Varmat pms-oireiden merkit: Face alkaa tympimään eli kaverit siellä alkaa yhtäkkiä tuntua tyhmille ( tämä on vain minun tunne). Alan analysoimaan päässäni parisuhdettani ja näkemään heikkouksia mieheni suhtautumisessa minuun. Päässäni pyörii huolestuneita ajatuksia tulevasta. Päässäni pyörii synkkiä muistoja menneisyydestä. Kaikki kuolleet sukulaiset muistuvat mieleeni ja yhtäkkiä kaipaan heitä. Kuuntelen biisejä nuoruudestani ja liikutuin niistä. Äitini puhelut ärsyttävät minua ja yhtä-aikaa olen myös huolestunut hänen ikääntymisestä ja tulevaisuudestaan. Alan miettiä, että IM ei välttämättä ole niin huono vaihtoehto. Ajatus lenkille menemisistä ei enää huvita. Nämä kaikki siis joka kuukausi ovulaation aikaan ja jälkeen, kun pms-oireisto alkaa.

Minulla on ollut yököttävä olo koko päivän, eikä ruokahalua. Pakotin itseni syömään tonnikalasalaaattia. Äsken otin lasillisen mustikkakeittoa ja sen mukana yhden rauhoittavan. Haluan nukkua ensi yönä.

Ihanaa AK, että kirjoitit. Kaipaan juttujasi. ☺️❤️☺️ niistä tulee aina hyvälle tuulelle ja vaikka kirjoittaisit ikävistä asioista niin tunnen etten ole niiden juttujen kanssa yksin vaan on ainakin joku joka ymmärtää täysin. Sielunsisko.☺️❤️☺️

Olen onnistunut väittelemään Pojua taas viikon. Ei tästä hommasta vaan tule mitään. Olen tullut siihen tulokseen, että kumpikin periaatteessa ymmärtää ettei tällä ole tulevaisuutta mutta roikkuu kiinni jossain muutostoiveessa. Poju varmaan toivoo, että yhtäkkiä haluan naimisiin ja olla hänen seksilelunsa 24/7. Minä kai toivon, että alkaisi pitää huolta itsestään, ulkonäöstään ja olisi itsenäinen eikä ripustautuisi minuun väkisin. Se tuskin tapahtuu. Minä en halua hänen (tai juuri nyt kenenkään muunkaan kanssa) naimisiin enkä taatusti halua olla hänen tarpeiden tyydytyksen kohde. Takaterassi-osasto ei kiinnosta minua vähääkään, ei siis tipan vertaa. Jos niin olisi tarkoitettu, tällä maapallolla olisi tuskin ongelmaa ylikansoittumisesta! Oikeesti olen päättänyt olla vaikka mieluummin loppuikäni yksin kuin suostua sellaiseen. Ja tätäkin ketjua lukevat miehet voivat aivan rauhassa hirnua itsekseen. Kiitos, mutta ei kiitos. Olen mieluummin ilman, koska sinkkuna on se valinnanvapaus.

Ensi viikko on täynnä ohjelmaa. Olen menossa joka ilta johonkin. Olen tahallani buukannut itseni niin vapaaehtoistyöhön kuin muihinkin juttuihin. Odotan myös kahdesta paikasta sähköpostia. Vastausta tärkeisiin juttuihin, joista kumpikin saattaa olla todella suuntaa kääntävä tänä keväänä. Hassua on, että olen paristakin suunnasta saanut näyttöä, että tästä olisi tulossa huippuvuosi. Varovaisesti toivon niin. Kuinka monta huonoa vuotta ihmisellä voi olla peräkkäin? Itse olen ainakin viimeisen kahden vuoden aikana menettänyt kaiken mahdollisen ja tärkeän elämässäni, ja olen joutunut aloittamaan elämäni rakentamisen uudelleen vaikka peruspilarit on potkittu nurin moneen kertaan tänä aikana. Niinkuin AK sanoit, haavat umpeutuu mutta arvet jää ikuisiksi ajoiksi.

Huonosti olen minäkin nukkunut ja unirytmit on muuttuneet oudoiksi. Nukun taas noin neljän tunnin pätkiä. Joskus herään parin tunnin nukkumisen jälkeen virkeänä tyyliin kahden aikaan yöllä. Toisinaan käy niinkuin nyt, etten saa unta ja valvon aamuyön tunneille. En ole kumminkaan ottanut edes Melatoniinia ja mitään sitä vahvempaa Mirtaa lukuunottamatta ei löydy, ja mirtaan en enää ikinä koske. Se oli niin piste katastrofille että kamelin selkä katkesi sen myötä täysin. Luotin liikaa ja täysin sokeasti lääkäreihin. Olin toki sekaisin kuin seinäkello, mutta ei ne lääkkeet kyllä autuaaksi tehneet. Ennen olin sentään hyvännäköinen ja hoikka. Nyt ulkonäkö on mennyt lääkkeiden tuomien kilojen myötä. Pms pukkaa päälle täälläkin. Sen huomaa ämpärien turpoamisesta ja siitä että niitä saa kannatella yöllä vessaan kävellessäkin ellei halua jäätävää kipua joka heilahduksesta. Että mä vihaan noita hinkkejä!

Minun se piti tänään huilia. No, en huilannut. Imuroin ja pesin vessan. Sen jälkeen lähdin lenkille. Aurinko paistoi ja ilma on ihana. En malttanut olla sisällä. Nyt olen melko väsynyt. Hieman palelee, vatsassa kipristelee, olo on hieman alakuloinen. Aina sama homma tämä ovis ja sen jälkeen pms. Heräsin jo kolmen jälkeen yöllä suht virkeänä. Nykyään aina sama, että joka toinen yö herään kolmen, neljän aikaan ja joka toinen aamu nukun seitsemään, puoli kahdeksaan.

Kiitos Amassados, tunnen aivan samoin sinun kirjoituksia lukiessani. Niiden rehellisyys ja samanhenkisyys saa minut myös hyvälle tuulelle ja tuntemaan jotain toivoa elämästä. Nytkin on hieman yököttävä olo ja haukottelen koko ajan. Pitäisi mennä suihkuun. Minua kans inhottaa nuo "ämpärit". Ihan lehmämäinen olo. Ja minua kiukuttaa, että rintani ovat tarpeettomat. Ei ole lasta mitä ruokkia, eikä miehen kanssa kanssakäymistä. Turhaan ovat vaan tiellä. Ihmekään jos mikään istuvampi takki mene kiinni, kun etumus on tällainen. Ja pian on aika, että vaatteita aletaan vähentää ja sitten on taas kaikki näkyvissä.

