Eilinen puoli päivää meni ahdistuksessa. Aloin tosissaan jännittämään sitä ensi keskiviikon terkkariin menoa, sitä B-todistusta varten. Mun psyk.tietoja ei näkynyt terkkarin koneella, kun soitin sinne. Ehdotettiin, että olen ehkä salannut tietoni. En ole. Soitin psyk.polille. Sama ehdotus. Mun olisi itse pitänyt viedä paperini (siis kaikki) lääkärille mukanani ja ensin keräillä ne pitkin kyliä. Tuli ihan toivoton olo ja soitin uudestaan terkkariin ja aloin vollottamaan puhelimessa. Onneksi siellä oli järkevä hoitaja puhelimessa, joka jutteli kanssani pitkään ja sai myös ne tiedot sieltä näkyviin. Purkasin hänelle tilannetta, että olen ahdistunut, kun sain "potkut" psyk.polilta ja tuntuu, kuin olisin yksin nyt ongelmieni kanssa ja etten koe ko.lääkäriä sopivaksi hoitamaan mt-asioitani. Tämä hoitaja sanoi, että kannattaa nyt mennä hänen luo, että saan sen todistuksen Kelaan menemään, mutta jatkossa voin vaihtaa lääkäriä, eikä minun ole pakko pitää omalääkärinä sitä venäläistä naista. Se helpotti jonkinverran. Mutta alan muutenkin jo tapani mukaan ahdistua siitä käynnistä ja kelaan sitä päässäni. Joudun ottamaan lääkettä, että saan ahdistavien ajatusten putken poikki. No, ehkä se menee ihan Ok, mutta sitä kun on krooninen ahdistuja.

Eilen kun olin puhunut pitkään hoitajan kanssa ja ottanut lääkkeen niin loppupäivä meni ihan hyvin. Tein kotitöitä ja illempana leivoinkin. Jos mökkitie olisi kunnossa niin menisimme sinne vapuksi. Mutta ei varmaan päästä. Huomenna käydään kaupassa ja ostetaan vähän vappuruokia, vaikka rahaa ei olekaan paljon, kun reissuun meni suurin osa. Bensaa sen verran, että jonkin lyhyen vappuajelun voimme tehdä. Minusta Vapun vietto noin tuntuu ihan kivalta. En koskaan juhli sitä sen suuremmin. Juhlin lähinnä kevättä. Kun en ole ylioppilas, enkä myöskään työläinen. Juhlin luonnon heräämistä.

Luova harrastukseni on nyt se, mikä antaa voimia ja uskoa tulevaan, edes hentoa uskoa. Olen alkanut tehdä sitä päivittäin ja muistan taas entisen ajan, kuinka paljon se toi sisältöä elämääni. Enää en tee sitä pakkomielteisesti, eikä minulla ole neuroottista kunnianhimoa sen suhteen. Teen kun huvittaa ja piste. Yritän myös olla vähemmän itsekriittinen, kuin aikoinaan. Mutta ulos en ole saanut itseäni raahattua. Liikunta on jäänyt ja se vaikuttaa vireystilaan. Liikaa tulee oltua koneella ja lihakset jumissa, väsyneenä. Ilmat on kyllä olleet ihan syvältä, joten siksikin olen ollut sisällä. Ja tuo tuulen mukana keuhkoihin tunkeutuva pöly ei houkuttele tien päälle. Mutta oikeastihan nämä on vain tekosyitä. Jos olisin innostunut niin menisin ulos. Luulen, että mieleni keskittyy niin siihen ensi viikkoon, etten vain pysty keskittymään muuhun.

Palailee taas🙂🌻

Hei AK. 🙂🌻

En ole kadonnut enkä unohtanut sinua, vaikka en ole saanut mitään kirjoitettua pitkään aikaan. Olen ollut kiinni vapaaehtoistyöni vuoksi eräässä isossa tapahtumassa ja se on vienyt kaiken ajan ja energian. En ole saanut enää kotona mitään aikaiseksi kun olen ollut niin väsynyt.

Mitä kuuluu? Miten tapaaminen venäläislääkärin kanssa meni? Olen odottanut joka päivä kuulumisiasi, mutta ei ole mitään kuulunut. Toivottavasti mitään dramaattista ei ole sattunut. Toivon sinulle aina vain hyviä asioita. Huonojen aikojen jälkeen ansaitset hyviä kokemuksia ja onnellisuutta. 😍☺️❤️☺️

Itse mietin eilen, etten muista enää miltä tuntuu olla ihastunut. Tai miltä tuntuu kun tuntee ylipäätään mitään. Poju aina toitotti rakkauttaan ja sitä kuinka rakastaa minua niin paljon. Se tuntui ahdistavalta. Rakkaus ei pitäisi ahdistaa. Tuli tunne, että olen jotenkin vajaa ja tunnevammainen kun en pysty tuntemaan samoin enkä vastaamaan näihin rakkaushehkutuksiin. Että olen jotenkin pilalla. 🙂🌻 Eilen sattumalta tapasin pitkästä aikaa erään ihmisen, jonka kanssa minulla on ollut jo vuosia kipinää. Siis siinä on ollut ihminen joka on saanut sisäisen naiseuden heräämään ja polvet tutisemaan. Nyt kun hän halasi minua lujasti ja suukotteli poskelle, en tuntenut mitään! Mihin on kadonnut kyky tuntea? Voiko SSRI-lääkkeet ja mirta viedä nämä tunteet pysyvästi? Ihan hirveää kun mikään ei liikahda sisälläni enää mistään asiasta. Tai siis tunnen kyllä iloa ja surua, ahdistusta ja väsymystäkin. Nauran jos joku asia on hauska, itken liikutuksesta tai ahdistuksesta, mutta siinäpä se. Ei kipinää. Ei himoa. Missä se on? Miksi kukaan ei sytytä? Olen myös miettinyt onko kukaan mies loppuviimein minua varten. Onko suuntautumiseni väärä? 20 vuotta sitten olin ihastunut erääseen itseäni 10 vuotta vanhempaan naiseen.

Ajatus seuranhausta tympii. En jaksa enää nelikymppisenä aloittaa kaikkea uudelleen ja yrittää saada itseäni hyväksytyksi toisen ihmisen mielessä. Olen hyväksynyt ajatuksen että olen yksin koko loppuelämäni. Se Erik, jonka viimeksi tapasin, ei ole facessa ja asuu parinsadan kilometrin päässä. Eli homma ei etene mitenkään hänen kanssaan ellei joku ihme tapahdu. Mihin edes tarvitsen miehen tai parisuhteen kun loppupeleissä haluan olla suurimman osan ajasta rauhassa, tehdä omia juttujani, olla hiljaa enkä puhua kenenkään kanssa. Olla erakko.

En ole nyt laihtunut, sillä olen syönyt liikaa valkoista leipää ja muuta hiilaripitoista kuten makaroonia, joka on halpaa. Onneksi loppukuu menee taas vähillä rahoilla niin ei voi ostella mitään ylimääräistä tai muutenkaan käydä kaupassa. Eilen minulla oli taas se perinteinen "olen läski ja ruma" -päivä. Ilmojen lämmetessä radikaalisti tuli eteen vaateongelma.

Kirjoita AK. Ikävä juttujasi.

Olen hieman levoton kun sinusta AK ei kuulu mitään. Toivottavasti et ole pimahtanut ja joutunut pönttölään.😮😑❓😐 Minulla oli eilen taas hermot riekaleina mutta tänään on vähän parempi päivä. Silti tuntuu etten saa otetta tällä hetkellä mistään. Odotan kesää ja toivon ajan kuluvan saadakseni jotain pohjaa ratkaisuille, joita on ihan kohta tehtävä asumisen suhteen. Huomenna käyn sossussa. En ole käynyt 20 vuoteen. Jännittää. Viime yönä en juuri nukkunut kun mietin sinne menoa. Hetken horteessa näin outoa unta, jossa oli mukana vapaaehtoistyöni väkeä. Minut haluttiin palkita eräästä hyvin tehdystä työstä ja sitten kun palkitsemisen aika oli, kaikki vain nauroivat ja pilkkasivat hyväuskoisuuttani. Palkitseminen olikin kusetusta, jotta saatiin hyvät naurut tyhmyydestäni. "Tässä on vuoden idiootti!"

Ei nyt oikein taas irtoa mitään järkevää tekstiä. Eikä kyllä järjetöntäkään. Oli sen verran kova viikko tuo viime viikko ja selvisin kaikista Rouva Inhottavan vittuiluista, että nyt on takki aika tyhjä. Rouva Hyväksikäyttäjä ei onneksi ollut siinä viime viikonlopun tapahtumassa. Se kaksikko on todella raskas. Elopainoa kummallakin 120 kiloa ja egot Euroopan kokoiset. Siinä jyrätään heikompi ihminen massalla ja mielipiteillä. Mitään ei voi sanoa vastaan. Tai ylipäätään sanoa.

Otan päiväunet. Katsotaan piristynkö.

