Hyi miten on ankeasti lähtenyt päivä liikkeelle. En meinannut illalla saada unta ja sitten pyörin yöllä levottomana. Aamulla nukuin kahdeksaan saakka, mikä on minulle todella myöhäinen aika. En olisi jaksanut millään herätä. Makasin vain ja mies toi kahvia yöpöydälle, kuten on tapana. Hän oli herännyt jo aikaisin, mutta valitteli huonoa oloa. Minähän oksensin jo eilen. Laitoin sen kyllä liikasyömisen piikkiin. Mutta, voimaton ja oksettava olo on jatkunut. En jaksanut edes facea päivittää. Häthätää siivosin tämän makkarin ja olen vain löhöillyt täällä.

Tällä välin kirjoitteluun tuli tauko, kun alkoi tuntumaan, että voisi juoda kupillisen suklaa-kahvia, josta saisi vähän energiaa huteraan oloon. Kuinka ollakaan jääkaapissa kummitteli eilisen täytekakun jämät ja söin ne kahvin kanssa. Ainakaan vielä ei ole okse lentänyt. Mies valitteli vielä pahaa oloa, eikä ottanut kakkua. Se kakku maistui mielettömän hyvälle. Ajattelin kuinka sitä yrittäessään laihtua joutuu paljosta hyvästä kieltäytymään ja syömään melko ankeita ruokia. No, se voi olla tämä kaamosaika, kun laittaa himoitsemaan hiilihydraatteja, sokeria ym. Nostaahan se mielialaa. Mutta hirveä yhtälö on rakastaa (ihan oikeasti rakastaa) kaikkea herkullista, olla lihava ja yrittää laihtua. Juuri tällä hetkellä en tiedä tuleeko siitä mitään.

Mieliala ja vierustaso muutoin melko pohjilla. Inhottaa tämä vuodenaika ja pimeys ja lähestyvä joulu. En saa mitään iloa ajatuksesta, että joulu tulee. Mutta, kuten olen aiemmin kertonut niin perinteisesti aina noin kaksi viikkoa ennen joulua olen psyykkisesti aina ollut huonossa kunnossa. Lähinnä itkuinen ja kuolemanajatukset päässä. En osaa rentoutua ( ilman lääkettä) ja ahdistavat ajatukset pyörii mielessä, olo on saamaton ja synkeä. Ja tässä sitä vain haaskaa arvokkaita elämänsä päiviä makaamalla ja voivottelemalla. Sekin on tyhmä juttu, mutta niin se vain nyt menee.

Minun tekisi mieli ahmia kananmuna graavilohileipiä. Onneksi ei ole aineksia niihin, enkä kehtaa vinkua miestä menemään niitä hakemaan. Tosin tiedä vaikka hän menisi sanomatta. Miehellä on ihme selvänäköisiä juttuja. Varmaan kymmeniä kertoja hän on mennyt kauppaan ja tuonut sieltä tavaroita tai syötäviä joita olen omassa päässäni ajatellut, mutta jostain syystä en ole saanut sanottua haluavani niitä. Ja ne jutut ei ole olleet mitään tavanomaisia, joita olisi helppo arvata. Jotain taikaa siinä on joka kerta ollut. Toivon siis intuitiivisesti graavilohta, hah.

Kahvi ja kakku hieman piristi, joten taidan laittaa pienen päivityksen faceen. Muutama kirja lojuu tuossa vieressä ja arvaan, että saan tänään soiton toiselta puolen suomea kun äitini hakee lähettämäni joulupaketin postista. Oikeasti en jaksaisi puhua ollenkaan puhelimessa, mutta pakko siihen on vastata kun se soi. En vain ollenkaan jaksaisi tsempata ja kuulostaa pirteälle. Mutta en voi aina kuulostaa vättyyntyneelle kun äitini soittaa. Muuten taidan sitten vain mädäntyä tähän sänkyyn.

Katson ikkunasta pimenevään iltaan. Siellä kulkee ihmisiä reippaasti lenkkeillen trendikkäät treenivaatteet yllä. Koirien kanssa tai ilman. Kun joku juoksee, muistan kipeästi kuinka nautin ennen juoksemisesta. Se oli minulle ominaista. Nuorempana juoksin kestävyysjuoksua. Minulla on aina ollut vahvat jalat. Nyt.. Kaikki se fysiikka on menetetty. Kaiken sairastamisen, lääkitysten, ylipainon ja liikkumattomuuden seurauksena olen kuin kasa taikinaa. Sairasaikana menetin melkein kaikki lihakset. Siitä suoraan lihoin. Nyt minulla on vain läskiä, eikä lihasta. No, tietysti jonkinverran lihasta, mutta joinain päivinä pelkkä imurointi saa koko kropan väsymään. Taas kesällä mökillä jaksoin vaikka mitä. Mutta, ennen olin naiseksi todella vahva. Siksikin tämä nykyinen tila hävettää ja masentaa. Olen alkanut jo tottua siihen, että olen ylipainoinen. Mutta että olen heikko, se on inhottavaa. Vielä viime vuonna pystyin juoksemaan ihan pienen pätkän, mutta sekin oli kuin norsu olisi ravannut. Viime kesänä yritin, mutta en pystynyt. Jalkani eivät toimineet, sotkeutuivat yhteen, en jaksanut, meinasin kaatua. Itkin pettymyksestä. Sairaus ja sen hoidot jättivät jalkoihini neuropaattista oiretta, joka ilmeisesti estää tuon juoksemisen ja ylipaino pahentaa tilannetta. Olen yrittänyt unohtaa koko asian. Alkuunhan kävelykin oli raskasta ja vaikeampaa kuin ennen. Nykyään sentään kävelen normaalisti. Ajatus siitä etten pysty juoksemaan on masentava, olen nähnyt unia joissa juoksen kuin ennen ja nautin siitä.

Äiti soitti. Hän oli saanut paketin ja oli iloinen. Minustakin oli yllättäin ihan kiva puhua. Muuten päivä on ollut melko syvältä. En ole tehnyt mitään. Löhönnyt vain ja nyt on joka paikka kankea ja tekisi mieli ottaa vähän rauhoittavaa. Mieli on synkkä ja tuntuu kuin olisin valmis liukumaan jonnekin pois. Tuntuu ettei ole mitään menetettävää. Eihän minulla ole oikein mitään paikkaa tässä maailmassa. Olen koko ikäni ollut joku varapaikalla matkustaja ja sivustakatsoja, ulkopuolinen. Minusta on tullut ihmisen irvikuva, ihmisraunio ja eristäytyvä, joka pelkää kaikkea. Kun on pitkät ajat vain kodin seinien sisällä eikä ole ihmiskontakteja. Sitten jos saan jonkun rohkaisevan kokemuksen niin huomaan hyvin pian olevani elämänmyönteinen ja melkein kuin entinen oma itseni. Mutta ne kokemukset ovat harvoja.

Ahdistus alkaa vyöryä päälle. Otan rauhoittavaa. Joku päivä sekin on lopetettava tai jään taas koukkuun niihin. Kerran jo vieroittautunit. Mutta nyt en jaksa olla ilman. Haluan täyttää tätä tyhjyyttä ja pimeyttä.

Huh, huh.. Kyllä on ollut hirveä päivä. Masennusta, itkua, kuolemanajatuksia.. Nyt on jo kipujakin, kun joka paikka jumissa. Kerrassaan kauhea päivä. Otin rauhoittavan mutta tuntuu ettei kunnolla auta kun tämä olo pääsi jo päälle näin vahvana. Mitenköhän yö menee? No, eipä mulla nyt just muuta.

