Amassados, siinä valossa, mitä olet kertonut Pojusta nyt viime aikoina niin tuntuu vähintäänkin terveelle estää häntä notkumasta siellä jos koet sen ahdistavaksi. Ihailen Sinua monessakin asiassa ja yksi on tuo vahvuus sinussa. Aistin sen hyvin. Tiedän, että herkkyyden ohella vahvuutta on minussakin, mutta olen aikamoinen haaveilija ja passivoidun helposti tai lamaannun. Minussa on aimo annos taivaanrannanmaalaria. Sinä olet ollut töissä ja vielä hyvässä sellaisessa. Olet saanut tyttären ja sinulla on kissat. Teet vapaa-ehtoistyötä ja osaat ajaa autolla. Lisäksi sinulla on hoikat jalat (!) Eli voit pukeutua alaosasta juuri pillifarkkuihin, seksikkäisiin legginseihin (niitähän on tosi vetävän näköisiä, en tarkoita niitä mummomallisia), vaikka lyhyempään hameeseen ym. Minä olen alaosastakin sellainen tanttara, etten varmaan ikinä enää saa itsestäni vetävän näköistä. Tuntuu kuin koko alaosastoni ( tai koko kroppa) olisi joku räjähtänyt pullataikina, jota ei enää never saa "leivottua" kuosiin. Tuo, mitä kerroit sen miehen sanoneen niin olen tosi iloinen puolestasi! Tuollaiset kommentit on niitä ihan parhaita antamaan uskoa tähän elämään. Kun saisin itse painon jonnekin 76kg tasolle niin kehtaisi alkaa taas kulkemaan ihmisten ilmoilla ja saisi ehkä joskus jonkun tuollaisen kehun, jolla taas olisi iso merkitys elämänhalulle ja itsetunnolle.

Minulla on ollut ihan kiva päivä. Mitä nyt pms painaa päälle ja se miehen oikeusjuttu vähän mietityttää, mutta muuten! Kävimme kävelyllä siellä ihanassa metsässä ja siellä oli..ihanaa. Minä niin rakastan olla luonnossa. Kaikki se katseltava, kuunneltava, haisteltava ja maisteltava siellä! Tosiaan hihkuin ilosta, jopa otin muutamia juoksuaskelia ja pomppuja ihan siksi vain kun olin niin onnellinen siellä. Halasin puita ja pureskelin kuusen neulasia ihan saadakseni luonnon energiaa itseeni. Minun äiti söi kaikenmaailman pihkat ja puunlehdet, nokkoset ja voikukanlehdet kun olin pentu ja minusta taitaa tulla samanlainen. Nykyäänhän niistä puhutaan "villiyrtteinä". Siihen aikaan pidettiin omituisena "syödä kaikenlaista pihalta".

Eilen illalla huomasin taas kuinka helposti herkkujen syöminen lähtee käsistä. Söin sipsejä ja suklaata ja nätin niitä pian jo ihan "rutiinilla" entiseen tyyliin ja syödessäni tiedostin, että mietin samalla jo mitä seuraavaksi söisin. Siis hyi, kuinka helposti se lähtee hallinnasta ja olen kauhuissani kun ajattelen, että sillä rutiinilla olen vuosikausia mättänyt näitä sokeripommeja naamaani, ei ihme, että olen läski! Tuntuu, etten voi enää palata siihen samaan. Jotenkin silmäni ovat auenneet sille, kuinka ahdistus saa minut käyttämään sokeria ihan kuin huumetta rauhoittamaan henkistä pahaa oloani. Mielestäni syöpöttelyni on ollut lähinnä itsetuhoista! En ole käynyt nyt vaakalla. Luultavasti se näyttää enemmän kiloja jo ihan pms ja eilisten herkkujen vuoksi.

Taidan kuunnella nyt sen mieli radio-ohjelmani uudelleen, kun en eilen kuunnellutkaan kun menin suihkuun. Alan ottamaan rennosti, kun siivosin vielä sen metsäretken jälkeen.

Palataan🙂🌻

Hei rakas AK. Tuli hyvä mieli kun kerroit puidenhalailureissustasi. Minä odotan kesää, että voisin tehdä samoin. Rakastan istua metsässä kuuntelemassa oksien huminaa, maan rapinaa ja hengittää puhdasta ilmaa. Lapsenakin saatoin kävellä lähimetsään ihan huvikseni ja maata havunneulasten peittämällä aurinkoisella polulla kuuntelemassa puron ääniä. Kai se oli pakenemista todellisuudesta. Paikka, jossa sai olla rauhassa eikä tarvinnut pelätä väkivaltaa.

Uusi viikko on alkanut ja olen pettynyt ettei sieltä yhdestä paikasta tullut mitään vastausta sitten lainkaan. Tänään olisi se keikka, johon haettiin tekijöitä, joten kaipa ovat ne valinneet ja lopuille ei tarvinnut näköjään vaivautua edes ilmoittamaan. Kertonee työnantajasta myös jotain jos ei rekrytointia hoideta asiallisesti loppuun asti. Taidan olla liian vaativa.

Kävin muuten perjantaina kokeilemassa sitä talletusautomaattia. Oletko AK koskaan käyttänyt? Oli aika jännittävä kokemus, mutta onnistuin ihan helposti. Olin kyllä ottanut netistä selvää missä on lähin automaatti, jolla voi tallettaa rahaa ja katsoin netistä myös esittelyvideon miten toimii. Ei ollut yhtään vaikeaa, joskin verrattuna rahannostoon, tallettaminen on hidasta. Onneksi olin aamusta liikenteessä ja vain yksi mummo huokaili selkäni takana. Viiden aikaan iltapäivällä siinä olisi ollut kymmenen ärsyyntynyttä ihmistä. Nyt on sekin sitten kokeiltu ja aijon käyttää jatkossakin. Viikonloppuna on taas toistakymmentä euroa pikkukolikoina kertynyt kolikkopussiini, kiitos rojujen myynnin. Talletusautomaattiin voi siis laittaa kaikki kolikotkin sentistä ylöspäin.

Kiitos AK kauniista sanoistasi. Koitan muistaa "saavutukseni" pimeällä hetkellä. Tytär ja kissat onkin minulle tärkeintä maailmassa tällä hetkellä. Ja hoikat jalat. 🙂 Voisit silti vilkaista sinne kristallipalloosi että olenko kohtaamassa Ian-nimistä filmitähteä lähiaikoina.😀 Sellainen hemmo nimittäin oli unessani viime yönä. Uni oli muutenkin hieman mielenkiintoisessa ympäristössä. Nimittäin olin jossain runopiirissä tai näytelmänlukutilaisuudessa tai vastaavassa. Kaikki olivat kuitenkin pukeutuneet mustiin ja näyttivät vain mustilta hahmoilta. Ja kuitenkin siellä oli yksi mies, Ian, joka erottui joukosta, koska oli oranssihiuksinen. Muut olivat siis sitä mustaa massaa hiuksia myöten. Hänellä oli lempeä katse ja hän hymyili minulle. Ja minun sydän heitti volttia. 😀 En tunne ketään oranssihiuksista näyttelijää, enkä yhtään Ian-nimistä kaveria. Siinäkö on mun tulevaisuuden näkymät? Etsiä oranssihiuksinen jenkkinäyttelijä? Eikä kyseessä ollut muuten Conan O'brien... 😀😎

Heräsin kuudelta ja nyt en tiedä miten saisin päivän taas kulumaan kun näin aikasin piti nousta. Palaan vielä myöhemmin. Nyt täytyy laittaa tämä vehje laturiin, 7% akkua...

Amassados kiitos kun sanoit minua Rakkaaksi! Anteeksi, kun en jaksa kirjoittaa nyt asiallisesti. Päivä alkoi ihan hyvin ja sain paljon aikaan. Kuvasin monta kuvasarjaa, söin hyvän terveellisen aamiaisen ja sen jälkeen siivosin koko asunnon. Oli ihan draivi päällä. Samalla kyllä hermostuneen jännittyneenä hommasin, kun miehen oikeusavustajan soittoa odotettiin. Soittoa ei kuulunut ja alkoi ahdistamaan. Sitten aloin ihmettelemään, että miksi minua ei näy Facebookin "tulevat tapahtumat" -synttärilistalla. Mietin, että en varmaan saa keskiviikkona yhtään onnitteluita mun seinälle jos kavereille ei mene siitä ilmoitusta! Tarkistin asetuksia ja en tajua miksi en ole siellä listalla, jossa on aina sen päivän, viikon ja kuukauden kavereiden synttärit, kun olen asettanut syntymäpäivän niin, että se näkyy julkisesti mun profiilin tiedoissa niin eikö siitä pitäisi silloin mennä automaattisesti ilmoitus kavereille. Huomaa kyllä, että olen ihan koukussa FB kun järkytyin asiasta, että en saisi yhtään onnitteluita. Mutta, ahdistuin niin paljon, että mielialani romahti ja jouduin ottamaan rauhoittavan ja sen jälkeen sain ahmimiskohtauksen ja söin kaapista nopeaan tahtiin: sipsejä, kaksi ruisleipää palviläskillä, yhden suklaaleivoksen ( tarkoitettu synttäreilleni) muutaman nakin sinapilla, yhden pääsiäissuklaapupun. Ne meni jonkin ihme ahdistuksen vallassa, ihan hallitsemattomasti. Oli mulla kyllä nälkäkin kun olin siirtänyt syömistä kun siivosin. Valitin, että on nälkä ja mies tilasi vielä pizzaa, joka tulee kohta! Vielä pizzaa ja limua päälle, huh huh!!! Tein virheen ja menin vaakalle. Pms tuonut melkein kolme kiloa taas ylöspäin. Masennuin! Miten ikinä saan laihduttua kun pms-aikana aina lihon??!! Tuntui jo että paskat välitän ja alan taas ahmimaan herkkuja. Mutta, ei. En minä sille entiselle linjalle lähde. En voisi. Nyt syön pizzaa ja keskiviikkona syön synttäriherkkuja ja sitten alan taas laihduttamisen. No sitten oikeusavustaja ei soittanut ja mies pisti sähköpostia ja siihen sitten vastasi. Torstaina on poliisikuulustelu aamulla. Vähän himmentää synttäritunnelmaa tämmöinen oikeusjuttu tässä samaan aikaan. Säälittää mies kun se joutuu aina kaikkeen paskaan matkaan. Sain äidiltä kortin ja muutaman kympin rahaa. Kerrankin mulla on omaa rahaa! Nyt en jaksa enempää. Otin yhteensä kaksi temestaa ja olo on veltto. Odotan pizzaa. Minulla pyörii koko ajan päässä miehen nimi "Erkki" liittyen Amassadokseen. Tiedä sitten mitä. Ainakin isojen rintojen ystävä. Mua naurattaa.....

