, joiden mielestä olen mahtava tyyppi juuri tällaisena. Perjantaina oli ihana istua ihmisten kanssa ja puhua mm. eläimistä ja niiden toilailuista ja nauraa yhdessä muiden kanssa. Exäni paikalla ollessa sellainen ei olisi ikinä ollut mahdollista. Ei parisuhteessa eikä muutenkaan. Olen nyt vasta vähitellen huomannut, kuinka hymytön ja vakava olin. No, sellaiseksi sitä kai sitten muuttuu kun koko ajan mies pettää, haukkuu, alistaa ja uhkailee. Elämänilo sammuu. Nyt se on syttynyt taas.

Minua naurattaa AK täällä tuo sinun kuvailu ulvovasta naapurista 😀😀 En voi sille mitään, mutta ajatus on vaan niin huvittava, että seinän takana on menossa k18 show ja sinä yrität huonolla menestyksellä keskittyä kirjaan. 😀 Mitä miehesi sanoi naapurien ohjelmasta? Vai kuuluiko se vain sinun huoneeseen? Ei muuta kuin heippalappua alaoven ilmoitustaululle, että nyt loppuu se hässimimen keskellä päivää tai ainakin syytä tehdä se niin ettei muija kuulosta pistetyltä sialta kiljuessaan. Minulla ei ole onneksi kuin yksi seinänaapuri ja koska talomme on uudehko, täällä on melko hyvä äänieristys. Toistaiseksi ainoa meteli seinän takaa on ollut naapurin eukko, joka huutaa kakaroilleen heti aamusta ja näin loppuillasta. Siellä ei ilmeisesti ole seksiä enää. Toivottavasti ymmärtävät kohta erota.🙄

Tekisi mieleni syödä taas vaikka mitä. Yritän hillitä itseni, mutta nälkä tuntuu pohjattomalta. En silti lähde enää kauppaan ostamaan sipsejä, vaikka niitäkin haluaisin. Teen voileivän ja selaan työpaikkoja. Tylsä sunnuntai.

Tänään onneksi paljon parempi päivä! Nukuin pitkästä aikaa hyvin ja aamulla herätessäni puoli kuudelta tunsin itseni kerrankin hyvin levänneeksi, mitä en useinkaan tunne. En tiedä mikä teki tuon hyvän yön. Tai on mulla yksi arvelu.. Nimittäin se, että sammutin älypuhelimen yöksi. Nyt kuulostan ihan hörhöiltä, mutta on tosiasia, että puhelin säteilee lähes yhtä paljon kuin mikro-uuni, siis nykyiset älypuhelimet, eikä ole kovin terveellistä aivoille olla koko ajan siinä säteilykentässä. Aiheuttaa mm. huonoa nukkumista, vaikuttamalla hermostoon. Ehkä testaan asiaa vielä uudestaan sammuttamalla ensi yöksi puhelimen myös. Tai sitten koko juttu johtui jostain ihan muusta.

Aamulla vaaka näytti taas "hyvää" lukemaa, kun eilisen päivän olin erittäin niukoilla kaloreilla. Tuli siitä taas hyvä fiilis! Muutenkin ollut jotenkin tosi energinen olo. Aamusta heti kävin kaupassa. Ostin salaattia, riisikakkuja, kalkkunanakkeja, tomaatteja. Kotona takaisin join puoli kuppia mustaa kahvia, söin yhden paljaan riisikakun ja yhden kalkkunanakin. Vähän, mutta pärjään sillä ihan hyvin iltapäivän ateriaan. Eilen tein paperille listaa ruoka-aineista, joissa on vähiten kaloreita. Siitä on sitten helppoa katsoa kaupassa ja ostaa sen mukaan. Sain erään romun myytyä niin huomenna uudestaan kauppaan ja sitten loppuviikon ruoat. Siivonnut olen tänään. Aurinkoinen ilma. Tekisi mieli vetää se pitempi lenkki ja testata mitä polvi sanoo. Nyt se ei ole enää vihlonut näillä lyhemmillä kävelymatkoilla. Saattaa olla, ettei mies tänään ehdi mukaani lenkille ja mietin, että lähdenkö yksin vai en. Täytyy sanoa, että olen tullut aika varovaiseksi, etten nykyään liiku paljoa yksin. Totuus on että nämä kulmat eivät ole enää niin turvalliset kuin ennen. On tapahtunut raiskauksia ja puukotuksia, ryöstöjä ym.

Amassados, olen mielettömän iloinen, että olet voinut palata mieluisaan toimintaan mukaan ja olet saanut uuden ystävän! Siis Wau! Ei todellakaan ole mitään pieniä asioita. Periaatteessa voivat muuttaa koko elämän. Mietin, että minulla ei ole ehkä noin pahaa pms- rintaoiretta ollut. Kuulostaa tosi kurjalle. Minulla on ollut taannoin jonkinverran arkuutta ja kovettumista, mutta taas nykyään tuntuu, ettei ole rinnoissa mitään tuntemuksia. Paitsi tietty se sama, että isot rinnat on tiellä koko ajan, kuten normaalistikin. Mutta sen jälkeen kun lopetin maitotuotteiden käytön ja vähensin sokerin ja hiilareiden määrää tuntuvasti niin fyysiset pms-oireet tuntuu vähän helpottaneen. En tiedä onko sekin jotain kuvittelua, mutta minulla ei ole ollut pitkiin aikoihin kuukautiskipuja yms. No, psyykkiset oireet on kyllä, mutta ehkä nekin vähän lievempänä tai kestää lyhyemmän aikaa. Ehkä lisääntynyt liikuntakin auttaa ja tietysti laihtuminen. Ylipainohan "pahentaa" lähes kaikkia vaivoja. Mutta, kyllä vähän suren sitä millaiset riipparit minulla tulee olemaan tämän laihdutuksen vuoksi. Huomasin tänään, että rinnat on ehkä hyvin vähän pienentyneet, mutta enemmänkin kyllä "riipahtaneet", eli jotenkin tyhjemmät ja roikkuvammat. Laihdutushan kyllä isommassa määrin tuppaa tyhjentämään rasvaa myös rinnoista ja mietin jo, että millaiset ne sitten lopulta tulevat olemaan.. Tai ehkä en halua miettiä. Kuitenkin olen mieluummin hoikka ja riipputissinen, kuin lihava ja kamalat jättitissit. Olen NIIN kyllästynyt niihin, eikä ne ole edes kauniit. Eikä edes mieheni tunnu niistä innostuvan erityisemmin niin ei niistä ole mitään iloa! Jos minulla ei muutenkaan ole seksielämää niin aika yhdentekevää millaiset ne rinnat on jatkossakin, siis tarkoitan, että jos ne roikahtaa tai rupsahtaa tästä vielä paljonkin. Mitään implantteja en tule ikinä laittamaan eli se on sitten vain kestettävä.

