Torstai.. Ollut ihmeen hyvää aikaa. Ainakin sen osalta, että tietynlainen luovuus, joka on ollut vuosia hautautuneena ahdistuksen, masennuksen, väsymyksen ja stressin alle, tuntuu palautuvan minuun. Pienimuotoisesti, verrattuna entisiin aikoihin, mutta kuitenkin. Luulin monta vuotta, etten enää koskaan kykenisi tekemään mitään sen lajin juttuja. Ehkä olen saanut siitä nyt elämänvoimaa, kun olen pystynyt toteuttamaan itseäni niin heti tuntuu, etten ole täysin turha ihminen, saan takaisin palan entistä identiteettiäni. Huomaan myös, että kaikki vaikeudet ja kauheat kokemukset, ne alkavat nyt näyttäytyä niin, että voinkin käyttää niitä "materiaalina" tässä luovassa harrastuksessa. Eli niistä voisi siis olla edes jotain hyötyä, kaikella sillä tuskan määrällä, että vuodet eivät sittenkään olisi menneet täysin hukkaan mt-ongelmien ja muun sairastamisen kourissa. Se on uskomattoman voimaannuttava ajatus. Voisinkin käyttää hyödyksi kokemaani ja tavallaan niiden kautta voida vielä "nousta" johonkin, en tosin tiedä mihin, mutta aika näyttää. Jos sitä aikaa mulle on suotu. Taas tuli läheltä todistettua, kuin arvaamaton elämä on, että kuka tahansa voi olla huomenna poissa. Nimittäin muutama päivä sitten menetin jälleen yhden minulle tärkeän Fb-kaverin. Hän vain oli yhtäkkiä poissa. Jokin sairaskohtaus.. Otin sen jonkin verran raskaasti, tuntui että olin yhden päivän kevyessä shokissa ja vain purskahdin itkuun vähän väliä. Seuraavana päivänä en enää itkenyt, mutta olo oli tyhjä ja jotenkin "pettynyt" siitä, että kuolema vei hänetkin. Tuntuu, että kaikki, joista tykkään kuolevat. Jossain suhteessa elämä tuntuu yhä epävarmemmalle siinä suhteessa, ettei mikään ihmissuhde voi olla kovin varmaa sen vuoksi, että jos ei muuta tule niin saattaa tulla ennenaikainen kuolema ja erottaa. Onhan tuosta jo monta kokemusta, eikä vähiten omalla kohdalla, kun on ihme, että edes olen tässä kirjoittamassa. Puolta vuotta aikaisemmin näin enneunen tuohon henkilöön liittyen, mutta silti en osannut yhdistää, että hän menehtyisi. Kuolemaa enteilevät unet ovat tunnelmaltaan erityisiä, juhlallisia ja ne jäävät mieleen pyörimään kuukausiksi kunnes tämä henkilö sitten menehtyy ja sen unen merkityksen tajuaa. Mutta aina siinä on samaa se, että unessa henkilö "katoaa" yhtäkkiä, eikä häntä enää löydy. Hän kävelee portaat ylös tai kävelee seinän taakse, eikä hän enää palaa. Näin on ollut joka kerta. Äitini on nähnyt samanlaisia unia ihmisistä, jotka ovat menehtyneet. Ilmeisesti "sukuvika" meillä tuo ominaisuus. Tässä yhteydessä sanoisin, että toistuvasti Amassadoksen kohdalla mieleeni tulee viesti, että hänen tuleva, uusi parisuhde on tummahko mies matkan takana ja siihen liittyy muutto. Näin olen nyt saanut monta kertaa "viestiä" päänuppiini. Minua lähinnä naurattaa tämä, että tiedostan näitä asioita. Ihan kuin pääni olisi joku viestiboxi, johon kilahtaa "viestejä" toiselta taajuudelta. Ja tämän kun kertoisi lääkärille niin saattaisin olla osastohoidossa nopeasti😎

Olen miettinyt, että mieleni on yllättävän tyyni, kun en tunnu nyt hermoilevan sitä matkaa äitini luo, enkä samalla reissulla tehtävää vierailua miehen sukulaisten luo. En myöskään mieti neuroottisesti ulkonäköäni, en edes läskejä. Mietin vain sitä, mitkä vaatteet olisivat käytännöllisimmät ja silti siistit matkalla. Viivymme pari tai kolme päivää. En tiedä mitä mielessäni on tapahtunut, kun olen nyt ollut tällainen. Onko tämä todellakin parempaa aikaa tai jopa parantumista vai kuten ennen, tyyntä ennen paskamyrskyä.

On ollut ihan hyviä ilmoja ja olen ulkoillut vaihtelevasti. Eilen kävin metsässä pidemmän lenkin. Pölyjen vuoksi otan allergialääkettä, mutta en joka päivä. Rauhoittavaa otan muutaman päivän välein, en enää joka päivä. Toivon todella, että tämä kevät ja kesä menisi hyvin.

Minua jännittää.. Ensi perjantaina tapaan äitini kuuden vuoden jälkeen. Koko tuon ajan olemme soitelleet ja välimme ovat hyvät, mutta emme ole tavanneet. Syitä on paljon, mutta niitä en ala tässä luettelemaan, koska olen niistä kirjoittanut jo niin paljon aiemmissa kirjoituksissani. Äidin näkemistä odotan liikuttuneen innostuksen tunteissa, mutta kuten äitini, kohtaan myös koko menneisyyteni maisemat, joita olen vältellyt. En aio tavata yhtään menneisyyden ihmisiä (toivottavasti) mutta se, että tiedän näkeväni sen seudun, jossa olen kokenut myös hyvin ahdistavia ja traumauttavia asioita niin se jännittää, ehkä jopa ahdistaa.

Kuitenkin, haluan murtaa tätä pakoilemisen ja huonon itsetunnon kehää. Minun on pakko murtaa siitä pieniä palasia, että voisin hengittää vapaammin. Tietty tietoisuus siitä, että nyt tai ei koskaan. Nyt on toimittava. Aikaa ei ole rajattomasti. Jälleen eräs "kaveri" on menehtynyt. Ei kylläkään niin läheinen, mutta nuorehko ja yllättäin. Näitä on nyt ollut jo niin paljon, ettei ole enää mitään epäselvää. Niin kauan, kuin olen hengissä niin on turha odottaa. On aika toimia. Lisäksi viime päivinä on järkyttänyt nämä useat nuorten IM. Junan alle ym. Myös tämä kadonneen opettajan tapaus, joka löytyi nyt..ei epäillä rikosta eli IM. Ihmiset tuntuvat voivan todella huonosti. Tuntuu, että tässä maailmassa tarvitaan sotilaan vahvuutta selvitäkseen. Kaiholla muistelen 90-luvun "pehmeämpiä" arvoja. No, lama oli paha, mutta mt-potilaille oli paljon enemmän resursseja kuin tänä päivänä.

Muutoin on viime päivät nyt olleet mitä on. Rahat on täysin loppu. Puolinälissään ollaan perjantaihin saakka jos ei jotain ihmettä tapahdu. Auton hankkiminen tyhjensi tilin, mutta ilman sitä ei reissattaisi mihinkään. Mieluummin olen hieman nälissäni ja edistän mielenterveyttäni matkustamalla esim äitini luo. Ja taas kuun vaihteessa onneksi helpottaa edes vähän. Se oli tämä kuu nyt näin.

En jaksa nyt kirjoittaa enempää. Amassados olet mielessäni ja toivon, että siellä olisi asiat jonkin verran hyvin.

Palataan🙂🌻

Hei AK ja anteeksi etten ole kirjoittanut vähään aikaan. Ei ole oikein irronnut mitään tekstiä kun on ollut jotenkin pää sekaisin kuin Haminan kaupunki. (Mistä lie sekin typerä sanonta on peräisin.)
Järki ei oikein leikkaa tälläkään hetkellä. Olen väsynyt ja nukkunut huonosti jo toista viikkoa. Nyt on vielä PMS päällä niin etuvarustus painaa jälleen tonnin. Kävin aamulla vaa'alla ja eipä ollut yllätys että paino oli noussut taas 2 kg verrattuna viikon takaiseen. Nuo edessä heiluvat ämpärit aiheuttavat sen! En pysty edes nukkumaan kunnolla kun herään siihen että pitäisi kääntyä mutta se sattuu kun kaksi sementtilaukkua on kiinni etupuolellani. Ilman rintsikoita ei voi ajatellakaan menevänsä nukkumaan. Rintsikoissa sentään on vähän "pitoa " joka hieman loiventaa kipua. Pakkoajatukseni on päästä siihen rintojenpienennysleikkaukseen. Pakko! Haluan elämäni takaisin. Tämä on aika masentavaa että puolet kuukaudesta menee rintoja kannatellessa kun normaalitoiminnot, kuten saunassa käynti ei onnistu muuten.