Luulin aamulla, että tänään olisi parempi fiilis kun koko viikonloppu on mennyt masentuneena. Kaiken lisäksi heräsin lauantaina silmä muurautuneena umpeen. Helvetin silmätulehduksen tähän vielä kaipasinkin!!! Onneksi jääkaapissa oli vielä yksittäispakattuja antibioottitippoja, joita sain viime syksynä kun sama vaiva kiusasi koko syksyn sen poskiontelotulehdus-kierteen kanssa. Pyysin silloin reseptin yksittäispakattuihin ettei koko pullo mene roskiin muutaman päivän jälkeen. Noita jäi 10 päivän annokset ja päivämäärätkin on vielä hyvät, 6/2016. Sain siis onneksi nopeaa apua omasta takaa, mutta näkö yhdellä silmällä oli onneton. Kaadoin pepsitkin pitkin pöytiä kun syvyysnäkö ei pelannut lainkaan toisen silmän ollessa pois pelistä. Minulla on vielä tuossa "terveessä " silmässä enemmän hajataittoa niin hyvä kun en ovia päin kävellyt. Tai istunut ohi vessanpöntön...

Silmä oli tänään parempi, mutta Pojun kanssa meni hermot. Sillä loppui lauantaina Cymbalta eikä ollut uusinut reseptejä ajoissa, joten nekin oli menny vanhaksi. Sunnuntai-illalla oli jo vieroitusoireita ja ne vaan paheni maanantaille. Nyt ei kuulemma aijo enää,syödä sitä ja päätti lopettaa sen noin vaan. Halleluja! Odotan kauhulla mitä tästä tulee kun nyt jo on ihan perseeseen ammuttu ja huusholli kuin mikäkin paskaläävä. Meinasin saada halvauksen kun kävin siellä aamupäivällä. Kissankusi haisi eteisessä niin voimakkaasti että silmäripset oli pudota! Keittiön pöydällä oli roskis, tiskipöydällä toinen roskis ja roskakaapissa oli kaksi roskapussia päällekkäin levinneenä kaappiin. Verhot oli joka huoneessa kiinni 11 aikaan päivällä, vaikka aurinko paistoi ja oli kaunis ilma. Pesuhuoneessa oli likapyykit pitkin lattioita, pyykinkuivausteline heitetty vasten suihkuverhoa roikkumaan, lattialla shampoo ja pesuainepulloja, kissan vesikupissa ehkä sentti likaista vettä ja koko pesuhuone näytti siltä, että mustalaislauma olisi rypenyt siellä. Olin niin järkyttynyt (lähinnä siitä, että kissa oli jälleen jätetty hoitamatta) että ilmoitin vetäväni ranteet auki jos Poju kuvittelee että asun tulevaisuudessa hänen kanssaan ja meidän koti näyttää tällaiselta paskaluolalta! Häivyin omaan huusholliini. Nyt hän sitten murjottaa minulle, koska olen sanonut niin "törkeästi"! Siinäpä murjottaa. Minä vaan en kestä kaaosta enkä rupea hänen paskojaan siivoamaan. En ole enää kenenkään kotiorja.

Ja jotta päivä olisi täydellisen paska, piti minun vielä nähdä exäkin! Ei herättänyt mitään tunteita, ärsytystä korkeintaan. On muuttanut hiustyylinsä takaisin 8 vuoden takaiseen ja näyttää ryypänneeltä. Todella huono ryhti. Ihmettelin itsekin miksi hänen naamataulunsa ei herätä enää mitään tuntemuksia. Kai ne kaikki tunteet on jo käytetty loppuun. Minusta tuntuu, että olen kääntänyt uuden luvun elämässäni ja menny jo niin monta sivua eteenpäin etten enää muista miksi tuo ihminen joskus oli elämäni herra. Sitähän hän oli, herra ja valtias. Ja minä olin kynnysmatto.

Onko sinulla AK yhtään parempi olo? Minulla jatkuva näläntunne tarkoittaa yleensä alkavaa vatsatautia. Muistan lapsenakin kerran kun olin jossain talvipäivän tapahtumassa hiihtämässä äiyini kanssa ja siellä ainoa tarjottava ruoka oli perunasalaatti ja uunimakkara. Inhosin kumpaakin mutta vatsassa tunyui kamala nälkäolo. Söin ja aamuyöstä heräsin oksentamaan makkaranpaloja ja sitä yököttävää perunasalaattia. Sain siitä sellaisen kammon, että meni 20 vuotta ennenkuin pystyin syödä uunimakkaraa uudelleen. Perunasalaattia en pysty syödä vieläkään, vaikka tapahtuneesta on reilusti yli 30 vuotta aikaa.

Amassados, toivottavasti Poju tokeentuu tuosta, kuulostaa kauhealla tuo siivo! Anteeksi vain mutta kyllä minua naurattikin, tuo nasevasti sanottu " silmäripset meinasi pudota" siitä kissanpissan kärystä. Mulla tuli tuosta kamalasta siivosta mieleen eräs nelikymppinen kerran tuntemani mies, kaljan kittaaja, joka "paskoi" aina kämppänsä hirveään siivoon ja sitten hänen muualla asuva naisystävä siivosi niitä paskoja ja raivosi kun tuli sinne viikonlopun viettoon miehen luo ja välillä miehen äiti kävi siivoamassa ja raivosi myös. En nyt siis Pojua vertaa tuohon kaljaveikkoon, mutta muuten vaan.

Meillä mies on pikkutarkka siisteydestä ja järjestyksestä. Minäkin olen vähän väkisten oppinut hänen kanssaan siistiksi, koska en kehtaa olla epäsiisti. Kuitenkin minun luonteeseen kuuluu "suurpiirteisyys" siisteys ja varsinkin järjestysasioissa. Pienestä asti olen ollut "tunnettu" siitä että jos pyörähdän jossain on paikka sekaisin. Ennenvanhaan äiti ja sukulaiset valittivat aina tekemästäni sotkusta. Nykyään olen vasta nykyisen kanssa siis oppinut "ihmisten tavoille" ja hyvinkin siistiksi. Kuitenkin kun tein eräs päivä sitä jouluasetelmaa tuohon pöydälle vanhoista tavaroista ja pöytä on lähellä sänkyä niin vanhat, ruosteiset hevosen kuolaimet olivat jääneet sinne sänkyyn lojumaan kun menin nukkumaan ja minua huvitti se ja nukuin niiden kanssa. Ei häirinnyt ollenkaan. Se on ominta itseäni.

Kait tämä jokapäiväinen siivoaminen on vain sitä kun ei ole muuta tekemistä niin sitä alkaa puunaamaan huvin vuoksi. Ällöttää kyllä jo imuroiminen ja pölyjen pyyhkiminen.

Päivä oli alkujaan parempi kuin eilinen. Yö oli kyllä huono. Heräsin kovaan päänsärkyyn kolmen aikaan ja jouduin hakemaan Buranaa. Muutenkin oli levoton yö. Lopulta nukuin taas kahdeksaan ja että mua ärsytti. No, aurinko paistoi hetken aamulla ja se vähän piristi. Kävimme kävelyllä. Sitten taas pilvistyi. Aamulla herättyä en heti päivittänyt facea, yritän ottaa siihen etäisyyttä kun se vie niin paljon aikaa. Kävelyn jälkeen, joka nyt meni aika hyvin ilman kauheaa puuskutusta ym. join kahvin ja söin loputkin kakunjämät. Kävin vaakalla. Voi vittu! Olen lihonut taas joka ainoan laihduttamani kilon takaisin. Eli painan melkein 90kg kun välillä olin jo 85kg ja pituus se 164cm. No, arvasinkin tuon mutta siltikin. Kyllä se paino tulee helposti ja lähtee hitaasti! Keneen minäkin oikein olen tullut!? Äidin puolelta kaikki on laihoja, kuivia kuikkia ja terveitä kuin pukit ja elävät lähemmäs satavuotiaaksi. Minä, jo nuorena sairastanut ja läski. En kuulu joukkoon. Isääni en järin tunne.