Nyt unohdin mitä muuta minun piti kirjoittaa. Niin, en ole vieläkään ottanut rauhoittavaa, vaikka eilenkin vakavasti harkitsin sitä. Se ahdistus jotenkin meni ohi ja unohdin taas koko lääkkeen ottamisen. On tosi tyytyväinen olo nyt, etten eilen ratkennut syömään pizzaa! Enkä ottamaan pilleriä! Lauantaina on herkkupäivä ja ajattelin silloin tehdä (kevyitä) tortilloita itse. Paljon kasviksia ja vaikka kanaa yms. Suklaapatukan kahvin kanssa, sekä kevyttä maitojäätelöä varmaan myös. Jos viikolla iskee joku ihan hirveä mieliteko niin ajattelin pakastaa "mehujäitä" light-vadelmamehusta. No, saa nähdä.

Mies ollut huomenna melkein kuukauden ilman tupakkaa! Hän on tsempannut tosi hienosti, eikä ole "ärissyt" ollenkaan. Olen ollut ihan ihmeissäni ja suunnattoman iloinen asiasta! Tiesin, että hän onnistuu jos vain päättää lopettaa!

Nyt jatkan hommia, kun on hyvä vire päällä! Palataan taas ja tsemppihali Amassados! Ja kaikkea hyvää muillekin, jotka tätä lukevat ja kiitos, kun jaksatte näitä epävakaita jorinoita lukea! Ilman lukijoitahan ei tätä ketjua olisi olemassakaan.

🙂🌻😍

Ehkä siitä alakerran naapurin "ulinasta" oli semmoinen hyöty, että järkytyksestä selvittyäni aloin pohtia omaa (olematonta) seksielämääni. Tottapuhuen se on olematonta siksi, että pikkuhiljaa olen vieraantunut koko touhusta, koska kaikki ajatukseni ovat kiertäneet sen ympärillä, että olen kurja, lihava ja vastenmielinen. Halut on olleet täysin poissa. Ihan viimepäivinä olen alkanut laihtumisen myötä "heräilemään" tästä sadan vuoden horroksesta. Olen tajunnut, että nainenhan minäkin tässä olen ja muutun koko ajan "vetävämmäksi", kun kiloja tippuu ja mieliala ja kuntokin paranee. Tänään mietin, että kun pääsen tästä vielä järkevämpiin painolukemiin niin hommaan uusia, kauniita alusasuja ja sen semmoista ja alan herätellä "aistillista" elämääni. Jossain vaiheessa kesää tokaisin miehelle melko suoraan "ettei kiinnosta" ja sen jälkeen ei ole lähentymisiä tullut. Mutta se, että ärsyynnyin niin paljon naapurin äänistä sai minut todella miettimään, mikä on oma suhteeni s-asioihin. Enkö kestä, että toisella on nautintoa? Ja onhan parisuhteessa kuitenkin s merkittävä asia, jota ei voi kieltää. Luulen, että mieskin kärsii hiljaa tilanteesta, mutta on sopeutunut. Eilen ajelin karvat pitkästä aikaa joka paikasta ja se jo teki "järkevämmän" olon. Pikkuhiljaa..

Tänään kävimme autolla kaupassa, kun satanut kaatamalla. Ostin vähäkalorisia syötäviä itselleni. Salaattiaineksia, kaalta, kanasuikaleita, raejuustoa, tonnikalaa yms. Päätin, että saan syödä suklaapatukan kahvin kanssa. Siinä on jo 440 Kc, joten en syö sen lisäksi tänään juuri mitään. Mutta, luulin sen suklaan olevan nautinto, kuten oli ennen. Hyi, se oli hirveää! Teollisen makuista, imelää mössöä. Kaduttaa, että käytin päivän kalorit siihen skeidaan. Siihen määrään olisin voinut syödä salaattia ja hedelmiä, kanaa ym järkevää. Mieli huutaa pitkälle lenkille ja ärsyttää suunnattomasti, kun sataa kaatamalla!!! Olen päättänyt, että hankin kunnon sateenpitävät lenkkivaatteet, koska muutenhan en pääse kohta ollenkaan lenkille kun koko ajan vain sataa! Koska en liiku niin en myöskään syö.