Minulla on muutenkin aika raskasta. On ollut tiettyjä asioita hoidettavana, jotka ovat olleet sinänsä pieniä mutta kysyneet valtavasti henkistä voimaa, jota ei nyt oikein ole ollut. Tuntuu, että olen taas tuuliajolla ja ajelehdin vähän päämäärättömästi. Olin asettanut itselleni erään asian tavoitteeksi tälle keväälle ja se ei nyt tule toteutumaan. Se on pettymys mutta en voi enää asialle mitään. Mitään, mihin voisin vaikuttaa, ei ole enää tehtävissä. ☹️ Haluaisin opiskelemaan ja vaihtaa alaa, mutta mietin mitä se hyödyttää kun en nytkään, pitkän työuran jälkeen kelpaa mihinkään töihin. Ehkä vaan olen niin kauan ansiopäivärahalla kun se riittää ja sitten kun putoan työmarkkinatuelle niin se on sitten sen ajan ongelma. Ylipaino on estänyt viimeiset 2 vuotta tekemästä asioita, joista pidän. Se on myös vaikuttanut negatiivisesti näihin tulevaisuuden haaveisiini. Jopa estänyt niiden toteutumista. Show business ei ole lihaville naisille. Miehet siellä kyllä kukoistaa. Jethro Rostedt, Sami Hedberg, Huutokauppakeisari... ylipainoa on mutta niin vaan ollaan telkkarissa harva se ilta. Kellä ylipainoisella naisella on oma tv-show? Ja jos joku sanoo, että olen katkera ja kateellinen, niin kyllä, olen! Olen aina inhonnut epäoikeudenmukaisuutta ja tässä on yksi esimerkki siitä miksi maailman on niin vinoutunut. Hesarin NYT-liitteessä oli taannoin juttu nelikymppisistä naisnäyttelijöistä, joiden on vaikea saada enää töitä. Ikä oli nimenomaan se ongelma. Nelikymppinen nainen on vanha. Ei löydy enää rooleja. Turha ikäluokka jopa käsikirjoittajien mielestä. Jätetään pois. Toivoisin olevani 10 vuotta nuorempi. Nyt tuntuu, että mt-ongelmaisena läskinä minun tähtihetket ovat jo olleet. En osannut hyödyntää lahjojani oikealla hetkellä ja nyt se ovi taitaa olla jo sulkeutunut kokonaan.

Mitä olen sitten itse tehnyt tälle asialle? Olen onnistunut laihtumaan tammikuun alusta melkein 10 kiloa. Vielä olisi 20 kiloa jäljellä, mutta keskityn nyt vain saavutettuun onnistumiseen. Olen siis laihtunut, jotta mahdollisuuteni paranevat. Käyn myös jumpassa, jotta kunto kasvaisi ja lihakset tulisivat esiin rasvan alta. Viikottainen jumppa on ollut minulle henkireikä. ... No.... eikös sitten ex-ystäväni Rouva Hyväksikäyttäjä ilmesty samaan paikkaan! !! En muista kerroinko tämän jo aiemmin. Näin se maailma vaan makaa, että minulla ei saa olla tässä elämässä näköjään yhtään paikkaa, jossa voin olla rauhassa ja onnellinen. Näköjään heti, jos olen liian tyytyväinen tai iloinen, jotain paskaa tuutataan päähän välittömästi! Niin nytkin. Tässä kaupungissa on varmaan 30 paikkaa jumppaan ym niin miksi helvetissä hänen pitää tulla samaan paikkaan missä minä käyn! Voin kertoa, että ilo oli sinä päivänä kaukana. Sen jälkeenkin on ollut tipotiessään, koska olen lähtiessä aina miettinyt mitä jos Rouva Hyväksikäyttäjä on taas siellä. Mitä jos se on tullut jäädäkseen? En haluaisi itse siirtyä muualle, mutta ilo ja innostus on kaukana kun Rouva Hyväksikäyttäjä katselee pitkin nenänvarttaan koko 120 kiloisella olemuksellaan.

Muutto on pyörinyt mielessä siitä saakka kun viimeksi kirjoitin. Katsoin jo asuntoja valmiiksi. Teen päätöksen kesällä. En pysty kovin nopeasti saamaan muuttoa aikaan. Rahakysymys.

Nyt katkesi ajatus ja jaksaminen. Palaan aamulla.

Olen nähnyt kummallisia unia. Viime yönä olin jossain jumpparyhmässä, joka oli jaettu neljään osaan eri huoneisiin. Mukana oli ihmisiä vapaaehtoistyöstäni, mutta myös ihan tuntemattomia. Eräs poika lainasi paitaani spinning-tunnille. Hän piti sitä väärinpäin, saumat ulospäin, ettei kukaan näkisi kyseessä olevan naisten paita. Minua ällötti, koska hän hikoili kuin sika. Ajattelin koko ajan etten voi enää ikinä pitää tuota paitaa vaikka sen pesisi sata kertaa. Sitten kun minun ryhmäni vihdoin alkoi, ohjaaja oli sellainen leuhka blondi, joka puhui teennäisesti ja ässää sihistellen. Sillä lailla kun nämä maisatorpat, johannatukiaiset ja muut turhat julkkisbimbot puhuu. Hän antoi minulle jonkun venyttelytehtävän ja luuli etten pysty läskieni takia tekemään mitään. Sitten kun tein täydellisesti spagaatit ym kummalliset asennot, hän tuli siihen naureskelemaan vatsamakkaraani. Lopulta lähdin sieltä, mutta eksyin käytävissä ja päädyin ulos keskelle talvea jumppavaatteissani. Heräsin paleluuni ja tajusin potkineeni puolet peitosta lattialle. Asunnossani on jälleen kylmä kun tuo lämmityssysteemi ei oikein toimi täällä. Tuntuu, että menee aina pois päältä kun on aurinkoinen päivä ja jos seuraavana päivänä onkin pakkasta ja sataa, lämmöt eivät mene päälle. Viime viikolla oli eräänä aamuna 7 astetta pakkasta ulkomittarissa ja sisämittari näytti 17... Inhoan kylmää! Varsinkin sisällä asunnossa.

Lauantaina sain viestin eräältä mieheltä, jonka tapasin 2 vuotta sitten ollessani pääsiäismatkalla. En muista kerroinko siitä täällä kun ei ollut mitään kerrottavaa. Matkasta kerroin kyllä, mutten muista kerroinko että tapasin jonkun. Ehkä en. Ei kipinää eikä mitään muutakaan. Oli mukava mies, mutta itse olin silloin juuri eronnut enkä tiennyt hänen statustaan. En tainnut edes kysyä, koska se ei kiinnostanut minua. Nyt hän on tulossa kaupunkiin ja haluaisi tavata. Mennä jonnekin ulos yhdessä. En tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. En luvannut mitään. Hän on mies matkojen takaa, mutta kylläkin vaalea. Erkkiäkään ei ole vielä ilmaantunut. Joskin hauskana yhteensattumana Facessa on jo jonkun aikaa tullut ehdotus kavereista, jotka saattaisin tuntea. Erkki on heidän joukossaan! Kuvaton mies, salatulla profiililla, joten en pääse ollenkaan kärrylle kuka tämä mysteeri-Erkki on. Kuinka Erkki suhtautuu kun pienennytän hinkkini? 😀

Rahat on loppu täälläkin. Onneksi kaapissa on useampi pussi nuudeleita ja makaroonia, vähän tonnikalaa ja pakastimessa kasviksia. Niistä saa kyllä raavittua ruuat kasaan. On syötävä todella minimaalisesti jos haluan laihtua. Heti jos syön yhdenkin ns. normaalin aterian, paino nousee kilon tai kaksi. Heti. Vitamiinit ja muut hivenainepillerit ovat loppuneet yksitellen koska ei ole ollut varaa ostaa lisää. Olen ehkä siksikin ollut väsyneempi kun en ole saanut D ja C-vitamiiniannoksiani.

Minusta on hyvä AK, että menet vihdoin tapaamaan äitiäsi. Olet oikeassa ettei aikaa ole hukattavaksi. Tapaamisenne on varmasti tunnepitoinen. Varo kuitenkin lataamasta siihen liikaa odotuksia jos kaikki ei mene kuten odotit. Uskon, että käynti äitisi luona vapauttaa sinut monista asioista joita kannat sisälläsi. Häpeä, itseinho, epävarmuus, pelko ja moni muu tunne saa varmasti väistyä kun uskallat kohdata menneisyyden siellä sen omissa maisemissa ja todeta "hei, seison edelleen jaloillani vaikka kaikki tämä paska täällä tapahtui minulle!" Menneitä ei voi poistaa eikä sinulle tehtyjä vääryyksiä pyyhkiä pois. Voit kuitenkin itse antaa anteeksi. Anteeksianto ei tarkoita, että menneisyys pitäisi unohtaa.

