Amassados, toivon kaikesta sydämestäni, että Kissa ei ole menehtynyt. Tuntuu ihan kauhealla, koska tiedän lapsuudestani miltä tuntuu menettää Rakas Kissa. Se eläin on kuitenkin se paras ystävä maailmassa ja sitten kun sen menettää niin usko koko elämän on hukassa. Toivottavasti en kirjoita ihan pöllöjä. Heräsin nimittäin jo ennen kolmea nyt aamuyöllä. Olisin voinut nukkua vielä, mutta en malttanut. Siihen on syynä se, että eilinen päivä oli hyvä. Vuokranantaja soitti ja oli päättänyt perua koko muuton, joten meidänkään ei tarvitse muuttaa nyt mihinkään. Oli siinä hieman helpottunut olo, kun koko viikon ehdin miettiä yötä päivää miten asiat järjestämme. Nyt kevät voi jatkua taas paremmissa merkeissä. Nautin kunnes taas jysähtää joku paska asia, koska niinhän se menee aina, että kun menee vähänkään hyvin niin sitä tosiaan seuraa jotain huonoa. Koti on minulle kuitenkin tärkein asia maailmassa, enkä kestä sitä, että olen pakotettu lähtemään kotina pitämästäni paikasta täysin yllättäen. Olen joutunut tekemään sen liian monta kertaa. Mutta hyvä näin. Lisäksi oli tapahtunut kämmi siinä kun ihmettelin miksei vuokranantaja vastaa viestiini. Hän oli kyllä vastannut heti seuraavana päivänä, mutta se viesti oli mennyt ihan eri kansioon kuin olisi pitänyt. Jos olisin lukenut sen viestin niin asia olisi ratkennut jo monta päivää sitten.
Eilen söin jopa puolikkaan levyn Fazerin sinistä. En ole syönyt suklaata pitkiin aikoihin. No, olihan se ihan hyvää, mutta ei nyt mitään tosi himoittavaa. Nuorempana meni monta vuotta, että en syönyt suklaata, koska en edes pitänyt siitä. Vastaavasti sitten en syönyt tuon suklaan lisäksi muuta kuin pari kuppia kahvia ja illalla vasta muutaman siivun kinkkuleikettä ja lasillisen mustikkakeittoa. Olen päättänyt että jos harvoin syön jotain herkkua niin silloin en sinä päivänä syö muuta. Paitsi tietysti join vettä sen pari litraa kuten joka päivä. Olen pakottamalla opetellut sen vedenjuonnin.

En ole ulkoillut moneen päivään. Monta päivää satoi kaatamalla vettä ja oli synkkää muutenkin. Lisäksi stressasi se asuntoasia niin ettei energiaa kävelylle jäänyt. Eilen olisi ollut enemmän mielialaa, mutta satoi niin sakeasti lunta, etten mennyt. En tiedä tänään vielä mitä teen. Odotan, että mies herää ja juomme kahvit. En viitsi mennä kolistelemaan vielä, että hän saa nukkua.

Ihmettelen suunnattomasti miten joku tuollainen Haisuli mistä kerroit saa olla töissä. Olen aina ollut siinä luulossa, että töistä saa suurinpiirtein potkut samantien jos siellä on epäsiisti saati haisee pahalle. No, minähän en mitään työelämästä tiedä kun en siellä ole ollut. Mutta..tilanne vähän joka paikassa tuntuu hyvin kireälle. Kun juttelin eilen vuokranantajan kanssa hän kertoi olevansa tosi lujilla ja väsynyt. Heilläkin on työpaikalla yt-neuvottelut menossa ja he ketkä ovat jäljellä tekevät työtä neljässä vuorossa. Kuulosti tosi rankalle. Sitten on paljon facessa kavereita, jotka laittavat paljon hakemuksia kuukaudesta toiseen eivätkä pääse mihinkään. Sen täytyy olla äärimmäisen turhauttavaa. Itse olen miettinyt, että jos vielä jossain välissä saan asiat sille mallille, että pystyn niin palaisin entiseen työhöni. Se on siis yksityisyrittäjänä tehtävää hommaa. Siinä on se hyvä puoli, että sitä voi alkaa tekemään lähes missä tahansa. Hommaa vain varaston tavaraa ja alkaa myymään sitä. No, tietysti ensin täytyy olla rahat millä osta varaston, mutta sitä tavaraa ei tarvitse olla ensin niin paljon. Sitten pitäisi päivittää tietämykseni alasta tämän päivän tasolle, kun olen viimeksi sitä tehnyt 2009 vuonna. Mutta kovin paljon muutoksia ei sillä alalla tule, pientä trendivaihtelua. Mutta, katsotaan nyt. Ensin pitäisi saada moni muu homma kuntoon.

En tiedä olenko jotenkin vinksahtanut siinäkin, että minua ei ole koskaan kiinnostanut mennä naimisiin. En tiedä miksi. Exän kanssa olin kihloissa melkein 14 vuotta ja kumpikaan emme tunteneet tarvetta mennä naimisiin. Nykyisen mieheni kanssa olen nyt seitsemättä vuotta yhdessä ja menimme kihloihin 2013. Mies olisi halunnut silloin mennä naimisiin. Minä olin henkisesti täysin sekaisin ja masentunut niiden rankkojen hoitojen jälkeen, enkä jaksanut innostua asiasta. Päätimme lykätä koko hommaa ja sen koommin siitä ei ole keskusteltu. Tiedän, että syynä on se, ettei meillä ole tällä hetkellä edes varaa ostaa sormuksia. Mies on muutaman kerran katsellut lehdistä sormusten hintoja ja kauhistellut kuin kalliita ne ovat. Siitä tiedän, että hän on miettinyt asiaa. Tiedän, että haluan olla mieheni kanssa yhdessä ihan varmasti ja toisaalta jos nyt olisi rahaa mennä naimisiin niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan. Mutta toisaalta en koe sitä kovin tärkeäksikään asiaksi. Se on vähän yhtä harmaa alue minulle kuin on ollut lasten saaminen, en ole kokenut sitäkään tarpeelliseksi.

Tämä kirjoitus nyt tuskin yhtään lohdutti tuskaasi, mutta kirjoitin kumminkin. Palaan myöhemmin takaisin. Mies heräsi ja keitti kahvit niin menen hakemaan keittiöstä kupillisen. Päivitin jo facenkin niin menen sinne katsomaan ja kommentoimaan. Palataan myöhemmin ja olen ajatuksin mukana Kissan voinnissa. Ja epävakaus tosiaan on sitä, että tunteiden hallinnan säätelyssä on ongelmia. Tunteet koetaan valtavan voimakkaina ja ne tosiaan tulevat juuri noin 100% päälle sekunnissa. Tunnistan täysin.

Kiitos AK, että murehdit asiaani. Kissa on vielä hengissä. Ei hyvässä kunnossa, mutta ei pahemmassakaan. Kävin eilen eläinlääkärissä, jossa se sai hoitoa ja lääkkeet. Sinne meni loppukuun käyttörahat. Oli kallis keikka. Minulle nämä kissat ovat lapsiani. Vähintään yhtä rakkaita. Olen tänään taas itkeskellyt tätä kurjuutta ja toivonut ettei mitään enää sattuisi. Olen henkisesti aivan loppu murehdittuani ja pelättyäni pahinta viikon verran enkä ole juuri tuntia enempää nukkunut. Siis kerralla. Tunnin välein nousen tarkistamaan, että kissa hengittää ja kaikki ok. Väsymys, pelko, ahdistus ja vielä tämä kaatuva talous on nyt tullut siihen pisteeseen etten ole jaksanut kuin itkeä. (Ja ennenkuin ohjataan osastolle niin voin jo ilmoittaa ettei se ole vaihtoehto eikä parannuskeino sen enempää talouskriisiini kuin murheeseenkaan) Tällaisina hetkinä toivoisin, että minulla olisi jemmassa kovempia lääkkeitä. Eipä ole enää mitään ja kaikista unilääkkeistäkin loppui reseptien voimassaolo jo ajat sitten. Eipä sillä, en minä yöksi uskaltaisi unilääkkeitä ottaakaan kun on seurattava tuota kissaa. Rauhoittavia kaipaisin etten koko ajan kulkisi hermostuneena ympäri asuntoa.

Yritän nukkua hetken. Ihan sama mitä kello on.

Päivä alkoi hyvin. Tai minun päivähän alkoi tosiaan jo yöllä, kun heräsin niin aikaisin. Kun oli juotu aamukahvit niin tuli mieleen, että haluaisin mennä kävelemällä kauppaan ostamaan mansikoita. Vaikka ne onkin ulkomaalaisia, mutta söin niitä jo yhden laatikon ja hinta alle 2 euroa ja koska ystävänpäivä on huomenna niin ajattelin niiden sopivan ja halusin myös ulkoilla. Satoi lunta hieman, mutta se ei haitannut. Ostimme mansikat ja paluumatkalla alkoi sataa tosi paljon märkää lunta ja kastuimme.

