katinka3 kirjoitti 18.5.2013 13:9

Huomenta. Olen seurannut kirjoituksiasi aina kun niitä ilmestyy mutta en osaa kommentoida. Surullinen on tuo tarinasi. Lähetän täältä virtuaalisen auringon tuikahduksen ja paljon kukkia iloksesi. 🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻

Samoin olen lukenut kirjoituksiasi. En osaa myöskääm kommentoida, muta jatka kirjoittamista tänne, vaikka ns. päväkirjamuotoon. Tiedän että kirjoittaminen auttaa. Sen takia suurinosa meistä on täällä, että saisi oman pahanolon tunteen purettua ja auttaa itseään

Kun luin mitä olit viimeksi kirjoittanut kiusaamisesta ja mollaamisesta yms.
olen itse ollut ihan yliherkkä muiden sanomisten kuuntelemiseen, ja todesta ottamiseen, siis mikä ihme minun mielessä on kun se on kuvitellut että muut ihmiset ovat viisaista, kaikki tietäviä ja se mitä he sanovat olisi edes totta? Ehkä voisit kokeilla jonkin sanomisen kohdalla, että eihän se ole edes totta, tai se on vain tuon ihmisen mielikuvitusta tai ajattelua joka ei ole koko totuus.
Muutama vuosi sitten aloin harjoittamaan sitä että en enää ottanut vakavasti mitä muut sanoo. Ikäänkuin pyyhkäisin pois harteilta kuin roskan sellaisen sanonnan jota en halua ottaa vastaan. (Psykiatri sanoi minulle joskus kauan sitten että normaalisti ihmisellä on suodatin joka suodattaa mitä ihminen haluaa vastaanottaa, minulla puuttui se ja kaikki meni läpi ja se aiheuttaa tuskaa. ilmeisesti tuon suodattimen voi itsekin rakentaa.)
Välillä unohdan sen ja huomaan jo miten mielialani menee sekavaksi, epäluuloiseksi ja etsin jokaisen sanomisesta sen ilkeän tarkoituksen.
On ihana vapautus kun pääsee muutaman kerran yli ilkeilyistä. Kun on sen kerran osannut sen muistaa seuraavalla kerralla. keskittyy vain omaan elämään niin kauan että on voimavaroja muuhun. En tiedä tuleeko minustakaan koskaan sellaista että kykenen vastaansanomaan tai oikomaan jotain, mutta ei kait tarttekaan.
Sitten oli vielä se, että turvauduin äitini opetukseen jossain tilanteessa missä ilkeydet meinasivat voittaa,: mielessäni tai jos olin yksin komensin olkapääni yli jossain takana olevaa "takapirua" että mene muualle kiusaamaan ja ilkkumaan, jätä minut rauhaan (tähän lisäsin että Jeesus on puolellani, mutta voit käyttää siihen jotain muutakin mikä on hyvää, vaikka rakkaus).
Kumma juttu että äitini sanoi tuon keinon jo kun olin nuori, mutten uskonut häntä, kun siinä oli tuo Jeesus sana ja kun olin silloin sellainen etten mitenkään voinut turvautua Jumalaan, siis join, tupakoin yms. Mutta en silloin tajunnut että jumala auttaa kaikkia, ketään hän ei hylkää eikä jätä, jos apua pyytää. Minä luulin että se on vain uskovaisia varten, muttei se niin olekaan.
toivon valoisaa joulun alus aikaa ja nauti kaikesta kauniista, jouluvaloista yms. ja anna piutpaut muiden sanomisille 🙂)

Voi AK, tiedän miltä sinusta tuntuu. 😍🌻🙂🌻 onko olosi nyt yhtään parempi?
Jaksan aina hämmästellä täällä, miten samanlaista elämää vietämme. Ihan kuin joku kummallinen yhteys säätelisi tässä näitä asioita. Olen nimittäin viettänyt useamman unettoman yön (kuten nytkin) miettien erinäisiä asioita, jotka aiheutuvat ulkopuolisten tahojen toimesta. Olen mukana eräässä järjestötoiminnassa, josta viime aikoina (muutama viikko) on satanut paskaa niskaan urakalla. Olen ollut mukana tässä monta vuotta, mutta nyt ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tilanne alkaa olla henkilöitynyt ja meille muutamille, jotka olemme olleet eri mieltä asioista kuin siellä toimiva järjestödiktaattori, on lyöty hankalan ja riidanhaluisen ihmisen maine. Olen törmännyt tähän "kuka luulet olevasi" -kommentointiin sekä suoranaisiin haukkuihin siitä, kuinka huonosti olen hommani hoitanut. Se on saanut minut miettimään onko minun mitään järkeä olla mukana sellaisessa, mistä koituu vain negatiivisia asioita? Onko järkeä yrittää parhaansa ja saada haukkumiset päälle? Pitäisikö mieluummin tehdä takuulla huonosti, jotta haukkumiset olisivat oikeutettuja? Miksi tehdä mitään ollenkaan kun mikään työn laatu ei kelpaa?

AK, Facebook on yksi perkeleen keksintö. Sinne voi tekaista feikkiprofiilin ja huudella sen suojista mitä tahansa. Ihmiset voivat tällä hetkellä todella huonosti. Netti on hyvä paikka oksentaa omaa pahaa oloa toisten päälle. Kasvottomana ja keksityllä nimellä. Minä olen monen ihmisen blockki-listalla eikä se haittaa minua vähääkään. Joskus vain ihmettelen miksi joku puolituntematon estää minut, mutta sama se mulle oikeasti on. Itsekin laitoin juuri estolistalle erään nuoruuden poikaystävän. 😯🗯️ En ymmärrä miksi ja miten osasi etsiä minut facesta 23 vuoden jälkeen. Nuorena hän oli todella hyvännäköinen ja tytöt olivat kateellisia kun hän oli kanssani. Itseasiassa silloinkin eräs ihminen kysyi minulta luulenko olevani niin ihmeellinen, että pystyn pitämään tuon jätkän itselläni. Luulin ja pidin, kunnes kohtalo vei hänet pois Suomesta. Saksassa asui pitkään, nyt jossain muualla mutta ei Suomessa. Estin hänet, koska laittoi jatkuvasti kaveripyyntöjä päästäkseen katsomaan profiilistani valokuvia. Ainakin luulen niin. En halua, että näkee elämästäni mitään. Mennyttä. Se on kyllä pakko sanoa, että en meinannut kuvien perusteella tuntea häntä. Sen verran oli todellakin rupsahtanut ja pukeutui kuin romanikerjäläiset. Häneen verrattuna olen hyvin säilynyt ikäisekseni. Sen illuusion saakoon pitää. 😀

Jatketaan aamulla. Nyt yritän nukkua.