Ja nytkin vain pyörii päässä leivonnaiset. Onneksi ei ole aineksia. Sentään kanasalaattiaterian söin, että yritän jotenkin ruotuun palata, mutta aika turhalle sekin tuntuu. Cocis suussa ja aamullinen täytekakkupala maistuivat taivaalliselle. Niistä saa nautintoa ihan oikeasti. Samalla jo yritin miettiä vitamiineja kaapissa jotka olen hylännyt ja kävelysauvojen hankkimista. Kun olen liikkunut vähemmän on alaselkä alkanut taas oireilla ja koko kroppa on jumissa. Rauhoittavat ja lihasrelaksantit avaavat jumeja mutta eihän niitä voi koko ajan käyttää.

Ei hyvää niin ettei huonoakin. Joskus mietin olenko ainoa ihminen, jolla tuntuu ettei edes yksi päivä voi mennä "täysin" hyvin. Eli jos päivä alkaa mukavasti niin vähintään joku puhelu tai posti tuo jonkun paskalapun ja "pilaa" koko homman?! Musta tuntuu että mulle käy aina noin ja jos on erityisen hyvä päivä niin alan jo " pelätä" mitä pahaa tai ikävää ilmaantuu seuraavaksi? No, just kun ajattelin että kiva päivä niin posti kolahti luukusta ja mulle kirje. Husin sairaanhoitopiiristä. Olin että mitä ihmettä kun en ollut odottanut mitään. No, mulla oli seuraava rutiini kontrollikäynti lääkärille vasta maaliskuussa, mutta nyt kirje ilmoitti että aika on siirretty jo helmikuun alkuun joidenkin lääkärin järjestelyjen myötä. Verikokeet ja lääkärikäynti. No, voi tuntua pikkuasialle, mutta minä olen semmoinen että hermostun jos asioihin tulee yhtäkkiä muutoksia. Olin asennoitunut että vasta maaliskuussa ja nyt onkin jo kuukautta aikaisemmin eli ei tässä ole enää paljoakaan aikaa. Käytännössäkin sillä ei ole mitään eroa onko aika kuukautta aikaisemmin vai myöhemmin mutta minun neuroottinen pääni ahdistui ja häiriintyi kun suunnitelma muuttui ja nyt joudun sisäistämään ja psyykkaamaan asian itselleni uusiksi. Viimeksi kontrolli oli melkein vuosi sitten ja tietysti pelottaa nyt pitkästä aikaa taas mennä pengottavaksi. Yhteen aikaan elämää mun veri oli maailman pelottavin asia kun siellä oli aina jotain arvoja vinksallaan ja vieläkin mulla on kauhu siitä että sieltä löytyy mitä vain. No nyt sitten jo helmikuussa ja yritän tottua ajatukseen vaikka se ahdistaakin ja pyörii päässä nyt koko ajan.

Mutta siis, tuntuu että aina kun on edes päivän helpompaa niin heti lävähtää joku kurja asia tietoisuuteen ja se rauha on mennyttä. Musta tuntuu nykyään kokoajan siltä. Siksikään en aina oikein välitä tästä elämästä.

Kun muistan entistä elämää kun hyvät jaksot kestivät viikko, kuukausi jopa vuosikaupalla! Ei ihme jos elämä silloin tuntuikin ihanalle. Tänään muistin, että minä olen ihan oikeasti jossain vaiheessa elämääni tuntenut olevani maailman onnellisin ihminen: siunattuna kaikella hyvällä. Kauneudella, hyvällä puolisolla, ihanalla kodilla ja kutsumustyöllä, muutamalla aidolla ystävällä, jopa rahalla välillä. Noista ajoista ei ole mitään jäljellä!!! Kuinka elämä voi kuljettaa hyvänkin elämän päin persettä?!

Illalla kävin suihkussa. Olen saanut nyt taas rytmin kohdilleen suihkun kanssa, että käyn pari kertaa viikossa ja joka päivä pikkupesut. Joka päivä vaihdan vaatteet ja dödöt ym käytössä tietysti. Meikkaan harvoin. Yleensä satunnaisesti ja harvoin kun menen ihmistenilmoille tai sitten kun otan faceen esim uuden profiilikuvan. Ennen meikkaaminen oli mun mielihommaa ja käytin siihen joka aamu yli tunnin ja joskus ennen ravintolaan lähtöä jopa monta tuntia. Mua luultiin aina ammatiltani kosmetologiksi. Nyt kun kasvot ovat vanhentuneet ainakaan ne samat meikit ei enään näytä niin hyvälle ja täytyy opetella uusi aikuisempi ( eli tylsä) tyyli. Tuntuu että laitan silti aina sen saman.

Yöllä pyörin levottomana ja heräsin jo neljän aikaan. Olen jotenkin "vauhti päällä" ja hommannut jo vaikka mitä. Aamutoimet ja osan keskiviikon pikkusiivouksesta ja leivoin leipää. Tekisi mieli mennä lenkille ja leipoa jotain makeaa myös. Niin ja tietty pitää tehdä siivous loppuun ja sitten on muutamia henkimaailman asioita, joista en voi kertoa. Ei kuitenkaan mitään mt-ongelmiin liittyvää. Huh huh. Tunnen oloni kärsimättömäksi ja sellIseksi että aika menee liian hitaasti ja minun pitäisi tehdä koko ajan hirveästi kaikkea.

Alan hommailemaan ja varmaan tulen tänne raportoimaan päivän kulusta!

Hei
Onhan se hirveä asia kun joutuu toteamaan että ennen elämä oli täynnä mahdollisuuksia ja omien epäonnistumisten ja virheiden takia on menettänyt kaiken. Olisi niin paljon helpompaa sairastaa ALSia tai syöpää, mitä tahansa fyysistä sairautta kuin mielisairautta kun tuntuu että mielisairaus on oma vika. Olen paljon miettinyt että jos näin sairaanakin yrittäis taistella takaisin työelämään, vaikka siivoamaan tai puhelinmyyntiin.Sossu kyllä sanoi mulle että jos et hakisi töitä kun sulla on tuo eläke ja sairaus. Mutta syyllisyys eläkkeestä on niin kova että vie kaiken elämänhalun.

Kyllä se on AK juuri niinkuin sanoit, että jos on hetki hyvää, joku paska pilaa sen kumminkin. Minä olen ollut niin masentunut sen perjantain tapahtuman jälkeen, että viikonloppu meni sängyssä. Itkinkin vähän Pojulta salaa. Eilen oli sellainen päivä ja tunne, kuin joku ydinpommi odottaisi laskeutumista. Sellainen väreily ilmassa, että kohta taas tapahtuu. Aamulla sitten herättyäni avasin sähköpostin ja siellä eräs viesti sai melkein oksennuksen nousemaan. Oli kuin nyrkin isku mahaan. En mene yksityiskohtiin, mutta se oli tältä järjestödiktaattorilta, joka viestissään välitti ensi vuoden suunnitelmia, joista minut oli poistettu kokonaan. Saatesanoissaan kirjoitti, että tässä tämä mitä perjantaina sovittiin! Olinko jäänyt lähetyslistaan vahingossa? En usko. Luulen, että teki tämän tahallaan näyttääkseen ylemmyytensä. Kaikkihan muistamme kun kerroin, että minun kanssani ei kukaan puhunut. Ei edes tervehditty. Tällaiset asiat saavat kenet tahansa pois raiteiltaan. Mietin jälleen onko tässä mitään järkeä! Miksi ihmiset ovat näin pimeitä toisiaan kohtaan?

En tiedä saanko päivääni tänään lainkaan käyntiin tämän jälkeen. Eilen askartelin äidille joululahjaa, joka jäi vähän kesken, mutta en pysty nyt jatkamaan sitä. Olen liian järkyttynyt ja keskittymiskyvytön.