Jonkin aikaa kotona oltuamme ilma selkeni ja aurinko alkoi paistaa oikein kauniisti. Minua alkoi ärsyttämään se. Olin lähtenyt ulos siksi, että luulin lumisateen jatkuvan ja pahenevan päivän aikana niin ajattelin käydä aamusta heti. Ja mitä vielä, aurinko on paistaa helottanut koko päivän! Ja se paras ilma olla ulkona olisi ollut nyt päivällä, mutta en jaksa enää mennä ulos. Varmaan pms vaikuttaa suurimman osan, että olen niin ärsyyntynyt. Mutta jotenkin se aamullinen lumessa kastuminen teki minulle huonon olon, väsyttää ja kurkku hieman kipeä ja vilustunut olo. Ruokaakin söin, mutta ei oikein maistunut. Siinäkin minua ärsytti moni juttu, mm. lihapalat olivat vääränkokoisia..juupa juu. Eli kaikki ärsyttää ja koko päivä tuntuu olevan ihan syvältä vaikka piti olla hyvä.

Kiukuttaa ja tekisi mieli ottaa rauhoittava. No, en ota koska ajatus, ettei minulle ehkä kirjoiteta niitä lisää saa minut säästämään loppuja pillereitä. Ensi kuun alussa minulla on oikeus pyytää uusimaan resepti ja sitten näen uusitaanko sitä enää vai saanko kutsun lääkärin "puhutteluun" sinne terkkariin. Mutta siihen asti säästän pillereitä, että jos tulee oikein paha paikka niin sitten otan.

Olen huomannut, että vaikka en ole laihtunut kuin muutaman kilon ja niitäkin on tullut jo lisää tämän pms-n ja parin tukevamman aterian vuoksi niin silti mielestäni näytän jollain tavalla paremmalle. Iho ja hiukset ja yleisilme on parempi. Mietin vaikuttaisiko se, että olen jättänyt sokeriset ja vehnäiset herkut, limsat ja paljon lisä-aineita sisältävät ruoat ja korvannut niitä paljon luomutuotteilla, enemmän marjoja, kasviksia, vettä reilusti ym. Että vaikka en olekaan laihtunut paljon niin ravinnon laatu ja veden juonti on ehkä jotenkin raikastanut olemusta. Hiukset ainakin kasvavat nopeammin ja ovat tulleet paksummiksi. Nyt saan ne taas kiinnikin kun välillähän ne oli nyrhitty niin lyhyeksi etteivät menneet edes kiinni kun leikkasin silloin loppukesästä sen sekokohtauksen vallassa ne "hamput" latvat hieman liian ronskilla kädellä. Iho ei ole niin kuiva tosin olen vaihtanut myös vartalovoidetta eri merkkiin ym. Mutta, tämä muutos ehkä hieman ilahduttaa. Läski olen kuitenkin vieläkin. Ja nuo läskisäkit tuossa edessä. Ne tuntuvat vain kasvavan kaiken aikaa. En tiedä milloin saan mentyä edes ostamaan uudet rintaliivit. En varmaan ikinä. Kotona en pidä liivejä ollenkaan. Olen jo tottunut siihen, että rinnat roikkuu ties missä. Roikkukoot. Rinnoistani on jo tullut aikaa sitten sen verran " riipparit" etten välitä jos pilaan ne lopullisesti olemalla ilman liivejä. Kotoa poistuessa laitan ne vanhat, risat antamaan edes vähän säädyllistä vaikutelmaa. Kaikista hirveintä on, että se ainoa pusero joka minulle on sopiva on musta, jossa pitsiä siinä kohti etumusta missä rinnat ovat. Alunperin se pitsi oli ylempänä, mutta kun pusero on käytössä venynyt niin se on nyt siinä rintojen kohdalla. No, sitten kun minulla on ne Aatamin aikuiset liian pienet liivini, jotka tuskin edes peittävät rinnat kunnolla niin puolet rinnoista näkyy siitä pitsistä läpi. Huomasin asian kun kerran hissiin sattui kanssani eräs saman talon miespuolinen asukas. Mietin miksi hän vilkaisi etumustani ja oli sen jälkeen jotenkin vaivautuneen oloinen ja varoi enää katsomasta uudestaan. Kun hän oli mennyt ensin hissistä pois niin vilkaisin hissin peilistä ja meinasin saada sydärin, tosin näky oli niin hullu etten voinut estää naurua ja hihitin ääneen. Näky oli törkeä. Kun minulla oli takki auki niin sen puseron pitsietumuksen läpi näkyi puoliksi liiveistä esiin tulleet rinnat ja sitten kun ihmettelin että mitä vaaleanpunaista sieltä myös vilkkuu niin tajusin että nännit näkyivät täysin selvästi myös. Se mies varmaan mietti päässään, että mitä hittoa, tuo läski akka näyttelee tahallaan tissejään sen pitsipaidan alla paljaana. Nännit paljaana! Lopulta ulvoin naurusta ja vieläkin se naurattaa! Kun ei tosiaan ole tarkoitus niitä esitellä. Kuinka noloa. Onneksi en ole nähnyt sitä miestä sen jälkeen. Nykyään tarkistan aina hissin peilistä ettei mitään ylimääräistä vilku esillä.

Päivä on jo kääntynyt iltaan. Minulla on ihan tylsä olo ja en keksi mitään tekemistä mitä huvittaisi tehdä. Varmaan makoilen vain tässä koko illan, kuuntelen musaa ja käyn välillä facessa.

En pystynyt nukkumaan. Sekava olo. Kävin kaupassa, koska teki mieli irtokarkkeja. Olen himoinnut niitä vuodenvaihteen jälkeen vähän väliä. Viime aikoina onneksi vähemmän nyt kun sokerilakkoni on kestänyt jo yli 6 viikkoa tai jotain. Irtokarkit oli tarjouksessa ja ostin vain vähän koska ei ole oikeasti rahaa ja parempikin yrittää pysyä kohtuudessa. Maksoi 2,70€. Söin niistä äsken kymmenkunta karkkia ja tuli huono olo. En voi käsittää miten ennen pystyin syömään puoli kiloa kerralla. Yök.
Kauppaan lähtiessä huomasin, että olen kyllä oikeasti laihtunut muualtakin kuin naamasta. Nimittäin omistan kahdet farkut, joista toiset on sellaiset pillifarkut ja olleet niin kireet että hyvä kun kiinni menevät. Tämä oli siis tilanne vuodenvaihteessa. Nyt vetäisin housut jalkaan ilman että avasin nappeja ja vetoketjua!!! Siis rasva on todella hävinnyt tuosta mahasta ja se on aivan loistavaa. Harmi vaan mä,ä pillifarkut alkavat tulla tiensä päähän, sillä läskireiteni ovat hanganneet sisäsauman melkein puhki. Uusia ei ole varaa ostaa, mutta kaapissa on kyllä farkkuja kunhan laihdun riittävästi. Siihen asti täytyy sinnitellä näin, yrittää saada painoa pois nopeammin ja ehkä ommella jotain uutta. Tai käyttää mekkoja. Krääh. En ole kyllä mekkoihminen. Viimeksi kun sellaista käytin, alkoi raskausvihjailut.

Kiitos AK illan piristyksestä kertomalla tissipaita-episodistasi hississä. Hihitin täällä yksinäni niin että sänky hytkyi, ja toinen sängyssä makoilevista kissoista siirtyi muualle minua paheksuvasti mulkoillen. Olipa hulvaton juttu. 😎😀 Sieluni silmin näen sinut hississä tissit tiskissä törröllään ja hissikumppanin vaivaantuneet katseet kun ei tiedä minne silmänsä suunnata. Hehehehehheh 😀

En huomannutkaan viime viestissäni omalta valitukseltani sanoa, että on hyvä kun se asuntoasia ratkesi. Sanoinhan, että asiat ratkeavat aina. Muuttaminen on raskasta. Se tekee juurettomaksi, etenkin jos joku ulkopuolinen tekijä pakottaa koko ajan lähtemään muualle. Olen katsellut asuntoja entisestä kotikaupungistani ja tehnyt päätöksen että mikäli en puolen vuoden aikana työllisty täällä, muutan elokuussa takaisin vanhaan kotikaupunkiini. Annan itselleni puoli vuotta aikaa, kahdestakin syystä. Olen hakenut erääseen paikkaan ja saan siitä vastauksen vasta kevään kuluessa. Ja toinen syy on se, että haluan asua kesän vielä tässä asunnossa. Rakastan pihaani ja terassiani. Haluan nauttia niistä vielä kesän. Syksyllä ja talvella voin olla periaatteessa missä tahansa mutta kissojen vuoksi yksiö ei ole mahdollinen. Niiden hyvinvoinnin takia ei voi olla liian vähän neliöitä. Siinä tulee hulluksi kaikki. Ja myös tyttärelleni on löydyttävä tilaa vaikka onkin luonani liian harvoin. Poju sen sijaan ei kuulu suunnitelmiini. Hänellä on oma lapsilaumansa ja omat asumissysteeminsä. Meidän juttu alkaa tulla tiensä päähän. En näe tälle tulevaisuutta, vaikka kuinka yrittäisin. Sinun puolestasi AK olen vilpittömästi onnellinen, koska teillä on miehesi kanssa puhdas rakkaus jota ulkopuoliset eivät ole pilanneet ja miehesi haluaa olla yhdessä kanssasi aina. Alkuaikoina luulin exän kanssa ollessani, että meidän suhteemme on taivaassa kirjoitettu. Se tuntui niin täydelliseltä. En edelleenkään voi ymmärtää miksi exä valitsi muut asiat minun edelle: pettämisen, valehtelun, salailun, lopulta koiransakin. Olin koiraakin huonommassa asemassa. No, koira on nyt kuollut ja exällä on harrastuspiirissämme pettäjän maine, joten ehlä punnukset meni kuitenkin tasan.