Kiitos Amassados, ihana kun olet kirjoittanut. Ja arvostan, että vielä yöllä tuohon aikaan. On minulla jo parempi henkinen tila sen kiusaamisasian suhteen, kun olen saanut siihen vähän etäisyyttä. Ja kun tavallaan se on hoidossa se asia niin, että eräs FB-kaverini, jota myös tuossa samassa ryhmässä herjattu niin hän selvittää sitä, kun on enemmän "sisällä" sen häiriintyneen ryhmän kuvioissa. Tavallaan hän onkin sen minulle velkaa, koska olen ollut hänen tukenaan jo kuukausia ja hänen vuokseen minutkin ulkopuolisena vedettiin mukaan siihen soppaan ja eräs toinenkin kaverimme.

Olen pari päivää miettinyt tiiviisti tuota Facebookin maailmaa. Olet oikeassa, että ihmiset tuntuvat voivan todella huonosti. Varsinkin nyt pimeään vuodenaikaan tuntuu kuin kaikki olisivat "pimahtaneet" ja asiat kärjistyvät pienimmästäkin. Ihmisillä on pinna kireällä. Itse olen varonut ottamasta kantaa esim.poliittiseen tilanteeseen ja maahanmuuttoasioihin, koska se on loputon vihan lähde, varsinkin facessa. Olen kyllä huolestunut Suomen tilanteesta ja minullakin on omat mielipiteeni asioista, mutta en jaksa sitä hirveää kiihkoilua ja kohkaamista päivästä toiseen. Lisäksi uskon, että vihaamalla ei voiteta mitään. Tuntuu, että koko maa on vihaa täynnä ja se vaikuttaa jo ihan kaikkien välillä. Minun on vaikea kestää sellaista ilmapiiriä ja siksi olenkin karsinut poliittiset kiihkoilijat kaverilistaltani ja vetäytynyt itse täysin niistä asioista.

Mutta, muutkin asiat facessa mättää. Tuntuu kuin sinne olisi kertynyt lauma onnettomia ja turhautuneita, pettyneitä, moniongelmaisia, itsetuntovammaisia, narsistisia, päihde ja mt-ongelmaisia ihmisiä, joiden on vaikea kestää, jos toisella on ihan oikeasti hyvä parisuhde tai nätti profiilikuva, kiva koti tai hyvät ruoat. Niin, jopa toisten syömät ruoat aiheuttavat vihaa joissain.. Alunperin olen ottanut facen pelkkänä viihteenä, mutta alan ymmärtämään, että jotkut ottavat sen hyvin totisesti ja joillekin se on koko elämä. Niinpä siellä tapahtuvat asiat saavat suuret mittasuhteet. Kuten todellisessakin elämässä olen ollut liian hyväuskoinen, tajuamatta että facessa pätee kaikki oikean elämän lait: siellä kieroillaan, kytätään, tykätään, vihataan, ollaan kavereita, petytään ja erotaan, kadehditaan ja siellä on osa ihmisistä vakavasti häiriintyneitä. Edessäpäin ollaan hyvinkin herttaisia, mutta selän takana koitetaan tuhota toinen. Kesällä ajauduin pieneen erimielisyyten erään naispuolisen minulle tosielämässä täysin vieraan FB kaverin kanssa. Alkuun hän oli ihan Ok, mutta alkoi yhtäkkiä piikitellä minua eikä enää tykännyt mistään päivityksestäni. Hän alkoi myös haukkua minua seinälläni. Poistin hänet kavereista. Siitä hän raivostui ja haukkui minut täysin. Sen jälkeen esti ja minä hänet. Tähän päivään saakka tiedän hänen mustamaalanneen ja haukkuneen minua aktiivisesti facessa ja yrittäen sabotoida kaveruuksiani puhuen kakkaa minkä ehtii. Vieläkin on hämärän peitossa miksi hän on ottanut koko asian niin tosissaan, että jaksaa vainota minua. No, aivan sama. En ole jaksanut enää välittää asiasta, ihmettelen kylläkin. Facessa on todella hyviä ja todella sekoja tyyppejä, olen huomannut. Olen estänyt ja minua on estetty, tosin en tiedä miksi. Ehkä virheeni on se, että olen liian positiivinen. En yltiösellainen. Siellä ei kukaan tiedä millaista elämäni oikeasti on ja mitä olen kokenut. He eivät tiedä, että se on minulle pakopaikka ajottain synkeästä todellisuudesta. Paikka, jossa julkaisen vain kauniita kuvia ja kirjoitan hyviä asioita. En siksi että olisin tekopyhä vaan siksi, että haluan olevan edes jonkun paikan, johon voin luoda itselleni kauniin ja myönteisen elämänjärjestyksen. Kauneudella tarkoitan esim. kauniita luontokuvia, myönteisiä ajatelmia elämästä, arjen pieniä kivoja tapahtumia ym. Näiden perusteella jotkut olettavat että elän jotain täydellistä elämää ja päättelevät että minulla on asiat liian hyvin ja minua on kiusattava. Semmoista.. No, onneksi siellä voi estää. Mutta tosiaan ne, jotka roikkuvat siellä valeprofiileilla. Välillä olen ajatellut onko se kaikki sen arvoista, että kannattaa olla siellä. Olen tullut tulokseen, että toistaiseksi olen siellä. Se on kuitenkin minun kanava pitää yhteyttä myös myönteisiin kavereihin, saada uusia ja toteuttaa luovuuttani esim kirjoittamisen ja kuvaamisen kautta. FB on minulle harrastus. Tosielämässä minulla ei ole kavereita eikä harrastuksia kodin seinien ulkopuolella. No, se siitä facesta.