Hyvää syntymäpäivää rakas ystävä 😍☺️❤️☺️🌻🙂🌻🙂🎂 Toivottavasti tämä päivä on mukava ja tapahtuisi vaihteeksi hyviä asioita. Syntymäpäivä pitäisi olla iloinen, eikä murheellinen. Minullakin oli syntymäpäivät hetki sitten. En viettänyt sitä juuri mitenkään. Tyttäreltä sain lahjaksi ihanan huivin. Siinä kaikki. Faceonnitteluja tuli 130. Sama luku kuin on ollut nyt monta vuotta. Mietin taas, mitä ne loput 277 "kaveria" ovat. Muutenkin tuntuu, että vain samat ihmiset kommentoivat tai huomaavat kuvani tai päivitykseni. Muut eivät noteeraa. Joku voisi kysyä miksi pitäisi. No, vaikka sen takia, että ollaan "kavereita". Vaikka kyllä tässä ne todelliset kaverit on paljastuneet jo ajat sitten. Eikä ne tosiaan juuri löydy sieltä Facebookista.

Minä heräsin neljän aikaan ja silmässä on taas sellainen kirvely, että näinköhän jälleen silmätulehdusta pukkaa. Silmälääkäriinkin olisi pitänyt päästä jo kuukausia sitten, mutta milläs menet kun rahat eivät riitä mihinkään. Minulla oli joskus 7-8 vuotta sitten samanlainen silmätulehduskierre ja sain siihen lopulta todella vahvat rasvat. Sellaiset, kun sitä laittoi silmään, ei todellakaan nähnyt mitään. Nyt tuntuu, että noi perus antibioottiset tipat ei auta. Tai sitten vaan tämä on huonoa tuuria. Sitähän minulla on riittänyt yli omien tarpeidenkin...

Olisi nälkäkin, mutta puoli 5 ei ole mikään aamupala-aika. Tänään on rahapäivä. Täytyy hakea kissoille ruokaa ja hiekkaa. Eilen jo vähän nyrpistelivät kun potta on vajaalla hiekalla. Tykkäävät kun on melkein täysi astia eli kerralla saa kaataa melkein koko 14 kilon säkin. En osta markettihiekkoja. Ne haisee ja kulkeutuvat tassuissa ympäri huushollia. Inhoan imuroimista. Yritän pitää sen minimissä. Tänään on kyllä pakko kun viime viikolla en jaksanut lainkaan. Useammin pitäisi imuroida näin karvanlähtöaikaan, mutta minulla on vanha ja kovaääninen imuri ja nuo raukat pelkäävät sitä. Lähtevät piiloihinsa jo kun avaankin siivouskaapin oven, vaikka hakisin vain vessapaperia. 😮

Paino on pysynyt laskusuuntaisena, vaikka pms sai syömään pari päivää kuin hevonen. Olen myös huomannut, ettei kannata ostaa mitään ylimääräistä tai lähtee lapasesta heti. Onneksi ei ole rahaa ostaa herkkuja. Muuten mässyttelisin vaan irtokarkkeja ja suklaata. Syntymäpäivänä ostin irtokarkkeja tyttäreni kanssa. Tuli huono olo kun piti syödä ne heti. Ja seuraavana päivänä olin aivan turvoksissa. Mutta ehkä sitä voi kerran vuodessa vetää sokeriöverit.😀😎 Olen yrittänyt venytellä ja muutenkin saada itseäni liikkeelle. Vaikeaa on. En pysty motivoimaan itseäni niin paljon, että saisin lähdettyä lenkille. Kaksi vuotta sitten kesällä kävin vielä juoksemassa. Nyt tuntuu, että postilaatikolla käynnissä on jo riittävästi haastetta. Eikä ole yksin kyse siitä, että en vaan jaksa ja olen huonokuntoinen. Kyse on myös siitä etten halua kenenkään näkevän mua tuolla lenkkivaatteissa puuskuttamassa naama punaisena. Muistan kun olin juuri täyttänyt 18 v ja olin saanut potkut työpaikasta, jossa olin suullisella sopimuksella 2000 markan (kyllä, todellakin!) kuukausipalkalla tehden täyttä päivää vailla mitään ilta- tai viikonloppulisiä. Pyhälisistä nyt puhumattakaan. Toiminta kyseisessä työpaikassa oli hämärää ja ilmeisesti kirjanpitoa väärennettiin tai sitä ei ainakaan hoidettu asianmukaisesti koska itsekin sain palkan käteisellä ja välillä minua pyydettiin kirjaamaan kuitteja mustakantiseen vihkoon ym. Taisin olla kuitenkin liian terävä siihen putiikkiin, joten keksityllä syyllä minusta haluttiin eroon ja kokematon, luottavainen lapsi kuin olin, menin viritettyyn ansaan. Kotona siitä nousi tietysti hirvittävä huuto ja aiheutti ahdistavan tunnelman. Äidin ollessa kotona, siellä pystyi jotenkin olemaan, mutta muuten ei. Otin tavaksi lähteä joka päivä ennen puolta päivää lenkille, jotta saisin olla rauhassa. Silloinkin juoksin lähimpään metsään. Mahdollisimman kauas kaikista ihmisistä. Isä oli väkivaltainen ja alkoholisoitunut, vakavista mielenterveysongelmista kärsivä sairaalloisen ylipainoinen ihminen. Hän oli nairsistinen ja todella sairas pelaamaan omaa peliään. Jotenkin kuitenkin pelkäsi äitiäni eikä juuri hänen kotona ollessaan riehunut, mutta helvetti pääsi irti aina kun äiti oli iltavuorossa tai muuten pois kotoa. Silloin kannatti hakeutua itse muualle ellei halunnut tulla hakatuksi.

Joten ei siihen lenkkeilyyn liity alunperinkään mitään mukavia muistoja. Pakenemista sekin on ollut. Vaikea saada siitä positiivista tuntemusta kun nuorena ainoa syy käydä lenkillä oli paeta väkivaltaa. Tai pysyä niin hyvässä kunnossa ettei ylipainoinen isä saanut juoksemalla kiinni. Sitäkin on tapahtunut, että sai juosta karkuun. Mikä saa ihmisen mielen pimenemään ja jahtaamaan omaa lastaan aikomuksena hakata se? Miksi yhteiskunta salli tällaisen? Miksi kukaan ei puuttunut? Ei edes se alakerrassa asunut poliisi, jonka tytär oli veljeni luokkakavereita ja kertoi kotonaan mitä meillä tapahtuu.

Menipä aamuyöllä jutut synkiksi, vaikka ei ollut tarkoitus. Asunnossani on kylmä auringonpaisteesta huolimatta. Piha on pelkkää lumimoskaa. Hyvä jos autolla pääsee tuosta edes pois. Ärsyttää sekin romu. On jo vanha ja viimeisiä vuosia viedään. Exän ivallinen ääni soi päässäni joka kerta kun näen auton: "millä rahalla ajattelit ostaa uuden kun tuo leviää". En varmaan millään. Minä kuulun siihen yhteiskunnan pohjasakkaan, jota hän halveksii. Niihin, jotka ajaa yli 5 vuotta vanhoilla autoilla. Niihin, joiden on pakko repiä jokainen kolikko minkä irti saa, koska työttömyysrahat ei riitä. Kauhulla odotan mitä sitten tapahtuu kun 500 päivääni tulee täyteen ja putoan työmarkkinatuelle, joka on niin naurettavan vähän ettei mitään järkeä. Miten ikinä voin tulla toimeen jos työmarkkinatuki on jo sellaisenaan vähemmän kuin vuokrani? Miten kukaan tulee? Siinä vaiheessako jäädään asunnottomiksi kadulle? Minulla oli ihan hyvä elämä. Miksi se ei saanut jatkua sellaisena?

Kuuntelen viuluklassista peiton alla. Palelen kylmässä asunnossa. Kynnet sinertävät. Jotenkin ahdistunut olo koko ajan.

