Hei AK 😍 ihanaa jos onnistuin piristämään sinua ☺️❤️☺️ Miehesi astma oireilee samoin kun minun. Omani on koko talven pysynyt hyvin kurissa. Lääkkeet on vähentyneet minimiin ja avaavaa en ole tarvinnut lainkaan pariin kuukauteen. Nyt kuitenkin viikon verran on ollut keuhkoissa taas tukkoista. Yskää ilman flunssaa. Ja tosiaan pari päivää sitten alkoi tämä nenän tukkoisuus. Pakko olla siitepölyä ja /tai katupölyä jos sinäkin tunnet samoin. En seuraa uutisia, ei käynyt mielessäkään, että leppä voisi jo aiheuttaa oireita. Toisaalta miksei. Nyt on ollut tällä viikolla niin lämmintäkin. Pakko hakea huomenna apteekista jotain antihistamiinista. Mitä nenäsuihketta sinä AK käytät siitepölykautena? Tänään en ehdi enää mennä apteekkiin. On muita juttuja. Enimmäkseen romun myyntiä. Ilman sitä olisikin jo rahat loppu ja ollaan vasta puolivälissä kuuta.

Pari viikkoa sitten kerroin ostaneeni kodin putkimiestä, jotta saan pesuhuoneen lavuaarin taas vetämään. No, se homma onnistui niin hienosti että siinä rytäkässä kun altaan putki aukesi ja tukospaska valui eteenpäin, se tukki sitten lattiakaivon! 😀 Pari päivää siinä katselin ja ihmettelin, että johan on perkele. Tilanne oli kuitenkin kestämätön, koska aina suihkussa käydessä lattia lainehti kun kaivo ei vetänyt vesiä tarpeeksi nopeasti. Samoin pesukone ei oikein toiminut kun poistovesi tuppasi nousta takaisin koneeseen päin ja tuli sitten saunan lattiakaivosta ylös, joka on eri haaraa mutta menee samaan kaivoon. Pelkäsin, että pesukone menee rikki, joten ainoa vaihtoehto oli tehdä asialle jotain. Ällöttävä vaihtoehto. 😝 ei muuta kuin kumihanskat käteen, muovipussi viereen ja lattiakaivo auki. Haju oli kuvottava eikä ihme, sillä kiskoin kaivosta mielettömän möykyn mustaa hiusta. Pitkiä, joten omasta päästäni ne on sinne menneet. Siitä ei ole kahta kysymystäkään. Möykky muovipussiin, pussi solmuun ja roskikseen hanskojen kera, käsin pesu ja hetki yökkäilyä kun yritin toipua lemusta. Kaikkeen sitä on näköjään pakko taipua kun haluaa olla itsenäinen ilman parisuhdetta. Vaihtaisinko silti viemärin aukaisun Takaterassi-osastoon? Not in a million years! Mieluummin ikuisesti ilman. ..

Katsoin eilen telkkarista sitä Rakkausdieetti -ohjelmaa, jossa "wanna be julkkis" -pariskunta jakaa parisuhde- ja laihdutusohjeita taviksille. Olen katsonut nyt muutaman kerran tätä ja tullut siihen tulokseen, että ohjelman sisältö on laihdu ja paneskele. Mitään muuta ideaa ei ilmeisesti ole. Kun ohjelmaan osallistunutta pariskuntaa pyydettiin kertomaan miten laihdutusprojekti on vaikuttanut heidän seksielämään, piti mainostaa kuinka nyt on virkeää tuolla makuuhuoneen puolella! Edellisessä jaksossa oli ihan sama. Oikein näki kuinka vaivaantunut pariskunnan mies oli puhuessaan asiasta, mutta ilmeisesti saadakseen ilmaisen etelänmatkan pitää laihtumisen lisäksi kertoa kuinka hulppeasti peitto nyt heiluu kun muija on laihtunut. Että nyt se ei ole koko ajan niin "väsynyt." .. kauhean kiva olisi jos oikeasti joku noista kertoisi kuinka painonpudotus on vaikuttanut terveyteen. Että on jäänyt vaikka verenpainelääkkeet pois kun paino on tippunut. Ehei. Sen sijaan kerrotaan, että enää en tarvitse viagraa. Että irtoaa muutenkin. Tsiisus. En vaan ymmärrä tämän nykymaailman seksististä ja pornokeskeistä ajattelua. Sairasta kun kaikkien pitäisi olla hirveissä himoissa olevia barbaroita. Että tätä ajatusta vasten käyn oman taisteluni ja päädyn varmaan loppuiäkseni yksin. Mieluummin sitten niin kuin oksettavaa takaterassitouhua. Miksi mikään ei saa olla koskematonta? Miksi ihminen on näin pimeä? Ainoa nisäkäs, joka on vinoutunut evoluutiossa pahemman kerran. Eron jälkeen minulla oli alle 2 viikkoa profiili s24:ssä. Lähdin nopeasti pois, koska jutut olivat aivan hirveitä. Kuten esim se että osa miehistä ilmoitti aivan avoimesti profiilissaan, että löytyy myös Alaston Suomi -sivustolta sillä ja sillä nimellä! Siis mitä ihmettä?! Kuka haluaa mainostaa alastonkuviaan profiilissaan? Tätäkö on olla normaali nykyisin??? Sick, sick, sick!!! God help me, kuolen varmaan yksinäisenä mutta se on sentään oma valinta.

Nyt on pakko lähteä asioille ja vähän liikenteeseen. Söin Lidlin pakastepitsan päiväruuaksi jossa on koko päivän kalorit. Yritän saada edes osan kulutettua.

Tuntuu, että allergialääke auttoi hieman, vaikka yleisesti olo onkin puolittainen. Kurkku on ärsyyntyneen oloinen. Onneksi ilma kylmenee huomiseksi jos se tekisi tauon kaikkien pölyjen lentämiselle. Ja odotan nyt sitten sen pizzan saapumista. Se tilattiin, kuten otaksui kin. Suon sen itselleni, kun tiedän, ettei se enää tarkoita sitä, että herkkuputki hirttäisi kiinni samantien. Jos minulla olisi ollut hyvä olo tänään olisin syönyt pakastekalaa tänään. Nyt en vain pysty syömään sitä, kun psyyke huutaa jotain "parempaa". Tiedän, että tyhmää, mutta kuitenkin. Nyt se pizza on jo oven takana! Menen hakemaan sen. Hetkinen...

Söin muutaman siivun pizzaa ja mies loput. Hän olisi halunnut minun syövän kaikki, mutta kieltäydyin. Hän olisi syönyt vain pelkkää keitettyä kukkakaalta ja ruisleipää. Mies ei ehkä osoittaa rakkauttaan hempeillä puheilla, mutta yllättää aina teoillaan. Nytkin, kun ei ollut varaa tilata kahta pizzaa hän tilasi minulle. Exä osasi puhua kauniisti ja saada naisen tuntemaan olevansa kuningatar. Sitten hän kieroili selän takana. Nykyinen ei lepertele, eikä myöskään kieroile. Yhä uudestaan hämmästyn aina sitä, kuinka rehellinen hän on. En kait ole tottunut rehellisyyteen minua kohtaan. Siihen, että on joku, joka ei petä.

Minulla on flunssainen olo. Pelkään, että tulen oikeasti sairaaksi. En kestä jos tulen flunssaan. Olen aina ollut sellainen, että masennun jo pelkästä flunssasta ja olen varma, etten ikinä parane. Varmaan kyllästyttää lukea, mutta ajattelen sitä aikaa kun sairastuin syöpään. Kuinka raskasta sen on täytynyt olla miehelle. Olimme olleet vain vajaat kaksi vuotta yhdessä ja suunnitelleet vaikka mitä. Elämämme oli aivan ihanaa. Ja sitten yhtäkkiä, minä sairastun ja olen vähällä kuolla. Virun lähes kolme viikkoa yliopistosairaalan vuodeosastolla, eikä kukaan lääkäri uskalla ennustaa selviänkö enää elävien kirjoihin. Mies käy katsomassa minua joka ikinen päivä, vaikka en puhu mitään, nukun vain. Mies istuu sänkyni vieressä, silittää kättäni ja on yksin ja hädissään. Valvoo yöt ja päivät. Pelkää jokaista puhelinsoittoa, että sairaalasta ilmoitetaan minun kuolleen. Hän haluaa joka päivä puhua lääkärin kanssa minun tilastani. Itse en muista koko ajasta mitään. Minulle se olisi ollut hyvin armollinen kuolema. Nukkua pois tietämättäni. Sitten eräs päivä olen hereillä, kun mies tulee, silmät auki ja puhun, vaikkakin hieman hajanaisesti ja väsyneesti. Mies juottaa minulle mehua nokkamukista kuin pikkuvauvalle. Ja on niin iloinen. Myös lääkärit ovat nyt helpottuneita. Olen selvinnyt niin, että minulle voidaan alkaa antamaan sytostaatteja ja veriarvoni lähtevät heti paranemaan. Kaikki on paljon toiveikkaampaa. Ja kuinka hyvin mies kaiken ottaa. Rauhallisesti, ilman voivottelemista, sotilaan tyyneydellä, toiveikkaana. Hän tekee kaiken. Hoitaa kodin, käy kaupassa, hoitaa raha-asiat, tekee hyviä ja voimistavia ruokia minulle, on vieressäni kun haluan puhua ja itkeä, kun pelkään, kun puhun kuolemasta ja antaa minun olla rauhassa kun en jaksa puhua, kun olen niin masentunut ja väsynyt, että jaksan vain maata ja tuijottaa ikkunasta ulos. Kun jaksan, hän vie minua autolla ajeluille mielimaisemiini ja pitää minua kädestä kiinni, kun kävelemme lyhyen matkan. Hän jaksaa kertoa joka päivä, että olen hänelle se sama, rakas ja kaunis nainen, vaikka olen väsynyt, kalpea, ilman hiuksia, psyykkisesti sekaisin, enkä itse jaksa uskoa että paranen. Hän jaksaa kuljettaa minut autolla jokaiseen sytostaattihoitoon ja istua vieressäni koko hoidon ajan. Niitä jatkuu puoli vuotta. Joka toinen perjantai. Hän vie minut sairaalaan keskellä yötä joka hoidon välillä kun saan infektion ja kuume nousee. Hän käy jälleen katsomassa minua sairaalassa joka päivä. Hän jaksaa hymyillä ja olla oma ihana itsensä. Hän ei synkisty kertaakaan, hän ei puhu kuolemasta, ei surkuttele omaa tilannettaan tai omaa väsymystään. Hän ei menetä otettaan missään vaiheessa. Ei edes silloin kun hoitoruljanssin jälkeen masennun ja seuraavat puoli vuotta puhun itsemurhasta ja makaan vakavasti masentuneena sängyn pohjalla, kun joudun psykiatriseen hoitoon, kun raivoan kotonamme bentsodiatsepiinien vieroitusoireissa, kun sekopäisenä haistattelen hänelle. Ja vieläkin, kolme vuotta myöhemmin hän on yhtä vakaasti kanssani ja tilaa pizzaa vaikka olen ylipainoinen, vanhempi, yhtä epävakaa ym.