Amassados, pahoittelut, että olet saanut odottaa kuulumisiani. Joudun nyt kirjoittamaan supernopeasti, kun puhelimessa virta vähissä. Olen elossa, kaikki ihan Ok (kait?) olen ollut keskiviikosta saakka mökillä ja lauantaina palaan kaupunkiin niin sitten kirjoittelen enemmän. Olet ajatuksissani Ystäväni☺️❤️

Olen kotona nyt ja täytyy sanoa, että olo on hirveä. En muista milloin olisin viimeksi ollut näin ahdistuksen lamaama. Makoilen sängyssä peiton alla ja silti palelen. Se johtuu ahdistuksesta. Kuten myös se, että pää tuntuu pullistuvan paineesta ja poksahtavan rikki. Ajatukset harhailevat ja pönttö on sekaisin. Olo, että on täysin pihalla. Minulle tällaisen olon tekee yllättävä järkytyksen laukaisema ahdistuspiikki.

Ennen kuin kerron, mikä aiheutti ahdistuksen, kelaan viimeviikkoja taaksepäin. Olen voinut erinomaisesti. Olen ollut lähes sellainen, kuin olin ennen parhaina vuosinani. Olen jaksanut olla somessa aktiivinen (oikeaa seuraelämäähän minulla ei ole), olen jaksanut ajatella ja osin toteuttaa omalta osaltani parannuksia parisuhteeseeni. Olen ollut luova ja toteuttanut itseäni harrastuksieni kautta ja nauttinut siitä. Olen toteuttanut uutta myönteistä suhtautumistani ja lähentymistäni mieheni tyttäriin. Olen ollut jaksava, tyyni ja myönteinen. Samalla, kun olen nauttinut kaikesta olen jo aavistellut, että minulla menee liian hyvin. Tuo on ihan kirjaimellisesti noin, eikä mitään sarkasmia. Elämässäni on aina mennyt niin, että useamman kuukauden hyvää jaksoa seuraa romahdus. Sen voi aiheuttaa, mikä tahansa tarpeeksi minua ahdistava ärsyke, yleensä jokin hyvin äkkinäinen, pelottava asia, jonka joudun yllättäin kohtaamaan ja näitä yllättäviä pahoja asioitahan on ollut koko elämäni täynnä. On jo sääntö, että jos tuntuu menevän liian hyvin niin silloin se on tyyntä myrskyn edellä.

Mökillä oli kivaa ja kaikki meni hyvin. Sain siellä ihan kivasti aikaan ja myös harrastin näitä luovia juttuja. Viikko meni nopeasti. Tietysti kaiken hyvinvoinnin lomassa on koko kevään ollut näitä ohimeneviä ahdistuksen aiheita, joista olenkin kirjoitellut. Eli aivan aluksi oli alkuvuonna niitä lääkäriasioita silloisen selkävaivan tiimoilta ja sitten vuosikontrollia perussairaudestani ym. Niihin liittyi ahdistusta silloin. Sitten oli se episodi, kun asuntomme irtisanottiin ja oli uhka joutua etsimään uusi asunto, joka sittemmin peruuntui. Se oli niin kova isku, että meinasin saada "slaagin". Sitten oli se jännitys mt-asioiden siirtymisestä terveyskeskukseen psyk.polilta.

Itse asiassa se terveyskeskusläynti oli 4.5 eli samana päivänä kun lähdimme mökille. Ja se käynti meni ihan hyvin, vaikkakin oli hieman kieliongelmia ja pari väärinkäsitystä, mutta tänään kun kävin läpi viikon postin ja myös postissa saapuneen B-lausunnon, joka olikin yllättäin ihan asiallinen ja hyvin kirjoitettu. Huomenna toimitan sen Kelaan. Ja samassa postissa oli tullut myös aika jo HUOMISELLE aamulle psyk.polille! Minähän pyysin tk-lääkäriä laittamaan minusta lähetteen sinne, että haluan takaisin sinne "hoitoon". Huomen aamulla siis hoidontarpeen arviointi siellä lääkärin ja hoitajan kanssa. Täytetty kasa itsearviointilomakkeita.

Mutta, siitä B-lausunnosta aiheutui minulle myös tämä ahdistus nyt. En ole tähän päivään mennessä halunnut lukea mitään vakavaan sairauteeni liittyviä raportteja tai B-lausuntoja ym. En ole halunnut tietää mitä niissä lukee. Ehkä tyhmää, mutta olen ajatellut, että lääkärinkäynnit riittävät minulle ja se mitä lääkäriltä kuulen. Että en tarvitse mitään nippelitietoa kaikista kauheuksista, koska tiedän ahdistuvani niiden asioiden läpikäymisestä. No nyt oli tämä tk-lääkäri B-lausuntoon lainannut kappaleita näistä sairauteeni kuuluvista raporteista ja sain tietää muutamia asioita, joita olen vältellyt tietämästä. Tosin nuo asiat olivat yllättäin myönteisempiä, kuin olisin osannut arvata. Mutta, kun olen tällainen pöpi, jonka kuukausien hyvinvoinnin voi kumota täysin yksi ainoa lause, jota ei olisi halunnut nähdä. Lause, jossa todetaan, että viimeisessä kontrollissa tammikuussa parin verikokeen arvot olivat "epäspesifisti" hieman kohollaan. Muistan, että kiinnitin huomiota silloin, että pari veriarvoa oli tosiaan lievästi kohollaan ja minua mietitytti ne, mutta koska sekä lääkäri, että hoitaja kehuivat veriarvojani hyväksi niin en sitten miettinyt niitä pitempään. Tiedän, että kumpikin arvo voi heilahdella lähes kaiken muunkin, kuin esim syövän uusiutumisen johdosta, mutta se, että ne oli kuitenkin lääkäri kirjannut lausuntoonsa sai minut nyt järkyttymään ja pelokkaaksi. Entäs jos sittenkin.. Muutenkin noiden vanhojen, traumaattisten asioiden joutuminen yllättäin silmieni eteen sai minut pois tolaltani. Olen itkenyt koko päivän ja vasta pari rauhoittavaa turrutti ahdistukselta ja epätoivoiselta ololta terävimmän terän.

Vauhkoontunut mieleni alkoi tietysti yhdistellä asioita. Ne pari veriarvoa, taannoinen selkäkipu, niskassa hiusrajassa oleva imusolmuke, jonka löysin tässä vähän aikaa sitten. Välillä se isonee ja taas pienenee. Tiedän, että syöpä imusolmuke harvoin pienenee välillä, mutta kuitenkin.. Taudin jälkeenkin minulle on tullut muutamia imusolmukkeita kaulalle, joita on tutkittu, eikä niistä ole mitään pahaa löydetty. Ja olen järkeillyt, että kun niistä pari on ollut jo kolmisen vuotta niin eiköhän olisi siinä ajassa tullut jo muitakin oireita? Mutta samalla olen löytävinäni jo kasan oireita tukemaan syövän uusiutumisen mahdollisuutta. On kutinaa (olen kuivaihoinen atoopikko) henkeä ahdistaa ( olen ylilihava) selkäkipu, jota ei enää ole ollut kuukausiin (se oli ischias). Hauta-arkun kuvat jo vilisivät silmissäni ja jopa IM ajatuksia tunki mieleen paniikinomaisesti. Ajattelin, etten jaksa enää tätä, pelkoa joka aina palaa hyvien aikojen jälkeen liittyen vaikka vähän viturallaan olevaan veriarvoon tai johonkin lääkärin yksittäiseen lauseeseen, joka jää päähäni pyörimään pakkoajatuksena ja nostattaa pelkoa jopa monen kuukauden ajan.

Mielessä pyörii kauhukuvat ja kuolemanpelko. Osa peloista on minulle tyypillisiä irrationaalisia pelkoja ja osa voi olla ihan todenmukaisiakin. Huomaan, että asiaa pahentaa nämä hiljattain sattuneet FB-kavereiden äkilliset menehtymiset. Ne pyörivät päässä päivittäin ja tunnen niistä surua ja ahdistusta. Välillä ajattelen, että oikein haluankin kuolla ja mennä sinne missä hekin nyt ovat. Ja sitten taas pelkään, että kuolen, kun kerran hekin ovat kuolleet. Näitä kuolemia on ollut viime kesän jälkeen jo viisi. Eli aika monta. Pyöritän niitä päivittäin päässäni. Olen myös nähnyt synkkiä unia viime öinä. Viime yönä näin ahdistavaa unta, että oli joulu. Minä olin yksin ja harhailin pimeässä aatto-illassa. Kaikki kohtaamani tutut ihmiset käänsivät minulle selkänsä, eivät olleet tuntevinaan tai sitten puhuivat minulle hyvin töykeän halveksivasti. Olin täysin yksin ja onneton. Joka paikassa oli pimeää ja lunta satoi. Kuljin kohti rantaa ja näin yksinäisen puliukon istuvan puistonpenkillä ja ajattelin ilahtuneena, että kun hänkin on yksin niin ehkä hän haluaisi jutella kanssani, mutta hän suhtautui hyvin tylysti. Lopulta seisoin aivan yksin autiolla rannalla pimeässä, lumessa ja katselin jäätynyttä merta. Tunnelma oli surullinen.

Tällainen ahdistuspiikki jos sitä ei saada hallintaan niin laukaisee vakavan, itsetuhoisen masennuksen ja aloittaa IM-fantasiat, jotka jatkuessaan konkretisoituvat suunnitelmiksi. En tahtoisi kokea sitä monen kuukauden helvettiä ja mahdollisia mielialalääkkeitä. Mutta nyt kun ajattelen temestan turruttamilla pehmeillä aivoilla niin tuntuu ihan hyvälle, että pääsen huomenna psyk.polille avautumaan ja ehkä pääsen sinne takaisin ja saan apua. Jos selittäisin kaiken saattaisi olla, että minulle ehdotettaisiin osastohoitoa. Sinne en mene. No, ehkä muutama päivä tulisi kuuloon, en tiedä.