Eilisen sain olla rauhassa kun mies oli vielä autonkorjaushommissa. Purkasin pahaa oloani siivoamalla ja leipomalla. Nautin kun sain olla omassa rauhassani, tosin illan pimetessä aloin jo kaivata miestä kotiin ja ehdin tuntea itseni yksinäiseksi. Ei minusta olisi yksineläjäksi. Muutama tunti kerrallaan yksin riittää. Olen aina ollut samanlainen. Inhoan yksin olemista, mutta silti siedän vain harvoja ihmisiä lähelläni. Eilen huhkin aika lailla, enkä paljon makoillut. Myös ahmin leipomuksiani niin että oksensin illalla. Turrutin pahaa oloa herkkujen syöntiin ja sain yllättäin huonon olon. Olin ottanut myös rauhoittavaa. Olen ottanut tänäänkin. En tiedä olenko vain väliaikaisesti niiden tarpeessa vai koukkuuntumassa uudestaan. Osaan kyllä pelata niillä niin, että saatan ottaa pidemmänkin aikaa kun on huonompaa jaksoa ja sitten taas lopetan asteittain. Tämä pimeä vuodenaika on pahin, silloin yleensä tarvitsen. Nytkin jo pari viikkoa satanut vettä ja myrskynnyt, ollut pilkkopimeää. Hirveä ilma! En mene ulos. Olen lopettanut lenkkeilyn, sekä terveellisen ruokavalion ja vitamiinien ottamisen. Sen sijaan napostelen herkkuja ja pillereitä. Joo, on tosi järkevää. Mutta nyt en jaksa välittää. Elän vain päivän kerrallaan. Etsin mielihyvää ehkä vääristä asioista, mutta etsinpä edes jostain. Kuinka kaipaan kevättä, aurinkoa ja mökkikauden alkamista. Sitä kun istun auton kyydissä ja katselen tyytyväisin mielin maalaismaisemia, olen matkalla mökille ja aurinko lämmittää kasvojani. Että elämä palaisi jälleen ja elämä siirtyisi sinne missä tunnen sen olevan parasta.

Samalla tämä pimeä ja kaikki ikävä ja pelottavat asiat lamaavat ja masentavat. Pelkään, ettei tule mitään kevättä minulle. Kuolemanpelko pyörii päässä ja pelkään, että kuolen ennenkuin pääsen koko mökille. Samalla tajuan, että tuskin niin käy, elämä jatkuu. Mutta ahdistus koittaa kiilata väliin. Kun en jaksa, ajattelen kaiken olevan yhdentekevää ja pakenen koko todellisuutta. Minulla on muutamia haaveita ja jopa suunnitelmia kuten olen sanonut aiemmin. Että jossain hyvin pienessä muodossa jatkaisin entistä työnkuvaani, että voisin vielä käyttää ammattitaitoani ja saada siitä tyydytystä. Se on kuitenkin elämäni mieliasioita ja nyt voisin yhdistellä siihen muitakin asioita. Mutta nämä ovat vain hennon ajatuksen asteella. Hyvinä päivinä ajattelen asiaa, tuntuisi hyvälle tienata vaikka vain vähän "omaa" rahaa kuukaudessa. Rahaa, jonka voisin käyttää omiin tarpeisiini. Välillä jo ajattelin, ettei minusta ole enää mihinkään. Viime aikoina olen huomannut, että kyllä minusta olisi vaikka mihin, mutta sitä ennen pitäisi muutamien asioiden muuttua. Ja minun muuttua järkevämmän näköiseksi, laihtua ja saada uusia vaatteita että kehtaan edes mennä ihmisten ilmoille. Uudet silmälasit ( en käytä koko ajan mutta työskennellessä) käydä hammaslääkärissä, kampaajalla ym. En tiedä tapahtuuko koskaan näin ja elänkö edes, kaikki on hyvin epävarmaa, ajatukset epävakaita, toivon ja epätoivon keinulautaa. Jotain pysyvää on sentään. Mieheni, joka seisoo rinnallani aina viimeiseen saakka ja minä hänen. Äitini niin kauan kuin hän elää. Minulla on taitoja ja tietoja. Nyt minä vain olen, en elä varsinaisesti. Minun pitäisi päästä jälleen eloon ja pysyä elossa. Siinäpä sitä onkin tavoitetta kerrakseen.

Poistun tekemään ruokaa ja tunne, että palaan vielä tänään.

Palasin vielä kirjoittamaan vähän. Amassados, mietin että tuo järjestötoiminta, mistä saat epäkiitollista palautetta kuulosti aika kamalalle. Itse en varmaan pystyisi olemaan semmoisessa.

Jostain luin tutkimuksen, että ihminen on 42-vuotiaana onnettomin. Olen miettinyt vaivaako minua muiden ongelmien lisäksi lähestyvä neljänkympin kriisi? Täytän seuraavaksi 38 mutta siis kuitenkin. Mietin ovatko näännyttävät mullistukset elämässäni "vanhentaneet" minua ennen aikojaan? Psyykkisesti ja fyysisesti. Saattaa tosin olla, että olen nyt onnettomimmillani, koska olen niin hukassa elämässäni. En tiedä kuka ja mikä olisin, eikä minulla ole oikein mitään järkevää tarkoitusta. Ei elämäntehtävä voi olla kotona istuminen ja vessanpöntön kuuraaminen päivästä toiseen. Minunkin elämälläni on oltava muitakin merkityksiä. Sen olen jo hyväksynyt, että äitiä minusta ei tule. Alan olla liian vanha, enkä edes haluaisi. En tunne kutsumusta siihen. Mietin vain, että olisiko tämä jonkinlaista ikäkriisiä kun yhtäkkiä alan kyseenalaistamaan voimakkaasti näitä asioita vai onko se vain niin, että olen nyt jo kuitenkin sen verran "vahvoilla" että jaksan alkaa miettimään näitä. Mutta kaitpa sitä luonnostaankin miettii lähestyessä neljääkymppiä, että mitä on tullut saatua aikaan, mistä on jäänyt paitsi ja mitä vielä ehtisi tehdä.

