Täällä on uusi viikko lähtenyt vähän vähemmän riemukkaasti käyntiin. Yöllä näin kauheita painajaisia. Tosin niitä olen nähnyt jo monta viikkoa. Sirdalud lihasrelaksantti näköjään tekee niitä. Olen ottanut sitä välillä ihan unilääkkeeksi kun en viitsi illalla enää ottaa toista annosta bentsoa. Yhden temestan otan aamuisin niin kauan kuin tätä huonompaa jaksoa minulla kestää. Sitten kun on parempaa niin entisestään tiedän, että unohdan koko lääkkeen laatikon pohjalle. Viimeistään kesämökillä ne jää pois.

Aamulla väsytti. Olo vieläkin hieman flunssa tukkoinen ja lihaksia särkee (vai läskejä?) No, mutta kun sain itseni sängyssä raahattua istualleen ja kahvikupin nenän eteen niin radiosta kuului uutinen, joka sai mut alakuloon. Olen aina ollut David Bowie-fani ja nyt hän on kuollut. Olihan jo 69-v mutta silti.. 18kk sairastanut syöpää, josta ei tiedotettu julkisuuteen. Voi, voi.. Näitä mestareita menee nyt liian nopeaan tahtiin. Muistan lapsuudesta saakka hetkiä, paikkoja ja tapahtumia Bowien biisien kautta. Oli osa elämää. Hänen aikansa tuli nyt, uskon että hän eli täyden ja antoisan elämän ja pysyi yhdessä vaimonsa kanssa.

Sitten.. Mies lähti kävellen kauppaan. Hänelläkin on ollut flunssaoireita, eikä olisi varmaan jaksanut lähteä, mutta pakko oli lähteä ruokaa ostamaan. Sanoi käyvänsä samalla kirjastossa. Takaisin tuli kolmen täyden ruokakassin ja yhden täyden kirjakaan kanssa läpimärkänä hiestä ja huohottaen, sai rytmihäiriöitä. Pelkäsin jo, että saa slaagin. Luulin, että hän tulee taksilla takaisinpäin, mutta olikin säästänyt rahaa ja kävellyt kassien kanssa. Selkävikaiselle astmaatikolle pakkasilmassa vähän turhan rankka suoritus, joutuu sydän lujille kun se muutenkin rasittuu astman ja vielä COPD johdosta. Kun ei sitä autoa nyt ole niin tämä kuu pitää selvitä ilman sitä.

Huominen meno taksilla Stadiin maksaa myös, vaikka onkin Kela-kyyti. Muutenkin jännittää ja tympii koko sinne meno. Täytyy valmistella sitä koko päivä. Käydä suihkussa ja siistiä itsensä kaikin tavoin. Suunnitella vaatteet ym. Piti vielä tämä flunssa tulla tähän tilanteeseen. Kiitos Laamis Tsemppaamisesta! Tuskin tämä flunssa mitenkään johtuukaan jännityksestä kun miehelläkin on se.

Nyt alan valmistelemaan huomista🙂🌻

Käyty suihkussa ja syöty nakkikeittoa. Tullut vähän parempi olo. Ehkä flunssa menee pois. Nyt just ihan tällä hetkellä en jänskää huomista niin paljon. Voihan kaikki mennä hyvinkin. Ja huomennahan lääkäri vasta päättää kuvataanko mua jollain härvelillä vai ei.. Että voi tulla jatkotutkimuksia vielä. Mutta, onhan tämä samalla taas vuositarkastus S:n vuoksi. Ja nyt kun kontrolleja on harvemmin ja aikaa kulunut niin nyt se tavallaan jännittää vielä enemmän, kun on kohta vuoden saanut taas viettää suht normaalia elämää ja tottunut siihen niin panokset on tavallaan kovemmat, enemmän pelissä. Mutta, en tiedä.. Täytyy yrittää pitää pää kasassa ja olla avoimin mielin mitä tahansa sitten tuleekin ja luottaa siihen, että lääkärit tietää mitä ne tekee (oikeasti en luota enää lääkäreihin, enkä oikein tutkimuksiin ja se tekee asiasta vielä vaikeamman, sain trauman silloin kun sanottiin, että kaikki kunnossa ja diagnoosi piti olla paljon "parempi" tauti ja ehdin jo huokaista helpotuksesta pitkän tutkimusrumban jälkeen ja sairastelu vain jatkui, kunnes putosi pommi, meinasin menehtyä ja diagnoosi olikin oikeasti paljon pahempi) Mietin, että tämä kaikki on kyllä ollut kovaa myllytystä suht nuorelle ihmiselle. Ei ihme, että paljon elämän parhaita "ruuhkavuosia" on mennyt sumussa ja "hukkaan". Toisaalta, olen tyytyväinen siitä, että olen elänyt värikkään ja vauhdikkaan elämän, josta ei ole juonenkäänteitä puuttunut. Ja toteutin nuorempana haaveistani ja elin "oman tahtoni mukaan" eli ei tarvitse ainakaan katua, ettei olisi elänyt. Tosin nämä muutama viime vuosi on masennus ja ahdistukset haitanneet, että olen ehkä elänyt ihan hyvää elämää, mutta olisin voinut olla rohkeampi ja ilman mt-ongelmia varmaan olisin ollutkin. Olisin voinut vaikka matkustella enemmän, eikä nyhjöttää kotona läskejäni piilotellen.