Tylsä ilta täälläkin. Välttelen Pojua ja tarkkailen edelleen kissan kuntoa hysteerisenä. Äsken kävi onneksi syömässä. Vielä kun se pysyisi sisällä.

Ei olisi pitänyt naureskella. Ihan helvettiä oli taas koko päivä. Alan olla niin sekaisin päivistä ja kellonajoista, että on vaikeaa enää muistaa mitä on tehnyt minkäkin päivän sisällä. Viime yönä taisin nukkua 1,5 tuntia ennenkuin sain taas alkaa hoitaa kissaa. Eipä se ruoka pysynyt sisällä mistä illalla iloitsin kun söi, ja koko yö meni sitten siinä showssa. Aamulla sain nukuttua toisen tunnin odotellessani apteekin aukeamista. Oli kuitenkin turha reissu, koska 30 euron kotilääkkeistä huolimatta oli pakko lähteä päivystykseen sinne sadan kilometrin päähän. Sinne meni sitten 500 euroa, että hups heijaa. Onneksi visalla oli vielä katetta...ja onneksi tuo rakas karvapallo on edelleen hengissä.

Päivystykseen ajaessa itkin taas kun olen näin huono etten osaa pitää edes kissojani kunnossa. Tämä tosin on ensimmäinen kerta ikinä (20 vuoden aikana ) kun yksikään mun kissoista on näin kipeä mut minkäs sille sitten voi kun kaikki kaatuu kerralla päälle. Ja kun ei ole nukkunut, kaikki tuntuu aivan ylitsepääsemättömältä. Painokin on tippunut vähän, vaikka söin eilen niitä irtokarkkeja. Tänään olen syönyt pakolla lautasellisen porkkanakeittoa. Meni alas kun väkisin söin. Mieli ei tekisi mitään. Aamulla seisoin ehkä vartin kuuman suihkun alla kun palelen taas jatkuvasti. Liittyy näihin kilpparivaivoihin. Mulla on aina kylmä, ja jääkylmät sornet ja varpaat. Taidan laittaa saunan päälle.

Amassados, olen tosi pahoillani tuosta Kissan asiasta. Täytyy olla todella stressaavaa. Eipä silti, ihan sekaisin täälläkin ollaan. Sumussa ja epätodellinen, ulkomaailmasta vieraantunut, turvonnut, ahdistunut olo. Syynä tänään alkavat menkat (vatsa kipeä) ja se, että en saa nukuttua minäkään. Nyt kun olen jättänyt rauhoittavat kokonaan pois niin unet on lähes mennyttä. Kun menen nukkumaan niin alkaa pyöriminen ja pomppiminen sängyssä levottomana, jota kestää pitkälle yöhön. Sitten lyhyt nukahtaminen ja aamulla syvä väsymys. Tätä ollut jo pitempään. Asia korjautuu välittömästi jos otan rauhoittavan. Mutta en voi enää ottaa niitä, ennenkuin selviää saanko niitä lisää. Ja se taas selviää vasta ensikuun alussa. Huoh..

Tosin olen niin järkyttynyt taas kerran eräästä asiasta, että harkitsen ottavani tänään annoksen rauhoittavaa. Ei nämä järkytykset ja ahdistavat asiat kauan pysy loitolla, kun yksi asia korjaantuu niin lähes samantien ilmaantuu uusia tilalle. Nyt vielä kuukautismielentilassa mietin kaikkea. Tämänkertainen ahdistusaihe on se, että sattumalta luin erään sukulaiseni (jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä, enkä ole nähnyt 20 vuoteen) on tekemässä muuttoa samalle paikkakunnalle, jossa äitini asuu. Voi kuulostaa vähäiselle asialle, mutta ei ole. Tämä sukulainen liittyy erittäin läheisesti traumaattiseen lapsuuteeni ja myöskään äitini ei halua olla missään tekemisissä, eikä ole nähnyt myöskään tuota henkilöä hyvin pitkiin aikoihin. Tämä sukulainen on asunut tähän saakka ihan eri puolella suomea, joten häneen ei ole tarvinnut törmätä. Minulla tuli hirveä olo, kun ajattelin, että tämä henkilö pyörii kohta samoilla kulmilla missä äitini tai pahimmillaan yrittää työntyä kylään äitini luo. Ja tietysti utelee minun kuulumisia myös.. En tosiaan halua, että tämä ihminen saa tietää minusta mitään, koska hän oli pilaamassa koko lapsuuttani ja osittain nuoruuttani ja olisi mahdollisesti vain vahingoniloinen jos saisi kuulla vastoinkäymisistä, joita olen kokenut. Ja äitini ei myöskään halua tuon henkilön tietävän mitään omista asioistaan. Ja nyt sitten kohta tuo henkilö saattaa jo asioida samoissa kaupoissa ym kuin äitini ja häneen törmäämisen vaara on suuri. Kaikki traumat kymmenien vuosien takaa nousevat mieleeni kun edes ajattelen koko ihmistä. Ilmoitin asiasta samantien äidilleni ja nyt hänkin on ihan ahdistunut ja järkyttynyt. Suomi on liian pieni maa jos pitää vältellä omia sukulaisiaan tai yleensä jotakin. Aina joku on jonkun tuttava, sukulainen, työkaveri ja ihmiset muuttavat sinne tänne ja missään ei ole "suojassa". Minulla on paljon paikkoja ja paikkakuntia ja ihmisiä, joita välttelen. Se ei ole aina helppoa. Nyt tietty joku sanoo että miksi sitten välttelen. Siksi kun on pakko. Hajoaisin jos joutuisin tekemisiin tiettyjen tahojen kanssa, jotka mielellään jatkaisivat kiusaamistani ja elämäni tonkimista.

Tuntuu kuin olisin ansassa. Kun selviydyin yhdestä niin uusi loukku napsahtaa kiinni. Unettomuus jo luo voimattomuutta ja siihen sitten nämä asiat päälle ja hormoonien sekoittama mieli ja kroppa.

Tänään olen saanut vasta päivitettyä facen, juotua kahvit ja imuroitua makuuhuoneen. Ja nyt kirjoitan tänne ja suunnittelen uutta kuppia kahvia ja sitä, mitä jaksan tänään tehdä. Ehkä otan puolikkaan pillerin, että pääsen jotenkin päivään kiinni ja saan jotain aikaiseksi. Puntariin en nyt mene kun tiedän, että on turvotusta ja kiloja kk:n vuoksi. Onneksi ei tee herkkuja mieli.

Eilen oli Ystävänpäivä. Se kului facessa roikkuen koko päivä. Taas kerran "hupaisaa", että normaali elämässä en saanut yhtään Y-päivän toivotusta (paitsi mieheltä ja äidiltäni) koska eihän minulla ole yhtään ystävää in real life. Jotenkin sekin asia on niin absurdi, että ihminen voi olla rajannut elämästään kaikki "ystävät" pois, että minua naurattaa koko juttu. En tiedä miksi koen ajatuksen ystävyydestä pelkästään rasittavaksi ja ahdistavan sitovaksi velvollisuudeksi, enkä näe siinä mitään tavoittelemisen arvoista. Eihän se kait normaalia ole, mutta olen aina ollut sellainen. Mies ja äiti, siinä se. Facessa sitten on paljon "kavereita". Kukaan sielläkään ei tiedä totuutta minusta, eikä myöskään tosi elämässä. Olen onnistunut luomaan itselleni hyvin salaisen elämän. Tuskinpa se on kovin hyvä asia. Meinasin eilen tulla tänne toivottamaan y-päivää, mutta en enää jaksanut. Ja tosiasiassa koko y-päivä on melko toisarvoinen ajatuksissani.

Odotan vain, että tulisi kevät ja pääsisi auton kyytiin ja mökille, pois näistä nurkista ja kulmilta. Metsän keskelle turvaan kaikelta. Tuntuu vain kovin pitkälle aika kun joka päivä ilmestyy jotain uutta ongelmaa mieleen pyörimään.

Koitetaan jaksaa🙂🌻

Unettomia öitä, valvomista ja vahtimista. Sitä on minun kulunut viikko ollut. Nyt on tilanne onneksi parempi mutta vaara ei ole vielä ohi. Muistan vastaavan kauhuntunteen yli 20 vuoden takaa kun esikoiseni joutui sairaalaan vain muutaman viikon vanhana ja hänellä todettiin sydämessä sivuääni. Nykypäivänä vastaava tarkoittaisi sydänleikkausta mutta silloin ei osattu vaadittavaa tekniikkaa ja ainoa hoito oli seurata kasvua ja katsoa miten tilanne kehittyy. Mutta se pelko, ahdistus ja jatkuva huoli oli sellaista, että muistan sen edelleen. Ehkä tässä ollaan tunnemaailmaltaan vinksahtaneita mutta näillä eväillä mennään kun ei tämän kummallisempia kortteja ole elämään jaettu.

Poju haluaa erota, koska en pysty omistautumaan hänelle 24/7 vaan olen kehittänyt itselleni muuta tekemistä eikä se oikein hänelle käy. Sekin on vähän kieroa, että hän on kumminkin se joka käy töissä ja minä en. Pitäisikö minun olla illat kotona hänen kanssaan tekemättä mitään kun nyt jo olen päivät kotona tekemättä mitään? Olen itsekäs akka.