Muistan kun itse joskus hehkeänä parikymppisenä tunsin sääliä ja ylimieltä nelikymppisiä naisia kohtaan, kun ne olivat "rupsahtaneita" ja yrittivät näyttää nuorekkaille ym. Just! Itse olin säälittävä typerä tyttö blondatuissa hiuksissani ja minihameessani iskemässä jopa näiden naisten miehiä, huh huh.. Hävettää oma typeryys! Nythän se oliskin hauskaa kun mentäis miehen kans jonnekin baariin ja olisin yrittänyt laittautua hehkeän näköiseksi ja joku parikymppinen puolialaston pimu tulisi miestäni iskemään. Juu, en viitsi edes ajatella.
Mutta ei sitä silloin nuorena usko, eikä edes ajattele, että itsekin ikääntyy. Eikä usko että ulkonäkö muuttuu. Muistan kun joskus päälle kolmikymppisenä aloin miettimään, että joku päivä olen nelikymppinen, tajusin että ikäännyn. Kuitenkin ajattelin, että aivan sama ei mun ulkonäkö ainakaan koskaan muutu. Hah! Onneksi en silloin tiennyt. Ihminen kun voi muuttua todella nopeasti. Sairastuin 2012 ja nyt on pian 2016. Neljä vuotta ja sinä aikana olen muuttunut tosi paljon, ei niin hyvään suuntaan. Itsemielestäni olen vanhentunut etuajassa rankkojen kokemusten, sairauden, masennusten, ehkä myös hormoonimuutosten myötä. Minulla saattaa olla jopa ennenaikaiset vaihdevuodet tulossa. Kyllä syö hehkeyttä pois tehokkaasti. Ihmettelen kun katson nykyään nuoria parikymppisiä kuinka kauniita he kaikki ovat! Kuin jotain nukkeja. En muista olimmeko itse niin kauniita aikoinaan.

Luulen, että tarvisin ryhmän asiantuntijoita esim kauneus ja tyyli ihmisiä katsomaan mikä minussa mättää ja pistämään minua kuntoon. Itse olen niin pudonnut kelkasta kaiken suhteen, etten enää tiedä miltä pitäisi näyttää että olisin edukseni. Tällaisiin asiantuntijoihin tarvitsisi rahaa ja sitä ei ole. Sekin jos olisin aina tottunut olemaan "näkymätön" niin ei se kait haittaisi, mutta kun ennen tottui siihen, että oli ihailtu niin ei siihen totu koskaan, ettei kukaan katso "sillä silmällä". Vaikka kuulostaisi kuin pinnallisella niin ennen kun näytin kauniille ja myös tunsin niin, tunsin itseni onnelliseksi. Kauniina on helppo hymyillä ja hurmata ihmiset. Tuntuu, että ennen kun olin kaunis, vaikka olisin sanonut mitä typerääkin niin se hyväksyttiin ja oli muka jotenkin hupaisaa, mutta nyt jos sanon saman olen vain joku säälittävä pimahtanut tapaus. Näin se menee. Olen huomannut, että kävelyllä ollessa olemustani on vilkuiltu sillä ilmeellä että mikä kuvatus oikein olen. Ennen minulle hymyiltiin helposti jopa tuntemattomat sekä miehet että naiset, nykyään olen säälittävä, repsahtanut läski jota ei olla näkevinään tai mulkoillaan. Huh, karua on nykyään tämä maailman ulkonäköneskeisyys. Kaikki pyörii sen ympärillä miltä näytät.

Eipä silti, kyllä minä kaipaan elämääni jo jotain "aikuistakin" eikä ainoastaan ulkonäön ympärillä pyörimistä. Aitoa, pysyvää, sielukasta, turvallista. Mutta olisihan se mukavaa myös näyttää hyvälle.

Nyt taidan alkaa nukkumaan, kun alkoi väsyttämään. Palataan!

Jus samoilla sanoilla sanoi eräs "opettajani" kaksikymmentä vuotta sitten, kun aloin opetella maalausta. olin kaupungin "siunaamassa" (eli sai siihen avustusta kaupungilta ja valtiolta) koulussa jossa opetettiin taidetta, paitsi etten kyllä sieltä mitään saanut vaan piti mennä muihin opistoihin. Mutta tuon opettajan sanat "mikä luulet olevasi" kaikuu vieläkin päässä ja vaikuttaa siihen etten oikein luota siihen että olisin vieläkään tarpeeksi hyvä. Jatkoin kuitenkin harrastustani vaikka on tunne etten ole tarpeeksi hyvä.
Tuo ja moni muu "jonkun" kuvitellun minua paremman ja yläpuolella olevan ihmisen sanomiset ovat vieneet itsetunnon välillä aika heikoksi. Varsinkin silloin kun alakulo valtaa pään olen altis miettimään noita sanoja. ja juuri silloin ei saisi miettiä niitä eikä muitakaan vääryyksiä mitä on saanut kuulla.
Luulenpa että olen liian herkkä ja niinkuin kerroinkin suojaton muiden sanomisille tai katseillekin. Pitäisi kasvattaa kuori päälle. Mutta lempeä kuori, ihmisläheinen ei vihan ja katkeruuden kuorta. Anteeksianto tuolle ihmiselle on se mitä harjoitan, ajattelen ettei hän tiedä mitä teki. Ja varmaan tekee edelleen jonkin toisen ihmisen kohdalla. Se oli jännä kun muut oppilaat eivät välittäneet hänen puheistaan, sanoivat vain että kateuksissaan höpisee ja on vähän sairas ei sitä kannata uskoa. Heillä oli terve itsetunto. Minä otin sanat totuutena jota se ei ole, koska vasta opettelin maalausta. ja opetelen edelleen.
Tsemppiä ja hyvää joulunalus aikaa kaikille!