Tosin huomasin viime kesänä, että mökillä kun olin vapautuneempi ja masennus oli poissa niin ei ne läskitkään ahdistaneet minua, enkä hävennyt itseäni kun menimme ihmisten ilmoille. Ja kun katson muita ihmisiä niin lihavat ihmiset, jotka ovat positiivisen ja iloisen oloisia ja reippaita niin he eivät näytä yhtään huonolle vaan päinvastoin. Eli todellisuudessa ne läskit eivät tee ihmistä huonommaksi vaan se oma asenne. Jos on lihava ja itsetunto nollissa, ja näkee, ettei yhtään panosta ulkoiseen olemukseen niin silloin ei voi näyttää hyvältä. Jos hehkuu ulospäin itsevarmuutta ja tyytyväisyyttä niin näyttää hyvälle, aina. Mutta, saavuttaappa semmoinen tila, ei hetkellisesti kuten epävakaa tekee vaan kokoaikaisesti. Enpä tiedä onko se koskaan mahdollista.

Muistan kerran eräässä kaupassa oli töissä nuorehko nainen, joka oli reilusti ylipainoinen, ehkä jotain 170kg. Silti kun olin hänen vierellään jäätelöaltaalla ja katsoin kun hän teki reippaasti ja itsevarman oloisesti työtään ja kun hän käänsi kasvonsa ja näin kauniit siniset silmät ja kevyen nätin meikin ja nätit kasvonpiirteet, sekä kauniin hymyn niin ajattelin kuinka kaunis tuo ihminen oli ja hän ei näyttänyt häpeävän itseään vain koska oli hyvin lihava. Varmasti moni muu ihminen ajatteli samalla tavalla kuin minä. Joten usein yritän ajatella miksi joku muu ei ajattelisi minusta samoin. Silloin kun minulla menee paremmin, kun olen tasapainoisempi, tyytyväisempi ja innostuneempi elämästäni. Kun silmäni loistavat ja hymyilen muille. Kun olen hieman nähnyt vaivaa ulkomuotoni eteen. Miksi joku ei ajattelisi minusta myös, että paksussa kunnossa, mutta nätti ja mukavan oloinen nainen. Niin, en tiedä miksi tätä ajatusta on niin vaikea sisäistää.

Tämän illan koitan vain relata. Otin extraannoksen Temestaa. Nyt tarvin sen. Onneksi olo muuten virkeämpi.

Palataan Ystävät, Sitten kun olen asioista viisaampi🌻🙂🌻

Joo huoh kyllä muakin se Bowien poistuminen kirpaisi. Samoin aikoinaan esim. Juice... Lemmykin tietty. Ei voi mitään, onneksi sentään olivat ja elivät (ja tekivät musiikkia ihmisten iloksi). Eikä käynyt niin kuin James Deanille tai Kurt Cobainille esimerkiksi...

Lääkärikuulumisia odotellen🙂👍

Täällä taas, Still Alive☺️❤️

Pahoittelut, etten ole kirjoittanut kuulumisia aikaisemmin. Mutta tässä oli kaikenlaista härdelliä välissä ja halusin palautua siitä niin henkisesti kuin fyysisesti. Halusin vetää vähän henkeä. Mutta pääpiirteittäin: Lääkärikäynnit meni hyvin ja näyttää siltä, että kaikki on kunnossa mun sisuksissa. Se on tietty huojentava uutinen. Ikävä kyllä realistina voi ajatella, että nämä selviytymiset kontrollista toiseen ja elämän jatkuminen on ikäänkuin välivoitto sodassa ja itse sota saattaa pauhata jossain taustalla ja odottaa milloin se kiskoo minut taas mukaan taisteluun. Mutta, nyt on nyt ja elämä jatkuu. Olen tietty iloinen siitä. Maaliskuussa tulee kolme täyttä vuotta siitä kun rankat hoidot loppuivat. Kolme vuotta on jonkinlainen merkittävä aika, koska valtaosa uusiutumista tässä taudissa tapahtuu ensimmäisen 2-3 vuoden sisällä hoitojen loppumisesta. Myöhemminkin se toki on ihan mahdollista, mutta hieman vähemmän. No, nyt lupaan kirjoitella vähemmän tästä ja enemmän jostakin muusta kun saattaa olla, että tämä aihe ahdistaa joitakin.

Muutoin ei juuri kuulu mitään ihmeempää. Pakkaset paukkuu ja se tarkoittaa sitä, että minä pysyn sisällä. Tylsää. Ja pakkasen vain luvattu jatkuvan.. Homehdun. En tiedä kehtaisiko mainita, mutta olen jälleen aloittanut laihtumisurakan. Painan piirun alle 90kg. En ole koskaan painanut näin paljon. Lääkärissä minut punnittiin ja lääkärin ilmeestä luin, ettei hyvät heilu tämän ruhon kanssa. Lääkäri oli mies ja ihan asiallinen, mutta hieman huvitti, kun hän yritti selittää sivistyneesti, että olen niin "etupainotteinen", että rinnat ja vatsa vetää rankaa kieroon yms. "Etupainotteinen" sitä määritelmää olen itse käyttänyt kotona itsestäni. Ja tottahan se on. Isonee vaan, kaikki minussa. Menee liikkuminen ja tekeminen hankalaksi tämän kilomäärän kanssa. Lääkärille lupasin, että tosissani yritän keventyä. Joo, yritetään. Ensimmäinen strategia on hiilarit pois ja veden kittaaminen. Järkeviä, pieniä vhh-aterioita tiheämpään ja vettä, vettä ja vettä.. No, 2l päivässä on mulle saavutus. Joudun opettelemaan veden litkimisen ihan alusta saakka, kun olen todella huono juomaan.

