Olen tässä tuijottanut tyhjää ruutua jo jonkun aikaa. Hukkasin johtoajatukseni kun akku tyhjeni. Siis puhelimesta. Minulla on huono laturi ja se ei oikein lataa jos pidän näyttöä päällä. Toisaalta täällä taitaa olla ylläpito lomalla, joten ei sillä niin kiirekään milloin nämä ajatukseni tähän putoilevat.

Minä haluaisin, että joulu olisi yhdessäoloa ja aikaa olla läsnä toiselle, lähimmäiselle ja itselle. Keskiviikkona kävin aamulla kaupassa ja kuulin vasten tahtoani kun joku vanhempi rouva karjui puhelimeen miehelleen ostosohjeita. Kauppa oli vielä 8 aikaan aamulla tyhjä ja rouva huusi puhelimeen vihaisena niin että koko maito-osasto raikui. Muutkin ostoskärryjään ohityöntelevät aamuihmiset katsoivat rouvaa hitaasti ja kiirehtivät sitten muille hyllyille rouvan tilittäessä puhelimeen kuinka kaikki laatikot on vielä paistamatta ja hän ne yksin joutuu tehdä ja jotta miehen olisi nyt vaan syytä hakea ne juustot mitä käskettiin ja tulla sitten kiireenvilkkaa hakemaan rouvaa. Mielessäni säälin hänen puolisoaan ja mietin miksi ihmiset jäävät epätyydyttäviin suhteisiin. Tuollainen epäkunnioittava tiuskiminen puhelimeen ei taatusti tee hyvää mieltä kenelläkään. Toivottavasti rouva sai juustonsa ja laatikot tehtyä ja miehensä edes hetken rauhan.

Tämä episodi nousi mieleeni oikeastaan siksi, että Poju väitti minun vain arvostelevan häntä. Se oli hänen eilinen jouluntoivotuksensa minulle. Itse koen etten voi, enkä saa sanoa tällä hetkellä mistään mitään tai olen arvosteleva. Melko huono yhtälö parisuhteelle, jossa Poju haluaa koko ajan vatvoa jotakin asiaa ja minä en saa sanoa mitään. Jos sanon mielipiteeni, olen arvosteleva. Olen ollut ahdistunut tästä uudesta suunnasta, joka muistuttaa kovin entistä avoliittoani narsistisen exän kanssa. Kaikki oli siinäkin suhteessa hyvin niin kauan kun olin hiljaa. Jos sanoin mielipiteeni tai uskalsin vastustaa exääni olin "silmille hyppivä uhmaaja". Pojussa ei näitä piirteitä ole aiemmin ollut. Ne on tullut näkyviin nyt ehkä kuukauden sisällä. Voi liittyä hänen omapäisiin lääkkeiden lopetuksiin, tai sitten ei. Ehkä olen vaan oppinut näkemään kiltteyden ohi. Enkä pidä siitä mitä nyt näen. Ja mitä enemmän mietin, sitä vähemmän näen yhteistä tulevaisuutta. Sitä enemmän ajattelen, että tarvitsen muutoksen. Jonkun, mikä pitää liikkeellä. Olen miettinyt muuttoa takaisin kotikaupunkiini. Eron jälkeen se tuntui mahdottomalta, mutta nyt ei enää niinkään.

Nämä eivät ole nyt mitään kovin jouluisia ajatuksia, mutta ehkä tämä perhekeskeinen aika herättää nämä haudatut mietteet. Poju puhui koko kesän naimisiinmenosta ym mutta nyt sekin on jäänyt. Ajatus tuntuu oikeasti aika kammottavalta, vaikka olen ymmärtänyt että se pitäisi olla ihan toisinpäin. Minusta on koko ajan tuntunut, että hänen ainoa motivaationsa avioliittoon on varmistaa minun jääminen tähän suhteeseen ja luultavasti myös taloudellinen etu, joka siitä seuraisi. En ole mikään yltiöromantikko, mutta jotenkin silti kumpikikin syy tuntuu melko väärältä. Vai olenko väärässä kun oma odotus avioliittoon on vähän toiselta pohjalta. En tarkoita sitä, että haluaisin katsoa maailmaa vain ruusunpunaisesti, mutta avioliitto ilman rakastumista ja palavaa halua olla yhdessä, tuntuu väärältä. Tällä hetkellä näen enemmän huonoja puoliakuin hyviä. Ehkä se on juuri sitä Pojun mainitsemaa arvostelua.

Eilinen päivä ei oikein poikennut muusta arjesta paitsi siinä, että kuuntelin enemmän joulumusiikkia. En ollut ostanut kinkkua, koska en syö sitä. Ostin kirjolohen ja söin sen. Siitä jäi vielä täksi päiväksi. Illalla kävin saunassa. En jaksanut enää sen jälkeen kirkkoon. Oikeastaan ihan hyväkin, koska tässä mielentilassa jo tietyt joululaulut saa minut kyyneliin. Enkä halua saada mitään romahdusta joulukirkossa. Viime vuonna muistan siellä olleen erään toisenkin naisen, joka itkeskeli melkein koko hartauden ajan. Hänelläkin lie joku menetys ollut lähiaikoina. Joulu on raskas aika niille, joilla se läheisesti liittyy menetyksiin.

Nyt on jo joulupäivä kääntymässä illaksi. En ole tänäänkään tehnyt mitään arjesta poikkeavaa. Illalla aijon avata hetkeksi television katsoakseni Teemalta tulee Lumikuningatar-baletin. Se saattaa olla Yle Areenassakin katsottavissa, jos AK haluat myös katsoa. Minä rakastan balettia. Elän ja hengitän tanssista. Vihaan itseäni ja ulkomuotoani etten enää pysty tanssimaan. Jos elämäni olisi mennyt toisin, tiedän mitä tekisin...

Siitä venyttelystä tulin niin kipeäksi, siis lihakset, että ihan oksettava olo. Ei tällaisen läskin ruhon kanssa pitäisi alkaa revittelemään kylmiltään, ei siitä seuraa mitään hyvää. Se tunne, kun yrittää ja odottaa saavansa helpotusta ja saakin kipua ja huonoa oloa. Itkettää. Tuntuu ettei kannata tehdä mitään vaan sama olisi häipyä kun mistään ei tule mitään ja mikään tässä elämässä ei mene oikein päin. Kaikki, aina ja ikuisesti Amen menee päin honkia. Pakko oli ottaa lisää temestaa että saan itkun loppumaan. Pitäisi syödäkin, enkä voi syödä jos olen hermoraunio.

