Badlybroken, minä en ymmärrä mitä haet takaa. Pakkohoitoa ei Suomessa käsittääkseni ole. Ainakaan jos ei ole itsetuhoinen Ja onko sittenkään, en tiedä kun ei ole kokemusta. Sen sijaan on kokemusta keskivaikeasta masennuksesta, josta minulla on diagnoosi. Olen sen uusiutumisjakson vuoksi edelleen pois työelämästä. Olen ollut jo melkein 2 vuotta. Olin sairastuessani vakituisessa työsuhteessa ja alkuun palasinkin saiaraslomien välissä takaisin työhöni. Olisin ehkä kuntoutunut "terveeksi" jos työnantaja ei olisi katsonut paremmaksi vaihtoehdoksi irtisanoa. Ratkaisu oli varmaan sillä hetkellä aluepäällikön mielestä oikea, mutta tuskin miettivät minkälainen eläkevastuu firmalle jää jos, ja hyvin todennäköisesti ,kun en nyt enää töihin kykene. Onko yhteiskunta käyttänyt kohdallani kaikki keinot? Mitä ne kaikki keinot ovat? Voiko ketään pakottaa terapiaan? Syömään masennuslääkkeitä? Mitä jos siihen terapiaan ei ole varaa, vaikka olisi halua? Mitä jos nyky-yhteiskunnassa ihmiset voisikin ihan vain hyväksyä vikoineen, ilman, että kaikkia yritetään väkisin parantaa. On jokaisen oma valinta haluaako sairauteensa hoitoa ja mitä hoitoa ottaa vastaan. Jos uskontoni kieltää verensiirron, pitäisikö se tehdä väkisin jotta parantuisin, vaikka olen hoidosta kieltäytynyt? Tiedän niitäkin, jotka eivät esim diabetestään hoida, vaikka sitä sairastavat. Tiedän myös syöpähoidoista kieltäytyneitä. Se on oma valinta. Ei ole pakko ottaa hoitoa vastaan.

Tässä Autiotalon Kuunvalon ketjussa epävakailla on oma elämänsä. Se menee tiettyä rataa ja yhteiskunnalla on omat ratansa. Jossain määrin me olemme niistä rattaista tippuneet, mutta ajoittain myös hyppäämme hetkeksi kärrylle ja yritämme olla "normaaleja". Itsensä hyväksymisestä lähtee moni asia. Se, että tiedostaa asioiden olevan jollakin tolalla ja toteaa, että on tehnyt OMAN voitavansa. Se riittää.
Kukaan ulkopuolinen ei voi tehdä asioita puolestani. Teen itse omat valintani.

Badlybroken ihmetteli,miksi esim. masentunut ei hakeudu hoitoon ja pyri kuntouttamaan itseään. Haluan tuoda yhden näkökulman asiaan omasta kokemuksestani. Kylmä tosi asia on, että hoitoon ei aina edes pääse, vaikka haluaisi. Apua ei saa, vaikka hakee. Debressio on esimerkiksi sellainen, että siihen voidaan joskus tarjota vain lääkeapua ja jos syystä tai toisesta siitä kietäytyy, niin se on sitten siinä. Keskusteluapua viimeksi hakiessani alan lääkäri huokaisi vain, että tuskinpa siitä on sinulle apua. Toki saisin lähetteen kalliisiin yksityisterapioihin, joista kelan korvaus on olematon. Minun rahallisessa tilanteessa niihin ei ole varaa, vaikka halua olisikin. Hoitoja varmasti on olemassa, mutta kovin on paikkakuntakohtaista, mitä saa ja saako edes. Säästötoimet ovat varmasti iskeneet tälläkin puolella. Olen pyrkinyt kuntouttamaan itseäni, mutta kuntoutusta ei myönnetä. Kun haen apua somaattisiin sairauksiin, masennusdiagnoosi kyllä keikkuu kumman tiukasti tiedoissani (joskus jopa vedotaan siihen, että oireeni johtuvat siitä), mutta kun pyydän masennukseen apua, niin se seikka mitätöidään.

Usein eri vaivoja potevat tarvitsevat huumoria selviytymiseen. En tiedä, tulkitsenko väärin, jos ajattelen, että lausahdus "tämähän kuuluu epävakauteen", on sellaista. Joskus tarvitaan aika mustaakin huumoria, joka voi "ulkopuolisista" tuntua oudolta.

AK,

🙂🌻🙂🌻 🙂👍

Kiitos Rakkaat Ystävät kun olette kirjoittaneet. Amassados olin ilahtunut, kun näin Sinun kirjoittaneen!☺️❤️☺️ On ollut paljon mielessä, että onko sinulla asiat miten ym. Pelkäsin myös etten ikinä enää kuule Sinusta. Olet minulle tärkeä, mutta en tietenkään vongu toista kirjoittamaan tänne jos ei halua tai jaksa.

Minulla meni jonkin aikaa jopa onnellisesti. Olen pysynyt lähes kokonaan tiukassa ruokavaliossa ja kävellyt joka päivä. Olen alkanut käymään mieheni kanssa kävelemällä kaupassa ja se luontuu jo ihan hyvin. Olen muistanut vedenjuonnin. Muutama kilo pois mutta tuskastuttavan hitaasti. Välillä kyllästyttää. Tänään retkahdin. Viikonlopulla on pieni juhlapäivä ja aamulla ostimme sitä varten parempaa syötävää. Yhden jenkkityylisen kakun myös, siis aika pienen, eikä hintakaan päätä huimannut. Ajattelin, että laitan sen kaappiin ja säästän juhlaan.

Juuri ehdin miettimään, että minulla on nyt vähän liiallisen miellyttävä olo, että pian tapahtuu jotain paskaa. Ikävä kyllä se usein pitää paikkansa. Posti kolahti luukusta. Minulle tuli kirje sairaanhoitopiiristä. Ilmoitus, että aikani psyk.polin asiakkaana on kulunut umpeen ja minut siirretään terveyskeskuksen piiriin. Menin ihan paniikkiin, että mitä se tarkoittaa? Soitin psyk.polille ja itkin ja nyyhkytin ja sanoin, että olen ihan paniikissa, että eikö minulla nyt ole enää siellä omaa lääkäriä, eikä tarvittaessa psyk.sairaanhoitajaa? Sain päätöksen tehneen ylilääkärin numeron. Soitin heti sinne ja olin yhä paniikissa. Kysyin onko minut heitetty nyt kokonaan ulos psyk.polilta? Olen vuodesta 2009 ollut psyk.polin asiakas, ensin toisessa ja nyt tässä kaupungissa. Lääkäri sanoi, että heillä on määräaikaista olla psyk poliklinikan asiakas, yleensä 2 vuotta. Minä en ole tiennyt semmoisesta. On totta, etten ole käynyt psyk sh:n kanssa juttelemassa, koska en tuntenut hyötyväni siitä ja lääkärin kanssa sovin, että käynnit harvennetaan esim. 3krt vuodessa. Ei sekään ole toteutunut, sieltä ei ole tullut mitään aikoja ja olen unohtanut koko asian. Olen käynyt vain psyk.lääkärillä tarvittaessa ja uusimassa reseptit ja hakemukset. Nyt sitten lävähtää tuommoinen paperi. Tunnen oloni masentuneeksi ja turvattomaksi, enkä tiedä mitä on edessä. Onko terveyskeskuksen kanssa homma sujuvaa? Kirjoittavatko enää Temestaa vaikka se on minulla ollut lääkityksessä 2009 vuodesta lähtien. Meneekö lääkitys uusiksi? Onko lääkäri edes pätevä siis tavallinen tk-lääkäri vain? Painaako hänen lausunto mitään ja jatkuuko määräaikainen työkyvyttömyyseläke enää? Tulenki hulluksi ja joudun pönttölään ja sitä kautta taas uudelleen psyk.polille? Huoh.. Olen todella stressaantunut tuosta. Otin jopa 2 temestaa että pystyn edes jotenkin olemaan.