Saa nähdä mitä tästä taas tulee. Kuinka kauan jaksan.. Kun näin suuri ylipaino edellyttää kyllä omaksumaan ihan uudet elämäntavat pysyäkseen poissa. Mutta ei tästä näinkään mitään tule kun mikään vaate ei mahdu päälle, farkkuja en ole käyttänyt vuoteen. Nyt ei mahdu kuin mieheni collarit ja jotkut omat legginsit, mutta en kehtaa ihmisten ilmoilla pitää legginsejä kun se korostaa niitä läskejä vaan. Vain mustaa väriä voi käyttää. Mikään takki ei mene kiinni vatsan kohdalta. Yksi musta takki, kirppikseltä ajat sitten löydetty talvitakki, joka muuten on aika ihana ( merkkitakki, alunperin maksanut paljon) no, siitä on vetoketju rikki, minun piti syksyllä viedä se korjaukseen. No, en vienyt ja nyt pidän takkia niin, että pidän kiinni siitä vatsan kohdalta niin se pysyy kiinni. Muuten se on lämmin ja hyvä.

Minulla on tasan yksi pusero, jota pidän sekä kotona, että jos lähden jonnekin. Musta väriltään ja hieman pitsisesti koristeltu. Hyvä ja mukava ja mahtuu päälle, mutta haloo! Olen pitänyt tätä paitaa yhtä soittoa lähes kuusi vuotta! Voitteko kuvitella? Ja sain tämän vielä silloiselta ystävättäreltäni, joten tämä on hänen tosin kyllä erittäin vähän pitämä mutta käytetty kuitenkin. Myös alunperin merkkivaate ja kyllä on kestänytkin kovaa käyttöä. Sukkia ja alkkareita on tarpeeksi, rintaliivit: yhdet, joista kaarituet tulleet ulos ja liian pieneksi käyneet. Todella huono on mun vaatevarasto. Uutta en ole ostanut kun ei sieltä kaupoista löydy mitään mikä mahtuisi päälle ja näyttäisi järkevälle. Joku huppari voisi olla ainoa vaihtoehto yläosaksi. Taidan liittyä siihen Odinin paskajengiin. Vitsi.

Tiedän, että taas käy niin, etten kohta uskalla syödä mitään. Kun olen syömättä niin laihdun muutaman vaivaisen kilon, mutta myös nälkiinnyn. Sitten en kestä enää nälkää vaan alan ahmimaan. En ole edes tiennyt ennemmin, että epävakaaseen pershäiriöön kuuluu myös ahmiminen. Vasta sen luin ja ajattelin, että: jaahas. varasteleminen, varastelin lapsena ja aikuisena vielä, onneksi tosi harvoin, mutta.. kontrolloimaton seksikäytös, no sellainen olin nuorena ja osaksi vielä aikuisenakin.. Mietin varaisinko ajan jonnekin ravintoterapeutille terkkariin? Olisiko siitä mitään hyötyä? Harkitsen asiaa. Itse en yksin ehkä selviä, kun en hahmota ruoan määrää mikä on järkevä määrä? Joko olen syömättä tai ahmin. Olen aika ulalla, että mitä ja minkä verran pitäisi syödä, että laihtuisin.

En taida jaksaa kirjoittaa nyt enempää, joten palataan taas
🌻🙂🌻

Moi ja kiva kuulla, että sait "puhtaat paperit", varmaan jännitti ihan sikana!! On tosiaan hankalaa lähteä ihmisten ilmoille, kuten nyt vaikka lääkäriin tai edes kauppaan, kun on hautautunut himaan eikä jaksa välittää itsestään niin kuin joskus ennen... itse olen tehnyt ihan järkyttäviä pukeutumismokia tässä suhteessa viime vuosina, niinkuin että en ole viitsinyt laittaa puristavia rintsikoita ja joku on oikeesti huomannut kärpäslätkien rytmikkään löpsynnän vatsanahkaa vasten... kerran laitoin "leggingsit", jotka näytti enemmän miesten pyjamanhousuilta (jotka ne ehkä alun perin olikin) ja muuta ihan kauheeta... Kun vertaa näitä hölmöilyjä takavuosien tarkkuuteen pukeutumisen suhteen, niin huomaa kyllä mihin suuntaan se itsearvostus on lähtenyt menemään.

Olen ollut 40 asteen kuumeessa jo 5 päivää tai siis se aina nousee sinne sen jälkeen kun lasken sen 400 mg buranalla jonnekin 38 tienoille. Horkkaa ja hikoilua siis vuoronperään. Tämä on keuhkokuume, mutta sellainen johon saa lääkkeet vain yksityiseltä ja sielläkin vaaditaan hyvää onnea (jos onnistuu saamaan kunnon dropit, voi olla vuosikin ettei tule). Vaivannut jo 15 vuotta, pahimpina vuosina tulee neljästikin. Olen usein joutunut selviytymään ilman antibiootteja, koska vääränlaiset vain pahentavat yleistilaa ja oikeanlaisia ei julkiselta saa... noh, se siitä. Sinä päivänä kun mulla on ylimääräiset 1200 euroa, hankin hoidon Saksasta, jossa tämä tauti tunnetaan ja osataan hoitaa - tosin sielläkin yksityisellä puolella.