Toivottavasti sinulla AK on jo parempi olo, vaikka saamassa uutiset olivat ahdistavia. Valitettavasti ihmiset eivät muutu. Toivon, että äitisi saa olla rauhassa. Kurjaa joutua huolehtimaan ja murehtimaan asioita kun olet vielä niin kaukanakin.

Amassados, kirjoittelen tänne nyt, kun on sopiva hetki. Toivottavasti Kissa on parantunut. Ja minä olen rakkausasioissa aina ajatellut, että se on kaikki tai ei mitään. Olen sillä lailla ehdoton, että mitään kompromisseja en kestä. Minun täytyy tietää erittäin varmasti, että haluan olla loppuikäni miehen kanssa, jonka kanssa olen. Pienintäkään epäluuloa, ristiriitaa, luottamuspulaa, tylsyyttä, paskamaista tekoa en voi katsoa läpi sormien. Miehestä ei saa tulla yhtään ahdistunut olo missään olosuhteissa, eikä saa tulla epäilys, että olenko sataprosenttisesti hänen kanssaan. Tiedän, että olen liian mustavalkoinen ja ihme, että olen löytänyt itselleni juuri sellaisen miehen, että tiedän haluavani olla hänen kanssaan nyt ja aina. Se onkin elämäni onnekkain asia. Kun erosin exästä, oli kuvioissa jonkin aikaa eräs miespuolinen tuttavani, joka oli aina ollut minuun ihastunut (monta vuotta). Kun jäin sinkuksi hän alkoi piirittää minua toden teolla. Mies, jolla on rahaa ja omaisuutta. Hän olisi mm. ollut valmis maksamaan kaikki velkani pois, ostamaan minulle auton ja mitähän kaikkea..Hän on ulkonäöltään Ok ja luonteeltaan Ok, mutta..kun se tunne puuttui täysin, että voisin ajatella olevani tosissaan hänen kanssaan loppuelämäni. Hän teki kaikkensa vuokseni, mutta en voinut väkisten alkaa rakastamaan häntä saati sitten muuttaa hänen taloonsa asumaan tai käyttää hänen tarjoamiaan rahallisia etuja ( uskon että joku minun tilanteessa olisi hyvinkin käyttänyt). Sitten kun tapasin nykyisen miehen niin tiesin kahden viikon yhdessäolon jälkeen, että hänen kanssaan olen ehdottomasti valmis olemaan loppuikäni. Eikä tämä tunne ole yhtään kertaa kadonnut näiden vuosien aikana.

Minulla on ollut pari erittäin hyvää päivää nyt. Pitäisi kait jo pistää kattila päähän, että mitä tämän jälkeen jysähtää. Olen joutunut ottamaan nukkuakseni rauhoittavaa (sen heittäminen poishan vei minulta unen lähes täysin) nyt olen sitten taas nukkunut paremmin. Eilen löysin tästä lähistöltä metsäpolun, jossa en ole koskaan käynyt. Olen luullut, että se on vain joku oikopolku, mutta päätin mennä katsomaan ja sehän olikin monen kilometrin mittainen, vaihtelevamaastoinen kävelypolku ja todella kaunista metsäluontoa ympärillä. Olin aivan myytyä ja nautin täysin (jätti)rinnoin. En edes väsynyt yhtään, vaikka kiipeilemistä ja jyrkkiä ylämäkiäkin oli paljon. En tiedä miten se menikin niin hyvin. Otin paljon kuvia sieltä ja meinaan mennä uudestaan heti kun ilma sallii. Eilen olikin kaunis, aurinkoinen ilma. Sen jälkeen siivosin vielä kotona monta kaappia, editoin ottamiani kuvia, päivittelin facea ym. Henkisestikin oli hyvä olo. Draivi jatkui tänään. Siivosin huolella koko asunnon, kävin kaksi kertaa ulkona (satoi lunta joten en mennyt metsään), lukenut kirjaa, tehnyt ruokaa, ollut facessa ym. Varmaan kun olen nukkunut paremmin ja menkat meni pois. Myös iloinen yllätys kun kävin pitkästä aikaa vaakalla. Olin laihtunut kolme kiloa, vaikka oli juuri pms ja söin eilen poikkeuksellisesti todella tuhtin aterian kun tilasimme ruokaa kotiin. Mutta muina päivinä olenkin pysynyt tiukasti ilman herkkuja, sokeria ei lainkaan, vain terveellisiä ruokia, pienet annoskoot, paljon vettä ym. Niin ja olen liikkunut lähes joka päivä. Ehkä se on niin, että muutos on hidasta, mutta kun sitkeästi jaksaa pysyä oikealla linjalla niin ajan kanssa syntyy tulosta. Hiukset ovat paljon paremmat nyt ja kasvavat paremmin ja ovat hieman tuuhentuneet kun jätin huonot hiilarit, valkoisen sokerin, einekset ja paljon lisä-aineita sisältävät tuotteet pois. Käytän osan ruoista luomu-tuotteina ja olen kokenut sen hyväksi.

Selvästi "nousukausi" taas menossa. Tiedä sitten minkä aikaa, joten otan tämän nyt taas täysillä. Jotenkin on ihan hyvä, mutta keskittymiskyvytön olo kun asiat "lentävät" päässäni, joten lopetan tähän ja jatkan taas pian. Maanantaina on kauppareissu miehen kanssa ja alan jo ajoissa tekemään kauppalistaa. Aion hankkia mm. Steviaa sokerin tilalle joihinkin marjarahkoihin laitettavaksi. Olen jo kyllä tottunut olemaan melkein ilman makeutusta.

Amassados, olet mielessäni🙂🌻

Minulla inspiraatio jatkuu. Heräsin kolmelta yöllä ja päätin, etten malta enää nukkua. Pari kuppia kahvia ja facea ja olin jo aamulenkillä. Kävely luisti hyvin ja otin samalla kuvia. Takaisin kotona olin jo ennen sian pieremää. Revin sängystä petivaatteet, liikutuin pesuun ja pesukone päälle. Sitten imuroin ja siivosin muutenkin. Nyt on kello vasta vähän yli 11 ja olen tehnyt jo vaikka mitä. Ja on olo, että koko ajan on tehtävä jotain.. Saattaa olla taas vähän manian poikasta. Tämähän kestää aina aikansa. Hyväntuulinen, luova ja jaksava vire kun tuntuu että kaikki sujuu kuin tanssi. Itsetunto on korkella, eikä melkein tarvi edes syödä tai nukkua. Sitten tulee se pudotus ja väsähtänyt harmaus, kun koko vauhdikkuus on kuin kaukaista satua tai jotain täysin vierasta unta. Kun ei jaksa viedä itseään vessaan, itkettää ja kummastelee miten viikko taaksepäin suorastaan kiisi lenkkipolulla kaksi kertaa päivässä. Huoh..tämmöstähän tämä.

No, hyvähän se, että edes välillä saa aikaan. Tosin, masentuneenakin minun on pakko esim siivota. Kun kerran pääsin osastolta kotiin vakavan, psykoottispiirteisen masennuksen hoitojakson jälkeen ja hoitaja tuli käymään kotikäynnillä, hän ihmetteli, että miten pahasti masentuneella voi olla niin viimeisen päälle siisti ja "kaunis" koti. Kerroin, että siivoaminen ja siisti koti on minulle sellainen "pakkomielle" millä mittaan omaa olemassaoloani. Jos minulla on epäsiisti koti ja en millään jaksaisi masentuneena siivota niin teen sen silti väkisten vaikka itkien ja kiroillen. Siivoan ja lepään välillä ( makaan sängyssä vapisten väsymyksestä) ja taas jatkan.. Pahimpina aikoina olen samalla suunnitellut IM kun olen pyyhkinyt pölyjä. Olen lohduttanut itseäni, "jaksa vielä,pian on kaikki ohi". Miksi sitten siivoan väkisten? En oikein tiedä itsekään. Tietysti se, että en viihdy sekaisessa kodissa, en vaikka mieliala olisi mikä. Ja se, että lapsuudenkodissani ei koskaan saanut olla sekaisin mikään, siitä piti huolen pikkutarkka äitini. Minua moitittiin koko lapsuuteni, että olen epäsiisti, laiska ja sottainen. Tunsin itseni aina huonoksi. Jopa sukulaiset naureskelivat, että olen täystuho kun sotken joka paikan mihin kosken. Tunsin itseni huonoksi tytöksi kun olin niin "epäsiisti". Aikuisena ajattelin ja ajattelen yhä, että kun koti kiiltää ja on kaunista niin olen paikkani "naisena" lunastanut. Ajattelen, että mies ei pääse ajattelemaan, että olen laiska ja sottainen. Mieskin on pikkutarkka ihminen siisteydessä kuten äitinikin. Kauheinta on jos olen siivonnut ja mies saattaa vielä jälkeeni korjata jonkun jutun. Silloin tunnen itseäni moitittavaan taas kerran, että olisin se "laiska ja sottainen" vaikka olen juuri ahkeroinut ja silloin saatan purskahtaa itkuun tai alkaa raivoamaan, että juurihan sen siivosin ja eikö jälki kelpaa ym. Usein olen vihainen mielessäni siitä, etten saa kiitosta vaikka raataisin päivät siivoten. Mies ei juuri koskaan kehu, että on siistiä. Myös hänen äitinsä on ollut kova siivoamaan ja mies pitää itsestäänselvänä että koti kiiltää ja nainen siivoaa koko ajan. Olen "jynssännyt" kaikki asumamme asunnot superpuhtaaksi. Kerran kun olimme muuttamassa pois eräästä rivitaloasunnosta ja sen omistaja tuli tarkastamaan asuntoa, meni hän ihan hiljaiseksi ja katseli kumman näköisenä ympärilleen. Säikähdin jo, että onko niin "sottaista", että hän järkyttyi. Mutta asunnon omistaja avasi suunsa ja alkoi päivitellä, että mitä siellä asunnossa on oikein tehty, että se ei ikinä ole ollut niin puhdas ja siisti! Tajusin, että hän oli tosissaan. Hän vielä kirjoitti meille suositukseenkin kun etsimme uutta asuntoa, että asunto siivottu katosta lattiaan huippukuntoon. Siinä vaiheessa kyllä jo nauratti, mutta salaa tunsin suurta tyytyväisyyttä asiasta. Kerrankin joku huomasi näkemäni vaivan. Silloinkin kun olen suunnitellut tekeväni IM, olen samalla miettinyt kuinka siistiin kuntoon ja järjestykseen kaiken jätän. Ehkä tämä siivoushulluus on periytynyt äidiltäni ja pohjalla on trauma siitä, että olisin laiska ja siivoton. Ja sitten kun tiedän, että mies on tottunut siisteyteen niin teen häntä varten. Ja myös äitiäni varten, että saan puhelimessa sanoa, että olen taas siivonnut ym. Tuntuu, että iän myötä pahenee koko asia. No, tulipa pitkä sepustus nyt tästä.