Lauantaina teen tortilloja ja syön kaksi lettua jäätelön kanssa. Siinä olkoon viikon herkut. Light Cocista ostin pullon ja otin lasillisen. Sillä pärjään iltaan, jolloin syön riisikakun kalkkunaleikkeellä. Ostin muutaman ateriankorvikepatukan ja yhden "pirtelön", joilla voin korvata yhden aterian. Maistan voiko niitä syödä. Joskus muinoin pudotin yli 10kg patukoilla ja salaatilla. Mietin kauhulla entisiä syömistapojani! Miten olen voinut ahmia joka päivä rasvaa, sokeria täysin holtittomasti. Ilmeisesti masentuneena olen ollut niin itsetuhoinen, etten ole välittänyt vaan etsinyt mielihyvää vailla järkeä. Mässäilyllä ja liikkumattomuudella olen tuhonnut ulkonäköni.

Ilta menee löffätessä, ei ole tälle päivää enää muutakaan. Varmaan taas luen laihdutusblogeja ja kerään sieltä vinkkejä.

🙂🌻

Kyllä on ollut nihkeä alkuviikko. PMS huipussaan, rinnat niin kipeät että nukun rintsikoissa koska muutenkin kyljen kääntäminen sattuu aivan järjettömästi. Tää tuntuu pahenevan vain vuosi vuodelta. Odotan innolla milloin olen laihtunut riittävästi rintojen pienennysleikkausta varten. Saavat kyllä poistaa suurimman osan ja jättää korkeintaan pienen B-kupin jos sitäkään.

Ja kiitos tosiaan tämän pms jutun, laihdutukseni ajoi kiville kovaa. Lauantaina paino oli melkein 3 kg enemmän kuin perjantaina ja samoissa lukemissa näyttää pysyttelevän edelleen. Sinne meni ne vaivalla pudotetut kilot. Nyt saa taas aloittaa alusta samojen kilojen pudottamisen. Turhauttavaa.

Oletko AK tutustunut tähän sivustoon http://www.kaloritaulukko.com/kalorikulutus/ ?
Siellä on ohjeet miten voit laskea "koomakulutuksesi". Itse menen tällä hetkellä 1200 kcal päivässä ja sillä paino tippuu noin kilon viikossa. Tätä tosin vauhdittaa runsas liikunta aamuin ja illoin, melkein joka päivä. Alle tuhannen kalorin kitukuureihin en lähde, sillä energia-aineenvaihduntani on ollut Mirtan ja muiden lääkkeiden jälkeen niin jumissa etten halua rasittaa elimistöä millään säästöliekkipaniikilla, joka vääjäämättä syntyy jos mennään liian pienillä kaloreilla. Haluan tuloksia, mutta en niin että siitä on elimistölleni haittaa.

Sinkkumarkkinat ei ole läskien markkinat. Erehdyin eilen seikkailemaan treffipalstalla, ei S24 vaan eräs muu, jossa olen viimeksi ollut yli 10v sitten. Kyllä on maailma muuttunut. Etusivulla on aivan järkyttäviä kuvia miehistä jotka esittelevät vehjettään, naisista toosa levällään, varattuja kolmen lapsen isiä etsimässä salaista seuraa, ja sitten ne epätoivoiset peräkamarinpojat, jotka pukeutuvat edelleen samoin kuin 90-luvulla koulussa mattinykäsen takatukkaa myöten. Viisikymppinen, vatsakas ja huonosti pukeutuva peruskoulun käynyt etsii 25v laihaa/hoikkaa korkeasti koulutettua naista. Mikä meni pieleen? Mitkä speksit ei kohtaa? Mä olen niiiiin ulkona näistä kekkereistä ettei tosikaan. Eikä kyllä harmita yhtään. Mä en todellakaan aijo treffata yhtään miestä jonka mielestä on ihan jees postata erektionsa seuranhakupalstalle. Ennen tuoltakin löytyi tasokasta seuraa, siis hyviä treffikumppaneita. Sitten löysin exän ihan muista ympyröistä eikä ole ollut tarvinnut tuonne palata. Nyt kävin katsomassa tilanteen eikä tarvii enää toiste mennä. Kiitos ja hei.

Mielessä on pyörinyt pari päivää vahvasti eräs tumma mies. Tapasin hänet alkukesästä vähän virallisemmissa merkeissä ja olin huomaavinani kiinnostunutta katsetta. Luulin, että on kuitenkin naimisissa vaikka sormusta ei ollutkaan enkä noteerannut hänen flirttiään. Nyt kuulin, että onkin eronnut jo aiemmin ja vapaa. Ehkä siis ne kiinnostuneet katseet olikin todellisia? Pitäisikö tehdä asialle jotain? Näen hänet tässä muutaman kuukauden sisällä uudelleen, koska tämä virallinen juttu on vielä kesken. En halua paljastaa hänen ammattiaan, mutta sen voin sanoa, että varallisuutta löytyy. Se ei tosin ole minulle mikään tavoite, mutta hyvä extrabonus 😎

Tänään olen käynyt jumpassa, pessyt pyykkiä, syönyt savulohisalaattia ja kohta lähden vielä lenkille. Ehkä tämä viikko tästä muuttuu kuitenkin ihan kohtuulliseksi. Kuullaan 🌻🙂🌻☺️❤️☺️

Amassados, toivottavasti viikkosi on jatkunut hyvissä merkeissä. Tuli mieleeni, että voisiko tuo ajattelemasi tumma mies olla se, josta sain "näyn" joskus aiemmin? Se johon liittyi joku hirsimökki ym. En muista niin tarkkaan, että miten se näky meni, enkä nyt viitsi alkaa kelaamaan ketjua taaksepäin, kun en muista yhtään sitä kohtaa missä se oli. Mutta kuule, kyllä varmasti kannattaa ottaa siitä miehestä selvää. Tulisi ihan "lämpöistä" energiaa nousevaksi tästä asiasta, kun sitä ajattelen. Että jotain vihreää valoa asialle näytetään.