Anteeksi, että kirjoitin tällaisen litanian, mutta itkin tuota kirjoittaessani, kun muistelin tuota kaikkea ja muistin myös vuosi sitten sen yön kun mies viimein avautui ja kertoi, kuinka hirveästi hän pelkäsi menettävänsä minut. Mies itki ja minä itkin. Ja nyt minä itken. Olen kuitenkin yhä elossa. 28.päivä tätä kuuta tulee kolme vuotta siitä kun sain viimeisen hoidon. Olen saanut elää kolme vuotta ihan hyvää elämää. Mielestäni jokainen vuosi elämäni helminauhaan lisää on jatkoaikaa. Elämä on toistaiseksi voittanut ja Rakkaus on voittanut kaikki vaikeudet.

Joskus totuus on taruakin ihmeellisempää.

Halusin kirjoittaa tänne eilen, mutta en jaksanut. Oli ihan kauhea päivä. Olin ihan raivohullulla tuulella. Ja myös raivosin. Ensin oli vain ahdistunut, väsynyt ja itkuinen olo. Sitten alkoi ärsyttää kaikki. Sitten kilahdin miehelle eräästä asiasta. Itkin ja raivosin. Onneksi vain muutaman minuutin. Sitten sulkeuduin makuuhuoneeseen ja otin rauhoittavan. Olo parani, mutta se vauhdikas vire tuntuu olevan mennyttä. Mietin poltinko itseni loppuun sillä maanisella itseni toteuttamisella ja suorittamisella. Se tuntui pakonomaiselle ja tein vaikka tajusin, että pitäisi rentoutua välillä. Olo on nyt juuri sellainen..burn-out. Vetämätön, hidas, kroppa painaa, ajatus ei kulje ja tänään eniten ärsyttää tuo kirkkaana loistava aurinko. Toivon, että tulisi pilvinen ilma.

Muistelin taaksepäin ja joka kevät ollut samanlaista. Ensin aurinko saa minut piristymään ja vauhtiin, ylipirteäksi. Sitten vauhti loppuu ja auringon kirkas valo alkaa tympimään, suorastaan vituttamaan. Se ei enää piristä, vaan väsyttää. En tiedä liittyykö tämä vain minun mt-ongelmiin vai onko normaalia keväisin muutenkin? Eniten minua ärsyttää, kun herään niin aurinko paistaa jo (liian) kirkkaana. Ihan kuin olisin nukkunut pommiin ja myöhästynyt koko maailman menosta. Ja ärsytys alkaa heti. Tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin olla yksin, kaihtimet vain raollaan, kuunnella hiljaisella klassista musiikkia ja olla rauhassa alavireinen. Inhottaa ajatus, että olisi kotitöitä tekemättä ja lenkille en saa itseäni ollenkaan. Fyysisesti päätä särkee ja lihakset tuntuu olevan jumissa. Naama punoittaa. Allergiaa ehkä joukossa. Olen atoopikko, eli sen osalta aina jotain iho tai nuhaongelmaa.

Ja kumma juttu tapahtui nyt aamulla. Yhtäkkiä mieleeni tuli eräs mukava FB-Kaveri josta en ollut kuullut pitkään aikaan mitään. Menin vilkaisemaan hänen seinälleen ja siellä oli omaisten ilmoitus, että kyseinen kaveri oli kuollut eilen. Tuli jotenkin tosi paha olla ja on osittain vieläkin. Niin monta FB-Kaveria on kuollut viime aikoina ja kaikki poikkeuksellisen mukavia persoonia. Eihän ne mitään läheisiä silleen ole, mutta silti laittaa miettimään. Tuntuu pahalta, kun niin monta jo mennyt viimeisen vuoden aikana. Vasta oli tämä erään kaverin veljen IM. Jotenkin se tuntuu kummalle, että ihmisiä vain "häipyy" keskuudestamme yhtäkkiä. Ja muut jäämme tänne pällistelemään.

Mietin myös sitä, kun olen tuota kookosöljyä syönyt joka päivä ja sen sanotaan elvyttävän hormoonitoimintaa, kun on olo kuin olisi jatkuva pms-päällä vaikka menkatkin oli ja meni jo. Varsinkin rintojen turvotus on jotain ihan perseestä, kun jatkuu vain! Tuntuu, että hullummaksi vain menee niiden kanssa, eikä ne koskaan pienene. Ällöttää jo kun lenkkipolullakin muutama vastaantuleva ukko vilkaissut rintamusta ihan selvästi vaikka olen ollut tuulipuku päällä. Mietin, että liikkuuko ne jotenkin kun kävelen, kun kerran kiinnittää huomiota. Tunnen itseni ihan lehmäksi. Täällä kotonakin vaivaannun kun kävelen ympäriinsä tuntuu, että höllyn ja löllyn joka puolelle. Mieskin tuntuu jotenkin enemmän pelkäävän näitä jättisäkkejä kuin haluavan edes koskea niitä ( joo naurattaa..) mieheni pelkää petotissejäni, heko, heko.. Eilen tuli mieleen ällöttävä ajatus siitä, kun mies aina mökillä innostuu "ahdistelemaan" minua. Niin, ajatella, mietin nyt jo rasittuneena, että miten "jaksan" siellä mitään seksiä harrastaa..Jotenkin tosi kornia, että täällä kaupungissa ei ole mitään ja sitten mökillä pitäisi yhtäkkiä alkaa harrastamaan. En tiedä minkä seksuaalisen "heräämisen" mies siellä mökillä aina kokee. Muuttuu joksikin alkuasukkaaksi kait. Naurattaa...

En tajua, kun näyttää siltä, että täällä kaupungissa kaikki naiset ovat hoikkia ja "muodottomia" kuin jotain kuivia keppejä. Sitten kun menee vaikka mökkipaikkakunnalle niin siellä on paljon normaalimman kokoisia ja mallisia naisia. Ero on ihan selvä. Minä en ole kaupunkilaisen mallinen. Olen kait maalaiskanttura, sellaiseksi itseni tunnen. Toisaalta tajuan, että jos kantaisin ruhoni ryhdikkäästi ja itsevarmasti niin ehkä näyttäisin ihan "komealle". Mutta itsetunto tuntuu taas kadonneen ja mieluiten piilottelen kotona.

Nyt taidan lopettaa tämän kirjoittamisen kun ajatus alkaa harhailemaan. En tiedä saanko tänään(kään) mitään aikaiseksi.

Olo on parempi. Olen tässä lekotellut ja syönyt pikkuhiljaa oksettavaan olooni marjarahkaa ym. Sen jälkeen kun otin temestaa niin olo parani. On tässä tätä kevätoirehdintaa ilmoilla, mutta nyt olen parina päivänä huomannut, että jos en ota temestaa niin olo menee ihan hirveäksi. Olen siis jälleen onnistunut saamaan itseni riippuvaiseksi temestasta! Laskin hiljaa taaksepäin ja tajusin, että olen syksystä saakka käyttänyt taas lähes päivittäin. Ilmeisesti on myös dementia kun en ole edes muistanut käyttäneeni taas niin pitkään. Ei ihme jos alkaa jo vieroitusoireita pukkaamaan päälle. No, en siitä kauhistu sen enämpää. Tämähän on jo tuttu juttu. Olen ollut koukussa ja vieroittautunut monta kertaa. Viime keväänä loppui kun alkoi loma ja mökkikausi ja sain uutta kivaa elämään niin en muistanutkaan enää ottaa ja pikku hiljaa unohtui koko pillerit ja sitten olin koko kesän ilman. Täytyy aloitta taas vähentämällä pikkuhiljaa ja sitten kun alkaa mökkikausi niin varmaan helpompi taas "unohtaa". Ja kevätmasennus kun on päällä niin silloin tarvin lääkettä tai menetän toimintakyvyn ja alan hautomaan IM ja itkeskelemään.

