Kiitos Amassados, kun olet kirjoittanut! Sinun kirjoitukset on aina niin antoisia ja kuin itseni kirjoittamia siis kuin omia ajatuksiani. En lakkaa hämmästelemästä sitä, kuinka paljon meillä on elämässä tapahtunut samankaltaisia asioita ihan lapsuudesta saakka ja kuinka samanlailla ajattelemme ja suhtaudumme elämään.

Olen vilpittömästi tosi iloinen, että sinulla menee nyt noin hyvin. Se antaa itsellenikin toivoa. Pahoittelut, että kirjoitan vähän tylsästi, enkä pysty oikein keskittymään nyt tähän. Olen alkanut vähentämään nyt päivittäistä rauhoittavan lääkkeen käyttämistä ja alkuun pari viikkoa sitä on aina ihan pihalla, surkea olo niin henkisesti, kuin fyysisesti. Mutta olen ennenkin vieroittanut itseni niistä ja nyt teen sen taas. Alku aina hankalaa, lopussa (muna) kiitos seisoo. Anteeksi, mutta oli aivan pakko kirjoittaa noin, kun se on minun käännös/väännös tuosta tutusta hokemasta. Taidan olla tosi sekaisin, kun nauraa hekottelen tuollekin itsekseni, vaikka muuten olo ei paljon nauratakaan.

Kiitos muuten, autoit minua avaamaan silmiäni taas painoasian suhteen. Katsoin nimittäin netistä sen Jutta-jakson, jossa se nainen kävi rintojenpienennyksessä. Valaisevinta oli se, kuinka paljon sen muutoksen eteen joutuu tekemään töitä. Minä vain valitan, kun en laihdu ja enimmän aikaa makoilen ja syön mitä sattuu. Ja väärinkäytän lääkkeitä. Ei sillä menolla edes voi laihtua!!! Minullahan ei ole nykyään telkkaria, kun halusin pistää sen pois jo ajat sitten. En ole ollut yhtään kiinnostunut nykyajan tv-ohjelmista, mutta tuo Jutan unelmaohjelma oli kyllä tosi hyvä ja luulen, että katson kaikki jaksot! Tosi terapeuttista tällaiselle erakkoihmiselle nähdä millaista elämää muilla on ja miten he ratkovat ongelmiaan. Aivan uskomaton oli muutos tämän upean ja päättäväisen naisen kohdalla, joka meni rintaleikkaukseen. Hänelle kyllä toivon kaikkea hyvää! Minulla on tuo "mitta" tällä hetkellä 28. Ohjelman naisella oli 34. Minulla ei ole "onneksi" ihan niin massiiviset rinnat, kuin hänellä, mutta ei paljoa heitä. Rintani ovat kyllä ennen pienentyneet jonkin verran laihduttamalla, joten asetan toiveeni vielä siihen. Mutta kyllä nämä ovat ällöttävät ja rasittavat säkit. Aina tiellä ja painavat pirusti. Saan myös epätoivottua huomiota rintojeni vuoksi. Monet miehet suoraan tuijottavat niitä, myös moni nainen mulkoilee. Ihan kuin olisin joku Tissi koko ihminen, eikä muuhun kiinnitetä huomiota. No, varmaan läskeihin. Mutta, mietin, kuinka kauheaa olisi olla näiden utareiden kanssa jossain asiakaspalvelussa töissä tai yleensä millään alalla, jossa joutuu olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Olisin varmasti "se isotissinen nainen". En halua olla semmoinen! Muistan jo vuosia sitten vaikka olin hoikka, mutta silloinkin muodokas, kun miehet töissä ottivat oikeudekseen "pilke silmässä" heittää kommentteja tissestä. Törkeää!

Huh, ajatus pätkii. Pitäisi siivota ja pakata. Huomenna aamulla lähtö mökille. Se on kiva asia, mutta nyt kun olen hieman pökkräinen niin en jaksa oikein innostua. Lääkkeestä vieroittuminen saa olon melko lamaantuneeksi tosiaan ja tuntuu, ettei aivot oikein toimi. No, kyllä se siitä ja mökillä varmaan piristyn sitten. Huomenna meinaan herkutella, kun on "rahapäivä", mutta muuten pistän syömiseni taas kerran ruotuun. Oleminen näillä läskeillä ja utareilla on raskasta. Ihan kirjaimellisesti. Tänään aamulla henkeä ahdisti niin, että jouduin ottamaan miehen astmapiipusta henkoset. Vieläkin ahdistaa vähän. Koivun siitepölyt, mutta varmasti myös nämä liikakilot. Minun on pakko saada se 10kg ainakin pois, että voin edes elää normaalimmin ja ehkä löytäisin jotain vaatteitakin. Nyt on aina samat rääsyt päällä, kun ovat ainoat mitkä mahtuu. Muistan, kun olin hoikempi niin löysin itselleni kirppiksiltä ihan hyviä vaatteita pilkkahintaan. Nykyään en enää edes mene kirppiksille. Jos sopiva koko löytyisikin niin se olisi joku ruma puhkikulutettu telttavaate, joka päällä näyttäisin vielä enemmän läskiltä. Olen vain niin kyllästynyt olemaan lihava. Se rajoittaa elämääni pahasti. Asiaan on pakko tulla muutos. Tuntuu vain, että olen liian yksin asian kanssa. Mieheni ei tue minua laihtumisessa. Ei ilkeyttään, mutta hän on tottunut "ilahduttamaan" minua herkuilla. Hän osoittaa rakkauttaan sillä karkkipussilla tai pizzalla, kun on tottunut, että minut saa sillä iloiseksi jos mökötän. Ja minä olen oppinut käyttämään asias hyväksi. Kun tekee mieli hyvää alan kiukuttelemaan ja kohta ovelle saapuu pizza ym. Tosi typerää, mutta näin se on. Mies pelkää, että alan raivoamaan kun en saa syödä herkkuja ja se on omaa syytäni kun pinna on usein palanutkin herkkujen himossa. Aivan kauheaa. Luultavasti minulla on jonkinlainen häiriintynyt syömiskäyttäytyminen. Haen henkistä tyydytystä syömisestä. Saan hetken hurmaa siitä. Sitten olen taas masentunut ja väsynyt ja lihava. Sitten lohdutetaan taas ruoalla. Luulen myös, että miehelläni on pelko, että jos laihtuisin ja tulisin taas kauniiksi niin hän menettäisi minut, että joku toinen mies "iskisi" minut. Kun olen lihava ja herkuilla "ohjailtavissa" olen aisoissa ja nalkissa. Jotenkin näin.

Nyt en jaksa enää kirjoittaa. Pakko alkaa toimimaan. Otan jälleen yhteyksiä, varmaan pikaisesti mökiltäkin, mutta pitemmästi taas kun olen takaisin kotona. Olet aina ajatuksissani Ystäväni☺️❤️😍 Kuulemisiin!

Tämä on ollut mielenkiintoinen viikko. Ihmeellisiä kohtaamisia joka päivä. Pysäyttäviä, ajattelemaan laittavia keskusteluja. Tuntuu, että olen herännyt jostakin pitkästä koomasta. Että yhtäkkiä minulla on edessä mukavia asioita ja iloisia ihmisiä. Tunnelin päässä on valo ja seison siinä kynnyksellä kuin astumassa ulos kohti uutta jotakin.

Tänäänkin kohtasin erään ihmisen, miespuolisen. Vieläkin hymyilyttää. Välillämme on jotakin erityistä kemiaa. Sielujen sympatiaa. Tämä henkilö katsoo minua ihaillen. Hän kuulee sanani ja ymmärtää mistä puhun. Ei liehittele, ei imartele, ei vonkaa seksiä. On ihminen ihmiselle, mutta mies naiselle. Tulemme eri maailmoista, mutta kuitenkin jaamme jotakin samaa. On ihmeellistä miten luontevaa on puhua hänen kanssaan mistä tahansa asiasta. Hymyilen edelleen itsekseni, koska kohtaamisesta jäi niin hyvä mieli. Eikä kenenkään nyt pidä luulla, että olisin rakastunut tai edes ihastunut. Ehei. Tämä ei ole sitä. Tämä on elämäniloa. Onnellisuus on ihmisen perusoikeus. Minulla se on ollut kadoksissa pitkään.

Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopettaa tältä erää. Hyvää mökkiviikonloppua AK. Toivottavasti kelit suosii ja pääset puuhastelemaan piha-askareisiin ja laittamaan mökkiä kuntoon talven jäljiltä. 🌻🙂🌻

Olen vielä mökillä. Huomenna takaisin kotiin. En voi kirjoittaa pitkään, mutta kerron vain, että olen pudonnut syvään masennukseen. Ahdistaa, itkettää ja IM pyörii mielessä. On tälle masennukselle syykin tiedossa, mutta sitä en tässä ala selvittämään. Enimmäkseen täällä mökillä nyt makoilen ja kierin ahdistuksessa, vaikka yrittäisin muuta. Mieli on synkkä ja koko kesä näyttää menneen pilalle. Kirjoitan lisää kun olen kotona.

