AK, kuulin ajatuksesi ja tulin takaisin. Olen pysynyt pois melkein 1,5 kk. Ei ole ollut mitään sanottavaa kun sinäkään et kirjoittanut. Luulin, että jotain tapahtui ja vaan päätit olla kirjoittamatta.

Elämäni on oikeastaan ollut taas täynnä ahdistavia asioita. Toukokuu oli hyvää aikaa ja paljon hyviä juttuja oli vireillä. Sitten se jotenkin muuttui taas kun tietyt asiat (ihmiset) alkoivat vaikuttaa liikaa. En mene yksityiskohtiin, mutta lopputulos on se, että olen ollut aika ahdistunut jo pari viikkoa. Suurin syy ahdistukseen on oma epäonnistuminen asiassa, johon olin laittanut paljon toivetta ja yritystä. Sen epäonnistuminen sai maailmalta putoamaan pohjan taas hetkeksi ja kaipaamaan mitä tahansa rauhoittavia, jotta jaksaisi selvitä edes päivästä kerrallaan. Ei minulla ole mitään rauhoittavia täällä, joten toiveajattelua se onkin.

Hienoa, että olet päättänyt uuden suunnan elämällesi ja motivoitunut laihtumaan. Ja onnea avioliittoaikeista. Milloin olette päättäneet mennä naimisiin? Minä jään luultavasti yksin loppuiäkseni. En kaipaa ketään asuntooni, en sänkyyni enkä elämääni. Tämä on hyvä näin. Minua pelottaa sitoutua lain ja Jumalan kasvojen edessä johonkin ihmiseen loppuiäkseni. Minua on kusetettu niin paljon, että en taida enää koskaan luottaa kehenkään niin että sitoisin itseni johonkin mieheen. Olen mieluummin vikoineni yksin. En aijo miellyttää enää ketään.

En pysty nyt kirjoittamaan enempää. Ahdistus ja toiveiden romuttuminen ottaa vallan. ☹️

Hienoa, kun kuulin sinusta Amassados! Ikävä, että on tapahtunut pettymyksiä. Ymmärrän hyvin sen tunteen, kun "tipahtaa" takaisin tyhjyyteen ja lamaannukseen, eikä näe edessään mitään tulevaisuutta. Olen pahoillani puolestasi. Joskus tuntuu, että kaikki menisi suht hyvin jos muita ihmisiä niitä, jotka sotkevat asioita (yleensä kateuttaan, vaikka eivät edes tiedä missä helvetissä toinen elää) niin jos niitä ei olisi olemassa.

Itse jos en olisi saanut mieheltä lupausta lopettaa tupakointia olisi mennyt koko oleminen aivan sekaisin. Jonkun mielestä kuulostan varmaan neuroottiselta vauhkoojalta koko asian suhteen. En tiedä, ehkä olenkin. Mutta, itsestäni tuntuu, kuin jokin silmä minussa olisi auennut sadan vuoden unesta. Tajusin yhtäkkiä, että miehellä on sairaus, jonka vuoksi hän ei saisi polttaa yhtään ja siitä huolimatta hän polttaa. Mietin miksi en tähän saakka ole siitä huolestunut näin paljon? Ehkä siksi, että luulin itse kuolevani jo aikoja sitten niin se ajatus ei sillä lailla vaivannut mieltäni. On ollut niin paljon muuta. Nyt kun näyttää, että olen elossa vieläkin ja asioita on painunut taka-alalle on tämä huoli mieheni elintavoista tullut kirkkaana tajuntaan, pelko hänen menettämisestään niinkin turhan asian kuin tupakoinnin vuoksi. En halua seurata vierestä, kun hän tuhoaa omaa ja meidän yhteistä tulevaisuutta. En myöskään halua joutua omaishoitajaksi myöhemmin ihmiselle, joka on itse aiheuttanut surkean tilansa. Minulle tuli sama pelkotila päälle, kun aiemmin jouduin jännittämään, että jäänkö henkiin vai en? Kuin löysässä hirressä roikkuisi. En kestänyt ajatusta, että joutuisin ties kuinka monta vuotta seuraamaan miehen tilan huononemisesta ja kuinka kauan hän eläisi. Mitä sitten jos hän kuolisi?! Siinä sitten olisin taas tyhjän päällä, elämä takanapäin jo ja kaikki mahdollisuudet menneet eläessä suhteessa, joka johti vain yksinjäämiseen. Sen jälkeen kun itse jäin eloon olisi todella huonoa kohtalon ivaa, että tärkein syyni elää eli mieheni menehtyisi niin turhan kuin tupakan vuoksi. Olin jo niin ahdistunut, että tuntui, etten kykene jatkamaan tätä suhdetta, mikäli en näe muutosta tulevan. Silti en haluaisi missään nimessä erota ja tunteita on mieheeni niin paljon että kuitenkin haluan olla loppuikäni hänen kanssaan yhdessä. Eli siis hyvin ristiriitainen tunne. Kävi jo mielessä IM että pääsisi koko umpikujalta tuntuneesta tilanteesta.

Itse asiassa olen nyt, monen hyvän päivän jälkeen vähän alamaissa. Tiedän, että olen väsynyt. Olen joka aamu herännyt aikaisin ja lähtenyt lenkkeilemään pitkiä lenkkejä. Siksi, että kuntoni paranisi ja laihtuisin. Siksi, että mieheni pysyisi kunnossa ja hänellä olisi tekemisen kautta muuta ajateltavaa, kuin tupakka. Syön vain vähän. Tänään tuli 12km. Helle on melkoinen ja väsyttää varmasti myös. Olen yrittänyt olla hirmu aktiivinen. Lenkkien lisäksi olen siivonnut, käynyt ties missä. Nyt alan olla väsynyt. Olen kait pelännyt, että jos istun alas ja kotona tulee tylsää niin mies turhautuu ja alkaa tupakoimaan entiseen malliin. Hän on kyllä vähentänyt paljon ja nyt tupakat ovat taas loppumassa, mutta pelko siitä onnistuuko hän lopettamaan kokonaan jäytää tänään mieltäni. Ihan tyhmää, että koko oleminen pyörii yhden asian ympärillä.

Pelkään niin, että tässäkin asiassa joudun pettymään, kuten elämässäni lähes kaikessa. Että tämä muutaman päivän "hyvä vire" ja yhteisymmärrys häipyy kuin tuhka tuuleen ja kaikki tehty työ menee hukkaan. Siitä seuraa taas pettymys, raivo ja ahdistus. Ymmärrän hyvin alkoholistien puolisoita, jotka toivovat ja pettyvät ym. En haluaisi antaa periksi. Rakastan miestäni ja tahdon olla hänen kanssaan. Kukaan muu ei minua kiinnosta. Tekisi mieli kertoa, että päässäni pyörii IM tekeminen mikäli hän ei lopeta. Sillä uhkaaminen olisi kuitenkin liian sairasta.

Koko tupakointi suoraan sanottuna harmittaa. Siis yleisesti! Ihmiset ei tajua, kuinka epäterveellistä se on. Vaikka luulisi, että kaikki nykyään tietävät itsestäänselvästi niin tunnen muutaman ihmisen, joilla on suorastaan pöyristyttäviä luuloja siitä, kuinka tupakointi ei olisikaan niin vaarallista ja niitä sitten kertovat totuutena muillekin ja joku vielä uskoo. Oma äitini on ikäluokkaa, jolloin "kaikki" polttivat, eikä tupakan vaaroista tiedotettu. Sen uskottiin olevan jopa hyväksi. Joka paikassa sisätiloissa sai vapaasti tupakoida. Töissäkin. Nykyään se tuntuu ihan hullulle. Äidillänikin on joitakin kummia uskomuksia siitä, kuinka tupakka olisi jopa hyväksi joihinkin asioihin. Kun kuulen näitä niin näen lähes punaista ja yritän sitten hillitysti kertoa, kuinka asia oikeasti on. Kadulla kun joka toisella ihmisellä palaa sätkä huulessa niin se näyttää rumalta ja tekee myös siitä ihmisestä ihan luuserin näköisen. Kun tarkemmin katsoo niin kukaan fiksun oloinen ja näköinen ei polta. Ainakaan siellä kadulla. Ihminen, joka posket lommolla kiskoo tupakkaa tympääntyneen näköisenä, iho kelmeänä ja siivottoman näköisenä on melko ällöttävä näky. Anteeksi vaan, ehkä joku suuttuu tästä, mutta tämä on vain minun silmin katsottu asia ja minun mielipide.