Nyt en enää jaksa kirjoittaa. Lääke ja ahdistus saa veteläksi. Tk-lääkäri oli maininnut lausunnossaan minulla olevan huomattava keskivartalolihavuus.. aarrgghhh!! Ällöttävää lukea se paperilta. Hävettää. Tunnen itseni taas hirviöksi. Ruokahalu on mahtava! Voisin syödä vaikka mitä. Vaikea on pysyä kohtuudessa. Olen varmasti lihonut mökillä olo aikana kaikista grillimakkaroista ja höttöhiilareista, perunasta ja leivästä. Naamakin kuin ilmapallo. Pakko mennä vaakalle tänään.

Palataan huomenna kun olen käynyt siellä psyk.polilla🌻🙂🌻

Ihanaa AK, että olet hengissä. 😄 Minäkään en ole ehtinyt kirjoittaa nyt mitään kun on ollut niin vauhdikas alkuviikko. Lisäksi hermo menee kun yksi kissoista huutelee poikien perään ja laulaa täällä yötä päivää. Siitepölyt pitää pään tukossa ja olon alavireessä ja hitaana. Käyn jotenkin puoliteholla. Viikonloppuna on se eräs tapahtuma, jossa aijon ulkoiluttaa kesämekkoani. Harmi, että ilmat kylmeni. Sukkahousupolitiikka, käsilaukku ja kenkäasia on vielä auki. Onneksi voin ottaa autoon ison kassin, jonne voin jättää tavarat. Ajattelin lähteä korkokengillä (7cm korko), mutta en pysty olemaan niillä koko iltaa niin ehkä vaihdan matalampiin jossain vaiheessa. Onneksi on jo se mekko. Muuten tulisi vaatekriisi. Tavallaan olen innoissani lähtemään sinne tapahtumaan, mutta toisaalta kauhistuttaa. Rouvakaksikko on kumminkin paikalla päät yhdessä arvostelemassa pukeutumistani ja ulkonäköäni. Siitä parivaljakosta tulee ihan mieleen yläasteajat, jolloin olin koko ajan erään kolmikon kiusattavana. Välillä kiusaajia oli enemmän, 5-6:kin, mutta kolmikko oli aina sama. He johtivat touhua. Kun vaihdoin koulua, tilalle tuli toinen kaksikko: läskit kaksoset. Ilmeisesti vedän puoleeni tällaisia ihmisiä. Jokin minussa on vikana kun se laukaisee muissa halun syrjimiseen, pilkkaamiseen, kiusaamiseen ja jopa väkivaltaan. Onko niin, että loppujen lopuksi ihminen on laumaeläin, jossa heikoin yksilö poljetaan lauman pohjalle ja/tai ajetaan laumasta aavikolle kuolemaan?

Amassados☺️❤️ tsemppiä viikonloppuusi! Olet kyllä tosi rohkea, kun yleensä menet tapahtumaan, missä on noita kiusanhenkiä läsnä. Minulta jäisi menemättä. En kestäisi ollenkaan altistaa itseäni "kiusaamiselle". Vielä nykyäänkin jos joku ihminen jossain tuijottaa tai edes vilkaisee minua negatiivisen näköisenä niin sydämeni alkaa hakkaamaan lujemmin ja tulee epämukava olo. Kehon ja sielun muistoja kauheilta vuosilta, koulukiusattuna. Voisin kyllä sanoa, että olin myös kotikiusattu, kyläyhteisökiusattu, sukulaiskiusattu ym. Luulen, että tuo vuosien rankka kiusaaminen, kyttääminen, lyttääminen ja halveksiva ilkeys on pilannut elämäni. Olen usein miettinyt, että jos minuun olisi joka paikassa suhtauduttu hyväksyen ja kannustaen niin elämäni olisi taatusti muodostunut erilaiseksi. Olen ollut monen paskan kaatopaikka. Myös äitini on ollut kiusattu omassa lapsuudenkodissaan, sekä työpaikallaan. Ehkäpä kauniit, vahvat/herkät, omaperäiset ihmiset herättävät muissa uteliaisuutta, kateutta, vihaa ym. Ihan tavista ei kait koskaan kiusata. Se vaatii jotain erikoisuutta ja tyhmät ilkeät koulukaverit, joilla kenties tyhmät vanhemmat.

Minusta on omituista, että minne tahansa menenkin niin näyttää, että herätän aina huomiota. Aikuisena enimmäkseen positiivisella tavalla. Mutta vielä tänä päivänäkin. Läskinäkin. Ilmeisesti joku tavassani "olla läsnä". No en ymmärrä sitä. Kerran eräs ihminen sanoi, että olen valovoimainen, karismaattinen. No, ehkä hyvinä vuosinani olinkin. Vaikea kuvitella nykyään. Mutta jokin, joka kiinnittää huomiota. Itse luulen, että se on "henkisyyteni", jonkinlainen olevaisuuteni yhtä aikaa tässä ja henkimaailmassa. Ehkä se loistaa silmistäni, en osaa paremmin selittää. Olen kuin henkiolento, hah haa! Joo, ei ihme, että sain pikaiseen ajan psyk.polille, kun horisen tämmöisiä😎

Niin, olin tosiaan tänään aamulla siellä psykiatrian poliklinikalla. Minua oli yritetty tavoittaa. Lääkäri oli sairastunut, mutta saraanhoitajan kanssa juttelin tunnin. Uusi aika lääkärille on maanantaina. Sairaanhoitaja oli mukava ja oli jotenkin huojentavaa pitkästä aikaa jutella jonkun "hoitotahon" kanssa. On myös huojentavaa, että nyt ilmeisesti saan siirtyä takaisin tuonne polille, enkä jää terkkarin ja sen venäläisen terkkarilääkärin "hoitoon". Haluan, että minua kuunnellaan ja minut otetaan tosissaan. Tämä tapaaminen psyk polin lääkärin kanssa on osa "hoidontarpeen arviointia" eli ei ole vielä varmaa, mutta olen aika varma, että minut otetaan sinne takaisin. Yllättävän nopeasti asia eteni. Nyt on jo B-todistus Kelassa vetämässä ja toivottavasti menee läpi, kuten on aina mennyt.

Eilen oli tosiaan ihan hirveä päivä jo olo. Ahdistus oli jäätävää. Lääkkeellä sain itseni jotakuinkin "normitilaan", mutta tälle päivälle on jäänyt hieman hyytynyt tai masentunut olo. Minua myös nuo pölyt ja siitepölyt kiusaa. Kumma, että mökillä ei ollenkaan vaikka siellä olen puiden ympäröimänä. Siellä on puhdas ilma. Tämä kaupunkipoly ei sovi minulle, eikä kyllä miehellenikään. Hän on yskinyt ja joutunut tehostamaan lääkitystä. Mökillä hän pärjää minimilääkityksellä ja pystyy tekemään raskaita piha ja metsätöitä kaiket päivät. Minulla alkoi heti iho ärtymään täällä kuivassa ja pölyisessä ilmassa. Siivosin ja ilmankostutin hurraa koko ajan. Ei tämä ole ihmisen paikka. Ainakaan allergisten.

Ärsyttää, kun eilen puhelimessa äidin kanssa aloin itkemään, kun olin niin hajalla luettuani niitä kaikkia papereita ja hän selvästi huolestui olotilastani. Olen niin pitkään nyt ollut hyvällä mallilla, että äiti on jo tottunut siihen ja yhtäkkinen romahdukseni varmasti huolestutti häntä. Lisäksi olin pinna kireällä ja alennuin äksyilemään, kun jouduin useaan kertaan jankuttamaan äidilleni samoja asioita mitä hän ei ymmärrä lääkäriasioista ym. Pyysin kyllä sitten anteeksi. Mutta nyt minua tympii suunnattomasti se, että sillä tavalla näytin romahdukseni ja huolestutin hänet, kun hän on ollut ajatuksissa, että minulla menee jo paremmin. No, soitan huomenna ja kerron, että vointisi on taas "normaali". Jotenkin tavattuani vuosien päästä äitini ja tajuttuani, ettei hän ole enää nuori vaan ikääntyvä ja vanhuutta lähestyvä ihminen, minun pieni äitini, uurteita kasvoillaan. Niitä uurteita katsoessani en voinut välttyä ajatukselta, kuinka paljon äitiäni ovat rasittaneet minun asiani. Se, että oma, ainoa lapsi sairastuu vakavasti ja meinaa kuolla, on vuosikaudet masentunut ja puhuu jatkuvasti itsemurhan tekemisestä. Sen täytyy olla äärimmäisen hirveää. Ja olla vuosikausia, kuusi vuotta näkemättä lastaan. Minun mieli kolkuttaa kovaa syyllisyyttä nyt. Äiti on ansainnut paremmat vanhuudenpäivät. En voi enää jatkuvasti huolestuttaa häntä. Olen kuluttanut kaikkia läheisiäni vetämällä heitä mukaan ongelmiini.