Olen taas sortunut katselemaan näitä laihdutusohjelmia ja ihan oikeesti hämmästelen, miten joku pystyy ja jaksaa laihduttaa itsensä jostain 140+ kilosta normaaliin. Siis mitäh! Itselle jo 20 kiloa on varsin mahtava tavoite... nyt olen kyllä tämän kuumeen myötä pudottanut kilon eli 76,9 on taulussa, mutta vielä viime keväänä oli 88,9 (siitä romahti 11 kilolla perheessä tapahtuneen kuoleman takia ihan yrittämättä. Samaa laihtumistapaa en tosin toivo kenellekään...). Kuules Kuunvalo, olen ollut 93-kiloinenkin joskus ja siitä pikku hiljaa päässyt alaspäin. Kyllä se onnistuu sultakin!!! Sitten kun mahamettiläinen on saanut edes muutaman kilon pois etupainoa, alkaa selkä suoristumaan, eikä tee enää niin kipeää pitää itseään pystyssä kävellessä. Itse menin aluksi lenkille sellaisiin kellonaikoihin, kun ketään ei ollut missään. Väkisin se on aluksi tuskaa... mutta kun vielä vähän painoa lähtee, ei ole enää niin tukala ylipäätään olla olemassa omassa kehossa. Mulla on vieläkin tapana sanoa, että "minä ja mahani tulemme nyt" tms. Totuus on, että vaikka kaksosraskaus mahtuis näihin raameihin, eli töitä on jäljellä... mutta ensimmäinen tavoite on mulla ainakin se, ettei ole niin hirveen ahistavaa elää mahaansa kantaen.

Pitää nyt vielä huomauttaa, ettei mulla ole tarkoitus ketään neuvoa, kun en itsekään tiedä enempää kuin omat juttuni kokemuksen kautta. Tsemppiä laihdutukseen ja kaikkeen muuhunkin!!
🙂

No niin, nyt on sopiva hetki kirjoitella tänne taas kuulumisia. Eipä sillä, että mitään niin ihmeitä olisi tapahtunut, mutta kuitenkin ja näköjään odotan inspiraatiota tässäkin asiassa, tänne kirjoittamisessa. Mieliala on ollut ihan ok olosuhteisiin nähden. Meillä on meneillään kituviikko kun rahaa tulee vasta perjantaina. No, ei nyt ihan p.a olla oltu, mutta lähes. Nyt kun autoa ei ole ollut niin rahaa on kuitenkin riittänyt paremmin ruokaan. Tosin se ruoka on ollut tyyliin: paistettua kananmunaa, pastaa, jauhelihan murusia. Kuitenkin, ruokaa on ollut niin vähän ja herkkuja ei ollenkaan (enkä ole sortunut leipomaan mitään) että olen päässyt taas kerran alkuun elämäntapamuutoksessa kohti kevyempää minää. Ei viitsisi enää puhua koko aiheesta, mutta puhun kuitenkin. Vhh-ruokavalio ja paljon vettä. Kävelyä. -3kg. Varmaan nesteitä, mutta kuitenkin. Jotenkin nyt on paremman tuntoinen motivaatio kuin aikoihin. Johtuu varmaan siitä, että näin lääkärin ilmeestäkin, että minun pitäisi oikeasti saada painoa pois. Mutta ei siitä enempää, kun on vasta niin alussa.

Kiitos Laamaton tsemppauksesta. Toivottavasti voit paremmin. Kuulostaa ikävälle tuo vaiva. Mietin onko se borrelioosi, kun puhuit Saksasta. Olen jonkinverran perillä siitä taudista, lukenut. Mutta ehkä arvasin ihan väärin. Juu, kyllä on minullakin nuo tuulilasiat ja itseensä panostamiset laskeneet kuin lehmän häntä. Yksi syy siihen, että tunnen todellista tarvetta laihtua on ihan se, että voisin taas monen vuoden jälkeen pukeutua kauniimmin. Ei kymmenen vuotta vanhaan mustaan paidanreuhkaan, rikkinäisiin vuosia vanhoihin Seppälän rintaliiveihin, mieheni collareihin, takkiin, joka ei mene kiinni vatsan kohdalta jne. Paino ei toki ole ainoa ongelmani. Niitä on vuosien varrella kasaantunut. Ensinnäkin tietysti luonnollinen ikääntyminen, täytän 38 tänä vuonna. Kohta nelikymppinen. Ei enää nuoruudenkauneutta, eikä hehkua. Olen aina inhonnut määritelmää "aikuinen nainen"! Se P. Koivuniemen saman niminen laulukin on mielestäni kauhea. Aikuisen naisen meikki, aikuisen naisen sitä ja tätä.. No, en tunne itseäni aikuiseksi. En koskaan ole edes halunnut olla aikuinen. En tiedä kyllä haluaako kukaan? Aikuisesta naisesta ei tule mieleen muuta kuin nainen, joka ei enää ole nuori. Heh..

Ehkä siihen liittyy pettymystä siihen, että sairauden jälkeen odotin kiihkeästi, että tulisin samannäköiseksi kuin ennen sitä olin. No, en tullut. En tajunnut, että tuollainen tauti on sekä fyysisesti, että psyykkisesti niin rankka ja vielä vuosien mt-ongelmat siihen päälle, myös jaksamattomuus huolehtia terveistä elämäntavoista tai täysillä itsestään huolehtimiseen, kaikki minuun pumpatut vahvat lääkkeet, kaikki ne jättävät jälkensä, myös ulkokuoreen. Hormoonitoiminta muuttuu, aineenvaihdunta muuttuu, iho, luusto, hermosto, hampaat, silmät, hiukset, se muuttaa kaikkia. Suoraan sanottuna: vanhentaa. Olen siis kärsinyt tuplavanhenemisen. Luonnollinen plus sairauden aiheuttama. Olin nuori kun kaikki alkoi ja nyt olen "aikuinen". Enimmäkseen olen tyytyväinen vain siitä että olen elossa, mutta olisihan se kiva olla elossa ja vielä lisäksi kivan näköinen, kun kerran luonnostaan on ollut suht mukavan näköinen ei ole kiva, että tulee joku tauti, joka pilaa kaiken. Tiedän, että hoikempana, ryhti suorana, lihakset paremmassa kunnossa, kauniimmalla iholla ja hiuksilla, kauniimmilla vaatteilla näyttäisin ikäisekseni ja kokemuksiini nähden juuri siltä:ihan Ok.

