Mies on huonolla tuulella, kun tenttasin häntä. Kanavoi huonon tuulensa ruokaan, että paistamansa kana olisi huonoa. Se oli ihan hyvää. Minä tosin söin vain linnunannoksen. Eihän tämmöinen läski saisi oikeasti syödä mitään, lihoo vaan ja miehellään ei siksi edes jopo keuli. Täytyy olla kamala peikko semmoinen akka. Sarkasmia..eihän tässä muuten voi muuta, kuin itkeä pillittää. Minulla on trauma noista pienistä blondeista. Exä se aikanaan 14 yhteisen vuoden jälkeen räväytti eroa tehdessään, että tykkää pienikokoisista, siroista, laihoista blondeista. Että silleen.. Kaikki miehetkö niistä tykkää?! Mitä ihailtavaa on luurangonlaihassa, aneemisessa maitonaamaisessa, valjun värisessä?! Anteeksi.

Ja tätä naistyyppiä tuntuu himoavan aina mies, jolla on huono itsetunto ja potenssi renaa (exällä juomisen seurauksena). Onko se vaalea pikku nukkenainen joku saavuttamaton unelma vai onko tumma ja muodokas (läski) uhkaava ja pelottava heikolle miehelle jos sattuu vielä olemaan älykäskin ja osaa sanoa milipiteitään.

Että mä alan pikkuhiljaa olemaan korvia myöten täynnä näitä luuserimiehiä, itsetuntovammaisia, jotka haluavat polkea naisensa itsetunnon myös. Ettei vain nainen luulisi olevansa jotakin. Shit mitä paskaa!!! No, saa mitä tilaa. Tästä lähtien en enää tenttaa, en räyhää, katsokoot vaikka naapurin koiran pyllyä. Alan saman hiljaisen sodan mitä hän käy. Alan laihduttamaan, sitähän hän pelkää. Hankin jostain rahaa, että saan jotain ostaa itselleni (vaikka se onkin vaikeaa). Teen itsestäni upean näköisen ja jos ääni ei muutu kellossa niin lähden lätkimään. Olen tosissani nyt. Siinäpähän jää sitten yksin toljottamaan pienten blondien pyllyjä. Niitä blondeja se ei koskaan tule saamaan ja menettää myös minut.

Niin kauan, kun olin laiha ja kaunis, seksikäs ja niin kauan kuin vehkeensä pelittivät panosti suhteeseen ja kehui ihanaksi. Nyt kun olen lihava ja vehje ei toimi niin kostaa sen minulle polkemalla minua. Mies on aina yrittänyt, mutta ei ole päässyt minun niskan päälle ja se häntä ärsyttää. Hänhän vihaa muutenkin itsevarmoja naisia. Tahdottomat surkimukset, joita voi ohjailla, ovat hänen mieleen. Minua kun kohtelee huonosti niin saa tästä lähtien vain hiljaisuutta ja jääkylmyyttä.

Oikeastaan sillä hetkellä kun hän riidellessämme vuosi sitten hyökkäsi päälleni ja kuristi minua niin, että luulin loppuni tulleen niin sillä hetkellä kaikki unelmani särkyivät. Tajusin, että mies vihaa minua syvällä sisimmässään. Tiedän, että on yhden kerran karannut myös exänsä kimppuun. Silloin heti teon jälkeen hyvitteli kyyneleet silmissään ja kohteli muutaman päivän kuin prinsessaa. Sitten kaikki unohtui. Minäkin yritin unohtaa. Nyt ei ole fyysistä väkivaltaa. Olen tehnyt selväksi, että kerran vielä kun karkaa päälle niin teen rikosilmoituksen ja siinä sivussa paljastan pari muutakin rikosta. Ei uskalla enää lyödä, mutta nyt kostaa laiminlyömällä muuten.

Sitä saa mitä tilaa. Minun kanssa ei kannata lähteä leikkimään.

Mykkäkouluni toi jo tulosta. Mies ilmaantui tuohon ovelle ja kysyi auttoiko laittamani kipugeeli niskakipuun. Sanoin nuivasti, että eipä tuo hirveitä tainnut auttaa. Mies tapitti vain siinä ja kysyi yhtäkkiä, että pitäisiköhän hänen hieroa minun hartioita. Olin aivan ihmeissään. Koskaan aiemmin ei ole niin kysynyt. Siitähän valitin aiemmin, ettei koskaan ole hierottu. Alan kuvittelemaan, että mies lukee tätä Tukinetin ketjuani. Olin yllättynyt ja tuntui kivalle se hierominen. Olen varma, että jos saisin enemmän hoivaa ja kosketusta niin olisin suhteessamme on onnellisempi. Heti tuli parempi olo. Kiitos miehelleni. Hän osoitti teollaan välittämistä. Ehkä meillä on vielä toivoa. Mies kaipaa takaisin mökille. Ei viihdy täällä kaupungissa, kerrostalossa istumassa. Ei ole mitään tekemistä ja hän tykkää tehdä pihatöitä aamusta iltaan. Minä en välitä pihatöistä, mutta tykkään kyllä sisällä touhuta ja ulkonakin "somistaa".
Minäkin tänne koko ajan kirjoitan. Jotenkin kirjoitustaa koko ajan. En minäkään haluaisi olla aina tyytymättömän oloinen ja naama nutturalla. Kielteinen, piikikäs ja sarkastinen. Ei semmoinen seura ole kivaa. Kiroilen ja huudan myös liikaa kun suutun pienistä asioista. Epäilen liikaa toista mm. Että kyttää kaikkia naisia. Se on ollut jo vuosia se vainoharha minulla. Ei mies kyttää. Eihän kukaan ihminen voi kulkea katsomatta mihinkään. Mutta silloinkin kun vilkaisee, en tiedä vaikkei edes vilkaisulla tarkoittaisi mitään sopimatonta niin minä saan siitä hirveän kohtauksen. On minussakin vikaa. Ensimmäinen pitkä liittoni alkoi kariutua juuri sairaalloisen mustasukkaisuuteni ja kontrolloimisen, raivokohtauksien ja toisen pahasti haukkumisen vuoksi. Haukuin tyhmäksi ym. Juuri niin kuin minua on haukuttu. Kyynel silmissä muistelen, kuinka hyvä ihminen exä oli ja kuinka paskamainen minä olin ja pidin häntä itsestäänselvyytenä palvelijana ja unelmieni toteuttajana. Hän aina tekikin kaikkensa, että toteuttaisi toiveeni.

Onhan nyxäkin paljon toteuttanut. En vain aina ehkä ymmärrä arvostaa tai edes ymmärrä, että teot ovat hänen välittämistään minusta. Mökillä emme voisi olla jos mies ei tekisi siellä niitä rankkoja piha ja metsätöitä kipeällä selällään, jossa hermokipu paha 24/7. Ja lääkityksenkin siihen lopetti, että saisi stondiksensa takaisin ja voisi piip piip minua jälleen. Onhan sekin uhraus. Ja jos hän olisi joku naisten perässä juoksija niin kait hän ei istuisi kaiket päivät minun kanssa kotona vaan liikkuisi ilman minua ja juoksisi siellä täällä, kävisi baareissa ym. Minulla on kuitenkin turvallista olla. Miehellähän on lievä ad/hd ja se tekee hänestä välillä hermostuneen ja se, että pitäisi olla koko ajan tekemistä tai turhautuu ja menee vihaiseksi. Mielestäni Lyrica auttoi tuohon henkiseen puoleen. Nyt kun se on ollut pois jo koko kevään niin tulee näitä luonteen läpilyöntejä esille.

Paljastui myös, että mies häpeää itseään. Pitää itseään läskinä ja hampaattomana mätisäkkinä ja vanhana. On vihainen, kun peli ei toimi. Pitää itseään huonona. Minulle oli yllätys. Olen saanut hänestä itseriittoisen kuvan. Ehkä hän onkin mies viidenkympin kriisissä. Tuntee, ettei ole enää mies, yhtä vähän kuin minä tunnen olevani nainen. Hän on laihtunut 15kg ja ei tosiaan ole mikään läski. Lihaksikas on ja tekee raskaita ruumiillisia töitä niin että minua hirvittää. Komea on, eikä mikään liian vanha. Pelistään puhuu pilkallisesti, kuinka sen joutaisi heittää jonnekin katuojaan, kun ei sillä ole mitään virkaa ym. Olen aiemmin pitänyt niitä vitsinä, mutta havahduin, että ehkä se on hänen puoleltaan masennusta ja itsevihaa, pettymystä. Luin netistä, että miehelle potenssin menettäminen on hyvin rankka paikka ja voi tehdä miehestä hyvinkin aggressiivisen. Enpä ole oikein syventynyt asiaan tähän saakka.