Lisäksi inhottaa, että olen onnistunut tulemaan "suosituksi" facessa. En tiedä mitä on tapahtunut. Tykkäykset kuvistani ja jutuistani ovat nousseet räjähdysmäisesti. Ja minulla on hirveän vaivaantunut olo, kun en oikein tiedä mitä on tapahtunut. Toisaalta kivaa, mutta ahdistavaa. Narsistinen puoleni on tietysti jäänyt koukkuun koko hommaan ja minua inhottaa se. Tuntuu, että se joka on facessa ei ole oikea minä, vaikka yritänkin antaa elämästäni totuudenmukaisen kuvan, enkä feikkaa tai valehtele mitään. Mutta, silti mietin tarkkaan olenko silti luonut sinne itsestäni jonkun valheellisen unelmaminän? Huh, kauhean vaikeaa. Tuntuu myös että olisin saanut suosiota, jota en ole mitenkään ansainnut. Että ihmiset siellä ovat kuin lammaslauma. Kun yksi tykkää niin toinen tykkää myös ja kohta kaikkien on "pakko" tykätä kun olet tullut "kasvoksi" siellä. Hyi, jotenkin kamalaa.

Nyt täytyy alkaa nukkumaan. Tämän viikonlopun ja vielä ensi viikon elän "nälkäkuurilla", kun rahat on loppu. Mökille oli pakko ostaa aggregaatti, että siellä pärjää ja siihen menivät tämän kuun loput rahat. No jyrsin keitettyjä perunoita kylmänä ym. Täytyy kait taas laittaa romuja myyntiin. Unelmoin savulohesta ja vuohenjuustosta, avokadosta ja muista herkuista.. Ai niin. Nyt minulle on omasta pyynnöstäni varattu aika ravintoterapeutille. En tiedä onko siitä hyötyä, mutta menen kuitenkin. Tuntuu, että yksinään en pysty laihtumaan. Kävin vaakalla. En ole lihonut, enkä laihtunut. Mutta olo on turvonnut ja punkeromainen. Painoindeksin mukaan minulla on merkittävä lihavuus. Vituttaa...

Palataan🙂🌻

Tänään on ollut jotenkin toimeton ja valju päivä. Ulkona sateista ja harmaata. Alavireinen, osittain alakuloinen olo. Saattaa olla myös pms-oireita. Helposti tulee itku kurkkuun vähänkään liikuttavammista asioista ja sitä rataa. Tyhjä jakeskittymiskyvytön olo. Jotain mitättömiä siivoushommia saanut tehtyä, mutta en oikeasti mitään kunnollista. Kiinnostus liikuntaan mennyt kokonaan. Energiaa ei tunnu olevan siihen ja läskit tuntuvat painavan tonnin. Tänään ajattelin pitkästä aikaa, että on se kumma, kun en pääse näistä liikakiloista eroon. Alkaa ärsyttämään, että nykyään se, mikä minusta ensimmäisenä noteerataan on, että olen lihava ihminen. Siis Mv! Minäkö lihava!? En vieläkään tahdo tajuta, että kyllä, minä olen todellakin nykyään lihava. Painoindeksi 33 eli merkittävä lihavuus. Minä, joka ennen olin se liiankin laiha kuikelo. Jota aina epäiltiin, että syönkö edes koskaan mitään.. Ja vaikka söin hampurilaisia ja kermaleivoksia en lihonut. No, turha tästä aiheesta jauhaa enämpää, mutta kerron vain, että tympii. No, ravintoterapeutille on aika varattu. Katsotaan mitä siitä hyödyn.

Olen enimmäkseen lojunut tekemättä mitään, roikkuen facessa. Ei ole yhtään luova olo. On eräs julkisuudesta tuttu henkilö, johon tunnen jotain, ehkä ihastusta? Facessa käynyt tykkäilemässä minun kuvista. Jos olisin ulkoisesti kuin ennen antaisin palaa ja katsoisin mitä tulee. Nyt ei ole rahkeita. Kukaan siellä ei tiedä, että olen läski. Kuvat olen rajannut siten, ettei alaruumiini näy koskaan. Enkä voi tulla "esille". Siispä pakoilen, kunnes tapahtuu ihme ja joskus laihdun ja voisin tosielämässä tavata tuon Herra K:n. En ole jättämässä omaa miestäni, mutta olisi kiva silti tavata K ja keskustella, ehkä juoda kahvit ym.

Nyt ei irtoa enempää, olen tylsänä.

Palataan!

Olipa reissu, mutta tulihan tehtyä. Selvisin hengissä tämän kevään toisesta isosta voimanponnistuksesta, jossa joutuu pakosta sosiaalisten tilanteiden keskiöön ilman pako-ovea. Ja koska viikonloppua ei (ainakaan vielä ) seurannut henkinen romahdus ja masennus, luulen olevani pitkästä aikaa voitolla sairauteni suhteen. En ole parantunut, tuskin koskaan tulen olemaankaan, mutta pitkästä aikaa tunnen energisyyttä ja iloa. Raha-asiat on tosin edelleen aivan päin helvettiä, mutta ehkä selviän kesän yli jos elän niukasti. Sitten on pakko muuttaa pienempään asuntoon. Se voi olla hyväkin asia, koska asuminen Pojun kanssa samassa taloyhtiössä on ahdistavaa. Koko suhde muuttui ahdistavaksi kun muutti naapuriin ja nyt se on vielä ahdistavampaa kun emme ole enää millään tavalla "yhdessä". No, ei siitä sen enempää. Tulin kertomaan siitä tapahtumasta, jossa olin ja miten se meni.

Koko eilisenpäivän hermoilin miten laitan hiukseni, toimiiko asuvalintani, onko kengät oikeat jne. Kampaus ja meikki onnistuivat oikein hyvin. Olin mielestäni todella kaunis ja tämän parempaa naamastani ei vielä saa kun liikakiloja on kumminkin vielä reilusti pudotettavana. Asuvalintani oli tilaisuuteen onnistunut. Sain ihailua ulkonäöstäni ja kehuja. Se tuntui hyvältä. Päädyin laittamaan jalkaan ne 7 cm:n korkokengät, joissa hoikat sääreni pääsivät esiin. Yritin muistaa vetää aina seisoessa nilkat yhteen, jotta näyttäisin paremmalta, sillä normaalisti nämä läskireidet tekee sen ettei jalat ole kovin lähekkäin kun seisoo ja tällöin vaikutelma on tanttamainen kun jalat harottaa ja mekon alla on kaksi tukkia. Siispä nilkat yhteen ja pohkeet kiinni toisiinsa aina seisoessa ja olemus on hoikempi! Sukkahousuvalinta oli ainoa, joka ei osunut kohdilleen. Väri oli kyllä oikea, mutta muuten olo niissä oli tukala. Onneksi ei tarvinnut kävellä paljoa vaan enimmäkseen seisoin tai istuin. Tilaisuudessa otettiin paljon valokuvia, joten odotan kauhulla millaisia otoksia taas ilmestyy nettiin. Onneksi olen laihtunut vähän (10kg) niin tiedän näyttäväni paremmalta kuin 5kk sitten. Minun on laihduttava vielä reilu 6kg, jotta BMI on alle 30 ja voin alkaa hakeutua rintojen pienennysleikkaukseen. Odotan sitä todella paljon!

Suurta mielihyvää ja hienoista vahingoniloa tunsin kun näin Rouva Hyväksikäyttäjän tilaisuudessa. Hän on näemmä lihonnut entisestään ja paino taitaa kohta hipoa 150 kg:n tietämillä. Jopa Rouva Inhottava näytti hoikalta bestiksensä vieressä ja kumpikin on siis yli sadan kilon tonnikeijuja. Tiedän, että puhun heistä todella ikävästi, mutta tämä kaksikko on ollut minua kohtaan todella kamala viimeisen vuoden. Tai melkein 1,5 vuotta. Nyt alkaa olla pay back time kun saan itseni fyysisesti ja henkisesti siihen kuntoon etten enää suostu heidän kiusanteon kohteeksi. Huvittavaa oli, että Rouva Hyväksikäyttäjä pysytteli koko tapahtuman ajan taka-alalla, melkein oven ulkopuolella. Hänellä ei ollut ketään tukena, koska bestiksensä Rouva Inhottava oli valjastettu talkootehtäviin eikä voinut seisoa juoruamassa hänen kanssaan. Minä puolestani jouduin asemani vuoksi toimimaan koko tilaisuuden ajan melko etualalla, ihmisten edessä. Siitä oli hyvä tarkkailla kuinka epävarmaksi tämä ihminen muuttui kun ei saanut tukea mistään. Kukaan ei ollutkaan hänen kanssaan minua haukkumassa! Joten summasummarum: tilaisuus meni näissä puitteissa siis loistavasti ja olin hyvillä mielin. Harmi kyllä jalkani ei ollut hyvillä mielin oltuani 3 tuntia korkokengillä. Aamulla tuntui taas järkyttävä nivelsärky ja hermokipu tuossa "paremmassa" jalassa. Ilmeisesti seisoin jotenkin sen varassa enemmän kuin tuon valmiiksi huonomman jalan. Minullahan on siis jalkaterät aivan sököt ja toisessa jalassa isovarpaan tyvinivelen nivelrikko. Toiseen se on kovaa vauhtia kehittymässä. Jalat olisi pitänyt leikata jo ajat sitten. Leikkaustuomio tuli 5 v sitten. Jalkojenkin vuoksi minun on saatava loput ylipainosta pois.