En ole saanut tänään syötyä, kuin tuota marjarahkaa. Olen silti turvoksissa ja ihan sian näköinen. Hyi vetti! En tajua miksi mun ulkonäkö menee varsinkin keväisin juuri ennen kesää ihan kamalaksi. Turvottaa, läskit roikkuu, hiukset on ihan kauheat, iho punalaikullinen. Ei tässä kohta voi, kuin toivoa, että Rolf Nordström tulisi hulluksi ennen kesää ja kaappaisi minut vangiksi sinne kauneusklinikalleen ja pistäisi kurvit uusiksi! Valitettavasti taitaa olla kovinkin järjissään, joten ihmettä ei ole luvassa.

Ei tässä voi kuin yrittää elää mahdollisimman ihmisiksi ja ottaa kevät ja kesä vastaan sellaisena kuin on. Taas tuli mieleen, että tuskinpa minä muiden silmissä niin hirveälle näytän kuin mitä itse näen. Näinhän minäkin ihmisiä, jotka ei ole niin kauniita, mutta eivät ne nyt rumillekaan näytä. En tajua miksi sitä pitää aina olla itseään kohtaan niin kauhean negatiivinen.

Näihin mietteisiin lopetan tältä päivältä. Toivon, että saan nukuttua ja herään suht aikaisin ja pirteänä. Se olisi ihana lahja uuteen päivään. Amassados olet mielessäni ja anteeksi etten tänään jaksanut kommentoida mainiota kirjoitustasi, siitä kuitenkin jäi kaiken synkkyyden keskellä mieleen osio, jossa vertailit mielessäsi viemärin aukaisua takaterassi-hommiin. Repeän vieläkin kun ajattelen sitä! Ihan mieletöntä mustaa huumoria! Olet niin hyvä kirjoittamaan, että sinun pitäisi olla kirjailija. Minunkin pitäisi, minusta piti tulla. Aikoinaan.

Palataan🙂🌻

Toiveeni toteutui siinä mielessä, että nukuin ihan hyvin ja heräsin jo viiden aikaan normaalin virkeänä. Ehkä siihen vaikutti se, että eilen tasasin sitä huonoa oloa peräti kahdella temestalla. Tänään ollut ihan erinlainen vireys. Olen jaksanut siivota ym. Ulos en jostain syystä saa itseäni raahattua, mutta auringonvalo ei nyt ärsytä minua kuitenkaan.

Usein siivotessani mua ärsyttää kyllä se, että jos minä en pese vessanpönttöä ja pyyhi pölyjä niin sitä ei tee kukaan. Mies kyllä auttaa, että vie roskat, pesee uunin ja liesitason, täyttää ja tyhjää astiakonetta, imuroi jos minä en jaksa, kuten nyt oli parina päivänä. Lisäksi mies tekee "huoltohommat". Mutta siis, joskus olen kysynyt, että onko minun homma aina pestä paskapönttö. En saanut selkeää vastausta. Ilmeisesti on. No, eipä se ole iso asia ja voin sen kyllä jatkossakin tehdä, mutta olisihan se kiva yllätys jos mies joskus pesisi vessan. Pölyjen pyyhkimistä on paljon. Koneellinen ilmanvaihto (suodattimista huolimatta) tuo tosi paljon pölyä sisälle ja ne on pyyhittävä nyt keväisin varsinkin vähintään joka toinen päivä. Koska koriste-esineitä on paljon niin siinä on tekemistä. Ymmärrän kyllä, että kipeällä selällä se olisi miehelle aika kettumaista hommaa. Kuitenkin ounastelen, että taustalla on taas joku ajatus, että nuo hommat ovat "akkojen hommaa" ja mies ei niitä tee. Minua ärsyttää semmoinen ajattelu. Joissakin asioissa miehellä on uskomattoman ärsyttävän typeriä, miltei sovinistisia ajatusmalleja, jotka ovat lähtöisin jo hänen lapsuuskodistaan. Hänen äitinsä on ollut se hiljainen kodin puurtaja ja isä perheen pää. Se on tietysti ollut eri aikakauttakin, kun mies on jo 51v.

Mies on hieman nyrpeällä tuulella, kun olen ottanut hänet nyt (eilen) puhutteluun tupakanpolton lopettamisesta. Mies ei haluaisi puhua siitä mitään ja asiasta tulee helposti riitaa. Olen yrittänyt olla mäkättämättä ja puhua asiasta asiallisesti, enkä liian usein. Se ei tunnu tuottavan tulosta. Mies ei mielestäni ota asiaa tarpeeksi vakavasti, eikä tosissaan yritä. Siksi sain eilen raivokohtauksen ja sanoin hyvin selväsanaisesti, että halun hänen ottavan asian nyt vakavasti ja alkavan tehdä asialle jotain. Sanoin, että on uskomatonta että mies astmaatikkona vain jatkaa polttamista ja omaa myös keuhkoahtaumaa jo. Sanoin, että haluaako hän kuolla siihen tai saada keuhkosyövän. Miehen isä kuoli keuhkosyöpään ja äiti pahaan astmakohtaukseen. Kaikki olivat kovia tupakoimaan. Kysyin haluaako isänsä kohtalon?! No, mies ainakin säikähti raivoamistani. Verisin myös siihen, että lukeeko hän, että minä haluan, että mies on kohta invalidinä jossain happipulloissa kun keuhkoahtauma pahenee tupakoinnista? Että eikö hän ajattele ollenkaan meidän yhteistä tulevaisuutta.

Sitten sain selville, että mies ajattelee, ettei ole edes hengissä enää esim.10 vuoden jälkeen. Siksi ei ota asiaa kovin vakavasti. Minua järkytti hänen ajatus. Sanoin, että mistä hän voi tietää vaikka eläisi 80-vuotiaaksi, kuten äitinsä veli eli vaikka oli kaikki sairaudet. Huusin, että tulen tekemään kaiken, ettei se ole ainakaan tupakka, joka hänet tulee tappamaan. Ja tarkoitin kyllä mitä sanoin. Tupakanpaska ei tule minun miestäni tappamaan! Pakotan hänet pikkuhiljaa lopettamaan.

Palataan🙂🌻

Tänään on ollut tympeä päivä. Olen ollut väsynyt ja jotenkin flunssainen ja se saa ärsytyskynnyksen nousemaan kattoon. Auto on rikki enkä osaa sitä juttua itse korjata mikä siinä on. Ei mene katsastuksessa läpi ellen korjaa sitä. Olen päättänyt etten pyydä Pojulta apua enkä muutenkaan yhtään mitään. Hän on velkaa minulle monta sataa euroa ja jotenkin sekin ottaa nyt päähän aivan sairaan paljon. Tietää minun rahatilanteeni ja sen, etten saa aina edes laskuja maksettua jos tulee ylimääräistä menoa. Ei silti oma-aloitteisesti hoida velkaansa tai mitään muutakaan. Jälleen yksi asia miksi en yksinkertaisesti voi olla tuollaisen ihmisen kanssa. En voi luottaa yhtään, että asiat hoituvat ellen itse huolehdi kaikesta. En jaksa olla parisuhteessa aikuisen kanssa, josta joutuu huolehtimaan kuin lapsesta ja pienienkin juttujen pyyntö on mahdotonta hänellä toteuttaa. Ei muka muista. Paskin tekosyy ikinä! Jos oikeasti haluaa auttaa ja toiselle hyvän mielen, muistaa vaikka piin likiarvon kymmenen ensimmäistä desimaalia! Sen sijaan jos on paskat väliä, tekee mitä huvittaa, siitä piittaamatta että on luvannut hoitaa jonkun asian ja sitten ei hoidakaan. Tällainen käytös saa sappeni kiehumaan ja raivon nousemaan räjähdysasteelle.

Olin viikonloppuna taas siellä vapaaehtoistyössä ja moni kysyi taas missä Poju on. Emme ole näyttäytyneet yhdessä joulukuun alun jälkeen. Vastasin jotain ympäripyöreää, että Pojulla on kakaroidensa kanssa jotain ohjelmaa tms. Huvittavinta oli kuitenkin eräs kohtaaminen juuri kun olin lähdössä pois. Sinne tuli eräs exän ja minun yhteinen tuttu meidän seurusteluvuosien alkuajoilta. En ole nähnyt tätä ihmistä ehkä 3-4 vuoteen koska liikumme aivan eri piireissä. Halasimme ja vaihdoimme pikaiset tervehdykset. Hänellä oli kiire sovittuun tapaamiseen ja olin itsekin lähdössä pois, joten toivotimme vain hyvää kevättä ja toivoa useammin näkemisestä. Sitten, ihan puskista, hän huikkasi perääni: "terkkuja Simolle!" (Siis Exälleni!!! ) ou mai gaad...! Kaksi vuotta eron jälkeen on vielä JOKU joka ei tiennyt, että unelmapari on eronnut!!! En ehtinyt sanoa hämmästykseltäni mitään kun hän oli jo kadonnut käytävän ihmismassaan. Jäin kuitenkin miettimään, että näin se aika vaan menee. Ja on jotenkin kornia, että on olemassa joku muukin kuin minä, joka uskoi suhteemme olevan taivaassa tehty. En ole nähnyt exää aikoihin ja joskus mietin mitä hänelle kuuluu. Minulla on vahva tunne, että hän saattaa olla jollakin ulkomaan komennuksella parhaillaan. Toisaalta sillä ei ole väliä missä on. En usko koskaan voivani edes puhua hänelle normaalisti.