Huh, taidan mennä suihkuun ennenkuin hyydyn täysin. "Haisulit" eli rintojen aluset löyhkää hienhajua, yääääkkkk! Luojan kiitos, että "takaterassini" saa olla rauhassa. Ei tosiaan vähempää voisi kiinnostaa sellainen. Minusta yleensäkin miesten pornosta opittu pakkomielle takapuoleen on inhottava. Pistää kakkoseen, sekin on nykyään samaa kauraa kuin hampaiden pesu. Rutiinia. Ällöä sanon minä!!!

Eilen illalla kävin suihkussa, joten tänään on fresh olo. Olen unohtanut suositella täällä yhtä ihan superhyvää juttua. Nimittäin kookosöljyä. Oikeasti, minusta tuntuu, että mun elämä on alkanut muuttumaan sen vuoksi parempaan suuntaan. Siitähän on netti pullollaan tietoa, joten kirjoitan tässä vain omia tuntemuksiani aineesta. Ruokalusikallinen päivässä, aamulla kahvin sekaan. Täytyy tietysti tykätä kookoksen mausta. Voi syödä muutenkin, mutta minusta helpointa on kulauttaa se kahvin seassa, johon se sulaa hyvin. Laihtumiseni on vauhdittunut, hiukset ovat paremmat, iho on kosteampi, olo on energisempi, jaksaa liikkua paremmin ym. Amassados suosittelen jos et jo käytä! Buustaa laiskan kilpirauhasen toimintaa mm.

Heräsin taas neljän aikaan. Pms-ämpärit kovana. Tuntuu, että nuo kannut ei pienene ollenkaan vaikka laihtuisin..Huoh. Mua ärsyttää muutenkin koko rintamania yhteiskunnassa. Joka paikassa höpötetään tisseistä. Facekin on täynnä tissiä ja miehet siellä kuolaavat avoimesti ja olet jotain jos sulla on isot tissit..voi aarrgghhh! Tuunasin retkuloita rintaliivejäni niin, etteivät ne paljasta enää yhtä paljon kuin ennen. Pitsietumuspaita oli pesty ja vähemmän venähtänyt. Minulta ei siis paljonkaan näkynyt. Ja silti! Näin useankin miehen ja myös naisen vilkaisevan etumustani kuin salaa!

Lähdimme jo aikaisin aamulla kävelemään kauppaan. Kotona huomasin, että kahvi jäi ostamatta. Ei muuta kuin hengähdystauon jälkeen takaisin ulos. Tällä kertaa päätimme mennä eri kauppaan. Kävelimme sinne erään metsän läpi ja myös sieltä takaisin metsän kautta. Tänään tuli siis kaksi lenkkiä. Jalat meinasi jo lopussa vähän hyytyä. Tarvisin uudet lenkkaritkin. Kaikkea pitäisi oikeasti saada ja mitään ei ole varaa ostaa. Kaikki on vuosia vanhaa, kulunutta, epämuodikasta. Välillä huomaan halveksuntaa ihmisten katseissa. Tiedän, että näytän jollekin spurgulle kierrätyksestä ongituilla vaatteillani. Ennen totuin siihen, että kun puhuin niin minua katsottiin ihaillen. Nyt monen katseesta häivähtää epäluuloisuutta, ylenkatsetta. Niin katsotaan kun ei olla varmoja onko ihminen vähän vinksahtanut. Saattaa olla, että alan näyttämään vuosien saatossa mt-potilaalta myös ulospäin. Syrjäytyneeltä. Minun pitäisi laihtua lisää, käydä kampaajalla, hankkia uudet silmälasit, muodikkaampia vaatteita, uusi käsilaukku, meikata, tuoksua hyvälle hajuvedelle ym. Tiedän, että silloin minua ei kukaan katsoisi halveksuen.

Tänään en ole siivonnut. En enää jaksanut, kun päivä meni ulkoillessa. Huomenna imuroin ja pyyhin pölyt. Huomenna en ehkä lenkkeile.

Ei jaksa touhuta. Selkä kiukuttelee. Tiedän, että olisi parempi kun pysyisin liikkeessä mutta en vaan voi. Ilmeisesti hinkkien paino saa taas selän kipeytymään. Joka kuukausi tähän samaan pms aikaan sama juttu. Olen laihtunut 6kg mutta se ei valitettavasti ole yhtään pois etuvarustuksesta. Vyötärö on sen sijaan pienentynyt paljon. Kavensin jälleen mun ainoita pillifarkkuja. Ne alkaa olla kohta aivan pilalle pidetty ja haaroista puhki. Olen sieltäkin ommellut saumoja uusiksi saaden niille lisäaikaa. Aika säälittävää. Ennen olisin vaan mennyt ostamaan uudet. Nyt ei pysty. Luultavasti ei edes löytyisi kokoa tai sellaista mikä istuu päälle. Eikä ole rahaa. Viikon päästä vasta tulossa ja siitäkään ei jää mitään. Loppukuu menee varmaan taas rojuja myyden, että saa edes kissoille ruuat. Jos tällä systeemillä ei laihdu, niin jossain on vika.

En ole vielä saanut vastausta niistä parista jutusta, joista odotan tietoa. Toivottavasti tänään tulee. Vähän on taas flunssainen ja vetämätön olo. Olen joutunut hoitamaan erästä Pojun asiaa ja olen siitäkin tosi ärsyyntynyt. Miksi jätti sen viime tippaan ja sitten lopulta minun vastuulle. Olen niin kyllästynyt koko tyyppiin. Lisäksi sain selville, että on ryypännyt yksinään omassa huushollissaan. Asiassa ei olisi ehkä ole mitään ihmeellistä ellei kyse olisi ihmisestä, jolla on ollut viinan kanssa todellisia ongelmia ja joka lopetti alkoholinkäytön kokonaan 2 vuotta sitten. Miksi ryyppääminen on pitänyt salata minulta? Joku voisi sanoa, että saahan sitä mies tehdä omassa kämpässään mitä haluaa. Kyllä joo, mutta jos on alkoholiongelma ja sitten lähdetään salailulinjalle kahden vuoden jälkeen niin käsissä on kohta sama ongelma uudelleen. Ja miksi salailu? Miksi ei voi rehellisesti sanoa, että join sitten yksinäni? Mun kiintiö on niin täynnä!

En saanut mentyä yhteen tapaamiseen missä olisi pitänyt olla puolen päivän aikaan. Ei virta riitä. Sen sijaan vein pulloja kauppaan ja ostin tiskiainetta ja kodin putkimiestä. Vessan lavuaari ei taas vedä. Joko on taas täynnä hiuksiani koska aina harjaan ne peilin edessä tai sitten kissankarvat on tukkineet sen. Yksi kissoista tykkää makoilla milloin missäkin, välillä tiskialtaassakin...