Toivottavasti AK sinulla oli hyvä syntymäpäivä.☺️❤️☺️ Minulla oli eilen vähän alavireinen olo, mutta se parani kyllä iltaa kohden. Naurattaa vieläkin Erkki-isorintafani 😀😀😀 En tunne ketään Erkkiä. Ainoa, jonka joskus tunsin oli setäni, joka teki IM joskus 80-luvulla. Oli niin paljon velkaa, että näki sen ainoaksi vaihtoehdoksi. Tätini jäi sitten yksin maksamaan velkoja kahden pienen lapsen kanssa ja menetti työkykynsä siinä kriisissä. Eikä ole edelleenkään parisuhteessa. Aika kauhea juttu miten ihmisen elämä voi mennä pilalle yhdestä puhelinsoitosta. IM tekijät eivät oikeasti mieti miten tekonsa vaikuttaa niihin jotka jäävät siivoamaan jälkiä ja selviytymään. IM on itsekäs teko. ☹️

Viime yönä näin taas unta eräästä nuoresta miehestä, kutsutaan häntä vaikka Lauriksi. Hän on ollut elämässäni mukana jo parisuhdevuosieni aikaan harrastukseni kautta ja jo silloin ihailin häntä. Sen lisäksi, että on komea, on myös hyväkäytöksinen ja fiksu. Olin vähän pettynyt kun samaan aikaan kun itse erosin, hän löysi parisuhteen jossa eteni nopeasti yhteenmuuttoon. En tarkoita, että olisin alkanut häntä jahdata ja piirittää mutta ärsytti kun se mahdollisuus meni. Parisuhteen aikaan en muita vilkuillut ja kun vapauduin sen kahleista, Lauri ei ollut enää "markkinoilla". Sen sijaan päädyin typerään suhteeseen Pojun kanssa, josta on viimeiset puoli vuotta ollut vain ahdistusta. Unessa asuin eri paikassa kuin nyt, isomman kaupungin keskustassa. Lauri tuli luokseni etsimään keltaista sadetakkiaan. Kerroin, että olen palauttanut sen jo hänelle jossakin laatikossa. Hän lupasi jäädä auttamaan minua valmistautumaan johonkin kokeeseen joka minulla oli parin tunnin päästä. Auttoi valitsemaan asua ja sitten aloimme suudella sohvallani. Se oli todella romanttista. Vähän kuin jostain teinirakkaus-elokuvasta. ☺️❤️ Heräsin hyvällä mielellä, vaikka se olikin vain naurettava uni. Mielestäni se kuitenkin kertoo minulle etten ole tyytyväinen nykyiseen elämääni ja haluan eteenpäin. (Uusi asunto ja ilmeisesti jotain opiskelujuttuja) Erkki-isorintafani ei unessa näyttäytynyt. 😀 Lauri tuskin on Erkki 😀

Jotenkin tuo opiskelu on alkanut olla aika vahvasti mielessä, sillä tänäänkin aamulla tuli taas sähköpostia etten ole tullut valituksi erääseen osa-aikaiseen työhön, johon hain tuttavani suosituksesta. Kumma juttu, että vaikka suositellaan paikkaan, ei pääse silti edes puhelinhaastatteluun. Tässä työssä hakuprosessi oli kolmivaiheinen: puhelinhaastattelu, henkilökohtainen haastattelu sekä soveltuvuustesti. Olen pettynyt. En siihen, etten saanut paikkaa vaan siihen etten saanut mahdollisuutta tulla kuulluksi. Tiedän, että olisin ollut tässä työssä hyvä. Siksi tuttavanikin, joka on töissä kyseisessä paikassa, suositteli minua. Sekään ei sitten näköjään riitä. Mitä vielä tarvitaan? Harvardin yliopistotutkinto? Ei löydy! 😠

Taidan ottaa aamupäiväunet. Mietin sen jälkeen miten loppupäivän saan kulumaan.

Kiitos Amassados kun olet kirjoittanut! Olet kirjoittanut paljon mielenkiintoista mm. Isästäsi. Tuo väkivaltahan on ikävä kyllä tuttua myös minulle lapsuudessani. Siksi aionkin huomenna paremmalla ajalla lukea uudestaan ja kirjoittaa sen pohjalta, kun mieleeni tuli noista kirjoittamistasi paljonkin sanottavaa.

Sinulla on hieno huumorintaju ja luotin siihen jälleen kerran, kertoessani tuon, että minulla pyöri täysin selvästi nimi "Erkki" sinuun liittyen päässäni koko päivän ajan ja myös se, että tällä mieltymys isoihin rintoihin😀 Kuulostaahan se tosi hassulle ja itsekin naureskelin asialle, en muuta voinut. No, aika näyttää löytyykö tälle "tuntemukselle" mitään ratkaisua. Tuo mitä kerroit tuntemastasi Erkistä niin todella surullista on, että useat ihmiset tekevät IM juuri talousasioihin liittyen. Itse ajattelen, ettei koskaan raha ja maallinen mammona ole sen arvoista, että sen vuoksi lopettaa elämänsä. Mutta tietysti talousongelmiin liittyy sitten niin paljon muutakin, koko elämä, kaikki menee solmuun. Mutta, tosiaan sitä miettii, eikö mitään muuta ratkaisua tai apua olisi löytynyt.. On totta, että IM on itsekäs teko silloin jos on heitä, joiden elämä menee sekaisin, jos on perhettä, lapsia ym. Jos on täysin yksinäinen ja kukaan ei jää kaipaamaan on se ehkä eri asia. Minusta on alkanut tuntumaan nykyään, etten voisi tehdä IM niin kauan kuin Äitini on elossa. Se olisi hänelle liian kohtuutonta vielä vanhuuden päivinä, että ainoa lapsi jouduttaisiin hautaamaan itsemurhan tehneenä ennen häntä. IM on aina surullinen kohtalo. Ajattelen siitä ehkä nykyään hieman eri lailla kuin aikaisemmin.

Niin, minun piti vain raportoida tänne pikakertomus kuulumisistani nyt, kun synttärit ovat ohitse. Kello on taas jo paljon ja pari päivää on hujahtanut kuin siivillä tai oikeastaan kohta koko viikko. Huomenna on taas perjantai. Eli eilen oli synttärini. Tiistaina menimme aamusta kauppaan ostamaan kukat, kakun ja ruoat. Ei mitään paljon, mutta vähän ja hyvää. Sitten siivosin kodin valmiiksi. Olin vähän ahdistunut siitä saanko yhtään onnitteluja facekavereiltani. Typerää, mutta kun en oikeassa elämässä saa onnitteluita ( ulkopuolisilta) niin siksi kait asia tuntui niin tärkeälle. No, silloin yöllä heräsin sitten jo kahden aikaan ja vilkaisin huvikseen facea. Sinne olikin jo silloin yöllä alkaneet kaverit lähetellä onnitteluita. Olin niin huojentunut ja iloinen, etten enää nukkunut vaan jäin hereille ja seuraamaan onnittelujen saapumista. Yhteensä niitä tuli lopulta yli 500 mikä on ihan hirveä määrä. Ja minä kun vastasin niihin kaikkiin kiittämällä. Oli siinä päivän aikana paljon vastaamista. Suurin osa ajasta meni siihen. Mutta täytyy sanoa, että ne onnittelut tuntuivat hyvälle, yleensä se, että muistettiin, vaikka sitten vieraat ihmiset, mutta kauniita toivotuksia ja kuvia oli mukava saada. Oli kiva saada olla huomion kohteena. Pitkästä aikaa myös meikkasin synttäripäivänä ja huomasin taas, että meikattuna olen vieläkin ihan kohtuullisen näköinen. Mies ainakin oli hyvin otettu näkemästään ja se lämmitti mieltä, kun oma mies oli niin aidosti ihastuneen näköinen. Jos ihoni ei olisi talvisin niin atooppisen kuiva ja ärtyvä, jota vielä koneellinen ilmanvaihto kuivattaa niin voisin meikata useamminkin.
Kävimme silloin iltapäivällä pitkällä metsäkävelyllä. Juuri silloin oli upea ilma, kuin tilauksesta. Mies sanoi, että oli "tilannut" sen ilman minun synttäriä varten. Sen jälkeen söimme aterian ja kakkua. Pian olikin jo ilta ja olin yhtäkkiä poikki väsynyt kaikesta hössötyksestä ja illalla alkoi mielessä pyöriä huoli siitä miehen poliisikuulustelusta, joka oli tänään aamulla.

Yön nukuin huonosti ja näin painajaisia. Keskellä yötä heräsin migreeniin, jonka epäilen pms-oireisiin liittyväksi. Aamulla heräsin pää todella kipeänä, väsyneenä ja ahdistuneena siitä miehen kuulusteluun menosta. Se oli jo aikaisin aamulla. Kun heräsin niin mies oli jo lähdössä juna-asemalle. Meillä kun ei ole nyt autoa niin meni junalla toiselle puolen kaupunkia. No, minä sitten jäin yksin kotiin selvittelemään sitä kauheaa päänsärkyä ja ahdistusta. Kävin pesulla, otin särkylääkettä. Hommailin hiljalleen, haukkasin parvekkeella raitista ilmaa ym. Pikkuhiljaa olo helpottui. Minua säälitti ajatus, että minun Rakas mies, joka itse asiassa hyvää hyvyyttään auttoi erästä henkilöä todella paljon silloin 2013-14 ja näki paljon vaivaa tuon henkilön asioiden hoidossa, josta muut ihmiset eivät välitä yhtään niin nyt sitten tuon henkilön perhepiiri saanut päähänsä, että mieheni on rikollinen. En voi kirjoittaa asiasta enempää. Mutta, asia on hyvin tulkinnanvarainen. Tämä perhe syyttää, että mieheni on käyttänyt hyväksi taloudellisesti tämän kaverinsa tilaa. Se ei pidä paikkaansa. Nyt sitten mieheni joutunut rikolliseksi syytetyksi ja kuulusteluun ja tulee aikanaan oikeudenkäynti. Mieheni juristi oli sitä mieltä, että koko juttu ja vastapuolen korvausvaatimukset ovat aivan älyttömät. No, asia on nyt vireillä ja kuulustelu ohi. Ei mieheni minnekään linnaan joudu, mutta koko juttu on ihan syvältä ja rasittava. No, ei siitä enää sen enämpää.