En saa rauhaa näille ajatuksilleni. Joulu ahdistaa, työttömyys ahdistaa, kyvyttömyys mennä töihin ahdistaa, rahatilanne ahdistaa, ulkonäkö ja läski ahdistaa. Nyt vielä tämä tappelu siellä yhdessä yhteisössä. Harrastustoimintaa muka pitäisi olla. Silti tuntitolkulla menee aina omaa aikaa niiden asioiden hoitamiseen ja palkkioksi haukutaan. Jätetään ulkopuolelle. Ignoorataan.

Miten minun elämäni voi olla tällaista? Miksi en ikinä opi? Miksi en opi pysymään syrjässä, olla hiljaa ja näkymätön. Miksi tulen aina vedetyksi tällaisiin juttuihin, jotka paisuvat järkyttäviin mittasuhteisiin joista sitten joku lähtee aina suuttuneena ja täynnä vihaa, kostonhimoisena, odottaen iskuhetkeä. Miksi en opi?

Tämän päällä olevan tilanteen vuoksi en voi suunnitella nyt mitään. Kaikki ahdistaa.

Amassados, minä vietän täällä omaa "aikuista tuntiani". Tarkoittaa, että lojun makkarissa, juon Cocista, syön muutaman suklaakonvehdin, ja otan pillerin. Itse asiassa kaksi. Temestan ja Sirdaludin. Jotta saan itseni rentoutumaan. Ei kovin terveellistä, mutta tällä hetkellä en kykene parempaan. Päivä oli ihan kohtuullinen. Aamullahan kerroin päällä olevan hieman ylivirittynyt olo. Sillä bongalla sain sitten aamulla tosiaan leivottua, siivottua, käytyä lenkillä.. Ai, että mua aina hävettää kun kerron täällä, että käyn lenkillä. Todellisuudessa se on joku alle kaksi kilometriä ja joskus vain kilometri ihan tässä kodin kulmilla. Kävelen suht reippaasti, mutta toisinaan pällistelen vain vanhojen omakotitalojen pihoja ja ikkunoiden jouluvaloja, katselen jos näkisin lintuja tai oravia puissa ym. Etsin tänään Googlesta aiheesta "lenkkeily". En tiennytkään, että nykyään kävely ei ihmisten mielestä ole enää kuntoilua vaan lenkkeily tarkoittaa juoksemista. Kukaan ei kävele kilometriä tai paria. Ihmiset juoksevat 6-7 kilometriä. Selvä! Kyllä hävetti. Minut sitten kait laitettaisiin osioon: vajakki, joka ei liikahda. Lannistavaa. Kukaan ei siis enää nykyään käy kävelyillä. Se on vanhanaikaista. Kukaan ei "haukkaa happea" kuten vanhat ihmiset ennen sanoivat. Ei, nykyään kaikki on suorittamista, muiden ja itsensä kanssa kilpailemista, trendivälineitä, aselmittareita, vempeleitä, jotka jakavat faceen päivityksen, että olet tänään saavuttanut sen ja sen askelmäärän, että kaikki tietävät. Minua ärsyttää tämä fitness kulttuuri, että kaikkien pitäisi olla joku lihaskimppu ja huippu-urheilija. Nykyajan "ihan vain tavallinenkin" ihminen on ainakin hoikka, kiireinen, ripsipidennykset, ja ne urheiluharrastukset.. Minä olen niin junasta jäänyt, vanhanaikainen, juntti: lihava, laiska ja mukavuudenhaluinen. Haluan kävellä ja katsella ympärilleni kauniita maisemia ja kun palaan kävelyltä haluan hyvät kahvit ja kenties pullan. Sitten haluan katsella maisemia ikkunasta tyytyväisenä siitä, että juuri ulkoilin. Monet vanhuksetkin ovat parempikuntoisempia ja menevät lujempaa kuin minä, olen nähnyt. Kun en edes halua olla sellainen nykyaikainen urheiluhullu niin mikä minua enää edes motivoi liikkumaan tai laihtumaan? Ei mikään. Ja kun kerran facessakin ollaan sitä mieltä, että "ihanan mehevä" niin mieleen tulee, että miksikäs ei.. Sielläkin moni tulisi viivana nautiskelemaan muodoistani jos olisin sinkku. Isot rinnat ja iso pylly tuntuu kuumottelevan melko monia miehiä, eikä aina se kuiva fitnesskeppi. No, eipä se mieltä ylennä kun itse inhoaa "mehevyyttään". Mitä sillä tekee?! Minä voin ihan hyvin jäädä tänne kammariin elämään mummoelämääni. Juomaan aamu ja päiväkaffeja vanhaa musiikkia kuunnellen, katselemaan ikkunasta, haaveilemaan ensi kesästä, mökkireissuista ja itä-Suomen korpikylistä. Leipomaan, pyyhkimään pölyjä ja muistelemaan. Muistelemaan millaista oli elämä kerran. Ja iltaisin vetäytymään omaan rauhaani, nauttimaan lääkkeistä ja hetken paosta, napit korvilla 80-luvun musaa. Vuoteen -85. Kun saisi elää sen vuoden uudestaan. Mutta se aika ei koskaan enää tule takaisin. Taas eilen vaklasin vanhoja luokkakavereita ja muita aikalaisia facesta. Sorrun aina joskus siihen. Siellähän ne samat, joilla silloin jo meni hyvin ja vakaasti ovat pärjänneet elämässään. Ollaan insinöörejä, lääkäreitä, johtajia ym. Ja ne (me) kellä ei mennyt hyvin, heitä ei löydy sieltä mistään. Ehkä heillä menee vieläkin huonosti ja he pakoilevat jossain syrjäytyneenä kuin minäkin..

Nilkat ja polvet kipeät, paikat jumissa. Meneekö kukaan jumiin tai kipeäksi parin kilometrin lenkistä ja kotitöistä? Ei varmasti. Kyllä olen luuseri. Katson peilistä. Missä vaiheessa minusta tuli 30kg ylipainoinen, huonoryhtinen, hapsutukkainen, säikysti tai vihaisesti ympärilleen luimisteleva köntys? Ja tämä Tukinet on ainut paikka minne nämä voi kirjoittaa ja kertoa. Olen maailmalle näkymätön. Pysyn poissa. Seinien sisällä. Onneksi minulla on mies, joka antaa minun syödä herkkuja, olla läski ja napostella pillereitä kun tarvin. Ymmärtäväinen. Uskollinen. Jaksaa aina olla minun kanssa kotona. Tai mökillä tai autoajelulla, mutta aina vain minun kanssa. Ihana, kiltti ihminen. Muistan vieläkin kirkkaasti sen, kun tapasimme. Kaksi viikkoa aiemmin olin tullut päätepisteeseen elämässäni. Olin menettänyt kaiken ja olin täysin yksin. En nähnyt mitään tulevaisuutta. Yöt valvoin ja päivät torkuin. Pienessä kerrostaloyksiössä, nuhjuisessa joka oli vuokrattu minulle säälistä. Aina kun heräsin aloin itkemään, kun tajusin että olin siellä, yksin. Itkin ja suunnittelin itsemurhaa, monta kuukautta. Minulla oli järjestetty psyk hoitoa, mutta siitä ei ollut mitään apua. Viimein eräs päivä kun heräsin jälleen keskellä päivää, toimettomana ja yksin itkin hervottomasti ja melkein huusin, että jos Jumala on olemassa niin lähettäisi minulle jonkun, joka veisi siitä helvetistä minut pois. En ole koskaan rukoillut niin kiihkeästi, viimeisillä voimillani. Olin jo suunnitellut, että huumaan itseni ja pudottaudun veteen, hukun. Alle kaksi viikkoa ja täysin yllättäen tapaan siinä talon pihalla miehen, johon rakastun salamana ja joka kirjaimellisesti vie minut pois siitä kaikesta. Antaa kodin ja rajattomasti rakkautta, lämpöä, kiihkeyttä, hemmottelua, olen seitsemännessä taivaassa. Nyt haaveet ovat kaatuneet jo useat kerrat, taivaat ovat vaihtuneet, haaveet haihtuneet. Mutta olemme yhdessä kaiken jälkeen, rakastamme, emmekä jätä. Se on jo hiton paljon tässä maailmassa jossa et voi tietää minuutin päähän.

