Hei
Kyllä vaikea masennus liitännäissairauksineen estää elämästä nauttimisen ja työn puuttuessa on vaikea keksiä merkitytä elämälle. Mutta kuolemanpelkoa ei masentunut tunne, siitä masennus vapauttaa kyllä. Senkin kai voi nähdä jonain hyvänä asina. Minustakaan kilot ei haittaa, ne kuuluu keski-ikään, hoikkuus on nuorien juttu. Mulla kyllä on ollu tätä laihtumistakin kun syöminen on kovin vaikeaa mutta en ole tavoitellut sitä. Kyllä kauneuson nuoria vartenja keski-iässä muut asiat on tärkeempiä.

Amassados ja muut, hyvää uuden vuoden aattoa! Syön suklaata ja kulauttelen Pepsi Maxia. Raketit paukkuvat jo. En minäkään kuulu mihinkään ryhmään, missä juhlia. Mutta väliäkö hällä, ei edes kiinnostaisi. Ällöttää ajatuskin,että pitäisi tällätä itsensä hienoksi ja mennä jonnekin puhumaan turhuuksia ja maistelemaan alkoholinlitkuja ja jotain suolapaloja ja kehumaan elämäänsä ja nauraa kikattamaan. Jo nuorena minua ärsytti kaikki bileet, joissa oli useampi nainen. Aina olisi pitänyt nauraa kikattaa kaikelle tyhmälle ja pinnalliselle joka välissä ja olla niin fiiniä ym. Sitten kun en jaksanut enää esittää sellaista alettiin kyselemään miksi olen niin vakava ja mitä murjotan ja "nyt hymyä huuleen" ym. Siinä vaiheessa yleensä poistuin paikalta kun tunsin etten kuulu siihen joukkoon ja sitten minua tietysti pidettiin omituisena. Koskaan nämä "lähdetään tyttöjen kesken bilettämään" ääliömäiset jutut eivät ole onnistuneet minun osalta ja olenkin niitä vältellyt. Miesten seurassa tulin aina toimeen, kun ei tarvinnut hienostella ja puhuttiin välillä hyvinkin filosofisia juttuja tai heitettiin reipasta läppää. En ollutkaan koskaan mikään prinsessatyyppi vaikka kaunis olinkin niin enemmän punk/heavy/gootti ulkonäöltäni. Vasta kolmikymppisenä minulla alkoi ns.prinsessavaihe, jota ehdin elää muutaman vuoden ennenkuin kaikki meni romuksi.

Se mun kaula-nänni mitta on 29. En muuten ehtinyt vielä tutustua tuohon linkkiin ja asioihin. Mutta mulla on vahva usko, että laihtumalla ne kyllä pienenevät. Pakkohan se on jos laihdun vaikka 20kg että ne pienenee varmaan C-kuppiin. Se olisi ihan hyvä koko. Mietin vain minkä näköiset lörppänät niistä sitten tulee, laihdutuksen myötä. Mutta aivan sama. Mieluummin järkevän painoinen ja järkevän kokoiset lurppatissit. Näillä näkymin aion olla mieheni kanssa loppuikäni ja hän ei ainakaan vieroksu minua jos tissit lörpöttää. Silikonithan voisi laittaa, mutta ei ole rahaa enkä tiedä uskaltaisinko? Tuskin. Minusta silikonit on rumat. Olen nähnyt muutamat ja kaikki ne on olleet luonnottoman näköiset ja kuulema kovan ja luonnottoman tuntoisetkin. Luultavasti minua hävettäisi jos laittaisin ne ja sitten pelkäisin että kaikki näkee ettei ne ole aidot.

Kerran silloin kun olin eronnut exästä ja muutenkin mielenterveys sekaisin halusin tehdä testin, että jos olisi oikein isot rinnat niin miten se herättää huomiota. Tosi tyhmä juttu, mutta olin silloin melko laiha, C-kuppinen. Laitoin reilusti fylliä rintaliiveihin, että rintani vastasivat laihassa vartalossani ehkä DD tai E-kuppia. Se oli kesä-aikaa. Sitten tiukka t-paita, tiukat farkut ja korkkarit, tietysti meikki ja pitkät hiukset. Ja voi jestas! Valehtelematta joka ikinen vastaantuleva mies katsoi "rintojani". Siinä kauppamatkalla ja kaupassa. Tunsin oloni todella kiusaantuneeksi, minua nolotti se tuijotus ja painelin nopeasti ulos sieltä. Kämpille päästyäni tunsin oloni onnettomaksi. Itkin yksinäisyyttä ja ihmisten pinnallisuutta.

Silloin eron aikana ja sen jälkeen laihduin lyhyessä ajassa melkein 20kg koska en ahdistukseltani pystynyt syömään. Tuntui hirveälle kun oma elämä oli ajettu täysin alas ja ulkopuoliset vain ihastelivat kuinka olen laihtunut ja kuinka hyvän näköinen olen jne. Kukaan ei tiennyt mitä elämässäni tapahtui. Päivisin töissä vain hymyilin ja esitin että olen vähän dieetillä. Iltaisin ja öisin valvoin kotona suunnittellen IM. Koko maailmani oli palasina.

Minulla myös selkeästi vaihtelee perättäin nuo Amassadoksen kuvaamat passiiviset ja vauhdikkaat jaksot. Syvimmästä masennuksesta vauhtiin jossa menen ja teen, puhua pulpatan, suunnittelen ulkomailla asumista, matkustelua, olen todella luova, julkaisen kuviani, siivoan ja suttaan joka nurkan, itsetunto on hyvä, läskitkään eivät haittaa ja nekin ovat jopa ihan hyvät ym. Syksyllä olin pitkään vauhdikas, lenkkeilin, söin vitamiineja, heräsin jo yöllä siivoilemaan ja ihmettelin eikö minulle tule kaamosmasennusta ollenkaan. Saman päivän aikana siivosin, lenkkeilin, kokkasin, leivoin, valokuvasin ja päivitin niitä FB, meikkasin ja otin itsestäni kuvia, siivosin komeroita, jumppasin, halusin ajelulle, kauppoihin, puhuin taukoamatta ym.