Tänään olen siivoillut eilisiä sotkuja ja ottanut sen verran rennosti, että tilasimme pizzan, ajattelin menköön nyt vielä synttäreiden piikkiin. Huomenna alkaa taas normaali tiukka ruokavalio ja liikunta. Nyt alkaa väsyttämään, joten lopetan kirjoittamisen ja jatkan huomenna.

Palataan

🙂🌻

Palasin tänne kirjoittamaan noista lapsuuden ajoista, väkivallasta ja sen pakenemisesta. Lapsena koin paljon henkistä väkivaltaa ja sen ohella myös fyysistä. Sitä tuli kahdelta taholta. Oma äitini oli yksinhuoltaja ja kärsi ajoittaisista masennus ja loppuunpalamisoireista. Olimme tosi köyhiä ja äiti teki kahta työtä, että jotenkin pärjäisimme. Hän on luonteeltaan myös perfektionisti ja yritti huolehtia ja kasvattaa minua "täydellisesti". Hän oli ylityöllistetty, rahat aina tiukilla, väsynyt, tuskin jouti koskaan nukkumaankaan kunnolla. Hänellä oli sitten masennus ja väsymyskausia ja kun minä aloin oirehtimaan tekemällä kaikenlaisia kepposia niin äidillä meni hermot ja sain rajusti tukkapöllyä ja vyöllä läimimistä niin että olin aivan mustelmilla. Äiti sai väkivaltaisia raivokohtauksia. Hän katuu niitä vielä tänä päivänäkin. Asia on vaikea. Hän tuntee kovaa syyllisyyttä ja minusta tuntuu vaikealle puhua niistä asioista. Ja mitä puhuisin? Muistan vain pätkiä sieltä täältä, koko elämä oli silloin ihan kaaosta. Oli ongelmia päällekkäin. Vaikutti minuun niin, että pakenin kotoa pois ja saatoin monta päivää olla yökylässä pitkin kylää kavereideni luona ja muissa kyläpaikoissa kun en halunnut mennä kotiin. Eräs tuttavamme, joka tuli saunaan minun kanssa näki, että olin aivan täynnä mustelmia. Hän kauhistui kun kerroin, että äiti oli hakannut minua vyöllä. Tämä nainen ei ilmoittanut minnekään ( ei siihen aikaan kait ilmoitettu) vaan aloin aina välillä olemaan tuon naisen kotona useamman päivän kylässä, että äitini sai levähtää. Tiedän, että äitini kantaa syyllisyyttä loppuelämänsä ajan ja on sen sanonutkin. Minä olen sanonut, että en osaa eritellä paljonko se koettu väkivalta on minuun vaikuttanut, mutta että en kanna siitä äidille kaunaa, koska tiedän, että hän oli tiukilla ja psyyke järkkyi myös. En tietenkään voi hyväksyä sitä, mutta en vihaa äitiäni sen vuoksi, koska enimmäkseen hän oli hyvä äiti ja yritti parhaansa ja meillä oli ihan hauskaa.

Äidillä oli kausia, kun hän oli masentunut, hiljainen ja tunnelma kotona oli ahdistava. Muistan sen painostavan hiljaisuuden. En oikein uskaltanut tehdä tai puhua mitään. Yritin kait olla mahdollisimman kiltti ja näkymätön etten pahenna tilannetta. Usein kuitenkin äiti osoitti minua kohtaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Osasta olen nähnyt painajaisia vielä aikuisenakin. Äiti aina katui sanojaan ja tekojaan sitten kun kausi meni ohitse. Muistan, että usein yksin pyöräilin ja kuljin pitkin metsiä ja leikin mielikuvitusleikkejä, etäännytin itseäni siitä kaikesta pahasta. Toinen taho oli sukulaismies, jossa olin paljon. Hän kiusasi minua henkisesti, pilkkasi ja nauroi minulle. Keksi olemattomia syitä miksi minua piti kurittaa ja piiskasi minua. Kerran huusi kuin mielipuoli ja ajoi minua puukon kanssa takaa ja sanoi tappavansa minut. Hänen vaimonsa yritti puolustaa minua, mutta koska mies oli mielisairas ei häneen tehonnut mikään. Äiti uhkasi ilmoittaa poliisille, mutta miehen vaimo sai puhuttua äidin ympäri. Aikuiset suojelivat toisiaan.

Myöhemmin kun tulin teiniksi niin kuritus loppui ja alkoi seksuaalinen ahdistelu. Rintojen kouriminen, oven avaaminen ja tuijottamaan jääminen kun olin suihkussa ja muuta tuollaista, vihjailevat puheet ym.

Äidin väkivalta loppui kun kuudennella luokalla ollessa hän eräs aamu löi minua ja sieppasivat paistinpannun ja uhkasin lyödä häntä päähän sillä jos ei minun kurittaminen lopu. Muistan, että äiti säikähti ja puhui siitä kauhistuneena monta päivää, että yritin lyödä häntä. Aivan kuin olisi unohtanut, että itse oli lyönyt minua monta vuotta. Lyönyt, kiskonut rajusti hiuksista, hakannut vyöllä, potkinut kun makasin maassa, lyönyt päätäni tiskialtaan reunaan ym. Tämä oli kausittaista kun hänellä vippasi päässä. Väliajat elimme jopa hyvää, mukavaa elämää ja hän käyttäytyi normaalisti.

Myöhemminkin koin väkivaltaa paljonkin esim. Nuorisolaitoksissa työntekijöiden toimesta, jotka käyttivät hyvinkin rankkaa väkivaltaa useissa tilanteissa.

Onneksi en enää täysi-ikäisenä parisuhteissa ole kokenut väkivaltaa. Olen tosin itse ollut väkivaltainen ja ajoittain hyvinkin aggressiivinen nuorempana syyllistyen väkivaltaiseen käytökseen. Myös äitini oli lapsuudenkodissaan rankan henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn uhri ollut.

---------

Väsyttää kun heräsin taas kahdelta yöllä, enkä enää nukkunut. Olen siivonnut ja käynyt kaupassa tänään. Taidan palata taas kun olen virkeämpi🌻🙂🌻

Olen pahoillani AK, että olet myös saanut kokea väkivaltaa taholta, jonka pitäisi suojella lasta, ei vahingoittaa. Tiedätkö äitisi lapsuudesta? Onko häntä piiskattu lapsena? Millainen perhe hänellä on ollut? Minun kokemuksen mukaan sellainen käytösmalli on periytyvää. Minun isänisä oli kiivasluonteinen mies. Hän kuoli myös jo 80-luvun alkupuolella kuten IM tehnyt setäni, joten isoja muistoja ei ole jäänyt. Tiedän, että hänellä oli tapana lukita lapsiaan maakellariin jos olivat mielestään käyttäytyneet huonosti. Nahkavyöllä myös hakattiin, sellaisella leveällä jossa oli raskas solki. Isällä oli samanlainen vyö. Muistan kun on pieni, ehkä neljä tai viisi vuotias, isä hyppäsi raivoissaan sängyn päälle seisomaan vyö viuhuen ja hajotti katossa roikkuneen paperivarjostimellisen kattovalon vyön osuessa siihen. Muistan tuijottaneeni lamppua kun se meni kolmeen osaan. Tapahtuman jälkeen se vain vietiin kaikessa hiljaisuudessa roskikseen ja vaihdettiin toisenlainen tilalle. Niin sairasta. Oksettavaa suorastaan. Ihan ahdistaa kun ne muistot ovat alkaneet jälleen vyöryä mieleen. Exälle niistä yritin joskus kertoa, mutta hän narsistina oli kyvytön ymmärtämään. Kommentti taisi olla:" ai onko sulla ollut kurja lapsuus, nyyh nyyh, get over with ja lopeta valittaminen! " Pettämisen selitys oli :"minä en jaksa katsella tuollaista masentuneisuutta, minulla on oikeus hankkiutua iloisempien ihmisten seuraan!"

Olen taas herännyt neljältä ja muutenkin nukuin siihen asti huonosti. Väsyttää, vaikka kello on vasta 9. Taidan ottaa aamupäiväunet ja tulla sitten jatkamaan ajatuksiani loppuun.