Tupakanhaju miehen sormissa ja kasvoissa on todella inhottava! Ja jos hän koskee minuun niin haju jää iholle pitkäksi aikaa. Se haisee kuin joku hirveä käry vaatteissa koko ajan ja pöllähtää sisään parvekkeenovesta. Nytkin se haisee minun käden ihossa. Hyi .....

Haaveilen miehestä, joka tuoksuisi hyvältä. Joka ei polttaisi. Joka ei olisi hermoraunio ja kiroilisi tupakan vuoksi, joka ei haaskaisi yhteisiä rahoja moiseen paskaan. Jolla olisi hampaat kunnossa, eikä tupakoinnin tuhoamat.

Itkettää, kun katson itseäni peilistä. Vaikka laihdunkin niin tulenko enää kauniiksi? Olenko sitten vielä vanhentuneemman ja rupsahtaneen näköinen? Piirteet terävät kuin noita-akalla? Rinnat tyhjät pussit ja iho veltto ja roikkuva. Olen huomannut taas liikkuessani. Kukaan ei huomaa minua. Ei miehet, ei naiset. Olen niin tavis, vanha plösö. Katoan massaan. Ennen minut huomattiin kaikkialla, missä vain. Oliko se vain nuoruuden taikaa? Nuori ja kaunis. Vanha ja kaunis ei ehkä olekaan mitään. Vihaan vanhentumista. Voisin antaa aika paljon jos voisin siirtyä ikään 28 ja elää siitä uudelleen tähän saakka. Poislukien kaikki katastrofit.

Tämä ikä on luopumisen ikää. Saat huomata luopuvasi vähän kaikesta. Nuoruudesta lopullisesti. Luopumisen uhka puolisosta ja vanhenevasta vanhemmasta. Luopuminen monista täyttymättömistä haaveista. Luopuminen prisessaelämästä. Et ole enää prinsessa, olet noita-akka. Nelikymppinen nainen tuntuu olevan oikein inhokki ja miesten halveksunnan kohde kirjoitteluita lukiessa. Nuorta parikymppistä vain himoitaan. Sairasta! Tekisi mieli alkaa lesboksi ja löytää joku ihana, ymmärtäväinen ja hellä nainen. Tuntuu, että miehet vain tuovat pettymyksiä, eikä sitä lämmintä hellyyttä saa koskaan. Seksi mua ei tällä hetkellä vois vähempää kiinnostaa. Se on kuollut ajat sitten.

Tuli pitkä paasaus. Pakko lopettaa. Palaan piakkoin. Halaus Amassadokselle!☺️❤️

Tämä päivä on ollut ihan Ok! Olen tosi motivoitunut lenkkeilemään ja laihduttamaan. Nyt vasta kunnolla sisäistänyt sen, että nämä liikakilot eivät minua kaunista. Olen kyllästynyt olemaan nainen, jota kukaan ei huomaa. Se massaan katoava väritön lyllertäjä! Muistan kyllä, että ennen kun esim asiakaspalvelussa minulle puhuttiin niin se oli kunnioittavampaa ja jotenkin ihailevampaa. Sain päivittäin myös positiivisia kommentteja olemuksestani. Nyt huomaan minulle puhuvien katseessa häivähdyksen jotain, onko se sääliä, halveksuntaa tai jotain sinne päin. Tiedättehän mitä tarkoitan. Kun joku joutuu ammattinsa puolesta palvelemaan henkilöä, jolla on köntsät housussa, hän yrittää näyttää asiallisen ystävällisellä, mutta hänen ilmeensä kielii inhoa. Olen tarkka näkemään ihmisten "katseiden taakse" ja ihailua en ole nähnyt vuosikausiin. Se on jotenkin surullista. En tarkoita, että minua pitäisi mitenkään valtavasti ihailla, mutta sellainen ystävällisen kiinnostunut ja hieman utelias ilme tyyliin "miten tuo ihminen voikin näyttää niin hyvälle" -ilme on kieltämättä mannaa tällaiselle itsetuntovammaiselle. Olen tajunnut, että paluuta entiseen ei ole, koska en ole enää nuori. Mutta minun on pakko tehdä se, mitä tehtävissä vielä on. Haluan saada vielä huomiota ja tuntea olevani elossa.
Miehen tupakat on nyt kokonaan loppu ja hän on nikotiinin korvauspillereiden varassa. Toistaiseksi mennyt Ok, mutta olen valmistautunut vaikeuksiin. Vannoutuneen nikotinistin fysiikka ja psyyke ei noin vain sulata, että röökit on pois. Toivon vain, ettei mies enää rahapäivänä ostaisi tupakkaa. Siitä huomaisin hänen olevan tosissaan. En voi kuin jännityksellä odottaa kuinka käy.
Meillä on muuten ollut tuttavan koira hoidossa ja en ole siitä ainakaan saanut allergiaa. Ole. Itse asiassa aika ihastunut siihen koiraan ja mieleni on alkanut tekemään omaa koiraa. Muistan lapsuusajan koirien kanssa. Ajatus omasta koirasta ei siis enää ole painajainen vaan jopa mukava ajatus. Koiralta minäkin nimittäin saan huomiota ja hellyyttä. Ystävällisiä katseita ja nuolaisuja kädelle, sekä pehmeän turkin läheisyyttä ym.
Helle alkaa jo väsyttämään. Saisi hellittää. Koirankaan ei ole kiva olla lenkillä kun aurinko porottaa. Huomenna täytyy mennä kauppaan. Olen pysynyt erossa herkuista.

Palataan🙂🌻

Minä olen AK ylpeä siitä, että olet löytänyt motivaation liikkumiseen. Se on kuitenkin ainoa tie laihtua. Voisihan sitä lopettaa syömisen, jotta ei tarvitsisi liikkua mutta jos haluaa laihtua, liikunta on ainoa järkevä avain siihen. On se tavallaan myös puhdasta matematiikkaa. Jokaista rasvakiloa kohti on kulutettava 7000 kcal normaalin peruskulutuksen lisäksi. Toisin sanoen jos 75kg painavan naisen keskimääräinen kulutus on 1575 kcal (kuluu peruselintoimintojen ylläpitoon, vaikka olisi koomapotilas) niin viikossa saadakseen kilon pois ja halutessaan syödä normaalisti, on miinusta tultava 1000 kcal/pvä. Tämä tarkoittaa reilua paria tuntia kunnon hikiliikuntaa per päivä. Esim minulla 5 km reipas kävelylenkki kuluttaa vain 385 kcal.