Olen maistellut hyviä herkkuja. Ihanaa muutaman lähes ruoattoman päivän jälkeen. Muuten oli rasittava ilta. Annoin miehelle luvan ostaa kaljalaatikon, kun itsekin sain paljon herkkuja (suklaalevyn, kaksi konvehtilaatikkoa, sipsejä, karkkipussin, limua, täytekakun, savulohen, ja vaikka mitä, nämä siis uuden vuoden herkuiksi) Mies on ihan kiltti mutta rasittava kun tulee enemmän humalaan jankuttaa asioita ja sekoilee. Mulla palaa aina pinna kun en vain jaksa mitään jankkaamista ja sössötystä. Rasittavaa ja pilasi vähän iltaa. Nyt mies on jo nukkumassa. Mutta suotakoon se joskus hänelle, kun kuitenkin jaksaa niin hyvin olla tukena ja hoitaa meidän asioita.

Minulla on kyllä selän suhteen kaikki vartalossani päin peetä. Ylipainoa, heikot lihakset, isot rinnat ja iso maha, lysy ryhti, aina huono asento kun löhöän sängyllä, nukun mahallaan, liikun vähän ym. Voihan olla, että selässä on joku vika näistä, mutta senhän tietää sitten kun tutkitaan onko vaarallista vai ei ja jos on niin siihen saan hoitoa sitten. Kumma juttu, kun otan temestaa niin vaiva häipyy heti. Temestahan toimii keskushermoston kautta ja rentouttaa lihaksia.

Kello on jo pian yhdeksän. Alan valmistelemaan nukkumaan menoa. Nyt on ollut kiva kun olen äidin kanssa puhunut puhelimessa joka päivä. Ehkä vielä voisimme lähentyä ennalleen, ehkä joskus asua lähempänä myös ja nähdä usein. Olen taas havahtunut siihen, ettei koskaan tiedä milloin kenenkin aika loppuu ja on ikävä sitten katua ettei ole ollut äitinsä kanssa tekemisissä kun olisi vielä voinut, mutta laiskuuttaan ei ole sitä tehnyt. Päätin, nyt se muuttuu. Kun äitini on kuitenkin hyvä ja mukava ihminen ja aina ollut tukenani. Hän on ansainnut parempaa. Ainakin soitan joka päivä ja menen käymään heti kun mahdollista.

Raketit poksuvat, mies kuorsaa ja minä tilitän tukinetiin Pepsiä hörppien. Wau mitkä bileet!!! Minun bileet on huomenna kun on se täytekakku ja kala ja kaikki herkut.

Ei meinannut uni tulla millään kun raketit paukkuivat pitkälle yöhön. Nukuin sitten taas myöhään ja inhoan sitä kun nukun myöhään. Ilma on apean harmaa ja lunta pyryttää hiljaa. Ikkunat ovat oudon alastomat, kun jouluvalot on otettu pois. Siivosin eilen kaikki joulukoristeet pois. Yleensä otan ne jo Tapanina.

Eihän tätä välttämättä tarvisi täällä kertoa, mutta saapahan vähän jotain säväystä näihin tylsiin narinoihin. Elikä paskansin yöllä sänkyyn. Illallahan ahmin kaikkia herkkuja. Yöllä heräsin siihen, että minua rupsutti. Ihan normaalisti, ei ollut tunnetta mistään ripulista. Pikku rupsu vain, mutta tunsin että yllättäin jotain lorahti lakanalla. Lusikallinen sitä itseään. Nukuin alasti, joten sillä oli suora pääsy. Onneksi korissa yöpöydällä oli vessapaperirulla ja siitä salamannopeasti otin paperia ja kuivasin itseni ja pomppasin ylös. Valot päälle ja kiroillen revin lakanat sängystä ja juoksutin pesukoneeseen. Onneksi se oli melkein vettä, ettei itse kiinteää tuotosta juuri ollut, mutta, kyllä ottaa vieläkin päähän moinen paskominen. Nyt on petarikin ollut pesussa. Huoh, semmosta.

Onkohan se enne paskamaisesta uudesta vuodesta? Toivottavasti ei sentään. Mies on pessyt pyykkiä ja tekee nyt ruokaa. En syö sitä, koska en tykkää niistä pihveistä. Minun oli tarkoitus syödä kala ja rapu-ateria, mutta smetana oli unohtunut ostaa, joten syön sen vasta huomenna smetanan kanssa. Tänään tilaan ilmeisesti pizzaa kotiin. Tai en ole vielä päättänyt mitä.

En ole saanut oikein päivästä kiinni. Äsken yritin taas venytellä. Olen jäykkä kuin rautakanki. Varsinkin takareidet ja pohkeet on aivan kireät. Samoin kuin lonkankoukistajat ja ihan kaikki. Ei ne venytyksessä edes paljon veny, mutta yritän pikkuhiljaa venyttää. Varmaan pitäisi alkuun mennä hierojalle, joka hieroisi juuri nuo jalat auki ja sen jälkeen alkaa venytellä. Olen aina inhonnut venyttelyä, enkä ole kovin notkea. Äitini on tosi notkea, saa vielä 70-v tehtyä spagaatin ja nostaa jalan niskan taakse ym. Hän onkin voimistellut koko ikänsä, ei ole koskaan ollut ylipainoinen, liikkuu paljon ja nuorempana tanssi balettia, sekä muita tansseja. Äiti on sekä taiteellisesti että liikunnallisesti lahjakas, kuten isänsäkin. Minä olen (ollut) taiteellisesti lahjakas ja voima ja kestävyyslajeissa, sekä ratsastus ja jalkapallo.

Nykyään kiinnostaisi lähinnä kävely, metsässä patikointi, uinti (ei uimahallissa) ja pyöräily. Teoriassa siis kiinnostaisi. Jos ei olisi rajoituksia. Muistelin juuri miltä tuntui painaa alle 60kg 2010 vuonna. Ostin takin jopa Seppälän lasten ja nuorten osastolta. Kaikki vaatteet näytti hyvältä päällä. Mitään vatsaa ei ollut. Rinnat oli kiinteät c-kupit. Takamus oli kiinteä ja mallikas. Käytin stay-uppeja aina. Nyt edes mahtuisi läskeihin tukkijalkoihin. Seksivaatteissa lähinnä irvokas näky!