Amassados, kuinka hyvin sinua ymmärrän, kuinka sama on sielunmaisemamme. Älä nyt säikähdä tai ajattele mitään outoa, mutta olen lukuisia kertoja miettinyt miltä näytät ja millainen on kotisi, mitä hommailet ym. Ajattelen kuin sisarta. Niitä sisaria joita ei tästä maailmasta tunnu löytyvän ja täältä olen löytänyt. Usein kun tulen tänne ja huomaan sinun kirjoittaneen niin tuntuu lukiessa kuin olisin hetkeksi tullut kotiin. Ymmärryksen ja kodikkuuden tunne. Tiedän, että jossain on nainen, joka ajattelee usein samoin kuin minä. Toivottavasti ei kuulostanut liian omituiselle.

Todella hirveää se järjestöjuttu. Minä olisin myös sängyssä ja varmasti IM partaalla. Tuollainen kun pudottaa niin pohjalle, ettei mitään rajaa. Kun on muutenkin heikoilla ja yrittää parhaansa.

Minä alan olla turhan väsähtänyt tässä järkeilläkseni, pillerit alkavat vaikuttaa. Oikesti haluaisin napsia niitä Alkon kanssa. Haluaisin kunnon vaikutuksen. En ole koskaan kokeillut ja nyt olen alkanut siitä haaveilla.

Kyllä tämä pirun pimeys saa pään sekaisin!

Varoitus: Olen varmaan maailman kypsimmällä tuulella. Tuntuu, että voisin hajottaa jotain. Yö meni jälleen huonosti. Heräilin vähän väliä. En viitsinyt kolmelta nousta ylös ja nukahdin ja nukuin taas yli kahdeksaan. Olo oli kuin jyrän alle jäänyt. En tiedä onko jotain flunssaa, mutta olo on ollut todella vetämätön ja "sairas". Mieliala on todella huono. Olen itkeskellyt pitkin päivää. Muun muassa asia, että rakastamastani pehmeävaloisesta yöpöydän pöytävalaisimesta paloi lamppu sai minut itkemään. Että melko epätoivoinen olo. Inhottaa tuo liian kirkas kattovalo. Ainoa lohtu on ollut taivaallisen makuinen rasvainen pizza, jonka ahmin kuin sika ja kylmä Cocis. Kirjoitan tämän sarkastisesti, koska olen vain niin pahalla tuulella. Ajatus, että viikon päästä on jouluaatto lähinnä v-tuttaa. Kaiken kruunaa särkevä hammas ja oireet, jotka muistuttavat lähinnä pms. Onko mulla joku krooninen pms-oireisto päällä? Pms, menkat, ovis ja heti perään taas pms. Niin se tuntuu menevän. Luin noista. Keltarauhashormoonin puute sopisi kuvaan. En ota itse enää selvää olenko pelkästään mt-ongelmainen vai hormoonihäiriintynyt vai molempaa? Raivohullu läski ainakin.

Tämän päivän kauheuteen on taatusti vaikuttanut eilinen. Sain taas uudestaan lukea netistä törkyä minua kohtaan. Samalta taholta. Luulin, että asia olisi jo selvinnyt. En ole ainoa, jota tuo kyseinen henkilö vainoaa. Häiriintynyt narsisti. Kokemusta on jo aiemmin elämässä. Narsistin kanssa ei kannata alkaa sotimaan. Siitä saa elinikäisen riesan. En todellakaan jaksa enää sellaista tähän. Parempi vaieta järjestelmällisesti, eikä antaa mitään huomiota. Tämä henkilö keksii jatkuvasti uuden vainon kohteen. Mutta silti, olen romuna. Mikä minussa vetää aina noita narsisteja puoleensa? Ja puhun nyt virallisesti diagnosoiduista, joilla todettu kyseinen häiriö. Minussa on jotain mikä vetää niitä puoleen ja sitten ärsyttää. Ensin ihastuvat, ihailevat ja sitten ärsyyntyvät, vihaavat, vainoavat. Oksettaa. Tunnen nykyään narsistin jo katseesta ja tyylistä muutaman minuutin tarkkailulla. Semmoisen kauhun ovat jättäneet. FB on inhottanut minua tänään niin paljon, että olen pysynyt sieltä pois. Kun sen avaa siellä roikkuvat 24/7 samat tyypit ja samat jutut jopa sanatarkasti päivästä toiseen. Lisäksi tuntuu vielä, että nämä tyypit eivät ole sieltä terävimmästä päästä. Alan kyllästymään. Päivitykset tyyliin: nyt heräsin, nyt aamupalaa, nyt koiran kans ulos, nyt päiväkahvia, nyt päivällinen, nyt päiväunet, nyt koiran kans ulos, nyt suihkuun, nyt telkkua, nyt unten maille..ärsyttävää!!! En tajua miten joku jaksaa laittaa nämä samat litaniat päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mulla on varmaan asennevamma. Tykkään päivityksistä, että kerran päivässä tai joka toinen päivä vaikka joku kaunis kuva ja siinä teksti, jossa jotain järkeä. Kauheaa kun olenkin kielteinen, inhottaa itseäkin tällainen valitus mutta näin tunnen nyt, enkä ala muuta esittämään.

Tuo eilinen kiusaaminen, yhdistettynä huono yö, flunssainen olo, mahdolliset pms-oireet ym.ovat saaneet minut henkisesti tosi huonoon tilaan. Syömiset ovat lähteneet täysin käsistä. Ei mitään terveellistä. Roskaa ja vielä omia leipomuksia päälle. Koko leipominen mun kohdalla ihan helvetistä. Mullahan ei ole kontrollia. Jos teen pellillisen mokkapaloja tai muuta sellaista niin syön kaiken melkein kerralla. Leivonnaisten ahmiminen on aina ollut mun ongelma. Rakastan leivoksia, täytekakkua, suolaisia ja makeita piirakoita, suklaakakkuja, murotaikinaa, voitaikinaa, kermavaahtoa. Lapsuudesta opittua kait. Äiti oli kova ahmimaan niitä ja myös leipoi. Tosin ei koskaan lihonut. Eikä liho vieläkään. Nytkin tekisi mieli suklaakakkua. En jaksa leipoa. Pizzaa säästin kolme palaa iltapalaksi. Olen miettinyt asioita ja tuntuu, että alan olla taas melko pohjalla. Ahmiminen, itkeminen, aggressiivisuus, toivottomuus, itsensä laiminlyönti, sängyssä makaaminen ja tarve ottaa rauhoittavaa päivittäin ovat selviä merkkejä. Se on tämä pimeä aika. Olen siitä varma. Vuosi vuodelta pahempaa. Enää en tykkää edes joulusta. Ainoa asia mikä minua naurattaa nyt on kun käännän asian niin päin, että: mies makaisi sängyssä päivän peiton alla, ovi kiinni, itkisi ja ärjyisi, laahustaisi epäsiistinä ja ahmisi pizzaa ja kakkua ym. Varmasti ajattelisin, että hulluksi on tullut ja miettisin miten tuommoisen kanssa voi elää? Sitten joutuisin aina yksin käymään kaupassa, kirjastossa ym kun mies ei haluaisi ihmisten ilmoille milloin mistäkin syystä: lihavuuden, että naama on punainen, että yleinen ketutus, että takki ei mahdu kiinni. Juu, en tiedä riittäisikö mun rakkaus, ihan suoraan sanottuna epäilen..