Jossain vaiheessa asioille on vain laitettava piste, jotta elämää voisi jatkaa. Minulla on mennyt 40 vuotta sen tajuamiseen. Nuorena aikuisena halusin vain unohtaa. Lakaisin ahdistukseni maton alle ja yritin parhaani mukaan selviytyä tekemällä töitä ympäri vuorokauden. Yritin etsiä itseäni ja sitä kuka olen, mutten löytänyt. Monen mielestä olen etäinen, kylmä, epäsosiaalinen ja tosikko. Suurimman osan näistä kommenteista kuulin kun en halunnut ryypätä aivojani muhennokseksi. Isän alkoholismi on ollut hyvä varoitus siitä millaiseksi en halua tulla. Riehuva, lapsiaan pahoinpitelevä hullu. Sitä hän oli. Hullu. Se kiilui hänen silmissään aina minua ja veljeäni hakatessaan. Äiti ei uskaltanut puuttua hänen riehumiseensa. Eikä uskaltanut erota. Olen siitä ikuisesti katkera, että äiti ei suojellut meitä vaan mahdollisti tapahtumat. Mahdollisti isän juomisen ostamalla viinaa joka päivä. Isä ei kehdannut itse käydä Alkossa kuin kerran viikossa. Lähetti äidin hakemaan. Ja samalla piti ostaa Pepsiä, jotta sai lantrattua kossuaan. Turpaan tuli jos jompikumpi erehtyi ottamaan lasillisenkin Pepsi-pullosta. Siihen ei saanut koskea. Mikään ei ollut meidän. Olimme veljeni kanssa vain riesoja. Tai oikeammin minä olin se pääsyy kaikkeen, koska vahinkolapsena synnyin ensin ja pilasin isäni elämän. Aika melkoinen vastuu lapselle kun kuulee jo alle kouluikäisenä olevansa vastuussa toisen ihmisen elämän pilaamisesta! Viimeiset 2 vuotta olen opetellut asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Isä on kuollut ja ehkä suurin anteeksiannon myönnytys oli se, että suostuin menemään hautajaisiin. Isän sisaruksista kukaan ei puhunut minulle mitään. Välttelivät kuin ruttoa. Leskeä hyysäsivät, isän uusinta vaimoa. Kumma homma. Minä ja veljeni olimme hautaamassa isäämme ja leski tuntuikin olevan pääosassa. Yksi perkele sekin.

Tänään on vihdoin perintöasiat tulossa päätökseen. Kahden vuoden vääntämisen jälkeen on näkyvissä valoa tunnelin päässä. Jos asia menee, kuten on suunniteltu, rahahuolet helpottavat hetkeksi. Verottaja tosin pitää huolen, että köyhältä otetaan vähästäkin pois. Melkein tuhannen euron mätkyt tulossa jälleen. Ihan käsittämätöntä, koska viime vuonna olin palkkatyössä vain 2 kk. Sen jälkeen sairauslomalla ja siitä suoraan irtisanotuksi ja työkkäriin. Miten on mahdollista että lisää veroja vielä haluavat kun en ole töissä edes ollut? En ymmärrä.

Amassados, mahtavaa, kun kirjoitit ja sain kuulla kuulumisiasi. Olen tosi pahoillani siitä, että olet tehnyt pitkän työuran ja ansioitunut siinä ja nyt et saa silti töitä. Se oikeasti kuulostaa tosi väärälle. Ei ihme, että sinulla on huono olla. Ja tämä maailma on tosiaan kuin jokin häiriintynyt, sairas paikka, että tuijotetaan jotain ihmisen painoa ja ulkonäköä!!! Ihan niinkuin sillä loppupeleissä olisi mitään merkitystä, minkä näköinen on. Mutta, kyllä sillä on, ikävä kyllä tuntuu, että millään muulla ei tässä maailmassa ole mitään väliä kuin sillä mille näytät. Tai jos olet väärän näköinen, mutta olet rikas ja luonteesi kylmä narsistinen paska niin silloin olet oikeassa paikassa tässä maailmassa. Eipä ihme, että ihmiset tekevät niin usein IM nykyään.

Tänään se ajatus on ollut lähellä minullakin. On ollut hirveää täällä kotona. Arvasin, että kun rahat loppuu niin alkaa vaikeudet. Ensinnäkin tässä ollut jo muutaman päivän lähes syömättä. Kahvia ei ole. Heikko olo ja aamulla oksensin monta kertaa migreenin kourissa. Johtuu siis kahvin puutteesta. Otin kolme särkylääkettä, että sain muutaman tunnin sisällä olon edes jotenkin tokenemaan. Tällä hetkellä makaan täällä makkarissa itkuisena, olen itkenyt pitkin päivää. Mies se taas kolmatta päivää ilman röökiä ja nyt ilman kahviakin ja käytös on ollut taas ihan syvältä. Saata peetä ärisee itsekseen jatkuvasti, paiskoo keittiövälineitä ja hakkaa tietokoneensa näppäimistöä, joka ei toimi kunnolla. Pelkkiä kirosanoja ja tavaroiden läimimistä. Tätä sitten migreenissä kuunnellut koko päivän ja pari kertaa mennyt jo hermot aivan täysin ja olen korottanut ääntä ja käskenyt häntä käyttäytymään paremmin. Eihän se nyt minun vika ole, että rahat loppui, eikä sitä tarvi minulle kostaa. Oikein paska osaa tämäkin henkilö olla, kun sille päälle sattuu. Eli siis silloin kun "huumeet" loppuu. No riippuvuushan se on tupakkakin. Minulle olisi aivan sama vaikka ei ole ruokaa, eikä pennin latia kunhan tunnelma kotona pysyisi suht hyvänä, rakentavana. Tuntuu, että muutenkin nyt kun mies lopetti sen erään lääkityksen mikä oli hermosärkyyn ja samalla ilmeisesti auttoi myös mielialaan niin on tullut äreämmäksi. Tietty kivut vaivaa, enkä sitä vähättele, mutta silti. En vain kestä jos itse yritän tsempata ja pitää jonkinlaista hyvää tunnelmaa yllä niin toinen käyttäytyy kuin raivohullu niin en jaksa itsekään pysyä rauhallisena. Päivällä vedin tuulipuvun päälle ja lähdin oveja paiskoen ulos, kun en kestänyt olla miehen kanssa. Menin läheiseen metsikköön ja itkin siellä pitkään. Pelkäsin, että joku kuulee itkuni, mutta enpä tiedä välittäisikö kukaan. Luulisi vain että joku päihdehörhö harhoissaan poraa. Oli niin voimaton olo, kun nojasin kuusenrunkoa vasten ja itkin ja itken nytkin. Tuntu jo päivällä, että kävelen terkkarin päivystykseen miehen tietämättä ja sanon, että minulla on olo, että sekoan ja haluan tehdä IM. Tunsin itseni ja tunnen nytkin niin yksinäiseksi. Mihin edes menisin?! Ei minulla ole ketään. Kun tulin ulkoa takaisin sisälle niin mies istui hiljaa tietokoneensa ääressä ja minä marssin tänne makkkariin ja ovi on kiinni.

Minusta tuntuu, että mies on vihainen siitä reissusta äitini luo. En oikein tiedä miksi. Enkö hänen mielestään saisi tavata äitiäni? Ilmeisesti ajattelee, ettei meillä olisi vara 22p tehdä sitä reissua, mutta pakkohan se on tehdä jos aion tavata äitini ennenkuin vanha ihminen kuolee. Pelkään koko ajan, että äiti saa jonkun aivoverenvuodon ja menehtyy, enkä tapaa häntä enää koskaan. Ja aikaisemmin mies on itse koko ajan sanonut, että meidän pitää mennä tapaamaan äitiäni. Nyt sitten kun olen siihen valmis niin alkaa mielenosoittaminen. Kun iloitsin puhelimessa pari päivää sitten äidilleni, että pian nähdään niin kuulin kun mies huokaili mielenosoituksellisesti. En ymmärrä.

Tuntuu muutenkin, että mies on minulle kaikesta vihainen ja katkera. Nyt kun olen taas "herännyt" eloon, olen vähemmän masentunut, jaksan tarkkailla ruokavaliota, liikkua, meikata ja välillä ollut jopa tyytyväisen oloinen niin luulisi, että hän olisi iloinen, mutta minusta tuntuu, ettei hän olekaan siitä iloinen vaan negatiivisuudellaan koittaa latistaa kaiken. Silloin oli kait paremmin kun makasin sängyn pohjalla tahdottomana ja ahmin herkkuja itsemurhaa hautoen ja olin kaikessa riippuvainen hänestä. Se oli kait oikein. Tuntuu että mies inhoaa sitä, että olen omatahtoisempi ja sanon välillä suorat sanat asioista tai se, että vaadin jotain etuja itselleni myös niin minusta on kait tullut nykyään "vittumainen" akka, kuten olin exänkin mielestä kun aloin järkeistää elämäämme.