Mitä tulee tuohon aikaisempaan.. Minun papereissa lukee paljon muutakin kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. On ollut pikku lapsesta saakka pahoja käytöshäiriöitä ja niiden vuoksi laukannut jo silloin koulupsykologilla, sekä myöhemmin mielenterveystoimissa, teininä sijoitettu koulukotiin moneksi vuodeksi, pätkä asumista nuorten psykiatrisella osastolla melkein vuoden, eri laitoksia. Ikävuodet 18-30 ei minkään hoidon piirissä. Sitten avioerokriisi ja kasa muuta skeidaa kerralla. Psyk osastolla silloin psykoottistasoisen masennuksen ja mielialahäiriön vuoksi, sekä itsetuhoisuuden ja "yleisen vaarallisuuden" vuoksi pakkohoidossa usean kuukauden. En halua kertoa minkä kaiken vuoksi. Sain ensimmäisen lääkityksen ja minulle tehtiin pitkä mielentilatutkimus, jossa olin joka päivä psykiatrin tutkimuksissa. 2012 olin psyk avohoidossa, käyttäytymisterapiassa ja tavallisella psyk sh keskusteluissa. Niistä ei ollut mitään apua. Sitten sairastuin vakavasti fyysisesti ja siinä upposi pari vuotta. Tuona aikana oli niin paljon muuta sairastumista ja sairaalarallia, että terapia jäi. Sitten muutin paikkakuntaa ja aloin käymään siellä psyk polilla. Kävin tiiviisti psyk sh juttusilla ja myös eri terapiamuotoja kokeiltiin. Niistä ei ollut mitään apua. Kun minulta kysyttiin niin kerroin rehellisesti etten koe hyötyväni niistä. Sitten tilani huononi ja olin osastohoidossa 2013. Psykoottinen masennus. Kaiken takana on ollut koko ajan epäily kaksisuuntaisesta. Kävin taas psyk sh. Lääkäri kirjoitti papereihin, etten ole soveltuva kuntouttavaan toimintaan koska toivun toistuvan vakavan psykoottistasoisen masennuksen pahenemisvaiheesta. Tuolloin myös sovittiin että käyn psyk sh vain harvoin kun en siitä hyödy. Muidenkaan lääkäreiden mielestä en ole ollut sopiva kuntouttavaan toimintaan. Että se siitä! Lapsesta saakka on kaikenlaista yritetty mutta mikään ei ole auttanut. Ja jos tuumaan jonkun asian liittyvän epävakauteen niin kyllä! Se tosiaan kuuluu oireen kuvastoon! En kait minä nyt huvikseen ole epävakaa vaan sairaus se on js yritän itsekin oppis ymmärtämään mikä johtuu mistäkin. Esim syömisongelmia ollut jo kauan ja vasta nyt luin, että se on tyypillistä epävakaassa persoonallisuushäiriössä. Ja siksi sanon noin, että muutkin, ehkä lukijat tajuaisivat miksi käyttäydyn niin tai näin. Ja minulla tämä epävakaus on luokiteltu erittäin vakavatasoiseksi minkä vuoksi en myöskään pysty sitoutumaan oikein mihinkään esim pitkäaikaiseen terapiaan koska ahdistun siitä hirveän paljon, epävakailla on suuria vaikeuksia usein sitoutua hoitoonsa ja siksi siitä on usein huonot tulokset jne. Mutta en jaksa enempää tästä, mielestäni en ole selitysvelvollinen muille palstan käyttäjille. En tiedä luitko Badly kun kirjoitin aiemmin, että olen alkanut harkitsemaan jotain toimintaa jos tulisin vielä joskus kykeneväsi jotain tekemään. Mutta, ei minulle ole koskaan edes tarjottu mitään muuta kuin lääkkeitä, psyk Polin sh:n kanssa juttelua, muutama kerta kognitiivista käytösterapiaa ja jotain minkä nimeä en muista. Ei mitään kovin kunnollista. Lääkäreiden mielestä olen ollut koko ajan liian huonokuntoinen kaikkeen toimintaan.

No se siitä en enää palaa aiheeseen. Niin, tuli sen verran hirveä olo henkisesti koko siitä jutusta, että otin ensin 2 rauhoittavaa ja sitten tunsin pakkomieltä syödä sitä kakkua. Se oli pahaa mutta nyt olen ahminut sen kokonaan ja olo on ällöttävä. Eli siis vaikka minulla on nyt muutama päivä mennyt tosi hyvin niin tuo kirje pudotti aivan pohjalle ja sekosin syömään ja kuulostan varmaan puhelimessa ihan sekolta kun nyyhkytin itkua. Joku paniikkireaktio. En aio jättää asiaa siihen vaan yritän ottaa yhteyttä psyk polille psyk sh ja vaatia ottamaan minua sinne takaisin no tuskinpa onnistuu. Tuntuu kuin olisi heitetty tyhjän päälle kun sieltä ulos.

Että tällaista nyt. Muutoin ennen tätä mieliala on ollut varovaisen optimistinen ja olen saanut ihan hyvin aikaan kotitöitä ja liikuntaa kuten kerroin. Tosiaan meni jo epäuskottavan hyvin ja liian hyvää se taisi olla. Heitän tuon kakun ällötyksen nyt pois ja palaan ruotuun!

Palataan! Älä vain Amassados katoa kokonaan🌻🙂🌻

Toivon Sinulle Hämärä kaikkea hyvää ja kiitos kun kirjoitit. Molemmat Amassados ja Hämärä kirjoititte asiaa! Kiitos tuestanne!

AK, en ole hävinnyt mihinkään. Kirjoitin tuolla jo pari sivua aiemmin, että olen ollut täällä taustalla koko ajan. Ärsyynnyin kun täällä alkoi olla tungosta ja hiljenin. Mutta sitten nämä hoitoonohjauskirjoitukset alkoivat ottaa vielä enemmän päähän ja avasin taas suuni. Arkaakin oltiin käskemässä osastohoitoon, omassa ketjussaan. Ei se nyt ihan niin mene. Etenkään kun ei tiedä mitään taustoja. Me, jotka olemme olemme olleet täällä 2-3 vuotta, tunnemme toistemme tarinat ja sairaudet. Ei ole tarve päteä. Sitä varten on Suomi24 jos sellaista kaipaa. 😞😠 sinne on vapaa pääsy. Eikä sinun AK todella tarvitse selitellä tai oikeuttaa tekemisiäsi tai sanomisiasi mitenkään. Olet rakas juuri tuollaisena. ☺️❤️☺️ :mfl

Olen iloinen AK puolestasi, että olet saanut painoa alas. Minäkin olen laihtunut 4 kiloa. Olin koko tammikuun karkkilakossa enkä edes sallinut kahviin sokeria. Eilen söin ekan kerran yli kuukauteen yhden rivin Maraboun suklaata. Ei maistunut hyvälle. Pettymys. Muistin, että ennen se suorastaan suli suuhun ja sai kaikki makunystyrät haluamaan lisää. Nyt suuhun tuli ällöttävä teollinen ja mitäänsanomaton maku. Yhyy!😭 Aijon jatkaa karkkilakkoa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Rahat on niin tiukilla, että käyn vain kerran viikossa kaupassa ja ostan pepsi maxia. Siitä en luovu. Se on minun viimeinen paheeni, vaikka olen varsin tietoinen aspartaamin haittavaikutuksista. Olen syönyt kaappeja ja pakastinta tyhjiksi sinne kertyneistä ruuista. Ehkä siksi olen myös laihtunut. Päiväateria saattaa olla muutama peruna pilkottuna uuniin kasvisten kera. Ei kermaa, vähän öljyä pintaan ettei pala kiinni leivinpaperiin ja mausteet päälle. Syön vain kolmesti päivässä: aamulla, päivällä ja illalla. Järkevää tai ei, olen laihtunut, ja vaikka sitä ei muut huomaa niin itse huomaan kun housut (ne kireämmät farkut) menee paremmin kiinni. Asiaa on turha kamalasti juhlia, koska painoni on edelleen järkyttävä. Tämä on kuitenkin alku. Ja olen tyytyväinen jokaiseen poistuneeseen kiloon. Olen päättänyt, että niistä on päästävä. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tuli mieleen noista lapsuuden tutkimuksista omani. Minäkin olin käytöshäiriöinen ongelmalapsi. Epätasapainoinen. Ehkä ylivilkas, en muista. Ollessani 1-2 luokalla, keräilin omituisia asioita. Yksi oli tyhjät teepussit, joita säilytin rasiassa tarkassa järjestyksessä. Se oli minun mielikuvitukseni arkistokaappi. Tiedäthän, sellainen kaappi jossa paperit on arkistoitu omiin kansioihinsa. Jokaiseen teepussiin olin kirjoittanut jonkun lapun, jossa oli joku sen hetken mielessä ollut ajatus. Siinä vaiheessa kun lappuihin alkoi ilmestyä tekstejä kuten "R on hullu sekopää", minut vietiin kasvatusneuvolaan, kuten 80-luvun alussa lasten psyk.polia kutsuttiin. R oli siis naapurustossa asuva eronnut yksinhuoltajaäiti, jolla oli kaksi itseni ikäistä lasta, joilla oli eri isät. Tämä asia oli melko iso juttu sen ajan yhteiskunnassa jolloin avoliitotkin oli harvinaisia. Saati se, että joku teki lapsia useamman miehen kanssa eikä ollut perinteisessä parisuhteessa. R oli muutenkin erilainen. Punainen ja lihava, huusi kaikille koko ajan ja ei antanut lastensa leikkiä kenenkään kanssa. Jos joskus uskaltauduimme muiden pihapiirin lasten kanssa mennä hakemaan heitä leikkiin, R ryntäsi ulos suu vaahdossa ja karjui tappavansa meidät kaikki jos vielä tulemme hänen pihalleen. Monesti uhmasimme tätä kieltoa ja ajoimme tahallaan pyörillä pihan poikki vain saadaksemme R:n raivoihin ja nähdäksemme kuinka R juoksi pihalle huutamaan. Samalla säälimme hänen lapsiaan, vaikka nauroimmekin R:n käytökselle. Oliko se normaalia aikuisen käytöstä? Mielestäni ei. Oliko normaalia, että lapsi (minä) projisoi asioita ja kirjoittaa ne ylös sellaisena kuin näkee? Mielestäni kyllä. Kumman meistä olisi kuulunut päästä psykologisiin tutkimuksiin: aikuisen, joka uhkaa tappaa naapuruston lapset vai tappouhatun lapsen, joka asioita itselleen selventääkseen kirjoitti "R on hullu sekopää"? No, ehkä asia ei ollut näin yksiselitteinen, mutta kuvaa jälleen hyvin sen aikakauden tapaa toimia. Ja sitä, että lasta harvoin kuunnellaan ja uskotaan. Lapsen syyksi on helppo vierittää asiat, joita ei pysty itse ratkaista.
Kasvatusneuvola ei tainnut minua parantaa. Siellä käyminen loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Ongelmat olivat kotiväkivallassa ja isäni alkoholismissa. Niitä ei koskaan nostettu esiin. Sen sijaan äidin suurin huoli oli, että ethän kerro koulukuraattorille mitään, koska koulukuraattori oli kummini paras ystävä. Ja kummi taas äidin serkku. Kulissit piti säilyttää. "Ethän kerro!"