Sitten tuosta "senssikulttuurista" nykyään.. Olen kauhuissani ajatellut, lähinnä facea plärätessäni, että jos olisin yhtäkkiä sinkku niin mistä enää löytäisin hyvää miestä?! Jotenkin tuntuu, että on netti ainakin täynnä jos jonkinlaista hippaheikkiä, ongelmaista ja täysin moukkaa. Varmaan kuulostan ylimieliseltä, mutta ainakin facessa huomannut, että varsinkin keski-ikäiset ja vanhemmatkin miehet omaavat kummalliset käsitykset naisesta. Pitäisi olla nuori, ainakin nuorehko, pornotähden ulkonäkö ja sänkytaidot, enkelin luonne, koulutettu ja töissäkäyvä, kodinhoitoihme, varakas ym. Miehet itse jotain aikamiespoikia, juoppoja, sovinisteja, "elämän kovan koulun"-käyneitä, toimettomia, tyhmiä, väkivaltaisia, pornoriippuvaisia "runkkuja", ulkonäkö jonnekin 60-luvulle jääneitä.. No, tämä oli rankkaa ja kartikoitua, mutta ei niin kaukana totuudesta! Väitän, että miehet, kaikenikäiset ovat menneet täysin sekaisin kun nykyään esim pornoa on helppo vahdata jatkuvasti joka tuutista niin hämärtyy se, että millainen on oikea nainen. Tuntuu että miehet etsivät naisia, samanlaisia, joita tuijottavat sieltä piip-kanavilta. Ja oikeasti niitä edes välttävän ulkonäön ja muut kriteerit omaavia miehiä on tosi vähän. Tai ainakin niissä, jotka etsivät seuraa. Varmaan löytyy myös naisissa monenlaista, mutta ei ole kauaa aikaa, kun luin jonkin jutun, jossa puhuttiin juuri tuosta, että nykyään iäkkäämmät miehet etsivät vain nuorta naista kumppaniksi. Ihan järkyttävää! Usein tosiaan tullut mieleen, että ei kauhistus jos itse olisi tilanteessa, että etsisi uutta suhdetta ja tarjolla olisi niitä, jotka esim facessa nyt kyttäävät seuraa. Suoraan sanottuna taso on surkea. Pakko se kumppani olisi muualta löytää kuin netin kautta. Muistan, kun erosin exästä niin ehdin siinä muutamat treffit sinä kesänä käydä S24:n kautta ja kauhulla muistan vieläkin. Seksiähän ne miehet vain etsivät. Ja ne miehet oli ihan hirveitä. Mua ihan naurattaa tämä oma vaahtoamiseni. Saattaa olla, että olen kamalan "kapean" miesihanne-kuvan omaava tai nirso, kun useinkin elämässä ne miehet, joista muut naiset ovat olleet ihan lääpällään ja kehuneet komeiksi ym eivät ole minuun tehneet mitään vaikutusta tai suorastaan ällöttäneet. Olenkin joskus miettinyt, että onko mulla järjettömät vaatimukset miehelle, että voin edes ihastua.. En tiedä sitten, mutta suurin osa miehistä herättää minussa vain joko sääliä tai kylmää ärtymystä. Olen ollut sellainen aina.

Minulla on ollut aika syvältä tämä päivä. Ensin aamulla satoi kaatamalla ja piti odottaa puolille päivin, että pääsi lähtemään ulos. Kaupassa tunsin, että olen melko nälkäinen. Ostin vain muutaman ateriankorvikepatukan yms. Jääkaappiin on kertynyt syötävää, kun olen ostanut, mutta en ole syönyt niitä. Olin muutenkin ärtynyt, kun juttelin puhelimessa äidin kanssa ja sain terveisiä hänen kauttaan eräältä vanhalta "ystävältä", joka sattuu olemaan tyyppi, ketä inhoan tosissaan. Tämä henkilö oli nuorena muka ystäväni, mutta sitä ilkeämpää ja kierompaa ja kateellisempaa ihmistä saa hakea. Hän otti silloin asiakseen tehdä elämästäni helvettiä. Nyt oli äitini kautta kysellyt kuulumisiani ja lähetellyt terveisiä ihan pokkana. Mua ahdisti ja v-tutti kun kuulin, että ko henkilö oli edes jutellut äitini kanssa. Ja vanhat muistot työntyivät mieleen. Olen alkanut vasta viimeaikoina tajuta, että olen ilmeisesti aina vetänyt ihan lapsesta saakka puoleeni hyvin häiriintyneitä ja narsistisia ihmisiä, jotka ovat kiusanneet minua. En tiedä miksi.. No, siitä sitten valmiiksi ahdistuneena kauppaan ja sillä reissulla näin vielä erään inhottavan tyypin, johon liittyy eräs "riita-asia". Tämä ihminen vihaisella tuulella ja "selvitti" asiaa melko aggressiivisin sanankääntein. Siinä vaiheessa olin jo itku kurkussa ja päätin, että päivä on täys paska. Kotona huomasin, että olen nälissäni ja stressaantununut. Mies teki "roskaruokaa" ja päätin, että minäkin pidän mättöpäivän kun päivä muutenkin pilalla. Söin makkaraperunat. Varmaan 1000 kaloria. Ne ei edes pitkästä aikaa maistuneet hyvältä. Sitten söin jäätelöä. Se oli tosin kahvinmakuista maitojäätelöä 3%, joka oli tosi hyvää. Sitten yksi fitness-patukka ja nyt illalla vielä ruisleipä juustolla ja kinkulla. Ja light-Cocista pitkin päivää. Ensinnäkin vatsa meni ihan kuralle. Oikeastaan olin tyytyväinen kun ripuloin ulos syömiäni ruokia. Tiedän, ettei ole mitään "järkeä" kituuttaa 300-500 kaloreilla, mutta haen nyt alkuun kunnollista lähtölaukausta laihtumiselle. Jatkossa on tietysti ruoan määrää lisättävä ja liikuntaa myös. Huomenna jatkan taas tiukempaa linjaa ja käyn pitemmän lenkin kun on luvattu, ettei sataisi. Olo on nyt lähinnä raskas niiden makkaraperunoiden vuoksi ja mietin, ettei ole mitään järkeä syödä sellaista ruokaa, mistä tulee huono olo. Huomenna syön kanasalaattia ym järkevämpää.