Poliitikkokin on taas tykkäämässä jutuistani. Se on ihan kivaa. Mutta tärkein on tämä oma suhde, että saisi tämän toimimaan, ennenkuin tulee täysi kyllästyminen ja ero.

🙂🌻

Kyllä minäkin olen kytännyt exääni. Et ole ainoa asian tiimoilta, AK. Mitä enemmän sain vahvistusta, että pettää, sitä enemmän pidin häntä silmällä. Toisaalta hän itse käyttäytyi niin epänormaalisti myös että eipä tarvinnut olla Eistein ymmärtääkseen mitä tapahtuu. Esim puhelin otettiin vessaan mukaan, se oli aina äänettömällä tai jos oli äänet päällä, tekstiviestejä tippui koko ajan tiettyinä päivinä. Esim perjantaina alkoi kysely herran viikonlopun vietosta ja mihin aikoo mennä viikonloppuna jos olikin kotona eikä lähtenyt mihinkään, tekstiviestejä tuli keskellä yötä. Heräsin siihen joka kerta kun puhelin piipitti kolmelta yöllä! Ja vaikka olisi ollut äänettömälläkin niin en ole niin tyhmä ettenkö ymmärtäisi vilkkuvaa valoa joka kännykässä on kun siinä on lukematon viesti/viestejä. Argh! Ihan raivo nousee taas kun mietin kuinka helvetin sinisilmäinen ja tyhmä olin.

Mutta tyhmä oli exäkin. Ei oikein osannut pelata peliään. Tai sitten ei välittänyt kiinnijäämisestä. Uskomattomia valheita satuili päin näköä. Jos laukusta löytyi paperipalalle sutaistu puhelinnumero jossa vieressä luki naisen nimi niin selityksenä saattoi olla, että numero on tarkoitettu kaverille joka ei itse kehdannut sitä pyytää! Tai että piti saada numero jos vaikka joskus menisi tämän 200km:n päässä asuvan naisen kanssa joskus kimppakyydillä jonnekin!!! Siis ihan idioottina minua on pidetty. Ja aivan estotta näitä pikkublondeja on sekä tuijotettu että jallitettu.

Monesti olen ajatellut että olenko lähtökohtaisesti jo jotenkin viallinen etten ikinä kohtaa oikeaa rakkautta. Siis sellaista puolisoa arvostavaa ja vaimoaan palvovaa miestä, joka ei näe muita kuin vaimonsa. Miksi kohdalleni valikoituu aina pettäjät, sadistit, narsistit, naista alistavat epärehelliset pikkupaskat, jotka omaa kurjuuttaan lievittääkseen käyttää hyväksi sinisilmäisyyttäni ja luottamustani. Ennen exän tapaamista kävin noin kuukauden verran ulkona (tapailin) erään komean miehen kanssa. Hänellä oli jo alkuun ongelma siinä että oli pelkkä varastomies ja minä olin ylemmässä virassa. Tienasin myös noin puolet parempaa palkkaa kuin hän ja se tuntui olevan ongelma sekin. Koko sen kuukauden kun tapailimme ja tutustuimme, hän muisti aina tuoda esiin asemani ja tuloni. Hänellä oli kuitenkin melkoinen ego ja karisma ja koska oli tosi komea, ajattelin katsoa mitä siitä tulee. Alkuun olin ehkä vähän ihastunutkin. Ihastuslaimeni kuitenkin nopeasti hänen kertoessa laveasti kaikista naisista,joiden kanssa oli harrastanut seksiä ja samalla arvosteli heidän värkkinsä ja orgasmikykynsä ja -ilmeensä! Minun värkkini ei kuulemma ollut paras hänen kohtaamansa! Harmi etten älynnyt silloin sanoa ettei hänenkään aseensa ollut paras mahdollinen. Onneksi älysin sentään dumpata kaverin siinä vaiheessa kun perui treffimme koska oli kuulemma menossa treffeille jonkun toisen kanssa. Oli sentään selkärankaa kertoa että höylää useampaa puuta yhtä aikaa. Minun höyläilyt loppui siihen puheluun enkä ole sen koommin hänestä kuullut. Toivottavasti on löytänyt täydellisen värkin,täydellisellä imulla ja oikeanlaisilla orgasmi-ilmeillä... Joo, on meitä vissiin moneen junaan mutta täytyykö nämä taukit ja ääliöt osua aina kohdalleni?

Olen kateellinen niille, joilla on oikeasti rakastava ja kunnioittava rakkaussuhde. Tutustuin vapaaehtoistyössäni erääseen pariskuntaan, joka on ollut naimisissa 4vuotta. Mies puhuu aina todella kauniisti vaimostaan ja kehuu kauniiksi. Siis myös julkisesti. Näin heistä kuvan netissä ja sydämeni pakahtui siitä rakkaudesta joka kuvasta huokui. Kuvassa mies pitää käsiään vaimonsa ympärillä ja he katsovat toisiaan. Miehen hymy on niin kaunis kun hän näkee vain vaimonsa. Kuvassa ei ole mitään teennäistä tai feikattua. Siinä on vain rakkaus joka säteilee. Minä toivoisin löytäväni sellaisen rakkauden vielä vanhuuden päivillä. Ehkä se on silti toiveunta. Ehkä jään yksin loppuiäkseni eikä kukaan rakasta minua ilman vaatimuksia jostain yököttävästä B-rapun touhuista.

Hirveän raskas, turta vire tässä päivässä. Kesän kauhut oli joku avannut ketjun sillä nimellä tuonne. Minulla pyörii se päässä, kun katson ikkunasta ulos. 25 lämmintä, aurinko porottaa. Onneksi nyt ei näy ketään missään. En pidä näin helteisestä ilmasta kaupungissa. En halua mennä ulos, eikä minulla ole edes sopivia vaatteita. Minulla ei ole hellevaatteita. Aikaisin aamulla, kun ei ole niin kuumaa niin kukaan ei katso pitkään jos on pitkähihainen paita ja pitkät housut. Päivällä kaikilla on shortsit, mekko ym. En tajua, miten kaikki ihmiset ovat niin hoikkia ja kauniit jalat. Tunnen itseni synkäksi möhköfantiksi, joka piileksii sisällä. En ole koskaan osannut olla kesäihminen. En osaa olla vapautunut ja rennon nauttiva. Ennen olen ehkä osannut esittää sellaista. Nykyään en jaksa esittää mitään. Mökillä voi olla helteelläkin ihan hyvin. Hirsiseinien sisällä ei koskaan ole kuuma ja puut suojaavat pihaa. Siellä olen jopa ottanut aurinkoa. Tosin nyt alkaa olla hyttysiä niin paljon, että en tiedä onnistuuko enään.

En tiedä mihin keväinen virheeni on hävinnyt. Kumman alavireinen on tämä mieliala. Ei oikein mitään jaksa tehdä. Tuo helle jotenkin vetää apeaksi. Sadepäivät olivat paljon pirteämpiä, mutta onhan tämä alavire tässä tehnyt tuloaan jo kauemman aikaa. Jotenkin ei tämä elämä vain nappaa ollenkaan. Liian paljon näen vikoja ja työstettävää itsessäni, elämässäni. Tuntuu, ettei jaksa kantaa tätä kaikkea. Onneksi lihomiseni tuntuu pysähtyneen. En tosin ole laihtunut kuin pari kolmea kiloa, tosin en ole yrittänytkään, mutta yhdessä välissä en uskaltanut mennä vaakalle, kun pelkäsin painon nousseen jo yli 90kg. Mutta 85 on tällä hetkellä. Siitä kun saisi 10kg pois niin voisi jo olla tyytyväinen. 65 olisi ihannepaino. Tuskin toteutuu koskaan. Tai kyllä se toteutuisi. Jos mies pettäisi minua ja jättäisi rumasti. Jos masentuisin niin pahasti etten voisi syödä moneen kuukauteen. Kun exä jätti minut kaikkien temppujen jälkeen niin laihduin 15kg lyhyessä aikaa. En syönyt tuskin mitään ja oksensin ahdistuksesta joka aamu. No, tietysti en toivo eroa, eikä se olisi tervettä laihtumista.