Minusta on tulossa varmaan alkoholisti kaiken lisäksi. Haluaisin koko ajan pienen tilkan likööriä tai muuta ihanaa, makeaa alkoa. No, hiilaripommihan se liköörikin on. Aina sanon ettei mulla ole koskaan ollut mitään ongelmaa Alkon kanssa. No, enimmäkseen ei ole, koska nytkin monta vuotta etten ole maistanutkaan. Nuorempana istuin baareissa kaikki yöt ja 24-vuotiaaksi saakka olin siellä viikollakin. Sitten meni vuosia ettei huvittanut, elämään tuli muuta. Sitten tuli aika jolloin aloin loppuunpalamaan silloisen firmani kanssa. Se oli kesää. Mulla alkoi olemaan "jano" lähes joka ilta poikkesin kotimatkalla Alkon kautta ja hain muutaman pullon niitä pieniä "breezer"-juomia, onko se nyt vodkaa?! En muista, mutta kylmänä niitä oli kiva naukkailla. Myöhemmin aloin iltaisin litkimään brandya. Jossain vaiheessa havahduin ja lopetin. Tosin se ei estänyt burn-outia, mutta sitä en enää lääkinnyt Alkolla.

Mutta silloin minulla olikin vielä unelmia ja paljon, minkä eteen ponnistella. Silloin minulla ei ollut vielä yhtäkään Mt-diagnoosia, oli ihana koti, silloin vielä ihana ex, unelmien työ omassa yrityksessä, olin vain vetänyt itseni piippuun.

Mitä on nyt? Ei mitään. Minkä eteen taistella. Jos suoraan sanotaan niin kaikki on mennyttä. Alkoholin naukkailu sopisi tähän nykyiseen elämääni kuin nenä päähän. Olen jo mieheltä tiedustellut mitä hän ajattelisi jos alkaisin ottamaan lasin pari päivässä? Kuulema ei haittaisi. Hänkin voisi siinä sivussa ottaa. No, rankkaa huumoria tämä vain on, mutta tämmöinenkin mielessä pyörinyt.

Sellaista tänään, ei niin hyvää.

Voi AK, tiedätkö, että ihan parasta on tieto siitä että jossain on sielunsisko. 😍☺️❤️☺️ Minä olen aina kaivannut siskoa. Kadehdin etenkin nyt aikuisena niitä, joilla on sisko tai muutoin läheiset välit sisaruksiinsa. Minulla ei siskoa eikä läheisiä välejä kehenkään sukulaiseen. Ei edes äitiin. En osaa luontevasti häntä edes halata, vaikka tytärtäni halailen jatkuvasti. Muutenkin halailu on minulle vähän vaikeaa. En ole tottunut läheisyyden osoituksiin, koska en saanut niitä lapsena. Kotona tuli vain turpaan. Joskus vähemmän, joskus niin että piti paeta yönselkään.
Olisin kaivannut siskoa, joka olisi yhä ystäväni ja läheisin. Ei ollut ketään. Ehkä siksi olin lapsena kovin omistautuva ja tarrauduin kaikkiin muihin lapsiin, jotka vähääkään sietivät seuraani. Oman ikäisien kanssa en tullut toimeen kuin hetken aikaa. Jos pihaan muutti uusi, samanikäinen tyttö, saatoimme ystävystyä syvästikin. Hetken kuluttua kuitenkin joku tuli siihen väliin. Yleensä ne kiusaajat, jotka alkoivat tälle uudelle puhua keksittyjä juttuja minusta tai muuten estivät häntä olemasta kanssani. Yksinjättäminen tuli jo silloin tutuksi. Niinpä minulla oli vilkas mielikuvitus ja saatoin istua tuntikausia lumikasassa leikkimässä linnaa. Joskus menin kouluun jo 7 jälkeen aamulla ehtiäkseni istua lumilinnassani ennen muiden tuloa. Säälittävää.

Ahdistus ei ole helpottanut tänään lainkaan. Itseasiassa se on vaan pahentunut asioiden riistäydyttyä täysin käsistä. Nyt olen saanut päälleni erään muunkin ihmisen vihat. Hän on myös mukana tuossa järjestöhommassa. Haluaa valtaa ja todellakin olla "joku", mutta ei ole valmis tekemään mitään ja kaikista tehtävistään valittaa että niitä on liikaa. Ei osallistu päätöstentekoon mutta huutaa jälkeenpäin kaikesta. Nyt minä olen se syntisäkki. Se paskakasa, jota pitää aina haukkua joka käänteessä. Vuosi sitten tässä oli eräs toinen ihminen, jota haukuttiin vuosia. Kyllästyi ja lähti pois. Aikansa yritti olla vahva, mutta ei sitä ihminen tällaista kestä kun on ihan viikottaista haukkumista. Joskus jokapäiväistä vikojen etsimistä. Ja se eristäminen on todellista henkistä väkivaltaa. Tänään hän aloitti aamun taas haukkumalla. En ole enää aikoihin jaksanut reagoida enkä välttämättä edes vastata hänen huutoviesteihin. En nytkään. Iltapäivällä huomasin, että oli poistanut minut kavereistaan facessa. Aamulla vielä oli, koska laitoin hänelle erään kutsun sitä kautta. Myöhemmin kun yritin, en enää pystynytkään ja se johtui siitä että hän oli tosiaan poistanut minut. Mitä pahaa olen hänelle tehnyt, muuta kuin syntynyt tähän maailmaan hänen tielleen? Asia ei varmaan muuten liikuttaisi minua millään lailla, mutta kaikki FB -kaverini ovat ns oikeita kavereita. Siis sellaisia, joihin olen tutustunut työn, opiskelun, harrastuksien, tyttäreni tai muun kautta. En hyväksy ikinä kaverikseni ketään, jota en ole live-elämässä tavannut ja jota en tuntisi jollain tavalla "oikeasti".
Toisaalta mietin, että jos olen hänen mielestään näin paska ja inhottava ihminen niin miksi minä välitän? Ja jälleen kerran voin kysyä itseltäni miksi minulla on kavereina tuollaisia ihmisiä?

Poju on jaksanut hienosti tukea minua tässäkin kriisissä, vaikka kärsii edelleen Cymbalta viekkareista. Eilen valitteli krapulaa (tai krapulaista oloa), vaikka ei juo enää lainkaan. On nuorena ryypännyt ankarasti, avioliitossaan ehkä kerran kuussa, eronsa jälkeen lopetti kokonaan. Sanoi, ettei yhtään järkevää asiaa ole tehnyt kännissä. Sen voin uskoa. Onko kukaan muukaan muka? Onneksi ei enää juo, koska minä en kestäisi enää sitä viinalla läträämistä. Enkä sitä kännissä vänkäämistä. Siitä tulee liikaa lapsuus mieleen. Ne traumat sieltä. Ehkä olisi pitänyt mennä siihen psykoterapiaan, mitä psykiatri suositteli silloin 1,5 vuotta sitten. En pystynyt. Nyt olisin henkisesti valmiimpi, mutta taloudellisesti minulla ei olisi ikinä varaa. Ei ainakaan työttömänä. Olen taas katsellut osa-aikatöitä, mutta en saa haettua. Poju haluaa muuttaa yhteen, mutta jokin minussa estelee. Asunto, jota kävimme katsomassa oli ihan kiva, mutta en oikein pystynyt näkemään itseäni siellä. En tiedä minkä mättää, mistä johtuu. Intuitio sanoo ettei se ole oikea valinta, oikea paikka.

Nyt käyn hörppäämässä vähän Pepsi Maxia ja sitten yritän nukkua. Juuri nyt toivoisin purkillista rauhoittavia. En ottaakseni niitä kaikkia kerralla, vaan tietääkseni, että joku apu on lähellä kun alkaa taas happi loppua.