Amassados, kiitos myötätunnosta! Äitini lapsuus ja nuoruus oli täyttä helvettiä. Hän koki rankkaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa vanhempiensa taholta. Hän ei koskaan ollut rakastettu, eikä häntä kannustettu millään tavalla. Hän oli perheessään "yksin" ihan pienestä saakka. Olemme puhuneet äitini kanssa todella paljon näistä asioista. Äitini perheessä elämä on ollut todella "kummallista". Ei nyt siitä sen enempää, mutta äitini on usein sanonut, että minä olen ollut parasta mitä hänen elämässään on tapahtunut ja että hän rakastaa minua, mutta hän ei ole osannut olla "hellä" äiti, koska ei ole ikinä itse saanut kokea olevansa rakastettu, hyväksytty tai hellitty. Tokihan siihen aikaan on muutenkin pidetty lasten kurittamista melko normaalina. Mutta se, että äidin äiti on saanut käsittämättömiä raivokohtauksia ja ajanut äitiäni puukon kanssa ympäri taloa, yrittänyt myös pienenä hukuttaa pää edellä sadevesitynnyriin ym. ja hänen isänsä henkisesti sinputtanut, pilkannut, naureskellut ym. niin se ei ole ollut silloinkaan normaalia. Mummonihan löi myös minua joskus kun olin pieni, kostoksi siitä että satuin olemaan hänen tyttärensä lapsi. Sen tyttären, joka syntymällään pilasi koko Mummon elämän. Näin hän aina muisti äidilleni kertoa, että hänen elämänsä meni pilalle siinä vaiheessa kun alkoi odottaa äitiäni. Että tämmöistä herttaista.. Tuntuu, että meidän suvussa kukaan ei ole "päästään normaali". On myös IM-tapauksia. Tiettävästi esim. paniikkihäiriö on suvussamme periytynyt moneen polveen. Mummo popsi diapameja. Minä popsin Temestaa. Näin historia toistaa itseään.

Minulla on ollut tänään ihmeellinen päivä. Saavutin erään tavoitteeni. Liikunnallisen. Minua on jo pitkään ärsyttänyt, kun en ole päässyt erääseen paikkaan nyt kun meillä ei ole autoa. Sinne on 10km matkaa meiltä. 5km suuntaansa. Tänään päätin, että kävelen sinne ja takaisin. Olen saanut metsäkävelystä "pohjaa", mutta nehän on olleet paljon lyhempiä. Pelkäsin, etten jaksaisi. Mutta jaksoinkin ihan hyvin. Päätin, että jaksan! En ole moneen vuoteen kävellyt noin pitkää matkaa. Normaali-ihmiselle se ei ole mikään matka, mutta minun tausta ja kunto huomioon ottaen se on ihan hyvä määrä kilometrejä yhteen pötköön. Sen jälkeen kävin vielä kaupassa ja siivosin. Nyt on kyllä kieltämättä vähän naatti olo, mutta ei mikään kuolemanväsynyt.

Vaakalla en viitsi enää käydä. En ajattele koko laihduttamista. Liikun omaksi ilokseni, sen minkä jaksan ja syön mahdollisimman terveellisesti. Jos se ei riitä niin sitten olen läski loppuikäni.

Kuukautiset alkoivat tänään. Neljä päivää myöhässä. Tiesin, että raskaana en voi olla, mutta pelkäsin, että kuukautisia ei tulekaan ja ennenaikaiset vaihdevuodet ovat alkaneet. Pelkään sitä, koska luin, että jopa puolet, jotka ovat käyneet läpi samat sytostaattihoidot kuin minä, ovat saaneet ennenaikaiset vaihdevuodet niiden seurauksena. Sehän on aika tavallista niiden rankkojen hoitojen sivuvaikutuksia. Mutta, tulihan ne sitten. Olin helpottunut. Samoin siitä, että temestan resepti on uusittu siellä terkkarissa, vaikka pelkäsin ettei ne enää suostu uusimaan sitä, kun olen kuullut ja lukenut, että monelle ei enää ole sieltä rauhoittavia kirjoitettu vaan lopetettu ne kuin seinään. Huh, helpotusta. Pelkäsin, että joutuisin menemään sinne paikan päälle "tappelemaan" asiasta ja minulta olisi evätty rauhoittavat ja kirjoitettu reseptit pelkästään mielialalääkkeille eli minun kohdallani antipsykootteja. Kun tässä taannoin soitin sille lääkärille, joka oli tehnyt päätöksen siirtää minut polilta terkkariin mt-asiakkaaksi oli sitä mieltä, että "temesta on täysin asiaton lääkitys" niin siksikin uskoin, etten enää saisi sitä jos hän olisi merkinnyt papereihini, ettei sitä pidä minulle enää määrätä. No, olenhan reseptien mukaan käyttänyt ko. lääkettä 2009 vuodesta saakka, kuten olen kertonut, mutta aina yksi 100kpl paketti on kestänyt monta kuukautta, välillä jopa puolentoista vuoden tauko ja alussahan sain vain 30kpl paketteja, jotka kestivät puoli vuotta-vuoden. Vasta 2012 keväällä alkoi päivittäinen käyttö, jota pari vuotta, kunnes vierottauduin satunnaiseen käyttöön, jolla tiellä yhä olen. Näkevät siis sen, etten ole jatkuvasti mankumassa lisää, pysyn annostuksessa.

Aika täytyy terkkariin varata toukokuulle, kun silloin pitää kirjoittaa Kelalle taas kuntoutustuen jatkohakemus. Sekin jännittää, että jatkaako ne vielä? 2009 asti olen ollut kuntoutustuella. Voisivat jo kirjoittaa vakituisen eläkkeen, mutta mistäpä tuota tietää saanko enää edes kuntoutustuelle jatkoa?! Tosin ei kait siihen mitään syytä ole miksi en saisi, mutta joka vuosi se jännittää silti ja helpotus on suuri kun päätös tulee postissa. Ei, en aio loppuikääni olla "hyödyttömänä" vaan minulla on paljonkin suunnitelmia mitä voisin tehdä ja mihin rahkeeni riittäisivät? Tavalliseen työelämään tuskin tulen kykenemään, mutta yrittäjänähän olen työskennellyt elämässäni aiemminkin ja jotain sen kaltaista hyvin pienimuotoista olen suunnitellut, mutta ne ovat vasta hyvin kaukaisia tavoitteita ja sitä ennen minun on vielä paljon kuntouduttava ihan fyysisesti, sekä saatava rutiinia sellaiseen elämäntyyliin, jolla pystyn toteuttamaan sen. Tiedän, että "papereissa" olen toivoton tapaus, eikä kukaan usko minusta enää olevan mihinkään. Jostain kumman syystä itse kuitenkin uskon, että minusta voisi olla. Jos epävakauteni pysyisi kurissa jollain tavalla. Jos yleensä pysyn hengissä. On paljon josseja.

Kaupasta ostin palkkioksi pitkästä lenkistä itselleni Pepsi-Maxia. En ole juonut sitä kuin pari kertaa pizzan kanssa hyvin pitkään aikaan. No, ei se niin hyvälle maistu. Kauhean imelälle, mutta onhan siinä entiselle limsariippuvaiselle oma fiiliksensä kun kaataa kylmänä sihisevää Pepsiä lasiin, kohottaa lasin huulille ja hiilihappo poreet tunkevat nenään, kylmä, makea ja happoinen juoma suussa..ym. Virkistävät kulaukset, nautiskelu.

Olen syönyt lähinnä puuroa, marjoja, viiliä, kalaa, vihanneksia, rahkaa, välillä lihaa, hedelmiä, soijaa, osan luomutuotteina. Siihen on ollut vara, kun autoa ei ole, enkä osta enää kalliita herkkuja, en polta, en juo, en osta vaatteita, en meikkejä, en paljon koskaan kotiin muualta kuin kirpputoreilta ja niissäkään en ole käynyt aikoihin. Ostan vain ruokaa ja hygieniatuotteita. Kaiken "ylimääräisen" olen karsinut. Mies on onneksi myös vähentänyt tupakoimistaan ja pyrkimys on lopettaa, minun tuella. Olen hyvin huolestunut miehen polttamisesta terveydellisistä syistä ja ei meillä olisi siihen varaakaan. Tiedän, että jos suostuisin, että meille otetaan kissa tai varsinkin koira niin tupakoiminen loppuisi. Mies toivoo vieläkin hartaasti sitä lemmikkiä. Tupakasta säästyneillä rahoilla sen voisi ylläpitää, mutta..en ole uskaltanut sanoa, että minun allergioiden vuoksi emme varmasti koskaan voi ottaa mitään lemmikkiä. Mies ei taida tajuta, että olen oikeasti varsinkin koiralle allerginen ja henkeä alkaa ahdistamaan jo metsäpolulla satunnaisesti vastaan pelmahtava koira. En vain voi murskata miehen unelmaa siitä, että hän joku päivä saisi sen koiran. Jos en olisi allerginen niin se koira hommattaisiin vaikka samantien. Kyllä sen ilon soisin miehelle ja tuntuu, että sydämeni särkyy jos minun täytyy se hänen unelma murskata. Jossain vaiheessa sairauttani menin lupaamaan, että jos paranen niin palkkioksi minun hoitamisesta hän saisi ottaa lemmikin, koska lasta en tule hänelle koskaan "antamaan". Kuitenkin muistelen, että aikaisemmin kun meillä oli vuosia sitten eräs koira hoidossa usein niin en saanut siitä oireita. En tiedä onko allergiani pahentunut kun nykyään ahdistaa henkeä jo satunnainen koiran tapaaminen. Vaikea asia, enkä tiedä miten sen ratkaisen. Samoin kuin sen, että pitäisi tavata minun äiti ja en pysty henkisesti sitä tekemään. Emme ole tavanneet livenä vuoden 2010 jälkeen. Vaikka soittelemme pari kertaa viikossa. Sairausaikana oli selvää, etten jaksa matkustaa minnekään. Sitten masennuin niin etten jaksanut. Nyt pitäisi jo jaksaa, mutta en tiedä kykenenkö henkisesti. Mutta pakkohan minun on oma äitini joku päivä tavata ja haluaisinkin yhä enemmän, kuntoni kestäisi matkustamisen, mutta..jokin estää minua..se vanha kotipaikka ja traumat. En halua tavata ketään entistä painajaista. Mutta se on väärin äitiä kohtaan etten mene tapaamaan häntä. Minulla on siitä hyvin huono omatunto ja syyllisyys. Jos äiti nyt kuolisi kokisin loppuelämäni tuskaa siitä, että "hylkäsin" hänet..Kamalan vaikeita asioita!