Mielestäni mies on jotenkin muuttunut. Ennen tunsin, että hän rakastaa minua aidosti ja haluaa parastani ja myös osoitti sen jatkuvasti. Nyt ei kauniita sanoja tai tekoja tunnu enää tulleen pitkään aikaan, useissa asioissa tuntuu kuin olisi katkeroitunut minulle, mitään läheisyyttä ei ole, silloin tällöin jopa ivallista käytöstä, eikä mitään halua tukea tai olla kiinnostunut luovista harrastuksistani. Luulen, että mies on vittuuntunut siitä, että hän tuntee minun pakottavan meidät asumaan tässä kalliissa asunnossa. En vain jaksa koko ajan muuttaa ympäriinsä. Ja se että minä en "anna" ottaa koiraa. Tuhat kertaa puhuttu asia, olen allerginen, eikä meillä ole varaa pitää koiraa eikä tähän asuntoon voi koiraa ottaa. Sitten se, että hän tuntee, että estän hänen olemista tyttäriensä kanssa, tosin se on ihan todellinen asia mutta siinähän hän kyllä on oikeassa, tosin en ole estänyt mutta ehkä se on ollut vaikeampaa, mutta siinä asiassahan olen alkanut korjaamaan tilannetta. No lapsia en ole tehnyt enkä tule tekemään ja sen hän on tiennyt koko ajan. Minua edelleen loukkaa, että hän ei puhu esim naimisiinmenosta yhtään mitään. Ennen hän oli niin innokas suunnittelemaan meidän tulevaisuutta ja oli myös romanttinen. Nyt on kaikki pelkkää paskaa, mies on pettyneen ja katkeran oloinen, sekä kylmä. Minusta on tullut samanlainen. On parempia aikoja ja sitten taas tätä paskaa. Tämä suhde toimii kun on rahaa ja kaikki hyvin. Kun tulee vaikeuksia niin huomaa kuin pahasti tämä rakoilee.

Nyt on pakko lopettaa, tuli keskeytys. palaan!

Palasin vielä kirjoittamaan. Söin äsken yhden annospuuro-pussin. Mies on vähän rauhoittunut, ärisee satunnaisesti. Siinäpä äriskööt. Ei se auta minun alkaa huutamaan. Aivan sama, kuin inttäisi juopon kanssa tai vieroitusoireissaan kieriskelevän narkomaanin kanssa. En tiedä onko miehellä todellista halua lopettaa tupakointia koskaan. Ihmettelen kyllä suuresti, kun isänsäkin kohtalo oli se keuhkosyöpä. Koko suvussa tuntuu kaikki polttavan ja kuolevan siihen. Tuntuu kuin miehen mielestä se olisi jotenkin normaalia. Minua ärsyttää ja pelottaa miehen välinpitämättömyys. Jotenkin yhdistän senkin olevan jotain toisten sanomisten uhmaamista, että hän kyllä polttaa jos tahtoo. No, sittenpähän polttaa ja siihen tulee kuolemaan, kun on jo astma ja keuhkoahtauma. Suoraan sanottuna ketuttaa tuommoinen välinpitämättömyys. Olen sanonut miehelle, että se voi sitten kirpaista kun sen syövän saa ja tietää, että se on itseaiheutettua, että varmasti sitten kaduttaa. No, väkisten en voi sitä häneltä lopettaa. Tietääkseni jo miehen ex on yrittänyt saada sitä loppumaan, eikä ole loppunut. Minua vain ahdistaa ajatus, että mies kuolee ennen aikaisesti jonkun typerän tupakan vuoksi ja siinähän sitten taas yksin pällistelen.

Olet laihtunut tosi paljon! 10 kg on todella paljon! Onneksi olkoon olen aidosti iloinen puolestasi. Voi kun saisin itsekin niin paljon pois. Ja käyt jumpassa! Todella hyvä! Minä en saisi edes itseäni minnekään jumppaamaan, enkä edes osaa jumpata. Muutenkin hävettää tänäänkin kun kävin siellä metsässä itkemässä niin kaikki lenkkeilevät ihmiset oli näissä muotitrikoissa, joita nyt on kaikilla ja ovat niin hoikkia ja sen näköisiä että urheilevat joka päivä. Hävettää kun itse tallustan vastaan sata vuotta vanhassa tuulipuvussa kuin paksu pökkelö ja olen enemmän jonkun harhailevan narkkarin kuin lenkkeilijän näköinen.

Tämä viikko on ihan paska, enkä tajua miten selviän perjantaihin asti tuon äkäisen ukon kanssa ja lähes ilman ruokaa. Sitten perjantaina aamuyöstä lähdettävä matkaan ja satoja kilometrejä autossa istua. Tuntuu nyt ajateltuna aika rankalle. Jos sinne reissuun nyt edes päästään. Tiedä mitä tässä vielä tapahtuu.

Tänään paremmin. Aamulla heräsin nälkäisenä ja pää taas särkevänä kahvinpuutteesta. Sitten mieleeni pälkähti, että seurakunnalla on aamiainen tänään ilmaiseksi, kahvia ja leipää ja menimme sinne. Pari kuppia kahvia ja leipiä teki terää. Saimme myös maksusitoumuksen kauppaan 30e ja "sielunhoitoa" samalla. Olen hyvin kiitollinen! Nyt on parempi olo ja kaapissa ruokaa. Ärinäkin on toistaiseksi vaiennut. Seuraavasta "tilistä" hommaan kaappiin hätäapu kahvipaketin ja nikotiinilaastareita. Nyt on huojentuneenpi mieli lähteä reissuun pe, pelkäsin jo, että miten jaksaisin edes lähteä jos koko ajan migreeni päällä ja verensokerit nollissa ilman ruokaa. Pelkäsin, että reissua on taas lykättävä. Se olisi ollut henkisesti raskasta.

Sitten se ilahdutti mieltä, kun diakonissa oli niin kiva ihminen. Purskahdin itkuun kun juttelimme. Olin niin nälkäinen ja väsynyt ym. Juttelimme ja hän katsoi minua ja sanoi, että minun ei pidä vähätellä itseän, että hänen mielestään olen kaunis ja mukavan oloinen ihminen. Näin hän sanoi ja minua rupesi hymyilyttämään. Naurahdin ja sanoin, että tunnen itseni niin ryytyneeksi ja kulahtaneeksi kuin olla ja voi. Tämä ihana nainen vakuutti, etten näytä siltä. Jos tarkoitus oli lohduttaa minua niin hän onnistui siinä, ainakin minulle tuli parempi mieli. Ihana kuulla joskus jotain hyvää ihan vieraan suusta. Antaa uskoa elämään taas piirun verran. Voi että, kun onnistuisi laihtumaan vielä sen 10-15kg mutta ehkä se vielä tapahtuu kun jaksaa olla sinnikäs.

Nyt en jaksa enempää kirjoittaa. Tuo "kerjäysreissu" verotti myös voimia, vaikka olikin hyvä reissu!

Palataan🙂🌻

En tiedä onko aamullinen postaukseni tullut tänne perille ollenkaan vai lentänyt jonnekin avaruuteen. Mutta jos ei ole tullut tänne niin kertauksen vuoksi lyhyesti nämä mitä siinä kirjoitin, eli tilanne nyt taas parempi. Saimme syödä ja juoda kahvia seurakunnan aamupalalla ja saimme diakonissan myöntämän 30e "ruokalapun" kauppaan, joten nyt on ruokaa kaapissa. Lisäksi miehellä on tupakkaa, joka onkin pitempi juttu, mutta hän on taas "oma itsensä" eli siis ärinät loppu. Juttelin nimittäin erään "asiantuntevan" henkilön kanssa, jonka kanssa tuli puhe tupakanpolton lopettamisesta ja hän sanoi, että jos ihminen on 40-vuotta tupakoinut ja tupakat loppuu kuin seinään niin sanoi, ettei ole ihme jos "ärisee" tai muuttuu kuin eri ihmiseksi, koska olo menee niin hirveäksi. Ja kuulema on vaarallista lopettaa ihan seinään, että pitäisi vähentää ja siten lopettaa. Tämä koskee ihmisiä, joilla on jo enemmän ikää 50-70v, yleensä miehiä, joilla on jo muutenkin esim sydänvikaa, keuhkotautia tai muuta sellaista, että voi käydä rajusti pumpun päälle se kun elimistö menee shokkiin kun yhtäkkiä lopetetaan, eri asia jos käyttää nikotiinin korvaustuotteita tai lääkärin määräämää lääkettä tupakan lopetukseen. Tänään sitten mies sanoi, että hänellä on hirveä olo, kädet tärisi ja henki ei kulkenut kunnolla. En keksinyt enää mitään muuta kuin painelin tuonne kaupungille ja onneksi näin yhden tutun miehen ja kehtasin häneltä lainata rahan, että sain ostettua paketin sätkäpuruja. No, ei tietty ehkä järkevää, mutta satun tietämään pari kylläkin vähän miestä vanhempaa tupakoitsijaa, jotka lopettivat kertarysäyksellä ja vähän sen jälkeen saivat sydänkohtauksen ja menehtyivät. Nämä ovat varmaan jotain rajatapauksia, mutta enpä halua ottaa riskiä, että oma mieheni saa slaagin silmieni alle, kun ei hänen terveys niin hyvä ole muutenkaan. Olemme tänään puhuneet kylläkin myös tupakanpolton lopetuksesta ja miettineet järkeviä konsteja, mitkä olisivat realistisia ym. Minusta se on hyvä alku, että saan miehen puhumaan asiasta asiallisesti ja mies on myöntänyt, että pelkää lopettamista kuinka huono olo siitä tulee, kun keuhkot alkaa sylkeä pihalle kaikkea sitä kuraa ja on vielä keuhkovikainen ja pumppu hakkaa tuhatta ja sataa ym. Tänään sain tältä "asiantuntevalta" tuttavalta muutamia ihan hyviä vinkkejä, miten voin rohkaista ja kannustaa, sekä tukea miestä lopettamaan. No, mäkättäminen, huutaminen ja painostaminen eivät ainakaan auta. Mutta se on pitkä tie ja tietysti toisella pitää olla oma tahto, eikä häntä voi pakottaa. Mutta tulen yrittämään parhaani. Onhan sekin jo hienoa, että mies on onnistunut laihduttamaan yli 10kg viime kesänä ja myös pitämään liikunnan ja terveellisemmän ruokavalion avulla kilot pois. Ja mies ei nyrpistele salaateille ja vihanneksille vaan syö niitä mielellään. Viimeisimmissä verikokeissa oli kolesteroli laskenut reilusti, oli paremmat maksa-arvot, normaali verensokeri ym. Vielä kun saisi sen tupakan pois niin.. Onneksi miehellä on erinomainen lihaskunto ym vieläkin entisen armeija ja aktiiviliikkujan uran vuoksi, sekin on hyvä asia. No, se siitä..