Amassados, minäkin olen ainut lapsi ja äitini yksinhuoltaja, joten pieni perhe. Minulla myös ei ole läheisiä välejä keneenkään sukulaiseen. Isänihän on lähes tuntematon, eikä ole koskaan ollut minun elämässä läsnä. Tiedän kyllä kuka hän on, mutta lapsuuteni jälkeen ei olla yhteyttä pidetty. Hän asuu ulkomailla. Että se siitä.. Lapsuudessani oli läsnä äidin lähisukua, mutta heidän kanssaan oli hyvin ristiriitaiset välit. Olin heidän kanssaan paljon ja sieltä muistan paljon onnellisia hetkiä, mutta myös sitä painajaista, joka asiantuntijoiden mielestä on ollut muokkaamassa persoonallisuushäiriötäni. Painajaiseen kuului minun ja äitini haukkumista, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, hylkäämisiä, kokonaisvaltaista itsetunnon lyttäämistä ym. Mietin, että lapsena minulla ei ole ollut yhtään "tasapainoista" ympäristöä. Oli sitten koti, koulu, tai muu paikka niin olin aina silmätikkuna ja kiusaamisen kohteena. Ei ihme, että olin jo lapsena jatkuvasti stressaantunut ja ahdistunut. Oireilin monella tavalla pahaa oloa: itkeskelin, olin huolissani kaikesta, yökastelua oli vielä kouluiässä mikä on stressaantuneen lapsen merkki, olin ahdistunut, ylivilkas, en totellut, varastin toisten tavaroita, olin väkivaltainen ym. Viihdyin paljon omissa oloissani, koska minua hyljeksittiin niin mielikuvitusmaailma myös oli läsnä ja vaeltelin pitkin metsiä ja pyöräilin yksikseni tutkimassa kaikkia jännittäviä kohteita. Satunnaisesti oli omanikäistäni seuraa, mutta aina minua pidettiin omituisena ja olin myös alistava ja kontrolloin ystäviäni, jolloin tuli helposti riitaa ja sukset meni ristiin. Minua ei niinkään kiinnostaneet nuket ja nallet, olin enemmän seikkaileva poikatyttö. Viihdyin paremmin poikien kanssa kuten myöhemminkin olen tullut aina paremmin miesten kuin naisten kanssa toimeen. Opin jo varhain, että tytöt eivät hyväksyneet minua, en ollut sellainen tyttö kuin olisi pitänyt. Niinpä en itsekään varmaan oikein tiennyt mikä olen. Pahimpina aikoina menin kodin ahdistavasta ilmapiiristä, ahdistavien sukulaisteni kautta ahdistavaan kouluun, eli olin ahdistuksessa 24/7. Luin juuri pari pv sitten tutkimuksen kuinka vahingollista pitkä-aikainen koulukiusaaminen voi olla psyykkisesti koko kiusatun elämän ajan. Moninkertainen riski aikuisena sairastua psyykkisesti ja sairastella myös fyysisesti. Minun kohdalla tuo on toteutunut.

Meinasin eilen kirjoittaa, mutta en sitten pystynyt. Eilinen oli ihan hirveä. Olen alkanut öisin kärsimään unettomuudesta ja kun nukun niin näen painajaisia ja monena yönä putkeen tästä kiusaaja narsistista, että pitää vielä öisinkin unta hänestä nähdä.. Päivä meni sitten täysin väsyneenä ja latautuneena, enkä pystynyt tekemään mitään. Makasin vain sängyssä. Samaan aikaan en ottanut lääkettä, koska ne ovat loppumassa ja saan uuden satsin vasta ennen joulua. Sitten tuli vieroitusoireita ja tänä aamuna oli jo kauhea olo, itkin vain heti herättyä, olin niin väsynyt ja masentunut ja pimeys suorastaan vitutti. Samalla koin temestan vieroitusoireita ja olin ihan hermoheikko, kiroilin ääneen kun kädestäni tippui jotain ym. Mies tietää, mistä oloni johtuu, olen selittänyt ja osan hän tietää jo entuudestaan. Nyt vain kaikki yhtä-aikaa.. Pimeä aika, se kiusaaminen, vieroitusoireet ym. Aamusta pakotin itseni siivoamaan, aloitin makkarista vaikka olin ihan pihalla ja väsynyt ja kiukkuinen. Sitten alkoi yhtäkkiä aurinko paistamaan! Otin myös puolikkaan lääkkeen ja yhtäkkiä oloni helpottui ja sain virtaa niin, että jaksoin siivota, pääni selkeni ym. Minuun valo vaikuttaa samantien piristävästi tai sen puute lamauttaa.

Tänään siis hirveän eilisen ja tämän aamun jälkeen ollut edes vähän parempaa ja olen saanut jotain aikaan. Aamulla myös koko face ahdisti niin, etten voinut sinne mitään päivittää. Innostuin ottamaan muutaman kuvan kun aurinko paistoi ja nyt ajattelin ne päivittää, mutta muuten yritän pysyä sieltä pois mahdollisimman paljon, koska selvästi se ei nyt ole minulle hyvä paikka viettää aikaa.

Minä siis siivosin ja mies laittaa ruokaa nyt. Melkein kodikas olo, joka on minulla luontainen ja hyvä olotila. Yritän nauttia kun sitä ei kuitenkaan kovin kauan kestä. Huolestuttaa saanko taaskaan unta ja näenkö painajaisia siitä yhdestä nilkistä.. Jos jaksan niin leivon suklaakakun tänään. Ei pitäisi, läskit tursuaa ja olo on hirveän turvonnut ja huono, kuten aina hiilareiden ahmimisen jälkeen. Muutenkin tuntuu, että joka paikka on jumissa kun vain sängyssä viettänyt aikaa.

Amassados, olet mielessäni. Palataan!

Ihana olisi Pepsiä hörppiä, mutta onneksi se on loppunut. Tuli muutamanakin iltana juotua Pepsiä ja Cocista, kun tilasimme roskaruokaa kotiin. Se on aina miehen keino piristää mieltäni kun huomaa minun olevan masentunut. No, ainahan se piristääkin! Hyvinhän mies on oppinut tietämään mistä narusta vetää kun alan synkkenemään ihan totaalisesti. Pizzaa, Autoajelua suosikkimaisemiini, ruusuja ja herkkuja kaupasta ym.

Huomenna on miehen synttärit. Niinpä leivoin kakkupohjat valmiiksi ja täytän ne aamulla. Varsinaisesti enemmän juhlimme vasta jouluna myös miehen synttäreitä. Mutta haluan muistaa myös huomenna, vaikka rahaa ei ollut nyt paljon mitään laittaa, mutta jouluna sitten.

Ihmeen pirteästi on mennyt nyt tämä päivä, ehkä se aurinko vaikutti. Juttelin äidin kanssa myös puhelimessa. Sain häneltä joulukortin. Välillä minulla on äitiä ikävä ja välillä ei kovinkaan. Olenko erkaantunut vai aikuistunut viimeinkin? En ole henkisesti kiinni äidissä kuten vielä muutama vuosi sitten olin. Pelkään että jossain vaiheessa minua kaduttaa, että näin monta vuotta on mennyt hukkaan yhteistä aikaa asuessamme niin kaukana ja harvoin tavattu.

Nyt kuuntelen joululauluja radiosta ja löhöilen makkarissa. Toivottavasti saan tänä yönä nukuttua.

Palataan!