Tunnen, että mun on pakko mennä näin niin kauan, että olen saanut suurimmat läskit pois. Sitten on aika alkaa järkevämpi linja. Mulla on taustalla tietysti syömishäiriö-ajattelua ja käyttäytymistä ja siitä en täysin pääse eroon. Se tulee aina kun alan laihduttamaan. Mutta menen nyt näin toistaiseksi. Äidin anoreksia vaikutti minuun jo kun olin lapsi, kun jouduin katselemaan sitä kummaa ruokasirkusta joskus jopa keskellä yötä. Itselläni oli silloin lapsena jo pitkiä jaksoja, kun kieltäydyin syömästä, piilottelin ruokia, sitten nälkiintyneenä jopa varastin "herkkuja" kaupasta ja ahmin niitä, kunnes oksensin. No, en jaksa siitä enempää.

Vatsa on täysinäisen pallon tuntoinen ja rinnat lötköttää vatsan päällä. Vaaka näytti aamulla 82kg. Siitä ei olisi enää niin pitkä matka 75kg, mikä on se ensimmäinen tavoite. Kuitenkin huomattavasti parempi tilanne, kuin alkukesästä 90kg. Kävellessä huomaa, että on kevyempi askel ja vatsa ei ole tiellä enää, eikä roiku polvissa. Onhan tässä kuitenkin pitkästi matkaa vielä normaaliin painoon. Eikä laihtuminen riitä, kun pitäisi myös kiinteytyä.

Nyt täytyy alkaa nukkumaan.

🙂🌻

Tänään on ollut periaatteessa ihan hyvä ja toimelias päivä. Ilma on suosinut ja kävimme nyt vihdoin sen pitkän lenkin. Koira mukana. Polvi kesti ihan hyvin ja ei tullut allergiaoireita koirasta. Hyvä juttu! Mutta jotenkin minulla alkaa stressitaso nousta taas. Mielessä pyörii kaikenlaista. Miehen tuleva oikeudenkäynti, itsellä "hoitokokous" ensi viikolla terkkarissa, että mitä sielläkin taas sanotaan ja tehdään, ketä on paikalla ym. Siis asia koskee sitä, kun siirryin psyk.polilta terkkariin "hoitoon". Tuskinpa siellä mitään sen kummempaa, mutta jänskää kuitenkin. Tekisi mieli perua koko meno sinne. Järki sanoo, että mene vaan, mutta tunne sanoo, että peru koko homma. No, edessähän se kuitenkin on jossain välissä. Huoh, kumma kun jotkut "viralliset" asiat on mulle niin ylivaikeita. Aina ollut sama juttu. Jännitän ja perun menoja. Nuorempana tein niin koko ajan. Sitten on muita, pienempiä asioita, jotka pyörii mielessä stressaavana. Hammaslääkäriin olisi pakko taas mennä, kun yhdestä hampaasta irtosi paikka tänään. Ja minä sitten inhoan hammaslääkäriä! Pelkään. Pelkkä ajanvarauskin sinne tuntuu täysin ylivoimaiselle. Ja ahdistaa, että söin eilen makkaraperunat ja tänään paneroitua kalaa ja jäätelöä. Vaaka näytti aamulla kilon enemmän, koska eilen söin niin paljon. Pelkään, että menetän kontrollin syömisiin. Kaupungilla katselin muita. Kaikki nuoret ja tosi moni keski-ikäinenkin on hyvin hoikkia. Mietin, että mitä he oikein syövät ja paljonko liikkuvat, että pysyvät niin laihoina. Tuntuu, että itse olen vain pilannut itseni ruoan ylensyönnillä, enkä osaa tehdä mitään järkevästi tai oikein. En osaa elää kuin pitäisi. Kaupassa iski tänään jotenkin epävarma olo. Mietin, että näytän läskiltä, minulla on rumat vaatteet ja varmasti haisen pahalta. Minullahan on tuo ikuinen, neuroottinen pelko, että esim kassajonossa kun joku tulee lähelle niin pelkään, että haisen pahalle. Että näytän nuhraantuneelle, että hiukseni ovat likaiset ym. Johtuu varmaan siitä, että kun olin pieni niin äitini pakotti minut koko ajan peseytymään, mielestäni liian tarkkaan ja itse seisoi vieressä vahtimassa, että peseydyin tarpeeksi hyvin. Joskus äitini myös hyikäili, että haisen hielle ym. Itse äitini jynssää itseään vieläkin ja pelkää ikuisesti, että haisee pahalle. Koskaan hän ei ole haissut yhtään millekään. Mutta kammo haisemisesta on jäänyt minuun. Minulla on ollut lähes addiktio hajuvesiin (kalliisiin) joita olen käyttänyt, etten vain haise pahalle muiden seurassa. Miehen astman vuoksi en voi nykyään käyttää ja niinpä tunnen haisevani pahalle koko ajan.