Olen onnistunut pitämään kaikki pudotetut kilot pois ja kiinteytymään. Olen silti edelleen reilusti ylipainoinen, BMI 32. Edelleen pitäisi laihtua 5-6 kiloa jotta rintojen pienennysleikkauksesta voisi alkaa keskustella. Olen koko kesän yrittänyt saada tuota viittä kiloa pois, mutta mitään ei tapahdu. Tämän viikon jälkeen kiristän tahtia. Minulla on tavoite olla vuodenvaihteessa vielä 10 kiloa kevyempi kuin nyt, joten haastetta riittää. 5kk aikaa. Tavoite on mahdollinen ja täysin realistinen. Ei mitenkään mahdoton tehtävä. Toisaalta se tuntuu kovin mahdottomalta. Tiedän, että pystyn siihen, mutta samalla pelkään epäonnistuvani. Mitään muuta en ole osannutkaan tässä elämässä kuin epäonnistua. Tähän asti minulla on ollut halua ja itsepäistä sisua puskea vaikka läpi harmaan kiven. Suuri halu on myös näyttää Rouvakerholle, että pystyn siihen. He eivät pysty. Ainoa mitä osaavat on arvostella ihmisiä ja heidän ulkonäköään ja siinä olevia vikoja. Itsessään ei ole tietenkään mitään vikaa. Koskaan. Inhottavat lehmät!

Kävin eilen jumpassa. Vaatevalintani oli täysin väärä. Jalassa oli jumppahousut, jotka vuodenvaihteessa olivat vielä kireät. Nyt ne roikkuivat vähän sieltä sun täältä eivätkä oikein pysyneet päällä. Paitakin oli huono. Väärän värinen ja kiristi mahan kohdalta. Näytin tikkujalkaiselta raskaanaolevalta. Koko tunti meni pilalle kun tuijotin vaan itseäni jumppasalin peilin kautta ja näin roikkuvat housut ja pursuavan vatsan. Näky oli ällöttävä. Lisäksi ärsytti sekin kun tunnille tuli todella komea mies, joka jäi takariviin juuri sellaiseen kulmaan, että katseemme kohtasivat peilin kautta monta kertaa. Siinä sitten pyllistelin hänen edessään läskimakkaroissani ja toivoin katoavani maan päältä. Mahdoin olla näky: ylipursuavat tissit kaula-aukosta kurkkuun joka kumarruksella, maha löllyi edessä ja housut roikkuivat. En tiedä oliko naama punainen häpeästä vai tuskanhiestä. Alentava kokemus joka tapauksessa.

Odotan elokuuta, jolloin normaalit arkikuvioni alkaa taas. Töitä en ole saanut vieläkään. Hakenut olen vain niihin, joihin todella haluaisin, mutta en pääse mihinkään. Olen liian vanha ja epäpätevä. Muuttaa pitäisi, mutta asuntoasiat eivät ole edenneet. En halua mihinkään surkeaan luukkuun, jossa masentuisin. Viihdyn nykyisessä asunnossani. Tämä on paras koti joka minulla on koskaan ollut. Ensimmäinen oma koti, johon ei kukaan muu ole vaikuttanut millään tavalla. Yritän opetella riippumattomuutta etten antaisi kenenkään vaikuttaa itseeni enää niin helposti. Se on vaikeaa, koska kiinnyn nopeasti ihmisiin, jotka vähääkään osoittavat ystävällisyyttä minua kohtaan. Unohdan tällöin ihmisten raadollisuuden ja luotan sokeasti, kunnes petyn. Aina. Joka kerta olen pettynyt ja saanut siipeeni. Useimmiten myös taloudellisen tappion kera. Tämäkin kesä on ollut vähän sen suuntainen, että annoin tiettyjen ihmisten vaikuttaa päätöksiini ja tekemisiini ja lopulta siitä seurasi vain riitaa, ahdistusta ja kaikkien suunnitelmien mureneminen. Monesti mietin onko tässä elämässä mitään järkeä kun päivät toisensa perään on pelkkää selviytymistaistelua. Kohtaanko enää ketään, joka liikuttaisi mitään tunnetasoa sisälläni? Ihan kiva ei riitä. Haluan rakastua ja olla elossa. Exästä erotessani jotain kuoli sisälläni niin täydellisesti että pelkään sen olevan lopullista. Sen, ettei enää luota kehenkään, ei rakastu eikä ylipäätään tunne mitään. Kylmä sisältä. Kuljen silmät auki, mutta aistit kiinni. En näe, vaikka katson. En tunne, vaikka kosketan. Jotain sentään tunnen. Vihaa. Olen vihainen exälle, joka pilasi elämäni, vei parhaat vuoteni, tuhosi tulevaisuuteni ja särki sydämeni.

Yritän olla vaipumatta takaisin masennukseen, sillä koko tämä vuosi on ollut voinnissani nousujohteista ja yleisesti ottaen olen ollut melko ok yksittäisiä ahdistuskohtauksia lukuunottamatta. Lääkitys loppui vuosi sitten, joten vieroitusoireitakaan ei enää ole. Keväällä tuli vielä niitä sähköiskuja pään sisälle. Toivottavasti niitä ei enää tule. Yöunet on olleet katkonaisia ja välillä nousen neljän tunnin nukkumisen jälkeen puuhailemaan jotakin ja menen sitten parin tunnin päästä uudelleen nukkumaan. Se systeemi ei toimisi lainkaan jos olisin työelämässä mutta kun en ole niin ei sillä kai ole väliä miten nukun. Yleinen vireystaso on kuitenkin parempi kuin ehkä koskaan, sillä epämääräisestä nukkumisesta huolimatta jaksan ihan hyvin enkä nuku enää päiväunia aina tilaisuuden tullen.

En tiedä mihin elämäni on menossa. Haluaisin opiskella, mutta en pääse mihinkään kouluun. Haluaisin olla työelämässä, mutta en pääse niihin työpaikkoihin, jotka motivoivat minua ja joissa voisin menestyä parhaiten. Ehkä olen ikuisesti se häviäjä, luuseri, jota kukaan ei koulussakaan halunnut joukkueeseensa.

Väsymys tuntuu tulleen. Tänään vielä kuuma päivä. Aamulla kävellen kauppaan. Olen pidättäytynyt rehuissa. Oikeastaan en syö paljon mitään. Laihtuminen minun osalta näyttää merkitsevän, että liikun koko ajan, enkä syö mitään. Nauraisin tuolle jos jaksaisin. Oikeasti väsyttää niin, että itkettää. Äsken itkin salaa, kun kuuntelin erästä nuoruudesta läheistä biisiä. Se nosti mieleen muistoja. Tuntuu, että mitä syvemmälle menen tähän elämäntapojen "ryhtiliikkeen" korjaukseen niin sitä enemmän mielen pohjilta tunkee esiin muistoja menneestä. Olen siivonnut, lenkkeillyt ja yrittänyt tukea miestä joka päivä. Toistaiseksi kaikki on mennyt aika hyvin. Mies on saanut motivaatiosta kiinni, vaikka tietysti se ei helppoa ole. Pelkään, että itsellänikin on rima nyt niin korkealla, että rahkeet loppuu kesken.

Tuli tunnin tauko kirjoittamiseen. Äiti soitti ja kysyi terveysneuvoja. Eihän siinä mitään pahaa, mutta juuri tällä hetkellä en olisi jaksanut puhua. Sain kuitenkin puhelun kunnialla läpi. Laitoin nuutumukseni helteen piikkiin. Ja sitähän se voi paljon ollakin. Nyt illalla pitäisi alkaa satamaan runsaasti ja sataa koko yö ja sitten viilentyä. Luulen, että se auttaisi asiaa.

Olen saanut kuriin myös lääkkeiden päivittäispopsimista. Nyt otan parin kolmen päivän välein. Huomaan, että vieroitusoireita on. Välillä tunnetyhjiöitä, että "putoaa" alakuloon ja liisteriin. Nyt on niin täysiä päiviä ja haasteita, etten oikein jaksa päivittää facea. Oikeastaan ei kiinnosta yhtään. Siitäkin tunnen huonoutta. Hölmöä! Miksi minun pitäisi loputtomiin ammentaa itsestäni niille ihmisille ja mitä saan takaisin? Ja olenko luonut ylipirteän superihmisen kuvan itsestäni? Vaikka todellisuus on vähän toista (sarkastista naurua). Totta puhuen olen kiinnittänyt facessa huomiota siihen, että lähes jokaisella päivityksen aihe on luetella mitä on tehnyt ja kuinka paljon aikaiseksi. Tekopirteyttä. Itsekin syyllistyn samaan. Onhan se "kivaa" jossain saada hyväksyvää hyminää, kun ei sitä todellisuudessa mistään saa.