AK, toivottavasti psyk.polin asiasi selviää. Terveyskeskuksen asiakkaana en usko sinun saavan oikeaa hoitoa ja/tai apua. En luota siellä oleviin lääkäreihin enkä usko, että asiat ainakaan helpottuvat kun sitä kautta täytyy alkaa selittää uudelleen ja uudelleen kaikki asiansa. Toivottavasti olen väärässä, mutta tämä kuva on itselle jäänyt 15 vuoden takaa kun silloin jouduin tk-palveluita käyttämään. Nyt olen vältellyt sinne menoa kuin ruttoa, vaikka syytä olisi mennä. En vaan luota saavani sieltä apua ja henkinen vointini ei ole siinä tasossa vielä että kestäisin pettymyksiä tai että jaksaisin kinata tai vaatia hoitoa ellen sitä saa. Esim vasen kyynärpääni on ollut koko syksyn tosi kipeä ja en pysty liikuttamaan sitä kaikkiin ääriasentoihin ilman kipua. Kauppakassin kantaminenkin aiheuttaa järjetöntä kipua. Se voi olla ihan vain joku tenniskyynärpää-juttu tai sitten ei. En ole kuitenkaan uskaltanut mennä sen kanssa lääkäriin, koska pelkään etten saa hoitoa. Tai hoito on tyyliin mene kotiin ja ota buranaa... Niinpä sitten kärsin sen kanssa ja olen onnellinen, että olen oikeakätinen.

Tälle päivälle ei ole suuria suunnitelmia. Nukuin kymmeneen, joten olo on aika hyvä. Palaan taas kirjoittamaan. Voimia AK. Olet tärkeä 🌻🙂🌻🙂🎂☺️❤️☺️

Amassados😍 voi että, kuinka kiva, että olet täällä! En tajua miten minulta on mennyt ohi silmien sinun ilmoitus, että olet linjoilla. Olenko ollut niin tuohuksissani sen eilisen asian vuoksi..höh! No, mutta tärkeintä, että olet kuitenkin suhteellisen Ok ja et ole päättänyt lopettaa tänne kirjoittamista. Kyllä minä tietysti tajusin miten asia on, mutta sitä kun on tällainen "säikky" että hiipii mieleen ties mitä ja alkaa päässään käydä läpi mitä on voinut tapahtua jne. Sellaista tyhmää katastrofiajattelua, sieltähän se peräisin lapsuudesta.

Jotenkin aivan ihana ja romanttinen tuo muisto, minkä kerroit teepusseista. Jotenkin runollista. Minä olin aivan yhtä "erikoinen" lapsi ja myös ylivilkas, oirehtiva. Taatusti sisäisesti yksinäinen. Luin valtavat määrät kirjoja. Pakenin ankeaa todellisuutta niihin. Mielikuvitus jylläsi ja kuvittelin olevani milloin mikäkin. En ollut mikään prinsessa, enemmän poikatyttö. Kiipeilin puissa ja leikin sotaa. Nyt kun katson sitä lasta mikä olin niin näen sisimmässään ihan kiltin ja fiksun, mielikuvituksekkaan, ehkä syvällisenkin lapsen, joka ei ole oikeassa ympäristössä, ei saa tukea, kiitosta, eikä rohkaisua mistään. Valtava hellyyden ja rakkauden nälkä, seurannut minua koko elämäni. Aloitin sukupuolielämänkin varhain, enkä ollut kovin nirso, kunhan sain hetken hellyyttä, ja lämpöä, että joku halusi minua. Tiedän, että suuri potentiaali lahjakkuutta on mennyt hukkaan, mutta olen jo asian hyväksynyt, harrastan mitä harrastan ja mitä jaksan.

Tänäänkin kävin miehen kanssa pidemmällä kävelyllä, kaupassa samalla. Ostimme vain vähän, mutta nyt kun autoa ei ole raha riittää paremmin ruokaan. Ei tarvitse olla useita päiviä nälissään. Ja tietysti se, etten syö kassitolkulla herkkuja säästää myös rahaa. Herkuthan ovat kalliita vaikka niin on kyllä lähes kaikki muukin. Vaihdoimme K-kaupan S-ketjuun kun huomasimme siellä olevan monenkin tuotteen halvempaa.

Kävelystä on tullut jo harrastus. Kun alkuun on päässyt ja muutama kilo lähtenyt niin on vähän helpompi kävellä ja sitä oikein kaipaa, että aamukahvin jälkeen ulos. Hyvähän se on ja antaa paremmat puitteet koko päivälle mitä että lojuisi sisällä koko päivän, saati monta päivää. Samalla etsin kauniita maisemia ja kuvaan niitä. Siinä harrastusta. Sattumalta löysin varastosta minulle sopivan miehen tuulipuvun ajoilta kun hän oli laihempi ja se puku on minulle melko sopiva, musta ja neutraalin näköinen, ajaton.

Olen tehnyt kotona ja kellarivarastossa vähän kevätsiivousta. Laittanut talvitavaraa jo säilöön ja ottanut tilalle keväisempää.

Kyllä se niin on, että minun hoito siirtyy terveyskeskukseen. Tämän kaupungin resurssit mielenterveyden hoitoon ovat niin kuralla ja tarpeet suuret, että vain akuutit potilaat ja max 2 vuotta pidetään polin asiakkaana ja sitten siirtyy terkkariin omalääkärin potilaaksi. Kyllä kylmää koko homma. Tiedä sitten kuka edes on terkkarissa minun omalääkäri. Vaihtuvat kuukauden välein ja kaikki ovat ulkomaalaisia. Mutta, en eden jaksa nyt ajatella koko asiaa, sen näkee sitten miten käy.

Tekisi mieli tosiaan muuttaa täältä jonnekin pois, mutta en oikein tiedä minne. No, jotain suunnitelmiahan on, mutta ei mitään selkeää.

Elän niin hetken kerrallaan. Odotan vain, että saisin taas viettää kevään ja kesän, pidemmälle en mieti.

Nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Palaan taas! Olet tärkeä Amassados ja olet ajatuksissani.

Nimimerkki Amassados otti kantaa kommentteihini. Niin, on totta, että uusi olen täällä, pikaisesti hiljattain pari viestiketjua lukaisin, mm. tämän. Ja tämä kosketti, samoin kuin nimimerkin Arka ketju. Tukinet on käsittääkseni julkinen foorumi, eikä ylläpito ole kommentteihini puuttunut. Tarkoitukseni ei ollut loukata, kuten ilmaisinkin. Esitin ajatuksia, jotka eivät välttämättä miellytä.