Ja sitten eräs aivan tyhmä juttu. Melkein en kehtaisi kertoa, mutta facessa eräs naispuolinen ei enää mikään teini laittaa kuviaan joka päivä. Hän on ihan kaunis, mutta mietin onko ihan tervettä, että yli nelikymppinen laittaa selfieitä joka päivä ja aina sama asento ja huulten törrötys ym. Eihän siinä mitään jos joskus laittaa, laitan itsekin joskus aina. Mutta joka päivä.. Omien kuvien lisäksi nyt on alkanut pukkaamaan kuvaa talosta, autosta, lapsista joka päivä. Jotenkin tosi ärsyttävää. En tunne tuota naista FB ulkopuolella. Vaikuttaa ihan fiksulle tyypille muuten, joten ihmetyttää tuo pakonomainen itsensä esittely. Hänellä on valtava määrä FB kavereita. Todellista määrää en tiedä, kun minulle näkyy vain meidän yhteiset kaverit. Kuitenkin jos hänen kuviinsa tulee aina se 200-400 tykkäystä niin täytyyhän niitä kavereita olla paljon. Itselläni on hieman alta 900 ja maksimitykkäys selfieen on ollut 200. Luulisin hänellä olevan pari kolme tuhatta kaveria. Kaikki tykkääjät ovat miehiä, jotka jaksavat päivästä toiseen kehua naista kaunottareksi ja ehdotella treffejä. En tiedä kumpi mielestäni omituisempaa, naisen päivittäiset selfiet vai tämän ihailijakoukon vankkumaton, päivittäinen ylistäminen. Tiedä sitten josko olen vain kateellinen, mutta oikeasti tuo vaikuttaa jo kummalle. Ei muutkaan kaverinaiset koko ajan laita kuviaan vaan harkitusti. Minäkin olen ottanut maltillisemman linjan. Nytkin olen sitä mieltä että seuraava kuva vasta laihtuneena. En kuitenkaan kehtaa poistaa tuota naista kavereistani. Yritän kestää.. Luulen, että tämä nainen on ah niin ihana narsisti. Joka päivä omia kuvia poseeraten huulet törröllään, sama ilme, sama asento. Kaunis kyllä ihan tavismaisella tavalla. Mutta, nyt on tullut kehiin lastensa (teinejä) päivittäinen kuvaaminen ja kehuminen "kaunottariksi". Koiraa kuvataan päivittäin. Lisäksi olen huomannut että tämä nainen seuraa aktiivisesti minun seinää ja julkaisee samantyylisiä päivityksiä, ruokakuvia ym.

Varmaan minunkin päivitykset ärsyttää joitakin, enhän tiedä. Olen miettinyt, että alkaisin olemaan facessa vain joka toinen päivä. Pakko vieroittua siitä kun huomaan koukkuuntuvani siihen ja se myös ärsyttää minua.

Kiitos kun olitte Arka ja Amassados kirjoittaneet. Nyt menen syömään ja palaan vielä myöhemmin tänään.

Yö meni taas ihan harakoille. Täysikuu, rintarangan jumi ja selkäkipu pitivät hereillä. Tämä rintarangan ongelma on tullut vasta nyt tämän syksyn aikana. Väitän, että johtuu ylipainosta ja näistä jättisuurista rinnoista, joita nyt joudun tässä edessäni raahata. Kk-kierron puolivälissä vielä turpoavat ja painavat tuplasti enemmän. Olkapäihin on syöpynyt urat rintsikoista. Hengittäminenkin on kivuliasta kun rinnat painavat niin paljon. Tämä on nykyään todellinen ongelma. Siitä jopa on huomautettu ihan ulkopuolistenkin taholta, että rintani ovat valtavat. Kiitos, tiedän sen itsekin. Ja harvinaisen selväksi se kävi silloinkin kun tässä taannoin olin ravintolassa, jossa eräs mies haki tanssimaan. Tuijotti täysin estotta rintojani, eikä ollut edes humalassa. Siinä tuli hieman kiusaantunut olo.

Kävin aamulla vaa'assa, vaikka pelkäsin sen näyttävän jo sata kiloa joulumässäilyjen jälkeen. Ei onneksi ollut kuin 96,4 kg. Tiedän tietenkin, että siinä ei ole mitään hurraamista, mutta tässä tilanteessa olen onnellinen jos en vaan liho enempää. Poju on lihonnut, enkä pidä siitä. Ei paljoa, mutta ehkä 5 kg. Sen verran, että kasvot ovat muuttuneet turvonneeksi ja maha on taas isompi. Ei minulla tosin ole varaa arvostella ketään kun itse olen lihonnut 30 kg mutta tämä ei olekaan minun kehoni. Olen vankina tässä lihavuoressa. Ja niin pinnalliselta kuin kuulostaakin, en koe oloani hyväksi jos toinen on myös lihavuori. Läski ei ole kaunista, vaikka kuinka joku yrittäisi muuta väittää.

Jouluhössötys alkaa onneksi olla ohitse. Nyt alkaa tietysti alennusmyynnit, mutta minulla ei ole rahaa. En tiedä miten ihmeessä saan rahat riittämään kun joka kuukausi pakollisia laskuja on niin paljon. Ruokarahaa ei jää yhtään vuokran ja laskujen jälkeen. Täytyy taas alkaa realisoida tätä omaisuutta. Muutenkin on ihan liikaa tavaraa. Myyn pois kaiken ylimääräisen josta vaan euron tai kaksi voisi saada.
Toivottavasti sinulla AK on paha olo jo hellittänyt. Yritetään yhdessä pysyä hengissä ja päästä läskeistämme vuonna 2016.

Tästä päivästä tuntuukin muodostuvan täysi paska. Ensin nukuin taas 9 asti, kun en saanut illalla unta ja yökin meni levottomasti. Luultavasti myös rauhoittavat lääkkeet väsyttävät niin että nukun myöhään. Aamulla alkoi myös menkat. Päätä särkee ja olo on väsynyt, kiukkuinen ja turvonnut, mutta sitähän se on yleensä muulloinkin. Peilistä katsoo joku perunasäkki. Tarkoitus oli tänään mennä ajelulle autolla ja ulkoilemaan. Olisin ottanut uusia kuvia. Mutta, kauhea myrskytuuli estää sen. Eilisen voimistelun jälkeen selkään sattuu. Nämäkin asiat jo tympivät. Sitten soi miehen puhelin ja hänen tyttärensä ja lapsenlapsi ovat taas kerran tulossa tänne noin tunnin varoajalla. Koko vieraiden vastaanottaminen tuntuu täysin absurdille. Minä ilman meikkiä, likaiset hiukset, rynttäiset kotivaatteet päällä, masentuneena, läskinä, joka ei jaksa esittää pirteää ja jonka kaapissa ei ole mitään kunnon tarjottavaa vastaanottaa tuosta noin vain heidät tänne. Mies kysyi mielipidettäni. Sanoin, että ei sovi. Siitähän mies tietty meni pahalle tuulelle, minkä ymmärrän. Mutta kun suunnitelma oli alunperin että mies menee huomenna toiseen kaupunkiin tapaamaan heitä niin sanoin että parempi pitää kiinni siitä suunnitelmasta. No, mies ei alkanut kiukkuamaan minulle ja minä olin ihan hiljaa. Mitä nyt tänne laskeutui käsinkosketeltavan jäätävä ilmapiiri. No, vika ei ole miehen vaan täysin minun. Minun päässä on vika. Se, että häpeän itseäni ja piileskelen. En tiedä ymmärtääkö mieskään sitä vai pitääkö minua vain ilkeänä kun en anna tyttöjen tulla tänne. On kuitenkin parempi että asiasta ei juuri nyt puhuta, koska siitä tulisi ihan hirveä riita jossa tulisi sanottua ties mitä. Mies menköön huomenna kylään sinne. Tunnen kyllä itseni täysin hirviöksi ja kamalaksi olennoksi. Olen itkenyt vain. Haluaisin olla kuin ennenkin. Hoikka ja nätti, jonka meikkiä ja koruja nuorempi tytär aina ihaili. Haluaisin ottaa heidät vastaan ja tarjota herkkuja ja haluaisin oppia (ehkä) tuntemaan sen pienenkin. Sehän olisi miehellekin tärkeää. Mutta tämä asia ei toimi järjellä vaan on kuin mikä tahansa fobia. Sille vaan ei voi mitään. Olen yrittänyt laihtua ja tulla paremman näköiseksi monta kertaa, mutta se ei ole onnistunut. Nyt mies on ihan hiljaa olohuoneessa ja minä makuuhuoneessa ovi kiinni. Ihme, ettei hän alkanut tosiaan kiukkuamaan minulle. Odotin että tulee kauhea sota, kuten aiemmin tullut, että siinä on jo erosta puhuttu Jamaika mistä. Ehkä hän hiljaisuudessa miettii haluavansa erota minusta, että tämä oli viimeinen pisara. Toisinaan olen miettinyt, että olen pian 40v eikä minulla ole mitään elämää, ei rahaa koskaan ostaa itsenäisesti mitään, kyyhötän täällä kotona 24/7 niin ei ole ihme jos menen vain alaspäin. Olen joskus miettinyt millaista elämäni olisi vaikka sinkkuna, lähempänä äitiäni jne. Jos saisin itse päättää kaikesta. Tiedän kyllä jo, ettei se onnistuisi. Ensin voisi tuntua hyvälle, mutta pian ikävöisin miestä niin että menisin itsetuhon partaalle ja katuisin ehkä loppuikäni, että sössin koko suhteen. Varmaan olen loppuun saakka mielenvikainen läski, joka piileksii kotona, jonka mies hoitaa kauppa-asiat ja raha-asiat. Pikkuhiljaa jos elämää riittää minusta tulee psykoottinen, itsekseen höpisevä, epäsiisti, lihava, herkkuja himoitseva mummeli, jota kukaan ei halua hoitaa.