Pahinta oli viime vuonna kun oli äitin synttärit. Sanoin, että emme ole tulossa silloin sinne, ettei turhaan osta mitään tarjottavia. Meillä oli silloin auto rikki, eikä penniäkään rahaa matkustaa ja matkaa on yli 500km. Luulin, että äiti ymmärsi asian. Sitten selvisikin, että hän oli niin kovasti toivonut, että tulisin silti jotenkin ihmeen tavalla, että oli ostanut kakun ja kaikki, että jos tapahtuisi ihme ja tulisin. Jouduin sanomaan, että en ole tulossa ja kuulin pettymyksen hänen äänessään vaikka hän yritti esittää muuta. Se, että minun 71-vuotias äiti söi yksin syntymäpäivänään kakkua, jonka oli toivonut minun tulevan jakamaan hänen kanssaan sai sydämeni särkymään. Itkin koko päivän lohduttomasti ja tunsin itseni maailman huonoimmaksi lapseksi.

Nyt taidan lopettaa tämän kirjoitusmaratonin. Yritän relata loppuillan. Huomenna en ehkä jaksa tehdä mitään. Tai sitten olen taas täynnä virtaa, Huoh. Toivon, että voisin jo välillä levätä yhden päivän, ettei sisäinen pakottava energia saisi minua lenkkeilemään ja siivoamaan ym. Haluaisin lepopäivän kaikista rutiineista. Mutta olen niin pakkomielteinen että se tuskin onnistuu ja suoritan vaikka olisin kuinka väsynyt.

Palataan🙂🌻

Tänään ei ole hyvä päivä. Eilen sorruin syömään ruisleipää. Niin hyvää kuin se onkin niin ei sovi minulle, kuten mitkään viljatuotteet. Vain vähän syötynä ja satunnaisesti. Yöllä vatsa oli tosi kipeä, kova kuin kivi. Oli huono olo ja nukuin katkonaisesti. Ei puhettakaan, että olisin herännyt aikaisin, aamuyöstä kuten yleensä. Kun heräsin niin päivä valkeni jo kaihtimien takana, mies oli jo ylhäällä ja oloni oli väsynyt.

Ollut paljon vauhdikkaita, positiivisia päiviä. Nyt tuntuu tyssäävän. Yksi syy on paino, joka on taas noussut. Pitkästä aikaa kävin vaakalla ja en tiedä olisinko itkenyt vai nauranut. Vaaka näytti taas melkein saman verran kuin laihdutuksen alussa!!! Ok, nyt on menkat ym. Mutta kuitenkin. Olen syönyt järkevästi, olen liikkunut ihan kivasti ja silti en laihdu. Tai paino tulee HETI takaisin kun syön yhdenkään herkkupalan. Että mua rehellisesti sanottuna vituttaa! Mun pitäis liikkua hurjasti, olla lähes syömättä, eikä KOSKAAN sortua laittamaan suuhun yhtään herkkupalaa. Oikeasti tämä syö hermot ja masentaa, kun tosissaan yrittää, eikä saa mitään tuloksia. Tuntuu väärälle, että olen läski vaikka elän terveellisesti!

Muistelen kauhulla tuttavaani, erästä naista jonka tunsin menneisyydessä. Hän oli alunperin oikein simpsakka ja kaunis, hoikkakin. Sitten hän sairastui ja joutui syömään pitkään kortisoni-lääkitystä. Hän paisui monta kymmentä kiloa. Hänen kilpirauhanen meni samalla täysin sekaisin. Kun hän lopetti lääkityksen, eivät kilot lähteneet minnekään. Vaikka hän laihdutti kuin niin kilot eivät lähteneet. Hän jäi 30kg ylipainoiseksi. Nyt ymmärrän hänen masennuksen ja raivon asian johdosta. Mietin vain mitä itselleni on tapahtunut.. Söin myös melkein vuoden kortisonia sairauteni aikana. Suurilla annoksilla. Sain kovat sytostaatit, ämpärikaupalla antibiootteja ym. Mutta niiden jälkeen laihduin kuitenkin silloin. Mutta vaikuttivatko ne kuitenkin jotenkin niin, että niiden jälkeen tulleet kilot eivät enää lähde? Mirtatsapiini lihotti seuraavaksi. Rauhoittavista en tiedä mitä ne on tehneet kropalleni? Jotain on kuitenkin muuttunut, etten enää laihdu. Vai onko kaikki jotain hormooni, pms-paskaa?! Olisin niiiin kiitollinen jos voisin saavuttaa edes joskus painon 75kg. Nyt olen taas 89kg!!! Painoni tuntuu sahaavan edestakaisin 5kg pois ja takaisin. Tuntuu, että järki lähtee. Olen todella huonolla tuulella. Väsynyt ja turhautunut. Yrittänyt todella, liikkunut väsyksiin saakka, syönyt todella järkevästi ja silti olen taas näin läski!!!!!

Tekisi mieli ottaa ainakin kaksi rauhoittavaa, Pepsin kanssa, vajota sängynpohjalle ja tilata pizza!!! Itse asiassa tänään jo auringonpaistekin ärsyttää minua. En olisi halunnut lähteä aamulla minnekään, kun yö oli niin huono ja jaloissa painoi vielä se toistapäiväinen 10km lenkki. Mutta pakko oli käydä kaupassa. Sielläkin olin kiukkuinen ja ärsytti kaikki hoikat urheilulliset nuoret naiset. Itse olen näköjään vanheneva ikuinen läski mielipuoli vaikka kuinka yrittäisin muuksi tulla.

Kirjoitin äsken niin nopeasti, kun mies kutsui syömään. En syönyt keitettyjä perunoita. Ei tehnyt myöskään mieli syödä naudanlihastroganoffia. Lopulta en osannut päättää mitä söisin. Samalla tajusin kuitenkin olevani nälkäinen. Niinpä sitten söin kauhalla suoraan kattilasta muutaman palasen lihaa ja sen jälkeen tulin tänne makkariin. Kun istuin sängylle alkoi mua itkettämään yhtäkkiä. Mietin pikaisesti, että miksi? Pettymys painon putoamattomuudesta? Vai onko tämä pelkäämääni kevätmasennusta, johon en tänä keväänä luullut vajoavani. Pelkään sitä siksi, koska se tulee aina hyvin yllättäen, rankkana ja yleensä lihon sen aikana juuri sopivasti, että olen mahdollisimman läski, kun kesä koittaa. Huomaan ensimmäisenä oireena aina sen, kun auringonvalo alkaakin tympäisemään, vaikka tähän saakka olen siitä nauttinut. Tulin niin ahdistuneeksi, että otin rauhoittavan ja heti perään ahmin Mignon-munan, jotka piti säästää pääsiäiseksi. Olen siis ärtyisä, itkuinen, enkä hallitse itseäni tai syömistä tänään. Lisäksi pms-oireet tuntuvat vain jatkuvan, vaikka menkat menevät jo toista päivää. Rinnat ovat yhä kovat "ämpärit" ja helkkarin aristavat, sitten tämä turvotus ja epävakaa mieliala. Yleensä nämä oireet ovat menneet pois heti vuodon alettua. Huomaa kyllä, että tämä ketju on "vanhenevan" akan, kun aina täällä jankutan vain läskeistä, raivostani, pms-oireista yms. Koittakaa kestää, niin minäkin yritän kestää olla minä (nauraa). Just näin, yhtäkkiä naurattaa ja kohta tuntuu jo että saan raivarin. Varmasti olen sekaisin.

Aamulla kaupassa olisin tarvinnut lisää kookosöljyä. Purkki alkaa olla loppu, kun olen ottanut sitä joka päivä. Sanoin jo kotona miehelle, että tarvisin lisää sitä. Meillä oli jäljellä 70e, jolla pärjätä seuraavaan rahapäivään. Öljy maksaa jotain 7e. Arvasin jo kotona, etten varmaan saa sitä, koska mies pitää sitä liian kalliina. Ja niinhän se onkin, nyt. En vain olisi halunnut katkaista sen syömistä, kun mielestäni se on pitänyt minut virkeämpänä (boostannut kait kilpirauhasen toimintaa) Niinhän siinä kävi, että mies alkoi nikottelemaan öljyn hintaa ja minä aloin tiuskimaan, että "ei sitten!" Mies sitten sanoi, että maksetaan ensin ostokset ja jos jää rahaa niin voin sitten hakea sen öljyn ja ostamme sen. Siinä vaiheessa olin jo niin äkäisellä tuulella, että kehoitin unohtamaan koko asian! Kun lähdimme kassalta mies vielä kysyi, että haenko sen öljyn vielä? Minä siihen erittäin tylyllä äänellä, että en tosiaankaan jaksa hakea sitä enää kun olen jo ihan hikinen kaikesta siitä pyörimisestä. Sitten mies ehdotti, että hän hakee sen. Sekään ei sopinut vaan kielsin hakemasta. Itsekin huomasin, että olen ihan sekaisin ja parempi poistua koko kaupasta. Matkalla meinasin kompastua erääseen jakkaraan ja potkaisin sitä vaivihkaa kengänkärjellä ja kirosin.