Olen syönyt kuin hevonen tänään. Vieläkin on tunne, että voisin syödä vaikka villisian. On varmaan taas joku pms tuloillaan. Tai sitten muuten vaan viiraa. Raivostutin jo eilen monta facekaveria kirjoittamalla faceen tilapäivityksen, jossa ilmoitin tänään (siis eilen ) olevan se päivä vuodesta jolloin verhot on kiinni eikä yhdellekään kerjäläiselle avata ovea. Jokainen ruokkikoon omat kakaransa. Minulla ei ole varaa ostaa suklaamunia koko kulmakunnan kakaroille.

Varmaan johtui siitä, että eilen kirjoitin exästä niin viime yönä näin hänestä unta. Unessa hän oli yötä samassa talossa kanssani, joka ei ollut se meidän aikaisempi yhteinen koti. Oli joku muu tosi iso kartano. Hän oli suihkussa ja minä luin tietokoneelta eräältä keskustelupalstalta juttuja, joissa haukkui minua ja muut naiset säestivät häntä. Olin taas hänen puheissaan epävakaa ja masentunut ämmä. Tekstit raivostuttivat minua, mutta jälleen kerran en pystynyt mitään sanomaan hänelle. Nielin vaan kaiken. Kun menin omaan huoneeseeni, hän tuli juuri suihkusta alasti. Joku pyyhe oli vaan kiedottu kaulaan. Asia ärsytti minua, koska olimme eronneet ja tiesin että hän esittelee itseään tahallaan minulle. Aloin kiskoa päiväpeittoa pois omasta sängystäni kun huomasin, että peiton alla oli kissoja. Ne eivät olleet minun, vaan olivat noin puoli vuotiaita ja ihan villiintyneitä. Huusin exän avuksi ja saimme kissat kiinni. Kolme valkoista ja yksi ruskea. Kauniita, mutta ihan villejä. Repivät ja kynsivät käteni verille. Saimme laitettua pennut kuljetushäkkiin ja sanoin vieväni ne heti aamulla jonnekin sijaiskotiin. Siihen asti exä oli ollut avulias, mutta nyt hän alkoikin arvostella että häkki oli liian pieni ja likainen. Olin hänen mielestään eläinrääkkääjä. Käskin hänen häipyä helvettiin mutta hän vaan seisoi siinä jankuttamassa kuinka kamala ihminen olen. Osoitti kaikki viat ja lopulta kaatoi kissojen kuljetushäkin ylösalaisin niin että kissat lentelivät ja vesiastiat kaatuivat. Aloin huutaa ja siihen sitten heräsin. Kiukkuisena ja ahdistuneena. Tehköön minulle mitä tahansa, mutta kissojani hän ei saa vahingoittaa. Turhaan minä häntä mietin. En voisi ikinä päästää häntä kotiini.

Äitini soitti, että tulee pääsiäisenä käymään. Ei olla nähty taas moneen kuukauteen. Ihan kiva, että tulee, mutta ahdistun jo valmiiksi siitä että pitäisi laittaa ruokaa eikä ole rahaa ostaa mitään.

Nyt alkaa taas elämä voittamaan. Oli kirjoittelussa tauko, kun olo meni niin vetämättömäksi. Luulen, että pikku flunssaa tai sitten allergiaa, en tiedä. Lämpöä tai kuumetta ei, mutta kurkku oli ensin kipeä ja tosi "sairas" olo, sitten menin ihan tukkoon ja lopuksi toinen korva meni täysin lukkoon. Hoh hoijaa.. Siinä sitten rahattomana odottelin rahapäivää eli eilistä, että saa apteekista "korvanaukaisu-ainetta. Oli mieliala jo melko tympiintynyt. Mulla ei ole aikuisiällä korvat temppuillut. Penskanakaan ei ollut tulehduksia, mutta huuhdella joutui muutaman kerran. Ja kun en edes tiennyt onko tulehdus ( kipua ei ollut, mutta välikorvantulehdus voi olla myös kivuton) vai pelkästään tukossa? Päätin, että lääkäriin en moisen asian vuoksi mene jos ei tule kipua tai kuume nouse. En halua helposti syödä antibioottia. Netistä luin juttuja, että joillain kestänyt päiväkausia, jopa pari viikkoa, että korva ollut lukossa. Huh, se oli tosi inhottavaa. En pystynyt keskittymään mihinkään, oli tosi väsynyt ja huono olo, sekä kävely oli vähän huteraa ja äänet kaikuivat ärsyttävästi. Olin tosi huonolla tuulellakin.

Eilen mies meni aamulla kauppaan ja apteekkiin. Korva oli vielä silloinkin ihan lukossa. Itkin ja olin tosi allapäin. Olin varma, ettei siihen mikään auta ja joudun lääkäriin. Mies toi jotain O-kirjaimella alkavaa korvaan suihkutettavaa öljyä. Olin tosi epäileväinen ja ilo olikin suuri, kun jonkun ajan kuluttua jo alkoi korva aueta ja iltaan mennessä koko vaiva oli pois! Odotin, että korva olisi jotenkin "loksahtanut" auki, mutta en huomannut mitään sellaista vaan yhtäkkiä vaan huomasin, että kuulen normaalisti ja korva on "auki". Kummasti piristi oloa. Olen käyttänyt myös joka päivä nenäsuihketta Avamys-nimistä. Antihistamiinia on montaa eri merkkiä, mutta niitä en mielellään ota jos ei ole pakko, koska minua väsyttää ne ihan kaikki, vaikka joidenkin ei pitäisi. Jos otan illalla olen seuraavana aamuna täysin "pihalla" ja koko seuraavan päivän. Inhottavaa! Joskus on kuitenkin pakko ottaa. Olen siis atoopikko, enimmäkseen iho-oireita, kausittain allergista nuhaa ja allergisia reaktioita. Joitakin ruoka-aine allergioita testattiin olevaksi aikanaan. Siitepölyt, koira, kissa, hevonen, ruokia, pölypunkki, pähkinä ja jotkut mausteet. Myöhemmin home-allergia homeisten asuntojen seurauksena. Nykyään ei ole testattu, enkä tiedä mikä on tilanne. Saan kuitenkin allergisia reaktioita useista asioista ja varsinkin siitepölyaikaan. Tosin kumma kyllä mökillä pystyn syömään saamatta reaktioita montaa ruokaa, jota en voi syödä kaupungissa saamatta reaktiota. Kummallista.. Mökillä myöskin ihoni on hyvä ja sadevedellä pesu ei kuivata ihoa ollenkaan. Mökillä olen lähes ongelmaton.

Tänään heräsin aikaisin ja olo oli parempi kuin moneen päivään. Lähdin miehen kanssa kauppaan kävellen. Enhän ollut ulkoillutkaan moneen päivään. Kauppareissulla taisikin olla syvällisempikin merkitys, jonka seuraavaksi kerron. Ensinnäkin, kun lähdimme kotoa katsoin peiliin ja häpesin vanhaa, epämuodikasta tuulipukuani, neulemyssyä ja sata vuotta vanhoja silmälasejani. Kaupassa kuitenkin päähäni tuli ajatus, että "jos olen terveen itsevarma ja ajattelen, että näytän ihan hyvälle tai vähät välitän siitä miltä näytän niin kukaan muukaan ei ajattele, että näytän kauhealle". Otin rennon ja itsevarman asenteen, kieltäydyin enää häpeämästä itseäni. Muistelin taas ihmisiä, jotka eivät olleet kovin kummoinen näköisiä, mutta koska he käyttäytyivät rennon itsevarmasti ja tasapainoisen myönteisesti ei heistä edes tullut ajatelleeksi mitään huonoa. Sain psyykattua itseni tuohon tilaan. Se tuntui ihan hyvälle. Sain kaksi tärkeää esimerkkiä, joista toinen oli noin kuusikymppinen, rollaattorilla kulkeva laitapuolen nainen. Hänestä näki selvästi merkit alkoholinhuuruisesta elämästä ja hänen seurassaan ollut mies oli selvästi "puliukko". Mutta..Tämä nainen oli avoimen, ystävällisen ja terveen itsevarman oloinen, hymyili minulle herttaisesti kun meni ohitseni ja hän ei näyttänyt mitenkään vastenmieliselle. Hänen asenne teki sen. Vaikka hän oli vaivainen, kasvot alkoholin pilaamat ja pöhöttämät niin hänen kaunis asenne sai hänet näyttämään paremmalle. Lisäksi hänellä oli puhtaat vaatteet ja ihan kauniit, pitkät hiukset, jotka oli puhtaat ja kammatut. Lisäksi hänellä oli samanlainen käsilaukku, kuin minulla lojuu kaapissa!