Se on myös pakkomielle siitä, että minun pitää luoda kotiin hyvä ja onnellinen, kodikas tunnelma tekemällä kaikkea eli siivoamalla ja koristelemalla. Sekin tulee lapsuudesta. Muistan, että kun kotona oli painostava ja hiljainen tunnelma kun äiti oli väsynyt ja masentunut niin yritin "piristää" häntä järjestämällä omaa huonettani ja vaikka leipomalla tai laittamalla kukkia maljakkoon ja yleensä äiti siitä ilahtuikin ja kehui kuinka ihana lapsi olen kun häntä yritän piristää. Ne olivat onnen hetkiä. Sukulaisilta yritin "ostaa" hyväksyntää siivoamalla sielläkin. Heidän mukaansa vain sotkin paikkoja ja minua rangaistiin siitä. Sitä hyvää tunnelmaa ja hyväksyntää varmaan suoritan vieläkin ja masennun jos mies on huonolla tuulella. Silloin koen että olen epäonnistunut täysin, etten ole onnistunut tekemään kodista niin ihanaa ja hyvää paikkaa että hän voisi olla onnellinen.

Mies tietysti ihmettelee, että miksi menen aina pois tolaltani jos hän on huonolla tuulella. Olen joskus yrittänyt selittää, mutta vaikea sitä on edes itse täysin hahmottaa.

Nyt menen jatkamaan hommiani. Olen niin tekemisen lumoissa etten jaksa olla enää paikallani tässä kirjoittamassa. Kuulostaa varmaan tyhmälle..

Palataan🙂🌻

Hyvä draivi on vielä jatkunut. En tiedä mikä sen aiheuttaa. Siis, että onko se sitä normi vireystilojen vaihtelua vai jotain muuta. En uskalla ajatella tarkemmin, ettei se lopahda. Eilen päivällä tuli yhtäkkiä olo, että veto loppuu justiinsa. Mietin jo paniikissa, että jaahas, näinkö pian tämä hyvä vire tällä kertaa jaksoi kestää, mutta onneksi se oli kait vain tervettä väsymystä vauhdikkaasta päivästä.

On aika ilkeä tunne, kun ei enään tunnista mikä on normaalia elämään kuuluvaa tuntemusta, jota kaikilla on ja mikä taas on sitten mt-ongelman aiheuttamaa. Ei tiedä enää millaista on normaali elämä ja sen tuntemukset. Jos on koskaan tiennytkään.

Olen ollut luovaa virtaa täynnä. Lähdin heti aamukahvin jälkeen ulos vaikka satoi märkää lunta ja tuuli tuiversi. Minun piti mennä kuvaamaan vain yksi kohde ja tulla takaisin sisälle. En malttanut. Lunta on niin paljon ja maisemat kauniit, että lopulta kiersin melko pitkän lenkin ja otin kymmeniä kuvia. Kun tulin takaisin vein märät vaatteet kuivumaan saunaan ja join kahvia. Koko päivän olen pulannut jotain. Otin jopa muutaman juoksuaskeleen ulkona. Koko ajan tekisi mieli tehdä jotain. Ja ideat, ajatukset, oivallukset kohisee päässä. Puhun nopeasti, selkeästi ja paljon. Äidin kanssa tunnin puhelu ja läpi käytiin taas maat ja taivaat. Sekään ei väsyttänyt minua ollenkaan. Normaalisti olen aivan poikki jos puhun tunnin puhelimessa. Siivonnut en tänään ole kun ei ole mitään siivottavaa. Pyykkiä pessyt tänään, kuten eilenkin.

Ja Vaaka, se ihana paskiainen! Näytti, että olen laihtunut 4kg! Vaikka söin eilen miehen tilaamaa pizzaa ja join limua. Mulla alkaa taas toivo viritä, että kun pysyn tiukassa ruokavaliossa, joka on jo alkanut luistaa rutiinilla, siis vhh-ruokavalio, sekä päivittäinen liikunta ja veden juonti niin alan uskoa, että voisin laihtua tavoitteeseeni, joka on, että painan kesän alkaessa alle 80kg. Mieluiten 76kg. Lähtöpainohan oli lähes 90kg. Nyt olen sen 86kg. Tässä välissähän aikaisemmin laihduin jo sen 5kg ja se tuli takaisin kun lipsuin syömään mitä sattuu. Nyt olen sitten sen 4kg saanut pois ja yritän kans pitää ja saada tasaisesti lisää tulosta. Kun tämä "vire"pysyisi päällä nyt pitkään niin onnistuisin varmasti kun tuntuu että voisin ravata lenkillä 2 kertaa päivässä ja väliajat siivota ja puuhailla sisällä. Tulisi liikuntaa viikkotasolla ihan hyvin. Olen vielä lisäämässä ohjelmaan käsipainot ja liikkeet yläkropalle, lähinnä käsivarret, koska häpeän löllöjä läski käsivarsiani. Minullahan on aina ollut lihasta käsivarsissa ja voimaa. Nyt se on läskin alla piilossa. Kaivan sen esille. Ehkä kehtaan sitten pitää lyhythihaisia. Mutta vaikka laihtuisinkin 76 kiloon niin olen edelleen läski, mutta en niin valtavan kuin nyt. Se on se maaginen raja, kun miehet alkavat taas "nähdä" minut enkä ole näkymätön. Vaikka tärkeintä olisi, että oma mieheni alkaisi jälleen nähdä minut haluttavana naisena ja enemmän sellaisena mikä ennen olin.

Hiukset tuntuvat tosiaan kasvavan nopeammin ja ovat tuuhentuneet jonkin verran. Hassua, koska en käytä mitään hyviä hiustuotteita, enkä ole jaksanut syödä edes vitamiineja. Vaikuttaako sokerin ja muun moskan poistaminen ruokavaliosta niin paljon, että se näkyisi jo hiuksissa? Sitä en osannut odottaa. Kasvatan kesään saakka ja sitten mökkipaikkakunnalla eli landella käyn kampaamossa, koska siellä on paljon halvempaa kuin täällä kaupungissa ja leikkautan latvat siistiksi ja ehkä jokin väri tai raitoja en tiedä vielä. Nyt hiukset on olkapäille saakka. Heinäkuussahan pätkäisin ne niin, etteivät ulottuneet korvien taakse. Halusin kaikki söheröt pois latvoista, eikä ollut vara mennä kampaajalle, mutta lopputulos oli liian paljon ja joka puolelta epätasainen. Enää en ikinä leikkaa itse.

Nyt taidan taas lopettaa ja mennä suihkuun. Sitten pitää järjestää jääkaappi ja tehdä lopullinen kauppalista kun huomen aamulla aikaisin kävelemme kauppaan ostamaan ruokaa.