Taas on rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Minullakin jo hyvä olo, kun saanut syödä ja juoda kahvia tänään. Ja tuli ulkoiltuakin, käveltyä useampi kilometri. Nyt illalla kävin suihkussa ja kohta aika pistää nukkumaan. Pian on perjantai ja lähden reissuun äidin luo. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa.

Palailen taas🙂🌻

Paska päivä. Ahdistus alkaa nostamaan päätään. En nukkunut viime yönä ollenkaan. Siis en yhtään ollenkaan. Silmät vain tapitti päässä makkarin pimeyttä ja olo oli väsynyt, mutta ylivireä. Sen kerran, kun meinasin nukahtaa niin yhtäkkiä havahduin siihen, että "joku" oli lähes ylleni kumartuneena ja puhui minulle jotain, mitä en kuullut, koska minulla on korvatulpat nukkuessani aina. Luulin, että joku avaruusolento on suurinpiirtein tulossa listimään minut ja huusin säikähdyksestä. Tuntui, että saan sydärin. No, mies ei ollut myöskään saanut unta ja oli päättänyt tulla olohuoneesta makkariin "nukkumaan" eli tiedätte varmaan, aikuisten juttuja.. No, pitkästä aikaa se oli ihan kivaa, vaikkakin hieman jännitystä oli ilmassa ja kaikki ei nyt ihan täydellisesti sujunut, mutta olen iloinen, että mies rikkoi pitkän "kuivan" kauden ja teki vihdoin aloitteen. Ilmeisesti läskini eivät inhota häntä tai sitten oli jo niin puutteessa, että läskit kelpasivat (vitsi..) Vaikka en tunne kaipaavani nykyään kovinkaan s-elämää, olen tottunut olemaan ilman niin huomasin silti, että en ole "siinä mielessä" kyllästynyt mieheeni, hän on viehättävä, hänen kroppa ym. Ja kyllä sitä yhteistä säveltä löytyi. Ehkä olen ollut hänen silmissään viehättävämpi nyt, kun itsetuntoni on ollut hieman parempi ja olen ollut muutakin kuin masentunut.

No, sitten kun lopetimme jutut niin en saanut unta millään. Puoli kolmeen saakka pyörin ja hyörin, sitten sytytin valon ja päätin olla hereillä. Koko päivän olo on ollut täysin vetämätön ja melkein nukahtelen istualleen. En halua silti nukkua päivällä, en osaa. Yritän pysyä hereillä iltaan saakka ja nukahtaa normaaliin aikaan. Saattaa olla, että jännitän niin paljon sitä äidin luo menemistä, etten saa siksi nukuttua. Mietin sitä reissua lakkaamatta. Olen jo alkanut ahdistumaan, kuten arvasinkin ennalta. Mietin ensinnäkin, että miten jaksan sen reissun autossa, yli tuhat kilometriä yhden päivän aikana meno-paluu. Ei ole varaa jäädä siellä yöpymään minnekään, että ajelisi kotiin seuraavana päivänä. Eli aamuyöstä matkaan, puolen päivän jälkeen perillä, kylässä muutaman tunnin ja sitten yötä vasten kotiin. Aika rankkaa, mutta ainoa keino tehdä se matka. Laitamme bensakulut puoliksi äitini kanssa.

Nyt olen niin väsynyt, että melkein näen ja kuulen harhoja. Eilenkin jäi syömiset vähiin. Kahvia vain mennyt ja pientä syötävää. Temestaa en ole ottanut ja siitäkin tietysti vieroitusoireet pukkaa jo päälle. Luin sen haittavaikutuksia tänään netistä ja päätin, että se on saatava taas pois kuvioista. Ei auta kuin alkaa taas vähentämään ja lopettamaan. Katson koko ajan itseäni peilistä ja en tiedä onko kasvoni ruskettuneet vai onko ihoni kellertävä. Olen siitä ahdistunut. Mietin onko maksa arvot taas koholla, kuten on ennen olleet, luin että sekä temesta, että histec voivat nostaa maksa-arvoja ja nyt olen paniikissa. Kuvittelen ties mitä vaikka yritän rauhoittua. Onneksi silmät ei ole kellertävät. Minullahan on tietysti trauma siitä, kun aikoinaan menin keltaiseksi silmiä myöten ja olin niin sairas, että meinasi henki mennä. Se oli kauheaa. Nyt tarkkailen ahdistuneena ihoani, että onko se kellertävä vai kuvittelenko. Pakko ottaa ainakin minimiannos lääkettä niin kauan, että saan reissun tehtyä ja sitten sen lääkärikäynnin terkkariin hoidettua. Sekin on ihan pian. Kuun vaihteessa ja olen todella ahdistunut siitä ja pelkään sitä venäläistä naiskääkäriä. Näen jo painajaisia siitä ja tuntuu, että hajoan, kun ajattelen, että nyt olen hänen "armoillaan". Varmasti on hullua pelätä häntä, mutta en voi sille mitään. Mietin jo, että voisinko soittaa tai mennä terkkariin käymään ja ihan pokkana selittää hoitajille, että pelkään sitä lääkäriä jos vaikka saisin vaihdettua jonkun muun. Mutta toisaalta pelkään sitä, että minut tulkitaan jälleen olevan niin "sekaisin", että kuulun osastolle ja sinne en mene, se paikka on nähty ja tässä kaupungissa se on täysi helvetti yhtään liioittelematta. Kaikki meni pilalle, kun lensin ulos psyk.polilta. En olisi pelännyt lähes lainkaan jos olisin vielä siellä kirjoilla ja siellä joku edes jollain tavalla luotettava psykiatrian lääkäri, joka näkisi minun tiedot 2009 vuodesta saakka. Nyt terkkarissa ei ole mitään minun psykiatrian "urani" tietoja ja joudun itse keräämään niitä jostain ja viemään ne sinne lääkärille mennessäni. En tajua mitä tästä oikein tulee ja itkettää jo koko homma valmiiksi. Ja selvennyksen vuoksi sanottakoon, että minulla on siitä naisesta siis lääkäristä hyvin huonoja kokemuksia ennestään, ei kylläkään mt mutta muissa asioissa.

Tässä välissä söin ja en voinut pitää sisälläni vaan vuodatin itkien miehelle näitä asioita. Nyt äkkiä tuntuu, että päähäni tulee niin paljon paineita yhtä-aikaa, että sekoan. Sekin yhden kaverin kuolema vaan pyörii mielessä päivästä toiseen. En tiedä miksi otan sen niin raskaasti, ehkä sen vuoksi kun näin sen enneunen hänestä ym. No, yritän nyt käyttäytyä "asiallisesti" ja rauhoittua täällä kotona, ettei mies ala ajattelemaan, ettei minusta ole lähtemään sinne reissuun. Ja muutenkin, pitäisi rauhoittua ja kerätä voimia juuri sitä matkaa varten. Nämä on taas näitä hetkiä, kun tuntuu ettei mikään onnistu enää koskaan.

Nyt yritän rauhoittua. Palataan!

Hei AK ja Amassados! Minä käyn säännöllisesti lukemassa näitä teidän juttujanne 🙂 Et olisi AK voinut tehdä mitään kaverisi puolesta, enneunilla, tai ilman. Mietin, että olisiko miehesikin ollut mielissään siitä, että tällä kertaa saitte puhuttua tupakanpolton lopettamisesta asialliseen sävyyn ja siitäkin ollut mielissään 😉

Voimia teille molemmille!