Nyt en jaksa enempää kirjoittaa. Kahden maissa tilaan pizzan. Taidan katsella jonkun dokumentin YLE areenalta.

Palataan!

Päivä meni nopeasti ja mitään erityistä ei oikeastaan tapahtunut. Tilasimme ruokaa. En ottanut pizzaa vaan erään leikkeen kermaperunoilla ja sienikastikkeella. Se oli hyvää. Olen katsellut eri dokumentteja YLE Areenasta ja You Tubesta. Facessa en voi olla ollenkaan koska se ahdistaa minua ja sinne kulutettu aika on täysin turhaa.

Olette kaikki olleet minun mielessä ja nytkin mietin mitä teille kuuluu? Kuullaan taas kun ehditte/jaksatte kirjoitella.

Mieliala on ollut tänään ihan kohtuullinen, ei mikään riemukas, mutta ei huonokaan, vähän sellainen, että jospa tämä tästä...

Melko tylsä, harmaa päivä. Mietin, että suuttuivatko kaikki, kun kirjoitin siitä, että kakkasin sänkyyn? Sen jälkeen on tullut hiljaista. No, eihän sitä olisi tarvinnut kirjoittaa, mutta minusta se ei ole niin kumma juttu jos vahinko tapahtuu, etteikö siitä voisi kertoa kun kerta pahemmistakin ongelmista kertoo. No, en jaksa siitä enää välittää. Minulla on alkamassa uusia mielenkiintoisia juttuja henkimaailman puitteissa, koska tuntuu, että löysin sellaisen yhteyshenkilön joka voi auttaa minua, otan huomenna paremmin selvää siitä. Muuten siis ollut aika tylsää, ei ole huvittanut mitään niin erikoista tehdä. Vähän siivoilin ja syönyt. Tein makkarastroganoffia ja tuorepastaa. Mies on ollut ihan kukkuu koko päivän kun eilen illalla otti tilapäisesti Mirtatsapinin että saisi paremmin nukuttua. Nyt ollut pöhnässä koko päivän. Muistan kyllä, siitähän tulee zombieksi. Itse olen ottanut temestaa. Nyt menen YouTuben kuuntelemaan musaa. Päivä kerrallaan.

Tammikuun toinen päivä. Uusi vuosi. Jotenkin vaikea ymmärtää, että tietyistä tapahtumista on jo kaksi vuotta. Se yksi tietty päivä on myös kohta. Nämä on ollut päällimmäisenä mielessä kun olen miettinyt vuoden vaihtumista ja uuden vuoden alkua. Minulle tämä ajankohta vuodesta edustaa loppua. Ei ehkä enää niin ahdistavasti kuin viime vuonna tähän aikaan, mutta kuitenkin. Viime vuonna vietin vuodenvaihteen Pojun kanssa. Nyt en nähnyt hänestä vilaustakaan. Hyvä niin, sillä se jatkuva painostus saa minut ahdistumaan eniten. Tällä hetkellä llo on aika ok. Ei loistava, mutta siedettävä. Elän ja hengitän.

Olen facessa lupautunut pariin haasteeseen, joista toinen on kuukauden ja toinen 12 viikon mittainen. Kumpikin haaste auttaa minua pääsemään parempaan kuntoon jos suinkin jaksan ja pystyn noudattamaan aikatauluja ym. Heureuxille tiedoksi, että kyllä todellakin elämäni pyörii oman ulkonäköni ympärillä. Kun on menettänyt ulkonäkönsä saaden tilalle masennuksen, liikalihavuuden, erinäisen nipun muita sairauksia sekä joutunut käytännössä ulos "omista piireistä " näiden vuoksi, ei mieleen mahdu mitään muuta kuin läskistä eroon pääseminen, jotta olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada pala hyvää elämää takaisin. Vuodessa keijusta tonnikeijuksi on ollut puheenaihe lähipiirissäni. Selän takana puhutaan "miksi se on päästänyt itsensä tuohon kuntoon ", katsellaan päästä varpaisiin mittaillen paljonko kiloja on tullut (+30 kg!!!) ja kysyipä joku jopa koska perhe kasvaa. Raskausvihjailut olivat vuonna 2015 yleisiä. Pieni osa tietää sairauksieni vaikutuksen. Loput luulee, että istun kotona syömässä. No, teen minä sitäkin, mutta se ei ole suurin syy tilaani. Minulle ei kannata sanoa, että ulkonäkötuska on vain omien korvien välissä. Ja ettei ketään ulkopuolista kiinnosta minun ulkonäköni. Ei niin, ei kiinnosta. Enää. Ennen kiinnosti. Silloin kun näytin hyvälle. Nykyään olen näkymätön. Viimeisimmät lähestymisyritykset oli känniseltä sekä kehitysvammaiselta. Kiitos ei kummallekin!

Mitä tein vuoden vaihtuessa? Kävelin 2 km eräälle korkealle paikalle, josta näkisin ilotulitukset. Kauemmas en uskaltanut, koska viimeksi oli tulla vessakriisi matkalla. Anteeksi AK, mutta hirnuin täällä yksinäni kun luin kakkashowstasi. Se oli jotenkin niin hulvatonta. Samaistuin vahinkoosi täysin, koska minulle oli käydä juuri noin mutta keskellä katua.😀😎😀 Minulla on herkkä vasta, joka menee sekaisin helposti. Olin noin tuntia ennen uloslähtöä syönyt edellisen päivän makkarakeittoa. Makkarakeitto on minusta parhaimmillaan kun on saanut tekeytyä yön yli jääkaapissa. Valitettavasti sen rasvat vaan on täysin liikaa vatsalleni enkä muistanut ottaa tätä huomioon lainkaan kun lähdin ulos. Niin siinä sitten kävi, että kilometrin päässä kotoa vatsa alkoi kiertää ja pitää hirvittävää lorinaa. Jatkoin vain kävelyä, pois päin kotoa metsän läpi. Siinä vaiheessa kun pääsin asutusalueelle, tajusin, ettei kyse ole mistään "kaasuvuodosta" vaan makkarakeitot on tulossa kovaa vauhtia läpi kanavan. Minulla ei ole tietenkään palaakaan paperia mukana (niinkuin se mitään pelastaisi), kävelen keskellä tiivistä omakotitaloaluetta (ei kenenkään pihoihin voi mennä asioille!), kotiin on matkaa ainakin 2km eikä reitille osu huoltoasemia tai baareja. 🤔 Eipä siinä kuulkaa mitään muuta vaihtoehtoa ollut, kuin pistää tossua toisen eteen pakarat piukkana. Olin varmaan mielenkiintoinen näky kiitäessäni pikakävelyä bäckström alas niitattuna avaimet valmiiksi kädessä, käsi suorana, jotta voin syöksyä suoraan omaan huusholliini. Eteisessä ei ollut aikaa riisua kenkiä vaan kiskoin takin korviin ja housut nilkkoihin. Loppu oli ämpärillinen sitä itseään, makkarakeitot hieman eri muodossa. Sekunneista oli kiinni etten olisi ehtinyt. Sitä siivoa olisi ollut vähän enemmän kuin lusikallinen 😀😀😀