Palataan taas☺️❤️

Mulla on taas paska viikko. Kaikki painajaiset kulminoituvat jälleen todeksi. Viime viikolla luulin saavani sydänkohtauksen. Se on meillä suvussa yleisin kuolinsyy syövän ja IM jälkeen. Kummankin vanhemman puolelta periytyy nämä geenit. Isän puolelta tulee myös mt-ongelmat. Näillä eväillä on ollut ihme että selviydyin elämässä keski-ikään asti. Teininä uskoin vahvasti etten ikinä näe 30v päivääni. Olin vakuuttunut etten elä niin " vanhaksi". Nyt olen kai jo jatkoajalla. Ja se sydänkohtaus tuli kesken jumppailun. Olo oli ihan hyvä eikä sykekään ollut maksimissa, ei verenmakua suussa tai mitään muutakaan ennakkovaroitusta. Yhtäkkiä kuitenkin kun kumarruin alaspäin, rintaan sattui. Se ei ollut mitään lihaspistoa, tiedän kyllä miltä se tuntuu. Ehei, tämä oli jotain ihan uutta. Kipu sykki sydämen tahtia ja vain silloin kun kumarruin. Pystyasennossa ei tuntunut mitään erityistä eikä hengittäminen ollut vaikeaa. Tein erotusdiagnoosin ja vaihtoehdoiksi jäi keuhko- ja lihasperäinen syy. No, minähän olen astmaatikko, jonka hoito (tässäkin sairaudessa) on retuperällä ja useimmiten en edes muista ottaa lääkkeitäni.
Ja koska olen vieläkin hengissä, ei sydänkäyrä ainakaan kovin suoraa viivaa piirtele. Tapaus kuitenkin pysäytti. Minun on edelleen pidettävä parempaa huolta itsestäni jos haluan pysyä hengissä. Painon täytyy pudota. Nyt tuli tammikuun alunjälkeen eka viikko etten laihtunut grammaakaan. Se on masentavaa. Samoin tämä oma koko masentaa. En halua olla läskikasa. En halua olla kokoa 48. Minun kokoni on aina ollut 36-38. Tämä en ole minä.

Mutta jos yhtään saan olla inhottava ja vahingoniloinen niin näin ohimennen pari viikkoa sitten sen ex-ystäväni, joka on aiheuttanut minulle kaikenlaista paskaa tässä kuluneen vuoden aikana. Hän oli lihonnut varmaan 15-20 kiloa. On kamppaillut painonsa kanssa koko aikuisikänsä ja tiedän, että on yrittänyt laihtua monesti pääsemättä ikinä alle 90 kilon. Paino on aina keikkunut sadan pahemmalla puolella ja sinne se on heilahtanut jälleen. Reilusti. Olin salaa tyytyväinen. Ansaitsee kohtalonsa, koska tekonsa ja puheensa on sen verran itsekkäitä. Jossain vaiheessa toivoin, että pyytäisi anteeksi tekojaan, mutta ei kai tuollaiset ihmiset tee omasta mielestään mitään väärää. Vika on aina muiden. Harmi vain että on saanut puolelleen erään super-inhottavan ihmisen, joka on myös mukana siinä samassa yhdistystoiminnassa josta kerroin joulukuun alussa. Tämä toinen ihminen on yhä enenevässä määrin pyrkinyt tekemään läsnäoloni inhottavaksi ja käyttänyt jokaisen hetken minun mustamaalaamiseen tässä yhdistyksessä. Ei siis varmaan ole yllätys kun kerron että nämä rouvat ovat ylimpiä ystäviä ja minä kummankin pahin vihamies. Kumma sinänsä, että tällä toisella ihmisellä ei pitäisi olla mitään minua vastaan. En ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Päinvastoin olen monesti joutunut puolustamaan häntä kun on toiminut väärin. Lähinnä juoruillut ihmisten asioita takaa päin ja joutunut sitten siitä tilille. Sen jälkeen kun tämä ex-ystäväni aloitti sotajalan Pojun kanssa hengailustani, on tämä toinen rouva myös kääntynyt minua vastaan. En edelleenkään ymmärrä miksi, eikä hän kerro, vaikka olen suoraan kysynyt mikä ongelma on. Minä olen ilmeisesti se ongelma ja/tai Poju on toinen. Pojulle ei ehkä uskalla tai kehtaa näyttää nyrpeää naamaa, mutta minun asiani voi jättää esim yhdistystoiminnan puitteissa hoitamatta. Tyyliin, en ota tuolta käskyjä.
Nyt tilanne on kärjistynyt siihen pisteeseen, että hän on jättänyt tosiaan hoitamatta sekä huomioimatta minulta tulleet viestintäpyynnöt mitkä koskevat koko jäsenistöä. Mitä hän tällä voittaa?

Tuli uupumus ja nukahdin. En jaksanut kirjoittaa enempää ja teksti jäi vähän sekavaksi ja irralleen. Tänään on ollut myös huono päivä enkä ole jaksanut keskittyä. Väsyttää koko ajan ja Poju on ahdistava. En ymmärrä hänen juttujaan. Viime viikolla halusi erota, koska en omistaudu hänelle 24/7 ja teen omia harrastuksiani. Tällä viikolla mulle on ollut tuontaivaallisen sama vaikka lähtisi saman tien. Olen ollut jo pitkään ärsyyntynyt siitä välinpitämättömyydestä, jossa itsekseen rypee. Ulkonäkö alkaa olla kuin Martti Ahtisaarella, vaikka on vielä nuori. Ei kiinnosta pukeutuminen, ei parturissa käynti, ei edes hampaiden pesu. Jälkimmäinen yököttää eniten. Miten ihminen voi olla niin ettei pese hampaitaan?! Miten voi olla ettei keltainen ruokatöhnä hampaissa häiritse itseä yhtään?! Mua oksettaa! Ja oksettaa sekin, että vartalo on kuin rantapallo tungettuna kainaloissa oleviin farkkuihin. En minä itsekään ole mikään missivartaloinen keiju mutta yritän kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että vaatteet olisi siistit, ehjät ja asialliset sen mukaan missä olen. Ja meikkaan näyttääkseni ihmiseltä, laitan hiukset kauniisti joka päivä ja pesen hampaat!

Vietin eilen eroni 2-vuotispäivää. Viimeiset 2 viikkoa asia on ollut vahvasti mielessä. Yhä vahvemmin minusta tuntuu ettei tämä paikkakunta tarjoa minulle enää mitään. Muuttaminen takaisin kotipaikkakunnalleni kuitenkin ahdistaa. Olen miettinyt onko se oikea ratkaisu. Miten käy urheilu-urani, pystynkö enää ikinä sieltä käsin tekemään paluuta? Pystynkö täälläkään kun rahat eivät riitä edes jokapäiväiseen elämiseen? Laskin, että velkoja on vielä maksettavana 3500 euroa. Jos olisin ollut järkevä olisin kuitannut kaikki pois irtisanomisrahoistani. En vaan ymmärtänyt, että tämä talous menee näin tiukalle. Sen sijaan käytin rahaa surutta mihin halusin. Poju pummi siivellä minkä kerkesi. Ei ehkä laskelmoidusti, mutta mieltäen jääkaappini olevan yhteinen ja ollen paikalla aina sopivasti ruoka-aikaan. Närkästyi, kun kerran kysyi mitä syödään tänään ja vastasin, etten tiedä mitä hän kotonaan syö. Että minä syön kotonani yksin sitten joskus myöhään jos huvittaa ja että nyt ei huvita. Ei minulla ole varaa ruokkia häntä. Eikä halua. Pesisi edes ne hampaat!

Seksikin oksettaa. Eron jälkeen pelkäsin aloittaa uutta suhdetta, koska ajatus seksistä jonkun muun kuin exän kanssa tuntui kauhealta. On totta ettei exä juuri välittänyt minun saamisistani sängyssä, pääasia että itse sai hoideltua itsensä. Minuutissa tai joskus nopeamminkin. Ei siinä ajassa nainen ehdi edes tajuta, että kiihottua pitäisi. Exä ei silti onneksi ollut kiinnostunut mistään omituisuuksista eikä ikinä yrittänyt pakottaa minua mihinkään vastentahtoisesti. (Olen kuullut näitä petijuttuja, joiden rinnalla mm. viattomat käsirautaleikit kalpenee) Pelotti, että uusi kumppani olisi joku friikki joka vaanii pussi päässä vaatekaapin päällä batman asussa... Kerroin näistä peloista Pojulle jo suhteen alkuaikoina ja alkuun vaikuttikin että ymmärtää kauhuni ja että olisi näiden asioiden osalta "normaali ". Tai no, ainakin samoilla linjoilla kanssani. Viime keväänä alkoi kuitenkin totuus paljastua. En halua tässä kertoa kaikkia yksityiskohtia, mutta sanon sen verran, että kiinnostus takapuoleeni on suurempi kuin mihinkään muuhun. Se, ja moni muu asia on oksettavaa. En halua sellaista. Olen mieluummin yksin loppuikäni jos se on siitä kiinni.

Eron vuosipäivä on siis saanut pohtimaan monia asioita. Olen myös salaisesti toivonut näkeväni exän. En tiedä puhuisinko hänelle mitään ja mitä osaisinkaan sanoa kun viimeksi olen käskenyt hänen suksia v****un elämästäni puoli vuotta eron jälkeen kun yritti jotakin lepertelypuheita jostakin yhteenpaluusta jossa samaan hengenvetoon haukkui minut epätasapainoiseksi mielenterveysongelmaiseksi. Ja hyvin on muistissa sekin kun armeliaasti lupasi, että voin eron jälkeen tulla asumaan hänen yksin omistamaansa asuntoon, josta voi sitten heittää minut kadulle jos siltä tuntuu. Luottaisinko yhteenkään lauseeseen, joka tuon miehen suusta ulos tulee? Kaikki parisuhteen asiatkin oli valetta. Pelkkää kieroilua, valehtelua, petosta, salailua ja asioiden peittelyä. Ex-anoppia kaipaan edelleen. On hyvä ja lämminsydäminen ihminen. Valitettavasti poikansa onnistui mustamaalaamaan minut täysin. Eikä minulla ollut eron jälkeen voimia puolustautua. Kun kerran erehdyin soittamaan anopille kuukausi eron jälkeen, sain jäätävän vastaanoton.
Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin elämässään. Ei ole helppoa narsistisen pojan, lesbotyttären ja juopon aivovamman saaneen aviomiehen kanssa. Ristinsä kullakin.