Ketjun aloittajalle AK:lle... Elämäntarinasi kuulostaa todellla traagiselta. Ei varmastikaan parhaat pelikortit elämään. Mutta se mitä pikaisella lukaisulla jäi mieleen: sinnikäs, menestystä kokenut, samoin rakkautta jne... Vaikeita kokemuksia viime vuosina, mutta kuitenkin selvinnyt! Kirjoittaa todella hienosti, verbaalisesti lahjakas. Koti tiptop kunnossa. Eli toimintakykyä on ja potentiaalia! Siksi ihmettelin, ettei mitään hoitoa. Kun kuitenkin vaikutelma siitä, että tuota potentiaalia on ja oireilu tuottaa tuskaa. Se, että yhteiskunnan resurssit ovat rajalliset, on valitettavaa. Julkisella puolella on hoitoja, myös epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, myös kehäkolmosen ulkopuolella ja varmastikin sen sisällä. Tietty voi olla, että kysyntää paljon. Yksityisiin terapioihin saa yhteiskunnan tukea, tietysti maksettavaakin jää.

Toivon, että AK, vielä nuori ja ilmeisen lahjakas ihminen, saa voimavaroja jonkinlaisen hoidon aloittamiseen. Vakka mitä mahdollisuuksia voisi vielä ola edessä.

Käypä hoito -suosituksesta: "Epävakaa persoonallisuushäiriö on mielenterveyden häiriö, joka heikentää toimintakykyä merkittävästi. Sen oireet voivat vaihdella paljonkin, mutta keskeisiä oireita ovat epävakaa tunne-elämä, vaikeus säädellä omaa käyttäytymistä ja ongelmat vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisten kanssa. Hoitona on ensisijaisesti psykoterapia ja tarvittaessa psyykenlääkkeet."

Kaikkea hyvää!

Tuntuu, että osaltani aiheutin "ruuhkaa", olen pahoillani siitä, jos se tuotti sinulle vaikeuksia pitää yhteyttä ystävääsi, Ambassados: ei ollut tarkoitus 🙂 tarkoitukseni on pelkästään hyvä, enkä ikinä uskaltaisi neuvoa ketään (enkä sietäisi neuvoja)... ehkä kritiikkisi ei kohdistunutkaan minuun...?

Olen vain niin kiitollinen siitä, että en ole ainoa ihminen maailmassa, joka kamppailee ja taistelee ja tuntee ettei kukaan ymmärrä tai ettei ole ns. omassa porukassaan menestynyt tai että ei vieläkään oikein tiedä mitä on tai mihin kuuluu (ehkä mua ei huolitakaan mihinkään isompaan) tai onko muuten vaan IHAN hukassa...

Muutenkaan mua ei oikein huolita mihinkään mukaan, yhdet ajattelee et mul menee liian hyvin, toiset et mul menee liian huonosti ja kolmannet et eihän sul mitään hätää oo....aika huvittavaa oikeestaan!

Nojaah, täytyy sit kai vaan ruveta samanlaiseks kuin mielensämenettänyt muumimamma, joka piirsi puutarhan kukat majakan rapattuihin sisäseiniin. Ei asiat ole sitä miltä ne näyttää, vaan sitä miltä ne tuntuu 😀

Jaksamisia kaikille
☺️❤️

Tänään on ollut hirveä päivä. Minulla pyörii se polilta terkkariin "hoitoon" siirtyminen päässä koko ajan, lähes pakkoajatuksena ja kaikkea mitä siitä voi seurata. Aamupäivällä tuntui, että saan jopa paniikkikohtauksen kun asia vain kiersi päässäni. Se Terkkari on muutenkin paikka, jota pelkään ja inhoan. Siellä pyörii kaikki huumehörhöt ja maahanmuuttajat ja juopot ja siellä on usein tappeluita. Lääkärit vaihtuvat kuukauden välein ja suurin osa on ulkomaalaisia, joiden kanssa on vaikea kommunikoida. Viimeisin omalääkärini oli iäkäs, venäläinen nainen, joka ei kuunnellut ollenkaan, oli ylimielinen ja "huusi" määräävällä äänellä ohjeitaan. Huoh.. Jos hänen kanssaan pitäisi alkaa näitä psyykenasioita selvittämään niin sanon siitä ei tule mitään. Toivon, että siellä olisi edes joku terveyskeskus psykologi ja psyk. sairaanhoitaja ym. Sen paniikin jälkeen itkin monta tuntia sillä lailla, etten muista milloin olisin. Salaa mieheltä itkin makkarissa ja itkua vain tuli ja tuli. Jotenkin otin tuon nyt niin suurena asiana, että minut lempattiin polilta terkkariin asiakkaaksi. Itkin, koska tunsin että olen mt-potilaanakin huono ja toisarvoinen. Muutenkin reagoin aina hyvin voimakkaasti äkillisiin tapahtumiin jotka muuttavat jotain minuun liittyvää, totuttua.

Itkin niin lujaa, että otin rauhoittavan saadakseni sen itkun katki. Tuo polin asia oli suurin syy miksi itkin. Mutta on myös pari muuta. Facessa olen yllättäin ajautunut muutamankin ihmisen tulihenkilöksi ja nyt olen aivan poikki kun he vaativat jatkuvaa huomiotani. Tiedän, että olen siinä tyhmä, että minun on äärimmäisen vaikea asettaa rajoja jos on mukava ihminen jolla menee huonosti ja hän osoittaa kiitollisuuttaan avustani ja tahtoo sitä aina lisää niin en osaa sanoa, etten jaksa auttaa. Nyt sitten eräs heistä kun en ole jaksanut koko ajan pitää yhteyttä häneen oli jättänyt todella inhottavan viestin minulle ja estänyt minut samalla. Olin järkyttynyt. En olisi uskonut että kaiken jälkeen mitä olen ollut tukena hän voi käyttäytyä niin raadollisesti. On eräs toinenkin tosin ystävällinen mutta vaatii jatkuvaa huomiota ja olen aivan loppu. Olen yrittänyt heidän kanssaan, auttaa mutta he ovat pohjaton kaivo. Ahdistaa jo avata face kun heti alkaa pommitus viestiboxiin. Yritän sanoa, että nyt on kiire enkä ehdi kirjoitella ym. mutta ei mene jakeluun. Sitten kun vain en kommentoi mitään niin alkaa mielenosoitus ja tunnen itseni ihan paskaksi.

Itkin sitä, että vaikka olen viime aikoina yrittänyt kaikkeni ollakseni "parempi ja normaalimpi ja vähemmän poikkeava ihminen" niin tuntuu että teen kaiken päin honkia enkä osaa, tajua tehdä mitään oikein tai kuten ihmiset yleensä. Mietin onko minulla jokin vammaisuus päässä vielä etten ymmärrä tai kykene. Olen yrittänyt pitää kodin moitteettomassa kunnossa, itseni siistinä, olla hyvä puoliso, harrastaa liikuntaa, pitää tiukkaa ruokavaliota, laihtua, hoitaa asioitani, pitää yhteyttä omaisiin, auttaa ongelmissa olevia, ymmärtää miehen tyttären ongelmia, tukea miestäni, ja tuntuu että joka taholta saan kuraa niskaan, arvostelua ja suoranaista vttuilua. Tuntuu kuin koko yhteiskunta olisi täynnä vihaa ja joka paikassa kiihkoillaan poliittisesti ja ihmiset ovat aggressiivisessa vireessä ja äkäisiä ja purkavat sitä somessa aivan holtittomasti.

Olen kyllästynyt ja väsynyt ja rikki kaikesta kyräilystä, piilovidduilusta, ilkeydestä ja arvostelusta. Olen huomannut että muutama ihminen ei tykkää että teen faceen aina melko positiivisia päivityksiä jos koen oloni juuri silloin hyväksi. En harrasta mitään hehkutusta tai leuhkimista vaan mielestäni olen neutraalin positiivinen. Suurin osa kavereista on oikein kivoja mutta muutama joita selvästi alkanut jurppimaan ja vihjailevat että eläisin jotain tosi helppoa ja loisteliasta elämää!!!! WTF sanon minä. Joo, mua kannattaa kadehtia, mullahan on niin helppo luxuselämä, ne eivät tiedä mun elämän totuuksista mitään, ei sairauksista, työtilanteesta eli että olen kuntsarilla ja että olen täysin p.a ihminen joka ei omista mitään. Rakastava puoliso ja liian kallis mutta fiksu ja mukava asunto "hyvältä" alueelta ( jossa silti lähin Terkkari tuo slummialueella oleva. Olen huomannut että onneaan edes niistä pienistä asioista ei pitäisi tuoda julki. Minä en valita asioitani julkisesti tai voivottele päivästä toiseen ja sitten minulla on asiat liian hyvin! FB on mun henkireikä mihin menen päivittämään hyviä asioita ja julkaisemaan kauniita kuvia koska haluan jakaa hyvää oloa muillekin mutta se otetaan jonain brassailuna.