Nyt on taas akku loppu. Täytyy ladata puhelinta ja tulla sitten takaisin.

Täällä taas. Pakko vielä sanoa, että niin surkuhupaisaa kuin AK:n shit show olikin niin se oli ehkä parasta lukemaani viihdettä (tosi-tv -tyyliin) koko kuukauden aikana! Kaiken itkemisen ja ahdistuksen jälkeen oli vapauttavaa hihittää vedet silmissä. Anteeksi rakas ystävä, en tarkoita pahalla! Kirjoitat niin elävästi, että tuntuu kuin katsoisin epäonnisia kotivideoita omalla sohvalla. Rehellisyytesi ja aitoutesi on hienoja piirteitä. Kirjoitat siitä, mitä elämässä on. Et pelkästään halipusi-vaaleanpunaistahöttöhattaraa-niinihanaaelämää -tuubaa, jota Facebook on täynnä. Arvostan suuresti!

Tänään on ollut taas parempi päivä. Kävin iltapäivästä kävelemässä kirpputorilla, mutta en löytänyt mitään. En varsinaisesti etsinytkään. Tyttärelleni ostaisin kengät jos löytyisi sopivat, mutta silläkin on jo aikuisen jalka niin eipä noita talvikenkiä juuri aikuistenkoossa tyrkyllä ole. Pikkukakaroille löytyisi. Vein samalla kertaa jätesäkillisen vanhoja vaatteita kierrätyslaatikkoon. Niihin keltaisiin, vaikka en uskokaan että päätyvät oikeaan käyttöön minnekään viidakkoon. Sama se mulle loppujen lopuksi. Pääasia, että itse pääsin vihdoin eroon säkistä, joka on vienyt tilaa varastossa kesästä asti. Seuraavaksi pitäisi alkaa raivata vaatehuonetta. Myyntiin ja roskiin. Kun muutin tähän, minulla oli vähemmän tavaraa. Tänne on kertynyt ihan liikaa kaikkea ja nyt on aika vähentää. Olen ostanut turhia sisustusasioita sen toivossa, että saisin niistä kunnostettuina tai tuunattuina muutaman euron enemmän. Joitakin joulujuttuja sentään myin.

Taloudellisesti tilanne on nyt se, että joko etsin osa-aikatöitä tai joudun muuttamaan halvempaan asuntoon. Uuden verokortin myötä ansiosidonnaiseni kutistuu entisestään. Miten on mahdollista, että työttömän veroprosentti on 26%??? Paljonko teillä muilla on? Jos olisin töissä, veroprosenttini olisi 23? Ei mahdu minun päähän, että puolet suuremmilla vuosituloilla (palkka) maksan vähemmän veroa kuin nyt kun saan puolta pienempää ansiopäivärahaa. Miten helvetissä kukaan työtön tulee toimeen jos muutenkin pienestä ansiopäivärahasta viedään neljännes veroja? Olen kyllä katsonut jo asuntoja entisestä kotikaupungistani. Ei ne halvempia ole siellä, mutta siitä olisi monta muuta etua. Joskin on huonojakin puolia. Inhoan sitä murretta, kylmiä ja sisäänpäin kääntyneitä ihmisiä. Pojun mielestä olen sellainen itsekin. Kylmä ja sisäänpäin kääntynyt. En kiistä. Ei tässä mitään tunteiden paloa ole ikinä roihunnut siinä muodossa kuin pitäisi. Alkuun se oli vain seksiä ja sellaiseksi piti jäädäkin kunnes päästin tilanteet liian pitkälle. Annoin toisen puhua minut ympäri. Mikä alku se on millekään jos pitää puhua ympäri parisuhteeseen? Ak, arvostan suuresti sitäkin sinussa kun sanoit tietäväsi, että olet miehesi kanssa koko loppuelämän ja että hän ei välitä negatiivisessa mielessä jos kehosi on rupsahtanut. Sinä olet sitoutunut teidän suhteeseenne koko sielullasi ja ruumiillasi. Minusta tuntuu etten ole omassa suhteessani sitoutunut kummallakaan, mihinkään. Sielu käskee jatkaa matkaa, olla jämähtämättä paikoilleen sellaiseen, joka tuntuu vankilalta. Ruumiilta ei kysytä, koska yksikään mies ei sytytä tällä hetkellä. Eikä se muutenkaan ole kovin hyvä mittari. Tuli todistettua. 🙄

Kymmenen asteen pakkanen ei ole inspiroinut mihinkään, mutta olen silti energisempi tänään kuin viikkoihin. Mistä lie johtuu? Ainakin on ihanaa, että aurinko paistaa. Huomenna yritän siivota. Palataan!

Voi huh, kuinka helpottunut olen, ettei kakkajuttuni karkoittanut Sinua Amassados, joka olet tullut minulle hyvin tärkeäksi☺️❤️☺️ eikä toivottavasti muitakaan! Se taitaa vaan olla, että kun on elämässään kokenut jo vähän kaikenlaista järkkyä niin tuollaiset kakan turahdukset lähinnä naurattaa, paitsi ei tietysti sillä hetkellä! Eilen vitsailin miehelle, että näköjään "rapautuminen" ja vanhuus ei tule yksin vaan alkaa sekä korvien väli, että peräpää falskata. No, eipä siitä enää enempää.