Minäkin olen AK aina ajatellut rakkaudesta niin, että se on kaikki tai ei mitään. Siksi varmaan en niiden kahden kosijan kanssa yhteen päätynytkään. Tiedän, että elämäni olisi mennyt hyvin eri tavoin jos olisin ensimmäisen kosijan pyyntöön suostunut. Hän olisi tarjonnut minulle elämän jollaista haluaisin elää, mutta millaista se sitten olisi ollut kun hän ei kiinnostanut minua loppujen lopuksi siinä mielessä lainkaan. Hyvä ja kiltti mies, mutta ei vaan sytyttänyt. Masentunut olin silloinkin. Ratkaisu oli lähteminen.
Poju on myös kiltti minulle. Ja ensimmäistä kertaa mietin, vielä vuosi sitten, että mitä jos "ihan kiva" onkin riittävä. Syksyllä pääsin irti SSRI-lääkkeistä ja sen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että ihan kiva ei vaan riitä. Miten voin sitoutua ihmiseen, joka ei huolehdi itsestään, ei pidä lupauksiaan, eikä ole luotettava (enkä nyt tarkoita uskollisuutta)? Miten voin sitoutua ihmiseen, joka ei saa sydäntäni heittämään volttia joka kerta kun hän katsoo minuun? Miten voin sitoutua ihmiseen, joka herättää minussa häpeää, itseinhoa ja kyllästymistä?

Ihan kiva ei vaan riitä.

Paskan päivän paska huipentuma. Kävin eräässä paikassa ja eikös siellä ollut sitten nämä kaksi kotkaa. Siis tämä ex-ystäväni Rouva Hyväksikäyttäjä sekä hänen uusi paras kaverinsa Rouva Inhottava. Istuivat sohvalla juoruamassa... minusta. Mistäkö tiedän? Siitä, että satuin tulemaan vessasta juuri sopivasti kun nimeni mainittiin. Jotain taas on tekeillä mihin tämän kaksikon täytyy käyttää aikaansa asioitani pohtien. Liekö sitten tavallaan hyväkin asia, että olen niin suuri uhka tai muuten vaan vaikuttava persoona, että vapaa-aika täytyy käyttää minun asioitteni pohtimiseen. Puheet katkesivat kesken lauseen "Ei se...." ja naamat vääntyivät tekohymyyn ja väkisin puristettuun tervehdykseen. Enpä suonut kummallekaan edes ilmettä. Eivät ole paskankaan arvoisia. Harmi vain, joudun sietämään ainakin Rouva Inhottavaa koko kevään lupauduttuani mukaan erääseen vapaaehtoisprojektiin, jossa hän on myös epäsuorasti mukana. Rouva Hyväksikäyttäjä ei onneksi ole siellä. Joskin uskon hänen vielä tulevan, uuden bestiksensä siivellä.

Olen niin väsynyt tähän elämääni jälleen. Rahat on loppu ja mitään parempaa ei ole luvassa kun osa-aikaisenkin työn saaminen tuntuu mahdottomalta. En ymmärrä mikä on vialla kun pitkän työuran korkeassa asemassa tehneenä (isossa ja arvostetussa yrityksessä) en kelpaa enää edes kaupan kassalle. Saati, että pääsisin vastaaviin tehtäviin, joissa olen ollut. En pääse edes haastatteluun. Eikä kyse ole siitä etten osaisi tehdä hakemusta tai että CV olisi huono. Tai näin minä itse kuvittelen. Ehkä en osaakaan enää tehdä hakemusta ja ehkä cv on surkea. Ehkä minun tietoni deletoidaan jonosta sen enempää edes taustoja tutkimatta. Olenko liian vanha? Tänäänkin olen taas hakenut yhtä paikkaa jonne tuskin pääsen. En välttämättä haluaisi hakea yhtään mihinkään, mutta taloudellisesti on pakko. Ja toisaalta ahdistaa Pojun kyttääminen menoistani. Olen yrittänyt keksiä enemmän menoa illoiksi niin vältyn jokailtaisilta kysymyksiltä mitä olen tehnyt, kenen kanssa, missä olen ollut ja olenko tulossa hänen kanssaan saunaan. En ole. Enkä halua tilittää tekemistäni lainkaan.

Joku kirjoitti tuolla jossain ketjussa ettei pysty nauttimaan mistään kivastakaan tekemisestä koska on yksinäinen. Että yksinäisyys pilaa kaiken mukavankin. Tai sen muistaminen, että on yksin. Minä olen kai osittain vapaaehtoisesti yksin. Viime aikoina olen kyllä ajatellut, että olen kyllä yksinäinenkin. Se ei ole liiemmin minua haitannut, mutta erään tuttavani lausahdus: "eikö kukaan koskaan kysy mitä sinulle kuuluu?" pysäytti miettimään että harvemmin se ketään kiinnostaa. Ja vielä harvemmin ketään kiinnostaa niin paljon, että oikeasti kiinnostaa kuulla myös se vastaus. Toisaalta mietin millaista olisi ei-yksinäisyys. Haluaisinko istua sohvalla uuden bestikseni kanssa haukkumassa jotain kolmatta henkilöä? En kyllä haluaisi! Ystävyys ja yhdessäolo on minulle ihan jotain muuta kuin muiden ihmisten halveksintaa ja alaspolkemista. Mieluummin olen yksin ja yksinäinen jos vaihtoehto on olla seurassa ja käyttäytyä inhottavasti kanssaihmisiä kohtaan.

Pää on särkenyt aamusta lähtien. Taidan mennä nukkumaan. AK, olet mielessäni.
🙂🌻🌻🙂🌻 ☺️❤️☺️😍

Amassados, pahoittelut, etten ole saanut itseäni kirjoittamaan tänne tai tuntuu, etten ole löytänyt siihen sopivaa hetkeä. Ei minulla huonosti mene, vaan jonkinasteinen "keväthulluus" kait riivaa. On ihan kivaa olla pirteämpi ja jaksaa mennä ja tehdä asioita, mutta jos se on joku pakkomielteinen tuskatila, joka ajaa suorittamaan niin sekin alkaa ennenpitkää pännimään.
En tiedä miten tätä oloa kuvailisin. Enimmäkseen olen hyvällä tuulella. Jopa euforisia hetkiä. Nukun vähän. En juuri syö. Olen "liian" positiivinen. Olen täynnä virtaa. Ajatukset laukkaavat päässäni ja ideoita sinkoilee niin nopeasti, etten ehdi ajatella niitä. Herään aamuyöllä, päivitän facen, juon kahvit, lähden aamulenkille, koko päivän siivoan (niitä olemattomia pölyjä) sisustan kotia, kiillotan esineitä, pesen mattoja, pesen itseäni, puhun puhelimessa.. Välillä sydän hakkaa lujaa, mutta silti jatkan vain. Olen hetken paikoillani ja jatkan jonkin uuden urakan. Lenkkeilen pari kertaa päivässä. Iltaisin "putoan" nääntymyksen tilaan hetkeksi. Päässä suhisee, sydän takoo, en jaksa puhua, en tänne kirjoittaa. On ollut pakko otta rauhoittavaa pieniä annoksia, että saan rentouduttua, että pystyn nukkumaan. Yhtä aikaa tunnen itseni hyvin pirteäksi, elämänjanoiseksi, kiihtyneeksi, ärtyisäksi ja nääntyneeksi. Tätäkin kirjoittaessa pää on niin tukossa kaikkea virikettä että tuntuu kuin se pullistuisi. Luulen, että tämä on jonkinlaista maanisuutta. Minullahan on tätä keväisin, jonka jälkeen tulee sitten se kevätmasennusjakso jolloin olen noin puolitoista kuukautta hyvin masentunut. Luulen, että tänä keväänä sitä masennusta lievittää kesämökki. Toivottavasti!

Koti kiiltää hienosti auringonpaisteessa kaikesta jynssäämisestä ja järjestys on hyvä. Se hyvä puoli tässä hulluudessa. Paino on myös tippunut vihdoinkin ja alkanut pysymään niissä lukemissa. Nyt on lähtenyt melkein 6kg. Se alkaa näkymään jo, vaikka läski olen vieläkin ja vielä pitkään. Mutta, olen rutinoitunut uuteen terveelliseen ruokavalioon ja lenkkeilyyn päivittäin. Lisäksi tuntuu kivalle kun saa aikaan asioita. Muistan kun vielä viime syksynä pelkkä lyhyt kävely sai minut puuskuttamaan ja hiestä märäksi ja puhkiväsyneeksi. Nyt jaksan kävellä normaalireipasta tahtia miehen mukana kauppaan, kirjastoon ja jopa kantamaan kauppakassia, sekä tekemään muutaman kilometrin pituisia metsäkävelyitä aika jyrkässä maastossa. En aio enää päästää itseäni koskaan lihomaan lähes 90kg koska silloin en jaksa enää liikkua. Nyt se on nähty.