Tänä iltana taidan rentoutua. Otan yhden lääkkeen. Kuuntelen musaa ja odotan sadetta. Huomenna haetaan koira kylään meille. Sitä odotan ihan positiivisin mielin. Elokuun lopussa on minulla "hoitopalaveri" terkkarissa mt-asioista. Siirryin siis loppujen lopuksi kuitenkin sinne. En odota siltä yhtään mitään. Itsehän tässä on joka tapauksessa itsensä hoidettava. Keskusteluapua en pistä pahaksi. Saa ainakin joskus tunteen, että "välitetään".

Palataan🙂🌻

On ollut niin vipinää, etten ole ehtinyt kirjoittaa. On ollut hyvää paljon. Käyty miehen kanssa lenkillä joka päivä, hoidettu koiraa ja kaikenlaista. Tuntuu, että lääkkeen vieroitusoireet on menneet ohi. Nukun jo ihan hyvin ilman jokailtaista pilleriä. Unet on hieman kummallisia, mutta kestän sen. Alkuunhan oli pinna kireällä, jopa riitelin ja näin painajaisia ym. Pahimpien helteiden loputtua on muutenkin jaksanut paremmin ja vihdoinkin vaaka näyttää, että painan 83kg eli olen päässyt alle sen ärsyttävän 85kg, jossa keikuin niin pitkään. Olen aika tyytyväinen ja aion vakaasti jatkaa samaa linjaa. Eli kasvisvoittoinen ruokavalio, paljon vettä ja lenkkeilyä päivittäin. Nyt on vakiolenkkinä eräs 7 km reitti ja siihen päälle yleensä 2-3 km päivässä muita kävelyitä ja aika liukkaasti menee jo reipasta tahtia tuo 7 km. Ihmeesti kunto nousee, kun itsepintaisesti vaan päivittäin jatkaa. Tämä on nyt ihan hyvä tilanne. Olen lujasti päättänyt, että entiseen painoon ja herkkujen mässäilyyn ei ole enää paluuta! Kesän alussa painoin melkein 90kg. Tavoitteeni on päästä pikkuhiljaa 75 kiloon. Siitä sitten alemmas, jos koskaan pääsen. Mutta painoluku pitää alkaa seitsemälläkymmenellä, sen olen päättänyt. Ja ollakseni turhamainen niin se maaginen painon raja, milloin muutun takaisin "näkyväksi" toisten silmissä on 76kg. Sen haluan saavuttaa. Ihannepaino minulle olisi 62-64 kg mutta en tiedä saavutanko sitä enää koskaan. Huomaan jo, että vartalo ei ole enää ihan niin turvonneen näköinen ja kasvot ovat alkaneet kaventua. Jippii! No, se siitä kehumisesta.

Suuresti on vaikuttanut se, että mies on nyt todellakin jättänyt tupakan! Olen siitä niin iloinen, ettei mitään rajaa! Tosin varaudun vielä takapakkeihin, mutta se on jo todella mahtavaa, että hän on nyt ollut kokonaan ilman ja välillä käyttänyt nikotiinitabletteja ja puhelimessa kertoi tyttärelleenkin, että on lopettanut tupakoinnin. On ollut aivan mahtavaa, että hän on tsempannut niin hyvin. Ei varmaan mikään ihan helppo juttu, kun ikänsä polttanut eli kymmeniä vuosia. Kunnioitan sitä, että hän on minun pyynnöstä lopettanut sen. Eikä ole mitään ärissyt tai riehunut, siis vieroitusoireiden vuoksi. Tiesin, että hän on onnistuisi jos vain haluaa, koska on pystynyt paljon muutakin lopettamaan ja hänellä on luja tahto jos jotain päättää. Aikanaan lopetti alkoholin kittaamisen ja monia kipulääkkeitä lopettanut, joista vaikea päästä eroon ym. Kunpa kaikki jatkuisikin näin hyvin. Huomenna on eräs koetinkivi, kun on rahapäivä, ettei vain ostaisi, mutta olen aika varma, ettei niin käy. Varmuudeksi tietty en voi sanoa, mutta jos huomisesta selvitään niin sitten ollaan voiton puolella. Mutta jo tämä aika hänellä savuttomana on ollut voittoa ja minulle tosi tärkeä asia, että näen hänen yrittävän.

Eli nyt kaikki melko hyvin. Kuinka kauan, siihen en hirveästi voi luottaa. Elämässä olen kokenut niin paljon pettymyksiä hetken "hyvien aikojen" jälkeen, että suhtaudun asioihin varauksella, kunnes näen oikeasti mitä tapahtuu. Parisuhdekin tuntuu heti sata kertaa paremmalle, kun huomaa, että toinenkin on täysillä mukana.

En ole saanut koirasta allergisia oireita ja olen jopa nauttinut sen hoitamisesta. Mieleen on noussut ajat lapsuudesta koirien parissa. Huomaan, että se tuntuu nyt jotenkin luontevalle. Olen miettinyt asiaa kovasti ja nyt kun tuntuu, ettei koiran läsnäolo minua häiritse niin voisin kuvitella, että meille tulisi oma koira. Se kun olisi miehellekin niin hyvä motivaatio pysyä hyvissä elämäntavoissa. Mutta, katsotaan nyt miten kaikki menee. Muutto tulee jossain vaiheessa ajankohtaiseksi ja suunnitelmissa olisi löytää rivitaloasunto, jossa olisi parempi pitää koiraakin, kun voisi aidata takapihan ym.

Uusia urheilullisia harrastuksia on myös suunniteltu, mitä voisi yhdessä harrastaa. Jotenkin käänteentekevä oli se hetki, kun keskustelimme naimisiin menosta ja halusin selvittää silloin niitä asioita ja myönsin, että on ollut miestä kohtaan väärin, etteivät hänen tyttäret ole vuosiin voineet tulla meille kylään, johtuen minun mt-ongelmista. Ja se, että olen sairaan mustasukkainen ihminen ja se on rajoittanut todella paljon meidän elämää, että mihin voimme mennä ja mihin emme. Ja pohjamudissa ollut itsetuntoni liittyen lihavuusongelmiin ei ole ainakaan parantanut tuota mustisongelmaa. Eli se kun sanoin ja myönsin asioita ääneen niin tuntuu, kuin ne eivät enää olisikaan niin paljon olemassa. En enää tunne niin paljon mustasukkaisuutta ja ajatus, että tyttäret tulevat kylään ja lapsenlapsi jopa yökylään ei enää tunnu mitenkään kummalle. Ennen ahdistuin jo pelkästä ajatuksesta. Mietin vain, että kuinka suuri osuus on ollut sillä, että olen päässyt "eroon" bentsojen päivittäisestä popsimisesta. Tuntuu, kuin ajatukset olisivat kirkastuneet. Temesta jatkuvasti käytettynä saattaa lisätä ahdistusta, aggressiivisuutta, harhoja ja turtumusta, jopa itsetuhoajatuksia.