Sain sieltä toisesta paikasta viestiä, mistä mainitsin aamulla. Toisesta ei ole kuulunut mitään. Ensimmäinen viesti oli mieluinen. En vielä kerro mikä asia on, mutta se on tosi tärkeää tulevaisuuteni kannalta. Toivottavasti johtaa positiiviseen lopputulokseen. Sen tiedämme vasta myöhemmin. Siitä toisesta jutusta ei kai sitten tullut mitään. Olen kyllä pettynyt jos en saa sieltä mitään vastausta. Nyt on kumminkin planeetat aseteltu niin, että laihtumisen on jatkuttava. Kauppareissulla nimittäin aamulla korjaamani housut hajosivat lopullisesti. Ompeleet ei kestäneet melkein puhkikuluneessa kankaassa. Otin sitten käyttöön toiset 44 kokoiset farkkuni joita olen vältellyt käyttämästä, koska ovat ällöttävän leveät. Siis leveälahkeiset ja jotenkin säkit. Ratkaisin ongelman heittämällä vanhat pillifarkut niiden päälle ja ottamalla sakset käteen. Yhtään ajattelematta silppusin sisäsaumoista 7 senttiä pois. Sellaiset kaistaleet. Sitten ompelin uudet saumat ja hitto, nyt mulla on uudet pillifarkut! Olen niin ylpeä itsestäni!

Rikkinäisistä rintsikoista tuli mieleen yhdet omani. Olin niitä aamulla tunkemassa päälleni kun ihmettelin miksei oikein istu ja joka suunnasta pursuaa valkoinen ihrataikina. No kai pursuaa kun saumoissa oli golfpallon kokoisia reikiä. Jätin ne kumminkin tuohon malliksi. Yksi tuttu oli syksyllä make bra -kurssilla jossa ommeltiin omat rintsikat. Ei voi olla mitään tähtitiedettä. Luulen, että osaisin tehdä myös omat rintsikat kunhan silppuan ensin nuo vanhat kaavoiksi. Täytyy vaan katsoa miten on "kasattu". Ennen en tajunnut ompelusta tuon taivaallista ja luulin aina etten osaa. Sitten tajusin, että se on vähän kuin palapelin tekoa. Osat pitää yhdistää tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä, jotta toimii. Viime viikolla ompelin vetoketjullisen hupparin itselleni ihan vain huvikseni.

Nyt on lopetettava tämä itsekehu ja alettava hommiin. Rojun myyntiä tänään illemmalla.

Amassados, vaikka mulla on tällä hetkellä ihan hirveä olo niin lauseesi: planeetat on aseteltu niin, että laihtumisen on jatkuttava, niin tuo lause sai minut virnistelemään itsekseni. Siinä on jotain samaa "mustaa huumoria" ja kohtalonomaista elämänasennetta kuin omassakin elämänfilosofiassani ja ajattelutavassa. Eli jotenkin niin, että tuolla jossain "kaiken takana" kohtalo, jotkut planeetat ja henkimaailman ilmiöt vaikuttavat elämäämme mitä koomisimmillakin tavoilla. Minulla ja äidilläni on omalaatuinen huumori, johon kuuluu mm. huumorin repiminen jopa kuolemasta ja henkimaailman ilmiöistä. Esim. Äitini selittää minulle, kuinka löysi kaupasta juuri ne mustat, sopivat kotihousut, joita lähtikin etsimään. Siihen sitten tuumaan, että: "Henget varmaan johdattivat ne housut sinulle" ja sitten nauraa hykertelemme. Minusta tuntuu, että tuollaista huumoria ei ymmärrä oikein kukaan. Ainakaan minun tuntemani ihmiset.

Kristillisistä näkemyksistäni huolimatta olen myös melko taikauskoinen ja sekin huvittaa minua joskus. Kun pääsin kohtaan, että housusi ratkesivat niin en voinut naurulle mitään. Anteeksi vain, ei se ole hauska asia, mutta kerroit siitä niin elävästi, että näin sen silmissäni ja väkisten nauratti. Ja sekin, ettei rintsikoiden tekeminen ole mitään "tiedettä" tai miten sen nyt ilmaisit niin sai minut melkein nauramaan ääneen. Tuli heti mieleen, että jos minä tekisin itselleni rintaliivit niin tietysti niihin jäisi jotkut reiät nännien kohdalle ja sieltä ne sitten kurkkisivat, mitenkäs muutenkaan. Ja taas mua naurattaa. Taidan olla sekaisin.

Ainakin huomaan, että olen yhtäkkiä ihan loppu. Siis ihan oikeasti. Oksettaa, huimaa ja olo on heikko ja lopen uupunut. Olen kahvin ja kookosöljyä voimalla maanisena lenkkeillyt pakkomielteisesti ja unohtanut syömiset ja melkein menettänyt ruokahalun. Lisäksi luin, että kookosöljyn käyttäminen pitäisi aloittaa hyvin maltillisesti tai siitä tulee hyvin huono olo, juuri oksettava ym. Ja minä pöljä olen käyttänyt paljon enemmän. Kävin vaakalla. Olen laihtunut lisää. Mutta nyt se ei ilahduttanut minua vaan päinvastoin. Tajusin, että laihdun liian nopeasti ja nyt täytyy ihan väkisin rauhoittaa lenkkeilyä ja muistaa syödä enemmän. Tietysti haluan laihtua, mutta ei niin, etten syö tai juo kuin pari kuppia kahvia päivässä ja käyn liikaa lenkillä. Siitä on tullut pakkomielle. Joka päivä olen päättänyt, että "tänään en mene". Sitten ajatuksesta tulee ahdistus ja ryntään ulos. Jo ennen kuin aamu valkenee. Kaikki alkoi siitä, että aloin pakonomaisesti heräämään kolmen-neljän aikaan aamuyöstä, että "ehdin" tekemään kaiken kunniallisesti. Facessa elämä alkaa jo neljän jälkeen, kun kaverit alkavat päivittää "hyvää huomenta"- toivotuksia. Minulla on tullut tosi ahdistunut ja syyllinen olo jos en "ehdi mukaan" siihen. Tuntuu, että siellä kytätään mihin aikaan kukakin on herännyt ja kilpaillaan oikein tyyliin "heräsin pirteänä kahden aikaan yöllä ja plaa plaa.." No, olen itsekin siihen syyllistynyt. Aluksi se oli mukavaa, mutta nyt siitä on tullut paine ja pakkomielle. Minullahan on ollut koko elämäni taipumusta, että kaikki asiat joita alan tekemään menevät äärimmäisyyksiin ja tulevat pakkomielteeksi kunnes olen saanut itseni burn-outin partaalle. Siksi työelämä ei sovi minulle. Ollessani yrittäjänä paahdoin vuosikausia hullun kiilto silmissä ja syöksyin vaikka yöllä "työpaikalleni" jonkin idean ajamana, enkä osannut ollenkaan säädellä jaksamistani. En syönyt, en nukkunut kunnolla, kävin aivan ylikierroksilla, laihduin luurangoksi, ahdistuin, sain paniikkikohtauksia, romahdin ja sain kaksi kertaa vakavan burn-outin, josta nouseminen kesti monta kuukautta. Sama ilmiö aina kun alan innoissani ja vakavissani "suorittamaan" jotain. Nuorempana syöminen ja liikkuminen meni täysin överiksi ja sitä kesti vuosikausia. Liikuin kuin hullu ja söin kuin lintu tai unohdin syömisen kokonaan. Silti itkin syyllisyydestä, että olen liian lihava, enkä liiku tarpeeksi vaikka oikeasti olin tikkulaiha ja näännyttänyt itseni täysin.