Mutta seuraava tapaus oli vieläkin merkittävämpi! Yhtäkkiä huomasin lihahyllyllä naisen, jolla oli pieni lapsi mukana. Tämä nainen oli todella "isokokoinen", arvioisin, että pitkästi yli 100 kg. Koska tarvin erään tuotteen siltä hyllyltä, seisoimme jonkin aikaa lähekkäin ja sain tilaisuuden vaivihkaa tarkastella naista. Hän oli siis hyvin lihava, mutta hiukset olivat kiharat ja paksut. Kasvot olivat "turvonneen" näköiset, mutta ei sillä tavalla kuin alkoholistinaisella. Se oli lihavan ihmisen turvotusta. Mutta hänen kasvot olivat ihan nätit muuten. Päällä oli kivan värinen villaneule. Hän käyttäytyi myös rauhallisen itsevarmasti ja luontevan oloisesti. Ja vaikka hän oli niin lihava oli hän mielestäni ihan viehättävän näköinen! Sen huomasin, että hän vältteli katsomasta ketään, eikä häneen saanut katsekontaktia. Hän oli myös hieman masentuneen oloinen. Mutta ei selvästi "pyydellyt anteeksi, että on isokokoinen". Saattaahan olla, että hän oli tottunut ihmisten tuijotukseen ja saanut myös ehkä kuulla olevansa "läski". Mutta sillä hetkellä kun katsoin tuota naista niin koin jonkinlaisen vapautumisen. Tajusin nimittäin sillä hetkellä, että vaikka minäkin olen tukevassa kunnossa niin jos käyttäydyn rauhallisen, itsevarman myönteisesti niin tuskinpa näytän kenenkään ulkopuolisen silmissä rumalle. Joku voi ajatella minustakin samalla tavalla kuin minä siitä naisesta; ylipainoinen, mutta nätti. Jos ihmisestä huokuu, että hän on mielestään ihan hyvä huolimatta kilojen määrästä niin hän myös näyttää ihan hyvälle!

Jotenkin tuo ajatus sai minut iloiseksi. Tajusin, että en ole itsekään ruma, eikä minun tarvitse hävetä itseäni. Olen ihan hyvän näköinen vaikka vähän pulleva. Ja myös lihava voi näyttää vetävälle ja seksikkäälle. Jos olisin ollut mies ja katsonut miehen silmin sitä isokokoista naista olisin voinut pitää häntä naisellisena ja viehättävänä. Ajattelin, että minäkin, kun laitan nätimmät vaatteet, hiukset kivasti ja asenne kohdilleen niin näytän ihan hyvälle! Kiitos tuon isokokoisen naisen s-marketissa, hän saattoi pelastaa koko minun tulevan kesän, koska hänen avullaan tajusin tuon asian. Tietysti hoikka, timmi ja huoliteltu näyttää omalla tavallaan hyvältä ja kaikki nuoret naiset ovat kauniita, mutta näin "aikuisessa" iässä oleva nainen voi tosiaan olla lihavanakin viehättävä jos on naisellinen ja asenteeltaan edellä kuvatun kaltainen. Kaunis hymy ja asenne, että itsekin pitää itsestään kaunistaa kenet tahansa. Voi, kun osaisin nyt säilyttää tämän asenteen ja vihdoin 38-vuotiaana sallisin itselleni lopettaa itseni häpeämisen. Olenhan aina hävennyt itseäni riippumatta siitä olenko laiha vai lihava.

Jatkan terveellistä ruokavaliota, mutta lopetan kilojeni kyttäämisen tähän päivään. Ulkoilen ja nautin silloin tällöin pienesti herkkuja (esim suklaalevy kerran viikossa) koska enää se paljonko painan ei määrää sitä olenko hyvän näköinen vai en. Yritän suunnata energiani sisäiseen hyvinvointiin. Onnellisuus kaunistaa myös ketä tahansa. Totuus on kuitenkin se, että usean miehenkin mielestä (siis tosimiehen, ei pojannulikan) pienesti pyöreä, itsevarma ja tyytyväisen oloinen nainen on todella viehättävä.

Tietysti on aina olemassa ilkeitä ja onnettomia ihmisiä, jotka voivat pitää sinua läskinä luuserina, ja osoittaa sen halveksivalla katseella. Mutta he ovat typeryksiä ja heillä itsellään on huono olla omassa itsessään. Tiedän sen, koska itse olen kerran elämässäni ollut se nuori, sporttinen ja kaunis, joka "halveksi" lihavia ihmisiä, mutta oikeasti oli itse kaikkea muuta kuin tyytyväinen itseensä saati on onnellinen. Paremminkin neuroottinen ja masentunut. Huomasin jo tänään kaupassa, että jos käyttäydyn kohteliaasti muita ihmisiä kohtaan ja hymyilen kauniisti niin ihmisille ei jää mieleen ruma tuulipukuni vaan se, että olin mukava ihminen.

Huh, mikä sepustus! Mutta oikeasti minun oli aivan pakko kertoa tuo kaikki, koska mielestäni se koskee monia muitakin ihmisiä kuin minua. Eli sinä ylipainoinen ja ehkä siksi masentunut ihminen, joku saattaa katsoa juuri sinua, kuten minä sitä kaupan naista, että olet hyvännäköinen!

Nyt hekumoin tällä harvinaisen tyytyväisellä mielentilallani niin kauan kuin saan sen pidettyä yllä ja maistan muutaman palan suklaalevystä! Koti on siivottu ja kaikki valmista pääsiäiseksi.

Palataan☺️❤️

Flunssa on täälläkin tai mikä lie tukkoisuus. Pari yötä on mennyt aivan surkeilla yöunilla kun herään kahden aikaan siihen ettei happi kulje. Tänään nukahdin onneksi nopeasti uudelleen ja heräsin puoli 7 kuvitellen, että kello on tyyliin yhdeksän. Sitten tein jotain sellaista mitä en pariin vuoteen ole tehnyt: kaivoin lenkkarit kaapista ja lähdin ulos! Siis ennen aamuseiskaa! Ulos! Lenkille!!! No, en mä kauas jaksanut enkä halunnut mennä mutta reilu puoli tuntia kävelin. Onneksi otin hanskat, koska olikin pakkasta 5 astetta. Pipoa ei kyllä ollut, mutta vedin hupun päähän. Olin varmaan tosi muodikas kuulokkeet korvilla ja huppu päässä. 😀😎

Kotiin tullessani livahdin nopeasti pihan poikki, koska Pojun auto oli vielä parkkipaikalla. On melko ahdistavaa asua samassa taloyhtiössä. Sekin oli yksi syy mikä aiheutti ongelmia. Hänen ikkunat on parkkipaikalle päin ja tuli usein tunne, että kyttää milloin tulen kotiin. Tai ylipäätään menen minnekin. Jos voisin lähtisin itse pääsiäiseksi pois. Edelleen on tunne, että minua seurataan. Olen melko varma, että luulee ja odottaa minun muuttavan mieltäni tämän eron suhteen. En muuta. Tänäänkin taas mietin, haluanko tällaisen suhteen näillä spekseillä mitä siinä nyt on ollut. Vastaus on yksiselitteisesti: en halua! Sitten mietin pystynkö kuvitella elämääni ilman häntä. Kyllä pystyn. Helposti. Hän ei ole kuulunut elämääni muutenkaan kovin pitkään enkä rakenna suhdetta enää riippuvuuden pohjalta. Haluan olla itsenäinen ja jos se tekee minusta loppuiän yksinäisen, so be it.

Sitten sattui jotakin sellaista AK, että sinä taatusti putoat tuolilta kun kuulet. Puhelin soi. Minulle ei juuri kukaan ikinä soita ja tunnen soittoäänestä kaikki ne jotka ovat jotenkin spesiaaleja ja siksi olen heille määritellyt puhelimeeni oman erityisen soittoäänen. Tätä soittoääntä en ollut kuullut kahteen vuoteen. Soittaja oli Exä! 😯🗯️ 🤨😮 Tuijotin vain näyttöä ja hetken mietin etten vastaa, mutta sitten kumminkin vastasin. Virallisesti koko nimellä, ihan kuten vastaan silloin kun soittaja on vieras. Exä kuulosti hämmentyneeltä ja takelteli puheissaan. Asiaakin oli. Koski yhteistä taloamme, jonka erossa myimme. Ostajien kanssa jotain ongelmia. (Se nyt tästä konkurssista vielä puuttuikin!) Kun oli asiansa esittänyt, eikä sille mitään ratkaisua vielä ole, seurasi vaivaantunut hiljaisuus. Itseasiassa olin koko ajan varautunut siihen, että asiansa puhuttuaan (miksi ei muuten laittanut sähköpostia tai tekstiviestiä?) haluaa kysellä muusta. Niin sitten alkoikin kysymysten tulva. Kysyi miten menee, missä asun. Taisin olla aika tympeä kun kysyin miksi kysyy. Kuulemma siksi kun ei tiedä minusta mitään. Ei kai tiedä, kun hän jätti minut tyhjän päälle laskupinon kanssa ja katkoi välini anoppiini ja kaikki muutkin kontaktit. Nytkö sitten minun asiat ja tekemiset kiinnostaa? Kysyi paljon muutakin, tyttärestä, työstätilanteestani, olenko mukana vielä siinä yhdistystoiminnassa ym. Luulen, että kuulostin aika kylmälle. Enkä kysynyt hänen tilanteestaan mitään. Oksettaa vieläkin se hänen viime kesäinen suhde minun ystäväni kanssa. Eihän se minulle kuulu ketä paneskelee, mutta oksettaa silti. Pyysin häntä ilmoittamaan mikäli kuulee jotakin uutta talomme tiimoilta ja lopetin puhelun. Sen jälkeen oli jotenkin epätodellinen olo. Kävinkö juuri keskustelun ihmisen kanssa, josta juuri pari päivää sitten näin painajaista ja olin onnellinen ettei minun tarvitse puhua hänelle enää mitään. Ja sitten se perkele soittaa ja sekoittaa koko pakan!😠🙄