Kiitos Pompula kommentistasi. 🙂 Hassua, että aina unohdan jonkun muunkin saattavan lukea horinoitani, joita tänne vuodatan. Tilanteet on toisinaan kuin huonosta saippuasarjasta. Niistä riittää naureskeltavaa muillekin. 🙂 kuten se, kun housuni repesivät kesken kauppareissun tai kun kiskoin pikkareitani pihavarastossa pois lahkeesta... Epävakaille sattuu ja tapahtuu, ja aikalailla ilman filtteriä tänne kirjoitan. 😎

Huomenna on jo perjantaina ja AK sinulla on se matka. En ihmettele, että olet jännityksestä jäykkä ja hermoraunio. Toivon mukaan kaikki menee hyvin. Ehkä on hyväkin että ette jää yöksi. Helposti tuollaiset yökyläilyt on raskaita. Loppuu tekeminen ja puheenaiheet, tulee riitaa. Sitten jos ruvetaan ottamaan siihen vielä kaljaa, on piru irti. Yöunet menee vähemmästäkin ja nyt on vielä täysikuukin. Minuakin se valvottaa. En saanut viime yönä unta kun koko ajan oli ylivirittinyt ja hermostunut olo. Väsytti, mutta pää ei nukahda.

Hyvä, että saitte seurakunnasta ruoka-apua ja muuta sielunhoitoa. Mahtavaa, että muistit sen aamupalan ja menitte sinne. Minä uskon, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Johdatusta tai ei, apua tulee vaikeissa tilanteissa joskus yllättäviltäkin suunnilta. Minä olen elänyt aika vähillä rahoilla nyt, mutta joka kerta kun rahaa on ollut eurokin enemmän olen ostanut jotakin kuiva-aineita varalle kaappiin. Mulla on aina useampi extrapussi makaroonia, nuudeleita ja jauhoja kaapissa ja jos rahat loppuu, saan sentään leivottua leipää ja vähän jotain syötävää. Ilman ruokaa ei vielä ole tarvinnut olla. Silti mietin, että tilanteeni on oikeasti nyt huonompi rahallisesti kuin mitä se oli joskus lapsen ollessa pieni kun ei ollut töitä eikä opiskelupaikkaa ja kotihoidontuella yritin pärjätä. Ei silloinkaan ollut rahaa. Kumma juttu, miten silloin onnistui. Nyt kaikki on niin kallista että jos en jätä jotakin maksua rästiin, en välttämättä pysty ostamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin pyykinpesuainetta tai shampoota tai sitten se on joko bensasta tai ruuasta pois. Auto on kumminkin pakko tankata kun täytyy kuljettaa tytärtä ja en pääsisi ilman autoa sinne vapaaehtoistyönikään. En itseasiassa juuri mihinkään. Siinä on yksi syy muuttoon. Liian kallis asunto ja mahdoton sijainti. Kulkeminen täältä mihin tahansa ja millä tahansa vie aikaa ja maksaa. Parempi olisi asua lähempänä keskustaa tai muuttaa sitten sinne kotikaupunkiini. Sinne en kyllä halua jos totta puhutaan. Minulla ei ole siellä mitään. Paitsi tietysti äitini ja tyttäreni, mutta muutoin puuttuisi koko elinpiirini. Mitä edes tekisin siellä? Miten saisin päiväni kulumaan kun se täälläkin on välillä vaikeaa?

Tämä on ollut henkisesti raskas viikko, mutta nyt eräs sukulaisiini liittyvä asia on vihdoin saatu päätökseen ja siihen ei tarvitse enää suoda ajatustakaan. Ja toivottavasti minun ei myöskään tarvitse nähdä enää näitä sukulaisia. Mietin juuri, että jos joku siitä kolmikosta heittäisi nyt veivinsä, en kyllä menisi hautajaisiin. Ahneita ja saitoja, kieroja paskoja koko porukka. Sukua muka ollaan mutta silti yritetään kusettaa ja ketkuilla minkä ehtivät. Nyt se on onneksi loppu. Nimet on saatu paperiin ja rahat tilille. Pystyn taas hengittämään. Sen kunniaksi ostin jäätelön ja Snickersin. Jäätelö oli taivaallisen hyvää. Olen syönyt sellaisen viimeksi viime kesänä! Snickers ei maistunut millekään. Pettymys, että suklaa voi alkaa maistua teolliselle kuralle kun irtautuu sokeriaddiktiosta. Muistat varmaan AK kun kerroin tammikuussa olevani mukana sokeriton tammikuu -facehaasteessa. Jatkoin sitä maaliskuuhun asti. Tai oikeastaan jatkan sitä edelleen, mutta nyt sallin poikkeuksia tarvittaessa. Ihme kyllä, olen monta kertaa ollut kaupassa ja miettinyt karkkihyllyn edessä haluanko tästä jotakin. Loppujen lopuksi en ole ottanut mitään kun en ole oikeasti mitään halunnutkaan. 🙄

Ostin tänään kirppikseltä mustat, suorat housut kokoa 42. Olen niin onnellinen, että olen onnistunut laihtua melkein 10 kiloa ja nyt myös nuo jo kertaalleen kavennetut, ainoat farkkuni alkavat valua päältä. Samoin syksyllä Ellokselta ostamani välikausitakki kokoa 44 on nyt iso. Syksyllä meni hädin tuskin kiinni. Vielä tässä on 20 kilon työmaa, mutta kohta alan saavuttaa sitä rajapyykkiä, että voin mennä hakemaan lähetettä rintojen pienennysleikkaukseen. Aijon todellakin tehdä sen! Haluan nätit, pienet B-kupit näiden järkyttävien F/G-kuppien tilalle. Tiistaina taas ahdisti jumpassa kun tietyissä asennoissa tuntuu, että tukehdun omaan rintavarustukseeni. Se vaan valuu tuolta kurkkuuni kun kurotan alaspäin vaikka sormia lattiaan tai taivutan eteenpäin. Ja mainittakoon vielä, jos joku ei tiedä, olen lihonnut Mirtazapinin ja SSRI-lääkkeiden vuoksi 30 kg. En ole aina ollut läski. Nyt olen onnistunut laihtumaan, mutta enpä syö enää noita lääkkeitäkään. Toisilla vaikutus voi olla toisenlainen, mutta henkilökohtaisesti en tunne yhtäkään jolla Mirtazapin olisi aiheuttanut laihtumista. Päinvastoin. Eräs tuttuni, joka aloitti mirtan 2,5 vuotta sitten on nyt lihonnut lähes 40 kiloa ja painaa yli 100 kg. Ennen oli tosi hoikka.

Ajakaa varovasti AK ja kaikkea hyvää matkalle.

Olet ajatuksissani AK. Toivottavasti matka sujui odotusten mukaan eikä tullut mitään ikäviä takaiskuja. Olen itse lähdössä myös lyhyelle matkalle vähän kauemmas. Olen breikin tarpeessa. Ihmisten kateellisuus ja pahansuopaisuus on taas nostanut päätään. Joillekin minun laihtumiseni tuntuu olevan ärsyttävää. Eikö ole uskomatonta, että ensin juorutaan selän takana kun lihon (lääkkeistä) ja nyt kun laihdun, puheet vaan jatkuu. Tällä kertaa tosin sillä meiningillä että "ei se pysty laihtumaan" ja "ei se saa niitä kiloja pysymään pois"! Ihanaa kun on tällaisia ihmisiä!!! Mikä minun elämässäni on niin kadehdittavaa, että jatkuvasti on lyötävä puukkoa selkään? Äänessä ovat siis Rouvat Hyväksikäyttäjä ja Inhottava. Heillä on myös kaveri, Rouva Kaiken-Osaava. Tämä kolmikko on nyt liittoutunut yhdessä kaikkea tekemääni ja olemistani vastaan. Kaikkea arvostellaan (selän takana) ja kura lentää. Rouva Kaiken-Osaava on näistä ainoa, joka on näennäisesti halunnut pysyä kanssani jossain väleissä. Kateuden huomaa silti kaikessa. Kaikki mitä teen vähätellään, tai jos olen laittanut faceen jonkun kuvan tai muun kivan postauksen saamistani mukavista uutisista, se jätetään huomioimatta tai kommentoidaan jotakin terävää. Hän osaa kaiken paremmin kuin muut. Tai vähintäänkin paremmin kuin minä. Laihdutuksenkin hän osaa paremmin kuin Suomen nimekkäimmät fitness-valmentajat. Hän on parempi laatimaan ruokaohjelmat kuin Bull Mentula, vaikka ei omaa mitään koulutusta asiaan. Osaa paremmin melkein minkä tahansa asian. Tällaisen ihmisen seurassa tuntee olevansa riittämätön ja huono epäonnistuja. Miksi vedän näitä ihmisiä lähelleni? Mikä minussa aiheuttaa sen, että tämäkin rouvakolmikko saa jatkuvasti polttoainetta asioideni ruotimisesta? Minun elämässäni ei pitäisi olla mitään kadehdittavaa. Ja silti ilmeisesti on. Olen miettinyt pitäisikö minun olla kuollut, että nämä puheet, piikittely, kieroilu ja kiusanteko loppuisi. Koska sitähän tämä on, hiljaista kiusaamista. Ja kuten kouluaikoinakin kun jouduin kiusaajakolmikon kohteeksi, olen vain yrittänyt vältellä. Poistin Rouva Hyväksikäyttäjän facekavereistani jo viime syksynä kun tajusin, että hän on olevinaan ystäväni vain hyötyäkseen kontaktipiiristäni ja tavoitteli kauttani vain omaa etuaan saaden samalla minut sijoittamaan satoja euroja olemattomaan liikeideaan. Luulin, että siivoamalla pois tällaiset "ihmissuhteet" helpotan omaa kuormaani. Toisin kävi. Rouva Inhottava otti ohjat puolustaakseen uutta bestistään. Asiaan liittyy käänteitä ja tapahtumia pitkin vuotta, mutta ei niistä sen enempää. Olen turhautunut ihmisten empatian puutteesta. Mieluummin ollaan täynnä vihaa ja rakennetaan kaikki ilkeyden ja negatiivisuuden kautta jota ammutaan sitten sopiviin kohteisiin. Olen aina ollut huono puolustautumaan tällaisissa tilanteissa. En yleensä saa sanottua mitään tai sitten kun mitta on täysi, räjähdän. Yleensä aina räjähdykseni on sitten sellainen, että se kääntyy loppuviimein itseäni vastaan: katsokaa, hullu se on!