Lunta sataa hiljalleen ja pakkasta on jopa kymmenen. Ei houkuta ulos. Muutenkin taas tänään mieliala ollut melko apaattinen. Huomenna alkaa taas uusi viikko ja mitä se tuo tullessaan.. Tuntuu, ettei elämä taas kerran ole oikein omassa kontrollissa ja siksi se myös pelottaa. Tuntuu, että mitä tahansa voi tapahtua. Silloin ei voi kuin työntää pään pensaaseen tai käydä kohti ongelmia. Minulla ei luullakseni ole varaa enää ollenkaan työntää päätä pensaaseen vaan asioita on selvitettävä. Alkuviikosta saan varmaan tutkimusaikoja tämän selkäjutun vuoksi. Jos kaikki menee hyvin, on helpotus ja elämänhalun nousu varmasti huikea, kuten on ollut ennenkin. Mutta, jos kaikki menisi päin peetä niin siihenkin on jo varauduttu. Olen tehnyt suunnitelmia aina siihen saakka kun menen saattohoitoon. Kirjoitinhan siitä silloin aikanaan. Ja kukaan ei tiedä millä aikavälillä nämä asiat tapahtuu. Kuulostaa helpolle näin kun kirjoitan, mutta äärimmäisen rankkoja asioita silloin kun ne oikeasti joutuu kohtaamaan. Niin Amassados, minä olen tullut siihen käsitykseen että tavallisessa rt-kuvassa näkyy vain "kovat" jutut eli rakenteelliset, luusto ym. mutta esim. imukudoskasvaimet eivät näy ainakaan ennenkuin ovat hyvin suuria. Syöpä on nykyään niin hirveän yleinen sairaus, joka neljäs ihminen sairastaa elämänsä aikana jonkun syövän, lähes jokaisen perheessä tai ainakin suvussa on joku sairastunut. Minä luulin olevani viimeinen sen saamaan, aina terve kuin pukki, ja tervettä sukua, terveelliset elämäntavat, nuori ikä ym. Mutta niin vain mäjähti kohdalle. Tiedän, että monia ahdistaa ja pelottaa syöpä ja siihen liittyvät asiat. Pitkään ajattelin, että pyrin olemaan kirjoittamatta tänne siitä mitään. Alan kuitenkin ymmärtää, että se ja sen kokemukset ovat väkisten osa minua ja muuttanut elämääni niin, että olisi aika tekopyhää olla koskaan kirjoittamatta siihen liittyvää. Luotan, että ihmiset joita ahdistaa eivät lue tätä minun ketjua. Minua ei ahdista jos joku kirjoittaa vaikka jonkun sukulaisensa syöpäkokemuksesta tai että joku on kuollut tms. Omasta sairastumisesta on pian 3 vuotta tai siitä kun hoidot loppuivat. Sanoin miehelle, että jos se piru olisi nyt tullut takaisin niin olen saanut silti viettää 3 hyvää vuotta "jatkoaikaa", joista viime vuosi ja varsinkin kesä olivat parhaat ja muistorikkaimmat. Jotkut eivät saa sitäkään. Tai kuolee ihan pieniä lapsia. Minä sentään saanut elää kohta 38-vuotiaaksi ja vaikka olisinkin esim uudestaan sairastunut niin uusilla hoidoilla voisi olla edessä vielä vaikka kuinka paljon elinvuosia, monta kesää vielä. Vanhaksi en ole koskaan halunnut elää. Minusta vanhuudessa ei ole mitään houkuttelevaa, ainakaan rahallisesti köyhässä vanhuudessa. Minusta tuntuu, että elän nyt sitä "vanhuutta". Ja kun ei ole lapsia, eikä sukua niin mitä sitä yksinään sitten vanhana pällistelisi.

Usein muistan "potilasmatkani" varrelta sairaalahuoneita ja meitä potilaita, sairaita ihmisiä, jotka siellä pötköteltiin sängyissämme ja aikaa oli kertoa vaikka koko elämäntarinamme. Minun pisin aika samassa huoneessa samojen "tovereitten" kanssa oli lähes kolme viikkoa. Se oli silloin kun olin juuri sairastunut, ennen hoitojen alkamista. Oli tutkimuksia sun muuta ensin ja olin jo mennyt niin huonoon kuntoon, että ensimmäiset kaksi viikkoa minua "elvytettiin" siihen kuntoon että minulle saatettiin alkaa antamaan sytostaatteja. Kiitos vain oman kaupunkini lääkäreille, jotka olivat hoitaneet minua lähes puoli vuotta aivan väärällä diagnoosilla ja ihmettelivät kun koko ajan menin huonommaksi. No antibiooteilla ei syöpää paranneta. Kaiken kaikkiaan olin kitunut jo yli vuoden sairaana, kärsien mm. lämpöilystä ja kovasta väsymyksestä, ajoittain nousevasta lähes 40 asteen kuumeesta, laihduin, oksentelin, veriarvoni olivat sekaisin ym. Sillä välin kun minua "hoidettiin" täysin toisen taudin diagnoosilla ja syötettiin turhaan esim kortisonilääkitystä useita kuukausia niin oikea tauti eteni minussa koko ajan ja lopulta oli kait ihme, että yleensä selvisin enää. Kaiken järjen mukaan minä olisin voinut kasvaa horsmaa jo kolme vuotta.