Ensi viikko ahdistaa jo nyt. Joka päivälle joku "virallinen" asia tai meno. Mietin jo miten selviän niistä. Mieleni rakentelee kauhukuvia mitä kaikkea voi tapahtua ja sitten ahdistun. Luulen, että sinne hoitopalaveriin joudun ottamaan rauhoittavaa ja jo nyt viikonlopulla kun valmistaudun siihen. Jotenkin tuleva syksy ja talvi kaivelevat myös mielessä. Pimeä aika ja miten siitä taas selvitään. Jotenkin kaiken tämän stressin laukaisi eilen se, kun sain terveisiä siltä inhottavalta nuoruuden "ystävältäni". Traumat on näköjään niin kovat, että pienikin "aave menneisyydestä" saa minut ahdistumaan pitkäksi aikaa. Ei ihme, etten pysty asumaan tai vierailemaan siellä kovinkaan useasti. Pelkkä ajatuskin koko paikasta herättää inhoa.

Yritän taas mennä päivä ja asia kerrallaan.

🙂🌻

Onpa röyhkeä aave menneisyydestä, että kehtaa lähetellä sinulle terveisiä kuin paraskin ystävä. Eikö muka yhtäkkiä muista tekojaan ja käytöstään? En voi ymmärtää tuollaisten ihmisten ajatuksia. Luulevatko, että aika muka saisi kaiken muuttumaan muuksi tai että sillä ei olisi enää väliä kun ollaan nyt aikuisia? Olen AK aivan raivoissani puolestasi. Törkeää. 😠 Ja jotenkin ala-arvoista myös lähestyä vanhaa ihmistä ja alkaa siltä udella kuulumisia.

Tällä viikolla on ollut Facebookissa joku ihme kiertokirje, että on kummilasten viikko. No eipä kosketa minua millään lailla. Minulla on 2 kummilasta, joista kumpaakaan en ole nähnyt vuoden 2004 jälkeen. Kummankin kummilapsen vanhemmat olivat lapseni isän kavereita ja sitä kautta kummius minullekin tuli, mutta kun erosimme lapsen isän kanssa, he käänsivät selkänsä minulle. En ollut enää olemassa, eikä minulla ollut enää kummilapsia. Saman tempun teki myös yksi lapseni kummeista. Hän kyllä matkusti tapaamaan äitiäni, mutta piti visusti huolen, että en ollut edes samassa kaupungissa tuolloin. Kummilapseensa ei ottanut enää eron jälkeen mitään yhteyttä. Tajusin, että jollain tavalla se halusi kuitenkin urkkia elämästäni, koska tapasi äitiäni, mutta koska ei halunnut tavata kummilastaan, se kyllä paljasti millainen petollinen ja kiero ihminen oli kyseessä. Ehkä hyvä, että välimme tuolloin katkesivat. Oli niin negatiivinen ihminen. Nelosen oppilas yläasteella, enempää ei kiinnostanut sen jälkeen opiskellakaan ja viimeksi kun kuulin, siivosi koulun käytäviä.

PMS alkaa onneksi helpottaa ja pystyn taas melko kivuitta käydä suihkussa. Tätä onnea tuskin kauan kestää, koska hetkenä minä hyvänsä alkaa menkat. Kuinka helppoa olisikaan jos nuokin turhat vehkeet saisi sisuksista pois. Voisi elämä olla aivan toista kun ei koko ajan kärsi milloin mistäkin.

Eilen oli tosi kiva päivä ja illalla osallistuin yhteen juttuun, joka luultavasti tulee nettiin myöhemmin. Ei ahdistanut kovinkaan paljon ajatus siitä, että näytän varmaan taas läskiltä norsulta. En halua antaa sen estää minua olemasta mukana asioissa, joissa haluan. Ex-mieheni rajoitti sitä puolta niin paljon että nyt kun hänestä olen päässyt, kukaan tai mikään ei voi estää minua tekemästä itselleni mieluisia juttuja joista tulen onnelliseksi. Olin koko illan tosi hyvälle tuulella, kunnes tulin kotiin ja yritin mennä nukkumaan. Yhtäkkiä mieleen nousi eräs kauhujen yö kun sain lähteä yön selkään pakoon isäni känniriehumista. Sitä ennen oli heitellyt minua pitkin eteisen kaappeja ja repinyt kourakaupalla hiuksia päästä. Käsivarteni oli ruhjeilla ja mustelmilla ja joka paikkaan sattui. Siitä huolimatta päätin lähteä ulos, pois ja kauaksi kaikesta. Kävelin päämäärättömästi varmaan 20 km. Olin 16 tai 17-vuotias, en muista enää tarkkaan vuotta. Olin aikeissa kävellä isovanhempieni luo mutta en voinut mennä sinne puolen yön aikaan. En voinut soittaa kenellekään koska siihen aikaan ei ollut kännyköitä ja lähin puhelinkioski oli keskustassa. En uskaltanut mennä nukkumaan isovanhempien talon rappukäytävään vaikka siellä olisi ollut lämmin ja minulla oli avaimet. En uskaltanut soittaa parhaalle kaverilleni, jonka vanhemmat olivat lakimiehiä, vaikka kävelin puhelinkioskin ohi. Kävelin terveyskeskuksenkin pihaan, mutta en uskaltanut mennä sisään vaikka vammani olisi pitänyt dokumentoida. Pelkäsin. Sen sijaan kävelin aina vain kauemmas ja kauemmas, kunnes päädyin moottoritien varteen bussipysäkille. Siitä sitten tuntien kuluttua, joskus aamuyöstä, kaksi ystävällistä ohikulkijaa poimivat minut mukaansa ja veivät kotiin. Sattumalta pysähtyivät pysäkille riisumaan toppatakkejaan ja huomasivat minut siinä katoksessa. Muistan sen toisen ihmisen kasvoilla olevan aidon huolen mutta mitä hekään olisivat asialle mahtaneet. Nämä kiltit ihmiset tarjosivat kuitenkin kyydin kotiin. Paikkaan, jonne en halunnut palata, mutta jonne oli pakko silti mennä. Tämä hirveä muisto ja kaikki sen kyseisen illan tapahtumat velloivat päässäni koko eilisen myöhäisillan ja yön vieden hohdon kaikelta mukavalta mitä eilen kumminkin oli.