Traumat kait ne on minullakin miksi kyttään ja vahdin nyt nykyistäkin miestäni niin tarkkaan. 14 vuotta exän kanssa. Luulin kaiken olevan hyvin. Olin alkanut luottaa ja nuoruuden epävarmuus ja raivoisa mustasukkaisuus oli alkanut hellittämään. Olin itsekin tyytyväinen, ajattelin muuttuneeni. Luotin ihan täysin mieheeni, joka kulki viikot matkatöissä ja minulla oli oma työni. Jossain vaiheessa aloin tuntea itseni viikot yksinäiseksi ja puhuin miehelle jos hän lopettaisi matkatyöt ja hakisi töitä lähempää. Ensin hän oli itsekin sitä mieltä, että niin olisi parempi ja hakikin töitä lähempää. Tai niin luulin. Kuitenkin matkatyö vain jatkui. Alkoi olla myös ylitöitä ja viikonloppunakin töitä. En epäillyt mitään, koska ala oli sellainen, että se oli täysin mahdollista. Miehen selitykset olivat luontevia, enkä osannut kuvitellakaan, ettei jutut pidä paikkaansa. Pikkuhiljaa huomasin, että mies oli iltaisin usein humalassa kun soitti minulle työmatkalta. Se alkoi kummastuttamaan minua. Mies selitti, että pari lonkeroa töiden jälkeen rentoutuakseen. Yritin ymmärtää. Pikkuhiljaa myös kotona viikonloput jos oli kotona meni lonkeroa lipitellen. Hermostui jos kielsin. Olin nipottava akka. Puhelimensa soi koko ajan ja kaverit työympyröistä soittelivat, myös päissään viikonloppuisin. Tuntui olevan hauskaa. Minua inhotti niiden juoppojen soittelut ja ihmettelin kun mies oli aina ennen halunnut olla viikonloput kotona rauhassa ja työpuhelin oli kiinni. Nyt oli puheluita koko ajan. Näistä kavereista tuntui tulleen tärkeitä. Kotona oli vaikea viihtyä. Mies kaipasi säpinää. Halusi kapakoihin. Minä en jaksanut raskaan työviikon jälkeen lähteä ja halusin olla kotona. Sain kuulla olevani tylsä. Miehen persoona alkoi muuttua. Hänestä tuli välinpitämätön, uhmakas ja rehvakas. Yhä useammin viikonlopulla ei tullut kotiin ja soittaessaan oli humalassa. Aloin voida pahoin. Aavistin, että jotain on pahasti vialla. Mies ei myöntänyt mitään. Miehen palkasta alkoi mennä satoja euroja kuussa jonnekin. Kodin vuokrat alkoivat jäädä rästiin. Senkin sain tietää vasta, kun vuokraisäntä tuli kuukausien jälkeen ovelle ja kysyi olenko tietoinen, että asunnosta on vuokrarästiä yli 2000euroa. Olin järkyttynyt. Mies oli koko ajan valehdellut maksaneensa vuokran, kuten ennenkin. Soitin miehelleni itkien ja kysyin miksi vuokrat oli rästissä. Mies selitteli vaikka mitä ja lupasi hoitaa asian. Taas uskoin. Pikkuhiljaa mies kävi kotona vain kääntymässä ja oli täysin muuttunut persoona. Minä olin vainoharhainen ja hullu kun yritin kysellä mikä on vialla. Tässä välissä olin jo niin onneton, että sorruin itsekin juomaan iltaisin ja koin muutaman lohdutus sivusuhteen. Niillä paikkaani yksinäisyyttäni ja masennustani. Tuli Vappuaatto eräs vuosi. Mies ei tullut kotiin. Puhelin oli kiinni koko viikonlopun. Itkin kauhuissani. Luulin, että jotain pahaa oli tapahtunut. Maanantaina soitti kännissä, kymmenen minuutin puhelun. Kertoi, ettei enää tule kotiin ja haluaa erota. Olin täysin shokissa. Kysyin onko hänellä joku toinen. Mies jyrkästi kielsi. Siitä alkoi painajainen. Pikkuhiljaa paljastui, että mies oli jo kaksi vuotta halunnut erota minusta ja oli ollut lukuisia naisuhteita, alkoholia ja ties mitä. Rahat olivat menneet näiden naisten kanssa makeaan elämään. Lopulta löysi itseään vanhemman alkoholistinaisen, joka sai miehen täysin pauloihinsa, kiristi rahaa ja viikonlopuiksi luokseen. Oli myös samaan aikaan muitakin naisia. Mies asui siinä vaiheessa jo toisen naisen luona, kun ilmoitti minulle erosta. Hänen oli helppoa vain tulla kotiin, pakata kamansa pariin laukkuun ja häipyä. Kaikki oli pedattu valmiiksi. Kun mies kävi muutamia kertoja kotona niin nainen soitti koko ajan, oli kiinni kuin takiainen. Mies ei koskaan myöntänyt, että hänellä on toinen nainen tai naisia. Minua haukkui hulluksi ja moitti etten luota häneen ja olen niin mustasukkainen kyttääjä, ettei hän jaksa enää minua. Muutenkin haukkui, kuinka minun kanssa ei jaksa olla yhdessä, kun olen niin mahdoton ihminen ja että hän on täysin kyllästynyt minuun. Siinä kuuntelin täysin ymmälläni, kun vasta oli vannonut vielä rakkauttaan minuun. Kaikki oli ollut teatteria viimeiset pari vuotta. Hän kertoi, että oli täysin etääntynyt minusta ja kodistamme. Hänellä oli elämä ollut muualla jo kauan. Lähti viimeisen kerran. Minä jäin täysin shokissa yksin kotiimme. Jouduin etsimään itselleni halvan asunnon, yksiön. Jouduin lopettamaan firman, jonka osakkaana mies oli ollut. En voinut yksin pitää isoa kotia ja firmaa. Kaikki meni kerralla. Parisuhde, koti ja oma työ. Jossain shokissa hoidin kaiken loppuun. Olin kuin pahassa unessa. Rukoilin ja itkin miestä palaamaan takaisin kotiin. Minnepä minun tunteet olisi sekunnissa häipyneet. Mies jopa valehteli monta kertaa palaavansa luokseni ja tekikin niin ja lähti aina uudestaan, kun vieras nainen kiristi hänet takaisin. Romahdin täysin ja jouduin osastohoitoon melkein kahdeksi kuukaudeksi. Siitä alkoi urani mt-potilaana. Mies ei koskaan palannut. Meni muutama kuukausi ja hän kuoli. Minä olin silloin jo tavannut nykyisen mieheni ja pelastunut uuteen elämään. Exän kuoleman jälkeen paljastui, että hänellä oli ollut naisia joka sormelle, velkaa joka paikkaan, kaikkia oli huijannut. Tehnyt jopa rikoksia. Oli lapsikin putkahtanut yhden naisen kanssa. En vielä tänä päivänäkään tiedä kaikkea. En edes haluaisi. Uskon, että sillä hetkellä hajosin, enkä ole koskaan toipunut siitä. Minä luulin eläväni onnellisessa loppuelämän vakiintuneessa suhteessa, rakastin miestäni ja hehkutin onneani usein ja monille. Silloin olin nuori, kaunis ja hoikka. Mies itse kehui aina kuinka kaunis olen kuin missi. Elämä hänen kanssaan oli kuin satua. Hän palvoi ja palveli, oli ihana sängyssä, osti lahjoja. Kaikki oli pelkkää kulissia ja vedätystä, eikä minulla ollut aavistustakaan. Ja sitten unelma loppui kuin seinään mitä hirveimmällä tavalla. Vielä ennen lopullista eroa mies kertoi että haluaa palata kotiin ja mennä naimisiin kanssani ja aloittaa kaiken alusta. Minä uskoin ja toivoin. En halunnut luopua. Kaikki oli miehen puolelta valhetta ja keino nyhtää minulta rahaa ja kaikki raha meni toisiin naisiin. No, se oli kauheaa ja tapahtui paljon muutakin mitä en jaksa tähän kirjoittaa. Mies paljastui täydeksi psykopaatiksi. Myös miehet olivat kelvanneet hänelle. Minua oksetti. Jouduin käymään kaikki mahdolliset taudit testaamassa, pelkäsin hiviä. Mies oli jo suhteemme aikana ollut kiinnostunut poikkeavasta seksistä ja hänen mielikseen suostuin silloin tällöin. Koko pervouden laajuus paljastui vasta myöhemmin. Oli ollut vaikka mitä ja vaikka kenen kanssa. Olin yksin, hädissäni, vihainen ja häpeissäni ja silti ikävöin miestä valtavasti, sitä hyvää mitä hän oli esittänyt. Lopulta halusin vain kuolla. Suunnittelin kaiken. Ottaisin kaikki lääkkeeni viinan kanssa ja hyppäisin mereen. Se ei toteutunut, koska jouduin psyk.hoitoon.