Melkein unohdin! Aina täytyy olla joku ihminen, joka yrittää pilata hyvän tunnelman. Eilen, ennen tilaisuuden alkua eräs henkilö tuli tervehtimään minua. En ole nähnyt häntä pariin kuukauteen ja olin vilpittömän iloinen kun hän olikin tuolla tilaisuudessa. Hänkin oli aluksi ystävällinen ja tervehti, mutta sitten yhtäkkiä alkoi raivota minulle eräästä järjestelyihin liittyvästä asiasta koskien hänen puolisoaan, joka oli myös paikalla! Olin kuin puulla päähän lyöty. Ensin ollaan iloinen ja ystävällinen ja sitten seuraavassa sekunnissa tuleekin paskaa silmille ja haukutaan päin naamaa!!! Alko haisi vahvasti hänen hengityksestään. Eikä edes niin, että sitä kuppia olisi otettu vasta tilaisuudessa omasta taskumatista. Ehei, se oli vanhan viinan haju. Sellainen, että putki oli ollut päällä jo jonkun aikaa. Tiedänhän minä oikein hyvin mille sellainen ihminen haisee kun malli on kotoa. Siinäpä ilmeisesti syy miksi häntä ei ole näkynyt. Mutta käytös oli asiatonta. Yritin selittää hänelle miksi asiat on tehty niinkuin on tehty, mutta hän vaan raivosi. Juopolle ja humalaiselle on turha selittää mitään. Onneksi hän häipyi siitä jankuttamasta mutta paha mieli siitä minulle jäi. Puoli vuotta sitten olisin varmasti lähtenyt saman tien kotiin. En olisi kestänyt ollenkaan tuollaista haukkumista ilman kunnollista syytä. Tai oli syy mikä hyvänsä, käytös oli asiatonta. En kuitenkaan ehtinyt jäädä murehtimaan asiaa vaan tilaisuus vietiin läpi niinkuin oli suunniteltu. Tämä henkilö puolisoineen näkyi poistuvan paikalta hyvissä ajoin ennen tilaisuuden loppua, joten en tiedä millä mielellä oli. Nyt kun mietin asiaa, itselle tuli kurja olo. En olisi ansainnut tulla haukutuksi. En ollut tehnyt mitään väärää. Mutta ilmeisesti joillekin se, että nainen on vastuussa tietyistä asioista ja tekee päätöksiä, on liikaa. Niitä pitää tulla arvostelemaan ja haukkumaan.

Ulkona sataa ja on kylmä. Sateessa on se hyvä puoli, että se tuo siitepölyt alas ilmasta. Tänään on ollut helpompi hengittää. Tässä onkin ollut monta viikkoa tehostetulla astmalääkityksellä ja nenäsuihkeilla. Inhoan tätä vaihetta keväästä, vaikka muuten onkin mukavaa kun lehdet tulevat puihin ja alkaa vihertää.
Nyt täytyy poistua hetkeksi. Palaan illemmalla.
Olet mielessäni AK

☺️❤️☺️🌻🙂🌻

Amassados, ihanaa kun olit kirjoittanut😍 Tulin tänne juurikin katselemaan jos olisit jo ehtinyt päivittää viikonlopun kuulumisia sen tapahtuman suhteen. Ja tulin niin hyville mielin, kun luin, mitä olit kirjoittanut. Kummallista sanoa, mutta olen niin ylpeä sinusta, kuinka hyvin kaikki meni ja varmasti olet näyttänyt tosi kauniille ja ne pierupäät on nähneet sen! Se on niille pahinta myrkkyä. Ihan kuin itse olisin onnistunut, kun luin sinun hyviä uutisia. Se tarkoittaa sitä, että olet tullut minulle läheiseksi ja tärkeäksi. Ihailen valtavasti sitä, että teet tuollaista järjestöhommaa. Se olisi kait omakin haaveeni. Ensin pitäisi saada elämänsä ja itsensä psyykkisesti ja fyysisesti siihen kuntoon, että se olisi mahdollista. Olen miettinyt, että olen aivan liian lahjakas ihminen istumaan loppuikäni kotiseinien sisällä. Ei ole tarkoitus kuulostaa itserakkaalle vaan olen vain ilmeisesti tullut järkiini, ettei loppuelämäni voi mennä näin. Mietin, että kun vaikka tulevan "terapian" avulla saisin uusia näkökulmia elämääni ja asiani edistyisivät niin voisin harkita jonkin uuden opiskelua. Ainakin jotain, en tiedä vielä mitä. Sitten voisin osallistua joihinkin tilaisuuksiin, ihan vaikka tehdä siellä voileipiä ja keittää kahvia. Eräs poliittinen puoluejuttu olisi jo "ilmoilla", mutta tällaisena kuin nyt olen, tiedän etten voi mennä sinne. En ole valmis. Haluaisin myös elvyttää vanhaa ammattiani ja osaamistani siinä. Jos vaikka jotenkin pienimuotoisesti voisin tehdä sitä vielä.. Ajatuksia siis on. Nyt kun sain itseni taas "normaaliin" tilaan sen parin päivän romahduksen jälkeen. Huomenna siis menen sinne psyk.polin lääkärin juttusille. Olen varma, että minut kirjataan sinne jälleen asiakkaaksi. Ja hyvä niin. Olisin luullut, etten "tarvitse" mitään keskusteluapua, mutta kyllä minä tarvin. Tarvin ulkopuolisia ihmisiä antamaan minulle suhteellisuudentajua ja näkökulmia asioihini. Itse olen tullut sokeaksi tietyille asioille. Ilmeisesti myös itsetuntoni on niin huono, että vähättelee itseäni, enkä usko kykeneväni mihinkään, mikä ei taida olla ihan totta. Mutta tarvin suunnannäyttäjiä. Tarvin rohkaisua. Mutta en painostusta, koska silloin kaikki menee puihin.

Kuulostaa tosi oudolle, että kuvailemasi läskikaksikko suhtautuu noin veemäisesti muihin ihmisiin..Mitähän he luulevat muka olevansa?! Noilla kilomäärillä ei luulisi olevan pokkaa puhua yhtään mitään. Varmasti ovat hurjan kateellisia sinulle, ei tuollaista mikään muu selitä. Jotenkin kun intuitiivisesti tarkastelen asiaa niin saan vastauksen, että he ovat sinulle kateellisia, kun ajattelevat, että sinulla voi olla vielä mahdollisuuksia vaikka mihin. Sinulla on ilmeisesti ulkonäköä ja se on yksi asia. Sinulla on myös potentiaalia, kykyjä ja lahjoja ja he "pelkäävät" että saat itsesi taas iskuun ja saavutat elämässäsi. Minulle tässä samalla tulee päähäni intuitiivisesti kuva talon hirsisistä sisäseinistä. Tämä on vesistön läheisyydessä, joko mökki tai talo, johon näen sinulle vierailun tai pidemmän olemisen. Kun kysyn aikaa, sanotaan 4kk, sillä välillä. Tosin ajat voi heittää. Tai sitten se on talo, jossa tulet myöhemmin asumaan. Ei näytetä enempää. No niin ja se siitä.

Olen näemmä intutiivisellä tuulella, joten minun on syytä ottaa kynää ja paperia esille jos vaikka alkaa inspiraatiota pukkaamaan. Palaan kirjoittamaan tänne myöhemmin, joko tänään tai huomenna🌻🙂🌻

Ihanaa AK kun olit kirjoittanut. ☺️❤️☺️ Kiitos kauniista sanoistasi ja kannustuksesta. Liikutuin ja ihan tippa silmässä luin. Tiedän, että ymmärrät minua niin hyvin. Ihan kuin minulla olisi kaksoissisko joka tuntee elämäni ja kokee saman kuin minä. Se tuntuu hyvälle sillä hyljeksittynä, ei-toivottuna lapsena en koskaan saanut siskoa, jonka olisin halunnut. Jäin paljon muutakin paitsi. Ne asiat, joita itselleni toivoin, hankittiin veljelleni. Kaiken sain ostaa itse jos jotain itselleni halusin. Siinä yksi syy miksi olen koko aikuisikäni yrittänyt tyydyttää jotain tarvetta ostamalla itselleni kauniita tavaroita tai vaatteita. 15 vuotta sitten minulla oli 6 vaatekaappia! Kaikki täynnä vaatteitani. Pitkään kuljetin kaikissa muutoissa mukana jätesäkkejä, joissa nämä vaatteet olivat, kunnes 2 vuotta sitten eron jälkeisessä muutossa lahjoitin kaikki säkit ulkomaankeräykseen.

Miten sinun psyk.polin keikka meni? Minulla on vahva tunne siitä, että kun saat elämääsi tietyt tukipilarit (psyk.poli, harrastus, mökki) vakautumaan, sinäkin heräät henkiin ja löydät entisen itsesi. Meille tunnollisille ja herkille taiteilijasieluille on tyypillistä tehdä valtavasti töitä ja sitten uupua kun kokee jatkuvaa riittämättömyyttä. Kun siitä oravanpyörästä pääsee pois, ei siihen halua enää uudelleen joutua. Sinulla on kumminkin paljon annettavaa ja ihan kuten sanoit, menet hukkaan siellä neljän seinän sisällä. Tiedän, että pelkäät ottaa askeleita uuteen suuntaan, mutta kannustan sinua kuitenkin. Babysteps counts. Pienin askelin, asia kerrallaan. Aina voi aloittaa alusta ja palata lähtöruutuun jos joku asia ei toimikaan. Tämä oli minulla johtoajatuksena tammikuussa kun päätin laihtua. Laihtumisen myötä mielenterveys on ollut parempi. Voin paremmin. Jokainen päivä on parempi nyt kuin esim jouluna. Ja mikä parasta, olen itse tehnyt tämän. Sinäkin kyllä pystyt. Olethan saanut jo monesti hyvän alun.