Salainen55, Kiitos! Minullakin on muutamia muistoja "ylitse muiden", jotka ovat kolahtaneet syvälle sisimpään. Ala-asteella miesopettaja katsoi minua ja toista luokan tyttöä kun leikimme yhdessä. Hän katsoi neiti X ja lausui kannustavalla ja ihailevalla äänellä " Tuosta tytöstä tullaan vielä kuulemaan" sitten hän katsoi minuun ja sanoi "toisin kuin tuosta". Muistan kuinka laskin pääni alas ja pidättelin kyyneleitä, häpeä oli valtava. Olin muutenkin jo koulukiusattu ja vielä opettaja latisti minut täysin. On paljon muitakin vastaavia kokemuksia, kymmeniä. Halveksijana milloin kukakin. Aina viesti on ollut sama: olen huono, tyhmä, omituinen, viallinen, eikä minusta koskaan tule mitään.

Muistan, että usein yksin mietin miksi minusta ei pidetä ja mitä teen aina väärin. Kun yritin olla ystävällinen, kohtelias ja tottelevainen. Aina en jaksanut yrittää vaan sisälleni patoutunut paha olo purkaantui milloin minäkin kepposina tai temppuina, joista tietysti rankaistiin ja lisäksi sain vielä häirikön leiman. Tuntui, että olin koko pienen yhteisön silmätikku, kuten koko perheeni. Olimme erilaisia kuin muut. Meistä juoruttiin ja puhuttiin pahaa. Muutimme muualta. Olimme muukalaisia. Ja muitakin seikkoja. Olimme köyhiä ym. Nyt aikuisena olen usein miettinyt, että ajoittain elämäni on ollut todella synkkää pienen ihmisen kannettavaksi. Elämä ei koskaan ollut normaalia, eikä ehjää. En usko, että olen koskaan elänyt normaalia elämää.

Kouluajoista jäi kauheat muistot. Aikuisuudessa minusta vieläkin parasta on, ettei tarvi mennä kouluun. Ja nykyään ei tarvitse mennä töihinkään, eikä oikeastaan tehdä mitään jos ei huvita. Siitä vapaudesta on tietysti maksanut kalliin hinnan, koko elämänsä joka olisi voinut olla täysin erinlainen.

Yhtäkkiä minulle tuli mieleen, jos saisin toivoa juuri nyt. Toivoisin, että olisin taas hoikka ja kaunis, terve ja energinen, mieleltäni ehjempi, toimintakykyisempi ja muuttaisin ulkomaille, Ranskaan. Kirjoittaisin kirjan kaikesta, ehkä. Maalaisin tauluja, ehkä. Valokuvaisin, ehdottomasti. Siellä olisin tuntematon. Nainen vailla menneisyyttä. Kokisin uuden elämän. Myös seksuaalisesti, heh heh. Nauttisin vielä kaikesta.

Tänään en ole kovin tehnyt mitään. Siivosin jo pari päivää ja leivoin ym. Ei ole nyt niin paljon tekemistä. Kuvannut muutamia joulukuvia. Kävin suihkussa. Käyn taas tiheämmin. En ainakaan haise paskalle. Herkkuja olen syönyt. Vaakalla en ole käynyt. Olen ottanut pilleriä. Odotan vain kevättä ja valoa, tämä pimeys syö minut.

Eilen oli huono päivä. Yritin kirjoittaa, mutta en pystynyt ahdistukseltani jäsentelemään mitään järkevää. Yöllä järki toimi vähän, mutta puoli kolmen aikaan aamuyöstä olin jo niin väsynyt etten enää jaksanut. Se yhdistystoiminta, jossa olen ollut mukana jo vuosia, on aiheuttanut nyt tämän tilan. Se paska, jota sieltä on saanut niskaan. Asioiden jatkuva vatvominen, syyllistäminen ja ulkopuolelle sulkeminen on liian raskasta. En ole tahtonut jaksaa.

Eilen oli eräs tilaisuus, johon olin velvoitettu osallistumaan. En halua siitä kertoa enempää, mutta paikalla oli tämä järjestödiktaattori kannattajajoukkoineen ja tunsin olevani todella ulkopuolinen. He käyttäytyivät aivan kuin olisin ilmaa ja näkymätön. Kukaan ei halunnut puhua kanssani ja suurin osa ei edes tervehtinyt. Jouduin jälleen kerran kysymään itseltäni mitä varten olen edes mukana tässä kun läsnäoloni ei ole toivottu. Olen ulkopuolinen. Tunsin itseni mitättömäksi, värittömäksi ja rumaksi. Lihavaksi. Ainoa mitä sain osakseni oli piikki eräästä asiasta, josta on väännetty koko syksy. Olin niin ahdistunut kotiin ajaessa, että mietin taas IM juttuja ja sitä, kuinka nuokin ihmiset olisivat sitten luultavasti tyytyväisiä kun saisivat siivottua yhden ongelman pois tieltään. Ihmisyydestä toista ihmistä kohtaan ei tarvitse välittää. Ahdistuksen kokoluokka oli sellainen, että hengittäminenkin tuntui työläältä ja tuskalta. Mietin, voiko vain lopettaa hengittämisen kun se muutenkin tuntui olevan yhtä tuskaa. Rinta tuntui painavalta, ihan kuin kivikuormallinen rekka-autoja olisi ajanut sen päälle.