Näillä näkymin jos kaikki jatkuu "hyvin", menemme naimisiin, jossain vaiheessa muutamme toiselle paikkakunnalle, että saamme edullisemman asunnon ja rivitaloon, ehkä otamme koiran, harrastamme yhdessä liikuntaa, minä en enää jatka " lihavaa" elämääni itsetunto pohjamudissa ja sen vuoksi kiukutellen ja mustasukkaisena miestä "vahtien". Olen miettinyt myös jos alkaisin ihan harrastuksen vuoksi opiskelemaan jotain. Tarkoitan, etten menisi koulun penkille vaan ihan vaikka jotain työväenopiston kurssia tai muuta sellaista. Kieliä tekisi mieli palauttaa mieleen, kun aikanaan ne olivat vahvuuteni. Laivalla haluaisin myös käydä jossain vaiheessa, sinnekään en ole voinut ahdistuksen tai itsetunnon vuoksi mennä vuosiin. Olen miettinyt jopa uimista tai kuntosalia, mutta ne vasta sitten kun olisi jo paremmassa kunnossa. Paljon on siis mietteitä, eikä nämä tunnu sille, että olisi mikään maanisuus päällä vaan ihan järkeville asioille. Luulen, että jos pysyn yleensä elossa ja mies ei ala mitään pöllöilemään mistä ahdistuisin niin nämä asiat voisi jopa toteutua.

Äidin luona pitäisi käydä vielä ennen syksyä. Haluaisin hänet lähemmäs meitä asumaan tulevaisuudessa, kun ei tämmöinen ole mitään elämää, ettei olla normaalisti tekemisissä.

Tiedostan myös sen, että jos kaikki tämä, mitä olen suunnitellut, kaatuu niin mielenterveys tulee romahtamaan. Mutta pitkiin aikoihin, vuosiin, olen valmis yrittämään tosissani. En tiedä mistä tämä muutos on oikein tullut. Olisko vain aika, joka parantaa?

Nyt en pysty kirjoittamaan enempää. Palaan taas!🌻🙂🌻

Kirjoitan pikana kuulumisia. Ollut niin kiire monta päivää, etten ole ehtinyt kirjoittaa. Tänäänkin aamusta asti ensin asioita hoitamassa. Miehellä oli lääkäri. Sai reseptin tupakanvieroituslääkkeisiin, mutta ei voitu vielä apteekista ottaa ulos niitä. Kaikki on kuitenkin tupakan osalta jatkunut hyvin. Mies on pysynyt savuttomana ja se on hirveän hyvä juttu. Ja tärkeintä. Sitten lenkkeiltiin ja siivosin. Käytiin vielä koiran kotona kylässä. Huomenna lähdetään mökille ja koira tulee mukaan. Olen vähän väsynyt kun on ollut niin aktiivisia päiviä, etten ole tottunut nykyään sellaiseen. Väsymys on aiheuttanut sen, että olen kadottanut ruokahaluani, joten on helppo olla "syömättä". Ei tee mieli, kuin litkiä välillä vain Cocis Zeroa. Luulen, että ruokahalu palaa, kun tilanne tasoittuu.

Huomaan jo muutosta ulkonäössä. Vaikka laihtunut vasta muutamia kiloja. En ole enää täysin näkymätön muillekaan. Sama meikki ja samat vaatteet. Ennen minua ei "huomattu", nyt jo huomannut muutamia kiinnostuneita katseita, kuten ennen vanhaan. Alan siis olla taas "olemassa". On tämä hupaisaa. Kun painoin 89kg niin kukaan ei katsonut. Nyt kun painan 83kg niin olen taas olevien kirjoissa. Vaikka vieläkin olen reilusti ylipainoinen. Kasvot ovat kaventuneet. Ehkä piirteet alkavat löytyä ja meikki korostaa.

Nyt on kello jo niin paljon, että pakko alkaa nukkumaan. Huomenna aikainen lähtö. Palaan linjoille parin päivän päästä.

🙂🌻

Pitäisi nukkua, mutta jostain syystä en halua alkaa nukkumaan. En tiedä käynkö ylikierroksilla, kun koko ajan pakko tehdä tai ainakin suunnitella jotain. Ja tosiaan ruokahalukin on melko poissa. Tänään kaupassa päätin ostaa vähän herkkuja, että saisin sillä ruokahalua heräämään. Pätkis-jäätelö maistui inhottavalle ja liian makealle. Limu maistuu liian makealle. Ranskalaiset tylsille ja nakin palat vastenmieliselle. Eila latte-kahvijuoma kylmänä on aika hyvää. Se ja Cocis Zero pitkin päivää suullinen kerrallaan riittäisi, mutta eihän se oikeasti riitä ravinnoksi, kun vielä liikkuukin päivässä. Helteessä lenkkeily kait vienyt mehut ja kroppa jotenkin häiriintynyt. Ehkä huoli ja stressi miehen asiasta on ollut liikaa, kova yrittäminen sen asian eteen ym. Hänelle virikkeiden järjestäminen jne. En oikein tiedä, mutta kaitpa tämä tästä. Tärkeintä on, ettei mies tupakoi. Se oli tavoite ja nyt se on saavutettu, mutta se täytyy myös pitää yllä.

Haluan, että mies saa "palkintoa" siitä, että niin hienosti ollut polttamatta, mikä on tietysti hänelle hyväksi, mutta oli enemmän minun toive kuin hänen omansa ja hän sen toteutti. Haluan, että savuton elämä olisi hänelle mukavaa, eikä hän kaipaisi tupakkaa. Ja itse haluaisin olla hoikka, kaunis ja elämään motivoitunut. Se, mikä ennen olin. Että voisin vielä joskus innostuneesti kertoa kuka olen ja mitä teen. Ärsyttävää, että lähes kaikilla ensimmäisiä kysymyksiä kun tutustutaan on, mitä teet? Se on kiusallista. Aina se "mitä teet"? Tekisi mieli sanoa, että en mitään tai että teen mitä huvittaa! Oikein naurattaa kun kuvittelee kummastuneita ilmeitä. Tai sanoisi, että olen mieheni personal trainer, heh heh. No joo, mutta oikeasti tosi kiusallista, kun tänäänkin yksi melko tungetteleva tyyppi alkoi yhtäkkiä hirveästi kysellä kaikenlaista ja mitä teen ym. Siinä sitten selittelin kaikenlaista ja en tiedä olinko lainkaan uskottava. Toisaalta aivan sama. Mitäpä se edes hänelle kuuluu mitä teen. En minäkään häntä tentannut. Joillekin tosi tärkeää tietää mitä ihan vieras ihminen tekee. En muutenkaan tykännyt koko tyypistä. Jotenkin tosi ahdistava. Eräs tutun tuttu. Vaistoan helposti kuka on vilpillinen tai kateellinen tai pahantahtoinen. Sellaisesta tulee kauhean huono olo. Joku yrittää tulla liian iholle kiinni, jopa alkaa käyttämään hyväksi. Menen ihan ahdistuneeksi sellaisesta. Toivottavasti en näe häntä enää.

Mökille lähtö ei edelleenkään innosta. Pakkohan siellä on kuitenkin välillä käydä. Nyt olen viihtynyt kaupungissa ihan hyvin. Jopa kaupoissa ja muualla olen kulkenut vapautuneesti, enkä ole häiriintynyt toisista ihmisistä. Ehkä laihtuminen on auttanut. Edes vähän itsevarmempi olo.

Pakko yrittää nukkua.

Täällä taas. Ei minulla ole kyllä mitään asiaa eikä sanottavaa. Kaikki hukkuu jonnekin.
Fiilis on ristiriitainen. Tavallaan tämä on ollut hyvä viikko tähän asti, mutta koko ajan odotan että joku asia taas pilaa sen.