Oletko kysynyt mieheltäsi mitä mieltä hän on jos laihdutat? Auttaako hän sinua laihtumaan? Voisiko hän kannustaa sinua enemmän vaikka lähtemällä ulos kävelemään kanssasi? Millaista tukea kaipaat mieheltäsi tässä asiassa? Olet onnekas kun sinulla on rakastava ja huolehtiva puoliso. Minä tunnen oloni toisinaan todella yksinäiseksi. Poju olisi hyvä mies, mutta en pysty olla hänen kanssaan. Hän tukahduttaa minut omistushalullaan ja jatkuvalla läheisyydentarpeella. Enkä tarkoita pelkkää seksiä vaan Poju haluaa roikkua koko ajan yhdessä, "merkata" minua omakseen julkisilla paikoilla ja tilaisuuksissa, ja muutenkin pitäisi olla koko ajan lääppimässä ja paneskelemassa. Ja etenkin se B-rapun kiinnostus on nyt minulle näiden kaikkien muiden asioiden ohella liikaa. Kiitos ei! Onneksi on nuo kissat ja se vapaaehtoistyöni. Siellä näkee kumminkin ihmisiä.

Ainiin, tyttäreni sanoi jo jokin aikaa sitten tästä läskikaksikosta, että kumpikin on varmasti sairaan kateellinen minulle, koska miksi muuten olisin jatkuvasti heidän puheenaiheena. Ilmeisesti se on juuri näin. Ilmeisesti minussa on jotain mitä kadehtia. Itsestäni tosin tuntuu, miksi kukaan haluaa kadehtia asioita joita elämässäni on tapahtunut. Kuolemaa, eroa, kodin menetystä, mielenterveyden romahdusta, irtisanomista, köyhyysrajalla elämistä....Tämä yhteiskunta on kyllä todella sairas. Näinä aikoina pitäisi huolehtia lähimmäisestä, olla ystävällinen ja ihminen ihmiselle. Ei verenhimoinen ja kostonhaluinen selkäänpuukottaja, joka ajaa vain omaa etuaan. Tai ehkä minä olen vain liian kiltti ja myötätuntoinen. Ehkä minun kaltaiseni ihmiset jäävät tällaisten läskibestisten jalkoihin ilkeyden jyrätessä maailmassa.

Ak, milloin menette taas mökille? Olen iloinen, että sinulla on paikka jonne vetäytyä ja jossa voi olla oma itsensä. Suurkaupungeissa on isot ulkonäköpaineet. On sovittava muottiin ettei erotu liiaksi. Maaseudulla on vapaanpaa. Voi mennä kauppaan ilman meikkiä, ja vaikka olisi kumisaappaat jalassa, kukaan ei katso kieroon tai nenän vartta pitkin. Agregaatti parantaa kyllä teidän elinmukavuutta siellä, vaikka varmasti on tehnyt loven talousrahoihin. Odotan innolla milloin kuvaamasi hirsimökki veden äärellä tulee elämääni. Eihän sitä tiedä mitä tapahtuu. Erik-Erkkikin löytyi jo.😋😎 kiitos, että kerroit hänestä. Minua nauratti kun muistin, että sanoit isorintaisia naisia fanittavan Erkin tulevan mieleesi. 😀 Hänet on siis jo tavattu. Avoimin mielin kohti kesää.😍

Nyt on lähdettävä kauppaan ennenkuin siellä on koko kylä. Täytyy käydä postissakin viemässä väärin minulle jaettu posti takaisin.

Amassados, Kiitos kirjoitit Ihanasti☺️❤️ Kiitos, että olet minun ystävä täällä. Olen vasta nykyään tullut ajatelleeksi, että olen melko yksinäinen ihminen. Tänään psyk.polin lääkärin tapaamisessa huomasin, kuinka kipeästi tarvin ihmiskontakteja. Eihän minulla olen kuin mieheni ja vanha äitini satojen kilometrien päässä. Tietenkin he ovat rakkaita, mutta olisi varmaan terveellistä olla muitakin kontakteja "ulkomaailmaan". Mutta, kun siinä on se, etten oikeasti halua ystäviä tai vieraita ihmisiä elämääni. Siis netin kautta ja facen kautta se onnistuu, mutta ei tosielämässä. Haluan pitää välimatkan ihmisiin. En luota. Kuvittelen, että minulle oltaisiin ilkeitä ja minua haluttaisiin vahingoittaa. Olen myös liian monta kertaa nuorempana "särkenyt sydämeni" varsinkin suhteessa naisystäviin. Olen luullut ystäväksi selkäänpuukottajia. Olen pettynyt pahasti ja monta kertaa. Jäänyt yksin. Pikkuhiljaa jätin elämästäni sellaisen asian, kuin ystävät. Aikuisiällä kohtasin myös ihan järkyttävän määrän kateudesta peräisin olevaa ilkeyttä. Koin sitä jo opiskeluaikoina. Mutta, varsinkin liike-elämässä ollessani. Ulkonäköni, se että tein hirveästi töitä, menestyinkin, kunnes poltin itseni loppuun, lahjakkuuteni, upea kotini ja silloinen onnellinen parisuhde herättivät suoranaista vihaa minua kohtaan. Selkäni takana vehkeiltiin ym. Se sai minut viimeistään päättämään, etten enää koskaan anna kenenkään apinan satuttaa minua. En miehen, enkä varsinkaan naisten. Jossain vaiheessa luulin tulleeni oikein naisvihaajaksi. Olin niin pettynyt ja loukattu. No, en tosiaankaan vihaa, mutta pysyn etäällä. Miehen seurassa elämä on leppoisaa ja äitini on nainen, joka ei koskaan petä minua. Näin se menee. Tästä naisaiheesta aion jatkaa paremmalla ajalla. Lääkärin tapaaminen siis meni ihan hyvin ja minulle on sovittu psyk.polille taas käyntejä keskustelemassa ym. Hyvä niin. Mökille lähdemme ilmeisesti 22. päivä kun saamme rahaa. Kiitos paljon kannustuksesta, palaan niihin myöhemmin.

Pakko sanoa, että taas on kuollut eräs "kaveri". Heitä menee nyt ihan solkenaan. Kyllä se masentaa. Tämänkin vuoksi haluan nyt ulkopuolista ammatillista tukea, kun alkaa tuntumaan, että tähän alkavan kesän kauneuteen sekoittuu nyt liikaa surua ja kuolemaa. Huomaan myös 10kk rauhoittavia popsittuani, että niiden haitat alkavat nousta pian hyödyn edelle. Alkaa tulla ahdistusta, välinpitämättömyyttä, itsetuhoisia ajatuksia ym. Tämä kaikki on tuttua viime vuosien ajalta. Edessä olisi vierottautuminen, mutta se on semmoinen sirkus, että siihen pitää olla vahvana. Nyt tiedän, etten siihen vielä pysty. Huomaan, että määrät kasvaa ja silloin on syytä painaa jarrua. Eikä lääkkeen pitäisi olla mitään rentoutuakseen tai huvikäyttöön tarkoitettu, että etsii jotain "oloja", toki teen niin vain huonoina kausina. Kun olen oikeasti tyytyväinen niin lääke jää kuin itsestään pois, kuten oli viime kesänä monta kuukautta. Lääke on myös osasyy siihen, että pysyn lihavana. Turvottaa. Tiedän entuudestaan. Mieskin lopetti Lyrican ja laihtui lähes 15kg.

Huomaan, että alan olla yhä useampana päivänä alakuloinen ja motivaatioton, lojun jopa itsetuhoisissa mietteissä, itkeskelen ym. Ei mitään kauhean vakavaa, mutta huonompaan suuntaan. Odotan, että lähdemme taas mökille. Siellä saa olla rauhassa ja kuunnella luontoa. Täällä kaupungissa passivoidun ja masennun, kun seuraan ikkunasta tämän hienostoalueen ihmisten elämää. Rotukoiria, joita esitellään. Kalliita treenivaatteita, omaisuutta, hienoja autoja ym. Kun seuraan sitä sivusta tunnen itseni niin ulkopuoliseksi kuin olla voi, tunnen yksinäisyyttä, surua, joskus jopa vihaa siitä, kun en tunne koskaan olevani oikeassa paikassa missään. Tämä asuinpaikka on uusi, siisti, kätevä ja vaikka mitä, mutta jättää minut kylmäksi. Joku päivä pääsen täältä pois, enkä tule kaipaamaan.

Minullahan oli ennen myös tärkeää elämässä kauniit tavarat, ostaminen, vaatteet, korut, kellot, kengät, laukut, kaikki hieno yleensäkin.. Sain lohdutusta tavaroista ja itseni koristelusta, oli hieno koti jne. Nykyäänkin tunnen usein kaipuuta samaan. Vaikka ostaa uudet saappaat ja jotain ihania design-astioita ym. Mutta ei ole rahaa. Ei ole kuin korkeintaan 2e jolla ostin karkkipussin tänään palkaksi itselleni kun suoriuduin lääkärikäynnistä. Elämä tuo ja vie. Ennen oli kattokruunu jotain, nyt karkkipussi. Vähän on taso laskenut, mua naurattaa. Naurattaapahan edes jokin..

Väsyttää. Pakko alkaa nukkumaan. Palataan!