No, muistan me kolme naista olimme samassa huoneessa tuon lähes kolme viikkoa. Olen usein miettinyt ovatko he enää tässä maailmassa. Ehdimme tulla läheisiksi siellä ja vaikka voi kuulostaa kummalle niin hengenvaarallisesti sairaana ja sairaalassakin voi olla jopa mukavia hetkiä jos potilastoverit ovat hyviä tyyppejä. Minä olin meistä nuorin ja lähdin sieltä kotiin paranemaan. Hän, joka sai vuoden elinaikaa..Hän on nyt varmasti Taivaassa. Ei hän vanha ollut alta viisikymppinen. Tauti uusinut. Mies, Ok-talo, kaksi lasta ja koirat..niistä hän aikoi nauttia sen viimeisen vuoden. Sitten oli yli 80v rouva, jo kaksi syöpää sairastanut ja fyysisesti sekä henkisesti huippukunnossa, lauloikin meille välillä, pirteä ja tsemppasi meitä "tyttöjä". Rouvaa oli kovasti huimannut, oli epäilys etäpesäkkeestä aivoissa. Niinpä vain oli väärä hälytys ja Rouva pääsi kotiin jatkamaan vanhuudenpäiviään. Me kaikki pääsimme kotiin ja me itkimme ilosta. Vakavien elämän perimmäisten kysymysten äärellä koti monen viikon sairaalassa lojuminen jälkeen tuntu paratiisille ja jokainen sinne kaipasi.

Eräs päivä sanoin miehelle, että jos nyt saisin kuulla että olen sairastunut uudelleen olisin tyytyväinen kaikkeen siihen mistä olen ehtinyt ja aivan tietoisesti nauttia nämä vuodet (joita tietysti mt-ongelmat myös ovat varjostaneet) mutta olen nauttinut pienistä hyvistä asioista: hyvästä ruoasta ja mies on pitänyt huolen ettei meillä ole ikinä pahaa ruokaa, autoajeluista ja kauniista maisemista, hyvästä kahvista aamuisin, kauniista musiikista, elämästä vailla kiirettä, turvallisesta kodista, rakastavasta puolisosta, keväistä, kesistä, kesämökistä, lomamatkasta Itä-Suomea kierrellen, unohtumattomista maisemista ja niiden valokuvaamisesta, antiikkiesineistä. Olen elänyt hyvää ja turvallista elämää, kaikesta huolimatta.

Mies kävi kaupassa. Hän hemmottelee minua taas. Herkkuja ja herkkuruokia. Hän haluaa minulle makoisan ja hyvän elämän niin kauan kuin sitä on olemassa. Luotan mieheeni kuin vuoreen. Hän ei jätä minua, enkä minä häntä. Hän on kerran jo pelastanut minut ja tuntuu tekevän sen aina vain. Meidän rakkaus on enemmän taivaasta kuin maasta, ei siinä läskit ja kakkatahrat lakanassa meinaa mitään. Onneksi minulla on tuo Mies, hän on kuin elämäni henkivartija.

Palataan!
Ei

Amassados, Ihana, että Sinulla on pirteämpi olo! Juuri tuollaiset päivät kun esim näkee auringon ja virkistyy, sekä siinä hommailessa ajattelee, että elämä olisi oikeastaan ihan mukavaa jos se voisi aina olla sellaista kuin juuri sillä hetkellä. Ne ovat voimapäiviä, joita ilman ei jaksaisi. Ne ovat tyyneyden ja toivon päiviä. Minulle nykyään on tärkeää valokuvata hyviä päiviä ja niiden hetkiä. Auringonpaistetta, hyviä ruoka-annoksia, kauniita esineitä, maisemia. Elämän tähtihetkiä, jotta voin epätoivon ja pimeyden päivinä katsoa niitä ja muistaa, kuinka paljon onnellisia päiviä elämässäni lopulta on ollut, vaikka itse helposti muistan niitä huonoja enemmän. Voi. Katsoa ja pyytää jonnekin taivaaseen, että saisin vielä lisää niitä hyviä päiviä. Minun rukoukseni ovat pieniä: kun saisin pysyä hengissä, ilman kipuja, että olisi ihan mukava olo, että saisin hyviä öitä ja rauhallisia aamukahvihetkiä, hyviä aterioita, monta kivaa mökkireissua, että löytäisin aina joskus vanhan, kauniin ja iloa tuottavan esineen, vaikka metsästä tai autiotaloista, että saisin joitain kivoja ja lämpimiä ihmiskontakteja silloin tällöin, kauniin kosketuksen ja sanoja joskus, että saisin tyytyväisenä makoilla pehmeiden peitteiden ja tyynyjen päällä ja tuumata, että olen melko onnellinen.

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten usein ajattelen vuosien varrella sairaaloissa tapaamiani ihmisiä, joilla ei ole ollut paljon elinaikaa jäljellä. Muistan heidät jokaisen ja miltä he näyttivät ja mitä puhuimme. He kaikki näyttivät hyvälle. Heistä ei olisi uskonut, että he saattavat kuolla millä hetkellä hyvänsä. Erityisesti ajattelen erästä naista. Satuimme vierekkäisille paikoille syksyllä-13. Minä olin psyykeltäni huonossa kunnossa ja heikko rankkojen hoitojen jäljiltä. Aloimme juttelemaan ja paljastui, että naisella oli kasvain vatsassa. Hänellä oli aiemmin ollut syöpä, jota oli seurattu mutta silti se pääsi uusiutumaan salakavalasti ja ilmestyi eri syöpänä takaisin, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Päivien aikana kuuntelin kun hoitajat ja lääkärit kävivät naisen luona. "Vain muutamia päiviä elinaikaa" kuulin ja "ei enää elvytetä jos jotain sattuu". Nainen oli tyyni osaksi johtuen voimakkaasta kipulääkityksestä, mutta muutenkin. Näytti että hän ei pelännyt kuolemaa. Hän oli elänyt aktiivisesti loppuun saakka, harrastanut, käynyt jumppaamassa vielä paria viikkoa aiemmin, käynyt kampaajalla, hänellä oli kauniit hiukset ja kevyt ehostus kasvoilla. Hän ei tottavie näyttänyt kuolevalta. Hänen lapsensa vierailivat joka päivä. Hän jaksoi jutella heidän kanssaan. Hänen puhelimensa soi usein. Vain muutaman kerran kuulin hänen sanovan puhelimeen että kivut olivat niin kovat ettei hän juuri silloin voinut puhua. Sitten hoitajat toivat lääkettä ja nainen nukkui aina muutaman tunnin. Naisen mies oli kuollut joitain vuosia sitten ja nainen odotti että pääsee näkemään miehensä. Hän ei vaikuttanut katkeralle vaan jaksoi vielä siinä viime metreillä innostua keskustelemaan monista asioista. Minusta hän oli mahtava. Tuli minun aika lähteä kotiin. Lyhyesti hyvästelimme, toivotin hyvää matka. Kumpikin tiesimme minne. Niin, nyt hän on siellä. Ollut jo kolme vuotta. Minä olen vielä täällä ja siksi olenkin päättänyt ainakin aamuisin nauttia jokaisesta aamukahvista jonka juon elossa täällä maan päällä.