Olen kotona ja olo on masentunut. Tuntuu kovin pahalta pitemmän hyvän jakson jälkeen pudota tähän tilaan, jonka tunnistan varsin hyvin ja muistan millaista se on. Mietin, että onko mielenterveyteni mennyt epävakaampaan suuntaan, että hyvien ja huonojen aikojen vaihtelu olisi jyrkempää ja voimallisempaa. Muutama kuukausi oikein hyvää ja sitten pudotus syvään ahdistukseen ja masennukseen.

En haluaisi kirjoittaa masennuksestani, koska tuntuu, että nyt kun sinulla Amassados menee paremmin niin et varmaankaan halua lukea synkkiä valituksia. Lopulta kuitenkin, tämä ketju on itseäni varten, että saan purkaa tänne tuntemuksiani ja ehkä näin helpottaa oloani niin ei olisi mitään järkeä olla kertomatta totuutta voinnistaan. Tämä ei ole facebook, jossa päivä tuntuu aina paistavan ja elämä olevan yhtä riemujuhlaa päivästä toiseen. Tämä oli sarkasmia. Itsekin siellä syyllistyn näyttämään elämästäni ne parhaimmat hetket. Alan inhota itseäni siksi. Uskottelen ilmeisesti, että elämäni on hyvinkin hanskassa, eikö kukaan kait voisi uskoa, että oikeasti olen yhteiskunnasta syrjäytynyt ja mt-ongelmainen. Se on aina ollut minun huono piirre. Näyttelen jotain menestyjää silloinkin, kun olen jo aivan pohjalla. En ole koskaan uskaltanut avautua ihmisille pahassa olossa, enkä ole tuntenut helpotusta "asioista puhumalla" kun en vain luota keneenkään. Pelko siitä, että heikkoa hetkeäni käytetään hyväksi minua vastaan ja satutetaan on hyvin voimakas. Ehkä juontuu nuoruuden koulukiusaamisesta, kun pahimmat hetket olivat, kun kiusaamisen seurauksena purskahdin itkuun luokassa ja toiset nauroivat minulle. Se oli hirveän nöyryyttävää. Niiden kokemusten jälkeen yritin itsemurhaa 16-vuotiaana.

Olen syvästi pettynyt siihen, että olen masentunut. Luulin, että olisin jo selvinnyt. Mutta ei..Tarvitaan vain muutama traumaattinen ärsyke ja olen jälleen pohjalla.

Osasyy voi olla pms. Olen jo niin sekaisin kk-kierrossani, etten pysty enää laskemaan sen vaiheita. Pitäisi merkata kalenteriin, mutta en saa aikaiseksi. En ole koskaan pystynyt pitämään mitään järjestyksessä. En aikoinaan oma huonettani kotona, en kotiani nykyään jos en pakottaisi itseäni, en ole koskaan huolehtinut ehkäisystä, en osaa mennä gynelle, enkä hammaslääkäriin, en osaa hankkia uusia silmälaseja ym. On paljon asioita, joista en pysty huolehtimaan. Olen yrittänyt koko ikäni, mutta en tiedä miksi en kykene. Olen tuntenut ja tunnen yhä suurta huonoutta etten osaa huolehtia itsestäni, enkä asioista, jotka muille ovat normaaleja. En enää edes tiedä mikä on normaalia ja terveellistä syömistä ym.

Kylläpä tämä juttu nyt poikkeilee. Huomaa, että en ole ihan tässä maailmassa. Otin muutaman kuvan itsestäni mökillä ja huomasin niitä katsoessani, että näytän ihan hirveän lihavalle ja koko naama turvoksissa, kuin ilmapallo. Söin mökillä paljon leipää ja perunaa, halpaa hiilaripitoista ruokaa ja olen järkyttävän turvoksissa. Kummallista, että vaakalla käydessäni nyt se näytti, että olisin laihtunut pari kiloa. Juu, hyvä vitsi tai erittäin huono. Olisin luullut lihonneeni ainakin viisi kiloa olotilan mukaan. Vaaka näyttää 86kg. On niin raskas ja huono olo. Pakko on jättää kaikki hiilarit pois. Ehkä ne pahentavat myös mielialaani. Ihan IM on pyörinyt mielessä.

Öisin näen painajaisia. Päivisin olen poissaoleva, väsynyt, itkuinen ja synkkä. Kyllästynyt koko elämään, maailmaan ja yllättäin..parisuhteeseen. En enää tunnista onko suhteeni hyvä vai täysin paska. Välillä tuntuu, että olen onnellinen ja toisessa hetkessä tuntuu, että olen valmis jopa harkitsemaan eroa. Pienikin tyly ele miehen puolelta saa minut salaa itkemään ja tuntemaan, että tämä koko juttu on lopussa. Ehkä masennus aiheuttaa sen. Tai ehkä olen vain kyllästynyt siihen, etten saa rakastamaltani ihmiseltä koskaan hellyyttä, kehuvia sanoja, lämmintä katsetta tai edes hartioiden hieromista. Mieheni ei ole koskaan vuosien aikana hieronut minua. Minusta se on todella outoa. Entinen mieheni hieroi minua tuon tuosta. Tunnen, että minua ei rakasteta. Että olen vain joku itsestäänselvyys tai kivireki, rasite, jonka kanssa ollaan jonkun velvollisuuden vuoksi. En koskaan koe, että mieheni olisi ylpeä minusta tai kannustaisi aidosti. Ei tue minua laihtumisessa. Vieläkään en ole saanut takaisin lainaamiani rahoja ja suuttuu jos otan puheeksi. Tupakoi, kuten ennenkin. Mikään ei tunnu etenevän. Tuntuu, että joka asiassa minulle kostetaan hiljaisella tavalla jotain. Että minua vihataan hiljaa. En ole enää hoikka, kaunis, seksikäs. Olen lihava ja vanhempi. Elämän kolhima. En halunnut naimisiin, enkä tehnyt lapsia. En ole halunnut lemmikkiä. Olen varmasti pettymys. Aikoinaan oma äitini ilmaisi toistuvasti pettymystään minuun siitä millainen olen. Tunsin itseni avuttomaksi. Tunnen, että olen yrittänyt paljon tässä parisuhteessa ollakseni parempi puoliso, mutta mikään ei tunnu onnistuvan. Ja keskusteluyhteyttä ei ole. Olen yrittänyt. Mies vaikenee kuin muuri. Enimmäkseen hän on pahalla tuulella ja kiroilee usein. Tuntuu, etten jaksa enää kuunnella kiroilua ja negatiivisuutta, kylmyyttä. Minulla on tunne, että mies "rankaisee" minua koko ajan jostain, enkä tiedä edes mistä. Sama tunne alkoi olla exän kanssa ennen kuin hän jätti minut. Ja paljasti, kuinka katkeroitunut on minua kohtaan useista asioista. Enkä ollut edes tiennyt, koska myös hän oli vaiennut, kuin muuri. Samat kuviot toistuvat. Masennun. Olen minäkin pettynyt mieheen. Luulin, että hän olisi erilainen. Tärkeintä, että luulin hänen olevan rehellinen. Nyt alkaa tuntumaan, ettei hän pidä enää tärkeänä esittää "hyvää ihmistä" ja on kusettanut rahallisesti useaakin ihmistä. Myös minua. Eikä pidä sitä edes yhtään minään asiana. Mies ei tue naiseuttani mitenkään. En saa enää koskaan lahjoja, kukkia tai mitään. En tekstiviestiä, jossa sanotaan, kuinka paljon minua rakastaa. On vain hiljaisuutta, vaistoan että minuun ei olla tyytyväisiä.

Tuntuu, että kaikki on umpikujassa. En koskaan enää saavuta sitä onnea, joka minulla on ollut. Vai onko se sitten ollut illuusiota. Sekin. Tunnen, etten enää jaksa. Päästän irti kaikesta. Tekisi mieli vain kadota kaikesta. Itken niin, että melkein tukehdun. Haluaisin lähteä pois, mutta ei ole mitään minne voisin mennä. Ja pelkäisin jo valmiiksi, että teen virheen jos lähden. Tuntuu, että olen täysin mielisairaalakunnossa.