Puheluun asti päiväni oli ollut pelkkiä "olen ruma ja läski" -ajatuksia. Siitäkin huolimatta, että postasit AK kauniin ajatuksen itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, en pysty hyväksymään sitä faktaa, etten ole entisen näköinen. Ei tässä mitään Sandra Bullock -lookkia enää tavoitella, mutta jos vaikka sen kahden vuoden takaisen ulkonäön voisin vielä saavuttaa. Viikonloppuna kun olin siellä vapaaehtoistyössä eräs tuttu nainen, jota harvakseltaan näen, sanoi että olen laihtunut paljon. Kysyi, olenko jollain ruokavaliolla. Hän onkin ensimmäinen ihminen, joka on kommentoinut laihtumistani mitenkään. Olin tietysti iloinen, että joku huomasi kaventuneen vyötäröni entisen ihratynnyrin sijaan. Tai huomasi sen, että siitä on osa häipynyt. Leijuin sen tuomassa mielihyvässä tähän päivään asti kunnes näin taas kuvia tilaisuudesta. Onneksi minusta ei ollut mitään lähikuvia, mutta ne mitkä oli, olivat kauheita. Takapuoleni on aivan suhteettoman suuri ylävartaloon nähden ja tikkujalat näyttävät lähinnä säälittäviltä. Kuin kaksi biljardikeppiä tynnyriin tökättynä. Millä ihmeellä saan rasvan palamaan takapuolesta? Yritin googlettaa, mutta ainoat vastaukset olivat kuntosalitreeni, kyykkääminen eri muodoissa ja maastaveto. Ei kiitos. En pysty. Paskalla polvella en pysty kyykätä lainkaan. Hyvä kun pääsee kyykystä ylös kenkiä solmiessakaan.

Exän puhelun jälkeen läskipaska-ajatukset katosivat ja taistelutahto nosti taas päätään. Perkele, en aijo antaa minkään tulla oman onnellisuuteni edelle. Haluan laihtua ja haluan rintojen pienennysleikkauksen!! Silti en voi näille ajatuksille mitään, että tämä nykyinen on nyt vaihe elämässäni ja kun se tulee loppumaan, ei tilalle tule enää muuta. Mitä jos olen oikeassa? 😯🗯️

Mieliala ollut suhtkoht Ok nyt pääsiäisen aikana. Välillä meinaa tunkea lievästi ahdistavia ajatuksia päähän liittyen tulevaisuuteen ja siihen, kun pitää tk:n tilata toukokuulle sitä lääkärinaikaa, että saa Kelaan taas "jatkohakemukset" vetämään. Huomasin nimittäin, että omalääkärini siellä taitaa olla eräs venäläinen nainen, iäkkäämpi "täti", joka on hieman originelli tapaus.. Oli ainakin mun Temestat uusinut, hyvä siitä, mutta miten onnistuu hänen kanssaan jatkot? Tähän saakka olen käynyt lähinnä flunssan ja muun tavallisen vaivan vuoksi hänen vastaanotolla, mutta nämä mt-asiat.. Ahdistaa koko ajatus. Hän kun polpottaa huonolla kielitaidolla omiaan, ei kuuntele potilasta, eikä ymmärrä kunnolla puhetta. On myös hyvin määräilevän oloinen..Mulla ei ole kemiat kohdanneet oikein sen kanssa ja nyt siis hän on sitten mun lääkäri myös mt-asioissa. Pelottavaa.. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta ajattelen kuitenkin. Luulin jo, että koko Venakko olisi lähtenyt pois sieltä, mutta ei, siellä hän on. No, onneksi oli edes uusinut bentsot. Haluan päästä takaisin psyk.polin kirjoille. Olen myös loukkaantunut siitä, että mut potkaistiin sieltä pois. Tunnen olevani hylätty ja että mikään taho ei välitä minusta. Kuten tietty ei välitäkään. Eilen aamulla kun istuin aamupaskalla niin itkin tuota tunnetta, ettei mikään virallinen "hoitotaho" välitä mitä mulle kuuluu, oikeasti. No, en ole itsekään ollut kovin aktiivinen ja siksi tietysti jouduin pois psyk.polilta. Kauhean syyllinen olo ja totun itseäni miksi olin niin tyhmä, etten käynyt siellä useammin. Mutta kun en tiennyt, että ne voi noin yhtäkkiä vaan lempata sieltä pois.

Muuten pääsiäisaika ihan Ok. Olo ollut hieman virkeämpi. Tosin olen lähinnä roikkunut facessa. Tänään imuroin. Oli tarkoitus siivota paremmin, mutta jäin roikkumaan nettiin ja meni koko vire ohi. On ollut ihan hyvää ruokaa (myös terveellistä, kalaa, lihaa, hedelmiä, marjoja ym) Muutaman palan suklaata olen herkutellut. Mutta eipä mua tuo painoni enää kiinnosta juurikaan. On mitä on ja sillä sipuli. En ala sillä enää elämääni painostamaan, mutta tietysti toivon, että laihtuisin pitkällä tähtäimellä. Tosin alan olla tottunut näihin läskeihin. Hoikka olin viimeksi 2013, paino alimmillaan 56kg. Mutta silloin mulla oli se kestoripuli siitä suolistobakteerista ja olin niin masentunut ja ahdistunut, etten syönyt mitään. Vaatteet roikkuivat päällä. Olin aika hirveän näköinen. Muistan kun autossa istuessani välttelen katsomasta auton peiliin, koska sieltä näkyivät törröttävät solisluut ja inhosin riutunutta olemustani. Nyt ottaisin tuon painon riemusta kirkuen. Mutta mennyt mikä mennyt.

Vähän tämä pääsiäinen on pitkästyttävää, mutta toisaalta..saa lojua rauhassa menemättä kauppaan tai minnekään. Mutta ei nyt niin riemullinenkaan mieli ole, että ihan hyvin voisin ottaa pillerin ja lojua vain tässä musiikkia kuunnellen. Luultavasti myös teen niin. Syön ensin. Syön taas hyvällä ruokahalulla, mutta en roskaa vaan oikeaa ruokaa. En ala enää olemaan nälissäni vain laihtuakseni. Se ei ole ihmisarvoista elämää.

Amassados, toivottavasti sinulla on ollut ihan kohtuullinen tämä viikonloppu. Nyt en jaksa keskittyä enempää. Palataan!

Pakko vielä kirjoittaa pätkä tänne, ennen kuin menen suihkuun.

Nimittäin satuin katsomaan YouTubesta vanhempaa "Aamusydämellä" ohjelmaa, jossa puhuttiin lapsena koetusta kaltoinkohtelusta. Vieraana oli kaksi henkilöä, jotka olivat kokeneet, sekä henkistä, että fyysistä väkivaltaa lapsena. Jäin kuuntelemaan heidän juttujaan ja lähes pöyristyin, kuinka hyvin moni heidän kokemansa asia täsmäsi omaan lapsuuteeni, joka oli, kuten olen kertonut, useastakin suunnasta täynnä fyysistä väkivaltaa ja henkistä pahoinpitelyä.

Ihan konkreettisia oireita, mitä varsinkin fyysinen pahoinpitely oli heissä aiheuttanut: jatkuva pelossa eläminen, vanhempien eleiden ja ilmeiden tarkkailu ja ilmapiirin kuulosteleminen, ei uskalla olla oma itsensä, painostava pelon ilmapiiri, tuntee olevansa huono lapsi, yökastelu, painajaiset, ihon raapiminen, hiusten nyppiminen, syömishäiriöt, pelko kertoa vanhemmalle jos on vaikka kaatunut ja housun polvi mennyt rikki ym. Lista oli pitkä ja joka ainoa asia täsmää minuun. Kuuntelin epäuskoisena, aivan kuin minun elämästä olisi kerrottu. Mutta en ole osannut yhdistää noita kaikkia "oireita" juuri siihen koettuun väkivaltaan. Luulen, että minunkin kohdalla se on avainasia moneen ongelmaan.

Kun ajattelen kokemaani väkivaltaa ja henkistä lyttäämistä minulle tulee samaan aikaan voimakas vihantunne ja myös lamaantunut olo, että haluaisin hävitä vain jonnekin pois. Tähän asti elämääni olen vähätellyt asioita ja ajatellut, ettei se väkivalta minuun ole niin paljoa vaikuttanut, mutta nyt alan ymmärtämään, että se on todennäköisesti vaikuttanut todella paljon. Näitä asioita ei ole koskaan käsitelty millään lailla. Siis terapeuttisesti.

Olo on tyhjä. Tajuan selvästi sen, että elämäni on aika lailla pilattu silloin lapsena. En ymmärrä miten aikuiset ihmiset voivat kohdella pientä lasta niin julmasti.

Eihän se niin ihme jos itsetunto on paskana ja persoona kasvanut kieroon jos suurimman osan lapsuuttaan saa selkäänsä niin, että on mustelmilla niskasta kantapäihin. Kasvoissani on vieläkin arpia, jotka on tulleet väkivallan seurauksena. Ja henkinen puoli. Haukuttu tyhmäksi, ilkeäksi, nimitelty paskaläjäksi, toivottu että kuolisin, että auto ajaisi päälleni, enkä enää tulisi kotiin retkiltäni, erityisesti se muisto tuntuu pahalta.

Itken kun kirjoitan tätä. Vaikka ei se enää mitään auta. Asioita ei saa muutettua.

Tajuan myös, että olen koko ikäni yrittänyt miellyttää kaikkia, pelännyt, että minua pidetään huonona, että puheeni ovat tyhmiä, että teen asioita väärin.