Mies minua säälittää. Minä olin hänelle uuden toivon ja elämän airut. Kun tapasimme olin nuori, kaunis, elinvoimainen, täynnä suunnitelmia. Mies oli kokenut ja reissussa väsynyt, liika alkoholikin kuului kuvioihin koska se oli ainoa keino paeta elämän risaisuutta. Alkoholi ja työnarkomania. Pumppukin oli jo kerran tiltannut varoitukseksi mutta mies oli painanut vain menemään. Mitä muuta hänellä oli kuin työ? Kaksi eroa takana, lapsia ei saanut hädintuskin edes tavata, ei ollut kunnon kotia, ei mitään. Työ ulkomailla piti sopivasti loitolla tyhjästä arjesta. Sitten tulin minä ja olin jotain aivan ihmeellistä. Meille tuli järjetön rakastuminen ja elämänkevät. Onni tuntu olevan täydellinen. Minä eheydyin. Miehellä oli taas kiinteä koti, jossa hän myös viihtyi ja alko jäi pois kuvioista. Tätä kesti pari vuotta. Sitten minä sairastuin. Tiedän miehen silloin unelmoineen lapsesta kanssani. Joskus minulla on huono omatunto, etten antanut sitä lasta, enkä edes koiraa. Ja siitä että en ole vakaa kumppani. Olen kumppani jolla on uhka kuolla. Se tuntuu pahimmalle, että mieheltä on elämänsä aikana kuollut hyvin paljon rakkaita ihmisiä yllättäen. Oma isä ja äiti hänen ollessaan vasta päälle kolmenkymmenen. Kaksi naisystävää, kumpikin autokolarissa, rakas serkku teki itsemurhan, paras miespuolinen kaveri murhattiin raa'sti. Ja muitakin. Sitten hän rakastuu minuun ja minäkin sairastun ja meinaan kuolla ja kuoleman uhka leijuu ylläni loppuikäni. Se on minusta kurjaa. Mies ei koskaan tule saamaan vakaata suhdetta. Hän joutuu aina pelkäämään, että toinen kuolee. Mahtaa olla raskasta.

Minua surettaa se, etten ole pystynyt olemaan kellekään kunnolla mikään. Äidille olen aiheuttanut huolta ja harmia koko ikäni. Puolisoilleni olen epävakaudellani ollut muuta kuin perinteinen vaimotyyppi. Olen aiheuttanut pettymyksiä. Missään en ole ollut kunnollinen tai tarpeeksi hyvä. Mielestäni en ole osannut enkä osaa vieläkään ottaa huomioon toista tarpeeksi. Usein päätän olla parempi ihminen, mutta silti en ole.

Mies kantaa kotiin kassikaupalla herkkuja. Olen syönyt kuin Kuningatar. Se on miehen tapa osoittaa rakkauttaan erityisesti silloin kun hän on huolissaan. Se, että hän tarjoilee minulle parhaita herkkuja läskeistäni huolimatta, eikä koskaan huomauttele kiloistani on minusta hyvin kauniisti tehty. Mies ajattelee selvästi että se aika mikä minulla on elämää jäljellä minun on saatava nauttia. Ihana ihminen!☺️❤️

Autiotalonkuuvalo, oletko tullut ajatelleeksi, että olet itsekin ihana ihminen? Ei kukaan mies ole itsessään niin ihana, että jonkin läpikurjan naisen kanssa haluais olla... Olen lukenut koko sun ketjun läpi ja nauttinut siitä perinjuurin suorasukaisesta tavasta, jolla kuvaat maailmaa. Jaksan aina vaan ällistyä siitä, miten kiehtovasti itseäsi ja ajatuksiasi ilmaiset 🙂 Ja mitä tulee niihin kakkajuttuihin, niin yks mun kaveri päästi oikein kunnon pökäleet joskus kännipäissään sänkyyn, joten sun pikku lirahdus ei aiheuttanut sen kummempia väristyksiä 😀

Olen suorastaan jo ruvennut odottamaan sun postauksia!

Laamaton☺️❤️ Kiitos ihanasta palautteestasi. Niin, kyllähän minä tiedän, että sitten kun olen "paremmalla" tolalla niin olen kait ihan mukava ihminen ja ilmeisesti en ole tylsä tyyppi ja kiltti olen. No, ne ainakin. Ja mies sissin sitkeydellä kestää ne kaikenmaailman depikset ja "sekokohtaukset" kun tietää, että muutun taas mukavaksi. Heh, nuo kakkiaiheet on meillä kotona ihan kevyttä huumoria niin jälkeenpäin vasta tulin ajatelleeksi, että jokuhan voi vaikka järkyttyä tuollaisesta "yösontimisesta" tosin kyllähän täällä raskaampaakin aiheita käsitellään kuten IM ym niin ajattelin, että kumma jos tuosta joku niin häiriintyy.. Sinun tuttavan pökälejuttu sai minut nauramaan! Ehkä sitä on kokenut niin kaikenlaista jo, ettei jaksa kovin kierrellä asioita vaan laittaa ne paperille niin kuin ne on. Muutenkin olen tässä maailmassa kyllästynyt kaikkeen teeskentelyyn ja epäaitoon.

Heräsin jo viiden aikaan melko pirteänä mikä on melkoinen ihme, kun pitkän aikaa jo olen kuorsannut 8-9 saakka. Eilen illalla sain henkisesti paremman olon, joten ehkä siksi. Huomaan jos olen oikein masentunut niin en tahdo herätä enkä päästä sängystä ylös. Tutustuin eilen netissä erääseen mieheen, joka on henkiparantaja. Siis ei missään facessa, vaan hänellä on omat sivut. Hän antoi minulle eilen illalla kaukohoitona energiaa puolen tunnin ajan. Ja aamulla sitten olin pirteämpi. Vaikka nyt en kyllä ole sen kummemman tuntuinen kuin muulloinkaan. Mies sanoi, että hoidon voi uusia. Mikäpä siinä eihän siitä mitään haittaakaan ole. Selässä ei ole kipua, mutta sellainen suorastaan v-mäinen "poltteleva" tunne. En keksi parempaa sanaa. Häiritsevä tunne. Odottelen jos tänään tulisi niitä aikoja tutkimuksiin. Torstaiksi luvattiin pakkasta jopa 30 astetta, että silleen. Hyi hitto!