Alan olla todella väsynyt tähän olotilaan. En ole pystynyt laihtumaan. Välillä oli tunnè, että nyt laihdun. Paino putosikin pari kiloa, mutta heti kun söin kunnon aterian kahden viikon kevyemmän syömisen jälkeen, kaikki kaksi kiloa tuli yhdessä yössä takaisin. Se on masentavaa. Olen aika neuvoton tässä asiassa nyt kun kaikki konstit on jo kokeiltu eikä mihinkään pussikeitto-nutrilet -juttuihin ole varaa.

Pojun kanssa menee sentään hyvin. Arvostan joka päivä sitä, että hän pysyy rinnallani vaikka olen näin ruma ja lihava, ja vaikka mielialani heittelevät aamusta iltaan miten sattuu. Hän ei koskaan hauku minua eikä puhu minulle alentuvasti. Päinvastoin. Eilenkin kun tulin masentuneena ja ahdistuneena kotiin, hän kertoi minulle, että olen kaunis ja paras. En silti usko, että hän pystyy ymmärtämään miltä tuntuu katsella kaikkea ulkopuolelta. Että on viidenkymmenen ihmisen väkijoukossa yksin. Tiedän, että Poju ei jätä minua eikä ikinä pettäisi. Silti tunnen ettei minulla ole mitään kiinnikettä tähän nykyisyyteen. Jotenkin hirveän raskasta edes herätä tähän aamuun. Toivon etten heräisi. Ja samalla kun näin sanon, tunnen syyllisyyttä Pojun puolesta. Hän seisoo rinnallani ja minä toivon kuolevani. Ei kovin tasapainoista.

Nyt en jaksa kirjoittaa enempää, vaikka asiaa olisi. Nukuin taas yöllä vain muutaman tunnin ja olen väsynyt. Pari viikkoa mennyt jo neljän tunnin yöunilla. Se on minulle ihan liian vähän.

HeiAK
Poltatko koskaankynttilöitä, me miehen kanssa pannaan aina tuikut palamaankun hämärtää. Ajattelen ettäliekki on yhteys Jeesukseen. Kaipaatko koskaan aikoja jolloin olit työelämässä. Mulla paljon pakkoajatuksia siitä, muistoja jotka tuottaa tuskaa. Tunnetko syyllisyyttä eläkkeestä, minä tunnen, toivon että seloppuis, kaikki ei kuulemma tunne siitä syyllisyyttä. Minä olen laihtunut seitsemän kiloa kun en pysty syömään juuri mitään. Mieheni huolehtii ettäsyön illalla ennen nukkumaanmenoa edes jotain, muuten en söisimitään. Oletkolukenut hyviä kirjoja viime aikoina. Muistanko oikein ettet katsele televisiota. Televisio on meille miehen kanssa tärkeä.Yhdessä katsotaanohjelmia. mulla tosin huono keskittymiskyky.

Päiväni on ollut sekä hyvä, että huono. Aamulla huomasin, että ilma on kohtuullinen kahden viikon myrskyämisen jälkeen. Mietin jaksaisinko lähteä kameran kanssa johonkin kuvaamaan. Ajattelin erästä kivaa kohdetta aika lähellä meitä, koska autossa ei ole paljon bensaa ja itse asiassa halusinkin mennä juuri tuohon lähemmäs. Käyn siellä melko usein, koska rakastan niitä maisemia ja sieltä saa aina hyviä kuvia. Mietin mielessäni reitin valmiiksi, että saman matkan varrella useampi kohde. Ehdotin miehelle, että menisimme käymään niissä. Kaipasin vaihtelua kun taas melkein viikon jumittanut kotona vain kotitöitä tehden. Ärsyttää jo imuri ja pölyrätti. No, lähdimme ajamaan heti aamukahvin ja päivän valostumisen jälkeen. Menimme ensimmäistä reittiä kuten pitikin. Ihailin maisemia. Odotin että käännymme seuraavaan kohteeseen, jossa nousen autosta kävelemään ja kuvaamaan. No, kuinka ollakaan mies porhaltaa aivan eri suuntaan. Huomasin, ettei hän ollut ymmärtänyt reittisuunnitelmaani. Tiesin, ettemme enää pystyisi ajamaan sinne takaisin vaan jatkaisimme viimeiseen paikkaan, jonne mies luuli meidän pitävänkin olla menossa.

Ärsyynnyin ja herpaannuin samantien ja tunsin hiljaista sisäistä raivoa. Mies oli pilannut periaatteessa koko homman. Tuo missattu pätkä olisi ollut juuri se tärkein kuvaamisen kannalta ja olisin saanut kävellä ym. Tunsin todella turhaantumista ja että päivä oli pilalla. Olin niin turhautunut, että istuin vain hiljaa kyynelet silmissä. Mies huomasi että jotain on pielessä. Hän on oppinut epävakauteni ansiosta lukemaan tarkasti ilmeitäni. Olen huomannut, että hänestä on tullut samanlainen kuin exästä, että hän reagoi kaikkiin ilmeisiini, huokauksiini ym. Sellaiseksi kait tulee jos on epävakaan seurassa ja minusta se on hyvin valitettavaa koska vaistoan, että hänellä on tunne ettei hän koskaan voi olla täysin rento seurassani, siis silloin kun minulla on huono vaihe menossa, koska pienikin asia voi syöstä minut tolaltani. Olemme jutelleet asiasta ja olen ilmaissut pahoitteluni että olen semmoinen, että kanssani on raskasta. Mies sanoo, että on tottunut ja hän ei viihdy tylsien ihmisten ( lue tavallisten) kanssa. Hän sanoo, että minun kanssa ei koskaan ole tylsää kun olen aina erilainen. Minusta se kuulosti kammottavalle, siis elää semmoisen kanssa. Mutta.. Varmaan mies on oppinut että huonoa jaksoa seuraa hyvä, huonoa päivää seuraa hyvä ja silloin tiedän olevani tosi hyvää seuraa ja rakastettava ihminen. Ehkä siksi..