Eilen oli hirvein päivä todella pitkään aikaan. En tiedä minkä hermoromahduksen sain. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Itkin monta tuntia iltaan saakka ja ajattelin jo koko elämän loppuvan. Otin kaksi temestaa, että sain itkun loppumaan ja itseni rauhoittumaan, että pystyin alkaa nukkumaan.

Aamulla heräsin aikaisin ja kovaan päänsärkyyn. Otin 800mg Buranan ja vieläkin vähän tykyttelee. Migreeniä. Aina ennen kuukautisia. Mietin voisiko tämä olla joku epätavallisen voimakas pms-oire, siis myös tuo eilinen. En tiedä.

Tänään astetta normaalimpi olo. Tietysti lääkkeet vaikuttaa. Tosin äkäinen ja alavireinen, mutta ei itketä. Hyviä asioita se, että sain päätöksen kuntoutustuen maksusta jälleen vuodeksi eteenpäin. Se helpotti tietysti, kun ei tarvitse stressata, että meneekö "hakemus" läpi. Minulla on tulossa niitä keskustelukäyntejä psyk.sairaanhoitajan kanssa ja mahdollisesti hakemus psykoterapiaan. Sitä kait harkitaan.

Pitäisi saada aikaiseksi tänään kodin siivous. Ei kyllä kiinnostaisi ollenkaan. Rahat on loppu ja ruokaa ei ole kuin parille päivälle jotain rääppeitä. Mies on vissiin menossa käymään semmoisessa ruokajonossa jos sieltä jotain saisi, että pärjäisi ensi viikkoon. Minä en pysty menemään sinne, kesäisten ihmisten pariin.

Tunnen itseni ja läskini taas niin rumiksi, etten halua poistua kotoa.

Palataan🙂🌻

Rakas ystäväni AK. 😍

Älä tunne huonoa omaatuntoa siitä, että kirjoitat elämäsi kaikista tunteista mitään poisjättämättä. Kuten monesti todettu, tämä on sinun ketjusi, jossa sinulla on lupa olla juuri sellainen kuin milläkin hetkellä olet. Sinulla on lupa tuntea ja kirjoittaa juuri niistä mielen pohjamudista, joita kullakin hetkellä koet. Mitään kaunistelematta, mitään säästämättä, mitään teeskentelemättä. Minä ymmärrän kyllä, enkä ainakaan mieltäni pahoita. Älä sitä sure. ☺️❤️☺️

Olen pahoillani puolestasi, että olet pitkän hyvän jakson jälkeen pudonnut jälleen masennukseen. Voisiko syynä olla rauhoittavien vähentäminen? Vai onko joku muu erityinen asia heilauttanut kevään aikana tulleen hyvän vireen ja tasapainon pois raiteiltaan? Tiedän, että meillä epävakailla siihen heilahdukseen riittää joskus vain yksi ikävä kommentti ja koko kamelin selkä katkeaa. 😞 Kaikki kirjoittamasi asiat ovat varmasti totta ja koska otit ne esiin, ne kalvavat sinua sisältä päin. Piinaavat säännöllisesti, kunnes ratkeavat tavalla tai toisella. Usein huonoilla tavoilla. Tai siis me ihmiset monesti odotamme, että joku ulkopuolinen tekijä ratkaisisi ongelmamme tai epätyydyttävän asian elämässämme, koska emme itse uskalla tehdä sille mitään. Kirjoitit, että tunnet olevasi mielisairaalakunnossa. Jos joutuisit osastolle, muuttaisiko se miehesi käytöstä? Hetkellisesti? Pysyvästi?

En kannusta ketään eroamaan, mutta elämämme on aivan liian lyhyt viettääksemme sen epätyydyttävällä tavalla. Itse en enää suostu huonoon ja epätyydyttävään parisuhteeseen (mihinkään ihmissuhteeseen) vaan olen ymmärtänyt, että minullakin on ihmisarvo. En ole kynnysmatto, en kustantaja, en kotiorja, en paskapöntönkuuraaja, enkä ainakaan se jota kusetetaan ja huijataan. Etkä ole sinäkään AK. Minulla on paha mieli puolestasi, koska kirjoitit asioista, joita ei pitäisi tasa-arvoisessa ja puolisoa arvostavassa parisuhteessa olla. 😭 Onko ainoa asia, joka saa sinut AK jäämään nykyiseen tilanteeseen se, ettet uskalla tehdä ratkaisua lähteä? Että yksin selviäminen on niin pelottavaa, että mieluummin pitäytyy tutussa mutta huonossa tilanteessa?

Kuuntelin eilen Schubertin "Joutsenlaulua", Schwanengesang. Minua liikutti etenkin loppuosan puolella pianon vuoropuhelu, jossa korkeammat ja matalammat identtiset sointuparit vastaavat toisilleen. Ihan kuin rakastunut nuoripari, joka herää huomaamaan toisensa. Siinä oli jotain todella herkkää ja liikuttavaa, ja samalla rauhoittavaa ja toivoa antavaa. Kunpa osaisin auttaa sinua rakas ystävä paremmin ☹️

Mies kävi, eikä saanut mitään ruokaa jakelusta. Koko homma oli peruttu tältä päivältä.. Pakko oli leipoa, vaikka vältän hiilareita. Mutta kokojyväjauhoista saa sentään täyttävää leipää. Ja kohta taas vatsa pullottaa ja raivoan hiilaripäissäni. Iltaruoka on yksi kylmä kanankoipi ja muutama makarooni. Ja leipäpaloja. Kyllähän sillä pärjää, mutta kroppa turpoaa.

Sain siivottua. Ulkona paistaa aurinko ja on niin kaunis ilma. En mene ulos. En tiedä menenkö ulos ollenkaan ennenkuin taas ensi viikolla menemme mökille. En tainnut vielä kertoa, että viime mökkeilystä pari viimeistä päivää meni muurahaisia tappaessa. Isoja hevosmuurahaisia, jotka alkoivat tunkea seinän raoista sisälle. Niitä tuli kymmeniä. Nehän elävät jyrsien lahoa puuta. Aikanaan kotitalooni tuli niitä niin paljon, että jouduimme kutsumaan tuholaistorjujat paikalle, jotka myrkyttivät osan talosta. Mökillä ei ollut mitään myrkkyjä, eikä auttanut kuin lätkiä crocsilla niitä sitä mukaa, kun ilmaantui. Eipä siinä oikein voinut rentoutua. Jatkossa sinne on ostettava jotain muurahaismyrkkyä.

Ajattelin vain lojua sängyllä ja kuunnella musaa. Ei ole oikein hyvä, mutta ei nyt pahakaan olo. Vähän semmoinen, että voi keikahtaa suuntaan mihin hyvänsä. En ymmärrä, miten jotkut ihmiset hallitsevat itsensä niin hyvin lähes joka tilanteessa. Itse en hallitse tunteitani vaan ne vievät minua kuin pässiä narusta. Olen joskus yrittänyt ja pystyn hetken hallitsemaan itseäni. Sitten jo ajatukset laukkaavat päässäni, mieli harhailee, tokaisen jotain typerää ym. Pitäisi käydä suihkussa. Iho haisee mökille.

Amassados, katselen ikkunasta ulos auringonpaistetta ja mietin mitä sinulle nyt kuuluu. Toivottavasti en kartoittanut sinua eilisellä synkkyydelläni. Minusta on mukava kuulla sinun hyviä kuulumisia, ne piristävät minua.