Kuulostaa hassulle, mutta mieleeni on jäänyt pari asiaa, jotka antavat minulle pientä toivoa. Kun olin vuonna 2013 syksyllä psyk.osastolla pari viikkoa (olin silloin syvästi masentunut ja hautonut itsetuhoisia ajatuksia jo kuukausia) Keskustelin psykiatrin kanssa, nuoren naisen. Kerroin, että eräs asia, joka minua masentaa on muuttunut ulkomuotoni, että olen niin vanhentuneen ja muuttuneen näköinen. Silloin minulla oli vielä ihan lyhyt tukka, joka oli kasvanut hoitojen loputtua. Lyhyt "poikatukka", sekä riutuneet kasvot ja laiha vartalo. Olin mielestäni jonkun keskitysleirin vangin näköinen. En ollut syönyt, enkä nukkunut kunnolla noin puoleen vuoteen. Olin elänyt lähinnä vauvanruokapurkeilla, vichyllä ja bentsoilla. Voi olla, että nuori psykiatrinainen oli taitava näyttelemään uskottavaa ja halusi lohduttaa minua. Mutta, minulle tuli tunne, että hän oli aidosti sitä mieltä. Hän katsoi minua ja sanoi, että olen "lapsenkasvoinen" ihminen, josta ei koskaan tule vanhan näköistä. Hän myönsi, että juuri sillä hetkellä olen kyllä väsyneen ja masentuneen näköinen, mutta en muuta. Olisi kiva uskoa siihen mitä hän sanoi.

Toinen tapaus oli 2014 keväällä, erään ennestään tuntemattoman naisen toimesta. Meillä oli tapaaminen ja "palaveri"erään asian vuoksi. Menin sinne mieheni kanssa. Myöhemmin tuo nainen naurahti, että oli odottanut paikan päälle "pariskuntaa" ja meidät nähdessään oli ihmetellyt, että minkä "tytön" kanssa mieheni saapui palaveriin.

No, tiedä siitä. Mutta olen kyllä ennenkin kuullut usein, että olen paljon nuoremman näköinen mitä ikäni on. Että näytän "lapselliselta". Mutta se on silloin kun olen hoikempi ja muutenkin "kunnossa". Tiedän kyllä, että äitini on oikeasti hyvin nuorekas, samoin oli äidinäiti, äidin sisko ym. Se on sukuominaisuus, mutta ei varmaankaan päde silloin kun olen 30kg ylipainoinen, huonoryhtinen, homssuisen näköinen ym. Mutta, olen alkanut ajattelemaan, että minun pitäisi ehkä pelastaa mitä pelastettavissa on.

Pakkanen on paukkunut. Sain ennen niitä jo kävelyllä käymiset lähes rutiiniksi. Odotan lauhempia ilmoja. Olen ollut muutenkin nyt "vaudikkaammalla" jaksolla ja lopettanut temestan. Se tuo tietyt vieroitusoireet, kun sitä jo jonkin aikaa taas otin päivittäin, mutta aika vähällä olen selvinnyt silti. Hieman on yöunet olleet huonommat ja muuta sellaista, mutta ne ovat jo ennestään tuttuja oireita, joita osasin odottaa. Menevät ohi aikanaan.

Huh, nyt alkoi ajatus hieman katkeilla tämän litanian jälkeen, joten taidan lopettaa tällä kertaa. Palataan taas🙂🌻

P.s Amassados, kaipaan sinua kovasti ja toivon, että olet kunnossa.

Missä tosiaan on Amassados, tuo lempeä sielu, joka toivotti mutkin tervetulleeksi tähän ketjuun? Kirjoita kulta, että tiedetään että olet hereillä siellä jossain!

AK puhuit autosta, jouduin itse luopumaan sellaisesta vähän toista vuotta sitten ja olihan se kurjaa aluksi. Sitten huomasin (niin kuin tekin) että jäi enemmän rahaa ruokaan. Ja jos on ihan kauhee kuljetustarve (just kuumeessa lääkäriin tms.) niin voi käyttää taksia, se tulee loppupeleissä paljon halvemmaksi. Meillä ei sinänsä ole mitään välttämätöntä tarvetta autolle, mutta olishan se ihanaa olla "riippumaton" ja mulla on aina ollut auto. No nyt ei ole.

Ja se "aikuinen nainen"... On ihan groteskia vastaanottaa demografioilla osoitevalikoituja mainoksia, jotka lähtee jotenkin näin: "Sinulle on nyt koittanut aika, jolloin saat keskittyä vain itseesi (ajattelevat että lapset on lähteneet häiritsemästä ja mieskin on jo sortunut nuorempaan). Nyt sinulla on jo myös varaa hemmotella itseäsi (mitä sviddua, vaatemääräraha on sama kuin ennenkin eli noin 30 euroa vuodessa)... Valitse siis laatutuotteemme (mitoitus on suomalaiselle 13-vuotiaalle, lehmäkokoja ei ole)...