No, minusta tuntui että päivä oli pilattu. Otin viimeisessä kohteessa nopeasti muutamia ihan hyviä kuvia mutta siellä en saanut liikuntaa. Sitten menimme kotiin. Aloin turhautuneena imuroimaan, paiskoin imuria. Sitten aloin vetämään ruokaa ja otin pillerin. Päivä oli jo pilalla, joten ajattelin saada mielihyvää syömisestä ja muusta epäterveellisestä, halusin saada synkkää mieltäni rentoutumaan. Luulen, että minulla on ovulaatio- oireet päällä ja ne ovat voimakkaat. Jo monta päivää. Silloin aina olen erityisen ärtynyt, lohduton ja kipuinen. Ja taas ennen menkkoja tulee Pms-oireet. Kaikki ne ovat voimistuneet tämän syksyn aikana.

En minäkään pysty laihtumaan. Alan uskoa, etten milloinkaan enää tule normaalipainoiseksi. Nämä läskit ovat sitkeässä. Kun olen kitukuurilla lähes syömättä ja ilman hiilareita ja liikun joka päivä niin lähtee muutama kilo ehkä kahdessa kuukaudessa. Hedelmät ja vihannekset lisäksi alkavat närästämään ja saan refluksioireita ns.terveellisesta ruokavaliosta. Näin kävi nytkin. Kamalat närästykset, että jouduin ottamaan lääkettä siihen. Sitten olin muutaman päivän ilman dieettiruokia ja sain närästyksen pois. No siihen ja myrtyneeseen mielialaan loppui taas vaivihkaa se laihdutus. Kun olin syönyt muutaman "tavallisen" aterian huomasin että olin jo melkein lihonut takaisin ne kilot. Samalla lailla kuin Amassados kertoi. Mitä järkeä on siinä, että kun kaksi kuukautta syö kuin lintu ja lenkkeilee niin saa muutaman kilon pois, joka taitaa olla pelkkiä nesteitä sekin. Ja sitten kun syö pari normiateriaa niin paff! Koko kahden kuukauden urakka on tyhjää! Sitten kun tajuaa ettei siitä omin voimin tule ikinä mitään niin on nautinto siirtyä taas herkutteluun ja siitä seuraa taas läskiyden jatkuminen, tosin tähän pimeään vuodenaikaan sekin tuntuu yhdentekevältä ja muutenkin. Määrällisesti en syö paljon mitään, minulla ei oikeastaan edes ole onnettomana ruokahalua ja yritän sitten herätellä sitä näykkimällä herkkuja. Vettä en juo tarpeeksi, en ole koskaan juonut. Peilistä katsoo elämäänsä vittuuntuneen näköinen läski, jolla roikkuu kaikki, eikä mitään tyyliä missään, hiukset hapsottavat ja niistä näkee etten ole käynyt kampaajalla moneen vuoteen. En edes kehtaisi mennä. Olen vainoharhaisen tai raivohulluksi läskin tätin näköinen. Rintani inhottavat minua. Olen aivan lehmän näköinen utareideni kanssa. Ne tekevät minut juntin näköiseksi. Muutenkin olen ihan hullun näköinen, aina hullunkiilto silmissäni. Varmasti ulkopuoliset huomaavat kertavilkaisulla, että tuolla on muumit jättäneet laakson jo ajat sitten. No, nyt mua kyllä naurattaa kun kuvittelen kuin hullulle näytän.

Vielä enemmän minua ihmetyttää, että mies jaksaa vain rakastaa minua ja suunnitella meille tulevaisuutta. Hän on sitkeä sissi. Ei hevin luovu unelmistaan. Hän on myös optimisti. Hän jaksaa uskoa, että joku päivä kaikki on paremmin. Siinä hän on ihana. Ja muutenkin. Jaksaa päivästä toiseen minua, vaikka ailahtelen. Olen välillä punkan pohjalla, välillä suorastaan maaninen. Tänään itken, huomenna nauran. Tänään olen kauhean näköinen ja yhtäkkiä taas meikannut ja lähdössä ihmisten ilmoille, kun ensin päiväkausia piileskellyt kotona. Yhtäkkiä suunnittelen ulkomaille muuttoa ja seuraavalla viikolla itsemurhaa. En tiedä jaksaisinko itse sellaista ihmistä. Toisaalta, miehellä on lievä ADHD, joten hänkin on muuttuvainen, tosin positiiviselle tavalla. Miehellä on taustallaan myös sotilasura, joten järjestelmällisyys, sinnikkyys ym. tulevat selkärangassa. Ihminen joka on nähnyt päitä lentelevän ei hätkähdä juuri mitään. No, ei siitä enempää.

Amassados tuo järjestötoiminta kuulostaa aivan kauhealla, siis se kohtelu siellä. Minä en kestäisi sitä. Sinä olet liian hyvä ihminen saadaksesi tuollaista kakkaa vastaasi. Olen vihainen puolestasi! Ymmärrän kaiken kirjoittamasi. Minusta tuntuu myös että olen jotenkin ihan irti kaikesta, yksin jossain mustassa tyhjiössä. Päivät seuraavat puurona toisiaan ja minä vain kellun ja toivon olevani joku muu, se joka olin ennen. En näe tulevaisuutta. Tuskin uskon olevani hengissäkään enää pian. Kevätkin tuntuu jotenkin utopistiselle ja uhkaavalle. Välillä minun tekee mieli jättää kaikki ja matkustaa pois, uusiin maisemiin, ulkomaille. Elää uutta elämää niin kauan kuin elämää on minulle suotu. Sellainen tunne, että pakko rikkoa tämä kaava, joko uusi elämä tai lopettaa kaikki. Jotain, räväkkää. IM on ollut mielessä taas muutamana päivänä, teoreettisesti, mahdollisuutena. Kait se on taas sitä luopumisen fantasiaa, pakoa. Samalla tavalla kuin lääkkeet, kainalosauvaa yli synkän virran.