Palataan🙂🌻

Amassados, kiitos ystäväni, kun kirjoitit niin kauniisti ja myötätuntoisesti! Luin eilisen vuodatukseni ja huomaan, että se oli epävakaan ja poissa tolaltaan olevan ihmisen vuodatus. Osittain totta ja osittain harhainen. Kiihtyneessä tilassa minulla on taipumus saada asiat kuulostamaan dramaattisemmalta, kuin totuus on. Minua hävettää, että olen parjannut miestäni noin. On totta, että hänessä on huonoja puolia, kuten kenessä tahansa, mutta onhan niitä hyviäkin tosi paljon. Mutta, ne muutama huono puoli kun tulevat esille niin tietyssä mielentilassa en tahdo kestää niitä. Ne piirteet muistuttavat minua liikaa elämäni traumoista. Sitä en anna koskaan anteeksi, että hän ei antanut minulle takaisin syntymäpäivälahja-rahojani, jotka äitini antoi minulle lahjaksi. En saanut käyttää niitä omiin tarpeisiini. Ja yhä vielä mies on sitä mieltä, että ne rahat kuuluivat talousmenoihin. No, antaapa olla. Joku päivä vielä "kostan" sen. Ja hellyyden puute.. Kyllähän hän halaa joka päivä, aamulla tuo kahvin minulle yöpöydälle, tekee ruoat, auttaa siivouksessa ym. ym. Mutta, haluaisin enemmän hellyyttä! Tästä on keskusteltu aikoinaan paljonkin. Mies on sanonut, ettei osaa olla hellä, ei ole tottunut olemaan hellyyden kohteena tai antamaan hellyyttä. Lisäksi tiedän, että miehen kotona hänen isänsä on korostanut, että miehen tulee olla perheestä huolehtiva (siis aineellisesti) mutta ei saa olla mikään tunteileva tai hempeä. Sitkeyttä, periksiantamattomuutta, äijämäisyyttä ja sitä, että oikea mies ei valita, eikä tunteile niin sitä on korostettu. Mies puhuu isästään "Äijänä" vieläkin, syvää ihailua äänessään. Miehen isä on myös ollut tuurijuoppo. Työnarkomaani. Äiti on ollut hiljainen, marttyyri, työmyyrä. Miehellä on monia hyvin vanhanaikaisia käsityksiä perhe-elämästä ja miesten ja naisten eroista. No, onhan hän pian 52-vuotias. Ehkä tavat ja ajat on olleet erit. Huomaan, että mies ei osaa ilmaista välittämistään kauniisti edes tyttärilleen. Kaikki on vähän rehvakasta tai sellaista, ettei tytöt nyt vain ajattele, että isä olisi joku luuseri. Mies on ihan nuoresta asti liikkunut "kaduilla", onhan se vankilatuomiokin ollut aikoinaan ym. Kovia juttuja ja luulen, että mies on aina joutunut olemaan se "kova jätkä", eikä osaa muuta olla.

Ja sitten, kun olin niin kauan syvästi masentunut ja mies silloin teki kaikkensa ja olisi halunnut mennä naimisiin ym ja minä en jaksanut edes ajatella ja torppasin kaikki ideat niin luulen, että siitä on jäänyt katkeruutta. Ajoittain olen ollut masentuneena kova kontrolloimaan ja määräilemään asioita ja tiedän, että se on toisesta ahdistavaa. Joskus päissään on sanonut, että olen tosi hankala tyyppi, mutta hän rakastaa minua silti. Tiedän, etten ole mikään helppo ja siitä tietysti tullut katkeruutta, kun mies ei ymmärrä mikä johtuu mt-ongelmistani, että en ole tahallaan v-mäinen esim silloin kun olen kieltänyt hänen tyttäriään tulemasta meille kylään.

Nyt kun mietin eri mielentilassa asioita niin näen meissä kummassakin ongelmia. Olemme yhdessä. Emme halua erota. Meillä on paljon hyvääkin. Aika näyttää mitä tapahtuu. Tässä ketjussa on hankala selittää asioita niin, että niistä muodostuisi oikea kuva. Joten en jauha niistä pitempään. Mutta olen tiedostanut senkin, että jos tilanne menee kovin hankalaksi niin minun kannattaa erota ja etsiä uusi elämä. Ei välttämättä uutta suhdetta, mutta uusi itsenäisempi elämä. Mutta se ei tunnu olevan tämänpäivän asia. Ja nyt en edes haluaisi erota.

Nyt on parempi olotila. Kyllä se on tuo lääkkeen vähennys/vieroitus mikä aiheuttaa ja pahentaa oloa todella paljon. Välillä on ihan sekaisin. Olen napostellut niitä kuin karkkeja ja olettanut etten enääjäisi niihin koukkuun! Mikä pölvästi olen! Tottakait olen (taas) koukussa ja lujaa. Epävakaan ei ole hyvä kouluttautua päihteisiin, mutta valitettavasti myös päihdeongelmat kuuluvat läheisesti siihen. Viimeksi kun vieroitin itseäni kahden vuoden koukusta niin se vuosi oli yhtä helvettiä. Sen vuoksi olin vähällä tehdä itsemurhan ja jouduin osastolle. Nyt en ole yhtä lujassa koukussa, mutta melkein. Pakko vähentää asteittain ja vähitellen. Nopea riuhtaisu ei onnistu. Menee pää sekaisin🤕

Mutta on minulla masennustakin. Kaikki ei johdu lääkkeestä. Se on sitä epävakaan aaltoliikettä. Minulla on myös se kumma juttu, että kun menee hyvin pitemmän aikaa niin ikäänkuin turhaannun siihen, että menee "liian" hyvin ja koen sen rasittavaksi, väsähdän ja masennun. Ikäänkuin psyykeni ei kestäisi sitä, että minulla menee hyvin. Hirmu vaikea selittää, enkä itsekään oikein ymmärrä koko asiaa. Mutta ilmeisesti se on niin, että kun minulla menee hyvin niin alan suorittamaan sitä hyvää elämää niin voimakkaasti, että väsyn ja kuormitan itseäni.

Mutta, onneksi se eilinen kauhea olo on mennyt pois. Pelkäsin jo että se jää päälle. Nyt lopetan tältä erää.

Palataan Ystäväni🙂🌻

Tänään parempi olla. Olen siivonnut, käynyt lenkillä ja ollut energisempi. Valokuvannut ym. Luovuus nostaa päätään. Eilen otin yhden lääkkeen, tänään en ole ottanut. On ollut sateinen, lämmin päivä. Ihmeen hiljaista. Ei ketään missään. Olen nauttinut rauhasta. Ehkä ihmiset on mökeillä. Yleensä täällä on vilkasta, vaikkakin rauhallinen alue on. Ulkona on ihanan kaunista, kun kaikki kukkii. Koivu mennyt jo vissiin ohi, kun ei tule allergiaoireita. Tai sitten "siedätyin" mökillä, kun siellä on niin paljon puita. Oli pakko tilata puhelimella pizzaa kun ei ollut muuta ruokaa. Ei maistu oikein hyvälle.. Mieli tekisi marjoja ja jotain raikasta ja vähärasvaista. Olen periaatteessa nyt hiilarittomalla, vaikka nyt oli pakko tuo pizza tilata. Vettä olen juonut reilusti, sokerin heittänyt pois ym. Jospa se tästä taas lähtisi. Onneksi vaakan mukaan en ole lihonutkaan, mikä on mielestäni ihme, kun olen koko loppukevään syönyt myös herkkuja. Mökillä jopa muutaman munkin ja suklaata! Kait siellä kuitenkin tuli sitten myös liikuntaa. Kaivoin tänään käsipainot esille ja tein muutaman sarjan. Tekisi mieli alkaa kasvattamaan lihasta läskin tilalle. Joo, varmaan jääkin vain ideaksi, mutta silti.. Nuorempana tuli jonkin verran lihaskuntoa treenattua ja niitä haukkareita on tullut ikävä.. En nyt mikään Körmy haluaisi olla, mutta olisi kiva pitää hihatonta paitaa/toppia niin, että lihakset näkyisi. Eikä pelkästään läskikannut. Ja muut läskit. Olen nykyään pelkkä Tissi. Tarkoitan, että ennen miehet katsoivat ensin ihaillen kasvojani, hiuksia ja muuta vartaloa sitten. Nykyään vilkuillaan ainoastaan tissejäni ja tulee olo, että muu olemukseni on ihan ruma kun vain keikkuvat tissit kelpaa tuijotettavaksi.

Pidän itseäni heterona, mutta kun söin pizzaa ja vilkaisin ulos niin meinasin vetää sen pizzan väärään kurkkuun. Näin leikkikentällä niin uskomattoman kauniin ja suoraan sanottuna seksikkään nuoren naisen, että oli pakko tuijottaa. Kyllä voi nuori, sopivasti treenattu tyttö olla kaunis. Varmaan tämä kuulostaa ihan sairaalle, mutta varsinkin peppu ja pitkät, paksut hiukset ja tyttömäiset kauniit vaatteet saivat minut melkein lumoutumaan. En tietenkään ajatellut mitään seksuaalista. Se tyttö vain oli niin uskomaton! Ja näinkö minusta sitten tulikin puuma-lesbo?! (Nauraa räkättää..)!!! No niinpä niin, enpä usko. Nimittäin siksi..että minulla on mielessä vieläkin se eräs politiikan piireissä pyörivä mies. Komea ja karismaattinen. Joka tykkäsi minun kuvista facessa (joo, lapsellista) mutta en voi sille mitään että tunnen olevani vähintään ihastunut siihen mieheen. Olen katsonut yhä useammin hänen kuviaan ja lukenut urastaan, katsonut kaikki uutiset missä hän on ym. Vähän kuin teininä oli ihastunut johonkin rock-tähteen. Tuo mies on minulle kaukainen ja saavuttamaton, joten voin turvallisesti olla ihastunut. En ole ollut ihastunut sen jälkeen kun koin järisyttävän rakastumisen mieheeni 6 vuotta sitten. Onhan se ihanaa haaveilla ja tuntea, ettei ole aivan "kuiva" mummeli vielä. Varmasti olen sekaisin. Haaveilen poliitikosta vieraasta miehestä ja tuijotan nuorta naista.. että silleen.