Minua kusetettiin siis ja pahasti. Mies johon luotin kuin vuoreen, jota rakastin täysillä. Ei kait ihme, että minuun on jäänyt epäluuloisuutta ja pelkoja. En voi enää koskaan täysin luottaa keneenkään. Olen oppinut karulla tavalla, että kaikki voi olla valhetta ja loppua milloin vain ja myös sen, että henkensä voi menettää milloin vain. Kotinsa voi menettää. Ihan kaiken ja sillä silmänräpäyksellä. Koko elämä voi kastua yhteen ainoaan lauseeseen.

Eräs ennustaja kertoi kerran, että tulisin kokemaan paljon karuja asioita ja niistä seuraava tuska tulisi painamaan sydämessäni koko lopun elämääni. Uskon sen olevan paljon mahdollista.

Nyt en jaksa kirjoittaa enämpää. Huomenna lähdemme mökille. Pitäisi siivota ja pakata. Suunnitella syötävät mökille. Tuntuu, etten jaksa mitään. Olo on tyhjän tympääntynyt. Tuijotan voimattomana tuota hellettä ikkunan takana. Joudun ottamaan lääkettä, että pääsen tästä tasapainoon.

Toivon sinulle ystäväni paranemista. Olet minulle tärkeä ja ajattelen sinua paljon. Jopa haaveilen, että ehkä joskus jonkun ihmeen kautta tapaisimme. Mutta vaikka emme koskaan tapaisi niin tämäkin kirjoittelu on todella merkittävää. Ja olen niin pöllö, etten tiedä uskaltaisinko edes tavata tosielämässä, ehkä se on vain haave. Mutta saahan sitä haaveilla.

Palataan🙂🌻

Tässä valvon vielä. Pakkaillut mökkikamoja eikä uni oikein tule. Tekisi mieli jo lähteä suunnistamaan mökille, kun rahat tulee yöllä. No, ehkä nukun muutaman tunnin. Huomenna mökkipaikkakunnallakin käytävä ruokakaupat ym muuta juoksemista niin ei voi olla ihan väsyneenä.

Mies on ollut ihmeen huomaavainen ja tuntuu, että hän tosissaan yrittää huomioida minua ja panostaa meidän suhteeseen. Olen sanonut muutamia asioita suoraan. Myös sen, että olen harkinnut jättäväni tämän suhteen jos asiat eivät muutu. Viimeksi tänään juttelimme tupakanpoltosta ja sanoin, että haluan asialla miehen parasta, että en halua hänen kuolevan tupakan takia. Ja että olen huolissaan ja jopa harkinnut eroamista jos mies ei yritäkään lopettaa. Hän katsoi minuun silmissään kauhistunut ilme, kun sanoin erosta. Hän oli niin hämmentyneen ja surullisen näköinen, että minua alkoi melkein itkettämään ja nytkin kun muistelen sitä. En tietysti halua erota, mutta on pakko pelata kovilla korteilla, muuten ei tule muutosta ikinä. Lupasin hänelle jopa sitä lemmikkiä vastineeksi jos lopettaa polttamisen. Sehän hänellä on se elämän suurin haave saada koira. Ei siinä haaveissa mitään pahaa ole. Ei minulla ole mitään koiraa vastaan kunhan en saa siitä allergiaa. Se pitäisi testata ensin.

Tällä hetkellä ei ole niin ankea mieli. Mökkireissuista voi nyt tulla ihan kiva. Olen suunnitellut hyviä, kesäisiä (kevyitä) syötäviä.

Parane Ystäväni ja pärjäile☺️❤️ varmaan pienempää raporttia laitan joku päivä mökiltä, mutta pidemmin sitten taas kun olen takaisin kaupungissa.

Ak, Olet varmaan jo lähtenyt mökille tätä kirjoittaessani. Ulkona on ihana ilma. Helteinen päivä tulossa. Minä olen sisällä ja tukkoinen. Siitepölyt käyvät edelleen keuhkoihin ja yskittää. Ei juuri kauppareissua kummempaa ole jaksanut. Tuntuu muutenkin, että voimat ovat täysin menneet ja että koko peruskunto on romahtanut tämän sairastamisen takia. Toivottavasti paranen vielä tästä niin, että pääsen taas liikkumaan ja jumppaan. Olen varmasti kangistunutkin taas kun 2,5 viikkoa olen vain maannut.

Eilen sattui "hauska" juttu kun kävin syömässä eräässä ruokapaikassa. En ole juuri syönyt ulkona, mutta nyt kävin kun sain ilmaisen kerran. Siinä sitten jonotin ruokajonossa, kun eräs minua noin 10v nuorempi nainen päästi minut edelleen jonossa sanoen:" menkää vaan minun ohi!" Siis MENKÄÄ. TE-muodossa! Hän siis teititteli minua!!! Ikää neitosella tosiaan ehkä 30v ja hän teitittelee minua, joka en todellakaan ole mikään mamma-ikäinen vanhus! Vai joko sitten näytän niin vanhalta, että ajatteli olla kohtelias. Kiitos vaan. Jaksan kyllä jonottaa jos vastapallona on oletus eläkeiän lähestymisestä! Eikä tarvitse teititellä. Etenkään oman ikäistä....

Tuli mieleen tuosta lemmikkiasiasta, että harkitse AK tarkkaan haluatko koiraa huusholliisi. Oletko valmis siirtymään kakkoseksi miehesi elämässä kun koira nousee ykköspallille? Pienin murhe ei ole varmaan siinä, että ruokakustannukset nousevat aivan kuin asunnossa olisi kolmas henkilö. Asunto ei ole enää ikinä siisti, vaan hiekkaa ja karvoja on joka paikassa. Entä koira sängyssä tai sohvalla? Haluatko koiran miehesi kainaloon ja mies rapsuttelee koiraa aamusta iltaan ja makaa sen kanssa sohvalla vierekkäin? Missä sinun paikkasi on? Kuka sinua hellii? Aijotko katsoa sitä vierestä kun sinä et saa hellyyttä mieheltä, mutta koiraa kyllä taputtelee?

Minä en enää koskaan ota miestä, jolla on koira. Olen elänyt suhteessa jossa koira asetettiin minun edelleni kaikessa. Koira oli Jumala ja minä olin paha ämmä kun en sietänyt sen haisevaa, huonokäytöksistä ja agressiivista olemusta. Minä olin kynnysmatto, johon koirakin kuopi paskaiset tassunsa. Koiran ehdoilla tehtiin kaikki. Menemiset, olemiset, asuminen jne. Asuntoa etsiessä exä mietti kuinka kauas voi muuttaa vanhemmistaan, jotta voivat hoitaa koiraa. Tai onko talo riittävä koiralle. Koskaan ei kysynyt onko talo riittävä minulle tai tyttärelleni. Ei, meillä ei ollut virkaa. Laskunmaksajaksi kelpasin, mutta valinnan edessä koira meni minunkin ohitse. Näky, jossa exä makaa olohuoneen sohvalla koira kainalossa, on syöpynyt mieleeni. Minun käskettiin mennä muualle istumaan, koska en mahtunut sohvalle ja koiraa ei voinut käskeä lattialle. Haluatko sellaista AK? Jäädä toiseksi elukalle? Minä en! En kestä ajatustakaan enää sellaisesta!

Eilen oli melko vauhdikas päivä ja tänään on vielä paljon ohjelmaa. Sairastelusta huolimatta olen yrittänyt löytää mielekästä tekemistä ja siinä onnistunutkin. Osa näistä uusista jutuistani saattaa poikia jopa toimeentuloa tulevaisuudessa. Se on hyvä juttu, sillä en näe itseäni tekemättä mitään. Jostain on elinkeino ssatava. Olen aina ollut ahkera ja saanut paljon aikaan. Olisi sääli jos lahjani ja säteilyni, karismani menisi hukkaan. Ehkä minusta ei enää tule näyttämötaiteilijaa, mutta en silti voi lakata yrittämästä.

Nyt on lopetettava hetkeksi ja soitettava eräs puhelu. Inhoan puhelimessa puhumista, mutta tänne ei voi laittaa sähköpostia joten on pakko soittaa. Ihanaa mökkiviikonloppua AK.