Olen loman tarpeessa. Lähden etsimään löytyykö Erkki tänään.
😀😎

Amassados, ihanaa kun olet jaksanut kirjoittaa tänne. Olen tosi mukana ajatuksin ja iloinen, että olet saanut peräti 10kg pois ja nyt löydät uusia vaatteita ym. Ihan mahtavaa! Se antaa minullekin toivoa vielä, tosin en tiedä harrastanko sitten liian vähän liikuntaa, kun tuntuu, etten laihdu ikinä. Enimmillään se 5kg ja sekin tulee lähes aina takaisin. Jokoilen kaiken aikaa 85-89kg välillä. Ärsyttävää! Pitäisi varmaan kohta jonkun asiantuntijan kanssa miettiä tilannettani. Uskon, etten omin avuin tästä laihdu. Mutta rahaa mihinkään asiantuntijoihin ei ole elikkä se juttu jää. Onneksi tulee kesä ja kesäsyömiset. Enemmän vihanneksia ja marjoja, kalaa ym. Ja liikuntaa. Jos saisin vielä joskus itseni painoon 75kg niin olisin jo onnellinen. Inhottaa, kun jalkaan ei mahdu, kuin mustat trikoot.

Niin, matka meni tosi hyvin! Lähdimme aamuyöstä perjantaina ajelemaan. Minulle ei tullut ahdistavaa oloa, enkä joutunut ottamaan rauhoittavaa. Oli ihan kiva pitkällä automatkalla katsella maisemia ja mietiskellä tulevaa tapaamista. Kuusi vuotta aikaa, kun viimeksi olin käynyt siellä. Se on pitkä aika, kun jo vuodessa voi ihmisen elämässä tapahtua vaikka mitä.

Perillä äiti heilutti heti kättä ikkunassa, kun parkitsimme auton ja nousi ulos. Äiti juoksi minua vastaan ja halasimme pitkään. Oli aivan ihanaa! Kumpikin höpötimme, että ei ole totta, vihdoinkin näemme ja voiko tämä olla totta ym. Meillä oli paljon asiaa ja tunnit menivät kuin siivillä. Äiti ei ainakaan näyttänyt mitään "järkytystä" siitä, kuinka paljon olen lihonut. Hän sanoi, että näytän tyylikkäälle ja on hyvä, etten ole niin laiha, kuin hän. Heh.. No, äitini on tosi laiha ja hän ei pidä siitä. Sanoo, että kasvot on vanhalla ihmisellä liian kapeat kun ei ole läskiä yhtään. Äiti oli hiukan ikääntyneemmän oloinen kuin 6 vuotta sitten, mutta onhan hän jo 72-v. Mutta uskomattoman hyväkuntoinen, notkea (tekee spagaatin vieläkin ja saa eteenpäin kumarruksessa rintakehän jalkoihin kiinni ja nenän melkein varpaisiin. No, en osaa selittää sitä oikein. Ja sitten kun äitini oli iloinen ja silmät loisti ja hän piristyi kun olimme siellä niin hän nuoreni ainakin kymmenellä vuodella. Hänellä on tylsä elämä siellä junttikylässä yksin. Söimme äidin ostamaa kakkua ja minä vein purkillisen leipomiani pikkuleipiä. Kun lähdimme niin päätimme alkaa näkemään nyt hieman useammin ja menemme taas kesäkuussa käymään ja silloin olemme 2-3 päivää. Päätin, etten enää koskaan anna kulua niin paljon aikaa kuin nyt oli mennyt näkemättä.

Kyllä se oli minullekin tärkeä tapaaminen. Sain siitä virtaa ja olen käyttänyt sitä virtaa jo kaksi kertaa sen jälkeen luovassa harrastuksessani. Tekisi mieli mennä sinne pian takaisin. Saapa nähdä muutanko sinne vielä joskus takaisin vai muuttaako äiti sieltä pois.

Nyt minua on ahdistanut jonkin verran se lääkärinaika, mikä on Vapun jälkeen viikolla js kelaan päässä miten se tulee menemään. Se on nyt ainoa ahdistava asia.

Kävin suihkussa ja alkoi nukuttamaan. Pari viimeistä päivää on olleet niin vauhdikkaat. Jotenkin useita asioita on vapautunut minussa. En enää käyttäydy estoisesti miehen tytärtä kohtaan ja mieskin on huomannut sen ja on kait mielissään siitä. Parisuhteemme on saanut uutta potkua, kun mieskin teki aloitetta seksiin pitkästä aikaa ja meillä on uusi yhteinen harrastus nyt, mutta siitä joskus myöhemmin. Huomaan, että elämässä on yhtäkkiä paljon kaikenlaista. Parisuhde, omat luovat harrastukseni, miehen tytär, oma äitini ja uusi suhde häneen, minun ja miehen yhteinen harrastus, kesämökki, kesän reissut ym. Elämä ei ole enää tylsää. Kun saisi vielä hoidettua noita tylsiä virallisia asioita ja muutamia kiloja pois.

Palaan kirjoittamaan sitten kun olen vähän pirteämpi!

Olen niin onnellinen AK puolestasi, että asiat menivät äitisi kanssa juuri niin kuin toivoit. Saitte vaihdettua kuulumisia ja lähennyitte uudella tavalla. Kuulostaa siltä, että uskallus lähteä niin pitkälle ja henkisesti vaativalle matkalle kohtaamaan menneisyyttä, avasi sinussa jotakin. Rohkeuden elää. Tunnen, ikään kuin näen sieluni silmin kuinka luovuus pulppuaa sinusta uudella tavalla. Aivan kuin joku olisi ottanut korkin pois. Ja se, että olette löytäneet miehesi kanssa uuden, yhteisen harrastuksen, on hienoa! Sellainen lujittaa parisuhdetta kun voi yhdessä kokea asioita, onnistumisia, iloa ja riemua. Ja mitä laihtumiseen tulee, uskon, että onnistut siinä kyllä kun päätät niin. Minulla siintää tavoitteena se rintojen pienennysleikkaus. Kauniit vaatteetkaat eivät motivoi yhtä paljon kuin se, että tiedän ulkonäköni konkreettisesti muuttuvan parempaan kun saan vielä 7 kiloa pois, jolloin BMI on alle 30 ja voin hakeutua siihen leikkaukseen. Epäilen nimittäin suuresti ettei nämä ämpärit tästä pienene kun eivät ole pienentyneet yhtään nytkään, vaikka 10 kg on lähtenyt!