Facessa olen saanut lesbonaisilta paljon yhteydenottoja. Isot rinnat kiinnostavat heitä. Kerron kyllä, että olen varattu ja hetero. Tai lukeehan se jo tiedoissakin, että minua kiinnostaa miehet. Mutta en nyt osaa hermostua niistä yhteydenotoista. Hehän vain ihailevat minua ja sehän on positiivista. Nuorempana ravintoloissa lesbo-naiset aina yrittivät iskeä minua ja se oli vähän sellainen vitsikäs asia silloin. Minussa on kait ollut jotain sellaista seksuaalisuutta, mikä on vetänyt puoleensa sekä miehiä, että naisia. En osaisi kuvitella itseäni naisen kanssa, siinä mielessä.. Mutta usein haaveilen, että joku kaunis ja hellä nainen juttelisi minun kanssa, antaisi minulle henkistä empatiaa ja hellyyttä, ehkä tekisi kasvohoidon tai hieroisi hartioita, ehkä silittäisi hiuksia ym. Minäkin voisin jollekin naiselle tehdä niin.

Yksi masennukseni aihe oli, että juuri se poliitikkomies on "kadonnut" jonnekin, en ole kuullut hänestä mitään kohta viikkoon. Kaipaan, että hän tykkäisi päivityksistäni ja kuvistani taas. Ehkäpä hän ilmaantuu taas joku päivä.

Palataan!🙂🌻

Hyvä, että olet jo päässyt pahimman yli, AK. 🙂🌻🙂👍 Masennuksessa rypeminen vie kyllä kaiken energian ja halun tehdä mitään, tai edes olla mitään. Olen viettänyt viime päivät hiljaiseloa, koska olen ollut todella kipeä. Siis sairastuin vakavasti ja jouduin lähes sairaalaan. Ei mitään mt-juttuja tai hermoromahduksia, vaan ihan rehellistä, fyysistä sairautta, joka alkoi kyteä kehossani lähes 2 viikkoa sitten ja tila vain paheni pahenemistaan. Se lienee minun rangaistukseni liian hyvästä ajanjaksosta. Menikin liian hyvin ja asiat tuntuivat sujuvan kuin itsestään, niin johan sitten täytyy sairastua ja tulla niin kipeäksi että muistaa taas paikkansa tässä yhteiskunnassa. Ettei ole mitään, koska ei ole työterveyshuollon piirissä eikä ole varaa kunnolliseen hoitoon, kunnollisilla lääkäreillä. Että on pohjasakkaa.

Texasin yliopiston psykologianlaitoksen tohtori (tai jotain sinne päin) puhui tänään eräässä tv-ohjelmassa itsetunnosta. Tutkimuksen mukaan minäkuva, itsetunto ja onnellisuus ovat sidoksissa toisiinsa. Mikäli minäkuva on vahingoittunut, se vaikuttaa itsetuntoon ja sitä kautta onnellisuuden tunteeseen. Ohjelmassa puhuivat myös siitä kuinka minäkuvan latistaminen, haukkuminen, kiusaaminen ym vaikuttavat jopa elämänmittaisesti ihmisen itsetuntoon ja jälleen kykyyn tuntea onnellista elämää. Allekirjoitan! Ei mene päivääkään ettenkö miettisi miten elämäni olisi voinut olla toista ellei alkoholi ja väkivalta olisi tuhonnut lapsuuttani ja nuoruuttani. Oikeuttani normaaliin lapsuuteen ja oikeutta tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty. Jälkimmäistä en ollut koskaan. Olin aina liian ruma, lihava, kovaääninen, poikamainen, keskinkertainen ja pettymys kaikin tavoin. Luulen, että olen ollut masentunut jo lapsena. Muistan itkeneeni sitä, että olen niin paha lapsi ja että kaikki muut on hyviä ihmisiä. Minä olen paha ja ansaitsen pahaa. Ei kai kukaan hyvää lasta hakkaisi? Äitini ei ymmärtänyt. Tuhahti vain, ettei käsitä ajatusmaailmani. En tiedä oliko hän tahallaan sokea vai eikö muka oikeasti ymmärtänyt mitä väkivallan pelossa eläminen tekee lapselle. Minusta tuntuu etten ehkä voi koskaan antaa anteeksi sitä, että hän hyväksyi kaiken tapahtuneen. Ironista kyllä molemmat vanhempani halveksivat suureen ääneen niitä koteja, joiden vanhemmilla ei ollut riittävän hyvät ammatit tms. Esim. luokkakaverini äiti oli töissä paikallisessa pubi/tanssiravintolassa ja se oli äitini mielestä niin surkea ammatti että hän kielsi minua käymästä tämän luokkakaverini kotona. Olivat kuulemma "huonoja ihmisiä ja huonoa seuraa". Nyt kun mietin asiaa, oikeastaan säälittää millä vimmalla äitini on yrittänyt pitää omia kulisseja yllään. Tehdä itsestään ja perheestään kiiltokuvaa kun todellisuus oli ihan muuta. Sääli etten voinut syntyä vaikka isäni veljen lapseksi. Siellä perheessä ei ryypätty. Kumpikin lapsista kävi yliopistot ulkomailla. Velattomasta rivitalokolmiosta muuttivat järjettömän isoon kartanoon lasten ollessa teini-ikäisiä. Rahaa on ollut ja sitä on edelleen. Minun isäni puolestaan ryyppäsi kaiken. Olisi juonut vuokrarahatkin ellei ne olisi ollut äidin takana. Meillä ei ollut koskaan rahaa. Ei vaatteisiin, ei harrastuksiin, ei mihinkään. Edes kuollessaan isällä ei ollut rahaa. Toisen siivellä asui, ja hyvin tämä uusi vaimo oli osannut isän rahat sijoittaa näkymättömiin.

Kattokruunusta kynnysmatoksi. Sitä se on minunkin elämänkaareni ollut. Harmi, että olin silloin taloudellisesti hyvinä vuosina niin tyhmä että luotin exääni ja luotin liikaa onneeni. Luotin siihen, että elämä kantaa. Ei kanna. Itse on oma tie raivattava tai voi alkaa katsella nukkumapaikkaa sillan alta.

Näin viime yönä taas unta exästä. Liekö hän on jälleen ottamassa yhteyttä minuun tai joku muu syy tulla uneeni? Unessa hän yritti saada minua takaisin. Hänellä oli kaksi koiraa huoneessaan ja valehteli ettei kumpikaan ole hänen. Tiesin toisen koiran kuolleen, mutta unessa se kuollut koirakin oli elossa. Hän yritti vakuutella minulle jotakin asiaa, mutta unessa tiesin hänen valehtelevan siinäkin päin naamaa. Yritti myös vongata seksiä. En antanut ja olin turhautunut hänen valheistaan ja halusin vain ottaa tavarani ja lähteä. Sitten hän alkoi taas haukkua minua ja pilkata kuinka luulen kenenkään ikinä voivan edes vilkaista puoleeni koska olen niin hullu jne. En meinannut päästä ulos sieltä huoneesta koska en yhtäkkiä osannut avata lukkoa. Samalla kun räpellän epätoivoisesti lukkoa auki, exä lähestyy minua uhkaavasti ja sylkee inhottavia lauseita suustaan. Herään henkeäni haukkoen paniikin vallassa ja kestää hetken ennenkuin tajuan sen olleen unta. 😯🗯️

Akku vetelee jälleen viimeisiään,,joten jätän pohdinnat tältä iltaa. Kumma miten yksi ihminen voi tuhota kerralla sekä minäkuvan, itsetunnon että onnellisuuden. 😑❓

Rakas Ystäväni, olen pahoillani ja järkyttynyt, että olet sairastunut. En tietysti tiedä, mikä on kyseessä, mutta onko asia nyt hoidossa ja lääkitys jokin siihen ja paranet?! Minulla tuli keuhkokuume mieleen. Jokin tulehdus. No, en arvaile. Sinä itse kerrot jos haluat. Minulla on nyt ollut pari päivää parempaa. Menkat alkoi eilen ja kuten arvelinkin oli pms-oireilua osa siitä "hermoromahduksesta" kun itkin sen päivän. Tietysti oli muutakin. Mutta nyt voi jo olla ilman jatkuvaa ahdistusta ja itkuisten ajatusten karkailua jopa IM-asioihin. Olen eilen ja tänään pystynyt suoriutumaan kotitöistä ja käymään kävelyllä, hieman harrastamaan luovaa. Puhuin äidin kanssa melkein tunnin puhelun. Minun vierailu piristi äitiä henkisesti tosi paljon ja lupaus siitä, että tänä kesänä tulen vielä uudestaan, enkä koskaan enää ole niin kauan käymättä kuin nyt meni. Äiti on ansainnut parempia vanhuudenpäiviä, kuin yksinäisyyden ja jatkuvan huolen minun asioistani. Äidille en enää ikinä puhu mitään IM- houreita. Ei hän niitä enää kestä. Itku tuli kurkkuun, kun vierailulla katsoin hänen jo hieman ryppyisiä kasvoja ja huolestuneita silmiä. Hän on ollut niin yksinäinen ja vuosikaudet pelännyt, että kuolen tai teen IM. Olen ollut järjettömän itsekäs höpöttäessäni äidilleni ja miehelleni jatkuvasti IM-asioita. Nyt tajuan sen. Tästä lähtien puhun vain ammattiauttajille jos sellaista tulee mieleen.