😍

Heräsin tänään jo viideltä. Olisin voinut nukkua kauemminkin, mutta pää oli niin tukossa ettei taas happi kulkenut. On tämä tauti. Siitepölyt tekevät keuhkokuumepotilaasta vielä sairaamman. Osastolla pitäisi maata, mutta kuka nuo minun eläimet sitten hoitaisi. Ei ole ketään. Olen onnistunut erakoitumaan niin hyvin, ettei kukaan tiedä elämästäni mitään. Itseasiassa äitikin varmaan kuvittelee, että minulla on hirvittävän vilkas sosiaalinen elämä ja paljon ystäviä. Totuus on ihan muuta. Ei ole ketään. Facebookissa on lähes 500 kaveria, mutta ei yhtäkään tosiystävää, jolle voisi soittaa hädän hetkellä. Säälittävää.

Rahatkin on niin loppu, että riittävät ehkä juuri ja juuri kesäkuun loppuun. Pitäisi saada romua myytyä niin saisi rahaa eikä olisi muutettavaa niin paljon. Tein toukokuussa pienen investoinnin erääseen mahdolliseen liiketoimintaan. Tämä oli riski, mutta minulla on ollut vahva tunne, että se voisi olla sellainen toimeentulon lähde, että helpottaisi kuukausittain talouttani. Voisit AK katsoa kristallipalloosi onko minulla tulevaisuutta siinä. Sairastamisesta huolimatta minulla on ollut hyvä vire. Olen ollut innoissani asioista ja elämästäni. Se on todella harvinaista. Toivottavasti ei silti tule mitään äkkiromahdusta, vaikka nyt intoilenkin.

Kävin äsken hakemassa kupin teetä ja nyt mietin mitä tekisin tänään. Kello on noin vähän vasta. Yleensä herään puoli 9 aikaan. Tästä tulee pitkä päivä. Ja luultavasti kuolen nälkään jo muutaman tunnin päästä kun nyt jo syön aamupalan. Olen säädellyt syömiseni kolmeen kertaan päivässä. Aamu- ja iltapalan välissä syön päivällä yhden lämpimän aterian, joka on viime aikoina ollut pari perunaa ja keitettyjä kasviksia. Lihaa ei ole varaa syödä. Ostan sen minkä pystyn kissoille. Kalaa en ole syönyt moneen kuukauteen koska on niin kallista. Surkeaa tällainen kituminen.

Mukavaa päivää sinulle AK sinne mökille. ☺️❤️☺️

Täällä on kuollutta. En ole jaksanut kirjoittaa kun sinäkin AK olet poissa. Olen taistellut terveyteni kanssa ja juossut lääkärissä monta kertaa. Nyt vihdoin tuntuu, että alan parantua. Viimeisin antibioottikuuri oli sellaista merkkiä, jonka itse pyysin kun arvelin aiemman perusteella sen tehoavan parhaiten. Olo onkin kohentunut merkittävästi. Oireita on silti edelleen. Pahinta on ehkä rintakipu yskiessä. Pelkään, että sydämeni ottaa lopputilin. Pappani taisi olla 50 v. kun sai ensimmäisen sydänkohtauksen. Isäni se vei hautaan kerrasta. Samoin toisen papan, mutta tällä oli jo ikää yli 70v. Luulen, että se on minunkin kohtaloni ellen kuole syöpään sitä ennen. Mukavat geenit. ☹️

Kesäkuu on kohta puolivälissä ja minusta on alkanut tuntua levottomalle. Että elämä junnaa jotenkin paikoillaan. Minulla on vahva intuitio, että jotain on tulossa. Melkein jo näen sen, mutta näky on epäselvää. Siksi levottomasti odotan milloin alkaa tapahtua. Asuntoasia on edennyt niin, että olen menossa katsomaan sitä hakemaani asuntoa. Vielä en ole sopinut aikaa, sillä sain vasta tänään yhteystiedot. Näyttää kuitenkin siltä, että voisin saada sen mikäli itse koen, että se on asuttava. En halua muuttaa rahan takia mihinkään paskaluukkuun. Loppujen lopuksi olen miettinyt onko edes kannattavaa muuttaa. Tämä asunto on 15 neliötä pienempi, yksi huone siis vähemmän, mutta vuokra on vain satasen vähemmän. Minulla on myös katsottuna toinenkin asunto, jossa vuokra olisi 200 vähemmän mutta se on myös 25 neliötä pienempi kuin tämä nykyinen. Sossu kuitenkin painostaa minua muuttamaan kohtuullistaakseni asumiskuluni. Kumma vaade, kun tulot on mitä on (=ansiopäiväraha) ja asunnot maksaa, niin miten ihmeessä kukaan löytää kolmion neljällä sadalla eurolla täältä päin Suomea kun ne Lapissakin tuppaavat maksamaan jo 700 monessa paikkaa.... Pääkaupunkiseudun hintatasoista puhumattakaan!

Katsoin pitkästä aikaa tarot-kortteja. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan, mutta nyt halusin kysyä rahatilanteesta. Ei ollut yllätys, että nykytilanteeseen nousi lanttien vitoset, kerjäläiset, joilla ei ole mitään. Tulevaisuuteen nousi kuitenkin lanttien kuningas, joten uskallan olla toiveikas. Tämä vaihe tulee elämässäni vielä päättymään ja kärsimykset palkitaan yltäkylläisesti. Onko se sitten tämän liiketoimintani kautta tapahtuva nousu vai mikä muuttaa tilanteen, sitä ei löydy korteista. Eikä aikaakaan näytetä. Tunnen kuitenkin, että olen kuin kiitoradan päässä tähyämässä paikkaa nousta lentoon.

Kuulin, että eräs tuttavani on käynyt rintojen pienennysleikkauksessa! Laitoin hänelle viestin ja kutsuin käymään. Haluan ehdottomasti kuulla hänen kokemukset asiasta. Emme ole nähneet yli kahteen vuoteen ja tänä aikana hän on käynyt leikkauksessa. Palan halusta tietää miten sai prosessin alulle. Hänellä oli ylipainoa ainakin saman verran kuin minulla nyt, joten se ei näköjään ole ollut este. Ellei ole tietenkin laihtunut. En voi tietää kun en ole nähnyt häntä. Jännittävää.

Sain tänään vähän romua kaupaksi niin sain kaupasta salaattia ja kukkakaalia. Olen nyt syönyt enemmän kasviksia kun hinnat alkavat olla sen verran halpoja. Palataan AK. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin.