Luulen, että 72kg on paino, jonka yli minun ei pitäisi missään oloissa lihoa. 64kg on minun "normaali" aikuisiän paino, mutta en tiedä saavuttanko sitä enää koskaan. Tätä kirjoittaessa tunnen väsymystä. Kävin aamusta metsälenkillä. Siivosin myös aamulla. En ole syönyt vielä mitään. Vaikka en jaksaisi kirjoittaa pitempään niin pakko kertoa kevennyksenä tästä "maniasta", että se nostaa myös itsetuntoa niin, ettei ihan "pikku" asioista välitä.. Nimittäin olen taas sekoillut mustan pitsietumuspaidan kanssa. Tällä kertaa ruokakaupassa. Olimme eräs päivä lenkkeilleet sinne kauppaan. Sitä ennen kävimme kirjastossa. Kaupassa minun tuli kuuma ja avasin tuulipuvun takin. En muistanut, että alla on se "tissienpaljastelupusero", se onneton, venynyt musta rätti. Kuljin ihan tyytyväisenä ympäri kauppaa ja sitten huomasin, että useampikin vanhempi pappa ja yksi nainen katsoivat selvästi etumustani pitkään. Vilkaisin nopeasti eräästä peilipinnasta itseäni ja näky oli..hieman erikoinen. Peilistä näkyi pulska nainen, ryöhkäytyneen näköisissä ulkokamppeissa, myssy päässä, takki auki reuhottaen, puolet rinnoista täysin selvästi näkyen pitsisen etumuksen läpi! Kiskaisin äkkiä takin kiinni. Olin kuitenkin niin hyvä itsetuntoisessa tilassa, että olin melkein tyytyväinen saamastani huomiosta miehiltä. Että tissit tällaisessakin "säkissä" silti kiinnostaa. Kaikesta huomaa kuinka sekaisin olen. Normaalitilassa olisin hävennyt silmät päästä.

Pakko tauottaa nyt tätä kirjoittamista, kun ajatukset ei pysy kasassa. Mutta, palaan pian jatkamaan, koska minulla on vielä muutakin kerrottavaa mitä olen sekoillut.. Siis palataan kun "levähdän" ensin.

Täällä taas. Nyt hieman tyynemmillä kierroksilla. Nukuin huonosti, kunnon ottanut rauhoittavaa. Lisäksi vatsa särki ja ollut yököttävä olo koko päivän. Ovulaatio ja tästä alkaa pikkuhiljaa taas pms. Ehkä se hieman hillitsee "vauhtia". Toivoisin jo voivani ottaa hieman rauhallisemmin. Kävin aamulla kävelemässä lyhyemmän lenkin, kun miehen selkä oli pahempi eilisen maastopatikoinnin jäljiltä. Imuroin makkarin, mutta muuten en ole nyt siivonnut, kun mitään todellista siivottavaa ei ole ja yritän muutenkin hieman rajoittaa sitä.

Facessa olen taas roikkunut ehkä turhan paljon. Hassua, miten sen suoma huomio alkaa vaivihkaa paikata heikkoa itsetuntoa ja siitä huomiosta tulee riippuvaiseksi, kun tosielämässä ei ole mitään kontakteja minnekään, eikä saa mitään kehuja mistään. Fb tosiaan "ruokkii" ihmisten narsistisia tarpeita ja jotenkin masentavaa, että itsekin tunnun menneen siihen mukaan. Tosin yritän pitää päivitykseni enemmän filosofisina ajatuksina, kauniina maisemakuvina ja positiivisina arjen tapahtumina kuin oman naamani kuvaamisena. En sentään joka päivä tai joka toinen päivä työnnä kuvia itsestäni sinne, kuten eräät. En kehtaisi. Mutta ihmiselle, kuten minä, joka on välillä tuntenut olevansa niin susiruma lihapulla, ettei ole sen vuoksi kehdannut useaan päivään lähteä kotiovesta ulos on tehnyt ihan hyvää se positiivinen huomio ja (vaikkakin osittain "valheelliset") tykkäykset mitä sieltä on saanut.

Olen sisäistänyt sen, etten ole muuttunut kovinkaan paljon rumemmaksi vaan se entinen ( tosin jo vuosilla iäkkäämpi) ulkomuoto on edelleen piilossa läskikerrosten alla ja jo kuusi kiloa pois ja kasvot alkavat näyttää enemmän siltä kuin ennen. En uskalla, enkä edes pysty ajattelemaan miltä näyttäisin siinä normaalipainossani 64kg ja kiinteällä vartalolla. En pysty hahmottamaan, enkä muista miltä näyttäisin. Uskon, että en ole osannut arvioida paljonko 30kg lihominen on ulkonäkööni vaikuttanut. En ole tajunnut, että olen niin lihava, enkä vain ainoastaan "muuttunut" yhtäkkiä rumaksi.

Se on tietysti lohduttavaa, että jotain on tehtävissä, laihtumalla. Tänään, kun kävelin ulkona niin ajattelin, että ruokavalioni on muututtava loppuelämäkseni. En voi enää koskaan mussuttaa mielialojeni vallassa herkkuja. Ei sokeria, ei huonoja hiilareita, ei trans-rasvoja, ei liikaa lisä-aineita. Mutta, en nyt tiedä tuntuuko se kovinkaan kummoiselle ajatukselle. Nyt olen valmis tekemään paljon itseni eteen ja saadakseni oloani paremmaksi ja elämääni kasaan. Haluan itseni sen näköiseksi, ettei minun tarvitse hävetä ja piilotella. Että kehtaisin joku päivä matkustaa äitiäni tapaamaan ym.

Kyllä se lapsuuden ja nuoruuden rankka kiusaaminen on jättänyt todella pahat traumat. Mietin, että miksi minua on haukuttu rumaksi ja tyhmäksi, kun en ole kumpaakaan todellisuudessa ollut? Ei ihme, että minulla on ristiriitaiset ajatukset itsestäni. Kun ensin kuulin koko kasvuikäni kuinka ruma ja oksettava olen, ettei kukaan halua istua edes koulukuvassa viereeni. Sitten kun pääsin kiusaajista eroon sain kuulla olevani todella kaunis ja lahjakas ihminen. Minulla on ollut vaikea hahmottaa kumpi olen. Ruma ja tyhmä vai kaunis ja lahjakas? Mikään määrä kehuja myöhemmällä iällä ei ole noita haavoja paikannut. Ei ne koskaan parane. Aika haalistaa ne arviksi, mutta arvet ovat.

Nyt se inhottava sukulaiseni on muuttanut melko lähelle äitiäni. Asia paljastui sukulaisen facesta. Toivon totisesti etteivät he joudu tapaamaan. Ajatus, että sukulainen urkkii äidiltäni minun kuulumisia on hirveän ahdistava. Haluan, etten ole tuolle henkilölle olemassa ollenkaan.

Amassados, mietin todella mitä kirjoitit. Tuota työnhakua. En minäkään tajua, miten nykyään työnsaaminen on niin vaikeaa. Minullahan siitä ei ole kokemusta, mutta tiedän muiden ihmisten kokemuksia. Tuntuu, että tämä yhteiskunta on todella suuressa murroksessa. Kaikki on tiukempaa, kaikesta joutuu taistelemaan, liian paljon merkitsee
oletko minkä näköinen ja ikäinen. Kun ei edes nuorilla ja kauniilla ole helpompaa tai hyvin kouluttautuneilla. On selvää, että minun kaltainen ikääntyvä, kelkasta pudonnut, lihava mt-potilas on yhteiskunnan pohjasakkaa. Olen tottunut ajatukseen. Mutta minua harmittaa todella niiden puolesta, jotka ovat vielä kuvioissa mukana, yrittävät kaikkensa ja saavat takkiinsa jatkuvasti. Se ei ole oikein, eikä inhimillistä.

Ja mitä kerroit Pojusta. Jotenkin kuulosti tosi ahdistavalle tuo "mieltymys" mistä kirjoitit ja välinpitämättömyys ulkomuodostaan. Samaistun sinun tuntemuksiin ja ymmärrän. Silloin kun minulla ja miehelläni vielä oli aktiivista seksielämää niin se oli hyvää, mutta kauheaa sanoa, että välillä olen jopa helpottunut siitä, että nykyään mieheni kyvyt ovat sen verran heikentyneet, että saan olla "rauhassa". Meidän elämä on mielestäni hyvää ilmankin. Suoraan sanottuna ajatus siitä, että joutuisin nykyään tekemään kaikenmaailman "temppuja" ( vaikkakin normaaliseksiin kuuluvia) on väsyttävä. Minun mies oli myös jonkin verran mieltynyt "takaterassiin", joskaan ei pakkomielteisesti, mutta juuri sitä en ainakaan kaipaa nykyään. Mieheni ulkomuoto ei ole ehkä niin täydessä terässä kuin nuorempana, mutta hän on sitä lajia, jossa on ajatonta karismaa ja peruskomea. Ja hän kuitenkin huolehtii puhtaudestaan, sekä hiuksista ja parranajosta, puhtaista vaatteista ym. Hänellä on se sotilaan "kuri" monissa asioissa vieläkin.

Minä olen miettinyt paljonkin sitä, voisinko vielä joskus muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleni ja sinne missä äitini asuu. Olen tullut tulokseen, että en voi. En koskaan. Ei se onnistu, kun paikka on täynnä huonoja muistoja ja ihmisiä joihin en halua törmätä, enkä kertoa kuulumisiani kellekään. Mutta, äitini on siellä. Hirveän vaikea asia..

Olet mielessäni🙂🌻