Minulla tuollainen aggressiivinen käytös ja itkuisuus yleensä edeltävät masennusta. Ja se, että alan jälleen nähdä itseni hyvin rumana ja vastenmielisenä otuksena. Samaan aikaan facessa minua puhutellaan "kaunottareksi" (joo, saa nauraa) eli jotenkin nämä maailmat ei oikein kohtaa. Jostain kumman syystä olen siellä facessa onnistunut tulemaan jollain tasolla "suosituksi" niin tyhmälle kuin se kuulostaakin. Minulla on päivityksiä ja kuvia, joista tietyt ihmiset ovat alkaneet tykkäämään. Olen päässyt sinne "suosittujen" joukkoon ja kieltämättä se tuntuu hyvälle, vaikka koko facen maailma onkin täysin valheellista. Itsekin kuten muutkin näytän siellä vain parhaimmat puoleni, eikä huonoista tiedä kukaan. Mutta.. Nyt sekin on alkanut ärsyttämään, että vaikka laittaisin sinne kakkapötkyn kuvan niin se saisi ne 150 tykkäystä ja imeliä kehuja, hah hah!!! Huomaan myös, että jos laitan kuvan, jossa on jokin "elitistinen" sanoma, vaikka Burberryn huivi niin siitä tykkää juuri ne elitistiset kaverit jne. Kauhean teennäinen maailmahan se on. Se on kuitenkin minulle niin tärkeä sosiaalinen verkosto ja ainoa paikka, jossa pääsen näkyväksi, joten olen koukussa siihen.

Eräs asia, joka on laskenut mielialaani myös on se, että eilen erään facekaverin veli oli tehnyt IM. Tämä henkilö on tietysti nyt ihan palasina. Kaikki oli tullut täysin yllätyksenä, eikä mitään tietoa ole miksi henkilö teki niin. Asia on pyörinyt mielessäni siitä saakka. En pääse siitä eroon. Mietin, että kun itse on usein hautonut IM, miettinyt sitä. Ja nyt on kaunis kevät ja yhtäkkiä joku vain tekee sen ja se on todellisuutta. Kaikkea valoa ja ihanuutta vasten. Se on totta, tämä elämä on totta ja ja aina joku tekee sen, mitä minä olen vain hautonut mielessäni. Ja se omaisten kauhea hätä ja kärsimys teon jälkeen. Kuinka heidän elämänsä särkyvät kokonaan. Voisinko aiheuttaa yhdellekään läheisilleni sellaista? En usko.

Tämmöinen sekava kevätpäivä, joka toivottavasti ei enteile kevätmasennusta.

Se on AK toi leipä yksi perkeleen turvottaja. Hyvää syödessä, mutta hiiva jatkaa nousemista ja käymistä vielä suolistossa ja olo on sen mukainen. Minä en voi syödä enää vaaleaa leipää ollenkaan. Ruisleipääkin tosi harvoin. Muuten on olo kuin pullataikinalla ja maha sattuu. Olen yrittänyt löytää ruokia, jotka ovat halpoja tehdä, halvat raaka-aineet jne. Lihaa ei ole varaa enää syödä edes kertaa viikossa. Ennen oli joka aterialla. Eikä ole rahaa ostaa salaattiakaan tai tomaatteja. No, yritän pärjätä näillä. Toivon, että se alkaa näkyä laihtumisena. Vielä ei tahti ole päätä huimannut. Paino on pudonnut n. 7kg mutta edelleen ollaan 9 alkavissa luvuissa. Liikaa siis. Painoindeksi on edelleen yli 30. Tosin lähtötilanne oli 35, joten onhan tässä jotain edistystä tapahtunut. Heti kun saan sen painoindeksin alle 30, varaan lääkäriajan rintojen pienennysleikkauksesta keskusteluun. Nämä tippuneet kilot on nyt lähteneet melkein vain vyötäröltä. Hinkit on edelleen entisen kokoiset, aiempaa vaan riippuvammat koska ylävatsaläski on sulanut pois niitä kannattamasta. Liikun tällä hetkellä paljon enemmän kuin puoli vuotta sitten. Jos viime syksynä oli päiviä, jolloin askelmittariini kertyi 500 askelta päivän aikana (10000 on suositus!), nyt joka päivä kertyy vähintään 5000. Vielä ei olla siellä kymppitonnissa, mutta kunto on noussut. Jaksan enemmän. Ja tämä lisääntynyt valoisuus, auringonpaiste ja päivän piteneminen on tehneet hyvää. Ilman jatkuvia rahahuolia, pettymyksiä työnhaussa ja ongelmia Pojun kanssa elämä olisi oikeastaan kivaa.

Kirjoitin joskus oivalluksestani tehdä itse itselleni hyviä asioita. Olen iloinen tiputetuista kiloista, vaikka se ei näy missään ja vaikka kukaan sitä ei edes huomaa. Väitän, että jos olisin vaan jäänyt sohvalle makaamaan, olisin lihonnut jo samat 7 kiloa ja painaisin yli sata. Se olisi sairasta ja masentuisin siitä taatusti. Nytkin kamppailen ahdistuksen kanssa välillä päivittäin ja joudun toisinaan pakottamaan itseni ulos ja liikkeelle, vaikka haluaisin vain jäädä sänkyyn. Välillä tuntuu, että peilikuva on niin oksettava etten edes halua katsoa itseäni. Tiedätkö AK sen tunteen kun luulee uulen näyttävänsä hoikemmalle ja kauniimmalle ja peilistä katsookin väsähtänyt läski, jolla on huonot hiukset ja vatsamakkara joka pursuaa yli vyöyärön. Todella hehkeää...

Lopetin suhteen Pojuun. En voinut roikkua siinä enää kauempaa. Nyt on ollut vähän tyhjä ja ahdistunut olo, mutta niin se kai olisi muutenkin. Olen puntaroinut teinkö oikean ratkaisun ja toistaiseksi tuntuu siltä. Jatkaminen "suhteessa" olisi ollut mahdotonta. Eikä minulla ole sydäntä sanoa Pojulle etten ole rakastunut häneen, en ole koskaan ollutkaan. Haluaisin olla, koska hän on hyvä ja kiltti ihminen, mutta ei niitä tunteita voi pakottaa. Tiedän kuitenkin miltä tuntuu olla rakastunut eikä tässä suhteessa sitä tunnetta ole ollut koskaan. On vaan ärsytys siitä ettei toinen ole sellainen, jota haluaa henkisesti ja fyysisesti. Varsinkin toi fyysinen puoli on se isoin jarru. Mietin, pystynkö jatkamaan näin vaikka 10 vuotta, siis suhteessa jossa seksi ällöttää. En pysty. En halua edes yrittää. Poju aneli, että emmekö voisi yrittää saada tätä toimimaan. Minusta siinä ei ole mitään järkeä, koska olemme olleet suhteessa vasta 1,5 vuotta ja tämä pitäisi olla sitä parisuhteen kulta-aikaa. Kuherruskuukautta. Meillä nousi seinä vastaan jo viime kesänä. Ja koko suhde on tuntunut siltä kuin olisimme olleet naimisissa 20 vuotta. En enää tämän ikäisenä jää katsomaan tuleeko tässä kumminkin ero vuoden-parin sisällä, vaan lopetan sen nyt alkuunsa kun mitään omakotitaloja ym ei ole osteltu. Ehkä se Erkki sitten ilmaantuu elämääni kun sille on tehty tilaa. 😀

Olen viime aikoina nähnyt unia vauvoista! Joko niin, että joku tuttava on antanut minulle vauvansa, koska ei ole itse jaksanut siitä huolehtia tai sitten minulla on unessa adoptiovauva sylissä. Kummallista! Liittyykö tämä nyt vaihdevuosikriisiini vai siihen, että tietty aika ajaa minusta ohitse ja yritän väkisin roikkua kiinni siinä. Mitään vauvoja en kyllä tähän maailmaan enää tee. Tämä yhteiskunta on aivan sairas ja koko tulevaisuus on täysin musta. Suomi on ollut hyvä paikka asua. Onko se sitä enää edes 10 vuoden päästä? Entä 20 vuoden? Onko meillä silloin sama tilanne kuin Amerikassa, että on tehtävä kolmea työtä pystyäkseen maksamaan vuokran asunnosta, jossa ehtii käydä vain nukkumassa? En ole mikään kadehtijaluonne, mutta täytyy kyllä tunnustaa, että silloin kirpaisee kun mietin näitä pintaliitäjiä ja julkkishahmoja, jotka tekevät toimeentulonsa sillä, että ovat vaan Seiskan kannessa tai julkaisevat videoita elämästään youtubessa ja snapissa. Esim. eräs bigbrother kilpailija on tällä hetkellä 5 viikkoa tuotantoyhtiön piikkiin Kanariansaarilla kuvaamassa Luksusmatkat-ohjelmaa. Mäkin voisin olla kiinnostunut sellaisesta työstä. Mut eipä tällä kropalla päästä enää mihinkään. Isäni ennustus siis toteutuu. Hän julisti aina suureen ääneen että sinusta ei ikinä tule yhtään mitään ja kukaan ei koskaan palkkaa sinua mihinkään töihin!!! Kiitos vaan kannustuksesta isä. Näin 30 vuotta myöhemmin sanat kaikuvat edelleen korvissani... Luuserityttäresi, se joka pilasi nuoruutesi ja elämäsi, saa nyt ansionsa mukaan!!!

Tänään täytyisi siivota. En vaan jaksa. Nenä on ollut tukossa useamman päivän. Olo ei ole kuitenkaan flunssainen. Voiko jotkut siitepölyt jo lähteä liikkeelle? Vai katupöly teiden kuivaessa?