Pms-oireetkin ovat tuloillaan, vaikuttaa asiaan. Vielä tuosta hoidosta niin olen tosiaan lapsesta saakka ravannut eri hoitavilla tahoilla, joista ei ole ollut apua. Tunnen suurta vaikeutta ja ahdistusta sitoutua terapiasuhteeseen jonka tiedän ettei auta mua. Lapsena oli koulupsykologi ja mt-toimisto, siellä ei ymmärretty koko meidän perhettä. Teininä huostaanotto ja kolmen vuoden laitoskierre. Siellä oli terapiaa väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö sekä henkinen polkeminen. Aikuisena on tarjottu mielialalääkkeitä ja rajallista määrää keskustelua psyk sh:n kanssa. Ei apua. Kysynyt itse psykoterapiaa. Ei ole kuulema mua varten, koska minulla on vaikea asteinen persoonallisuushäiriö se on kuulema psykoterapia huonosti toimiva siihen. Olen kysynyt useammalta, kaikki ovat tyrmänneet, en ole soveltuva, olen liian huonosti voiva. Mitään ei ole tarjottu. Kirjoitettu papereihin että en sovellu siihen ja tähän esim kuntoutukseen kun taustalla psykoositasoinen mielialahäiriö.

En jaksa nyt kirjoittaa enempää. Pahoittelen että on sekavaa kun kirjoitan puhelimella nopeasti ja ottanut rauhoittavaa. Kirjoitin aiemmin päivällä hyvin pitkän ja seikkaperäisen tekstin joka sitten pimahti jonnekin..

Palataan! Ja minä en ole kellekään vihainen, ajattelen teistä kaikista vaan hyvää ja ymmärrän että halutaan antaa neuvoja ja auttaa. Laamaton minä en ainakaan sinua hylji ja tuntui pahalta ettei sinua huolittaisi mihinkään. Amassados on minun paras Ystävä täällä ja läheisin ja "vanhin" ystäväni täällä. Toivon, että kaikki menee jouhevasti ja toisiamme kunnioittaen.

Mun elämä muuttuu tästä päivästä alkaen. Mulla oli eilen se huono päivä kun itkin ja sain paniikkikohtauksen. Se oli ennakkoahdistus tästä päivästä. Ihmettelinkin eilen, että miksi itken niin vuolaasti "ilman syytä". Tänään oli sitten parempi olo ja tarmokkaasti siivosin, jynssäsin keittiön valkeita kaapinovia, pesin keittiön, vessan, vaihdoin petivaatteet, imuroin pyyhin pölyt kaikkialta. Samalla kun siivosin niin mulla pyöri meidän vuokranantaja mielessä koko ajan vaikka en tiennyt miksi? Päivällä tein ruokaa ja samalla piippaa viesti puhelimeen. Meinas henki salpautus kun luin. Vuokranantajalla tullut avioero ja hän haluaa muuttaa takaisin tähän asuntoonsa asumaan. Meillä 3kk aikaa etsiä uusi koti. Luottotiedottomina meidän on erittäin haasteellista saada asuntoa ainakaan pääkaupunkiseudulta. Tämäkin asunto oli ihan tsägällä ja vielä näin hyvä ja rauhallinen alue. Tuijotin vain sitä puhelinta järkyttyneenä ja tuntui että pyörryn tai saan sydärin. Sitten luomisen miehelle ja aloin parkumaan. Kiroilin ja raivosin muutaman minuutin. Ajattelin ei voi olla totta, että just nyt kun piti olla rauhallinen ja seesteinen kesä niin tsadaa koti menee alta! Eikä edes mitään tietoa mistä uusi koti ja muutto, se vitunmoinen härdelli. Olen viimevuosina muuttanut noin puolentoista vuoden välein, myös paikkakuntaa. Menin melko shokkiin, en pystynyt syömäänkään vaikka olin tehnyt maittavan annoksen. Piti pistää ruoka jääkaappiin ja mennä makkariin ottamaan rauhoittavaa kun tuntui, että ahdisti niin ettei ajatus kiertänyt ja olin ihan hikinen. Laadimme heti nettiin vuokrausilmoituksen, toivottavasti tärppää. Kun mulla on etten mielelläni vaihtaisi muualle terveydenhoitopiiriin, haluaisin pitää tutun ja turvallisen. Aikani itkin ja raivosin ja olin myös ihan lamaantunut. Kaikenlaiset kauhukuvat pyöri mielessä, että me ei saada mistään asuntoa, että joudutaan kadulle ym. Meillähän oli sama asuntoralli 2014 viimeksi. Silloin saatiin tämä hyvällä tuurilla. Nyt on sitten ihan auki mitä tapahtuu. Toukokuun jälkeen emme enää asu täällä. Hassua kun ei tiedä että missä. Mietin jo että jos muuttaisimme mökkipaikkakunnalle ainakin siihen saakka kun jotain muuta löytyy. Alustava suunnitelma joten en tiedä. Ahdisti ja otin 2 temestaa nyt ei ahdista mutta tympii tässä tilanteessa kun huomenna on eräs palaveri klo: 11 mihin menen kävelemällä. Että sekin just huomen aamulla, tiedä saako yöllä nukuttua. Nyt tuntuu että tämä kevät menee ihan omia latujaan välittämättä yhtään minun suunnitelmista. Ensin oli ne muuttuneet lääkärinajat ihan ensimmäiseksi. Sitten se siirto polilta terkkariin ja nyt tämä että joudutaan muuttamaan. Enkö minä tässä taannoin jo ihmetellyt kun menee niin hyvin. Että ihan liian hyvin. Elämä on opettanut että jos tuntuu että kaikki on liiankin hyvin niin edessä on järkyttävät paskamyrskyt. Eli mulla on tässä taas elämä mennyt Heikun keikun ihan yhdessä päivässä, alkaa hitonmoinen vääntäminen asioiden kanssa asunnon etsiminen, pakkaaminen, mulla ne psyk asiat terkkarissa, muuttaminen jonnekin yms. Sitten on vielä mökkiremontti kesällä. Johan mun elämä alkoikin vaikuttamaan ihan liian seesteiselle mutta nyt se on taas tuttuun tapaan ihan sekaisin, jeee!!! Suoraan sanottuna olen tosi raivona ja ahdistunut mutta turta lääkkeistä. Olen ihan poikki ja alan nukkumaan. Kerron sitten tänne kun asiat edistyvät. Kaikkea hyvää teille kaikille!🌻🙂🌻

Nukuttu yö takana. Varmaan lääke antoi minulle unta.. Ei ole enää niin paniikinomainen tunne päällä tai ahdista niin kovin, tiedä sitten miten muuttuu. Olen nyt aamulla pystynyt ihan selkeästi hommailemaan, vaikka tunnen että elimistössä stressihormonit jyllää ja olo on ehkä liiankin ylivirittynyt, saattaa olla vielä shokkiakin. Tietysti on huoli tulevaisuudesta, mutta yritän ajatella positiivisesti, että tällä asialla on joku tarkoitus, että yhteiselo tämän asunnon kanssa loppuu nyt. No, suoraan sanottuna en ole kokenut tätä koskaan kovin viihtyisäksi vaan hieman liian steriiliksi ja moderniksi. Ja liian kallishan tämä on, yli 900e/kk 45 neliötä. Mies sanoi, että nyt muutetaan sitten halvempaan asuntoon kun kerran muutettava on ja olen samaa mieltä. Jää kuukaudessa monta sataa enemmän kouraan, voi pitää autoa, eikä tarvi olla nälissään. Siis jossain muualla. Vaikka siellä mökkipaikkakunnalla.

Tänään on se "palaveri" sovittu kello 11 ja kävelemme sinne. Se on tuttavan luona ja koskee kesämökin asioita, remonttisuunnitelmia ym. Samalla varmaan käynti kaupassa. Ulkona on hirveän liukas keli ja pelkään, että kaadun. En jaksanut eilen pestä hiuksia ja nyt ne on likaiset, taidan pitää lakin päässä siellä kylässä.