Arvasin jo aiemmin keväällä kun kerroin siitä, että syöminen alkoi ahdistamaan ja pelottamaan minua ja jätin syömisiä väliin. Niin arvasin, että nyt on taas lähdössä väärille urille. Se enteilee aina, että alan yhtäkkiä syömään "superterveellisesti" ja pikkuhiljaa karsin ruokia, kun kaikki on niin epäterveellistä, että ahdistun niiden syömisestä. Ensin karsin ruokavalion ja sitten tulee kuvaan mukaan liikunta. Liikunta muuttuu pakonomaiseksi ja sitten jo menetän ruokahaluni kokonaan. Väsyn ja ahdistun, alan saada paniikkikohtauksia, sydän hakkaa, en saa nukuttua ja menen täysin sekaisin. Nyt mulla on laihdutettavaa paljon, mutta on pakko höllätä otetta, ettei tämä taas lähde käsistä, että uuvutan itseni, menen heikkoon kuntoon, psyyke romahtaa ja pian olenkin sitten suljetulla osastolla kun alan saada psykoottisia oireita vain siksi, että olen niin loppu.

Luulin, etten enää näin vanhana "sorru" tuohon samaan. Luulin, että se olisi niitä nuoruuden juttuja, mutta ei, sama kuvio toistuu ja tempaisee mukaan yllättävän helposti. Tällainen olo mulla oli myös silloin kun kärsin kilpirauhasen liikatoiminnasta. Suoritin hulluna, lopetin syömisen ja nukkumisen, laihduin, sydän hakkasi, sain ahdistus ja paniikkikohtauksia ja väsyin ihan loppuun. Mietin, että muutuin tällaiseksi kun aloin ahmimaan sitä kookosöljyä kun sehän kiihdyttää kilpirauhasen toimintaa ja olen käyttänyt sitä nyt liikaa niin käykö mun kilpirauhanen nyt liian lujaa kun olo on ihan sellainen. Pakko vähentää sen käyttöä, liikkua vähemmän ja syödä järkevämmin. Harmi, kun tänään sain mieheltä synttärilahjaksi toivomani uudet lenkkarit ja kävimme tänään ostamassa ne. Olisin halunnut huomenna testaamaan niitä, mutta nyt on niin kauhea heikko ja huimaava olo, että en tiedä uskallanko huomenna lenkkeillä ollenkaan vaan lepäilenkö vain ja syön enemmän. En tiedä vielä. Tänään kävin kaksi kertaa lenkillä. Pidemmän aamusta ja sitten lyhyemmän, kaupassa kun haettiin ne lenkkarit. Lisäksi siivosin taas koko asunnon ja juonut vain kahvia pari kuppia.

Onhan tämä nopeasti hurahtanut näin, kun vasta en jaksanut kuin pieniä kävelyitä, enkä ollenkaan pidemmälle, saati tuonne kaupungille, kauppoihin ja kantamaan kauppakasseja ja puolet matkasta on jyrkkää ylä-mäkeä. Ja yhtäkkiä pari kertaa päivässä kun aika vasta oli kerran pari viikossa vain ihan lyhyt kävely. Pakko ottaa nyt rennommin. En halua mennä huonoon kuntoon. Ei sekään ole kivaa jos on hoikka, mutta loppuun väsynyt ja henkisesti niin sekaisin, ettei pysty kuin sängyssä makaamaan ja ahdistumaan jo siitä kun pitäisi mennä ovesta ulos.

Haluaisin kirjoittaa enemmän, koska mulla on kokemusta tuosta "piilojuopottelusta", exän kanssa. Mulla nousee siitä raivo ja karvat pystyyn. Mutta selitän siitä huomenna kun kirjoitan lisää. Nyt on pakko yrittää syödä jotain ja levätä.

Kiva, että sinulla on uutta tekeillä! Toivon todella, että natsaa!

Olet ajatuksissa ja tärkeä mulle, taidetaan olla vähän samanlaisia "taiteilijoita" tässä elämässä😎🙂🌻

Teidän raportteja on sitten kiva lukea, Amassados ja Autiotalon Kuunvalo! Ja muittenkin tietysti.

AK, arvaa miten järkyttävää on tulla kaupasta ja ihmetellä miksi takapuoli tuntuu kylmältä! Kai on kylmä kun puoli reittä paistaa revenneestä haarasta. Luoja paratkoon toivon, että housut hajosivat vasta siinä vaiheessa kun istuin autoon! Itseasiassa nyt kun mietin niin nousin autosta kerran tai kahdesti ennen kotipihaa eli ou mai gaad... millähän kertaa onkaan sitten ritsahtanut. 😯🗯️😟😮

Paljastelin kyllä itseäni eilen muutenkin. Naapurin ukolle, joka ulkoilutti koiraansa. Olin juuri tullut suihkusta utareet keikkuen ja marssin makkariini etsimään ehjiä rintsikoita, joita oli puhtaanpyykin korissa ikkunan alla. Eikös sitten juuri samaan aikaan ikkunan editse marssi saman taloyhtiön toisessa päässä asuva äijä koiransa kanssa ja tuijottaa suoraan sisään makuuhuoneeseeni!!! En tiedä mitä ehti nähdä tai näkikö mitään ennen kuin tempaisin verhon eteen. Tsiisus. Mikä pakkomielle ihmisillä on katsella toisten pihoihin ja asuntoihin? Minun takapihakin tuntuu olevan kuin paraskin estradi. Sitä onneksi ympäröi korkeat pensasaidat, että edes kesällä saa olla rauhassa mutta näin talvella pensaat ovat lumen painosta madaltuneet ja ovat juuri sen verran matalat että tuijottaminen on mahdollista. Viikonloppuna olin juuri kääntämässä takapihan puoleisia kaihtimia kiinni kun alkoi olla pimeä, enkä halua että koko asuntoni on kuin näyteikkuna valojen ollessa päällä. Samaan aikaan joku (ehkä 55+) pariskunta käveli siitä ohi ohi ja se nainen oikein pysähtyi katsomaan mitä teen. Siirryin toiseen kaihtimeen ja vieläkin se siinä seisoi tuijottamassa ja kolmannen kaihtimen kohdalla oli jo mieskin pysähtynyt tuijottamaan. Wtf?! Minulla oli ihan vaatteet päällä, tukka laitettu ja meikkiä normaalisti. Olin kuin kuka tahansa ihminen, joka laittaa kaihtimia kiinni ilalla asunnossaan. Mitä ihmeellistä siinä oli, että piti jäädä toimitusta seuraamaan? Melkein teki mieli avata terassin ovi ja kysyä miten voin auttaa...😝🙄