🙂🌻☺️❤️☺️

Tuntuu ihan nostalgiselle kirjoittaa tänne, kun vierähtänyt koko kesä kirjoittamatta. Eli pääpiirteittäin kesä mennyt mukavasti ja olin mökillä yhteen putkeen koko tämän ajan, paitsi kerran kävimme pikaisesti pyykit pesemässä ja takaisin. Silloin en ehtinyt kirjoittaa ja mökillä taas ei oikein pysty kirjoittamaan, kun puhelimen virtaa täytyy säästellä. Amassados, olet ollut mielessäni lähes joka päivä ja välillä ajattelin laittaa lyhyen viestin, että olen mökillä ja kaikki Ok, mutta jotenkin se jäi tekemättä aina. Mökillä olen ollut kuin eri maailmoissa. Vain luonto, hirsiseinät ja metsä lintuineen ympärillä. Linnuista olen oppinut kesän aikana tosi paljon uutta, kun seurannut niiden syömis ja pesäpuuhia. Eräs mustarastas on minun lemmikki siellä. Syö leivän, perunamuusin ja kaurapuuron jämiä! Ja kaakattaa mökin nurkalla päivin ja öin. Ensimmäisen kerran elämässäni olen nauttinut myös helteistä ja ottanut jopa aurinkoa! Ennen en ole nauttinut yhtään helteestä ja nyt olen sateisina päivinä oikein kaivannut aurinkotuolissa lojumista, kun aurinko lämmittää ihoa. Siellä kun saa rauhassa olla niin se sopii. Kerran pari viikossa kauppamatkat kylälle, muuten ihan luonnon rauhassa. Mökin askareet, pihatöitä, kävelylenkkejä. Ruokavalio ollut melko sekalainen, mutta suht järkevä. Herkkuja pari kertaa viikossa. Paino pysynyt siinä 85kg että mitään reilumpaa laihtumista ei ole tapahtunut, mutta ei onneksi noussutkaan. Lihaskunto, jaksaminen ja energisyys kuitenkin parantunut kesän aikana. Mökillä on vanha pyörä, joka pitäisi kunnostaa niin voisin alkaa sillä ajamaan, että saisi muutakin liikuntaa kuin kävely ja askareet. Ulkonäkö pikkuhiljaa hieman parantunut. Ulkoilma ja rusketus, hiukset kasvaneet ja parempikuntoiset, iho parempi. Maitotuotteet olen jättänyt kuin itsestään kokonaan. Ainoa paha juttu oli, kun rauhoittavat loppuivat "kesken". Viikon olin muutaman puolikkaan varassa ja alussa pari päivää oli melko takkuisia. Sain jopa kerran täysin järjettömän raivokohtauksen. En hallinnut itseäni. Mies oli samaan aikaan muutaman päivän ilman tupakkaa, helle paahtava ja ukkosta ilmassa. Olimme väsyneitä kumpikin. Tuli oikein kunnon riita. Mies ei ymmärtänyt miksi sain raivarin ja ärsyyntyi siitä. Minä yllyin lisää, enkä hallinnut itseäni yhtään. Annoin tulla tuutin täydeltä, kaikki patoutuneet asiat. Yritin provosoida miestä puhumaan eräistä asioista. Mies on tyyppiä, joka ei osaa puhua tunteistaan tai parisuhdeasioista. Mieluummin on hiljaa asioista. Minua ärsyttää semmoinen tyyli. Kaikki mieheni olleet aina sellaisia. Tuli kyllä ihan liikaa ja rumasti sanottua. Mies lopulta lähti ulos ja minä menin mökin kammariin ja pysyin siellä ovi kiinni koko lopun iltaa. Sen jälkeen vieroitusoireet lievenivät, mutta täysin en ole eroon päässyt lääkkeestä vaan hain apteekista uuden satsin ja otan muutaman päivän välein. Kerroin kyllä miehelle mistä raivoamiseni johtui. Seuraavana päivänä olimme taas normaalisti. Painoasioista.. Kesän aikana olen tullut siihen tulokseen, että hoikkuus/normaali paino ja sutjakka olemus on kaunista. Koko kesän olen katsellut erilaisia ihmisiä kesävaatteissaan ja täytyy myöntää, että lihava ja lyllertäen liikkuva ihminen ei näytä viehättävälle. Niin se vaan on. En jaksa asiaa selostaa enempää, toivottavasti kukaan ei loukkaantunut tuosta.
Tässä välissä puhuin yhden puhelun ja ajatus ehti hajaantua. Eli tästä kirjoituksesta muodostuu nyt tosi sekava. Mökillä ollessa tuntui, etten haluaisi enää palata tähän samaan asuntoon täällä kaupungissa, että haluaisin muuttaa nyt kesän aikana jonnekin ja siten ehkä aloittaa "uuden elämän". En jäisi kaipaamaan tätä kaupunkia ja asuntoa, jossa en viihdy. Ja jossa myöskään mies ei viihdy. Ja halvempaan pitäisi vaihtaa, se on selvä. Eräs pienempi kaupunki pääkaupunkiseudun liepeiltä on pyörinyt mielessä. Pitäisi alkaa ottamaan selvää siitä ja olisiko se oikeanlainen paikka. Pitkään ajattelin, että on aivan sama missä asun ja aikaani vietän, kun en uskonut, että olisin enää edes elossa nyt vuonna 2016. Kun nyt olenkin elossa niin täytyy alkaa miettimään elämää uusiksi. Varmaan mökillä ollessa olen saanut sen verran etäisyyttä näihin kotiympyröihin, että olen muodostanut "uutta elämää" ajatuksiini. Kaikki on kuitenkin vielä vain ajatuksen tasolla ja joinain päivinä tuntuu liian isolle ja pelottavalle aloittaa mitään uutta elämää, mutta yhä useammin se tuntuu houkuttelevalta. Ehkä olen tullut hivenen rohkeammaksi ja tiedostanut, etten sittenkään ehkä ole ihan niin turha ja surkimus ihminen, kuin olen ajatellut masentuneena. Olen luonut selviä tavoitteita muutamia, joita lähteä viemään eteenpäin. Moneen vuoteen ei ole ollut voimia tai näkemyksiä yhtään mihinkään.
Vaikka facebook on joidenkin mielestä täysin turha, jopa haitallinen juttu niin täytyy sanoa, että minulle se on ollut tärkeä väylä saada vastakaikua ja sosiaalista kontaktia muuten täysin "suhteettomaan" elämääni. En ota facea elämän vakavimpana asiana, mutta jonkinlainen tuki ja väylä uudenlaiseen elämään se on minulle ollut. Sanoisin, että olen saanut siitä luovaa sisältöä tyhjään elämääni. Tietyt luovat harrastukseni ovat facen kautta syttyneet uudestaan ja antaneet minulle toivoa, että minulla olisi vielä tulevaisuutta edessäni, joka ei olisi täysin näköalatonta.
Mökkipaikkakunnalla "eksyin" eräiden sattumien kautta todella mahtavan ihmisen juttusille, diakonissan. Juttelimme pari tuntia ja se myös avasi silmiäni. Tiedän, että tuo nainen auttaisi minua aina jos minulle tulisi hätä. Hän oli niin suurenmoinen ihminen, ettei sitä voi edes sanoa. Hän on ammatiltaan myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Minulla on hänen numero ja lupa soittaa milloin tahansa jos haluan jutella.
Nyt on pakko lopettaa. Olen tiistaihin saakka kaupungissa, joten kirjoitan vielä huomenna ainakin uudestaan. Olen muutaman tunnin yksin kotona niin saan rauhassa kirjoittaa. Toivon Amassados, ettet ole minuun suuttunut, kun en ole kirjoitellut ja että sinulla olisi asiat suht ok!

Palaan huomenissa🙂🌻

Sateinen päivä. Olen aamusta saakka siivonnut, pikku hiljaa koko asunnon. Imuroinut, pyyhkinyt pölyt, pessyt vessan ja keittiön. Käynyt myös läpi laatikoita ja kansioita. Hävittänyt roskia ja turhia papereita. Vähän hassua, mutta päässä pyörinyt ajatus, että jos vaikka joudumme hirvi/peura-kolariin (niitä on loikkinut tiellä auton eteen jo useamman kerran ja olen aina pelännyt hirvikolaria) emmekä enää palaa tänne kotiin ja omaiset joutuvat selvittelemään meidän jäämistöä niin kaikki pitäisi olla helppoa ja tärkeät paperit järjestyksessä ym. Tällainen ajatus vain nousi mieleen tänään. Tuskinpa mitään sattuu, mutta toisaalta elämässä voi sattua ihan mitä tahansa. Sitten silmiini osui vanha lehtileike, uutinen onnettomuudesta, jossa ex-mieheni kuoli vuosia sitten. Jotenkin nyt pitkän ajan päästä luettuna ja kuvia katsottuna romuttuneesta autosta asia järkytti minua enemmän kuin ennen. Ehkä olen hieman stressaantuneella tuulella. Ilma on huono ja pitäisi ehtiä huomiseen mennessä siivoamaan kaikki kuntoon, laittamaan ruoka, pesemään pyykit ja huomen aamulla pari virallista asiaa, käyntiä hoidettavana. Äidin kanssa puhuin kaksi pitkää puhelua, myös kuuntelin hänen huoliaan. Mies on kylässä tyttärillään ja sielläkin tapahtunut, on karanneita lemmikkieläimiä ja hajonneita ikkunankahvoja, sekä autossa vikaa ym, jotka pitää laittaa kuntoon, eräs kissa ollut vähällä päästä hengestään ja viety eläinlääkäriin. Nyt tilanne jo Ok. Mutta koko päivä ollut niin täynnä asioita, että huomaan olevani jo väsynyt ja kireällä tuulella. Enkä selvästi viihdy täällä kaupunkiasunnossa. Tuntuu, ettei täällä ole mitään kunnon tekemistä, muuta kuin näitä siivouksia, joita olen jo vuosien varrelta kurkkua myöten täynnä. Raivosin imurille aamulla😎 Ja hengitysilma täällä on niin huonoa verrattuna metsän saasteettomaan ilmaan. Täällä vuotaa nenä ja aivastuttaa vuorokauden olemisen jälkeen! Ärsyttävää. Lie homeessa koko asunto tai jotain. Mökillä ole ollut mitään ongelmia. Halusin, että päivä olisi ollut rauhallinen ja voimauttava. Olisin saanut olla rauhassa yksin päivän ja siivota, sekä illaksi hyvää ruokaa. Mutta tästä tulikin rasittava päivä. Lisäksi en tiedä miksi ahdistuin niin kovasti, kun mies tilasi esteettömyystodistuksen maistraatista. Olemme olleet jo seitsemän vuotta yhdessä ja päättäneet nyt mennä naimisiin. Mieshän kosi jo 2013 mutta silloin en ollut valmis. Mies siitä silloin loukkaantui kovasti ja meni nyt vuosia ennenkuin asiaa on alettu harkita uudelleen. Itseasiassa minä olen siitä toistuvasti puhunut ja lähes vaatinut ja ollut loukkaantunut, ettei mies ole enää puhunut koko asiasta. Nyt sitten kun mies on tehnyt aloitteen asiaan niin tunnen taas samaa tunnetta kuin 2013 että olenko valmis! Ihan naurettavaa. Ilmeisesti en ole koskaan valmis. Minulla on joku sitoutumiskammo. Exän kanssa olin 14 vuotta yhdessä ja hän halusi lukuisia kertoja naimisiin, mutta minä en koskaan ollut valmis. Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja komensin itseäni olemaan järkevä. Itsehän halusin asiaa ja nyt kun se on ajankohtainen nii. enhän voi jo toista kertaa antaa pakkeja miehelleni. Jos nyt kieltäydyn taas niin enää kolmatta kertaa ei tule. Ja kun kuitenkin haluan sitä itsekin, mutta.. samahan se on, etten ole koskaan uskaltanut sitoutua työpaikkaan, tehdä lapsia, ottaa lemmikkieläimiä, pitää ystävyyssuhteita, mennä harrastuksiin ym. Kun pelkään kaikkea! Ja jään niin paljon vaille elämästä. Tästä lähtien aion suhtautua enemmän kylmällä järjellä kuin järjettömällä pelkäämisellä, johon ei edes ole mitään perusteita. Olen pian 40v nainen, eikä minulla ole mitään, kun olen ikäni pelännyt kaikkea. Naurettavaa! Olen vihainen itselleni. Meinaan vielä saada sen kaiken. Mennä naimisiin, hankkia ehkä lemmikin, jotain työtä/tekemistä itselleni ym. Olen niin kyllästynyt tähän turhaan elämän haaskaamiseen. Nyt on pakko tehdä siivoukset loppuun ja valmistella ruoka. Huomenna asiointien jälkeen lähdemme takaisin mökille, enkä tiedä milloin palaamme. Kirjoitan ehkä vielä, mutta jos en niin viimeistään taas kun palaan takaisin.
🙂🌻