Huono fiilis jatkuu tänään. Yö meni painajaisia nähdessä. Nukuin myöhempään ja silti väsyttää. Aurinko ei piristä ollenkaan. Päinvastoin on saamaton ja tympääntynyt olo. Tuntuu kyllä ihan, että jokavuotinen kevätmasennus olisi alkanut. Tai toinen selitys voi olla siite ja katupölyt, jotka on alkanut nyt aurinkoisilla ilmoilla leviämään joka paikkaan. Ainakin leppää on jo etelä-Suomessa. No, en tiedä mikä on, mutta lähinnä paska fiilis. Kroppa tuntuu lyijynraskaalle, en jaksa puhua, enkä tehdä mitään. Tuntuu, ettei älykään pelaa. Jaksoin facen päivittää ja siinä se. Se vasta ollut pirteä olo kun lenkkeilin tuntuu aivan epätodelliselle. Lisäksi oli itkuinen olo aamulla kun heräsin. Tuntuu kyllä masennukselle. Ihmettelen vain, että miten se aina alkaa näin nopeasti, kuin napista painamalla. Muistan taas miltä tuntuu, kun ei jaksa tehdä mitään. En taida jaksaa edes kirjoittaa enempää.

Amassados, Ihanaa kun olit kirjoittanut! Piristyminen heti sen verran, että nousin sängyltä ja kävin keittiössä ottamassa antihistamiinipillerin ja nenäsuihketta. Huomasin, että masentunut ja huono oloni johtuu etupäässä siitä, että kurkku on epämääräisen arka, päätä särkee hieman ja silmäluomia kutisee. Tuli juuri myös mieleen nuo katupölyt ja leppä on aloittanut jo kukinnan ainakin etelä-Suomessa. Olen huomannut, että mulla vaikuttaa jo hyvinkin pienet määrät tekemään oireita. Tai sitten saattaa olla kyllä flunssaakin, mutta enemmän uskon tämän olevan allergiaa kun mieskin astmaatikkona on alkanut yskimään ja sanoo, että on "allerginen" olo. No olkoon mitä on, mutta inhoan tällaista vajaata oloa, kun koko päivä menee ihan hukkaan lojuessa, kun ei mitään saa aikaiseksi. Tekisi mieli mennä vain peiton alle makaamaan. Ja mies ryökäle ehdotti tänään pizzan tilaamista! Se on kuin joku vitsi, että kun olen oikein pahalla tuulella tai masentuneen oloinen niin mies alkaa ehdottamaan pizzan tilaamista. Ajattelee/luulee/tietää, että tulisin siitä paremmalle tuulelle. Minua taas huvittaa ajatus, että olen joku kotihirviö, joka "kesytetään" pizzalla. Muistan, että exäkin toi kaupasta voisilmäpullia kun olin pahalla päällä. Varmaan kaikki miehet jälestäpäin muistaa minut vain siitä, että olin kiukkuinen ja lepyin kun sain "herkkuja".

Tosiasiassa olen kyllä levon tarpeessa muutenkin. Tunnen olevani väsynyt siitä "kevätmaniasta", joka minulla oli pitkään. Pakkomielteinen siivoaminen ja lenkkeily ym. Olen sellainen ihminen, että välillä aina tarvin päivän, että saan ihan vain mitään tekemättä lojua vaikka koko päivän. Jos en saa sitä niin tulen ärtyisäksi ja "sairaaksi". Tympii vain, ettei siitä lenkkeilystä tunnu olleen mitään hyötyä laihtumisen suhteen. Tai saa nyt nähdä, kunhan nämä menkat sun muut leipä/puuro-pöhöt menisivät ohi niin voin arvioida tilanteen uudelleen. Ehkä sitten pääsen taas vauhtiin. Kummallista, että peilistä näytän hieman sutjakammalle kuin ennen, mutta vaaka vaan näyttää samaa lukemaa. Saattaa olla, että skippaan koko Vanajan kohta. Se ei tunnu olevan minua varten vaan ainoastaan saa minut masentumaan. Luulen, että jatkan lenkkeilyä ja terveellistä ruokavaliota, mutta en puntaroi itseäni kovinkaan usein. Ennemmin minulla oli vuosia, jolloin en edes omistanut vaakaa, enkä tiennyt painoani.

Olet hurjan rohkea, kun otit eron Pojusta. Juuri tuota rohkeutta ja itsenäistä vahvuutta sinussa olen ihaillut ennenkin. Minusta ei olisi ottamaan eroa, vaikka suhde olisi huonokin. Luulen niin. No, sitten jos minua hakattaisiin tai petettäisiin. Mutta muuten en. Elämässäni olen ollut "yksin" vain muutaman kuukauden eron jälkeen exästä. Ja senkin ajan osaksi mielisairaalassa ja itsemurhaa hautoen. Minulle itsekseni eläminen on niin suuri tyhjyys ja kauhu, ettei sitä moni voisi ymmärtää. Yksi piirre epävakaudessa on kauhea pelko yksinjäämisestä. Minulla on ollut se aina. Tiedän, etten koskaan tule jättämään miestäni. Ja olen usein miettinyt, että jos hän jättäisi minut yhtäkkiä niin maailmani ja koko persoonani romahtaisi. Joutuisin taas mielisairaalaan. Nyt en edes ole nuori ja kaunis, että olisi "helppo" solmia uusi pelastava suhde. Eikä ole enää niitä nuoruuden romanttisia "harhaluuloja" elämän on onnistumisesta ja kun ei seksikään oikein kiinnosta enää niin millä korteilla sitä enää "pelaisi". Luulen, että jos mies jättäisi minut niin en enää haluaisi parisuhdetta vaan eläisin loppuelämäni onnettomana ja eristäytyneenä, ehkä äitini seurassa, katkeroituneena, katuen sitä, etten yrittänyt enempää parisuhteeni hyväksi ym. No, mistäpä sitä tietää, mutta näin ajattelen nyt.

Tuosta mitä kirjoitit sinun isästä.. Minun äidin Isähän hoki äidilleni koko tämän lapsuuden ja nuoruuden ajan, ettei äidistäni tule koskaan mitään ja että hän on niin ruma, ettei yksikään mies tule huolimaan äitiäni koskaan. On mahtanut olla äidilleni hirveää. Koko perhe on aina nauranut hänelle ja pilkannut. Ei ihme, että äitini on vanhoissa valokuvissa aina ahdistuneen ja poissaolevan näköinen ja iloisen näköinen ainoastaan ulkomaan matkakuvissa kun on päässyt perheestään eroon. Tai ei ole ihme, että hän sairastui pahaan anoreksiaan, koska koti oli niin ahdistava. Oikeasti äitini oli lahjakas ja hyvin kaunis, mutta ei saanut mitään tukea vanhemmiltaan. Jos joku vieras kehui äitiäni niin vanhemmat nauroivat pilkallisesti ja ilmoittivat äitini olevan tyhmä ja lahjaton ja ruma. Ja tämä siis äitini kuullen ja vieraitten läsnäollessa. Ei ihme, ettei äitini nuoruudenseurustelujen jälkeen ole halunnut (kyennyt?) pysyvään parisuhteeseen tai rakkauteen vaan on elänyt minun syntymän jälkeen sinkkuna. Äitini sentään pystyi tekemään ihan normaalin työuran, mutta kärsi kuitenkin mt-ongelmista, joista minä sain osani eli juuri nämä väkivaltaiset kaudet.

Kun kirjoitit aiemmin, että pakenit metsiin ym lapsena niin muistan, että itsekin usein lähdin kotoa allapäin vaeltelemaan yksin metsiin, autiotaloihin ym. Muistan, että usein menin tuntikausiksi istuskelemaan vain jonnekin surullisena ja joskus mietin jos jäisinkin sinne, kuolisin sinne, enkä enää menisi kotiin. Olin varmasti hyvin ahdistunut. Minulla ei ollut lapsena juuri mitään turvallista paikkaa kun kotona oli huonoa, sukulaisissa sama juttu, koulussa kiusattiin ym. Ei ihme, että luin paljon kirjoja, uppouduin muihin maailmoihin ja haaveilin muuttavani jonnekin kauas pois, Amerikkaan ym. Kun nyt mietin niin lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut ihan hirveää, eikä todellakaan ihme jos olen "kasvanut kieroon".

Mieheni kanssa minulla on kuitenkin turvallista. Hän on kuin vakaa kallio. En usko voivani koskaan riskeerata sen turvan menettämistä. Ja tunnen miestäni kohtaan kuitenkin rakkautta ja myös pidän häntä komeana ja viehättävänä. Jos saisin seksuaaliset haluni joskus takaisin (kun pääsisin läskeistäni) niin varmasti meillä voisi olla vielä ihan tyydyttävää "aikuisten" elämää. Ja olemme seitsemättä vuotta yhdessä. Minulle ennustettiin nuorena, että "rakkaus tulee näyttämään sinulle monet kasvonsa ja pettymyksiltäkään et voi välttyä, mutta lopulta vierelläsi seisoo jämerä ja rehellinen mies, joka on rakkautesi arvoinen." Tiedän, että nykyinen mieheni on se.

Nyt taidan alkaa yrittämään jos jaksaisin tehdä jotain. Onneksi on ennustettu kylmenevää, niin jospa tuo pölyjen ja siitepölyjen leijuminen välillä laantuisi.Saattaa olla, että palaan vielä tänään kirjoittamaan.