Kyttäsin koko eilisen päivän sähköpostia kun odotin sitä toista viestiä. Ei tullut. Se oli tavallaan työhakemus erääseen keikkaan, jonka olisin halunnut. Tulee noita tilaisuuksia koko ajan, mutta tämä olisi kiinnostanut ja sopinut aikatauluun ym. Mutta laihduttava on, jotta mahdollisuuteni paranevat. Tajusin, että CV:ni on varmaan myös huono, vaikka itse pidinkin sitä hyvänä. Se kertoo liikaa vääriä asioita. Yritän korjata sitä kunhan saan inspiraatiota jostain.

Minullekin on AK erittäin yleistä tietty fanaattisuus kun alan suorittaa jotain. Nuorempana sitä jaksoi painaa täysillä ja lisätä vain kaasua parin tunnin yöunienkin jälkeen, mutta enää ei pysty. Muistan kerrankin kasanneeni keskellä yötä jotain ikean kirjahyllyä, vaikka olin lähdössä parin tunnin päästä yöksi töihin. Olisi pitänyt nukkua, mutta sen sijaan riehuin ruuvimeisseli kourassa ja raahasin kirjahyllyä olohuoneen nurkasta toiseen. Työkin oli silloin hyvin fyysisesti raskasta ja keho olisi kaivannut lepoa, mutta mitä minä tein. Valvoin, koska vuorokaudessa oli mielestäni liian vähän tunteja. Päivälläkään ei voinut nukkua, koska piti käydä jumpassa ja ties missä bodypumpissa jotta näyttäisi hyvälle. Joka asiassa mitä teen, en osaa kohtuutta. Täysillä tai ei ollenkaan, se on ollut tyylini. Olen ottanut vastaan työtehtäviä, joissa on liian suuri vastuu resursseihin nähden ja tehnyt sitten töitä kotona iltaisin, viikonloppuisin ja jopa lomalla kun ei muuten työaika ole riittänyt enkä ole halunnut näyttää etten selviäisi tehtävästäni. Olen palanut loppuun ja nyt vasta viimeisen kahden vuoden aikana opetellut hyväksymään omat ongelmani. Omituinen huumori on minullakin eikä sitä kaikki ymmärrä. Poju on jakanut saman huumorintajun kanssani, ja se taitaakin olla ainoa meitä yhdistävä asia.

En ole tainnut kertoakaan kun viime kesänä juhannuksena törmäsimme Pojun kanssa erääseen nuoreen pariskuntaan, jonka tunsin yhdistystoimintani kautta. He olivat aiemmin tavanneet Pojun pintapuolisesti eivätkä silloin olleet tienneet meidän olevan "yhdessä". Olivat kai sen jotain kautta sitten kuulleet (sekin on ollut puheenaihe!, mitäpä Rouva Inhottava ei siellä juoruaisi) ja nyt kun tavattiin niin pariskunnan herraosapuoli kysyi tai totesi jotenkin niin, että te ootte nyt sitten ihan rakastuneita. Poju siinä nyökytteli ja minä yököttelin ja yritin irvistää jotain hymyn tapaista. Rakastuneita? Ei todellakaan! Tai siinä se ongelma onkin. Poju väittää olevansa, minä en ole. En ole koskaan ollutkaan. En ole ikinä tuntenut tässä suhteessa rakastumisen huumaa. Tiedän kyllä miltä se tuntuu ja tässä sitä ei ole. Ei ole koskaan ollutkaan. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän alan nähdä ettei tämä johda mihinkään. Sääli, mutta se vaan on totuus. Voimmeko jatkaa ystävinä? En tiedä. Toivoisin niin, mutta luulen että se ei onnistu. Poju on marttyyri ja takertuja. Sellaisen kanssa on vaikea olla ystävä, jos koko ajan tuntee että toinen odottaa enemmän.

Olen herännyt tänään viideltä. Menin liian aikaisin nukkumaan ja unta riitti vain kuutisen tuntia. Nyt koitan saada päivän kulumaan.

Kiitos Desper! Kiva jos tykkäät lukea. Kaikkea hyvää Sinulle!

Nyt on pakko sanoa heti alkuun, että tämä kirjoitus ei tule olemaan positiivinen, sillä TAAS kerran on tapahtunut. Näitä tapahtumia tuntuu vain tälle keväälle tulevan ihan solkenaan. Juuri kun edellisestä järkytyksestä selvittiin, siitä, että meinasi tulla kodista muutto eteen. No, nyt sitten.. Aamulla soitti poliisi. Kyllä luit aivan oikein. Poliisista soitettiin. Voi vittu, sanon minä suoraan, kun hermot on ihan paskana. Joskus aikoja sitten kerroin, että mieheni on kaverinsa kanssa sumplinut erään talousasioihin kuuluvan jutun ja jos huonosti käy niin asia voi mennä poliisitutkintaan. Tämä tapahtui keväällä 2013. Olin silloin niin poikki henkisesti ja fyysisesti, kun rankat hoitoni olivat juuri loppuneet, että en jaksanut ollenkaan reagoida asiaan vaikka tietysti tiesin siitä. Mutta silloin jo vähän kylmäsi, että mitä siitä oikein vielä tulee. Asia ei ole mikään suuren suuri, mutta kuitenkin rikos jos niin halutaan nähdä. Aikaa on mennyt ja asia jo melkein unohtunut. Tosin koko ajan se on mielen perukoilla kolkutellut. Nyt sitten eräs kolmas taho on saanut vihiä tuosta asiasta ja tehnyt rikosilmoituksen. Mieheni joutuu kuulusteluun ensi viikolla.