Juuri tällä hetkellä kyllä niin epäonnistunut olo taas kuin olla ja voi. Ei minusta ole normaalin elämään. Ja mies vielä yrittää elää minun kanssa vaikka meidän elämä on varmaan ihan syvältä oikeasti kun istun päivät makkarissa pillereitä popsien, muodollisesti kotityöt tehden, leipoen ym mutta henkisesti etäisenä ja hankalana muutenkin.

Miehelle en kerro mt-asioistani. En vain pysty. Äidille en enää kerro, en koe häntä enää niin läheiseksi. En siis kerro kellekään. Kukaan ei tiedä miten oikeasti voin. En jaksa enää etsiä mitään apua, enkä usko että mistään olisi apua.

Amassados, minäkin inhoan läskiutareitani. Tuntuu myös ettei mieheni pidä niistä. Tiedän, että hän piti silloin kun olin hyvin hoikka niin täyteläisistä C-kupeistani. Nämä nykyiset on roikkuvat, painavat en edes tiedä kokoa, olen yrittänyt kokolaskureilla ja joku näyttää kuppikokoa DD joku E ja joku F. No ällöt silti. Tosin jotkut ukot tuntuvat olevan hulluna niihin siltikin vaikka ne ovat kiinni läskivartalossani.

Tiedän, että laihtumalla saisin rintani pienenemään. Oletko sinä Amassados ajatellut rintojen pienennysleikkausta? Olihan siitä muistaakseni jotain puhetta aiemmin. Luulen, että minulla nämä läskit ja heikot lihakset on syy että olen koko ajan jumissa, kolottaa, eikä tee mieli liikkua ja kun liikkuu niin usein tulee huono olo.

Minulla on huono ryhti. Tullut kait liiasta löhöämisestä. Olkapäät edessä ja selkä pyöristyneenä, rinnat painaa ja vatsa pullottaa. Paksut reidet ja takapuoli kuin jollain jättipehmolelulla. Ou jee! Tosi seksikästä. Joskus mietin että saisiko minusta edes enää kaunista? Olenko liian vanha?

Jonkinlaista irtiottoa tässä tarvisi, vähän kaikesta. Yksin en usko minkään muuttuvan. Tarvisin ihmisiä, jotka tukisivat minua ja aina kun epäilisin onko minusta johonkin niin sanoisivat että tottakait sinusta on! Jne. Nyt ei ole ketään tsempparia. Mies ei ole sen luonteinen. Tuntuu, että olen vain alistunut kohtalooni ja mätänen päivästä toiseen yrittäen helpottaa oloani lääkkeillä.

Palaan myöhemmin nyt pakko lopettaa.

En mene vaakalle. En tiedä painanko jo 90kg. En aijo enää koko ajan ravata vaakalla. Kyllä peili ja vaatteet kertoo tilanteesta. Äsken oli tympeä mieli ja teki mieli hyvää. Muuta ei ollut niin vatkasin yhden munan ja desin sokeria vaahdoksi, sekaan voita ja kaakaojauhetta. Suklaakreemiä. Sitten pistelinko sen naamaani. Että semmosta. Hyvää oli. Mittasin rintojani lukemat kun niistä oli puhe. Alta 85 ja päältä 109. Luulen Amassados että sinulla on vielä isommat. Muistan vaan tosiaan kun olin hoikkis niin koko oli 75B ja C. Viime kesänä päätin urheasti mennä ostamaan uudet liivit. Mulla kun ei ole kuin yhdet (!) jostain monen vuoden takaa, liian pienet ja kaarituet poksahtaneet ulos. Niin siis minun rahavaroilla menin Seppälään, josta ennen aina ostanut. En löytänyt yksiäkään sopivia. Kaikki liian pieniä. Oli vielä kuuma ilma ja hermostuin. Jätin kaikki sinne sovituskoppiin ja pakenin paikalta. Sen jälkeen en ole edes yrittänyt etsiä. Kotona en nykyään edes pidä rintaliivejä koska ne ahdistavat. Rinnat alkavat tietysti roikkua vielä enemmän ja niiden aluset hikoilevat ja haisevat kaikesta pesusta huolimatta hikiselle. Mutta en jaksa välittää kun ei miestäkään näytä ne kiinnostavan kun ei ikinä edes koske niihin niin siinäpä roikkukoot. Eipä niillä ole mitään tarkoitusta kun mies ei niitä halua, eikä niillä ruokita lapsia. Yhtä turhat kuin minä muutenkin, turhake. Ei mitään tehtävää tai tarkoitusta täällä. Nuorempana olin varma, että minusta tulee jotain tärkeää. Enpä tiennyt että elämäni menisi päin persettä. Ajatus hukuttautumisesta pyörii päässäni jälleen. Pääsisi tästä kaikesta. Mies pääsisi minusta. Kuuntelin Sigin eli Matti Inkisen biisejä. Hänhän sai aivokasvaimen ja hukuttautui. Kuvittelen miten mies olisi pian onnellinen kun saisi koko ajan tyttäret kylään luokseen ja saisi olla enemmän lapsenlapsen kanssa. Saisi ottaa koiran ja juoda kaljaa kun huvittaa. Enää jäisi muisto vain nalkuttavasta läskistä ämmästä. Luin netistä kirjoituksia, joissa miehet inhosivat vaimoaan ja olivat menettäneet seksuaaliset halunsa jo 10-15kg painonnoususta. 30kg painonnousun vuoksi oli erottu jo. Juu, taitaa olla että minunkin mies inhoaa läskejäni mutta ei millään suostu sitä myöntämään. On vain tuo seksipuoli loppunut kuin seinään samoihin aikoihin kun olen lihonut. No jos olisin mies niin en varmaan itsekään haluaisi itseäni. Minä kyllä tykkään kun minun mies on painavampi. Viime kesänä mökillä kun laihtui peräti 15kg kun raivasi mökin tonttia ja metsikköjä niin en tykännyt. Minusta meni jotenkin kuivettuneen ja vanhemman näköiseksi. Nyt on painoa lähinnä mahaa tullut takaisin ja paljon söpömpi. Mutta mulla on aina tuo että en tykkää hoikasta miehestä, en ole koskaan tykännyt edes nuorena. Hoikka vartalo ja pitkä tukka on täysin oksennusnäky mulle. No jopa tämä juttu polveili. Tympii kun Joulukin oli niin mitäänsanomaton. Eipä tuo paljon arjesta erottunut. Kyllä nämä päivät on kuin vankilassa istuisi, oman elämänsä vankina, samaa harmaata, masennusta, läskiä, mitäänsanomattomuutta päivästä toiseen.