Tänään olin eräässä vapaaehtoistyöhöni liittyvässä tapahtumassa. Olen ollut siinä nimenomaisessa jutussa mukana viimeksi 3 vuotta sitten. Kaksi edellistä kertaa en vain pystynyt menemään. En pystynyt kohtaamaan exääni, jonka tiesin olevan siellä. Tällä kertaa päätin, että minähän menen sinne eikä se mulkku voi pilata enää elämääni yhtään enempää. Päätin, että jos on siellä niin sitten on. Meikkasin huolella, laitoin nätin mekon (joka kahden vuoden jälkeen mahtuu taas päälle!) ja lähdin uhmaamaan kohtaloa. Koko matkan olin kuitenkin todella ahdistunut ja melkein paniikkitilassa mietin mitä sanon jos se on siellä ja yrittää puhua kanssani. Paniikki ja ahdistus kuitenkin häipyi kun saavuin paikalle ja huomasin ettei hän ollut tällä kertaa vaivaantunut paikalle. Hyvä! En missään nimessä kaivannutkaan!

Latasin puhelimeen uuden, ilmaisen sovelluksen nimeltä My Fitness Pal. Sillä on tullut vauhtia laihtumiseen. Koska elämässäni ei ole mitään muutakaan, olen keskittänyt tarmoni omaan ulkonäkööni ja laihtumiseen. 4kk aikaa tiputtaa vielä 10 kiloa. Tällä kertaa aijon onnistua. Kaikki edellytykset on nyt kunnossa. Aiemmin ei ole ollut. On ollut vaan tekosyitä, itsensä kusettamista ja epäonnistumista. Nyt onnistun. Ja tänäänkin kun tuolla tilaisuudessa Rouva Inhottava ahtoi pullaa naamaansa, mietin, että syö sinä vaan! Mä aijon olla ensi keväänä takaisin omissa mitoissani. Niissä, jossa olin ennen eroa ja sairastumistani. Mä en aijo kuulua Rouvien tonnikerhoon, jonne kuuluakseen paino on 110 kg:n paremmalla puolella. Minä en kuulu siihen porukkaan. En tiedä mihin porukkaan kuulun, mutta en ainakaan siihen.

Viime viikolla hain neljää työpaikkaa. Saa nähdä ilmoittaako yksikään mitään vai jääkö hakemukseni taas noteeraamatta. Tähän mennessä en ole päässyt vielä kertaakaan edes haastatteluun. En ymmärrä kuinka jotkut vaan saa töitä niin helposti. Minulle tämä on näemmä ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tosin minä en hae mitään paskaduuneja, joita en halua oikeasti tehdä. En hae työpaikkoja, joissa palkka on pienempi kuin ansiopäivärahani. En ole sitä varten tehnyt hulluna töitä viimeiset melkein 15v, maksanut veroni ja liiton maksut, että lopputulemana menisin siivoamaan bajamajoja festareille tai juoppojen oksennuksia metroon. Kiitos ei. Minä olen paljon isomman rahan arvoinen kuin se summa palkkakuitissa ikinä on. Toisaalta samankaltainen tilanne on eräällä kaverillani, joka kylläkin on hyvässä virassa tälläkin hetkellä. On yliopistotutkintoa ja ties mitä, mutta ilmeisesti liikaa ikää. On hakenut haastavampiin hommiin systemaattisesti toista vuotta mutta ei pääse mihinkään, vaikka olisi pätevä ja kokenut. On liian vanha. Ei oteta. Paikan on aina saanut 10v nuorempi tyyppi. Hänellä on kumminkin turvana se vakityö, että sen suojassa voi rauhassa hakea vaikka kahtasataa paikkaa. Minulla ei ole. Minä olen työtön.

Tänään viimeksi törmäsin henkilöön, joka kysyi maagisen kysymyksen:" no mitä sä nyt sitten teet?" Olen jo oppinut höpötykset opiskeluista ja muusta tyhjästä, joilla pääsee tilanteesta eteenpäin. Inhoan sitä, että Suomessa ihminen arvotetaan sen mukaan missä ammatissa toimii. Josta tulikin mieleen, että viimeksi kun jouduin sen keuhkokuumeen vuoksi käymään tk:ssa, kysyivät siellä ammattia. Sadasosasekunnin mietin, vastaanko ettei ole. Sanoin sitten kumminkin vanhan tehtävänimikkeeni. Oli muutenkin niin tympeä ihminen siinä vastaanotossa, että halusin vain nopeasti pois. Mitä vällä sillä on mikä ammatti minulla on? Mitä ne tekee sillä tiedolla jos sanon vaikka että ammattini on avaruusinsinööri ja todellisuudessa kuitenkin tästä tutkintotodistuksesta huolimatta olenkin maatalouslomittajana ja lypsän lehmiä maksaakseni laskuni??? Mitä väliä? Mutta olen minäkin miettinyt sitä, että mitä jos vastaan etten tee mitään. Olen kerran niin sanonutkin ja siitäkös kysyjä alkoi päivitellä kauhuissaan, että "ai et te MITÄÄN!" (Jostain syystä tämä reaktio huvittavaa minua ja nauraa käkätän täällä yksinäni)

Paljon asiaa tyhjästä. Nyt lopetan.

Ihana kun olit kirjoittanut, Amassados! Sain voimaa tuosta, että keskität kaikki voimasi ulkonäköösi. Minulla on kuule ihan samat fiilikset. Kun elämässä ei ole paljon kummempaa niin olen tehnyt tietoisen ratkaisun, että nyt läskit veks ja nainen nätiksi muutenkin. Olen ottanut sen nyt elämäntehtäväkseni, eikä se mielestäni ole paha juttu. Osoittaa, että välittää itsestään ja on elämässä kiinni. Syvästi masentuneena ei voimat tai kiinnostus riitä, ei kykene. Nyt kun ei ole enää syvimmässä kuopassa niin miksi ei laittaisi elämäänsä kuntoon. Aloittaen itsestään. Minua on rohkaissut se, että tunnen jälleen olevani melkein normaali ihminen, joka huomataan pitkästä aikaa. 83 kilosta ei ole enää niin pitkä matka 75 kiloon jne. Luulin, etten laihtuisi ikinä, mutta olen liikkunut liian vähän ja syönyt liian paljon ja etenkin herkkuja. Nyt syön salaattiaterioita ja paljon vettä, liikuntaa joka päivä. Välillä saatan syödä vaikka yhden suklaapatukan, mutta se ei haittaa jos liikun ja sinä päivänä en syö sitten paljoa muuta. Ihanaa, että on alkanut tulla tuloksia.

Olen tosi ylpeä sinusta Amassados, että niin rohkeasti päätit mennä sinne huolimatta, että exäsi olisi voinut olla paikalla. Olet hurjan rohkea! Tuota piirrettä olen sinussa ihaillut alusta saakka, että olet todella vahva ja rohkea! Olisinpa minäkin. Mutta, yritän.. pikkuhiljaa. Nyt olen jo altistanut itseäni ja käynyt monissa sellaisissa paikoissa joihin en ole kehdannut mennä ainakaan vuoteen. Ihmisten ilmoille. Ennen jos piti mennä asioita hoitamaan jonnekin isoon liikekeskukseen niin en mennyt. Häpesin itseäni ym. Nyt vain ajattelen, että tottakait voin mennä sinne ja menen. Ja huomaan, ettei ollut paha. Olen huomannut, ettei ne muutkaan ihmiset nyt niin makean näköisiä oikeastaan ole vaan ihan tavallisia tallukoita, enkä ole yhtään huonompi.

Olen miettinyt paljon tuota, kun kysellään mitä teet. Usein minäkin sanon entisen ammattini ja selittelen siihen jotain, kuinka olen nyt "paussilla" siitä tai aloittamassa uutta yms. Tai, että jatkan syksyllä opintoja, jotka kesken ym. Mutta, kyllä se itsestä tuntuu hyvin teennäiselle selitellä. Mutta totta tosiaan, en sano kelleen asioiden todellista laitaa! Ei kuulu minun mt-asiat kellekään. En yleensäkään ole paljoa puhunut viime vuosien tapahtumista. Vain ihan lähimmät tietävät sairastumisestani ja muusta. En ole koskaan tykännyt huudella negatiivisia asioita, koska pelkään, että niillä satutetaan minua. Ihmiset ovat niin julmia. Ollaan kateellisia jopa toisten sairauksista!