Tunnen myös masennusta siitä, etten tässä parisuhteessa koe fyysistä hellyyttä, enkä saa kokea olevani fyysisesti haluttu ja rakastettu. Mies on myöntänyt usein, ettei osaa olla hellä, eikä koskettaa ja hoitaa toista ihmistä, vaikka rakastaisikin. Hän ei ole tottunut sellaiseen, eikä häntäkään ole koskaan hellitty. Siksi hänellä on varmasti niin suuri tarve saada olla lemmikkieläimen kanssa, koska niille hän osaa ilmaista hellyyttä. Minulla taas on ajatus, että kun minuakaan ei hellitä niin en ala sivusta katselemaan kun jotain eläintä lellitään. Exä osoitti minua kohtaan paljon hellyyttä, halasi, hieroi hartioita, silitti hiuksia, silitti selkää, hieroi jalkoja ym. Sen koommin kun erosimme en ole enää sellaista hellyyttä kokenut. En minä miestäni syytä, minkä sille voi jos ei osaa olla sellainen. Meissä jokaisessa on omat vikamme, minussa omani. Parisuhteeni on muuten hyvä, mutta siitä puuttuu hellä kosketus. Huomaan vain, että se masentaa minua. Koen yhä, että olen huono, että en ole hellän kosketuksen arvoinen, että olen jotenkin vastenmielinen, kuten koin aikanaan kun minuun kohdistettiin väkivaltaa. Joskus koen suoranaista vihaa siitä, etten saa koskaan elämässäni olla hellyyden ja rakastavan kosketuksen kohteena. Kosketusta ja hellyyttä olen koko ikäni etsinyt seksin kautta, mutta se ei ole sama asia. Ja seksi ei minua nykyään huvita, ei ehkä ihme sekään. Olen myös kokenut teininä seksuaalista hyväksikäyttöä, johon ajauduin vain sen vuoksi, kun halusin läheisyyttä. En ole oppinut kunnioittamaan ruumistani, enkä sen rajoja, olen antanut itsestäni liikaa ja altistunut kaikenmaailman pervojen uhriksi, nuorena.

Nykyään olisin jopa valmis maksamaan siitä, että joku koskettaisi minua hellästi, silittäisi ja paijaisi ja korostan vielä, että tähän ei liity mitään eroottista, pelkkää hellyyden ja hoivan halua. Mutta eihän minulla ole edes rahaa ostaa sellaista. Jos olisi rahaa niin menisin vaikka hierojalle tai kasvohoitoon. Ja kaikkeen seksuaaliseen lääppimiseen olen todellakin kurkkua myöten kyllästynyt. Ajatus sukuelimen työntymisestä minuun inhottaa! Varmaan tunnen salaa tyytyväisyyttä siitä, että mies on osittain kyvytön niin ei pääse "hallinnoimaan" minua seksuaalisesti. Luulen myös, että mies aavistaa sen ja on katkeroitunut siitä, että en "tue" häntä siinä ongelmassa. Olen myös kieltänyt häntä käyttämästä potenssilääkkeitä, koska minusta se ei ole luonnollista ja tietysti pelkään, että jos hänen kyvyt yhtäkkiä palautuisivat lääkkeellä niin alkaisi myös ne "B-rapun" hommat jälleen ja siihen en kyllä enää kykene, ajatuskin saa minut pahoinvoimaan. Tavallaan olen tyytyväinen, että mies on osittain kyvytön, että saan olla "rauhassa", mutta samalla olen katkera siitä, etten saa minkäänlaista fyysistä kontaktia, helllyyttä. Mies taas on katkeroitunut siitä, että on menettänyt kykynsä ja varmaan ei halua osoittaa mitään fyysistä, mikä muistuttaisi seksistä ja sen puutteesta.

Huh, mikä pitkä kertomus taas. Olen aivan poikki ja haluaisin vain vaipua jonnekin tuonne patjan sisään...tai savuna ilmaan.

Nukuin hyvin. Herätessäni säikähdin, että kuinka olen nukkunut puoli yhdeksään?! No, tämän älypuhelimen kello oli tietysti itse "siirtänyt" itsensä kesä-aikaan. Olen ollut vähän "hitaalla", roikkunut taas vain facessa. No, makkarin olen siivonnut. Tänään pakko pyyhkiä pölyt muualtakin huushollista. Eilenhän vain imuroin. Alkaa taas se pölyjen lentäminen uudestaan, kun ilma on muuttunut lämpimämmäksi ja aurinkoiseksi, sekä tuuliseksi. Suoraan sanottuna juuri se minun inhoama "ihanan keväinen" ilma, kun pölyjä tunkee joka ihmisaukko täyteen. Jos en saisi allergiaoireita niin sitten asia voisi olla toisin.

Vaikka nukuin hyvin niin silti oloni ei ole niin pirteä, kuin voisi luulla. Ei nyt ihan toimetonkaan, mutta vähän tahmea. Muistan nuorempanakin, että olin keväisin vähän "vetämätön". Oli myös masennusta ja paniikkikohtauksia. Muistan, että kirkkaan auringonvalon tuleminen ja se kun maa alkoi sulaa, tuntui jotenkin ahdistavalta. Ihan lapsena jo keväisten vaatteiden pukeminen tuntui epämiellyttävältä. Keväässä on aina ollut jotain "vaarallista". Minulle naurettiin, kun halusin vielä kesäkuussa pitää villasukkia jalassa. Teininä kuljin kaikki kesät nahkatakki päällä ja bootsit jalassa. Mahdollisimman "puettuna". Se oli ahdistunutta mielenosoitusta. En piitannut muiden kummasteluista. Kesät olivat myös jotenkin ahdistavia. Tunsin itseni vieraaksi, yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi kaikkialla. Inhosin auringonpaahdetta. En ole koskaan mennyt uimarannalle. En aikuisenakaan. Pikkuhiljaa parinkympin jälkeen aloin pukeutua enemmän muodikkaasti ja kuin muutkin ihmiset.

Siitepölyt, kirkas aurinko, tuuli, mt-ongelmat. Jotenkin ne nivoutuvat yhteen. Luultavasti koko kuvio menee niin, että saan pölystä allergiaa ja väsyn, ahdistun siitä, että olen väsynyt vaikka aurinko paistaa ja tunnen, että pitäisi olla pirteä. Ja masennun siitä, että huomaan olevani ahdistunut. Masentuneena sitten tunnen itseni huonoksi kevätihmiseksi kun muut hehkuttavat kesän tuloa. Sitten kun olen masentunut on itsetunto alhaalla ja kesäisten vaatteiden pukeminen ja itsensä "paljastaminen" on ahdistavaa.

Yritän ottaa vain ihan rennosti. Teen pienesti kotitöitä ja muuten mitä huvittaa. Eilen iltana tehdyt havainnot lapsuudestani ja niiden vaikutuksesta elämääni ovat saaneet minut ajattelemaan, että tässä vaiheessa elämääni lopetan tarpeen miellyttää yhtään ketään. Alan elää itselleni, vihdoinkin. Yritän opetella ajattelua, että olen hyvä tällaisena ja myöskin lahjakas monessa asiassa. Yritän toteuttaa niitä enemmän ja sulkea sisäisen ylikriittisen kriitikkoni suun. Teen minkä teen ja se on hyvä. Nuorempana en edennyt taiteellisissa lahjakkuuksissani, koska olin ylikriittinen itseäni kohtaan ja ahdistuin tekemisistäni. Ja ahdistuin saamistani kehuista. Siihen se ura tyssäsi. Äitinihän on samanlainen ja menettänyt uran taiteilijana. No, ei minustakaan enää ammattilaista tule, mutta yritän voida edes harrastaa.

Nyt jatkan puuhiani. Amassados olet mielessäni. Toivottavasti Äitisi vierailu sujuu hyvin. Hyvää Pääsiäistä sinulle ja kissoille! Ja tietysti kaikille tämän ketjun lukijoille!

Pääsiäinen ohi ja hyvä niin. Toisaalta, kun arki alkaa tuo se kaikki arkiset velvoitteetkin hoidettavaksi. Tänään oli hieman vaikea psyykata olevansa ihan hyvän näköinen kauppareissulla, kun päässä huimasi joka askeleella ja naama on punainen, kuin puliakalla. Siihen päälle vielä se ruma tuulipuku, neulelakki ja iänkaikkisen vanhat silmälasit, joiden päälle muuten taas yksi päivä istuin, menivät läjään ja yritin oikoa niitä. Nyt ne on "vinot" ja entistä hullumman näköiset. Onneksi ne on edes sitä "kehyksetöntä" tyyliä, mikä oli muotia joskus sata vuotta sitten eli ei onneksi kuitenkaan mitkään kilosangat.