Olen työntänyt lähes kaikki asiat käsittelemättöminä jonnekin mielen syövereihin ja nyt niitä on putkahdellut pintaan yksi kerrallaan. Yöllä näin unta, että olin kylpylässä ja tuttu mies sukelsi pää edellä pohjaan altaaseen jossa oli 15 senttiä vettä. Kukaan ei tehnyt mitään, vaikka hän loukkaantui vakavasti ja sai aivovamman. Ihmiset vaan tuijottivat eivätkä auttaneet. Minä tilasin ambulanssin ja hoivasin häntä. Hänen silmänsä olivat verestä punaiset. Ambulanssi vei hänet ja minä lähdin juoksemaan ambulanssin perässä. Juoksin ja juoksin, mutta en nähnyt ambulanssia ja lopulta en tiennyt minne mennä ja missä oli sairaala. En tuntenutkaan katuja. En tiennyt missä olin. Kauhea uni. ☹️

Tiedän, että minun pitäisi olla terapiassa näiden traumojeni vuoksi mutta kun ei ole mitään hoitosuhdetta mihinkään instanssiin tällä hetkellä niin olen ulkona kaikesta. Nyt sentään olen maksanut terveyskeskuksen vuosimaksun joten edistystä sekin. Ei se silti tarkoita, että alkaisin käydä siellä. Seuraava etappi on se lähete rintojen pienennysleikkaukseen. Ensi kuun lopussa toivottavasti olen jo riittävästi laihtunut sitä varten.

Nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Palataan huomenna.

😍 AK ☺️❤️☺️🌻🙂🌻

Sanopa muuta, Amassados! Kyllä muakin pistää vihaksi tuollainen tyyppi, joka kiusasi ja halveksi minua vuosikaudet ja varmasti muistaa sen ja nyt sitten kuin ei mitään moikkailee vanhaa äitini ja utelee kuulumisiani! Raivostuttavaa! Mulkerot on näköjään mulleroita ikuisesti. Siinä taas suurin syy, miksi en pysty asumaan siellä. Juuri siksi, että se kaupunki on täynnä näitä "menneisyyden aaveita". Ilkeitä, moukkamaisia ja rajoittuneita käpykylän kadunkuluttajia. Elävät vieläkin sitä samaa elämää, kuin silloin.

Liityin maksulliseen kalorilaskuri-juttuun. Otin tutustumisjakson halvalla. Koko homma tyssäsi alkuunsa. Laskuri suosittelee minua syömään yli 2000 Kc päivässä. Hah! Hyvä vitsi tosiaan. Jos syön sen niin en laihdu ikinä. Lopetin sen samantien. Tänään söin lenkin jälkeen vähän veteen keitettyä kaurapuuroa ja omenan. Kahden aikaan kaadoin pussin hernemaissipaprikaa kulhoon, sekaan purkki tonnikalaa (vesi). Söin siitä puolet. Tuntuu kuin olisin syönyt ihan hirveän annoksen. Vatsa on "täysi" ja mieli pyörittää vaan, kuinka paljon kaloreita olen tänään saanut ja mitä voin illalla vielä syödä. Meinaan syödä vähän 3% maitojäätelöä ja muuta en sitten tänään syö. Tympäisee kun oikeastaan viime torstaista asti yksikään syömispäivä ei ole mennyt "tyylipuhtaasti" vaan on ollut karkkipäivää ja eilen jäätelöä ym. Määrällisesti tai kaloreita en ole syönyt paljon, mutta kaduttaa, että ollenkaan olen syönyt noita aineita. Tällä hetkellä "pelkään" ruokaa, josta en voi tarkasti tietää, paljonko siinä on kaloreita. Parhaimmalle tuntuisi syödä ainoastaan selkeitä annoksia, mistä tietää paljonko kaloreita on annoksessa, kuten yksi proteiinipatukka, yksi annos lämmin kuppi-keittoa ym. Huomenna menen kauppaan ja ostan koko viikoksi näitä selkeän kalorimäärän tuotteita.

Tavallaan päivä on sujunut ihan hyvin. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkiin aikoihin tein juoksupyrähdyksen lenkillä! Se tuntui oudolle ja mukavalle. Minähän luulin, etten pystyisi juoksemaan ollenkaan. Se juokseminen on sellaista vähän kömpelöä ja jäykkää, mutta kuitenkin. Näköjään lihavuus on eniten rajoittanut minua. En välttis olekaan invalidi siinä asiassa, kuten olen luullut. Mutta, se tiistainen "hoitopalaveri" on pyörinyt päässäni stressaavana ja olen arponut koko päivän, että menenkö sinne vai perunko koko ajan? Yhdesti jo päätin, että perun ja sitten taas päätin mennä. En tiedä miksi en osaa päättää asiaa. No, edessähän se on joka tapauksessa myöhemmin. Ehkä menenkin. Katsotaan mihin ratkaisuun päädyn. Yllättäen olenkin nyt vähän apealla tuulella. Jotenkin en ole tyytyväinen tekemisiini. Tuntuu, että olisin voinut tehdä kaiken paremminkin.