Palaan myöhemmin🙂🌻

AK, en nyt ennätä kirjoittaa pitkästi. Tulin kuitenkin miettineeksi, että uskon asioiden aina tapahtuvan jonkinlaisen tarkoituksen mukaan. Kun sinut siirrettiin terkkarin asiakkaaksi, olit kauhuissasi, koska asuinpaikka määrää sen terveyskeskuksen jonne on pakko mennä. Nyt kun asuntonne irtisanottiin, sinulla on mahdollisuus valita asuinpaikka toisin. Aina on mahdollisuus, vaikka kuinka tuntuisi hankalalta. Itse olen huomannut, että ne asiat joiden ei ole tarkoitus olla elämässäni, tuntuvat jatkuvasti ikäviltä ja negatiivisilta. Olipa kyseessä ihmiset, työ tai vaikka se tyhmä yhdistystoiminta, jossa olen ollut mukana. Tai vaikka ex-mieheni. Siedin 2 vuotta pettämistä, henkistä nujertamista, hulluksi haukkumista, jatkuvaa arvostelua. En pystynyt lähtemään. Pelkäsin kohdata epäonnistumistani. Sitten isäni kuoli ja sen jälkeen ex-mieheni näytti todellisen puolen itsestään. Sen äkkipikaisen, väkivaltaan taipuvan valehtelijan, joka oikeutti käytöksensä ja pettämisen sillä, että hänellä oli oikeus olla iloisempien ihmisten seurassa, koska minä olin niin allapäin koko ajan ja hän ei jaksa sellaista katsella. Tämä oli siis hänen oma lausumansa. Vaikka eron jälkeen luulin kuolevani tuskasta, pääsin kuitenkin jaloilleni. Asiat järjestyivät enkä jäänyt kodittomaksi, ja niin ne järjestyvät sinullakin AK. Tunnen sen luissani. 😍

Omalla kohdallani asioiden järjestyminen on ollut taas hieman takkuista, mutta yritän sopeutua. Olen hakenut töitä vähän joka puolelle, sellaisiinkin tehtäviin joihin olen liian pätevä. Toistaiseksi en ole päässyt edes haastatteluun. ET-lehdessä oli juttu työllistymisestä. Siinä mainittiin, että jo yli 40-vuotiailla alkaa olla vaikeuksia päästä takaisin työelämään jouduttuaan irtisanotuksi. Uskon. Etenkin jos takana on mitätön koulutustausta, vaikka olisi sitäkin pitempi yhtäjaksoinen työura. Olen myös tutkinut eri opintovaihtoehtoja, mutta opiskelemaan pääseminen saattaa olla yhtä vaikeaa kuin töiden löytyminen. Yliopistoon en ainakaan pääse enää sisään ilman yo-tutkintoni täydentämistä lisäkirjoituksilla. Sekin homma on muuttunut 15vuodessa. Mitä tahansa en työksenikään tee, sillä työn on oltava kannattavaa ja haluan tulla sillä toimeen kuten ennenkin. Jos kokopäivätyön palkka on niin huono, että ansiosidonnaiseni on samaa luokkaa, ei kannata. Mieluummin käytän sen ajan muuhun kuten itseeni.

Viime viikko meni pms:n kourissa. Paino nousi yhden aterian jälkeen 1,5 kiloa, vaikka puolet ruuasta oli pelkkää salaattia! Vihaan näitä hormooneja, jotka turvottaa kehon ja saa noi rinnat painamaan tonnin kappale!!! Jokainen aamu on yhtä tuskaa nousta ylös kun kaksi viiden kilon ämpäriä heiluu tuossa etupuolella kivikovana. 😯🗯️ Nyt tuntuu onneksi jo normaalimmalta ja painokin laski sata grammaa alle viime viikon alimman lukeman. Se ei tietysti ole yhtään mitään, mutta yritän iloita pienistäkin onnistumisista jotka vievät kohti kevyempää minää.

Nyt on pakko mennä. Palataan! Halauksia AK, 🌻🙂🌻

Kävin päivällä kaupassa. Olin meikannut normaalisti ja nostanut hiukset ylös. Huomasin sivusilmällä, että joku vilkuilee minua. Yleensä en huomioi tuijottajia, koska olen niin tottunut siihen hoikkana ollessani että aina joku tuijotti. Nyt kohotin kuitenkin katseeni, sillä ajattelin josko tuijottaja olisi joku tuttu, lähikaupassa kun olin. Ei ollut. Minua katseli ihan tuikituntematon 5-kymppinen ukkeli. Näytti kiinnostuneelta. Hymyilikin vielä. 😯🗯️😯🗯️ Eipä ole vastaavaa tapahtunut pariin vuoteen! En ole laihtunut vasta kuin 4 kiloa, mutta kasvot ja hiukset näyttävät paremmilta. Kasvot etenkin. Ei ole enää niin turvoksissa kuin pullataikina. Mutta olipa häkellyttävää tulla nähdyksi. Olen ollut jo niin tottunut tähän läskien tuomaan näkymättömyyteen että kaikenlainen muutos on suorastaan uutta ja ihmeellistä. Poju väittää huomaavansa laihtumiseni, mutta hän nyt sanoo mitä vaan miellyttääkseen minua. Sitä paitsi hän ei ole nähnyt minua alasti yli 3 kuukauteen. Olen pitänyt vaatteet tiukasti päälläni ja kieltäytynyt kaikista lähentely-yrityksistä. Olen ottanut tarkoituksella etäisyyttä.

Kerrothan AK miten teidän mökkipalaveri meni. Mainitsit, että remontti olisi tulossa. Onko teidän tarkoitus tehdä se? Onko laajakin urakka? Minä olen myös katsellut halvempia asuntoja, mutta tosiasia on ettei niitä ole ellen halua muuttaa kerrostaloon. Ja siltikään en välttämättä saa kuin kaksion samalla rahalla jolla nyt maksan rivarikolmiota.