Pääsiäisen pyhät meni netissä surffaillen tällä puhelimella ja sen seurauksena kallonpohja ja niskalihakset täysin jumissa ja kiva huimaus päällä sen vuoksi. Lämmin ilma taas on räjäyttänyt ilmoille lepän siitepölyä, josta seuraa iho ja hengitystie-oireita. Iho kuivuu, kutisee, punoittaa. Ja ikävä kyllä oireet keskittyy juuri kasvoihin ja ylä-vartaloon. Naama punaisena, silmäluomet turvonneena näytän siltä, kuin olisin ryypännyt koko pyhien ajan. Pakko luovuttaa ja ottaa antihistamiinit käyttöön. Alkaa olla kohta sama olenko väsynyt allergian tai siihen otettavan lääkkeen seurauksena. Inhottava molempi. Ilma on nätti, mutta ei oikein ilahduta, kun kuivat tiet pöllyää, pöly tunkeutuu hengitysteihin ja kuivattaa suun ja kurkun, ääni säröilee ja ahdistaa. Autojen pakokaasut, ihmisten hajuveden ja pyykkipulverien katkut. Tympäisee, kun tekisi mieli olla reipas yhtä aikaa auringon kanssa, mutta nämä oireet pilaa olemista. Ja tietysti siinä on taustalla mt-oireita. Huhti ja toukokuu on pahimmat. Huhti kaikista huonoin. Vaikka kuinka yritän olla reipas ja psyykata itseäni, että tänä keväänä ei tule masennusta niin huomaan, kuinka päivä päivältä valon kanssa muutun alakuloisemmaksi, vetämättömäksi, ärtyisäksi, huolestuneet ajatukset pyörivät päässä, kaikki tuntuu liian vaativalle, jopa tavallisiin kotitöihin saa oikein keskittyä, ulos ei jaksaisi lähteä ollenkaan, itku tulee ihan mistä sattuu jne. Tuo aamuinen kauppareissukin oli täyden keskittymisen takana, että sen sai tehtyä. Voisi verrata oloon, että on ympäripäissään ja joudut lähtemään asioita hoitamaan ja keskität kaiken voiman siihen, että näytät skarpille ja saat asiasi hoidettua. Ja silti ulkopuolisten silmiin näytät juuri siltä, kuin oletkin; kännissä keikkuvalta.

Kun masennus valtaa alaa mielessä, ilmestyvät myös ahdistavat harhat. Näistä en ole puhunut missään, en ole halunnut tunnustaa niitä. Iltaisin sydän hakkaa ja nukahtamisen partaalla herään jokaiseen rapsahdukseen ja on pakko tarkistaa, ettei kukaan ole tunkeutunut huoneeseen. Pelkään, että mies odottaa minun nukahtavan ja tappaa minut, joko kuristamalla tai puukottamalla. Vaikka kuinka järjellä tajuan, että se on harhainen ajatus, täysin järjetön niin silti se saa vallan. Luulen, että se juontaa lapsuudesta. Pelkäsin nukahtaa, koska ajattelin, että minuun väsynyt äitini tappaa minut. Tuo pelko miestäni kohtaan tulee yleensä keväisin kun alan oirehtimaan. Sitten kuvittelen, että facekaverini vihaavat minua ja yhdessä juonivat minua vastaan ja etsivät asuinpaikkani ja tulevat kotiovelleni joku päivä "ottamaan kiinni" minua siitä, että oikeasti en ole niin positiivinen ihminen, kuin annan ymmärtää. Pelkään myös sitä Tk:n omalääkäriäni, koska hän on ulkomaalainen ja käyttäytyy ahdistavasti, minulla ei ole luottamusta häneen ja en uskalla varata aikaa sinne, kun pelkään hänen "käyttävän tilaisuutta hyväkseen" ja ilkeyttään kirjoittavan minut pakkohoitoon osastolle.

Nukkumiset on mitä sattuu piehtarointia yöt ja olen tosi väsynyt. Tuntuu, että kaikki menee kuin hidastettuna, enkä saa mitään aikaan. Yllättävää kyllä, mutta jo pelkkä pahasti jumissa oleva niska saattaa tehdä tosi pahan ja ahdistavan olon, kun veri ei kierrä päässä.

Pakko laittaa tämä puhelin nyt pois ja yrittää tehdä jotain, että saisin lihaksia vertymään ja otettava allergialääkettä. Tällaisena en ole kovin hyvä "juttukumppani" täälläkään.

Palataan🙂🌻

Tänään vähän parempi päivä, vaikka olinkin eilen otetun allergialääkkeen vuoksi pitkälle päivään saakka vähän kukkuu. Niskajumi mennyt ohi ja naama ei punainen, kiitos lääkkeen. Aamusta käynnistyminen hitaasti, mutta pikkuhiljaa aloin siivoilemaan ym. Mieltä ilahduttanut, että perjantaina saamme auton ja lähdemme lauantaina katsastamaan kesämökin kunnon ja siivoilemaan sinne. Tarkoitus olisi alkaa ensin viikonloppuisin käymään siellä ilmojen salliessa. Tuntuu ihan oudolle ja jännittääkin lähteä autolla reissuun tai yleensä minnekään, kun koko talven kökkinyt vain kotona ja käynyt lenkillä metsässä ja pikaisesti kaupassa. Auton kyydissä en ole ollut sitten joulukuun lopun. Kivaa vaihtelua päästä sinne mökille kulkemaan aina välillä niin saa vähän laajennettua tätä elämänpiiriä.

Sain myös aikaiseksi aamulla soittaa ja varata aika toukokuun alkuun terkkariin sitä Kelan B-todistusta varten. Ahdisti soittaa, mutta pakotin itseni. En voinut enää vetkutella pidempään, kun paperi pitää saada lähtemään Kelaan paria kuukautta aiemmin, kuin tämä päällä oleva jakso päättyy eli heinäkuun loppuun. Hoitaja puhelimessa oli onneksi hyvin mukava ja ymmärtäväiseen oloinen. Siellä on tympeitäkin hoitajia, sen tiedän. Kerroin hoitajalle, että minut on lempattu psyk.polilta ja hoito siirretty sinne terkkariin. Hoitaja ei nähnyt koneelta psyk.polin tietojani ja kyseli taustaani ja diagnooseja. Kun kerroin niin oli tosi hämmästynyt, että minut on polilta laitettu terkkarin asiakkaaksi. Mutta, terkkarissa on psyk.sairaanhoitaja jolle saa hyvin aikoja eli siellä käyn juttelemassa ja sitten omalääkäri (se venäläinen) hänelle on toukokuun alkuun tunnin aika ja sitten laitetaan se paperi Kelaan. Hieman epäilin miten mahtaa hänen kanssaan onnistua näiden mt-asioiden hoito niin hoitaja lohdutti, että varmasti ihan hyvin, että kuulema paljon hoitaa näitä juttuja. No, joo..ehkä, mistäpä sen tietää. Näkee sitten. Mutta tärkeintä, että olen nyt saanut sen ajan varattua jne.

Sitten meinasin saada sydärin kun posti tuli. Minulle tuli kirje poliisilta. Mietin paniikissa muutaman sekunnin olenko tehnyt jotain rikollista vai mikä on asia?! Säikähdin kyllä.. Tuli mieleen josko liittyisi jotenkin exän vanhoihin rikosasioihin tai sitten nyxän siihen poliisijuttuun. Mutta, asia oli niin, että olin pudottanut kadulle henkilöllisyystodistukseni (en edes tiennyt niiden olevan kateissa) ja joku oli vienyt ne poliisin löytötavaratoimistoon, josta ne ystävällisesti lähetettiin minulle! Kuinka hyvä palvelu!

Äidin kanssa juttelin puhelimessa. Olen päättänyt mennä käymään siellä joku viikko nyt kun on se auto sitten. Pakotan itseni menemään sinne. Ei ole enää mitään syytä mihin vedota, ettei pääse, eikä ole äitiä kohtaan oikein etten koskaan käy. Menen läskeineni kaikkineni, ei ulkonäkö ole mikään syy olla vuosikausia tapaamatta omaa äitiään.

Semmoista tänään🙂🌻

Tänään on ollut ihan Ok päivä. Hieman pilvisempi ilma. Ahdistus vähän helpotti, kun sain eilen sen ajan varattua lääkäriin. Hoitajan kanssa keskustelu sai minut luottavaisemmalle mielelle. Nukuin luhyen, mutta paremman yön. Heräsin aamulla neljältä. Suhteellisen virkeänä. Eilen pitkästä aikaa kävin vaakalla. Paino on pysynyt samoissa lukemissa, kuin laihduttaessani. Ei ole onneksi noussut, vaikkei ole nyt ollut intoa lenkkeillä. Ruokavalio on kuitenkin pysynyt ihan järkevänä. Huomenna olisi tilaisuus hieman herkutella ja mietin mitä se olisi.. Saattaa olla, että päädyn brie-juustoon, ciabatta-leipään, pieneen pepsi-maxiin, salaattiin, mansikoihin, pieneen suklaalevyyn. Jotain tuollaista.. no, en tiedä vielä.

Aamusta mies käy hakemassa auton. Se on alle 300e ropponen, jossa ajoaikaa jäljellä alkusyksyyn. Pakko olla, että pääsee mökillä käymään. Tietysti auton pito taas tulee kalliimmaksi ja sitten pitää taas tinkiä ruoasta sun muusta. Mutta, olen tottunut nyt elämään väliajat ilman herkkuja ja perusruokavalioni on melko yksinkertainen. Lisäksi mökillä voi kalastaa ja syödä enemmän luonnon antimia. Pienempiä kauppa ym. matkoja teemme jatkossakin kävellen, ettei autolla mennä kuin pidemmät matkat. Olen kyllä kovasti miettinyt, että jotain lisätienestiä olisi pakko keksiä, että saisi elämää balanssiin. Olisi edes jotain mummon jäämistöä mitä myydä tai muuta rompetta.

Huomenna valmistaudun sinne mökille lähtöön, jonne siis lauantai-aamuna. Emme vielä yövy siellä eli käymme päiväreissun. Ja samalla hoitelemme siellä paikkakunnalla muutamia asioita. Ihan kivaa vaihtelua, että maisemat edes vähän vaihtuvat, sitten moneen kuukauteen.

🙂🌻