Mietin äsken vessassa, että olen koko elämäni ajan odottanut, että elämäni joskus "normalisoituisi". Muuttuisi vakaammaksi, kaikenlaiset katastrofit jäisivät taakse,olisi vihdoinkin sellaista tasaista, hyvää elämää, jonka ohessa myös mt-ongelmat lievenisivät. On minulla ollut sellaista elämää, lyhyissä pätkissä. Joka pätkän alussa olen ollut yhtä onnellinen, että NYT vihdoinkin.. On ollut jopa idyllistä, mutta lopulta kaikki on aina romahtanut. Aina. Näyttää siltä, että tuo "normaalius" ei minun elämässä toteudu koskaan. Niin se vaan on. En ole koskaan osannut elää kuin muut ihmiset, enkä tehdä elämästäni sellaista kuin he. Joku luonnehti minua -toivoton tapaus. Niinpä, siltähän tuo alkaa vaikuttaa. Joskus toivon, etten olisi syntynyt ollenkaan. Joidenkin ihmisten kannattaisi harkita kuinka epävakaisiin oloihin lapsia tekevät. Tuntuu kuin päälläni olisi ikuinen epäonnen viitta, kaikki epäonnistuu. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että elämäni loppui vuonna 2009 kun exäni jätti minut traumaattisesti. Siihen elämäni oikeasti loppui. Sain elämällälleni uuden alun kun 2010 tapasin nykyisen, ja taas 2012 olin lähellä kuolemaa. Sen jälkeen koen, ettei minulla ole ollut elämää. Olen ollut ja hengittänyt, mutta en ole elänyt. Elämä jäi sinne jonnekin. En tiedä kuinka kauan jaksan vain "olla". Joskus toivon jopa että olisin kuollut silloin 2012 rauhallisesti, itseni siitä enää tietämättä. Se olisi ollut armollinen lähtö. En tiedä onko tässä elämässä sen jälkeen ollut mitään järkeä. Taidan alkaa nukkumaan pääsee ainakin vähäksi aikaa pakoon tätä todellisuutta.

Tosi huono mielentila. Taitaisin olla valmis poistumaan koko elämästä. Yöllä nukuin, mutta kuukautisten vuoksi levottomasti kun pelkään aina, että vuotaa yli. Heräsin kun selkä oli tosi kipeä. Siis alaselkä. Tuo selkäkipu on taas alkanut olemaan enemmän, välillä lievempi ja välillä pahenee. Jostain syystä temesta auttaa siihen kun rentouttaa lihaksia. Mutta pelottaa mistä tuo kipu johtuu. Mökillä se alkoi äkillisesti ja ollut nyt n. 4kk. Silloinhan kävin lääkärissä ja rt-kuvassa ja siinä ei näkynyt mitään. Alkaa taas pelottaa, että se on sittenkin uusiutunut syöpä. Sellainen usein oireilee selkäkipuna, olen lukenut. Varmaan pakko soittaa taas isoon sairaalaan, että kuvaisivat tuon selän, että tietäis onko siellä jotain vaarallista. Tokihan voi olla, ettei ole vaarallista, mutta kun on kerran sairastanut syövän on mahdollista, että se tulee uudestaan. En tiedä vielä miten mun pää kestäisi jos joutuisin uudestaan siihen hoito ym. ralliin. Pelkkä ajatuskin on jo kauhea. Kuolemaa en jaksa surra. Se ainakin lopettaisi elämän, joka on käynyt raskaaksi juurikin sen vuoksi, ettei koskaan tiedä kuin kauan tässä vielä piereskelee. No, tietysti en ihan tarkalleen haluaisi elämäni loppuvan jos saisin valita, mutta sen mukaanhan se on mentävä mitä annetaan, niillä eväillä. Lohdutan itseäni, että nykyään hoidot on hyvät ja vaikka ne onkin raskaita niin niillä voi saada vielä parantumisen tai monta vuotta elämälle lisäaikaa.

Täällä kotona on vähän huono tunnelma. Mies ei varsinaisesti ole pahalla tuulella sen eilisen vuoksi mutta ei myöskään puhu mitään eli mököttää, kirjan takana vain lukee. Toivottavasti menisi tänään käymään siellä tyttäriensä luona niin saisin olla yksin omassa rauhassa kotona. Huomaan, että varsinkin masentuneena kaipaisin että saisin olla myös omassa rauhassa omien ajatusteni kanssa. Täällä kotona ei ole mitään yksityisyyttä muuta kuin mennä makuuhuoneeseen ja vetää liukuovi kiinni. Täällähän nykyään olen koko ajan. Tosin mies on kyllä semmoinen että kun syventyy kirjan lukemiseen niin ei kuule, eikä näe mitään että voi olla ettei olekaan sen eilisen vuoksi hiljaa.

Tällä hetkellä toivon vain että terveyteni olisi Ok, että pääsisin mökille keväällä enkä makaisi silloin jossain sairaalassa. Tietystihän mun tuurilla nyt kun meillä on kesämökki niin en pääsekään sinne em.syystä.

Kipu/jäykkyys selästä häipyy heti kun otan temestan. Kummallista. Mielestäni alunperin siellä mökillä sain noidannuolen ja siitä asti alaselkä on ollut jäykempi, jumissa ja välillä vihlonut rasituksessa ja vaikka imuroidessa väsyy helposti, tulee semmoinen tunne kuin siellä alaselässä roikkuisi joku punnus painamassa.

No, turha kait sitä on arpoa mikä se on ennenkuin tutkitaan. Mutta ajatus uusiutuneesta syövästä on tietysti ahdistava ja sen vuoksi popsin noita rauhoittavia. Jos tietäisin, ettei ole mitään hätää niin unohtaisin taas koko pillerit.

Eli vuodenvaihde näyttää minun osalta lähtevän käyntiin jälleen valitettavan "jännittävissä" merkeissä taas kerran arpomalla istuuko kuolema olkapäällä vai ei.

Tämmöistä tämä on mulla näköjään niin kauan kuin pysyn hengissä. Ei ihme jos psyyke vähän kovilla.

Irtiotto olisi täälläkin tarpeen. Nuorena vaan lähdin. Pakkasin kamat ja lähdin jos tuli mitta täyteen. Saatoin asua äidin nurkissa parikin viikkoa jos oli ongelmia. Ei mitenkään ratkaisukeskeistä mutta en osannut muutakaan. Tiedän AK tuon jäätävän tunnelman mikä kotiin laskeutuu jos joku asia, joka on jatkuva riidan aihe, putoaa taas pöydälle. Miten siitä tunnelmasta pääsee muuten kuin kolmannella maailmansodalla? Ilmapiiri on käsinkosketeltavan kireä ja odottaa pommin räjähdystä. Entisessä suhteessani tällaista oli hyvin usein. Yksikin väärä ilme/ilmeettömyys, huokaus, väärä äänensävy tai väärä sana sai exäni räjähtämään. Asiasta riippuen reaktio oli huutoa, repimistä, tavaroiden heittelyä, naamalle sylkemistä, jopa koiraansa pieksi aiheetta jos se erehtyi kohdalle. Alkuun kavahdin tuota käytöstä. Muistutti liikaa lapsuudenkotia, jossa viina virtasi ja väkivallan kodin seinien sisällä saattoi aistia jo eteisessä. Vihasin sitä lapsenakin. Ja sitä pelkoa. Yritin olla näkemättä asioita, jotka olivat edessäni. Välillä pakkasin tavaroitani ja lähdinkin. Myöhemmin selvisi, että usein niinä viikonloppuina jolloin olin pois, exä käytti aikansa uusien suhteiden hakuun tai jo olemassa olevien ylläpitoon. Kun palasin, teeskenteli onnellista. Tosiasiassa ainoa onni paluussani oli luultavasti kotiorjan saapuminen paikalle ja se, että minulla saattoi maksattaa suurimmat kulut. Tosissani en ikinä yrittänyt lähteä. En ennen, kuin oli aivan pakko. Ja jos tarkkoja ollaan niin minä heitin hänet ulos yhteisestä kodista sen jälkeen kun taas kerran uhkailtiin turpaan hakkaamisella. Ja tässä sitä nyt ollaan. Melkein 2 vuotta siitä nyt on. Uskomatonta, miten aika on kulunut. Kiitos AK ystävyydestäsi tänä aikana. Se on ollut pelastus.