Aamusta oli parempi mieliala kuin eilen. Olen siivoillut ja sisällä hommaillut. Oikeasti en kuitenkaan mitään kovin merkittävää. Nyt iltapäivästä alkaa taas mieliala laskea. Se on tätä nyt päällä olevaa alakuloa, osaksi pms ja se, että mittailin itseäni mittanauhalla. Lääkäri tk:ssa oli kirjoittanut lausuntoon, että minulla on voimakas keskivartalolihavuus. No, niin tietysti on. Painoindeksi 33,4. Mutta.. Eniten havahdutti, kun äsken mittasin vatsanympärysmitan ja syötin sen Googleen. Sillä mitalla kaikki linkit veivät raskaana olevien keskusteluihin. Juup, näytän siis sille, kuin olisin raskaana. Raskas on olokin. Ihan toden sanoakseni, mulla on raskas ja huono olo tämän kropan kanssa. En jaksa liikkua. Vielä kun mieli on alamaissa on helpompi istua sängyllä, roikkua netissä, kuunnella radiota, tuijotella ikkunasta ulos. On helpompi olla paikallaan. Masentaa sekin, että mun jaloilla ei enää voi juosta. En pysty kuin kävelemään, eikä sillä lyllertämisellä laihdu ikinä. Uimista on ehdotettu. En mene uimahalliin saati rannoille. Kaukana on ajat, jolloin harrastin 800 metrin juoksua, sählyä, jalkapalloa, ratsastusta ja pyöräilin kymmeniä kilometrejä. Minulla oli hoikka, lihaksikas vartalo. Nyt on vain läskiä ja puuskutusta. Kun kilot menee tarpeeksi ylös huomaan, että hengästyn ihan kaikesta. Puuskutan ja huokailen. Eilen mietin, miltä tuntuisi omistaa näkyvät lihakset, treenatut. Olisihan se vähän makeaa. On totta, että minua ei oteta tosissaan missään, kun olen läski ja mielenterveyspotilas.

Tää on taas tätä, valitusta. Mutta, kerron tunteeni tänne rehellisesti. Mitä järkeä olisi esittää jotain? Tämä on ainoa paikka koko maailmassa, jossa voi olla täysin rehellinen. Ja nyt tietysti psyk.polilla kun keskustelut siellä alkaa. Vaakan mukaan painoni ei ole noussut, mutta olen mielestäni turvonnut. Olen sortunut syömään melko hiilihydraattipitoisesti ja sen huomaa. Se tekee raskaan olon ja sen preggo-lookin. Pitäisi ensitöiksi heittää hiilarit pois, juoda vettä ja aloittaa taas liikkumaan. Kyllähän minä tiedän, mutta mikä siinä on nyt niin vaikeaa. Jumitan vain ja tulen alakuloisemmaksi. Ai niin, ne lääkkeet. Rauhoittavia pakko vähentää, koska kuten kerroin aiemmin, uskon, että ne turvottavat myös. Ainakin lisäävät välinpitämättömyyttä ja syömiskontrolli katoaa helpommin. Pari pilleriä ja olen jo kaapilla kaivamassa syötävää. Rentoutuneessa tilassa hurahtaa helposti herkkuja. Ja sitten tulee olo, että mitä väliä millään.

Aurinko paistaa ulkona. Se on minulle nyt yhdentekevää. Odotan, että tulee perjantai ja lähdemme mökille. Siellä on parempi olla. Nyt en jaksa enempää kirjoittaa. Amassados olet mielessäni ja mietin, että on ihanaa, että sinulla pyyhkii nyt paremmin.

Palataan🙂🌻

AK, otan osaa keskivartalolihavuuteen. ☹️ Se on ollut minunkin murheeni koko ajan. Joulunahan oli niitä raskausuteluita, jotka saivat minut tajuamaan, että nyt on tehtävä jotain. Minulla on ollut suurin rasva kerääntynyt myös keskivartaloon. Se johtuu kuulemma liiasta stressihormoonista ja insuliinin tuotannosta. Ennen jos lihoin, korkeintaan takapuoli levisi. Nyt kun paino nousi, se tuli kaikki suurimmaksi osaksi mahaan. Minäkin näytin raskaanaolevalta. 😭 Toki rasvaa oli (ja on) reisissäkin, mutta kohtuuttoman suuri määrä oli mahassa. Edes kengännauhoja ei pystynyt puhisematta solmia. Itse asiassa kaikki kumartelu oli mahdotonta, koska maha oli edessä. Nyt kun olen laihtunut, maha on pienempi. Rasva on palanut tasaisesti väjän kaikkialta mutta ehkä eniten juuri vyötäröltä. Rinnat ovat edelleen väärän kokoiset tähän kehoon. Tai mihinkään kehoon ylipäänsä. Selällä ja kyljellään ollessa rinnat valuvat kurkkuun. Mahallaan ei oikein pysty nukkumaan kun ämpärit ovat kivikovat ja särkevät. 6 kiloa vielä ja voin alkaa edistää rintojen pienennysleikkausta. Se on minun laihdutuksen motivaattori.

Hauska sattuma, mutta siitä tuli juuri sunnuntainako se oli , telkkarista ohjelmaa. Jutta ja 10 suurta unelmaa -ohjelmassa oli joku nainen joka oli laihduttanut 28 kg ennen ohjelmaan pääsyä ja hänen piti laihtua vielä 10kg päästäkseen rintojen pienennysleikkaukseen. Hänellä oli kyllä valtava massa rinnoissa ja jugulum mamilla -mitta 34,5 cm. Minulla taitaa olla 30cm. En ole nyt mitannut vähään aikaan. Samoin hänellä oli jatkuva päänsärky ja selkäkipu sekä rintsikoista jääneet syvät uurteet olkalihaksissa. Minullakin on kauheat lovet olkapäissä siinä mihin rintsikan olkaimet tulee. Nainen pääsi ohjelmassa leikkaukseen ja lopputulos oli onnistunut. Elämänlaatu kohosi huimasti kun kivut jäivät leikkauspöydälle ja hän pystyi jälleen liikkumaan, juoksemaan ja nauttimaan elämästään. Sitä samaa toivon itsellenikin. Ja myös sinulle AK. Ei meidän kuulu kärsiä näistä hinkeistä, joilla ei ole mitään virkaa.

Minua nauratti tuo kommenttisi kattokruunusta karkkipussiin. Siinäpä aivan loistava nimi kirjallesi, sitten kun kirjoitat sen,,AK! 🌻🙂🌻🙂🎂🙂👍 Niin ne elämänarvot vaan muuttuu. Ennen sitä arvosti hienoja ja kalliita käsilaukkuja ja määritteli itsensä sen kautta mitä mikäkin maksaa. Mitä kalliimpi, sen parempi. Nyt on tyytyväinen kun edes joskus on varaa ostaa vaikka hiusväriä. Vielä ennen vuotta 2010 minulla meni loistavasti. Ei tarvinnut koskaan miettiä onko varaa johonkin. Aina oli. Se olikin sitten se vuosi, jolloin kaikki lähti raiteiltaan. Muutin exän kanssa yhteen ja se oli virhe. Luulin, että olisi ollut oikea ratkaisu useamman vuoden seurustelun jälkeen ja voisin vihdoin olla onnellinen. Että menisimme naimisiin ja olisimme ikuisesti yhdessä. 6kk yhteenmuuton jälkeen exä jäi ekan kerran kiinni pettämisestä. En tiedä oliko pettänyt jo silloin kun asuttiin vielä omissa asunnoissamme, todennäköisesti. Mitään ei olisi nytkään tunnustanut ellei tietokoneelta olisi löytynyt niitä puolialastomia kuvia siitä naisesta, jonka minäkin tunsin. Minun olisi pitänyt lähteä silloin heti. Lopettaa koko suhde. En kuitenkaan voinut, koska olin taloudellisesti joutunut hänestä riippuvaiseksi. Syyt siihen olivat moninaiset. Jälkikäteen ajateltuna olisi vain pitänyt lähteä, niistä syistä huolimatta. Olisin säästynyt seuraavien vuosien nöyryytykseltä, pettämis-valehtelu-salailu -rumbalta ja jatkuvalta haukkumiselta. Minullakin oli kattokruununi, mutta vaihdoin sen kynnysmattoon kun muutin exän kanssa yhteen. Hullua miten sitä tekee valintoja, jotka tietää vääriksi mutta silti pitää työntää päänsä syvälle suohon.

Kirjoitit AK todella hyvin naisten välisestä ystävyydestä. Minulla on täysin samanlainen kokemus. Minut on petetty niin monta kertaa etten enää ikinä luota yhteenkään naiseen niin paljon, että päästäisin enää lähelle. Jo lapsena opin, että jos minulla oli joku ystävä, hetken kuluttua joku muu tyttö käänsi hänet minua vastaan. Tai sitten veljeni vei kaverini. Hän leikki mielellään tyttöjen kanssa ja heidän vanhempansa pitivät veljestäni. Minusta ei pidetty. Olin liian erilainen. Ja mitä enemmän minua syrjittiin, sen enemmän halusin tulla näkyväksi. Aikuisena olen luottanut vääriin ihmisiin ja särkenyt sydämeni moneen kertaan. Kun itsellä ei ole ollut siskoa ja on ollut läheinen ystävä, johon on kiintynyt kuin siskoon, on saanut pettyä yhtä monesti kun on tullut petetyksi. Olen lainannut rahaa läheiselle ystävälle. Olen sijoittanut olemattomaan liiketoimintaan. Olen hoitanut ystävän pikkusisaria toisella paikkakunnalla pienen vauvan kanssa, jotta tämä itse sai maata perse homeessa kotona. Olen auttanut aina kaikessa, avannut kotini ovet, ruokkinut ja hoivannut. Tarjonnut olkapäätä johon itkeä, sielunhoitoa ja sympatiaa. Sataprosenttista luotettavuutta ja ehdotonta lähimmöisenrakkautta. Mitä olen näiltä naisilta saanut vastalahjaksi: en mitään muuta kuin paskaa. Yksi katosi rahojeni kanssa, toinen naureskeli pilkallisesti tyhmyydelleni, kolmas liehitteli ex-miestäni yrittäen kaikin keinoin päästä sänkyyn, neljäs vei sekä rahani, liiketoiminnan, uskottavuuteni että kontaktini.