Minäkin mietin yhä uudestaan, millaista elämäni olisi ollut ja millaiseksi se olisi muodostunut ilman henkistä ja fyysistä väkivaltaa, itsetunnon systemaattista polkemista, rankkaa koko peruskoulun kestävää kiusaamista, syrjimistä, nimittelyä. Eihän herrajumala sellaisissa olosuhteissa voi kasvaa tasapainoista ihmistä. Meidän suvussa on paljon taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä tai ollut, alkavat olla jo mullan alla suurin osa. Mutta, kaikki jollain tavalla henkisesti "tuuliajolla", ahdistuneita, yli itsekriittisiä, itsetuhoisia. Häiriintyneitä. Näin ongelmat ovat siirtyneet sukupolvesta toiseen. Esim väkivalta. Äidin kotihan oli täysin sairas. Osaksi noita ongelmia hän siirsi minuun. Ei ilkeyttään, mutta kärsi myös mt-ongelmista. Oli rahallisia vaikeuksia, työpaikkakiusaamista, minä "vaikea" lapsi oirehtiessani, sukulaisten painostus ja kiusaaminen, yksinäisyys, yksinhuoltajuus ym. Minä olin myös aina liian jotain.. Liian poikamainen ( minähän halusin olla poika ja inhosin nukkeja ja tyttöjen juttuja) liian villi ja raisu, liian totinen, liian omituinen, en tarpeeksi kaunis tai suloinen prinsessamaisella tavalla. Muistan, että olin usein hämilläni ja yksinäinen. En ymmärtänyt miksi en koskaan osaa tehdä mitään oikein. Miksi minua haukutaan ja rankaistaan kaikesta. Usein menin yksin jonnekin puun alle tai piilouduin navetan vintille ja päätin olla siellä kunnes kuolen. Eli siis masentunut olin minäkin. On varmaan vaikeaa olla normaali iloinen lapsi jos saa pelätä tulevansa pieksetyksi milloin vain. Säälin sitä pientä ahdistunutta tyttöä mielessäni. Jos se tyttö nyt ilmestyisi eteeni mustelmat pienessä vartalossaan niin tekisin kaikkeni, että pelastaisiko hänet. Tytön, joka oli oikeasti kiltti, herkkä ja ihan fiksu, mielikuvituksekas. Jos tulee pitkän päivän jälkeen innoissaan kotiin ja äiti sanoo kyllästyneellä äänellä "siinäkö sitä taas olet, rukoilin että olisit edes jäänyt auton alle, ettet enää olisi riesana". Siihen sammuu ilo ja sydän pakahtuu hämmennyksestä, pettymyksestä ja huonouden tunteesta. Miten äiti voi vuosikaudet hokea, että toivoo lapsensa kuolemaa? Ei kait kukaan lapsi kestä sellaista murenematta. Sitten taas yhtäkkiä olinkin niin rakas ja tärkeintä maailmassa, ja äiti oli hellä ja tunsin että hän on hyvin ylpeä minusta, kehui kaikille ym. Ja sitten taas yhtäkkiä suunta kääntyi. Äiti on sanonut, ettei hän osaa vielä tänä päivänäkään sanoa miksi on niin käyttäytynyt. Kyseessä on tietysti joku mt-ongelma. Varmasti persoonallisuushäiriö, ehkä sama epävakaa kuin minullakin.

Tunnistin itseni täysin tuosta professorin jutusta, mistä kirjoitit. Sekin on hassua, että ne hetket kun sain olla lapsena ja nuorena ihan vieraiden aikuisten kanssa tekemisissä. He olivat aina sitä mieltä, että olin nätti ja fiksu lapsi ja minä tietysti ihmettelin miksi he sanovat niin ja kotijoukot täysin päinvastoin. Kaikki oli hyvin ristiriitaista. Tätini häiriintynyt juoppo raivohullu väkivaltainen mies usein "huijasi" minut tekemään jotain "tyhmää" ja sitten nauraa hekotti täysillä kaikkien kuullen, kuinka tyhmä idiootti pentu olen, kun menin lankaan taas. Ja minä kuuntelin sitä itku kurkussa ja pää painuksissa. Jos nyt näkisin jonkun aikuisen kiusaavan lasta niin, varmasti vetäisin päin näköä ja haukkuisit alimpaan helvettiin! Anteeksi vain, mutta raivo nousee sitä ukkoa ajatellessa joka tuhosi suuren osan elämääni. Teini-iässä loppui tyhmäksi haukkuminen ja pieksäminen. Alkoi seksuaalinen ahdistelu. Siitä en halua kirjoittaa. Teininä olin aivan hajallaan. Aggressiivinen, masentunut, itsearvostus nollassa, itsetuhoinen, alisuoriutuja, päihteet ja seksuaalinen holtittomuus. Kuka tahansa, joka kehui minua kauniiksi sai minut mukaansa. Siitä sitten tuli h-kirjaimella alkava lisänimi.

Sitten tuli romahdus, itsemurhayritys ja alkoi laitoskierre. Kävin läpi yli kymmenen sijoituspaikkaa. Sielläkin näki paljon pahuutta. Väkivaltaa. Seks hyväksikäyttöä. Vaikka mitä. Mutta ei niistä nyt jaksa enempää.

Minä myös olen ajatellut tänään, että mikä laki se on, että kun vähän aikaa elämä hymyilee niin varmasti ilmaantuu jonkin ajan päästä jotain pahaa, joka torppaa sen pienen onnen. Se on aina niin. Se vain menee niin. Kun yksi asia onnistuu niin seuraava menee päin honkia. Eikä kyseessä ole mitkään pikkuasiat vaan aina jotain tosi traagista. Kohtalokasta. Mietin miksi joillekin ihmisille ei koskaan tapahdu mitään pahaa. Kaikki onnistuu aina, eikä mitään pahempaa tapahdu koskaan. Tietysti en toivo muille pahaa, mutta ihan vaan ihmettelen.

Minun on turha haukkua miestäni. On totta, ettei hän osaa olla hellä, eikä tarpeeksi romanttinen minun makuun, ja vei lahjarahani. Mutta facessa on paljon porukkaa, joiden miehet hakkaavat, pettävät, juovat, haaskaavat rahat, lyövät lapsia, huorittelevat ja haukkuvat vaimojaan jatkuvasti, eivät koskaan tee kotitöitä, valehtelevat solkenaan ym. Minun mies on hyvä mies kuitenkin. Tekee ruoan joka päivä (hyvää ruokaa), osallistuu kodin hoitoon (imuroi, pesee pyykit, hoitaa astiakoneen, vie roskat, pesee lieden) hoitaa laskut (ikinä ei ole jättänyt maksamatta laskuja tai vuokraa) hoitaa auton asiat, sanoo joka päivä rakastavansa, halaa, toivottaa hyvät yöt ja hyvät huomenet, viihtyy aina kotona, varmistaa minulta miten haluan asiat tehtävän, minulla on aika paljon sananvaltaa, on mukautunut oikkujeni mukaan usein, kun meikkaan ja pukeudun paremmin niin katsoo ihaillen ja kommentoi myös, ei jätä minua koskaan (tiedän sen). Hän on hyvä suomalainen perusäijä. Lisäksi ei koskaan haise hielle tai paskalle, on komea, sängyssä olisi hyvä jos pelit pelittäisi. Lisäksi tiedän, että ilman miestäni olisin onneton ja itsetuhoinen. En osaa olla itsekseni. En ole koskaan osannut. En osaa huolehtia itsestäni kuin normaali aikuinen.