Viime yö oli taas tuskaa. En saanut unta. Valvoin ties mihin asti ja aamuyöstä näin painajaisia. Ensin olin hiihto- /juoksukilpailuissa, joissa en pärjännyt. Olin kuitenkin yrittänyt ja ollut tosi nopea. Luulin olevani kymmenen parhaan joukossa. Olin ehkä 80. Osallistujia oli toki yli 300, mutta sillä ei ollut merkitystä. Yritin vakuuttaa, että suoritus oli ok, mutta kukaan ei ollut tyytyväinen eikä kehunut. Sen jälkeen ajoin pakettiautolla ojaan. Joku rekka auttoi minut ylös sieltä. Veivät pakettiautoni pois ja käskivät minun jatkaa rekalla. En ole koskaan ajanut niin isolla autolla. Ei minulla ole ajo-oikeuttakaan. Auto kuin auto, ajattelin, ja hyppäsin rattiin. Ensimmäisen kurvin jälkeen keskellä tietä vastaan tuli joku lapsi työntäen puisia kärryjä. Ajoin ylitse. En ehtinyt tehdä mitään, en väistää, en reagoida mitenkään. Ajoin vaan ylitse ja jatkoin matkaa. Heräsin kauhuissani ja täynnä syyllisyyttä. Juoksukilpailu-osuuden ymmärrän. Se nousee lapsuudestani, jossa isän hyväksynnän sai ainoastaan pärjäämällä urheilukilpailuissa. Tuota rekalla jyräämistä täytyy vielä miettiä. Olenko itse vain jyräämässä eteenpäin riippumatta siitä mitä jää alle?

Minä en oikein ymmärrä AK, miksi miehesi tytär oli jälleen tulossa yllätysvierailulle tunnin varoitusajalla? Varsinkin jos olivat jo muuta sopineet. Minä en yhtään tykkää jos joku tulee yhtäkkiä käymään. Haluan, että koti on siisti ja että olen varautunut vieraisiin. En pidä siitäkään jos posti tuo minulle kotiinkuljetuksella jonkun paketin ja olen täällä tukka likaisena yöpuvussa ilman meikkiä. Sekin on kamalaa. Nöyryyttävää. Ennen en vienyt edes roskapussia ellen ollut meikannut. Nyt joudun miettimään onko minulla edes varaa meikata joka päivä kun meikkivoide alkaa olla loppu ja uutta ei ole rahaa ostaa. Vaikka en kyllä nytkään meikkaa joka päivä jos olen yksin kotona. Kauppareissulle saatan laittaa vähän ripsiväriä ettei silmät näytä niin kuolleilta. Muutenkin olen todella kalpea. Valkoinen turvonnut taikina-naama.

Täytyy palata tänne myöhemmin. Nyt on uskallettava katsoa paljonko joulun jälkeen on enää rahaa jäljellä ja mentävä kauppaan hakemaan maitoa ja Pepsi Maxia. Muuta en tarvitse.

Kiitos Amassados sinulle myös Ystävyydestäsi☺️❤️ Minulla ei tosielämässä ole ketään, joille näitä kertoa. Mies ja äiti on liian tuttuja, enkä muutenkaan pysty heille läheskään kaikkea kertomaan, koska vaistomaisesti suojelen heitä liialta taakalta minun suhteen. Olin tottunut olemaan aina se voimaihminen, joka pitää "koko" perheen kasassa ja asiat järjestyksessä. Häpeän ja vihaan vieläkin sitä tunnetta kun sairastuin ja jouduin täysin avuttomaksi ja hoidettavaksi. Minun on muutenkin hirveän vaikeaa näyttää ulospäin jos minulla menee huonosti. Pidän sen sisälläni vaikka oikeasti olisin pää kainalossa. Siksikin on kamalan tärkeää, että on tämä Tukiasema ja täällä Amassados sinä ainoa ja ihana ystäväni.

Nuorena se tosiaan oli helppoa, minäkin useamman kerran pakkasin tavarat ja menin äidille. Tosin en viihtynyt siellä kauan ja menin pian taas takaisin silloisen miehen luo. Mutta juuri sitä impulsiivisuutta höystettynä unelmilla. Minäkin vain päätin aina muuttaa sinne tänne ja tehdä sitä sun tätä. Vauhti oli joskus niin hurjaa, että nyt katsottuna se oli sitä epävakautta jo silloin mutta elämäni parhaat muistot ajoittuvat noihin vuosiin. Oli rohkeutta, oli ulkonäköä, taitoja ja asennetta. Se oli täyttä elämää. Tämä nykyinen elämä tuntuu elämän ehtoopuolelle. Toisaalta kun ajattelee kuinka paljon elämässä on tapahtunut myös raskaita ja kuluttavia asioita niin nelikymppisenä sitä on jo "vanhus".

Minulla alkaa perinteisesti aina joulun jälkeen yksi depressiokausi. Koen voimakasta sisäistä tyhjyyttä ja inhoa talvea kohtaan. Siihen vielä liitettynä tympeitä asioita ja traumaattisia muistoja. Luulin, että tämä vuodenvaihde olisi erilainen, että odottaisin kevättä ja mökille lähtöä ym ja se estäisi masennuksen tulemisen. Mikään ei koskaan mene kuten luulee vaan eteen tulee aina jotain jonka vuoksi koko elämä on kauhun tasapainoilua.

Tuli hermoromahdus. Ei kaupassa, mutta tyttäreni kanssa. Yritin saada aikaan keskustelua aiheesta josko muuttaisin takaisin kotipaikkakunnalleni niin voisimme nähdä useammin. Hän suuttui. Ilmoitti ettei aijo keskustella asiasta. Teini-ikäisenä nämä ilmoitukset on melko vahvoja. Sen jälkeen minä suutuin. Olen todella vihainen ja loukkaantunut. Mitä teen väärin jos kerron haluavani asua hänen lähellään jotta voisin viettää aikaa hänen kanssaan? En voi ymmärtää mikä siinä on niin pahaa tai liikaa vaadittu?! Ilmeisesti kumminkin on. Tytär huusi, että miksi muuttaisin ja jättäisin tänne Pojun ja kaverini. Mitkä kaverit? Ei minulla ole muita ystäviä kuin Poju, jota en ikimaailmassa voi arvottaa tytärtäni arvokkaammaksi. Tyttäreni tulee olemaan aina ykkönen. Muita kavereita ei ole. On vain tuttuja, jotka tunnen harrastuksen, yhdistystoiminnan tai työn kautta. Työkaveritkin on jo suurimmaksi osaksi unohtaneet ja jatkaneet elämäänsä, vaikka minä jäin pois.

Pari kuukautta sitten eräs läheisimmistä työkaveri soitti. Oli vähän humalassa ja tilitti ikäväänsä ja suunnitteli pikkujouluja, joihin halusi minun osallistuvan. Sitä kutsua ei vaan ikinä tullut. En tiedä pitikö hän ne pikkujoulut lopulta, mutta valitettavasti tuli olo, että selvinpäin ei sitten enää halunnutkaan nähdä. On raskasta olla siedetty vain tietyn roolin kautta. Työntekijät sietää, koska olet esimies. Harrastuksissa siedetään, koska olet joukkueenjohtaja jne. Koskaan et ole "yksi muista". Se on yksinäinen ruutu. Haluaisin olla "tavallinen pelaaja" joukkueessa. En ole. En ole koskaan ollut. Lapsena olin se, joka valittiin joukkueeseen viimeisenä ja joka istui penkillä katsoen muiden peliä. Kelpasin mukaan vasta kun olin vähintään yhtä hyvä kuin pihan 4 vuotta vanhemmat pojat.