Amassados🙂🌻☺️❤️ Kiva, kun olet kirjoittanut! Tuo viiden kilon kivikovat ämpärit, kyllä sai mut virnistelemään. Vaikka mikään muu ei nauratakaan.. Minulla on nyt pms päällä ja se lisää tietysti tunnetta, että kaikki kaatuu niskaan. Jo ilman näitä extra härdellejä, mitä tässä näyttää ilmaantuvan nyt jatkuvasti niin ilman niitäkin tunnen aina muutama päivä ennen kuukautisia, että olen maailman rumin, että parisuhteeni on täysin epäonnistunut, että äitini ei ymmärrä minua, että Suomessa on aina huono ilma, että FB on ihan syvältä ja kaikki kaverit siellä tyhmiä jne. Tämä toistuu joka kierto aina samaan aikaan. Lisäksi en siedä silloin pienintäkään arvostelua, saan itkukohtauksia naurettavista syistä, olen ärtyisä ja omissa maailmoissani, en jaksa olla yhtään diplomaattinen vaan "paukutan" asiat suoraan kuin konekivääristä. Ja turpoan kuin pullataikina, rinnat arat ja vatsallaan nukkuminen todella epämiellyttävää (tosin on normaalistikin kun rinnat litistyvät sänkyä vasten) painavat, kovat, pingottuneet säkit, jotka on nytkin tiellä kun kirjotan tätä. Ottaisin erittäin mielelläni hoikan kropan ja näppärät, pienemmät rinnat siihen. Mutta, näillä mennään. Ja tosiaan pms-aikana en käy puntarilla, koska jokainen mitätön ateria nostaa painoa käsittämättömällä tavalla. Muutenkin olen taas ollut hieman epätoivoinen painoni suhteen. Olen pysynyt erossa herkuista, mikä on mielestäni hyvä saavutus, näinkin pitkään. Olen syönyt erittäin terveellisiä, keveitä aterioita ja juonut vettä paljon ja liikkunut ihan kivasti. Silti paino tippuu vain sen muutaman (max.5kg) ja lähtee heti pms-aikaan hilautumaan ylöspäin vaikka en söisi yhtään mitään. Tuota viittä kiloa sahaan ylös ja alas, mutta siihen se sitten jääkin. Olen asian kanssa aika voimaton. No, periksi en anna. Herkkuja en ala mättämään epätoivooni. Se on loputon suo jos kyllä sama ilman niitäkin. Teen parhaani ja jos se ei auta niin ei voi mitään. Sitten olen läski. Mutta kyllä se ajoittain tympii. Turha tietysti muistella, mutta vielä muutama vuosi sitten mättäsin herkkuja joka päivä, en pahemmin liikkunut ja pysyin normaalipainossa ja laihduin heti kun jätin herkut pois. Valvoin yöllä vielä kahden aikaan kun en saanut unta vaan piehtaroin stressaantuneena pitkin sänkyä. Niin mietin, että missä vaiheessa asiat muuttui tuon painon suhteen? Ja vaikka tämä onkin jankutusta niin sen pärkeleen Mirtan jälkeen kaikki alkoi. Tuskinpa se lääke kokonaan on syypää, mutta uskon, että se muutti elimistössä jotain mikä ei ole palautunut. Tosin olen saanut niin hirveät määrät muitakin kovia lääkkeitä, mutta niidenkin aikana paino pysyi kurissa. Ehkä Mirta sekoitti sokeriaineenvaihdunnan, kilpirauhasen tai jotkut hormoonit. Ehkä mulla on kaikki hormoonit epätasapainossa..en tiedä. Aineenvaihdunta ei pelaa ainakaan. Jos juon paljon nesteitä niin silti käyn tosi vähän vessassa. Menee aikaa ennenkuin ne tulee läpi. Ennen olin oikea "kusiruikku" ja menin lähes samantien vessaan kun olin juonut. Myös ulostan vain joka toinen tai jopa kolmas päivä riippumatta siitä mitä syön. En jaksa luetella, mutta mulla on kaikki kilpirauhas vajaatoiminnan oireet, on ollut jo vuosia. Suvussa melkein jokaisella häikkää joko liika tai vajaa. Silti arvot keikkuu normaalin rajoilla tosin selvästi alakantissa. En ole jaksanut mennä nyt mittauttamaan niitä. En halua tehdä yhtään verokoetta tai lääkärin reissua jos ei ole pakko. Niistä on tullut pelottavin asia maailmassa sen jälkeen kun sairastuin. Pitäisi mennä gynelle, optikolle, hammaslääkäriin. Mihinkään en saa mentyä. Tunnen vierautuneeni koko ulkomaailmasta. No tämä tunne korostuu nyt pms. Viikko sitten kävin vielä sujuvasti kävellen miehen kanssa kaupassa useampana päivänä, enkä kokenut ongelmaksi, että minulla on rumat vaatteet ja olen lihava. Että näin ne hormoonit heittelee mieltäkin. Nyt muutaman päivän ollut todella masentava ilma, harmaata ja vettä sataa kuin saavista. Ihan kuin syksyllä. Tällä hetkellä olen niin tympääntynyt yllättävästä asunnon irtisanomisesta, etten edes jaksa ajatella koko muuttamista. Tunnen ärtymystä siitä, että aina joudun tähän tilanteeseen.. Vuosi max kaksi ja muutto. Sitä se on ollut viimeiset 20 vuotta. Olen muuttanut kymmeniä kertoja elämäni aikana. Ei ihme, että olen juureton. Tunnen jopa vihaa siitä, etten koskaan saa elämääni pysyvää kotia, vuokraluukut vain vaihtuvat, paikkakunnat vaihtuvat. Ja se, että tieto muutosta tulee aina yllätyksenä ja pakkoasiana, yleensä siksi, että vuokranantaja muuttaa itse asuntoonsa asumaan tai joutuu myymään sen. Vuokria emme jätä koskaan maksamatta eli vika ei ole meissä. Sitten kun luottotiedot on kuralla ja emme ole töissä on lähes mahdotonta ja järkyttävä urakka löytää vuokranantaja, joka uskaltaa vuokrata meille asunnon. Eihän siinä muuten olisi niin ongelmaa. Ennen aikoina oli erilaista. Asunnon sai aina suht helposti vaikka olikin luottotiedot punaisella. Ei nykyään, eikä varsinkaan pääkaupunkiseudulla. Tunnelma on ollut kaikinpuolin stressaantunut ja kireä sen jälkeen kun irtisanominen tuli. Olemme väsyneen, voimattoman, hiljaisen raivon vallassa. Vuokranantajasta ei kuulu yhtään mitään. Olen tavoitellut. Irtisanominen textarilla ei ole edes lainvoimainen ja aika on 6kk, eikä 3kk kuten hän esitti. Nyt ei vastaa mihinkään yhteydenottoihin. No, kaitpa tämä paska taas joku päivä tästä selviää. En jaksa ajatella selkeästi. Pms ja väsymys nukkumattomuudesta painaa. Mieli on huono. Ilma on harmaa. Just nyt tuntuu, että ei jaksa olla yhtään positiivinen. Tekisi mieli ottaa rauhoittava pilleri ja mussuttaa levy suklaata ja maata sängyn pohjalla. Se olisikin "oikea" lääke tähän, mutta suklaata ei nyt ole ja rauhoittavaakaan en nyt ota. Yritän minimoida sen.Saattaa olla ettei minulle enää kirjoiteta niitä terkkarista, joten täytyy alkaa totutella elämään ilman niitä. Onneksi pystyn olemaan ilmankin. Vaikka se ei aina ole helppoa. Tämä kevät piti olla ihanaa, onnellista aikaa ilman mitään ylimääräisiä ongelmia. Olen ennenkin kokenut, että silloin kun tuntuu että asiat ovat ihmeen hyvin ja olotila on omituisen onnellinen niin pitäisi jo varoituskellot soida. Sitä seuraa aina ongelmien tulva. Näin siis minun elämässä. Kuulostaa negatiiviselle mutta ei se ole sitä vaan tosiasia. En tiedä miksi se menee niin. Huh, nyt en jaksa enää kirjoittaa. Palaan kun olen paremmalla draivilla. Amassados, tiedän tuon tunteen kun joku katsoo "sillä silmällä". Se on ihanaa ja tuntee olevansa taas elossa. Ja vaikka se katsoja olisi satavuotias papparainen niin se nostaa itsetuntoa mahtavasti! Ennenhän se oli minullekin arkea. Jopa kaupassa vieraat ihmiset kehuivat, että kylläpä olet kaunis tai että kyllä sinulla on kauniit silmät tai pitkät ripset tai mitä milloinkin. Silloin sitä piti itsestäänselvänä, eikä olisi voinut uskoa, että tulee päivä jolloin kukaan ei enää katso. Tai no jos saisi jollain ihme konstilla itsensä kuosiin niin ehkä vielä katsoisi, ainakin ne vanhemmat miehet. Mutta, se ulkonäkökään ei silloin ole niin ongelmallinen asia jos elämä muuten on hyvin. Silloin sen ikääntymisen ja läskitkin kestää paremmin ja jaksaa olla iloisempi. Sekin, että on aina kotona, eikä kuule toisten kommentteja itsestään hämärtää tilannetta, kun vain itse arvostelee itseään kotona päivästä toiseen. Minulla ei ole mitään mistä saisin "vastakaikua". Mies ei koskaan sano ulkonäöstä mitään. Ei hyvää eikä pahaa. Joskus kun harvoin meikkaan kommentoi positiivisesti. Syitä on varmaan se, että mies on sitä ikäluokkaa, joka on opetettu ettei pidä kehua liikaa yhtään mitään. Ei mies kehu koskaan edes omia tyttäriään vaikka he ovat todella kauniita. Mies ei osaa kehua. Ei häntäkään ole varmaan koskaan kehuttu. Se asia raivostuttaa minua mutta sille ei voi mitään. En ala kehuja kerjäämään, tosin en kehu silloin itsekään. Facen profiilikuvalla meikattuna ja tarkkaan aseteltuna saan sen 200 tykkäystä (huom! Vain naamakuva, en koskaan kuvaa läskiä vartaloani, ja naamani on kapean mallinen ja oikeasta kulmasta kuvattuna näytän normaalipainoiselle) mutta face nyt on yhtä suurta sirkusta. Siellähän kuka tahansa mökin muija on "Ihana Kaunotar". Ja kaikki ukot ovat "komistuksia". Että silleen. Nyt lopetan tämän kirjoittamisen. Tulin ehkä vähän paremmalle tuulelle kun purkauduin tänne. Tämä puhelin tekee kamalasti kirjoitusvirheitä kun muuttelee sanoja vaikka miksi.

Kirjoittelen tänne lisää kun päivä on pidemmällä. Tiedostan, että pms johtuvaa, mutta melkein huvittavaa, että mieliala vaihtunut tänään jo monta kertaa. Ei nyt kovin jyrkästi, mutta kuitenkin. Esimerkki: Sen jälkeen kun kirjoitin viimeisen tekstini niin välittömästi sen jälkeen tuli huono omatunto, että moitin mieheni tapaa olla kehumatta ääneen asioita. Esim nyt ulkonäköä.. Mieleeni tulvi monta muistoa vuosien varrelta. Sekin kun minulta lähti sairauden vuoksi hiukset kokonaan. Ja olin hyvin sairas ja myöskin sairaan näköinen. Itkin, kuinka ruman näköiseksi olin mennyt. Mies halasi minua ja sanoi, että olen silti ihan se sama ihminen, jota hän rakastaa olin sitten minkä näköinen tahansa. On paljon miehiä, jotka hylkäävät puolisonsa ihan jo ylipainon vuoksi saati sitten hiuksettomuuden. Myöskään ylipainosta mies ei ole koskaan näiden vuosien aikana sanonut yhtään negatiivista, ei mitään. Kun olen itse joskus puolileikillään sanonut, että painan varmaan joku päivä 100kg ja sitten hän ei enää kehtaa liikkua kanssani missään niin hän on sanonut, että hänelle ei merkitse paljonko painan vaan se, että olen ihminen, ketä hän rakastaa. Minulle tuli tippa linssiin kun mietin noita asioita. Ehkä mieheni ei ole mikään lepertelijä ja on oppinut, että "tosi mies ei hempeile", eikä hän lepertele, mutta kyllä hän joka ilta halaa minua nukkumaan mentäessä ja sanoo, että "hyvää yötä kulta, nuku hyvin, rakastan sinua", aamulla tuo kahvin minulle sänkyyn kun herään, kaupasta tuo ruusuja aina silloin tällöin ihan ilman mitään merkkipäivää, joka päivä valmistaa ruoan itse tuoreista raaka-aineista, auttaa kotitöissä, hoitaa raha-asiat yhteisistä rahoista, joskus ostaa jonkin pikku lahjan, vaikka uuden muumimukin yms. Ja yleensä se, että hän on pysynyt kaikesta huolimatta yhdessä kanssani vaikka tiedän, etten ole helppo puoliso mt-ongelmien vuoksi. Ja hän on itse sanonut, että emme koskaan eroa vaan pysymme kuolemaan saakka yhdessä. Mies on rehellinen aina, hänellä on selkärankaa ja hän on vastuuntuntoinen, viihtyy kotona kanssani, ei riitele juuri koskaan ym.