Tykkään Paula Koivuniemestä kyllä, muistan tummasilmäruskeatukan soineen aikoinaan kaiuttimista kun nuorena luuttusin kehitysvammalaitoksen lattioilta paskaa ja oksennusta, se oli silloin hyvä juttu. Mutta se Aikuinen nainen -biisi on kyllä tylsempi kuin Ukko Noa ja vielä kun karaokessa joutuu kuuntelemaan.... olis saanut jäädä sekä "säveltämättä" että varsinkin sanoittamatta.

Juueioo borrelioosi (mainittu saksalainen tutkimuslaitos tekee kyllä sitäkin koskevia "Infektiologische Differentialdiagnose"), vaan mykoplasma, ja ilmeisesti siitä juuri keuhkoversio. Mykoplasma on siitä kettumainen bakteeri, että muistuttaa enemmänkin virusta: ei omaa solukalvoa, joten kykenee vaivatta ujuttautumaan kehon omiin soluihin ja pesiytymään sinne. Kun immuunipuolustus vähänkin notkahtaa, tämä opportunistitunkeilija iskee saman tien. Tuloksena korkea kuume ja kuiva yskä. Ei kurkkukipua, ei räkää. Vain jopa 40,8 lämpö ja köhintä niin ettei puhuttua saa (eikä ainakaan laulettua yms.) En jaksa ymmärtää, miksi Suomessa ei tätä sairautta viitsitä hoitaa. Olen löytänyt kaksi aiheeseen perehtynyttä lääkäriä, joista toinen on jo ikänsä puolesta poissa pelistä ja toista on erittäin vaikea tavoittaa... vain urheilupiireissä kroonistunut mykoplasma on tuttu, tk:ssa saat normaalin buranakehotuksen...

Olet onnekas, jos sulla tosiaan on sellainen "vauvanaama", ja tietty sulla on jos joku kerran huomasi sen! Sulla on kaikki mahdollisuudet tehdä "paluu unelmaelämään" sinä päivänä kun niin päätät! Olen sua melkein viistoista vuotta vanhempi ja aion itsekin tehdä sellaisen, sanokoot ihmiset mitä haluavat! Miksi mun pitäis jäädä kiinni huonoihin muistoihin? Ei kenenkään tarvii! Katse aurinkoon päin ja menoks! (Aurinkokunnasta löytyi kuulemma uusi planeettakin hiljan, joten IHAN mitä tahansa voi käydä☺️❤️)

Kiitos Laamaton, kannustavasta kirjoituksestasi🙂🌻

Huh, olen vähän ventti, kun juuri tulin kuumasta suihkusta. Menen aina ihan veteläksi, kun olen pitkään siellä suihkussa ja "liotan" itseäni siellä. Ei ole muutenkin kuivalle, atopia-iholle hyväksi, mutta tuntuu, että sen kerran kun menen suihkuun (nyt pakkasilla en ole käynyt koko ajan suihkussa). Inhottavaa kun tulee niin likainen olo, tuntuu ettei puhdistu enää ollenkaan kun ei ole ollut suihkussa, kuten normaali lauhemmilla ilmoilla käyn noin joka kolmas päivä ainakin.

Nyt on onneksi lauhtunut. Enään -2 astetta. En ole täysin sisällä nyt ollut vaan ulkoillut joka toinen päivä pakkasillakin. Ihan hyvin se meni kun pakotin itseni ulos, paksusti vaatteita ja ihan rauhallista kävelyä. Paino on 4kg vähemmän. On ihan totta, että jopa sekin jo tuntuu. Vähän helpompi kävellä ja tehdä kotitöitä ja selkävaiva on hävinnyt. Mutta en olekaan syönyt juuri mitään. Nyt olen melkein jo tottunut olemaan syömättä, eikä tahdo enää edes olla tarve syödä. No, se ei tietty ole hyvä. Mulla aina lipsahtaa, etten sitten yhtäkkiä syö mitään. Eilen päätin pitää herkkupäivän ja mies toi kaupasta sipsejä, suklaata ja Pepsi Maxia. Ei ne maistunut hyvälle, paitsi Pepsi. Mulle käy aina niin, että alan pelätä sitä syömistä, että ne menetetyt kilot tulee heti takaisin jos syön edes normaalisti. Ja melkeinhän ne tuleekin. Mun täytyy syödä erittäin pieniä annoksia vhh-ruokavaliolla, paljon vettä ja liikuntaa niin saan edes vähän painoa pois. Hiilareilla turpoan parissa viikossa monta kiloa. Ärsyttävää!

Mieliala on ollut ihan Ok, välillä oli jopa hyvinkin vauhdikkaita päiviä, nyt taas hieman tasaantunut. Mullehan tulee tuossa keväällä aina se "kevätmasennus" kun alkaa olemaan kesäisempää. Se kestää sen kuukauden vähän päälle, osaan jo varautua. Pää asiallisesti olen ollut syömättä, käynyt kävelyillä, siivonnut kotona, roikkunut facessa ja siinäpä se. Odotan yhä kovasti kevättä ja kesää, että pääsee mökille ja saa siitä vaihtelua elämään.

Rauhoittavia en ole käyttänyt nyt ollenkaan ja se lienee ihan hyvä. Kauhistuin kun laskin, että olen käyttänyt temestaa jaksoittaisesti 2009 vuodesta saakka. Kun luin erään tutkimuksen, että jo puolen vuoden päivittäinen bentsojen käyttö alentaa älykkyyttä sun muita kykyjä pysyvästi. Taidan olla sitten jo melko latvasta laho.. Koehenkilöt oli kyllä vanhuksia, mutta kuitenkin. Nopeasti ne vuodet hurahtaa sekoillessa psyykensä kanssa. Tuo 2009 on jo aika nostalgista aikaa, nuoruuden historiaa.