Olen ihan pohjalla. Itkenyt koko aamun. Tuntuu, etten saa itkua loppumaan. En osaa tehdä mitään. Olen jähmettynyt ahdistukseen ja pelkoihin. Pelkään, että mies joutuu vielä vankilaan. Se ei ole mitenkään kovin todennäköistä, mutta mistäpä sitä tietää. En luota mihinkään. Se olisi niin mun elämää, että yhtäkkiä kun kaikki olisi muuten aika Ok niin tapahtuisi jotain niin absurdia, että puoliso joutuu vankilaan. Otin juuri rauhoittavan, mutta en tiedä auttaako se nyt. Kaikista eniten raivostuttaa, että olen taas tällaisessa tilanteessa. Exän kanssa jouduin aikoinaan jännittämään myös, että joutuuko linnaan taloussotkuistaan. Onneksi ei joutunut. Ja nyt taas..On jo trauma näistä asioista ja nyt pyörivät päässä uudet ja vanhat pelot. Ja myös tulee ihan vihantunteita siitä, että aina kun saa tässä elämässä asioita kuntoon ja luistaa vähän aikaa Ok, niin eiköhän eteen lävähdä vielä vittumaisempaa.

Musta tuntuu, ettei mun elämä ole edes todellista. Miten jollekin yhdelle ihmiselle voi tapahtua ihan solkenaan kehdosta hautaan kaikkea paskaa?! Tällä hetkellä olen niin synkissä tunnelmissa, että jopa IM alkaa pitkästä aikaa tuntua ihan ajatuksen arvoiselle. Ei pätkääkään kiinnosta nyt lenkkeilyt, laihdutus ja siivoaminen. Makoilen sängyllä turtana, enkä pysty tekemään mitään. Hirveä ahdistus takoo päässä ja sydän hakkaa rinnassa. Ihme jos en kohta saa puhelua, että kesämökkikin on mystisesti räjähtänyt jonnekin Marsin kiertoradalle, eikä sinne voi mennä kesäksi. Se sopisi täysin tähän kuvioon. Menisi viimeinenkin unelma.

En vain oikeasti tajua, miten voi olla näin huono tuuri, että aina ilmaantuu jotain joka pilaa kaiken?! Kaikella tarkoitan nyt esim mun mielialaa, joka oli jo pitkään nousujohteinen. Sain aikaiseksi ja laihdutettua ja päiviin järkevää tekemistä, vaikkakin sitten innostuin vähän liikaa siitäkin. Nyt mun mieliala romahti sata metriä alaspäin, enkä jaksa ajatella mitään. Onneksi aurinko ei paista, ettei tarvi tuntea halua mennä ulos. Tämä yksi rauhoittava ei auta mitään. Vedän toisen. Tekisi mieli vetää kaikki, mutta onneksi niitä ei montaa enää olekaan.

No, tod näk mies ei joudu linnaan. Mutta ajatuskin ja se, että poliisista otetaan yhteyttä, että mies joutuu kuulusteluun, tulee oikeudenkäynti ehkä joku päivä, jokin tuomio ym. Nuo ajatuksetkin tuntuu jo liian pahalta. Toisaalta säälittää mies, kun sillä "tempulla" hän oli hankkinut rahaa, että sai meille sormukset ostettua ja kosi minua, että oltais voitu mennä naimisiin ja minä silloin masennuksissani kieltäydyin siitä. Mies kertoi, että oli halunnut, että meillä olisi kerrankin rahaa sinä kesänä tehdä jotain mukavaa, että se piristäisi minun mieltä kun olin niin masentunut, että mietin joka hetki IM. Tulee kyyneleet nytkin kun mietin sitä kun mies kertoi tuon. No, kaikkihan meni silloin ihan perseelleen. En halunnut naimisiin ja makasin koko kesän makuhuoneessa sängyn pohjalla masennuksen vallassa, enkä pystynyt lähtemään minnekään tai tekemään mitään. Se kesä meni täysin pilalle, myös miehen osalta. Syksyllähän sitten jouduinkin psyk.osastolle silloin hoitoon vakavien, osin psykoottisten itsetuhoajatusten vuoksi.

Järkeni käskee minun ryhdistäytyä ja jatkaa elämää kuten ennenkin, mutta en tiedä kykenenkö. Miehen pitää hankkia oikeusavustaja. Ja ensi viikolla on minun synttäritkin, joita piti suunnitella, mutta nyt tuntuu etten jaksa välittää enää niistäkään. Koko tämä sotku pilasi tunnelman. Kaikenlisäksi pms-paska on päällä. Jihuuuuuu!!!!!!

Temestan voimalla sain sittenkin siivottua. Sanoin miehelle, että pelkään hänen joutuvan vankilaan. Mies naurahti ja sanoi, ettei hän joudu. Minä en ole taas mistään varma. Mietin jo, että jos hän joutuisi niin miten pärjäisin yksin. Niin, olisin tosiaan yksin kun mulla ei ole täällä ketään. Yksi ystävätär asuu melko lähellä, mutta häneen laitoin välit poikki kolme vuotta sitten ja tuskin hän haluaisi mun kanssa enää olla tekemisissä. Mietin, että miten yleensä voisin asua tässä asunnossa yksin ja miten pärjäisin rahallisesti. No, kait meille samat rahat tulis kuin nytkin.. Mutta, miten ihmeessä osaisin elää yksin ja hoitaa asioita? Miten pää kestäisi sen yksinäisyyden? Näitä olen vain pyörittänyt mielessäni koko päivän.

Ahdistuksen vallassa sain syömiskohtauksen ja söin kaapista vaikka mitä. Äsken tilasin pizzan ja sitten kun saan cociksen niin otan sen kanssa toisen rauhoittavan. Tämä asia järkyttää mun mieltä niin, etten pysty hallitsemaan itseäni. Pelkään, että jään elämässäni taas yksin ja ajaudun itsemurhan partaalle ja se, etten saisi olla mieheni kanssa saa minut menemään paniikkiin. En voi kuvitella elämää ilman häntä, itken jo ajatuksesta.

Onpa paras tapa pilata koko päivä kun herää poliisin soittoon. Olen pahoillani AK, että asia etenee nyt siihen mitä olet pelännyt. Muistan kun puhuit tästä joskus aiemmin. Toivottavasti se kolmas osapuoli, joka kateuttaan ja ilkeyttään on sekaantunut asiaan, saa ansionsa mukaan. Ihmiset ovat valmiita näköjään ihan mihin vaan nykyisin. Pitää toistenkin elämä pilata kun nähdään mahdollisuus.