Eihän kukaan täydellinen ole, mutta kyllä hän on hyvä puoliso. Minä aina alan pms-viikollani näkemään kaiken synkkänä ja miehessäni huonoja puolia. Kyllä minulla ei oikeasti juuri ole valittamista.

Tulin paremmalle tuulelle, kun söin maukkaan kyljyksen, yhden perunan ja hieman kastiketta. Maistui tosi hyvälle. Ei ole minun dieetin mukainen, mutta arvasin että tämä pms-ankea olo paranee jos syön jotain tukevampaa. Joskus voin syödä kunnon aterian. Tärkeintä, etten ahmi herkkuja, sokeria ja vehnäsiä, enkä juo limsaa kuin hyvin harvoin Pepsi Maxia. Sokerin olen minimoinut. Sokeri on kaikista huonoin aine ja sitä aion vältellä niin paljon kun voin. Aion hankkia kaupasta Steviaa ja laittaa sitä hieman silloin kun sokeria tarvitaan. Ne rahat mitkä ennen meni herkkuihin niin sijoitan ne ostamalla maitotuotteet ja kananmunat luomutuotteina. Syön enemmän kalaa ja marjoja.

Yritän pikkuhiljaa muuttaa elämääni terveellisemmäksi.

Palataan!

Eilen oli todella huono päivä. Heti jos on yksi mukava päivä, seuraavaksi tulee ämpärillinen paskaa niskaan. Olen edelleen valveilla, koska en pysty nukkumaan. Nukkuminen on viime aikoina muutenkin ollut hieman haasteellista. Joko olen väsynyt, mutta en vaan pysty nukahtamaan tai sitten itse vaan valvon miettien asioita. Niin kuin nytkin. En pysty nukkumaan, koska eilisen asiat pyörivät mielessä.

Suurin murheeni on yksi kissoistani, joka on sairas. Olen sen vuoksi valvonut jo edellisen yön sen vointia tarkkaillen. Nyt tilanne on kääntymässä huonompaan suuntaan ja toivon, ettei mitään romahdusta tapahdu ennen aamua, jotta pääsen eläinlääkäriin. Yöpäivystystä täällä surkealla pikkupaikkakunnalla ei ole. Lähin on sadan kilometrin päässä. Taas yksi syy muuttaa pois täältä. Eilen illalla minulla oli menoa ja olin hetken pois kotoa. Kotiin päin palatessa minulle tuli vahva tunne siitä, että kissa on kuollut. Se oli niin vahva, että melkein jo itkin valmiiksi. No, ei ollut, mutta hyvältä ei nyt näytä. Ja tähän menooni liittyen Poju pilasi taas kaikki aikatauluni olemalla myöhässä, eikä voinut edes ilmoittaa siitä. Jouduin lähtemään yksin kaasu pohjassa, vaikka hänen piti hoitaa yksi asia ja tulla hyvissä ajoin. Ei hoitanut eikä tullut. Olin niin raivoissani siitä, että ilmoitin etten halua nähdä häntä nyt lainkaan. Tämä ei ole ensimmäinen eikä edes kolmas kerta kun tekee vastaavaa. Vihaan olla myöhässä ja inhoan tehdä asioita viime tipassa tai jättää tekemättä. Ja varsinkin kun se johtuu toisen välinpitämättömyydestä eikä omasta töppäilystäni, saa se minut ilmiliekkeihin raivosta. Tämäkin on kai sitä epävakautta, ettei mitään irtoa 10% vaan kaikki tunteet leimahtaa ruutuun 110%:n voimalla.

Toinen pettymyksen paikka oli jälleen työnhaku. Pari-kolme viikkoa sitten hakemiini paikkoihin (kaksi täysin erityyppistä tehtävää) tuli sähköpostilla vastaus "ettet valitettavasti edennyt seuraavaan vaiheeseen". Oikeesti, mikä helvetti tässä yhteiskunnassa on pielessä kun ne, jotka haluaisivat tehdä töitä ja miettivät joka ikistä hakemusta tehdessään miksi olisin juuri tähän firmaan hyvä, ottaen selvää yrityksen taustoista, arvoista, henkilöstöpolitiikasta jne, ne tyypit eivät pääse edes haastatteluun. Sen sijaan ne työtään inhoavat, hapannaamaiset, asiakaspalvelutyön mädät omenat saavat kyllä olla töissä. Entisessä työpaikassani asiakkaat valittivat eräästä työntekijästä, jonka henkilökohtainen hygienia oli kammottavaa, haisi pahalle ja ulkoinen habitus ja töykeä käytös sitä luokkaa ettei kukaan muista työntekijöistä halunnut työskennellä tämän lähellä mm hajun vuoksi. Saiko tästä sanoa? Ei! Luottamusmies oli kimpussa välittömästi. Näiden kaverien puolia kyllä pidetään, että saavat olla töissä ja olla tekevinään töitä. Vajaa työsuorituskin pitää hyväksyä ominaisuutena. .. Saako tällainen kaveri yt-pöydässä lopputilin? Ei saa. Sen sijaan pitää irtisanoa se nuori ja tunnollinen, reipas kaveri, joka ei ole ikinä pois, hoitaa mallikkaasti työnsä ja saa asiakkailta jatkuvasti kiitosta. Syy: työllistyy varmaan joskus vielä muuallekin, mutta tämä Hajupetteri ei. Olen niin pettynyt elämääni ja sen suuntaan tällä hetkellä etten pysty sanoin kuvailla. Uskon AK, että tiedät tämän tunteen. Sen kun johonkin laittaa täyden panostuksen ja vastauksena on lasti shittiä päin naamaa.

Ehdin välillä jo innostua, että kevät näyttäisi valoisammalta kuin viimeiset 2 vuotta, mutta ehei. Ei kannata luulla mitään sellaista. Totuus on, että kun koko elämä on alusta asti käsikirjoitettu tiettyyn suuntaan, ei sitä voi muuttaa. Luulen myös, etten tule ikinä löytämään aitoa parisuhdetta, jossa saisin olla oma itseni ja jossa voisin olla aidosti onnellinen. Joko en tiedä mitä onnellisuus edes on tai sitten en osaa kokea sitä. Parin kuukauden sisällä olen saanut kaksi ilmoitusta tulevista häistä tälle kesälle. Kumpikin pariskunta on ollut pitkään yhdessä, toinen lähes 10 vuotta. Toinen vähän vähemmän. Myönnän olevani kateellinen. En siitä, että pääsevät naimisiin vaan siitä, että pystyvät tuntemaan edelleen pitkän suhteen jälkeen, että se on oikea ratkaisu. Poju on jo vuoden höpöttänyt naimisiinmenosta mutta minulle se kuulostaa samalta kuin laatisi kauppalistaa tai suunnittelisi jonkun turhanpäiväisen asian hankintaa (tyyliin talvella on ostettava lumikola). Olenko katsonut liikaa amerikkalaisia ohjelmia kun tuntuu etten tunne mitään? Asia ei herätä mitään tunteita. Ajattelin aina, että naimisiinmennessä pitäisi kuitenkin tuntea onnea. Minä en tunne mitään. Enkä halua mennä naimisiin, koska en tunne mitään. En halua sitoutua ihmiseen, jonka kanssa en pysty edes olemaan, saati asumaan. Minua on kosittu kahdesti aiemmin nuoruudessani. Kummallakin kerralla tilanne oli kutakuinkin vastaavanlainen kuin nyt. Ei tuntunut oikealta ja lopulta tiet erkanivat. Minusta on viime kesästä lähtien tuntunut, että kuljen Pojun kanssa eri polkua, mutta hän yrittää silti juosta perässäni ja saada minua palaamaan hänen ladulle. Ja mitä enemmän yritän pitää oman suuntani, sitä enemmän hän roikkuu. Jotenkin ymmärrän sen, mutta sitten taas en. Haluaisin itsekin tuntea sen tunteen, jolloin ei halua mitään muuta kuin olla toisen kanssa. Se tunne minulla oli vielä exän kanssa. Jossain vaiheessa sekin hiipui kun pettäminen alkoi syödä pohjan kaikelta.

Olen yksinäinen susi. Ehkä minun on tarkoitus elää näin.