Palaan taas joku päivä päivittämään kuulumisia!

Olen alkanut taas pelkäämään ruokaa ja syömistä.. Viimeksi näin oli 2013 kesällä. Kesän alussa olin ahdistunut ja minua oksetti usein. Aamuisin yökkäilin vessassa. Sinä kesänä suunnittelin itsemurhaa päivästä toiseen. Kun mieheni teki ruokaa ja kutsui minua syömään ruokapöytään olin niin ahdistunut etten pystynyt puhumaan, pyöritin ruokaa haarukalla pitkin lautasta, en kyennyt syömään ja purskahdin itkuun. Sitten nousin pöydästä ja menin itkien takaisin makuuhuoneeseen, jossa makasin sängyssä päivät. Vaikka ruoka-annos olisi ollut kuinka pieni en pystynyt syömään. Iltaisin minulla tuli pieni ruokahalu kun olin ottanut rauhoittavaa lääkettä ja söin yhden purkillisen vauvanruokaa ja ehkä siivun kinkkua tai yhden nakin ym. Sitten olinkin jo täynnä. Herättyäni aamuyöllä neljän aikaan joka aamuyö ahdistukseen en pystynyt enää nukkumaan. Olin yliväsynyt, nälkiintynyt, heikkokuntoinen, henkisesti täysin sekaisin. Mietin päivät vain itsemurhaa. Kauheinta oli kun mies lähti kauppaan ja kysyi mitä ruokaa toisi sieltä ja vaikka mietin ja mietin en osannut sanoa mitään, sitten ahdistuin, menin paniikkiin ja häivyin paikalta. Vaikka mies toi mitä herkkuja tahansa kaikki jäi syömättä. Join vain vähän vichyä, otin bentsoja ja iltaisin vauvanruokaa. Kerran ollessani huonon olon vuoksi sairaalan päivystyksessä hoitaja kysyi olenko syönyt milloin viimeksi. Vaikka kuinka mietin en muistanut. Hoitaja toi lautasellisen ruokaa, muistan että se oli kinkkukiusausta. Näykin ja näykin sitä haarukalla enkä pystynyt syömään. Olin syömättä syksyyn saakka. Itsemurhasta tuli pakkoajatus ja olin kait lähellä psykoosia. Jouduin osastolle ja sielläkään en syönyt juuri mitään. Sitten tuli lääkityksissä Mirtatsapiini joka ensin katkaisi itsemurhaajatukset ja antoi ruokahalua. Sen vaikutuksesta sitten aloin taas syömään. Siitä alkoikin sitten lihominen, jolla tiellä olen yhäkin.

Nyt tilanne ei ole sama. En ole ahdistunut tai masentunut enkä suunnittele IM. Mutta alan tottua siihen, etten syö. Aamulla juon kupin kahvia. Sitten juon vettä 2l päivässä. Iltapäivällä juon toisen kahvin. Sitten syön Vitalinea vadelmarahkan. Jostain syystä se on ainoa mitä annan itseni syödä. Sitten juon taas vettä. Nukkumaan mennessä syön esim yhden nakin. Teen yhden kävelylenkin päivässä. Tulen kiukkuiseksi ja ahdistun kun mies kyselee enkö syö mitään? Tunnen, että raivostun kun hän puuttuu minun asioihin. No, helppo sanoa, että en syö kun olen läski. Ja taaskaan en osaa päättää mitä hän toisi kaupasta. Ruoka on alkanut pelottamaan. Mielessä pyörii, että mies tekee jotain inhottavaa rasvaista ruokaa ja joudun syömään sitä ison annoksen ja syömättömyyteni menee pilalle. Tavallaan olen tyytyväinen, että olen taas päässyt tähän syömättömyysputkeen käsiksi ja tuntuu, että raivostun jo ajatuksesta, että joku yrittäisi syöttää minulle jotain. Samalla hiukan mietityttää. Nythän ei ole hätää kun on läskiä mitä työstää. Mutta jos se menee yhtä hulluksi kuin 2013 enkä saa sitä putkea katki. No, nyt menen näin ja katson mitä tulee.

Läski en halua enää olla, sen olen tiukasti päättänyt. Olen saanut vasta 4kg pois, mutta samalla olen huomannut, että kyllä se paino siitä tippuu jos ei mitään syö ja syömättömyyteen tottuu.

Näihin ajatuksiin lopetan nyt. Palataan taas!

Huomasin, että eilen tuli vähän jyrkästi kirjoitettua tuosta tämänhetkisestä syömisestä. En tietysti ajattele, että kovin pitkäksi aikaa lopettaisin kokonaan syömisen, koska tarviihan elimistö polttoainetta kuitenkin. Mutta olen huomannut, että minulla lähtee painonpudotus paremmin käyntiin, kun vietän tavallaan "paastoaikaa" siihen alkuun ja nollatoleranssi täytyy olla herkkujen suhteen. Jos nyt syön yhden leivonnaisen voin samantien ahmia pellillisen. Ikäänkuin menetän järkeni ja sen jälkeen saatan herkutella jopa viikkokausia saamatta sitä kuriin ja lihoa jopa 6-10 kg. Huomaan myös, että mitä useammin syön niin sitä useammin on näläntunne ja lopulta ei mikään riitä. Makeannälkään jos se tulee auttaa kun laittaa nopeasti suuhun vaikka yhden kurkkupastillin tai purkan. Tai juo nopeasti vaikka puoli litraa vettä niin se tarve unohtuu.