Eräs harrastukseni kautta tuttu mies sanoi minulle jo vuosia sitten, että olen yhä vähemmän "tavis". Että vielä 10 vuotta sitten minussa oli häivähdys tavanomaisuutta, mutta ei enää vuosiin. En enää sovi tavisten saappaisiin. Onko sitten ihme jos identiteettini on hukassa kun muut näkevät minut erilaisena kuin mitä itse haluaisin olla. Minä haluaisin olla tavis, ei kukaan, ja muille olen "joku". Se "joku" ei vaan ikinä ole osa mitään.

Poju puhui eronsa jälkeen paljon siitä kuinka parisuhteessa ollessaan odotti elämänsä alkamista. Aina toivoi ja odotti, että tapahtuisi muutos, jonka jälkeen Oikea Elämä alkaisi. Sellaista ei tapahtunut. Olen miettinyt tuota paljon mistä sellainen elämän odottaminen johtuu. Katsoimmeko liikaa Kauniita ja Rohkeita 90-luvulla? Petymme kun elämämme ei olekaan Melrose Place eikä koulunkäynti sellaista kuin Beverly Hills 90210:n teineillä. Odotammeko, että olisi? Että joku nahkatakkinen komistus törmäisi kahvilassa ja rakastuisimme silmänräpäyksessä, veisi moottoripöyräajelulle auringon laskiessa pitkin Sunset Boulevardia ja pitkät, vaaleat hiukseni hulmuaisivat kypäräni alla vasten selkääni? Miksi tosielämässä ei mikään mene näin? Miksi olemme onnettomia, vankeina omissa kodeissamme, teljettyinä omiin kehoihimme, joita emme halunneet?

Mittasin minäkin itseni. Rinnan alta 93 cm ja päältä 115 cm. Ennen oli tosiaan 75C ja nyt tämä 90F. Vihaan näitä utareita, joita täytyy kannatella saunassa ym. Etenkin tosiaan Kk-kierron puolivälissä kun rinnat turpoavat entisestään jonkun hormonipiikin vuoksi (ovulaatio?) nukkuminen ilman rintsikoita on tuskaa kun pienikin liike sattuu painaviin rintoihin. Joskus yritän tukea etumustani tyynyllä mutta siitä tulee niska kipeäksi. Niskassakin on nykyään sellainen rasvamakkara. Siis tuossa kaulan ja selkärangan kiinnikekohdassa. Minulla oli ennen kaunis niska. Tanssijan joutsenkaula. Sen tilalla on nyt rasvaniska ja kolmoisleuka, josta ei tiedä mihin kaula loppuu ja mistä alkaa utareet. Koko etupuoli on tällä hetkellä pelkkää tynnyriä. Rintsikat vielä nostavat rasvat ylöspäin. Olen omani tilannut Ellokselta. Glamorisen mallisto on sellainen mikä sopii minulle. Vähän kalliita ovat, mutta ilmankaan en voi olla. Mihinkään rintsikkaliikkeeseen en ikimaailmassa mene! Muistan lapsena kuinka äitini osti aina kamalat mummoliivinsä jostain pikkupaikkakunnan ainoasta liiviliikkeestä (siihen aikaan se oli kai normaalia?) ja ajattelin aina, etten ikinä osta tällaisesta paikasta mitään! Myyjä/omistaja heilui mittanauhan kanssa ja mittaili äidin tissejä edestä ja takaa. Mitään rauhaa ei antanut tälle edes sovituskopissa vaan tempaisi verhon syrjään ennen kuin toinen oli edes saanut vaatteita päälle. Minusta se oli nöyryyttävää kun äiti seisoi siinä utareet paljaana ja toinen kiekuu "miltäs siellä nyt näyttää"! Muistan edelleen missä se putiikki on. Niin lähtemättömän muistijäljen se piirsi mieleeni.

Kysyit AK rintojen pienennysleikkauksesta. Olen miettinyt sitä. Pitäisi laihduttaa ensin. Löysin muutaman kiintoisan linkin asiasta. Tuossa ekassa puhutaan, että BMI pitää olla alle 30. Minulla on 35.
http://www.kauneusjaterveys.fi/terveys-hyvinvointi/terveys/isot-rinnat-ovat-raskaat-ja-kivuliaat-mika-on-vaihtoehto Muitakin löytyy joissa rintojen pienennysleikkauksesta puhutaan, mutta en löytänyt tähän nyt sitä yhtä blogia, joissa oli koko leikkausprosessi kerrottu alusta loppuun kuvien kera koko ajalta lähetteestä toipumiseen. Se oli jonkun alle 3-kymppisen lapsettoman naisen blogi. Ehkä on jo poistanut sen. Tutkin sitä muistaakseni pari vuotta sitten kun jo silloin mietin rintojen pienennysleikkauksesta. Silloin tosin olisin halunnut vain kohotuksen, mutta nyt haluan eroon tästä koosta. Antaisin mitä vaan jos voisin hengittää normaalisti eikä rinnat painuisi kurkkuun tukkien henkitorvea painollaan.

Nyt taidan ottaa pienet päiväunet. Itkettää tuo tyttären käytös vieläkin. En osaa olla edes äiti. Ahdistaa.

Juu, se justiinsa, että tullaan jollain tunnin varoajalla on aivan kamalaa. Menen siitä aivan paniikkiin. Kuvitellaan, että ensin on koko päivän ryösinyt kotona tukka likaisena ja nuutuneen näköisenä ja sitten yhtäkkiä soitetaan, että vieraita tulossa. Se on kauheinta mitä tiedän! Mutta semmoista se on aina ollut. Ehkä siksikin olen kyllästynyt koko hommaan. Hyvähän se on itse tulla tänne meikattuna ja prinsessalookissa isän tyttönä ja minä olen sitten auttamatta se porukan kummajainen. Hirveän ahdistavaa tullut koko asiasta. Pari kertaa kun mies räjähti aikaisemmin asiasta kun kielsin että tänne ei saa tulla niin olin jo valmis sanomaan, että erotaan sitten jos tästä asiasta tulee joka kerta hirveä riitä ja minä olin aina se pahantekijä. En kestä sellaista painostusta ollenkaan kun lapsena sain aina syyt niskoilleni kaikesta mitä en edes ollut tehnyt ja sanottiin tyhmäksi ja ilkeäksi ja hyvässä lykyssä vielä sain selkääni niin että olin sinisenkirjavilla mustelmilla koko selkä ja takapuoli ja reidet.

Minulla ei ole nälkä. Ei yhtään huvittaisi syödä. Paistinpottuja ja jalanjämiä ja miehelle kinkunjämiä. Yäk! Inhoan yleensä perunaa. Turvottavaa shittiä. Samoin kuin leipä. Ja pulla ja pizza ja suklaa ja limu (paljon juotuna) Tekisi taas mieli lopettaa vain syöminen. Muistelen kaiholla aikaa jolloin laihduin 56 kiloiseksi kun en pystynyt ahdistukseltani syömään. Tosin se henkinen paha olo oli hirveä ja itsemurha pyöri pakkoajatuksena päässä 24/7 joten se muu olo oli hirveää. Mutta muistan vielä miten eräät tiukatkin housut vain pyörivät ympärilläni.