Kerron nyt sitten vaikka piristykseksi tämän päivän toilailuni. Eilen kerroin housujen kohtalosta. Riks, räks ja haarat ratki. Kehuin sitten itse kaventaneeni toiset farkut sopivan pilliksi, koska aiemmin olivat sellaiset purjeet ja näytin niissä vielä läskimmälle. Tasapaksulle päästä varpaisiin. Minulla on kuitenkin hoikat jalat ja pitkät sääret, joita ei läskikään ole pilannut. Haluan esitellä sitä mitä on, joten patsastelin eilen illalla "uudet" pillfarkut jalassa. Riisuin ne normaalisti pesukoneen päälle ja vedin siitä päälleni iltapäivällä kun lähdin asioille. Roskia viedessä ihmettelin mikä kumma muhkura vasemmassa takareidessä tuntuu. Se tuntui hiertävältä saumalta kunnes tajusin, että ei mikään sauma ole keskellä takareittä ja tunnu isolta kasalta! En voinut takapuoltani kaivella keskellä pihaa, joten sulkeuduin ulkovarastoon ja nopeasti kiskaisin housut kinttuun löytääkseni vasemmasta lahkeesta mustat alushousuni! Siis eiliset! Ihanaa....! Vähänkö oli pokassa pitelemistä kun tungin pikkarit takin taskuun ja tulin ulos varastosta muina miehinä. Älysin sentään jättää pikkarit autoon. Se nyt olisi vielä puuttunut, että olisin kiskaissut ne esiin kaupan kassalla rahapussin kyljessä! 😀 😀 😀

Muuta ihmeellistä tänään ei onneksi sattunut. Sain vähän romua myytyä, joten ostin autoon bensaa. Jostain syystä eilen ja tänään on tehnyt aivan sairaan paljon mieli Mäkkärin ruokaa. En ole käynyt tän vuoden puolella vissiin lainkaan. Mieliteosta huolimatta en mennyt. Sillä rahalla ostaa kumminkin kissoille kolmen päivän tuorelihat kun en nyt sentään mitään sisäfilettä tarjoile. Itse söin iltapalaksi vain ruisleipää salaatilla, juustolla ja kinkulla. Kinkku on nyt extraa. Sitä ei ole ollut moneen viikkoon. Kissoille olen antanut oman siivunsa. Liikoja en, koska on niin suolaista.

Nyt olen ihan poikki päivän touhuista. Olen tosiaan herännyt jo viideltä enkä saanut nukuttua päiväunia joten taidan mennä kohta nukkumaan. Huomenna on taas kiirettä kun pitää hoitaa vaikka mitä asioita kuten käydä opettelemassa miten kolikoiden tallennus automaatilla onnistuu. Jaksamista AK, olet mielessäni. 😍

Amassados, loppuukohan meidän "sekoilu" vaatekappaleiden kanssa koskaan? Mutta parhaat naurut siitä saa. Kiitos, että olet olemassa jo ihan sen vuoksi, että ensinnäkin sinä ja kirjoituksesi ovat minun elämässä tärkeitä ja nämä hupaiset arjen kömmähdykset saattavat tosiaan pelastaa päivän, ainakin sen hetken ja eteenpäin.

Voi että, olen niin kateellinen, että sinulla on pitkät ja hoikat jalat. Se on niin kaunista! Minä olen "muodokas" joka paikasta ja omistan kait tavalliset "persejalat" byhyy! Minulla tuli hyvä mieli, kun kerroit että jätit mäkkärin safkat väliin ja sait sillä rahalla kissoille tuorelihaa. Uskon, että niillä Kisuilla on varmasti hyvä elämä.

Minulla on ollut melko sekava päivä. Aamusta oli ihan hyvä. Nukuin hieman myöhempään, mikä minulle tarkoittaa seitsemään. Päivitin facen ja join kahvit, hyppäsin "lenkkiasuuni" ja lähdimme kauppaan. Yritämme aina ehtiä ajoissa ennen ruuhkia. Kävimme kahdessa kaupassa ja kantamista kotiinpäin oli enemmän. Ostin tulppaaneja ja joitain pääsiäiskoristeita, että saan vähän askarreltavaa ja unohtaisin ikäviä asioita. Koko ajan silti mielessä pyörinyt se miehen asia. Kyllä se häntäkin vaivaa tietysti se asia, mutta ei me siitä niin paljon olla puhuttu. Lähinnä minä höpöttänyt, että pelkään hänen joutuvan linnaan ja mies tokaissut, että hän minnekään linnaan joudu. Nyt on miehellä oikeusavustaja ja tuntuu olevan reipas ja pätevä. Tulee matkaan sinne kuulusteluun ensi viikolla. Sanoi, että "tämänkaltaiset" tapaukset ovat aika arkipäivää ja ainakin antoi vaikutelman, ettei kysymyksessä ole mikään kovin vakava "rikos" vaikka tosiaan kolmas osapuoli niin haluaa asiaa eteenpäin viedä. No, minä en luota mihinkään täysin tässä elämässä. On ollut niin epätodellisia käänteitä tähänkin saakka, että huomaan jo suunnittelevani vaihtoehtoja jos mies joutuisi istumaan. Päätin, että muuttaisin silloin äitini luo asumaan. Ainakin jos olisi pidempi tuomio. Mutta jos muutama kuukausi niin silloin asuisin tässä nykyisessä asunnossa. Mutta, järjellä ajateltuna on häviävän pieni mahdollisuus hänen joutua vankilaan ja yritän unohtaa koko asian. Vaikeaa se vain on, kun mielessä painaa vanhat traumat siitä exän "rikollisuudesta".

Tulimme kaupasta kotiin ja sain pääsiäiskoristeita laitettua ja ihan iloitsinkin niistä ja tulppaaneista. Sitten alkoikin taas hermot kiristyä. Olemme sopineet, että mies (ent alkoholisti ja työnarkomaani) saa ostaa laatikon kaljaa noin kolmen kuukauden välein. Minusta se on ihan Ok, kun se pysyy niin ja mies on koko meidän suhteen ajan pitänyt sopimuksen. Tosin välissä oli vuosikin silloin alkuun, ettei juonut mitään. Olen ollut tyytyväinen, että hän on meidän suhteen aikana tsempannut niin hyvin alkoholin suhteen, kun ennen on ollut suurinpiirtein kaikki vapaa-ajat kännissä mitä pakkomielteiseltä työnteolta on joutanut. Ja juo ne kaljat kotona, eikä lähde hummailemaan mihinkään. Ja yleensä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta miehen käytös on ollut ihan Ok, vaikka näenkin punaista heti kun alkaa "humalainen sössötys" kun en jaksa sellaista jankkaavaa puhetta ollenkaan kuunnella.