Tulin tänne taas itkemään pahaa oloani, koska kukaan muukaan ei sitä nyt ymmärrä. Tiedän, että sinä AK ymmärrät puolesta sanasta. Poju on omalla puolellaan ja minä omassa huushollissani itkeä tihrustan sängyssä. Olen niin ahdistunut taas kaikesta tapahtuneista asioista, että tuntuu jälleen ettei tässä elämässä ole mitään mieltä. Samat ilkeät ihmiset painavat maan rakoon ja mitä enemmän yrittää pistää vastaan, sen isompi joukko tulee polkemaan. Olen ollut todella järkyttynyt sen yhden ihmisen käytöksestä torstaina ja kun sama paskan kaataminen jatkui vielä eilen ja tänään, tuntuu että en pysty enää hengittämään. Elämäni tuntuu päätyneen umpikujaan. Poju on vain heikko oljenkorsi, josta pidän kiinni samalla toivoen, että hän katkaisee sen korren ja putoan tyhjyyteen. Olen miettinyt mitä elämäni sitten olisi. Ei mitään. En käy töissä, en ulkoile, ei ole ystäviä ja jos joku kerran puolessa vuodessa erehtyy soittamaan, en vastaa tai olen juuri silloin jossain etten pysty vastata. Yksitellen ovat lakanneet soittamasta. Ei ole ketään muuta kuin Poju. No, tyttäreni on tietysti mutta näen häntä harvoin. Liian harvoin. Hän asuu toisessa kaupungissa, toisella puolella Suomea. Jos ei olisi Pojua, minulla ei olisi mitään ihmiskontakteja kehenkään. Hän on monesti ainoa ihminen, jonka kanssa puhun koko viikon aikana. Meilläkin se on mennyt siihen, että hän hoitaa kauppahommat, koska minä en halua lähteä ulos. Tänäänkin hän olisi halunnut mennä kanssani johonkin syömään, mutta en suostunut koska näytän kamalalta niin vaatteiden, hiusten kuin naamankin osalta. Hän haki sitten pikaruokaa kotiin.
Sen jälkeen tuli hirveä olo. Ei syömisen takia vaan siitä, että eräs kaveri oli laittanut jotain kuvia faceen, joissa minäkin olin. Kasa valkoista taikinaa. En tunnistanut itseäni. Silmät tuskin näkyivät turvonneesta naamastani ja kädet pursuivat hyllyvää ihraa. Kasvoni on muodoton pallo. Rinnat niin suuret ämpärit, että ylävartalon mittasuhteet saavat pään näyttämään nuppineulan kokoiselta. Painan 96 kg. Häpeän itseäni. Ja tottakai kuvat oli otettu silloin kun en ollut varautunut kuvaamiseen eli ilmeet oli tyhmiä, en ollut juuri meikannut ja hiukset olivat likaiset ja liimaantuneet päähän. Vaatteetkin oli aivan väärät. Olen itkenyt pelkästään sitä valokuva-asiaa jo monta tuntia kun mietin kuinka hyvältä näytin vielä 2 vuotta sitten. Siitä ei ole jäljellä enää mitään. Tämän näköisenä en ikinä pääse toteuttamaan unelmaani isoilla estradeilla. En tule ikinä saamaan osia, koska olen tämän näköinen. Tulen aina jäämään varjoon.
Samalla itken tätä monen viikon piinaa joka tosiaan on nyt tällä viikolla saanut huipennuksensa koettuani tämän yhden ihmisen suoranaisen raivon. Olen aina tiennyt, että hän on erikoinen ja vähän töksähtelevä puheissaan, sekä juoruaa mielellään ihmisten asioista mutta tämä raivopäinen hyökkäys minua kohtaan oli kyllä silti isku vasten kasvoja. Tai paremminkin isku puukolla mahaan.

Tiedostan tällä hetkellä hyvin vahvasti olevani syrjäytymässä. Osittain se on omasta halusta tapahtuvaa. Osittain yhteiskunnan syytä. Olen jotenkin todella pöyristynyt siitä miten yksin ihminen jää kun pitkän työuran jälkeen irtisanotaan ja jää ulkopuolelle kaikesta. Työelämästä, ihmissuhteista, terveydenhuollosta jne. Joo, toki voisin mennä arvauskeskukseen jonottamaan. En tule saamaa sieltä apua. Yksityiseen ei ole rahaa. Toistan itseäni, mutta ihmettelen miksei ketään kiinnosta (etenkin entistä työnantajaani) miten sairaan työntekijän käy kun putoaa tyhjän päälle ja hoitosuhde katkeaa työsuhteen päättymisen vuoksi. Minun tapauksessani työnantaja kertoi julkisuudessa kuinka firmassamme sairaista huolehditaan eikä irtisanota tai jätetä heitteille. Minua se ei koskenut. Yt-vuonna olin ollut 8kk sairauslomalla ja olin irtisanomishetkelläkin. Pihalle vaan. Sain toki nauttia vielä 6kk irtisanomiajan verran työterveydestä. Viimeisellä kerralla lääkäri vain uusi kaikki reseptini vuoden päähän ja toivotti onnea. Mihin? Hengissä pysymiseen? Muistan kuinka sillä kerralla vielä valitin kipeää jalkaani niin ei halunnut tutkia sitä, koska ilman tarkempia tutkimuksia ei olisi mitään selvinnyt ja työsuhteen viimeisenä päivänä ei halunnut laittaa minua jatkotutkimuksiin työnantajan laskuun. Jalka on edelleen kipeä. Kipu säteilee lonkkiin.

Mietin kun luin kirjoitustasi, että meillä on ollut hyvin samankaltainen lapsuus. Näin sieluni silmin itseni lapsuuteni lähimetsässä pyöräilemässä. Yksin. Muistan myös erään pääsiäisen pitkäperjantain kun istuin rakentamassani majassa ja leikin kävyillä. En ollut saanut ketään kaveria ulos. Äiti kielsi kysymästä ketään, koska oli pääsiäinen ja Jeesus itkee. Silloin satoi vettä. Kotona oli ahdistava tunnelma. Äiti kuunteli messua radiosta, isä oli jossakin- ties-missä ja myöhemmin tulisi taas kännissä kotiin riehumaan. Ei ollut ihmislapsen elämää se, että aina sai pelätä. Pelko kääntyi minussa vihaksi ja muiksi ongelmiksi. Koulupiirustukset hautakummuista ja kuolemasta selitettiin isoäidin kuolemalla. Kukaan ei puuttunut mustelmiin tai hiuksettomiin laikkuihin päässä. Eikä vanhoihin rytkyihin, joita hyvällä mielikuvituksella vaatteiksi olisi voinut kutsua. Mitä voisinkaan nyt olla, jos minuuttani ei olisi tuhottu jo lapsena. "Sinusta ei tule koskaan mitään! ", soi yhä korvissani. "Sinä et ikinä kelpaa mihinkään! "

Ja vielä nytkin, vaikka miten parhaani teen ja siitä jopa joltain ihmiseltä kiitosta saan, tulee sivusta joku joka suureen ääneen huutaa että ihan paskaa on kaikki mitä olet puoli vuotta tehnyt ja ymmärrä häipyä kun sinua ei tarvita mihinkään tässä porukassa. Ja aivan kuin lapsuudessa, kukaan ei nouse puolustamaan öykkäriltä vaan antavat sen jatkaa huutamista ja haukkumista. Muut ovat hiljaa ja poistuvat vähin äänin paikalta etteivät itse joutuisi kohteeksi. Myös se, joka aiemmin kiitteli.
Olen herännyt miettimään mitä tapahtuisi jos yhtäkkiä poistuisin tästä elämästä. Joko oman käden tai onnettomuuden kautta. Saisiko sekään tämän kaltaisia ihmisiä tajuamaan, mitä tekevät toisten itsetunnolle ja ihmisyydelle? Ei varmaan. On niin helppoa selittää tapahtumat mt-ongelmilla. "Sehän oli jo vähän pimeä muutenkin..."

Olen henkisesti ajettu aivan loppuun. Fyysinenkin terveys on mennyt. Olen epäonnistunut kaikessa mitä olen tehnyt ja mihin olen pyrkinyt. Miksi en opi?