Poliitikko oli käynyt tykkäilemässä päivityksistäni. Se tuntui kivalle. Olen tainnut ihastua häneen. Hän on päiväuni, josta saan lohtua elämääni. Koskaan en uskaltaisi häntä tavata, näyttää läskejäni ellen sitten laihdu. Siinäpä motivaatiota. Facessa olen suosittu ihminen. Se naurattaa. Saan siitä kieroa mielihyvää. Kukaan ei tiedä millainen persaukinen läski luuseri olen oikeasti. Minua naurattaa se. Joskus kyllä tunnen myös huonoa omaatuntoa. Mutta olkoon se minun huvitukseni elämässä. Suorastaan en valehtele mitään koskaan, mutta saan elämäni vaikuttamaan hohdokkaammalta kuin se todellisuudessa on. Vaikka niin kait siellä moni muukin tekee. Siihen suosioon jää koukkuun, kun ei oikeassa elämässä ole mitään.

Nyt on lopetettava. Toivon, että paranet pian Amassados. Minäkin olin pari päivää sitten IM partaalla ja niin onneton kuin olla voi. Nyt taas paremmin. Kohta ehkä tosi hyvin. Tulee vauhdikas kausi. Sitten taas romahdus. Sitähän tämä epävakaa elämä on. Sitä se on niin kauan kuin elämää riittää. Olen sen jo hyväksynyt. En jaksa tapella vastaan. Yritän vain nauttia joka ikisestä pienestä, hyvästä hetkestä.

Palataan🙂🌻

Mulla on taas paska päivä. Heräsin niska täysin krampissa. Sitä enemmän se tympii, että olen yrittänyt joka päivä venytellä niskoja, ettei ne olis jumissa, käynyt kävelyllä ym. Punttien kans vahvistanut niskalihaksia. Ja ei, kun taas koko niska krampissa. Että mä inhoan tätä mun kroppaa, kun ei päivää mene ettei jotain vaivaa. Aina jotain! Muutenkin taas jotenkin tosi tyhjä ja alakuloinen olo. Mies onnistui saamaan parikymppiä. Kävi kaupassa, eikä tietystikään voinut tuoda yhtään ainoaa suklaapatukkaa tai muuta hyvää, vaikka tässä on jo viikon kärvistelty. Tietysti ruoka on tärkeämpää, mutta tapana on ollut jotain namua tuoda. Ajattelin, että en pyydä tuomaan. Tuo jos tuo. Ei tuonut. Näköjään en sitten ole ansainnut mitään hyvää vaikka itse suon hänelle ostaa kallista tupakkaa vähistä rahoista. Ei enää mitään huomionosoituksia minulle. Tekisi mieli huutaa ja raivota kunnolla. Mutta en tee niin. Olen jäätävän hiljaa. Se on paljon pahempaa ja saa hänet pian huomaamaan, että teki virheen. Kuulostan ihan hullulle ja varmaan olenkin.

Kipeä niska jo saa huonolle tuulelle. Muutenkin synkkä olo. Aurinko paistaa ikkunan takana, mutta se ei ilahduta. En halua mennä ulos. Sateiset päivät oli paljon kivempia. Tunnen itseni taas niin yksinäiseksi täällä istuessani. Itku kuristaa kurkkua. Tekisi mieli vain hajota palasiksi ja häipyä tuulen mukaan. Havahtuisi sitten jossain toisessa, paremmassa todellisuudessa.

🙂🌻

Ja taas ehdin suuttua ennen kuin asialle löytyi selitys. Mies tajuaa minua hyvin. Olin ihan hiljaa ja yhtäkkiä hän tuli makkarin ovelle ja sanoi, että ruokaostoksista jäi vain 20cent ja sillä ei saanut sitten suklaapatukkaa. Vähänkö mua nauratti. Arvasi siis, että mökötän siksi, etten saanut suklaata. Sanoin, että ei se nyt niin tärkeää. Mies mietti, että jos palauttaisi Lidliin pulloja niin saisi niillä suklaapatukan sieltä minulle. Mua nauratti ja sanoin, ettei tarvi sinne lähteä. Sanoin, että suutuin siksi, kun luulin, ettei hän ollut kaupassa edes ajatellut asiaa. Mies sanoi, että tietenkin hän ajatteli, mutta osti mieluummin pari purkkia viiliä ja marjasekoituspussin minulle, kun kerran pidän niistä ja marjapussista syön monta kertaa. No joo, onhan se järkevää. Ja kahviin toi kermaa. Sekä kanankoipipaketin, huomiselle Uunimakkaraa ym. No, en ole enää siitä vihainen. Raikkaat marjat viilin päällä maistuu hyvälle ja kahvi kermatilkalla. Onhan sekin jo jotain.

Jotenkin tympäisee tuo auringonpaiste. Ihmisiä menee ohi lyhyet shortsit naisilla jalassaan. Hoikkia, sporttisia. Minä näyttäisin lähinnä kamalalta shortsit jalassa. En halua mennä tämmöisinä päivinä mihinkään, kun en halua tai voi olla puolialasti. Olen myös huomannut, että kellään naisella, joita näen täällä, ei ole suuret säkkimäiset rinnat, kuten minulla. Heillä on niin hoikat vartalot, että kuppikoko arviolta jotain B keskimäärin. Mutta harvoinpa se timmissä, hoikassa vartalossa enempää onkaan. Täällä kaikki on sporttisia. Se on sitä nykyajan muotia. On hoikkia lihaksikkaita, merkki fitness-vaatteet ym.

Sain imuroitua, en tiedä saanko muuta tänään tehtyä. Huomenna valmistautuminen mökille lähtöön ja keskiviikkona sinne. Ihan kiva sittenkin lähteä täältä kaupungista pois kun helteet taas alkavat.

Toivon, että paranet pian🙂🌻

Päivästä on muodostunut tosi huono, vaikka olen yrittänyt tsempata. Niskaa ja hartioita särkee, vaikka olen ottanut lääkkeitä. Mutta tapahtui taas jotain joka katkaisi kamelin selän ja pudotti minut itkuun ja synkkyyteen.

Tiedän, että minulla on tosi huono itsetunto ja olen sairaalloisen mustasukkainen. Ollut aina ja tietysti johtuu tuosta olemattomasta itsetunnosta, jota buustaa vielä miehen piirre varoa koskaan kehumasta minua tai mitään tekemistäni. En viitsisi kirjoittaa tätä edes, kun kaikki luulevat, että olen täysin hullu, miestäni kyttäävä raivohullu. Tosin voinhan ollakin, silloin kun olen epävakaana. No, tapahtui, että mies istui parvekkeella tupakalla. Satuin juuri pyyhkimään pölyjä ikkunalaudalta ja näin nuoren, vaaleatukkaisen, (yli)laihan ja muotivaatteisen naisen kävelevän pitkä ponnari heilahdellen tuossa lähipolulla. Mies ei tiennyt, että näen ja ei nyt ihan tuijottanut, mutta seurasi katseellaan jonkin aikaa sitä naista. Sitten huomasi minut ikkunassa ja käänsi nopeasti päänsä eri suuntaan. Valitettavasti olin jo nähnyt hänen intensiivisen katseen naista kohtaan. Seisoin tahallaan ikkunassa niin kauan, että nainen oli kadonnut näkyvistä. Mies tuli sisälle ja kysyin ihan tahallaan "oliko seksikäs nainen"? Mies muka esitti hölmöä, että "mikä nainen"? Sanoin, että se, jota katsoit. Kuulema ei ollut mitään katsonut. Sanoin, että kylläpä katsoit, kun satuin näkemään. Mies ei sanonut enää mitään. Myönnän, että käyttäydyn typerästi, mutta en voi sille mitään. Näitä tilanteita on ollut muutamia vuosien aikana ja joskus olen saanut oikein raivarin ja huutanut ym. Tiedän, ettei ole oikein kytätä toista. Minun seurassa ei (uskalla) katsoa, mutta katsoo kun luulee, etten näe. No, tiedän että monikin mies katsoo kun kaunis seksikäs nainen menee ohi, varsinkin jos on yksin, ettei oma puoliso ole seurassa.

Ensin tuntui, että alan raivoamaan. Tuli itku kurkkuun ja tosi huono olla. Olin kuitenkin hiljaa ja menin makuuhuoneeseen ja pistin oven kiinni. Oli pakko itkeä. Itkua on piisannut ja nytkin niin itkuinen ja masentunut olo. Muistan pari vuotta sitten. Olimme kaupassa. Minulla oli vakava masennus päällä silloin. Olimme leipähyllyllä ja juttelimme eräiden vanhusten kanssa. Yhtäkkiä näin, kuinka hyvin pitkä, todella laiha, pitkähiuksinen blondi, pitkät sääret ja vaatetus suorastaan pornon tasolla tuli kauppaan sisälle ja käveli ohitse. Mieheni tuijotti tätä naista lähes haltioituneen näköisenä muutaman sekunnin ajan. Tilanne on syöpynyt mieleeni. Tunsin hajoavani siihen paikkaan. Muistaakseni aloin itkemään ja kiukkuisesti tenttaamaan mieheltäni mitä v*ttua hän tuijotti sitä horon näköistä akkaa lumoissaan. Mies kielsi katsoneensa.