Muutenkin minusta on tullut sujuva valehtelemaan. Tilanteissa, joissa vaihtoehtona olisi paljastaa itsestään jotain mitä tämä yhteiskunta ei hyväksy. Eikä minulla ole edes huono omatunto. Maailma on kiero muutenkin. Joskus voi ihan hyvin vähän huijata esim siinä mitä tekee.

Todella ihmettelen tuota kertomaasi "rouvakerhoa"! Miten tuollaisilla bonzoilla on mitään varaa arvostella muita!? Ja miksi ne ei itse laihduta?? Vaikuttaa tosi oudoille junteille. Hyvä! Näytä niille! Sinä pystyt siihen, he eivät!!!

Mökillä oli tylsää. Satoi ja oli pimeää. Minua ei huvita enää se paikka. Viihdyn kaupungissa ihan hyvin. Kohta on jo syksy taas. Vähän haikea ajatus. Taas yksi kesä meni. Aina sitä miettii mitä ehtii tapahtua ennen ensi kesää ja näkeekö sitä ollenkaan? Paljon on taas kuollut tunnettuja julkkiksiakin ja taiteilijoita. Melkein joka päivä näitä uutisia lukenut. Yllättäviäkin kuolemia. Silloin aina miettii, että itse tässä vielä hengittää ja paskoo, mutta kuinka kauan. Elämä on niin oikullista.

Mökillä muistin, että pahimmassa masennuksessa kirjoittelin tänne 2013 vuonna, että kun olisi joku kesämökki, minne voisi mennä ja päättää päivänsä. Sehän oli se suuri missio. No, nythän on syrjäinen mökki ollut jo kahtena kesänä, eikä päivien päättäminen siellä ole edes muistunut mieleen. Tämä sarkastisena huumorina. Niin sitä unohtelee asioita. Nyt vasta tuonkin muistin. Ja olihan se toinen tavoite: asuntoautolla Lappiin ja sieltä henkimaailmaan. Sekin toteuttamatta. Asuntoauton kyllä haluaisin ja Lappiin, mutta en kuolla vaan elää!

😎

Pakollista taukoa lenkkeilystä. Vasemman jalan polvi vihlonut tänään kipeästi. Ilmeisesti loukkasin sen mökillä, kun leikin koiran kanssa. Huoh, olen ollut vähän turhautuneella tuulella tänään, kun en ole päässyt ulos. Oli tänään tarkoitus mennä se pidempi lenkki. Huomaan, että kun vaivaa ilmaantuu niin mieliala laskee heti jonkin verran. Odottaa vain, että milloin se vihlonta loppuisi ja pelottaa jos se alkaa vikomaan pidempään niin miten käy lenkkeilyn sitten? Jos joudun lepuuttamaan koipea niin pistän kalorit niin nolliin, etten liho kiloakaan.

Huomenna olisi asioita hoidettavana ja tietysti teen ne kävellen jos se vain onnistuu. Turhautuneessa mielessä käy, että oliko tämä nyt taas tätä paskaa tuuria, että kun viimeinkin motivoituu liikkumaan ja laihtumaan niin tapahtuu jokin haaveri, mikä estää liikkumisen. Jos tämä on joku pirun suunnitelma, että liikunta estetään, jotta lihoisin entiselleen niin ei onnistu! En halua kiloja takaisin. Syön pelkkää salaattia ja nesteitä.

Muuten on ollut ihan Ok. Siivoillut ja puuhaillut kotona. Eilen "siedätin" jälleen itseäni ennenkuulumattomalla tavalla eli kiertelemällä kaupoissa ruuhka-aikaan, mitä en ole tehnyt vuosiin! Jostain syystä se "näyttäytymisen" ahdistus tuntuu kadonneen. En tiedä miksi. Tuntuu vapauttavalle, että voi taas liikkua ihmisten ilmoilla normaaleihin aikoihin, eikä aina vain silloin, kun "ketään ei ole liikkeellä".

Mökille en kaipaa. Onneksi. Juuri sain vasta tietää, että siellä metsissä on havaittu susia. Hyi helv, oikein karmii. Niistä tietämättä olen vain tallaillut siellä retkilläni. Koira käyttäytyi erittäin pelokkaasti siellä metsätiellä. Ehkä aisti pedot. Siihen loppui minun mökkeily. Syksyn tulo, pimeys ja sudet ei ole mikään kovin houkutteleva yhtälö.

Mies on pysynyt tupakatta. Huomenna tulee kaksi viikkoa kokonaan ilman. Lyhyt aika, mutta entiselle himotupakoitsijalle pitkä aika. Hän ei ole koskaan aiemmin elämässään ollut lakossa tai edes yrittänyt lopettaa. Siksi se on suuri juttu! Olen ylpeä hänestä. Hän on tyyppiä jos päättää jotain niin sen myös tekee. Kun olisin itse yhtä "kova".

Nyt ei tule kirjoitusta enempää. Palailen taas. Niin ja itse olen kahden viikon aikana ottanut vain kaksi pilleriä rauhoittavaa eli olen pääsemässä sen suhteen hyvälle puolen.

Palataan🙂🌻

Älä luovuta. Se mitä olet kokenut ja miten olet selvinnyt sekä rakkautesi joka kantaa kantaa sinua elämään. Tiedän osan tunteistasi vaikka oma tarinani on kevyempi sinuun verrattuna. Olet vahva. Usko siihen . Jos listaisit hyvät asiat ylös joista pitää kiinni ihan pienimmätkin. Auttaisiko joidenkin uusien rutiinien luominen jotta pääsisit-/ te nauttimaan ulkoilmasta. Itse lataan akkuja metsässä, kaukana melusta ja kiireestä sekä ihmisistä . Ihana jos et ole yksin, on joku joka tietää tilanteesi ja arvostaa sinua. Pienet yllätykset myös itselle piristää mieltä ja jos asettaisi itselle kevyitä tavotteita joita kurkotella. Mielialalääkkeisiin todella jää koukkuun ja niitä määrätään aika kevyinkin perustein mutta toivoa aina on, itse koitin lopettaa useamman kerran ja salli myös epäonnistumiset . Meillä on koko elämä aikaa opetella. Kirjoituksesi teki minuun syvän vaikutuksen ja toivon ettet luovuta. Synkkien ajatusten takaa löytyy aina valoakin . Suurina annoksina pelkät lääkkeet saavat kaikki sekaisin, olisiko mahdollista pienentää asteittain lääkkeitä.? Voimia ja haleja🙂🌻

Eeva, kiitos paljon lämpimästä ja tsemppaavasta viestistä. Aina liikuttaa ja tulee hyvä mieli, kun saa vilpittömän kannustusviestin. Toivon sinulle myös kaikkea hyvää!

Sitten tähän päivään. Oli melko sekava päivä. Aamusta toiselle puolen kaupunkia hoitelemaan tylsiä virka-asioita. Ja erään paikan aukeamista piti odotella pari tuntia! Siinä odotellessa kiertelin eri paikkoja. Kävin jopa kahvilassa kahvilla. Ja kulutin aikaa isossa ostoskeskuksessa. Se on paikka, jota olen aina kartellut ja inhonnut. Ihmispaljouksien vuoksi. Nyt siellä olikin ihan mukavaa. Mihin lie ihmisahdistukseni häipynyt. Nyt kun katson ympärilleni näen ihan tavallista tuulipukukansaa vaeltamassa vähintään epävarman näköisenä itsestään. Miksi olisin jotenkin huonompi? Jokainen jännittää miltä hän itse näyttää. Ei kellään ole aikaa minua kytätä. Näinhän se oikeasti on. Siellä kahvilassakin oli ihan rento olo ja jopa viihdyin. Ihana tietää, että voin mennä sinne taas.