No, nyt mies tulikin yllättäen huonolle tuulelle, ilmeisesti tämän oikeusasian vuoksi ja alkoi äkäisesti jankuttaa asioita ja humaltui kovasti ja alkoi minullekin "vittuilemaan" johon sanoin suorat sanat ja siitä hän taas tuli vielä pahemmalle tuulelle. Nyt jo onneksi nukkumassa humalaansa pois. Mies on joskus juuri tuollainen, että humalassa käytös muuttuu kuin napista painamalla riidanhaluiseksi, itsesääliseksi ja toisia kaikesta syyttäväksi. Minä en jaksa yhtään kuunnella ja inhoan sitä "känniääliötä". Onneksi juo niin harvoin. Jos olisi usein tuommoinen niin sitä ei Erkkikään kestäisi.

Eilen ja tänään olen ottanut rauhoittavaa. Huomenna saan laittaa reseptin sähköiseen uusintaan ja jännittää uusitaanko se enää nyt kun olen tk:n enkä psyk.polin asiakas.

Tällä hetkellä mussutan sipsejä. Oli pakko ostaa pussi. Erehdyin puntarille ja pms on jälleen heittänyt painoa melkein kolme kiloa ylöspäin. Että ottaa aina päähän tuo kilojen sahaaminen. Ihan sama nyt syödä sipsejä kun lihon muutenkin ihan itsestään pms-aikana. Pakko saada edes sipseistä hetken nautintoa tähän perseestä olevaan arkeen.

Kohta täytyy mennä vessaan ja keittiöön. Mies varmaan herää ja joudun vielä kuuntelemaan päissään sönkötystä, Hih hoijaa..

Palataan!

Harmaa päivä. Radiosta kuuntelen mieliohjelmaani, jonka juontajalla on maailman rauhoittavin ääni ja hienoin musiikkimaku. Koko ohjelma on unenomainen, lumoava. Onneksi jotain sielunravintoa. Tänään en ole tehnyt muuta, kuin maanisena paininut yhden pääsiäishenkisen kevätasetelman kanssa. Asetellut ja purkanut, välillä kironnut ja taas oivaltanut. Mies on ollut Ok, emme juuri ole puhuneet eilisestä känniääliöstä, vaikka sanoin suoraan, että käytös oli syvältä. No, mies tietää sen. Näin se on mennyt aina ja mitäpä tuota kaivelemaan. Tiedän, että se "korvataan" minulle vielä monta kertaa. Järjestämällä kivoja hetkiä. Ja minä nautin niistä, sen verran kiero osaan myös olla.

Ja tietysti ymmärrän, että miestä painaa se oikeusasia. Siksi oli käytös eilen sellaista. Normaalisti jos on asiat hyvin ja ottaa kaljaa niin ei ole tuommoinen. Mutta, sen verran väsyttävä oli eilinen, että olen ollut jokseenkin apaattisena ja tyhjänä, mitä nyt yritin nautintoa hakea siitä asetelman teosta ja sen kuvaamisesta. Lenkille ei ole huvittanut mennä. Tiedän, että mussutan tänään sipsejä. Syön alakulooni ja pms-oireisiin.

Olen taas ajatellut, että olen yksinäinen ihminen. Minulla on mies ja kaukana vanha äiti, jota en koskaan näe. Miestä rakastan lujasti, mutta tietysti hänkin on vain ihminen ja joskus ärsyttävä. Silloin kun haluaisin purkaa vihaani menemällä ovesta ulos ja paukauttamalla oven jälkeeni kiinni niin huomaan, etten voi tehdä niin. Minulla ei ole paikkaa minne mennä. Ei ketään ihmistä, ei rahaa. Silloin tulen vain tänne makuuhuoneeseen ja laitan oven kiinni, matkustan mielikuvitukseen.

Olen miettinyt taas, että mitä sitten, kun äiti kuolee joku päivä, enkä voi edes soittaa enää hänelle. Mitä jos mies saa vaikka sydärin? En tiedä ollenkaan miten minulle sitten käy.

En taida kirjoittaa nyt enempää. Mies laittaa ruokaa. Kun olen syönyt ja siivonnut kuvausrojut täältä pois niin menen maate ja kuuntelen YLE areenasta uudelleen sen ohjelman ja kuuntelen sitä rauhoittavaa musiikkia. Otan rauhoittavan pillerin. Haluan turtua tältä harmaalta todellisuudelta.

Loppuviikkokin on ollut kiireitä. Tälle viikolle järjestin itselleni mahdollisimman paljon ohjelmaa joka päivälle. On ollut siis Pojun lomaviikko ja välttelen häntä. En halua että notkuu asunnollani nyt kun on lomalla. Keksiköön oman elämän. Minä en ole hänen eläänsä. Tuntuu julmalta sanoa näin ja tunnen olevani kiittämätön ämmä, mutta en vaan kestä sitä roikkumista. Tuntuu, että tukehdun. Ei minulla ole ole ketään muuta (miestä varsinkaan), mutta en pysty näkemään itseäni tässä yhtälössä.

Aamulla silitin verhoja, jotka olin pessyt ja mietin samalla miten mitäänsanomatonta elämäni on. Ei ole kunnon parisuhdetta, ei töitä, ei ystäviä, ei yhteyttä perheeseen, ei mitään minkä vuoksi täällä edes olen. Olen tälle yhteiskunnalle täysin hyödytön. Minulla on vain kissani ja vapaaehtoinen toiminta siinä yhdessä yhdistyksessä, josta on viimeiset 4-5 kk koitunut vain henkistä taakkaa ja negatiivisia asioita. Olen monesti ajatellut lopettaa sen, mutta sitten katkeaisi ne viimeisetkin teennäiset ihmiskontaktit. Kukaan siitä porukasta ei soittelisi perään eikä hetken päästä kukaan muistaisi minun siellä ikinä olleenkaan.

Joskus siellä on kuitenkin ihan mukavaakin. Eilen olin mukana yhdessä varainkeräystapahtumassa. Olin laittanut päälle "uudet" pillfarkut sekä mustan v-aukkoisen paidan, joka sopii rintavarustukselleni. Ostin sen joskus syksyllä Lidlistä. Halpispaita, mutta ei ne H&M:n rätit ole sen ihmeellisempiä. Laitoin vielä raikkaan värisen huivin peittämään liian tyrkyn tissivaon. Olin siinä sitten vahtimassa kolehtipussia kun joku vanhempi mies tuli ja laittoi sinne kourallisen kolikoita. Sitten hän kaivoi taskustaan vielä toisen kourallisen, hymyili minulle ja sanoi että pakko laittaa vielä vähän lisää koska sinä olet niin kaunis! Se oli ehkä piiiitkään aikaan paras kohteliaisuus mitä olen kuullut! Tämän voimalla jaksan uskoa saavani entisen minäni vielä takaisin.

Nyt en ehdi kirjoittaa enempää. Olet mielessäni AK. Toivottavasti olosi on jo parempi ☺️❤️☺️