Kohta on taas ilta, enkä ole tehnyt tänään mitään. Maannut tai istunut vain tässä sängyllä. Laitoin faceen ilmoituksen, että olen vähän aikaa lomalla sieltä. En vain enää jaksa niitä samoja naamoja ja ilmanaikuiseksi fraaseja päivästä toiseen, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Jatkan vetelehtimistä ja pimeyteen tuijottamista.

Yksi mukava puoli puhelimella kirjoittamisessa on se, että teksti katoaa ruudulta nopeammin kuin sen on onnistunut näpyttämään. Niin kävi jälleen kerran. Pitkä tekstini katosi taivaan tuuliin. Ehkä parempi niin.
En jaksa kirjoittaa samaa enää uudestaan, mutta sen verran valitan, että näin Pojun tänään ohimennen. Jälleen kerran ei ollut viitsinyt panostaa ulkonäköönsä tipan vertaa. Yhä vähemmän näyttää kiinnostavan se miltä näyttää. Vielä vuosi sitten sentään yritti. Enää ei. Parturissa käy joskus ja jouluna, ylipitkä tukka sojottaa laittamattomana joka suuntaan, parta on ajamatta, jalassa likaiset ja väärän kokoiset farkut. Koko yleisilme ja -olemus on pummin. Jälleen kerran mietin, missä on minun tasoni miehen/puolison suhteen. Ennen en olisi vilkaissut tuollaista päinkään. Pinnallinen minäni olisi katsonut pitkin nenän vartta ja jatkanut matkaa. Jo pelkkä epähoukuttava ulkonäkö on ollut ehdoton turn-off. Silti annoin Pojulle mahdollisuuden ja nyt tämä asia on alkanut ärsyttää enemmän kuin ikinä. Minun laihtumista ei tue se, että toinen syö enemmän kuin minä ja turpoaa samaa tahtia kuin itse yritän laihtua. Tiedän, että hän haluaa parastani, mutta minulle ei ole parasta olla sellaisen kanssa, joka ei huolehdi itsestään. Minulla on tarpeeksi haastetta itseni kanssa. En jaksa enkä pysty vetämään ketään perässäni, joka ei seiso omilla jaloillaan. Tämä joulu oli jälleen kerran osoitus siitä, että meidän polkumme kulkevat omia uomiaan. Poju haluaa vuosi toisensa jälkeen kävellä valmiiseen pöytään, jonka vuoksi joku toinen on raatanut tuntitolkulla. Hän odottaa, että tulevaisuudessa minä olen se joku. En kyllä aijo olla. Ja ajatus hänen suuren lapsilauman ja sukulaisten ruokkimisesta jouluaattona kuulostaa korvaani hermoromahdukselta. Olen edelleenkin äärimmäisen loukkaantunut siitä, että hän jätti minut yksin koko jouluksi. Sama oli viime jouluna. Onko ensi vuonnakin? Haluanko edes ottaa selvää? Ehkä en. Juuri nyt ajateltuna ensi joulu tuntuu yhtä kaukaiselta kuin välimatka täältä jonnekin Plutoon. Ei siis edes Kuuhun, koska se on sentään niin lähellä että sen näkee. Plutoa ei näe edes kaukoputkella.

Olen edelleen ahdistunut ja suunniltani tyttäreni käytöksestä. No, itsepä olen opettanut tuollaiseksi omalla esimerkilläni.

Huomenta. Tuntuu, että voisi mennä takaisin peiton alle ja nukkua koko päivän. Ulkona on kylmä ilma, pakkasta ja talvi vihdoin tullut. Minusta se on lähinnä hirveää. Mietin paniikissa mitä laitan päälle, kun on lähdettävä ulos. Tosin ei varmaan vielä moneen päivään tarvi, mutta joku päivä kuitenkin. Ja mahtaa sitä olla taas kauhea näky, läski joka on väkisten sulloutunut liian pieniin talvivaatteisiin. Eiväthän ihmiset tiedä, että minulla ei ole sopivamman kokoisia.

Inhottaa koko talvi ja mieli oli jo luokkaa itkuntuherrusta kun heräsin. Siitä onkin hyvä aloittaa päivä. Mies menee jossain vaiheessa käymään kirjastossa. Pitäisi kait taas alkaa esittämään normaalia ihmistä ja siivoamaan sun muuta. En tiedä jaksanko. Jotenkin koko oleminen tuntuu niin pinnisteltyltä ja teennäiseltä. Peilistä katsoo just niin ruma ihminen miksi itseni tunnenkin. Selkä tuntuu taas jäykälle ja semmoiselle, että jos alan imuroimaan ym niin sitä alkaa särkemään. Mietin, että tammikuun 1. päivä soitan isoon sairaalaan ja kerron asiasta. Mulla on muutenkin helmikuussa sinne se meno, mutta yritän saada että kuvaisivat tuon selän. Pelkään, että sieltä löytyy jotain paskaa ja kuolen. Pelkään, ettei mulle tule enää kevättä. Anteeksi kun kirjoitan näin synkkiä, mutta ääneen en pysty näitä sanomaan kellekään niin sanon tänne. Toisaalta tuntuu yhdentekevältä vaikka tulisi yöllä sydänkohtaus ja veisi. Maailma ei menettäisi mitään jos häipyisin, enkä minä menettäisi mitään. Haluaisin, että mies saisi paremman uuden elämän loppuiäkseen. Hän on kuitenkin kiltti ihminen ja ansainnut hyvää. Jos olisi ilkeä ihminen olisi jättänyt minut jo ajat sitten. Nytkin tulee itku kun tätä kirjoitan. Taidan olla tosi masentunut. Tuntuu että jos antaisin itkulle vallan niin siitä ei tulisi loppua.

Pakko yrittää ryhdistäytyä, vaikka sitten pillerin voimin. Palataan!

Jatkan kirjoittamista tänne, kun en oikein jaksa muutakaan tehdä. Ehkä on ihan hyväkin avata tunteitaan jonnekin, kun tosielämässä ei saa suutaan auki. Mulla on lähinnä mykkä olo. Kaikki kiertää päässä, mutta sanaakaan en saa puhuttua. Vähän aikaa sitten mulle tuli hirveä olo, kamala sisäinen paineen tunne ja semmoinen, että saan jonkun megapaniikkikohtauksen. Nuorempana mulla oli paljon paniikkioireilua ja sitä on suvussa ollut muillakin. Mietin hetken, että samanlainen olo mulla on ollut aina kun olen päätynyt osastohoitoon. Sellainen tuskainen, pakkoneuroottinen olo kun IM on alkanut pyörimään päässä 24/7. Se lähentelee psykoosia. Onneksi minulla luullakseni on siihen nykyään keinot katkaista se olo, ennenkuin joudun pönttölään. Mietin vain, että elokuun lopusta saakka olen ollut kiihtyvässä tahdissa ahdistunut ja nyt tuo ahdistus tuntuu kääntyvän masennukseen, masennus voi minun kohdalla sopivilla ärsykkeillä nopeastikin syventyä vakavaksi ja siitä psykoottiseksi. Se ei ole mitenkään mukavaa. Oikeastaan jo siinä vaiheessa kun minulla alkaa ensimmäisen kerran pyöriä IM mielessä pitäisi olla samantien hälytysvalmiudessa ja purkaa se tilanne jotenkin, ettei se hurahda liian pitkälle, jolloin en enää itse kontrolloi sitä ja alan sekoilemaan ties mitä. Minun on vain niin hirveän vaikea myöntää kellekään, että ajattelisin esim. IM. Hävettää olla niin sekaisin. Siinäkin se taas tulee, häpeä. Minun koko elämä on häpeää jostakin. Minulla on nyt samanlainen ahdistunut, poissaoleva, toimintakyvytön, hieman paniikkinen olo kuin aina kun olen alkanut luisumaan todella huonoon oloon. Tai sitten se on tuo temestan popsiminen mikä alkaa viiraamaan päässä, sehän aiheuttaa ahdistusta ja itsetuhoisia ajatuksia jos sitä vakituisesti käyttää. Mutta luulen, että tällä hetkellä mun päässä vain kulminoituu koko tämä "paska" eli pimeys ja sen aiheuttamat ongelmat: jatkuva herkkujen himo, huono nukkuminen, masentunut olo, sitten nämä fyysiset oireet ja pelko niistä, sekä inho ja häpeä omasta ulkonäöstä ja ahdistus ettei mikään muutu paremmaksi.