Vasta 4kg poissa, mutta kasvot hieman kaventuneet ja turvotusta pois. Huomaan, että kun kasvonpiirteet alkavat erottua läskin seasta niin en itseasiassa ole niin ruma kuin ilmapallonaaman kanssa. Tosin en tiedä onko ketään, jota kaunistaisi 30kg ylipainoa. Uskon, että jos saisin painon järkeväksi, kävisin kampaajalla, ostaisin nätimmät vaatteet, iho olisi parempi ja sitten meikkiä niin olisin ihan Ok-näköinen.

Olen yhä pysynyt erossa rauhoittavista. Huomaan myös, että jos rentoudun rauhoittavilla niin arvostelukyky syömisen suhteen hämärtyy ja helpommin ahmin herkkuja.

Onneksi kevät on tulossa ja sitten kesä. Viime kesä oli mukavin kesä vuosiin ja toivon tästä kesästä vielä mukavampaa.

Tänään en mennyt kävelylle. Nukuin tosi huonosti ja valvoin melkein koko yön. Aamuyöstä nukahdin ja nukuin pitkään aamulla. Jotenkin se teki päivästä turhan ja vetämättömän.

Huomenna menen ulos ja siivoan.

Palataan taas🙂🌻

En ole mennyt ulos, enkä myöskään siivonnut. Ulkona sataa rankasti vettä ja tuulee. Ja lisäksi todella liukasta. Ei oikein lenkkeilyilma. Huono nukkuminen jatkunut. Johtunee temestan vieroitusoireista, jotka kyllä on aika laimeat tällä kertaa, mutta nukkumiseen vaikuttaa. Pikku flunssan jälkeen, joka minulla oli sain sidekalvon tulehduksen silmiin ja tiputellut silmätippoja. Olen atoopikko ja myös jonkinverran allerginen nuha vaivaa. Se on tämä koneellisen ilmanvaihdon kirous, liian kuiva ilma ja vetoisuus. Mökillä ole koskaan mitään ongelmaa kun hirsiseinät, luonnollinen ilmanvaihtuvuus ja kosteus.

Mieliala ihan hyvä. Ei vain huvittanut siivota tänään. Syömiset pysyneet ruodussa. En ole täysin syömättä. Kukkakaalia keitettynä ja lohipyöryköitä söin päivällä. Illalla syön rahkaa. Vettä juon paljon.

Aika harmaa päivä, kun pilvinen lauha sää. Minun puolesta lumet voikin sulaa pois.

Vettä sataa ja tiet peilijäällä. Sisäelämä jatkuu ja lenkkeilyputki tökkii, kun en halua mennä tuonne luistelemaan. Pelkään kaatumista ja luiden murtumista. Minulla ei ole kuin yhdet, kulunut pohjaiset lenkkarit ja ne on jo muutenkin liukkaat. Odotan, että edes hiekoitettaisiin kunnolla. Tänään ei ole hiekoitettu ollenkaan.

Syömiset olen saanut rullaamaan jotenkin rutiinilla. Aamukahvi, vettä, päiväkahvi, päivällinen, vettä, iltapala. Tänään söin tonnikalaa, keitettyä parsaa ja raejuustoa. Pienehkö annos, mutta tunsin itseni siitä kylläiseksi. Illalla syön ananasta ja rahkaa. Otan myös vitamiineja ja rasvahappoja. Olo on ollut ehkä jonkinverran virkeämpi ja kasvot tosiaan kapeamman näköiset, turvotusta lähtenyt. Vaakalla en ole nyt käynyt. En aio muutenkaan käydä vaakalla kuin kerran viikossa.

Kävin äsken suihkussa. Nyt ei tullut vetelä olo. Siivosin myös tänään koko asunnon. Äidille laitoin viestiä. Eipä tässä muuta tänään. Vähän tylsää kun mielellään menisin ulos. Muuten ihan puuhakas päivä.

Olet vielä nuori ihminen. Minkälaista terapiaa olet saanut ajatellen diagnoosia epävakaa persoonallisuushäiriö? Oletko koskaan lukenut esim. Linehania, dialektisesta käyttäytymisterapiasta?

Kaikkea hyvää!

Tulin takaisin. Tai no, olen ollut täällä koko ajan, mutta hiljaa. Tuli liian ruuhkaista, joten vaikenin. Me epävakaat ollaan tällaisia. Arvaamattomia.😝 Lähetin sinulle AK tiedon, että olen ok. Uskon, että kuulit ja tiesit. Olet ollut sydämessäni koko ajan.

Tarkoitukseni ei todellakaan ole olla ilkeä, päinvastoin, toivon jaksamista ja tsemppiä kaikille! Mutta miksi esim. epävakaa persoonallisuushäiriö käyttäytymisineen kuitataan vain tyyliin "tämähän kuuluu epävakauteen"? Jätetäänkö somaattiset sairaudet hoitamatta, esim. diabetes, syöpä...? Itselläni ei ole diagnoosia epävakaa persoonallisuushäiriö, mutta satun tietämään, että hoitoa tuohon on. Miksi ei hakeuduta hoitoon ja pyritä kuntoutumaan? Sama koskee monia depressiosta kärsiviä. Tuotakaan diagnoosia ei itselläni. Mutta varsinkin tuossa löytyy vaikka minkälaista terapiaa ja vertaistukiryhmää. Miksi jättää hoito käyttämättä? Ja miten ihmeessä yhteiskunta myöntää esim. kuntoutustukia ilman, että maksimaalinen kuntoutus käytetty? Hyvinkin kaukana eläkeiästä olevilla?