Pimeys on kaikkialla ja vaikuttaa siltä , että se syö valkeuden ympäriltään ... VAI syökö sittenkään ???
Minun on kirjoitettava ja kerrottava sinulle rakas pimeyteen juuttunut kuunvalo , että toivo ei ole koskaan mennyttä.

Meillä ihmisinä on aina lukuisia ja monia mahdollisuuksia selviytyä ja päästä eteen päin elämässämme .

Onni ja onnellisuus koostuu pienistä asioista joista lopulta kertyy suurempi kokonaisuus .

Älä koskaan suostu antamaan periksi !!

Alkaa tuntua siltä, että pakko kirjoittaa tänne. Olen yhä mökillä ja kaikki on mennyt näihin asti ihan Ok. Muutaman päivän olen kuitenkin alkanut tuntea loputonta kyllästymistä koko elämään. Kirjoitan tätä nopeasti puhelimella, joten virheitä paljon. No, se aika kuusta lähenee, osuutensa silläkin.. Mutta, nämä jatkuvat sateiset ilmat ensinnäkin. Tuntuu, että puoli kesää mennyt pilalle. Odotin ihanaa kesää täällä mökillä ja nyt heinäkuu mennyt ilmojen osalta ihan pipariksi. Olen yrittänyt olla välittämättä, mutta kun joka aamu herää sateen lotinaan niin alkaa masentamaan. Muutaman päivän olen lojunut lähinnä sisällä haluttomana tekemään mitään, vähäpuheisena ja ruoka maistunut huonosti.

Mielessä pyörii huolet. Kerrankin en ole peloissani itsestäni vaan toisesta. Yhtä paljon olen ärsyyntynyt ja kyllästynyt. Minulla on tullut oikea pakkomielle saada mies nyt lopettamaan tupakointi. Tuntuu, etten osaa enää muuta ajatella. Ahdistuneena mietin, että jos hän ei lopeta niin millainen tulevaisuus on edessä? Miehellähän on jo astma, sekä keuhkoahtaumatauti. Että on erittäin painavia syitä lopettaa jos haluaa lisävuosia elämälleen. Olen ollut aina huolestunut asiasta, mutta monta vuotta oli omat asiat niin pinnalla, etten jaksanut välittää tuosta. Nyt se on noussut pintaan voimakkaana. Tuntuu, kuin mies ei edes tietäisi tai välittäisi tautiinsa liittyvistä asioista. Tuskin edes lukenut niistä. Mielestäni vähättelee ja suhtautuu hyvin yliolkaisesti tai itsepäisesti. Että, jokainen kuolee aikanaan ym. Joo, haloo! Kyllä kuolee, mutta onko sitä kuolemaa pakko oikein kiihdyttää?! Asiasta on vaikea puhua. Olen muutaman kerran ottanut asian tosissaan puheeksi, mutta mies on ärsyyntynyt siitä ja minä olen sortunut huutamaan. Kaupungissa käydessämme saimme jonkinlaisen ratkaisun, että mies varaa lääkäriajan ja pyytää reseptin vieroituslääkkeeseen. No, kuuri maksaa lähes 300e, joten tuskin varaa ostaa sitä jos ei onnistu saamaan sossusta avustusta tuohon ja epäilen, ettei saa. Nyt taas mies ei ole puhunut mitään koko asiasta ja pahoin pelkään, ettei mitään muutosta tapahdu.

Kuulema tupakka auttaa kipuihin ja osittain siksi polttaa. Just! Että tupakka kipulääkkeenä keuhkopotilaalla. Tosi järkevää. Olen loukkaantunut siitä, ettei mies välitä terveydestään, eikä siinä samalla meidän suhteen tulevaisuudsta, vaikka on naimisiin menossa minun kans. Minua huolestuttaa suuresti kuinka kauan hän edes elää enää jos ei lopeta polttamista. Ja raivostuttaa välinpitämättömyys ja suorastaan tietämättömyys ja vanhanaikaiset harhauskomukset tupakasta. Isänsä ja äitinsä olivat kumpikin tupakoivia keuhkotautisia, jotka kuolivat siihen. Ei sekään tunnu liikauttavan. Miehen sisko tupakoi. Tyttäret tupakoivat. Ex-vaimo tupakoi. Kaikki sukulaiset tupakoivat ja lähes jokaisella astma.

Totuus on, että ainoastaan hullu tai täysin piittaamaton ihminen tupakoi, kun on jo keuhkoahtauma. Nopeuttaa tahallaan tuskaista kuolemaa kitumalla tukehdukseen. Jos ei sitä ennen saa esim keuhkosyöpää tai sydänkohtausta. Tuntuu, että olen yrittänyt hyvällä ja pahalla. Mies on lopettanut aiemmin alkoholin suurkulutuksen, huumaavan kipulääkkeen käytön ja ties mitä niin varmasti pystyisi lopettamaan tupakan jos tahtoa olisi. Ei tunnu olevan. Minua se loukkaa, raivostuttaa ja huolettaa. Tuntuu, ettei millään muullakaan ole enää väliä kun tulevaisuus on tuon takia menossa paskaksi. Tänään jopa tuli itsemurha mieleen pyörimään pitkästä aikaa. Kun mieskin tappaa itseään tahallaan. Kohta kuolee mies ja sitten äiti. Tulen olemaan täysin yksin jossain vaiheessa.

Mietin neuroottisesti tätä tupakka-asiaa ja olen hyvin ahdistunut. Salaa lasken montako tupakkaa mies on polttanut päivän aikana. Tänään jo 13 ainakin (herätty kuuden aikaan aamulla) mietin, että vielä on päivää jäljellä ja varmaan menee se 20 ainakin. Se on aivan liikaa! Tuntuu, että pää räjähtää ja alkanut oksettamaan jo se paskanhaju, mikä leijuu siis tupakanhaju miehestä koko ajan. Olen jo eroakin taas miettinyt jos ei lopeta, mutta en tiedä onko sekään oikea ratkaisu, eikä minusta kait ole eroamaan. Mutta enhän voi aikuista ihmistä väkisten saada lopettamaan jos omaa halua ei ole. Huh, miten hirveää. Ja vähistä rahoistamme palaa 100e kuussa tupakointiin! Se on mielestäni paljon. Kun itse en saa koskaan mitään.