Tänään koin järjetöntä riemua kun sovitin päälleni yhtä ihanaa kesämekkoa, jonka en ikinä uskonut mahtuvan päälleni. Yleensä käytän paljon joustavia materiaaleja koska vartaloni on pullistunut kummallisista paikoista ja puuvilla ei jousta. No, ajattelin kokeilla erästä ihanaa L-kokoista kesämekkoa, jossa on v-mallinen kaula-aukko ja sivussa vetoketju. Sellainen vaaleanpunavalkoinen unelmamekkonen. Ja voi luoja se mahtui päälleni ja vetoketju meni kiinni!!! Näytin niin kauniilta siinä mekossa, että tuijotin peiliä kyyneleet silmissä. On sanoinkuvaamaton tunne nähdä pilkahdus siitä entisestä minästä katsomassa peilistä. Aijon käyttää tuota mekkoa muutaman viikon päästä vapaaehtoistyöni kesäjuhlissa. Oikein odotan jo sitä päivää! Ja Rouvakerhon nyrpeitä ilmeitä. Paikalla tulee olemaan ainakin Rouva Inhottavaa sekä Rouva Hyväksikäyttäjä. Vielä viime viikolla olin täysin masentunut heidän kateellisista paskapuheistaan ja mietin jo etukäteen jätänkö kesäjuhlan väliin ettei tarvitse nähdä heitä siellä. Nyt tiedän, että aijon ehdottomasti mennä sinne tuossa ihanassa kesämekossa. Laitan korkokengät, jolloin pitkät ja hoikat sääreni pääsevät oikeuksiinsa ja aijon näyttää tyrmäävän upealta. Saakoot siitä sitten puheenaiheita lisää... En välitä tippaakaan!

Ei löytynyt Erkkiä viikonloppuna. Löytyi Erik. 😎

Amassados, kiitos! Tunnen tosiaan, että elinpiirini on laventunut tuon matkan ansiosta. Uskalsin lähteä tekemään sen matkan ja se meni hyvin. Mitä kaikkea uskallankaan seuraavaksi? Tunnen, että askel kerrallaan uskallusta pienissä ( mutta silti niin merkityksellisissä) asioissa vie minua kohti suurempaa ja vapaampaa elämää. Olen todella iloinen, että se kaunis mekko mahtui yllesi! Nuo on oikeasti niitä elämän tähtihetkiä! Ja tuo tunne, kun näkee "entistä itseään", sitä kaunotarta, jota on ikävöinyt, eikä koskaan enää uskonut näkevänsä, sydän täyttyy riemusta silloin! Se on ihana tunne, kuin olisi saanut elämänsä takaisin.

Ulkonäössä kaikki muutokset parempaan tuovat valtavasti hyvää mieltä ja uutta itsevarmuutta. Minulla oli kauan ongelmana hiukseni. Ikävöin tippa linssissä entisiä paksuja ja pitkiä, kauniita hiuksiani. Sairaus tietysti vei ne ensin kokonaan, mikä oli hyvin masentavaa. Ja sitten kun ne kasvoivat takaisin..ne eivät olleet entisellään. Hiukseni olivat pari vuotta todella "huonot". Ja ohentuivat välillä rajusti. Niin paljon, että pelkäsin taas kerran kaljuuntuvani. Se oli suuri masennuksen aihe ja vei itsetuntoa pohjalle, kun takana oli jo sellainen ohentunut kohta, josta päänahka kuulsi läpi. Kampasin hiuksia monta kertaa päivässä ja tarkastelin peilistä näkyykö päänahkani ja kun se "kalju" viiva paistoi valkoisena tumman tukan seasta niin usein purskahdin itkuun. Tunsin olevani puolikalju ja läski ja todella ruma. En tiedä mitä sitten tapahtui, mutta luulen "uudistuneen" ruokavalioni olleen asialla, kun tänä päivänä hiukseni ovat kasvaneet pituutta ja tulleet taas normaalin paksuksi ja kiiltäväksi, eikä missään ole "kaljuja" kohtia, mitä pitäisi piilotella tai hävetä. Riemu hiuksista on ollut suuri ja helpotus siitä, että ne palautuivat lähes entiselleen.

Siitä olen tuntenut hieman haikeutta, etten ole onnistunut laihtumaan. Vaikka syön järkevästi, mutta ilmeisesti en harrasta tarpeeksi liikuntaa tai ainakaan sellaista, jolla laihtuisin. Minullahan on jaloissani sitä vikaa, etten pysty juoksemaan tai hyppimään. Pystyn vain kävelemään ja se kait ei ole kovin tehokasta laihdutuksessa, siis ainoastaan. Pitäisi olla aerobista liikuntaa myös. No, en masennu siitä, koska uskon, että voin vielä laihtua. Ja, että entiset farkut joskus vielä mahtuvat jalkaan. Nyt en voi käyttää mitään "normaaleja" housuja vaan ainoastaan mustia trikoita. Paino oli eilen vaakan mukaan 87kg. Kun saisi sen 10kg pois niin olisi jo tosi hyvä. Ai niin, ja Erikhän on suomeksi "Erkki"😀😀😀 kyllä mua naurattaa tuo..

Muutoin olen tänään ollut vähän allapäin. Tuntuu, että viime aikoina on ollut vähän liian "sosiaalista" ja kaikkea tohinaa. Olen siitä kumma tapaus, että jos on liian vauhdikasta ja nopeita edistymisiä elämässä niin ensin olen onnessaan ja sitten väsähdän ja tunnen, että on ollut "liian positiivista", hah! Jotenkin väsyn siihen positiivisuuden hypeen ja tietty olen sauhunnut täysillä ja yhtäkkiä huomaan olevani väsynyt ja hieman ärtynyt, vedoton. Silloin tarvisin aikaa vain itselleni, olla vain ja maata, kuulostella tuntemuksiani ja kuunnella jotain rauhoittavaa musiikkia ym. Ja olen muutamana päivänä kyllä sortunut syömään liian hiilaripitoisesti ja huomaan, että se väsyttää heti. Ja rinnat ne vain tuntuu kasvavan. Ovat pinkeät ja aristavat välillä ja tiellä joka paikassa. Että mua ällöttää ne! Ja huomaan myös, että rintani alkavat "vanhentua". Ne roikkuvat enemmän, ovat jotenkin löllömmät, eivät kimmoisat, kuin nuorempana, iho on vanhemman näköinen ym. Mummotissit on minulla nykyään. Ei ihme jos en tunne itseäni seksikkääksi tällaisten roikaleiden kanssa. Olen miettinyt, että jos laihtuisinkin niin rinnoista tulisi varmaan täysin roikut, tyhjät pussit. Hyi helv..! En usko, että iho enää palautuu tässä iässä. Muistelen haikeana kimmoisan pystyjä, täyteläisiä c-kuppeja, hoikassa vartalossani ennen.

Myös tämä eräs facekaverini vie voimiani. Hän, kenestä olen aiemminkin kertonut. Tuntuu, että hänellä on nyt isoja ongelmia mielenterveyden kanssa. Minä olen hänen ykkösterapeutti ja "kuunteleva korva" päivästä toiseen, monta kertaa päivässä. Siis hänen mielestään. Jos en koko ajan ole tsemppaamassa hän suuttuu ja osoittaa kaunaansa pommittamalla viestiboxiani kyseenalaistamalla koko kaveruutemme. Minulle kerrotaan joka ikinen kynnen katkeaminen ja näppy persiissä. Viimeksi kun en vastannut viesteihin heti niin sain "purkauksen" päälleni ja olin todella loukkaantunut. Tässäkö kiitos siitä "työstä" mitä olen hänen hyväksi tehnyt yli vuoden. Hänellä on toki ollut vaikeaa ja on lievästi vammainen, mihin aina vetoaakin, kun on ensin räyhännyt minulle, että kun hän ei ole "normaali" ihminen. Mutta..alan olla hyvin väsynyt häneen. On selvinnyt, että mikään määrä tsemppausta ja anteeksi antamista ei häntä paranna. Samat jutut toistuu kuukaudesta toiseen, lääkkeet jätetään tahallaan ottamatta, kunnes käytös muuttuu itsetuhoiseksi ja alkaa uhkailu itsetuholla ja facessa omalla seinällään nolot "avautumiset" kaikkien nähtävillä. Sitten minä taas annan anteeksi ja lohdutan ja kaikki on vähän aikaa hyvin. Olen alkanut ajattelemaan, että tässä ihmisessä on paljon narsistisia piirteitä. Tekeytyy säälittäväksi reppanaksi, mutta oikeasti osaa olla hyvinkin piikikäs ja ilkeä. En tajua miksi en pysty sanomaan hänelle suoraan. Ja toisaalta kun tiedän mikä meteli ja asioiden jankkaus päiväkausiksi siitä syntyy jos sanon jotain häntä "loukkaavaa" niin en oikein jaksa edes sanoa mitään suoraan, eikä minulla ole sydäntä estää häntä yllättäen. Yritän loitontua hänestä pikku hiljaa, mutta se on vaikeaa. Välillä vetoan kiireisiin etten jaksa reagoida jokaiseen turhanpäiväiseen päivitykseen tai kehua joka päivä hänen kuviaan, joissa tiukkaa seinällään onko hän ruma ym. Ihan kuin kaverit jaksaisivat joka päivä kehua. Ja turhat päivitykset "nyt keitän kahvia", " nyt katson telkusta sitä ja tätä" en jaksa tykkäillä joka inahdusta. Tiedän, että pitäisi olla vaan kovana tällaisten "vampyyrien" kanssa, mutta olen kait liian kiltti.

Nyt lopetan, kun alkaa ajatus harhailla.

Palataan

🙂🌻