Minäkin olen painanut koko menneisyyteni jonnekin taustalle, vaikka olen varmasti psykoterapian tarpeessa. En tiedä päädynkö psykoterapiaan koskaan. Ajatus siihen sitoutumisesta tuntuu vaikealle. Olen pahoillani puolestasi, kuulosti hirveälle mitä kerroit kännisen isäsi sinulle tehneen. Ei tuollaista pitäisi kokea kenenkään. Ja silti minä itsekin kokenut ties mitä.. Oma äiti repi minua usein tukasta pitkin lattiaa, kun kaaduin niin potki minua lattialla, samaan aikaan huusi ja karjui haukkuen minua mitä hirveimmillä nimityksillä, löi nahkavyöllä, pieksi kengällä ym. Hakkasi päätäni tiskipöytään. Onhan näitä. Tällä hetkellä nuo muistot ei tuo edes kyyneliä silmiin. Vain turtuneen, tympääntyneen ajatuksen siitä, mitä paskaa olen joutunut lapsena kokemaan. Tuon päälle vielä sukulaiset kurittivat ja haukkuivat minua, opettaja kiusasi, koulukaverit kiusasivat, kyläläiset puhuivat paskaa. En ollut missään turvassa. En yhtään missään. Jotenkin en edes osaa tajuta, että kaikki tuo tapahtui minulle. Näihin ei liittynyt yhtään juopunutta ihmistä. Kaikki olivat selvinpäin noin mielipuolia. Tunnen joskus syvää vihaa heitä kohtaan, yleensä en mitään. Joskus harvoin itken, mutta yleensä en edes muistele.

Jokainen näistä pahoinpitelijöistä on nykyään yksinäisiä ja onnettomia, vanhoja ihmisiä.

Pitäisi suoriutua suihkuun. Pakko mennä. Huomenna täytyy pyöriä kaupoissa ja muilla asioilla. En jaksa nyt kirjoittaa pidempään.

🙂🌻

Tämä päivä on melko syvältä! Aamusta lähdimme hoitamaan toiseen kaupunkiin yhden asian ja sen jälkeen kauppaan. Vaaka näytti taas järkevää lukemaa. Kävin ennen ruokakauppaa eräässä halpiskaupassa katselemassa. Ihan vain tuoksuttelin deodorantteja ym. Ensin päätin ostaa uuden sellaisen. Sitten en osannutkaan päättää, minkä merkkiseen ja tuoksuisen, joten en ostanut mitään. En tiedä, käykö muille näin, ettei osaa päättää jotain ja sitten jättää ostamatta? Siitä sitten vähän hermostuin ja hyvä fiilis alkoi kadota. Menin isoon ruokakauppaan ja siellä en oikein osannut sitten keskittyä ruoan ostamiseen, kun päässä pyöri vain, että ruoka ei saa olla lihottavaa. Lopulta ostin muutaman omenan ja pari proteiinipatukkaa. Siitä hermostuin vielä enemmän ja menetin kaiken keskittymiskyvyn. Tulin ärtyneelle tuulelle. Olisin halunnut suunnitella ostokset jo kotona tarkkaan ja mennä kauppaan ostoslistan kanssa, mutta en ehtinyt, kun oli se toisen kaupungin juttu.

Kotona purin pahaa tuulta imuroimiseen ja kotitöihin. Sitten tunsin, että on pakko syödä jotain. Söin salaattia, tomaattia, sipulia ja tonnikalaa, sekä muutaman palan 3% salaattijuustoa. Paljon vettä. Minut teki kiukkuiseksi sekin, etten muistanut ostaa Light Cocista, enkä Latte-juomaa. Maanantai on yleensä päivä, jolloin käyn kaupassa ja suon itselleni jonkun "herkkupalan" esim. kahvin kanssa pieni suklaapatukka (esim. Pätkis) tai pari lasia Light Cocista tai Latte-juomaa. Nyt en siis saanut mitään näistä. No, söin salaatin päälle yhden proteiinipatukan, joka on minttusuklaan makuinen ja itseasiassa ihan hyvää. Muutenkin tykkään niistä patukoista. Niistä tulee melko "kylläinen" olo ja kaloreita vähän päälle 100.

Olen nyt ajatellut järkeistää syömistä, kun en tule vakituisesti jaksamaan näin vähällä syömisellä (alle 500 Kc päivässä) en ainakaan joka päivä jos harrastan vielä liikuntaa. Eli olen ajatellut, että söisin suurinpiirtein näin: aamiainen (puoli kuppia mustaa kahvia, kourallinen marjoja, joko kaurapuuron tai rasvattoman jugurtin kanssa) aamupäivällä/iltapäivällä salaattiateria, päivällinen: esim kasvissosekeitto, illalla hedelmää jos tekee mieli. Tarvittaessa ja "herkkuna" yksi proteiinipatukka/shake. Jotenkin noin ajattelin. Jos en liiku niin silloin en syö juuri mitään.

Tavoite on nyt päästä alle 80kg. Kerran viikossa syön jonkun "roskaruoan", kuten makkaraperunat, fish and chips ym. Pullaa tai muuta vehnästä ei tee mieli, enkä ole syönyt mitään "pullatuotteita" tai jauhomössöjä yli kuukauteen. Yksi "uusi" herkkuni on kalkkunanakit. Niitä voin napsia yksi tai pari kerrallaan silloin tällöin. Alkoholia en edelleenkään käytä ollenkaan ja rauhoittavia pillereitä n. 2kpl/kk. Vettä paljon joka päivä. Rasvaa 1 rkl kookosöljyä päivässä. Ei voita, eikä muita levitteitä. Jos tekee mieli leipää niin yksi tumma ryvita-näkkäri paljaaltaan tai riisikakku paljaaltaan, joskus päälle yksi siivu ohutta kalkkunaleikettä. Tämä on sota läskiä vastaan ja tämän sodan aion voittaa minä!

Ulkona sataa kaatamalla. Ei lenkkeilyä tänään. Huomenna on se "hoitopalaveri". En perunut sitä. Pakotan itseni menemään sinne. Onhan sinne kuitenkin joskus mentävä.

Fiilikset on vähän alakuloiset ja turhautuneet.

Palataan
🙂🌻