Pakko lopettaa kirjoitus. Olen niin ahdistunut, että itkeskelen ja olen joutunut ottamaan rauhoittavaa, vaikka muuten jo pääsin siitä melkein eroon. Mies ihmettelee mikä minulla on, mutta en viitsi juuri nyt ottaa puheeksi taas kerran tupakointia, kun siitä tulee taas vain riitaa. Joka paikassa netissä lukee, ettei toista voi asiasta päivittäin höpöttämällä tai painostamalla saada lopettamaan, että sellainen vain ärsyttää sitä joka tupakoi. Niin varmaan, mutta ei sekään ole oikein, ettei mies välitä itsestään, eikä siitä, että minä en pidä asiasta.

Palailen taas ja mahdollisimman hyvää kesää teille muille! Ilman tätä minun tupakka-ahdistusta olisi minullakin tod näk ihan hyvät fiilikset..

Pitkään ihmiselämään on mahdollista mahtuu monia viimeisiä kesiä.
Esim. tämä 2016 kesä on minulle se viimeinen kesä, kun minulla on mahdollisuus asua omassa kodissani. On pakko muutto edessä vanhustentaloon, pakon sanelee huono kunto, ei mikään muu. Siirryn nyt pitkäaikaisen puolisoni kanssa syömään edelliseltä polvelta perittyä veteraanitaloamme lauta laudalta, kun kunnallisiin vanhustenpalvelutaloihin emme asumaan pääse.
Ihmettelemme, minkä vuoksi Suomi keskittää taloudellisen hyödyn yksityisiin vanhustenpalvelutaloihin? Joissa vuokrt ja palvelumaksut ovat sitä luokkaa, että sitä ei voi miksikään muulla nimikkeellä, kun ryöstö rahastus kutsua.
Kun palvelutaloon oli määrä viedä ajankohtaisesta terveydentilasta kertova lääkärintodistus ja ennen kun sen käyttämältäni paikalliselta palvelujentuottajalta, kolmasti pyydettyäni sain tuota todistusta ei oltu päivätty, eikä siinä ollut lääkärin allekirjoitusta. Ja huomauttaessani puhelimitse kotihoidon terveydenhoitajalle asiasta tämä vastasi. "ei sitä siinä tarvita"? No kaiketi aika muuttaa lääkärintodistuksetkin? Minusta kuitenkin tuntuu, kun kotihoito olisi halunnut varmistaa vielä viime hetkenä minulle sen, että ymmärtäisin, että kotihoidon palvelut on tarkoitettu enemmän pilkaksi, kun huolenpidoksi ja hoidoksi. Kun se, että apua sairauksiin saadakseni, minun on kotihoidon hoidossa ollessani ollut pakko kääntyä yksityisten lääkärien puoleen. Kotihoito kun ei ole tutkimuksiin suostunut laittamaan, joten heidän kauttaan ei ole ollut mahdollista saada oikeaa lääkitystä. Epäoikeudenmukaista on ollut se, kun hoidoista tekemiini muistutuksiin on vastattu, "Olette saaneet hyvää hoitoa". Olisi oikein, jos noissa muistutuksissa olisi mainittu, mitä se on, mitä he ovat pitäneet hyvänä hoitona, koska itse en ole hyvänä hoitona kotihoidontaholta saamaani hoitoa pitänyt? Mitähän varten, Suomessa on otettu käyttöön nuo hoitomuistutukset? Kun eihän ne ole muuta kun vitsi, joka ei naurata. Ja joissa ihmetyttää lääkärien olematon sietokyky kestää totuudenmukaista arvostelua heidän tekemästään työstä? Ja se, miten yksimielisesti lääkärit puolustavat ammattitoveriaan vakuuttamalla kaverinsa toimineen asiaankuuluvalla tavalle sitä huolimatta, että he ovat tietoisia, ettei näin ole käynyt. Lääkäreillä on outo valta-asema, heiltä ei koskaan kukaan vaadi kertomaan totuutta, Miksi? Miksi lääkärin ammatinharjoittajia pidetään epäinhimillisinä/ erehtymättöminä ihmisinä?

Kärkkäkärkkä, otan osaa tilanteeseesi ja itsellänikin olisi vaikka mitä kokemusta joidenkin lääkäreiden suorastaan hulluudesta, mutta siitä joskus toiste! Toivotan jaksamista päivääsi!

Jaksamista toivon myös omaan päivääni. Ajatus miehen tupakoinnista ja sen vaaroista hänelle ei jätä minua rauhaan. En tiedä, miksi tämä asia on nyt ottanut minut valtaansa. Aamulla ensimmäisenä se tuli mieleen ja en saa sitä hetkeksikään taka-alalle. Olen ahdistunut, masentunut ja itkuinen. Ahdistaa, kun en voi puhumalla purkaa asiaa, kun en halua painostaa miestä tässä vaiheessa vaan yritän vielä kannustamalla ym. Tiedän, ettei hän siedä painostusta ja tänään "sorruin" kyllä puhumaan autossa kauppamatkalla keuhkoahtaumataudista, mutta tein sen asiallisesti ja kiihkottomasti. Muistutin kyllä siitä lääkärinajan tilaamisesta, joten siinä varmaan jo tarpeeksi "painostusta" tälle päivälle. Tuntuu, että tarvin ottaa rauhoittavan, että kestän tätä painetta. Eilen suunnittelin ilman. Toisaalta minut on vallannut hyvin tyhjä ja piittaamaton olo itseäni kohtaan. En jaksa peseytyä kunnolla, ei maistu ruoka ja totta puhuen on alkanut päässä pyöriä taas itsetuhoisia ajatuksia. Liittynevät tähän päällä olevaan ahdistukseen ja pettymykseen kesän pilalle menemisestä (huonot ilmat).

En tiedä miten saisin tätä tilannetta lievitettyä päässäni. Ensin otan lääkkeen kait, sitten syön kaupasta ostamani pullan ja kahvia. Kaupassakin olin aivan kuin zombie. En osannut ostaa oikeita ruokia tai järkevästi. Tupakanhaju nostaa inhoa ja raivoa mielessäni. Taidan olla sekaisin. Tuntuu vain taas vaihteeksi siltä, että ei olisi huono vaihtoehto häipyä tästä maailmasta.

Kotona kaupungissa. Niin huonot ilmat, ettei kiinnostus riittänyt enää mökillä käkkimiseen. Siellä ole mitään tekemistä, kun koko ajan sataa. Onhan tuolla oltu jo koko kesä. Olo ei ole yhtään sen parempi, kuin eilenkään. Ellei jopa vielä ahdistuneempi. Mielessä kiertää synkät ajatukset ja huoli tulevaisuudesta. En tiedä miksi en aiemmin ole tätä näin vakavasti ottanut. Nyt tunnen suorastaan pakokauhua ja tekisi mieli häipyä jonnekin. Tekisi mieli puhua ja "ravistella" miestä kunnolla, siis sanallisesti, mutta pelkään, että hän ärtyy taas ja että teen vain hallaa, jos puhun siitä liian usein. Muistan kyllä, että asiasta puhuimme jo vuosia sitten, silloin mieskin oli myönteisempi lopettamaan tupakoinnin. Sitten sairastuin itse ja jotenkin ajatukseni ovat olleet niin kiinni omassa sairaudessani, että kaikki muu jäi taka-alalle. Tietysti miehellä on itsellään vastuu ja päätös mitä itselleen tekee. Ehkä hän on mielessään jo valinnut, että jatkaa tupakointia ja kuolee aiemmin. Se tuntuu hyvin surulliselta. Kun oikeasti voisi valita toisin ja yhteinen elämämme olisi pidempi. Mutta ehkä hän ei halua jatkaa yhteiselämäämme. Ehkä elämämme on niin paskaa, että hän toivoo sen loppuvan. Mistäpä tuota tietää, kun ei toinen puhu mistään. En voi tietää mitä hänen päässään liikkuu. Tuntuu ihan, että henki salpautuu ja sydän hakkaa, kun ajattelen koko asiaa. On pakkomielle puhua miehelle tästä. Ja vielä ollaan naimisiin menossa, huh.. ei oikein tunnu hyvältä. Asioiden on pakko selvitä, muuten en tiedä mitä teen.