Totuus taitaa olla, että mies tykkää nuorista, vaaleista ja luurangonlaihoista naisista. Eipä ihme jos ei pelit pelitä tämmöisen vanhan, väärän värisen läskin kanssa. Ja ei ihme, ettei minua koskaan kehuta. Ja ettei isot rintani miellytä. Muistan, kun suhteemme alussa mies sanoi, ettei tykkää isoista rinnoista. Ja tykkäsi kun olin laiha kuikelo. En ollut eron jälkeen ahdistukseltani pystynyt syömään puoleen vuoteen, niin olin tietysti luuta ja nahkaa. Sen jälkeen kun lihoin pari vuotta sitten alkoi myös miehen potenssiongelmat.Valitettavasti aika selvä yhtälö. Vaikka mies on vakuuttanut monia kertoja ettei vika ole minussa.

Kyllä tämä kesä varsinkin kaupungissa on helvettiä. Joka paikassa juoksee nuoria, laihoja ja puolialastomia naisia. Muutenkin masentaa niin itsetunto romuttuu vielä tämmöisen vuoksi. Tunnen vihaavani miestä. Olen itse ollut hyvin ymmärtäväinen ja pitkämielinen hänen "ongelmaansa" kohtaan. En ole koskaan tehnyt siitä numeroa. Eläm kuin selibaatissa. Seksiä on ehkä pari kertaa vuodessa nykyään. Eli ei mitään. Olen yrittänyt ottaa jopa huumorilla asian ja vitsailla siitä osoittaakseni miehelle, etten välitä asiasta. Eikä se nyt koko maailma olekaan tai ongelma edes jos mies huomioisi ja kehuisi minua, että itsetuntoni ei olisi aivan nollissa.

Tiedän mistä kaikki oikeasti alkoi. Siitä kun menin faceen. Se on miehellä ylitsepääsemätön asia. Että julkaisen siellä kuviani ja saan kehuja. Tästä on usein kännissä valittanutkin. Sanon aina suoraan, että jostainhan minunkin on huomiota saatava kun ei sitä kotoa koskaan tule. Mies on tästä kaunainen ja kostoksi ei kehu. Ja varmasti ihan oikeasti inhoaa läskejäni, mutta sen ymmärrän. Itse inhoan laihoja, saati pitkähiuksisia miehiä nin paljon et saan heistä inhonväristyksiä. Se on makuasia. Minusta sen voisi sanoa suoraan, eikä vakuutella ettei minussa ole mitään vikaa, kun kerran on.

Luin netistä kymmeniä keskusteluja, joissa naiset valittivat samaa ongelmaa. Oma mies ei koskaan kehu, ei huomioi ja vilkuilee (jotkut tuijottaa jopa puolison ollessa läsnä) nuoria, hoikkia naisia. Kaikki nämä naiset olivat ihan järkevän oloisia, varmasti ihan hyvän näköisiä ( moni ei edes lihava) ja masentuneita, sekä itsetunto palasina miehen käytöksen vuoksi. Jotkut miehet vielä tuijottivat pornoa lisäksi avoimesti.

Että semmoista. Olen syvästi loukkaantunut, enkä pysty esittämään että kaikki olisi hyvin, siis miehelle. Samalla tunnen itseni entistä surkeammaksi läskiksi, rumaksi, kyttääjäksi.

AK, näkemyksesi osui oikeaan. Onneksi kuitenkin näyttäisi, että tästä vielä toivun. Hitaasti, mutta kumminkin. En muista millon olen viimeksi ollut fyysisesti näin heikossa hapessa. Kirjaimellisesti. Ehkä silloin lapsen syntymän jälkeen kun iski yhtä aikaa rinta- ja kohtutulehdus. Olin kolme päivää tiputuksessa osastolla vajaa viikon vanhan vauvan kanssa. En oikein muista niistä ajoista mitään muuta kuin vihaisen yöhoitajan, jonka mielestä olin kai pelkkä riesa kun tulin keskellä yötä. Ja sekin oli minun vikani ettei saanut tippaa siihen käteen johon väkipakolla yritti, vaikka koitin sanoa ettei siinä ole kunnon suonta. Piti sitten rankaista sorkkimalla monta kertaa kunnes oli aivan raivoa täynnä ja haki toisen hoitajan. Että sellaiset muistikuvat on minun lapsensaannista... En osannut olla kunnollinen synnyttäjäkään niinkuin en ole osannut kunnolla mitään tässä elämässä.

Olen tehnyt päätöksen muutosta. Olen vitkuttanut sitä maaliskuusta lähtien antaen itselleni aikaa olla tässä syksyyn asti. Nyt olen kuitenkin intoutunut katselemaan asuntoja ja löytänytkin yhden, jota jo hain. Se vapautuu vasta 2kk päästä joten sopii suunnitelmiini hyvin. Muuttoasiaa on vauhdittanut Poju. Hänen läsnäolo tässä taloyhtiössä on käynyt sietämättömäksi. En haluaisi inhota häntä, koska on auttanut minua elämässäni eteenpäin ja tukenut erokriisissä jne. Silti minulla on koko ajan tunne, että ellen muuta tästä pois, olen jatkuvasti tarkkailun alla ja inhoan sitä kyttäämistä ja vahtimista. Poju olisi hyvä seuramieskin moneen menoon, mutta kääntöpuolella on omistaminen ja leimaaminen. Inhoan sitä kuinka yrittää merkitä minua omaisuudekseen jos olemme jossakin. On käytös sitten tiedostettua tai tiedostamatonta, en tykkää siitä lainkaan että minua yritetään lääppiä muiden ollessa läsnä, jotta muille tehdään selväksi "tämä on minun". Minä en ole kenenkään enkä ainakaan hänen! Raivo nousee pintaan kun ajattelenkin viime kertaista tilaisuutta, jossa olimme kun hänen oli pakko tulla viereeni seisomaan ja laittaa kätensä selkääni!!! Minä en halua olla hänen kosiopiirissään enkä halua niitä asioita, joita hänen mukanaan elämääni tulisi. En halua! Eikö se piruvie riitä että sen on sanonut ääneen monet kerrat? Miksi hän silti odottaa, että jokin aamu herään himoissani takaterassitouhuihin ja ryhtyäkseni äidiksi hänen järjettömälle kakaramäärälleen??? Ei tule tapahtumaan.

Tänään on ollut aktiivinen päivä ja tunnen taas hiipivän päänsäryn. Olen touhunnut aamusta lähtien, vaikka kunto on sellainen, että oikeasti pitäisi pysyä sängyssä. En kuitenkaan jaksa enää maata, sillä niskat on nyt jo jumissa huonosta nukkuma-asennosta. Olen joutunut vuoraamaan sängyn extratyynyillä, jotta happi on kulkenut edes jotenkin. Vaakatasossa ei pysty hengittämään lainkaan. Kävin tänään vaa'alla, joka näytti 2kg enemmän kuin 2 viikkoa sitten. En ole silti oikeasti lihonnut, sillä pienensin juuri eilen niitä ainoita farkkujani jälleen. Painonnousu johtuu kortisonista, jota menee nyt pillereinä melko isolla annoksella. Naama on turvonnut ilmapalloksi, joten nestettä kerääntyy ympäri kehoa. Onneksi ei ole pysyvä tilanne. Ruoka ei ole juuri maistunut, joten ihraa tämä painonnousu ei ole. Ärsyttää silti.
Mutta positiivista on se, että kun viimeksi kavensin ne farkkuni sisäsaumoista niin nyt avasin vyötärön ja leikkasin sieltä 5cm pois ja pienensin takapuolen kohdalta haarakoukusta melkein saman verran. Sen jälkeen ompelin vyötärön uudelleen ja nyt mulla on taas hyvin istuvat farkut. Köyhä kun olen, ei ole rahaa ostaa uusia. Sovitin yksiä kaapistani, Seppälän mallistoa koko 42. Matalavyötärö ja tosi kapea malli. Meni jalkaan, sain housut jopa kiinni. Kauniilta eivät silti vielä näytä koska maha roikkuu vyötäröllä. Mitä sillekin pitäisi tehdä, että katoaa?

Tulin hetkeksi sisälle. Olen ollut koko päivän ulkona auringossa. Väsyttää. Huomenna on taas monta asiaa hoidettavana. Olet mielessäni AK 😍☺️❤️☺️🙂🌻