Mutta, ne viralliset asiat ei sujuneet, kuten olisi pitänyt. Joudun vielä jatkamaan niiden hoitamista ja hommaamaan uuden henkilökortin ym. Jotenkin päivä hurahti hirveän nopeasti ja kotona olin vasta iltapäivällä. Siivosin nopeasti. Onneksi polvi on jo parempi. Aamulla vielä vähän särki niin en lähtenyt lenkille. Ja jännitin, että miten yleensä tänään pääsen liikkumaan, mutta kyllä se siitä. Huomenna pakko päästä jo lenkille. Tulee turvonnut ja väsynyt olo, kun ei reippaile.

Ei tänään kummempaa. Lainasin pari kirjaa ja tutkin niitä nyt illalla.

On ollut taas aika vauhdikasta. Viime viikosta tuli lopun perin vallan mukava, eikä mikään asia, ihme kyllä, pilannut sitä. Hyvä vire jatkui eilisiltaan. Sitten Pojulta tuli viesti, jossa jankutti yhdessäoloamme ja halua palata kanssani yhteen. No, siinähän haluaa, koska ero oli minun päätös. En halua kenenkään sitovan minua enää millään tavalla enkä halua suorittaa mitään vastapalveluksia makuuhuoneessa. Ei kiinnosta vähääkään se touhu! Tänään olen ollut huonolla tuulella kun en tiedä mitä vastaisin Pojulle ja oikeastaan miten saisin hänet ymmärtämään elämämme mahdottomuuden.

Olen kuitenkin kiitollinen kaikesta mitä minulla on tällä hetkellä. Elämäni on paljon rikkaampaa ja onnellisempaa nyt kuin 3 vuotta sitten pettäjänarsisti-exäni kynnysmattona. Minulla on kaunis koti, jossa on minulle tärkeitä asioita. Minulla on kissat, vapaaehtoistyöni, harrastus ja joitakin ystäviä, joiden kanssa pidän nykyisin enemmän yhteyttä. Olen suhteellisen terve tällä hetkellä. En ole masentunut enkä lääkityksellä. Liikun ja hoikistun. Olen menossa kohti oikeaa minäkuvaa. Nauran paljon enemmän kuin ennen. Teen suunnitelmia tulevaisuuteen ja vaikka en olekaan enää työelämässä, se ei estä minua toteuttamasta unelmiani. Rahaa ei ole riittävästi, mutta olen varma, että tämäkin asia tulee vielä muuttumaan. En tavoittele rikkauksia enkä halua kylpeä kolikoissa, mutta tiedän olevani enemmän arvoinen kuin se summa, jolla nyt yritän tulla toimeen.

Luulin, etten olisi kesän aikana kummemmin laihtunut, koska vaaka näytti vain 2 kiloa vähemmän. Läskiä on silti kadonnut. Alkukesästä ostamani 42 kokoiset farkut eivät menneet kunnolla jalkaan eikä vallankaan edes kiinni siinä kesäkuun alkupuolella. Heinäkuu alussa menivät jalkaan, mutta nappia sai kiskoa kiinni selällään sängyllä maaten. Eilen kokeilin niitä uudelleen niin ei mitään ongelmaa. Ei kevätjuhlaliikkeitä, ei kiemurtelua. Melkein tirautin onnen itkut, sillä AK varmaan muistat minun housukriisini loppuvuodesta viime vuonna kun Ellokselta tilaamat 48 kokoiset farkut ei menneet jalkaan ja jouduin palauttamaan be kaikki koska en suostunut käyttämään mitään 50 numeroisia housuja! Nyt menee normaalit farkut! Ei stretch, ei leggarit... vaan farkut! Wohoo! Vaikea käsittää, että olisin laihtunut kun tuijotan vain vaakaa mutta vaatteet ei valehtele. Joulukuun alussa painan vähintään 20kg vähemmän kuin vuosi sitten, sen olen päättänyt!

Ruuan suhteen olen siirtynyt prosessoimattomaan ravintoon. Nyt kun salaatit, tomaatit ja kurkut ym ovat edullisia, ostan pelkästään niitä ja olen myös vähentänyt lihan syöntiä. Jos olisin järkevä, menisin metsään poimimaan mustikoita pakkaseen laitettavaksi, mutta luulen, ettei selkäni kestä sitä kykkimistä. Selkä on muutenkin vaivannut nyt heti jos istun pitempiä aikoja tai jää välistä päiviä jolloin en pääse jumppaan. En ymmärrä miten se on ennemmin pysynyt kasassa kun istuin välillä 12-14 tunnin työpäiviä. Nyt on pari tuntiakin liikaa.

Palataan AK!

😍

Amassados, olen niin iloinen puolestasi! Kuulostaa tosi hyvälle ja sinä myös jos kuka olet ansainnut kaiken paremman elämääsi, joka ikisen hyvän hetken ja positiivisen tunnelman. Minulla on ihan sama juttu syömisessä. Ostan melkein vain "rehuja" eli edullisia vihanneksia ja juureksia ym. Olen myös vähentänyt tosi paljon lihan syöntiä. Tonnikalaa, kanaa ja kalaa syön joskus. Punaista lihaa en ollenkaan. Myös kaikki einekset, leivät, maitotuotteet olen jättänyt kokonaan pois. Huomaan, että maitotuotteet ei sopineet minulle ollenkaan. Salaatteja, keittoja ja vähän proteiinia höysteeksi. Kerran viikossa pidän päivän, että syön mitä huvittaa.

Huh, pakko sanoa, että tämä päivä ei ollut minun päivä. Aamulla jo oli jotenkin vedoton olo ja koko päivä mennyt vähän väkinäisesti. Olen ollut vähän hermo kireällä. Se aika kuusta lähestyy, ehkä siksi. Välillä tuntuu myös, että tämä uusi "aktiivinen" elämäntyyli vie mehuja, kun en ole vuosikausiin sellaista elämää elänyt. Välillä tuntuu, että olen hermostunut ja käyn ylikierroksilla ja väsyn. Polvi ei ole enää niin kipeä ja olen tavallisia lenkkejä ja kauppareissuja kävellyt, mutta en ole uskaltanut sille pitkälle ja jyrkälle reitille lähteä vielä ja asia vaivaa mieltäni. Pelkään, että nyt kun vihdoin olen saanut itseni liikkumaan niin paikat alkaa hajota. No, ei kait mutta silti vähän ahdistaa.

Mies on pysynyt tupakoimatta. Se on mahtava asia! Rahaakin säästyy muuhun käyttöön paljon enemmän, kun ei mene tupakkaan, enkä minä ostele herkkuja koko ajan. Edullista, kasvisvoittoista ruokaa saa jääkaapin täyteen. Myöskään autolla ei ajella mitään huviajeluita vaan lähes kaikki matkat lähialueilla kävellään niin säästyy bensakuluissa. Mietin kauhuissaan, kuinka paljon rahaa ennen kului ihan turhuuteen!!! Ja muutenkin kauhistuttaa se ylimääräisen mössön määrä mitä olen ahminut päivittäin. Ei ihme jos olen lihonut. Nyt sen vasta jotenkin ymmärrän. Ilmeisesti masentuneena hämärtyy kaikki. Myös rauhoittavista olen pysynyt erossa ja eiköhän sekin vaikuta edullisesti fysiikkaan, ettei napsi mömmöjä joka päivä.

Nyt tuli vähän sekava kirjoitus, mutta tänään en parempaan pysty. Koko päivän puuhannut ja kävin vielä suihkussa. Jos kuuntelisi musaa ja lukisi vähän kirjaa. Sitten olenkin jo valmis nukkumaan. Huomenna on taas menemistä ja koira tulee hoitoon tai siis käymme sen kanssa lenkillä.

Palataan☺️❤️