Otin temestan ja juon suklaakahvia, se yleensä lohduttaa minua. Myös se jos löhöilen jonkun pehmeän päällä auttaa huonoon oloon. Olen kasannut tähän leveään jenkkisänkyyn tyynyjä ja peittoja, sekä lämpimän, pörröisen päiväpeiton, joka on kuin eläimen turkki. Muistan kerran aikaisemmassa elämässäni kun yöllä sain jonkun kauhean ahdistuksen enkä pystynyt nukkumaan niin silloin meillä ollut kissa meni yhdelle pöydälle makaamaan minun villapaidan päälle ja alkoi pian siinä hyristä tyytyväisenä. Pikkuhiljaa kun pimeydessä kuuntelin sitä hyrinää niin rentouduin itsekin ja vaivuin uneen. Se oli jotenkin ihanaa.

Muistelen, että luin Amassadoksen jostain aiemmasta kirjoituksesta, että sinulla on niskassa sellainen "rasvapatti" niin pakko sanoa, että minullakin on sellainen. Pidän sitä inhottavana. Se viimeistään saa minut näyttämään luuserilta, joka ei ole koskaan harrastanut liikuntaa. Joskus se patti voi olla merkkinä elimistön liian kiivaasti tuottamasta kortisoli hormonista. Kortisolihan nousee stressistä mm. ja lihottaa, masentaa ym. Minullahan sitä mitattiin aikanaan ja ensin se oli liian korkea ja sitten romahti liian alas. Mutta näitä ei mielellään mitata julkisella vaan pitäisi mennä yksityiselle. Ei ole rahaa.

Minullahan on muutenkin pikkuhiljaa sen rasvapatin ilmaantumisen jälkeen ryhti lössähtänyt ja hartiat taipuneet eteen ja maha roikkuu ym. Oksettavan näköistä. Eilen otin toisen rinnan kämmenelleni ja kokeilin sen painoa. Se painaa paljon. Mietin, että jos rinnat eivät painaisi ja vatsa ja hirveä perse olisi poissa niin kyllä olisi kevyt olo. Luulen, että mieskin tajuaa että vihaan läskejäni ja myös rintojani ja jostain hienotunteisuudesta ei tule niitä kopeloimaan. Minähän en koskaan näyttäydy hänelle alasti ja olen tehnyt selväksi että minua ei saa "tirkistellä" joo, sairasta mutta en kestä jos paljaita läskejäni tuijotetaan. Mökillä kun mies yhtäkkiä teki aloitteen seksiin niin tunsin itseni kauhean vaivaantuneeksi. En tunne itseäni enää seksuaaliseksi vaan joksikin olennoksi.

Minun pituudella saisin painaa 72kg ja siitä eteenpäin olen ylipainoinen. Muistan kun painoin 76kg olo oli melko hyvä. Se 76kg on myös se maaginen raja mistä olen aiemmin kirjoittanut. Silloin vielä miehet huomioi ja saan katseita. Mutta heti kun paino menee siitä enemmän muutun näkymättömäksi. Olen käytännössä nähnyt tämän monta kertaa. Eli siis hieman pullukkana vielä kelpaan katsella, mutta läskinä en. Kerran kun painoin 76kg niin eräs tuttu mies kommentoi, että näytän hyvälle ( olin tälläytynyt) se onkin vissiin viimeinen kerta kun minulle on sanottu noin, sen jälkeen olen vain lihonut ja kukaan ei ole enää suonut katseita ( paitsi pizza-taksin kuljettaja tuijottanut avoimesti rintoja kun olen avannut oven ja mennyt hakemaan pizzaa) no, enää en mene vaan mies menee jos tilaamme pizzaa. Alkoi ahdistamaan se estoton tuijotus kaula-aukkoon.

Uskon, että Amassados tuntui pahalle se tyttäresi reaktio. Minusta kuulostaisi ihan hyvälle muuttaa lähemmäs häntä. Minullekin tekisi hyvää asua lähempänä äitiäni, että olisi hänestäkin tukea ja turvaa ja seuraa ajatustenvaihtoon. Kyllä tässä alkaa muutoksia kaipaamaan kun minäkin alan olla jo ihan oikeasti aikuinen. Äitikin alkaa vanhenemaan niin voisin olla vaikka hänen omaishoitaja, mutta se edellyttäisi että itse kuntoutuisin ensin. Tuo mitä kerroit Pojusta, ymmärrän sinua. En tiedä mikä siinä on, mutta näen mieheni aina vain komeana. Ja komeahan hän onkin, sellainen villin lännen sankarin näköinen, pitkä ja raamikas. Mutta, onhan häntäkin "aika syönyt" 51 vuotias, sairauksia ym. Mutta se sisäinen palo ja täysin tinkimätön asenne, joka hänestä näkyy kilometrin päähän, itsevarmuus tekee hänestä miehekkään vetovoimaisen. Hänessä on karismaa. Ja hän ei ole pappatyylinen ja iloinen pilke sinisissä silmissä kun hän on nauravaisella tuulella on kerrassaan vastustamaton. Ennen olimmekin "komea" pari kun minäkin olin kaunis.

Jopa tätä pöpötystä tänne nyt tulee. Minullakin on muutaman kerran pitkä kirjoitus puhelimella kun kirjoitan niin kadonnut jonnekin Marsin kiertoradalle ja kyllä se on turhauttanut. Nyt lähetän tämän ja yritän alkaa vaikka imuroimaan, että saisi jotain aikaan, aurinkokin paistaa ja auttaa vähän virkistymään.

Sain imuroitua iltapäivällä ja kävin suihkussa äsken. Ajattelen, että vaikka olen läski niin enpä ainakaan haise likaiselle. Ettei puolison tarvitse ainakaan pahoja hajuja enää kaiken lisäksi haistella. Jotenkin tuntuu, että lihavana alkaa helpommin haista.

Huomaan, että minun on vaikeampi olla heti kun ne laihduttamani 5 kiloa tuli takaisin. On heti raskaampi, kömpelömpi ja väsyneempi olo.

En pysty olemaan facessa. Minua inhottaa se. Aivan jonninjoutavaa ajanhukkaa toivotella joka aamu Huomenia ja iltaisin hyviä öitä sun muita latteuksia ihan vieraiden ihmisten kanssa. Ja mietin vain, että käykö ne kaikki aivan täysillä, jotka siellä roikkuu ihan joka minuutti oli sitten mikä kellonaika tahansa. Huh, jotenkin ahdistavaa. Saattaa olla että pidän pitemmän paussin sieltä.

Nyt on jouluherkut syöty ja rahat loppu.Tänään olen juonut vain pari kuppia kahvia ja syönyt pari leipää. Oikeastaan ihan hyvä, että ne joulumässyt loppui. Mutta eihän sitä tietty kovin montaa päivää ole kiva ihan syömättä olla. Pärjäisin kyllä rahkalla, tonnikalalla ja banaaneilla.

Muutama romu myytävänä jos niistä sais ruokarahaa.

Ei tässä voi muuta kuin yrittää ottaa rennosti tämän illan.