En murehdi menetettyä rahaa, jonka olen menettänyt näissä ihmissuhteissa. Suren sitä, että ystävyyteni oli tuhannen euron arvoinen. Ei siis yhtään mitään. Ja vieläkö joku kysyy miksi et luota ihmisiin ja miksi et halua ystävystyä? Siksi, että yksikään näistä kohtaamistani ystävyyssuhteista ei ole perustunut luottamukseen. Toisella osapuolella on ollut oma lehmä ojassa koko ajan ja oman tavoitteen saavuttamiseksi on oltu valmis hyväksikäyttämään tyhmä ja hyväuskoinen ystävä. Sen jälkeen on kadottu joko kokonaan (rahat lompakossa) tai naureskeltu tyyliin "en minä ole pakottanut sinua mihinkään. Itse olet ollut niin tyhmä että suostuit tekemään tämän puolestani". Petos, olipa se sitten ystävyyssuhteessa tai rakkaussuhteessa, on aina tuhoisa. Väitän, että tärkeän ystävyyssuhteen hajoaminen petokseen sattuu vähintään yhtä paljon kuin parisuhteen hajoaminen samaan asiaan. Ihan kuin joku osa sisimmästä kuolisi.

Tulipa taas vuodatettua pitkä sepustus. Nyt täytyy pitää tauko ja laittaa taas puhelin lataukseen. Palataan ystäväni!

😍☺️❤️☺️

Piti tulla kertomaan eräästä isosta edistysaskeleesta, jonka huomaan ottaneeni. Muistatko AK kun joskus marraskuussa kirjoitin käyneeni lähikaupasta hakemassa iltamyöhällä pakastepitsaa ja tietysti kassalle osui samaan aikaan eräs entinen työntekijäni? Minähän menin silloin aivan pois tolaltani ja mietin vaan, että tässä sitä nyt ollaan rönttävaatteissa, naama ja vartalo muodottomaksi paisuneena, pitsalaatikko kainalossa. Olisin halunnut jättää ostokset siihen ja paeta. Ja oikeastaan niin teinkin, sillä nopean hein jälkeen juoksin autooni, vaikka näin työntekijäni ilmeestä, että hän olisi halunnut jutella. Minä olin raukkis ja juoksin pakoon. Aiemmin syksyllä olin piilotellut hyllyjen välissä kun näin erään toisen työntekijän toisessa kaupassa ollessani. Jotenkin entisten alaisteni kohtaaminen on ollut kovin vaikeaa kun itse ei ole enää entisellään. Olen vältellyt niitä tilanteita viimeiseen asti. Häpeä lienee suurin syy. Itseinho ja häpeä.

Eilen kohtasin kaupassa jälleen erään työntekijän. Hetkeäkään epäröimättä menin juttelemaan, vaikka olisin voinut vaihtaa nopeasti suuntaa eikä hän olisi huomannut minua. Hän näytti ilahtuvan näkemisestäni. Juttelimme tovin, kunnes tuli se kiusallinen kysymys: " mitäs sinä nyt teet?" Inhoan sitä kun ihminen määritellään työn ja koulutuksen kautta. Minulla ei ole nyt kumpaakaan, joten vastasin vaan lyhyesti etten tee mitään. Hän tietysti alkoi päivitellä sitä, joten käänsin puheenaiheen muuhun. Siitä jäi paska fiilis, että olen niin epäonnistunut etten ole mitään enkä tee mitään. Ennen sentään sain arvostusta kun työtä kysyttäessä kerroin mitä teen ja montako ihmistä johtamassani yksikössä on. Vain se tuntuu olevan jotain ihailtavaa.

Tänään kävin aamulla asioilla. Menin tuohon isompaan kauppakeskukseen, jossa on myös muita yrityksiä. Peruuttaessani autoani pois parkkiruudusta olin näkevinäni tutut kasvot. Ne olivat häivähdys entisestä kollegastani. Toisen kerran vilkaistessani hän heilautti kättään ja minä vilkutin takaisin. Kyllä, se oli hän. Ennen niin komea ja iloinen mies oli kasvoiltaan uurteineinen, huolen kumartama ja todella väsyneen näköinen. Silmänsä eivät enää nauraneet, parta oli ajamatta ja silmien alla tummat aluset. Kilojakin oli tullut. Tuli paha mieli hänen puolestaan. Ja helpotus, että olen päässyt pois siitä työstä joka ajaa ihmisen tuollaiseen tilaan. Varjoksi entisestään. Nyt ymmärrän entistä kirkkaammin, että jos olisin jäänyt työhöni, olisin vajonnut entistä syvemmälle masennukseen. Ehkä jopa tehnyt IM jossain kohtaa kun en enää olisi jaksanut. Kaikkien asioiden on vain pitänyt tapahtua pystyäkseni ymmärtämään tämän ja jotta oppisin päästämään irti. En näe itseäni enää lainkaan vastaavassa työympäristössä. Haluan kyllä työskennellä ihmisten parissa, mutta hyvinvoinnin kautta. Minulla on jo muutama ajatus mitä haluan tehdä ja idea, kuinka aijon itseäni toteuttaa. Olen varma, että onnistun kaikessa mihin ryhdyn, kunhan pidän liiat tunteet pois pelistä ja luotan vain itseeni. Yksikään Rouva Hyväksikäyttäjä ei enää vie liikeideaani, rahojani tai kohdeasiakkaitani.

Kotiin päästyäni olen miettinyt pitäisikö minun laittaa ex-kollegalleni vaikka tekstari. Mitä kirjoittaisin? "Man! You look like shit! Get some sleep" 😀 Ehkä en kuitenkaan laita. Söin äsken kaksi perunaa kukkakaalilla ja parsakaalilla. Eihän tuolla pitkälle pötki, mutta nyt täytyy elää niukasti pari viikkoa vielä. Kuun loppuun on kumminkin monta päivää ja autokin pitää tankata. Toivottavasti teille tulee mukava mökkireissu, AK. Onko siinä mökkipaikassa vettä lähellä vai onko se ihan metsämökki? Isovanhemmillani oli metsämökki kun olin lapsi. Mökki oli pieni ja idyllinen. Sähköt siellä oli mutta ei juoksevaa vettä sisällä. Vesi kannettiin kaivosta ja ulkohuussissa käytiin. Saunarakennuksessa oli kylmän veden suihku ulkoseinässä. Muistan kuinka kakarana se oli aika extremeä saunomista kun piti käydä ulkona suihkussa eikä tullutkuin jääkylmää kaivovettä niskaan. Vesi oli niin kylmää että jos sen alla seisoi kovinkaan kauaa, pää meni tunnottomaksi. Kummallisia muistoja jäänyt 😎

Yksi vahva muisto nousi aamulla mieleen kun ajelin sinne kauppakeskukseen. Vaaleanpunakantinen ystävä-kirja. Muistatko AK kun joskus lapsena oli sellaisia Ystäväni -kirjoja, johon kerättiin tietoja luokkakavereista ym ystävistä. Jopa opettajalle kirja annettiin täytettäväksi. Siellä oli kysymyksiä horoskoopeista harrastuksiin, unelma-ammatista lempiruokaan ja asioita, joista ei pidä. En tiedä onko näitä ystäväkirjoja enää nykynuorilla, mutta 80-luvulla ne olivat yleisiä ja joka tytöllä oli ainakin yksi ystäväkirja. Minullakin oli, vaaleanpunakantinen. Se ei ollut yhtä hieno kuin monen muun, mutta minäkin olin sellaisen saanut ja kovasti koitin kerätä siihen tietoja. Eräs luokallani ollut tyttö, kutsutaan häntä vaikka Tainaksi, kirjoitti minun ystäväkirjaani. Hän ei olisi ensin suostunut (se oli yksi kiusaamisen muoto), mutta hänen äitinsä pakotti hänet ottamaan kirjani vastaan. Niinpä hän kirjoitti asioiden kohdalle, joita inhoaa, nimeni! Se oli toki yritetty kumittaa pois, mutta niin vaan viesti tuli selväksi kun nimeni sieltä maksalaatikon alta näkyi aivan selvästi. Myöhemmin Tainasta tuli yksi niistä kolmesta, jotka tekivät elämästäni helvetin viidennestä luokasta yläasteen loppuun! Toivottavasti hänellä on ollut ihana elämä tuhotessaan minun kouluvuoteni kiusaamisellaan.

Nyt on taas lopetettava ja tehtävä muutakin kuin olla puhelimella koko päivä. Pihatyöt on edelleen tekemättä. On niin kylmä ettei huvita. Onneksi ei sentään sada vettä. Palataan taas AK!

☺️❤️☺️