Eipä muuta kuin juon tässä kahvia ja pällistelen päivää! Palataan!

Miksi mulle ei koskaan tapahdu ihmeitä?! Rakastan lukea juttuja, joissa ihminen, joka on käynyt vaikka kipuhelvetin läpi eräs päivä maistaa lunta ja kivut katoavat sen siliän tien ja pim! ihme on tapahtunut. Tai joku lukee homeopaatin ilmoituksen lehdestä ja hänelle tulee "tunne", että tuo on hänen juttu. Sitten hän menee ja pim! ihme tapahtuu ja kaikki vaivat paranevat. Olen alkanut vihaamaan näitä juttuja! Minulle ei koskaan tapahdu, eikä ole tapahtunut yhtään ihmettä, vaikka olen aikanaan ravannut kaikki "mestarit" läpi ties minkä vaivojen vuoksi. Enää en jaksa edes syödä vitamiineja tai voimistella, koska minun tapauksessa MIKÄÄN EI TOIMI!!! Minulle parasta on juuri se jäädä sängynpohjalle makaamaan ja nousta sieltä ehkä joku päivä ylös tai sitten ei. Ihmeiden aika ei ole ohi, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan! Tekisi mieli tältä istumalta julistaa myös, etten enää usko mihinkään Taivaisiin, Henkimaailmoihin yms. Uskottavin on turruttavien pillereiden ja Pepsi Maxin voima, eläköön! Ne eivät koskaan petä!

Normaalisti ihmiselle tulee flunssa. Minulle tulee syöpä. Normaalisti ihmiseltä karkaa kissa. Minulta karkaa puoliso. Minun elämä tuntuu pyörivän astetta suuremmilla kierroksilla ja keitin sattuma on aina luu kurkkuun! Hard Core, Extreme -elämää. Kaikki on muutaman asteen kauheampaa kuin normi ihmisellä.

En vain ymmärrä miksi? Ja kyllä, olen pahalla tuulella. Vituttaa talvi, tuo 15 asteen pakkanen ja kaikki!

Hiton talvi! Olen eristäytynyt makkariin. Tämä on pieni, kodikas huone ja kun liukuoven laittaa kiinni niin pysyy tosi lämpimänä. Näin pakkasella automaattinen ilmastointi olohuoneessa ja keittiössä kylmentää vedon tunteella tosi paljon, joten en viihdy siellä ollenkaan. Makkarissakin olen pehmeä untuvapeitto päällä. Haluan pehmeää, lämpimää! Pääkin on pehmeänä. Selkätuntemus häviää bentsolla. Tänään otin kaksi. Huomaan, että napostelen niitä kohta entiseen tyyliin. Toivon saavani jonkin ratkaisun tälle asialle, että voin lopettaa niiden popsimisen ennenkuin olen taas koukussa. Kerran jo vaivalla vieroittautunut. Tunne, että koko maailma on seis ja käpertynyt pakkaseen. Oi, kun kaikki menisi hyvin ja kevät tulisi pian ja pääsisi mökille pakoon pahaa maailmaa. Mitään muuta en odota kuin mökille pääsyä! Loppuisi tämä kotona vatuloiminen ja narkkaaminen.

Tänään käyn ainakin suihkussa. Muusta en sitten tiedä. Tunti kerrallaan. Posti ei tuonut vielä aikoja tutkimuksiin. Varmaan huomenna.

Moi AK
haluaisin vain sanoa, kuten Laamaton yllä, että myös minä olen lukenut viestejäsi, melkein kaikki.
Sinua on maailma kovasti murjonut, mutta jotenkin sinusta kuultaa sisu ja huumorintaju. Minä uskon, että sinulla on vielä paljon hyvää edessäsi. Olet selvinnyt jo aikamoisista jutuista - mikset selviäisi jatkossakin?
Tsemppiä pakkaseen

🙂👍

Kävin suihkussa lämmittelemässä. Sain vastauksen eräältä henkimaailman ihmiseltä, joka lähettää minulle kaukoparannusta ja rukouspyyntöni on toimitettu maailman toiselle laidalle hänen toimestaan tärkeään paikkaan. Jännittävää ainakin! Olen alkanut kaipaamaan suihkussakäyntiä ja puhtautta. Välillähän se oli vähän niin ja näin, mitä nyt perseeni olen pessyt säännöllisesti jopa kuoleman kielissä ja psykoosissa ollessani, joten se taitaa olla melko tukevasti selkärangassa. Pisin aika oli melkein kuukausi kun en käynyt suihkun alla silloin masennuksen pahimpaan aikaan. Joka päivä tein pikkupesua ja vaihdoin vaatteita, mutta kuitenkin. Nyt käyn pari, kolme kertaa viikossa ja päivittäiset pikkupesut. En ole vieläkään mikään siisteyden perikuva, mutta parempaan suuntaan kuitenkin, enkä nyt paskalle haise se on tärkeintä.

Mies laittoi saunan päälle ja menee sinne. Minä en välitä saunasta, kuin mökillä kun on ihana puusauna. Siellä käyn mielelläni joka päivä. Pepsiä hörpin ja söin vitalinea vadelma-rahkan, johon olen aivan koukussa. Ainakin kaapissa on hyviä ruokia. Myös järkeviä, ei pelkkiä herkkuja. Tänä aamuna painoin 89,1 kg. En ole koskaan ollut näin painava. Mietin, että tästähän ei sataan kiloon enää pitkästi ole. Huh, huh. Se on alettava taas laihduttamaan, sain jo välillä ne 5kg pois ja selkäkin oli parempi.

Taidan mennä peiton alle löffäämään ja kuuntelemaan vaikka musaa.