Pakko alkaa nukkumaan. Mennyt myös monta yötä heikosti ja sekin saa pääkopan sekoilemaan. Inhoan tätä pimeyttä!!!!

Koko päivä on mennyt maaten ja karkkia mussuttaen. En ole syönyt pitkään aikaan karkkia, joten nyt lähti taas mopo käsistä. Kohtuus on minulle näköjään tuntematon käsite 😯🗯️
Iltapalaksi söin pitsaa. Olen idiootti, mutta en voi nyt muutakaan. Se eilisilta oli niin masentavaa että menee taas monta päivää nousta tästä. Pitsa ja karkki tuntuivat hyviltä lääkkeiltä. Sipsit ja suklaa vain uupui....

Hei! Minähän muutin uuden elämän toivossa kun olin nelikymppinen pois kotiseudulta, pois ahdistavista muistoista ja epäonnistumisista. Onnistui raitistuminen ja muutenkin elämä lähti ylöspäin vaikka siellä jouduinkin eläkkeelle kun oli masennus yms. diagnoosit. Etsin kovasti kaikenlaisista henkisistä keinoista että saisin taas elämän ilon takaisin. osittain se onnistuikin. Välillä tosin oli masennusta ja ahdistusta mutta näin jälkikäteen ajatellen oli tosi hyvä asia että muutin pois synnyinseudulta, koska siellä minulla oli se tietty rooli mistä en ulos päässyt.
ja muutin sitten myös viiskymppisenä. Sekin oli tosi hyvä juttu. Ei minulla rahaa ollut muuttoon, sain muutettua kavereiden avulla halvalla, vuokrasin vain kuorma.auton ja kuskin.
Sen jälkeen olen muuttanut vielä monta kertaa. Ja kaikki kerrat ovat olleet aina eteenpäin elämässä, näin nyt tajuan. Jotenkin tuntui että itseluottamus ja itsetunto kasvoivat joka kerta kun uskalsin muuttaa ja aloittaa uudelleen uudessa paikassa. tutustua uusiin ihmisiin. Olin opetellut tanssimaan ja kuljin tanssilavoilla ja sain uusia tuttuja sieltä. Sekä vertaistukiryhmistä.
Noista kerhoista ja ryhmistä vielä sen verran kun joku kirjoitti kuinka oli joutunut eristetyksi muiden joukosta jonkun diktaattorin toimesta. ikävä kyll niin tapahtuu useinkin monessakin paikassa missä ihmisiä on. Kummallinen on ihminen että pitää liittyä aina jonkun "gurun" kelkkaan. Itse en enää ala sellaiseen, enkä kaipaa mitään ryhmittymää johon kuulua kiinteästi. kait se on perua sieltä kotiseudulta että pelkään sellaisia paikkoja joissa ihmiset ovat liian klikkiytyneet toisiinsa. Jotenkin on helpompi elää kun on yksikseen, vain jossain tuttavia joita näkee harvakseltaan.
Tämä on iso paikkakunta missä nyt elän ja on ihanaa kun kukaan ei tunne enkä tarvi kuulua mihinkään missä minun menneisyys tunnetaan. En kait enää uskalla päästää ketään kovin lähelle, etten tule loukatuksi. haluaisin kyllä olla jossain seurakunnassa, mutta pelko että joutuisin kiusatuksi on vienyt halut edes etsiä sellaista.
Kun luin täällä tästä aiheesta niin tajusin että enää ei ole pakko kuulua mihinkään missä ei ole hyvä olla, en ole enää niin riippuvainen, siis yksinjäämisen pelko kait se ennen pakotti olemaan jossain sellaisessa missä ei ollut hyvä olla. ja kotiseudulla jos joutui syrjityksi niin se oli kamalaa, sillä siellä olit sitten totaalisesti kaikesta ulkona. Huhu. Ihminen on julma otus toisilleen. Toivon etten itse sorru siihen että menen porukan mukana kiusaamaan yhtä.

salainen55 kirjoitti 13.12.2015 10:29

Noista kerhoista ja ryhmistä vielä sen verran kun joku kirjoitti kuinka oli joutunut eristetyksi muiden joukosta jonkun diktaattorin toimesta. ikävä kyll niin tapahtuu useinkin monessakin paikassa missä ihmisiä on. Kummallinen on ihminen että pitää liittyä aina jonkun "gurun" kelkkaan.

Se "joku" olin minä. Näkymätön joku, jota ei tarvitse muistaa tai ryhmässä noteerata. Siihen on nyt ollut tottuminen, että jään ulkopuolelle jos avaan suuni. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta liittyä kenenkään kelkkaan, yrittää olla "joku guru" itse, saati tavoitella valtaa tms minkään yhdistyksen tai järjestön kautta. Ihminen on kuitenkin laumaeläin ja moni täälläkin kirjoittaa olevansa yksinäinen. Kun ei ole ketään. Kun ei ole mitään.

Järjestöt, esim seurakunta (vaikka ei yhdistys olekaan ) tuovat samanhenkisiä ihmisiä yhteen. Harva sanoo, että seurakuntaa johtaa guru. Ellei sitten kyseessä ole joku lahko. Se on asia erikseen. Ihmisillä on kuitenkin halu/tarve kokoontua yhteisen asian puolesta, olipa se sitten kodittomien koirien ry taikka joku urheiluseura tai ompelukerho. Yhteinen intressi yhdistää, halu tehdä hyvää yhteisen asian ympärillä. Joskus se ei kuitenkaan enää ole yhteistä asiaa vaan toiminta alkaakin hyödyttää jotakin ryhmän toimijaa enemmän kuin itse ryhmää, esim taloudellisesti. Toiminnasta saadut rahat valuvat osittain tai epäsuorasti yhden toimijan pussiin. Muutama huomaa tämän, ottavat asian esille, saavat paskaa ja haukkumista niskaan, sekä ryhmän ulkopuolelle sulkemista. Mikä on lopputulos?

Kirjoitan vielä tänne, kun mies nukkuu jo, minua ei vielä väsytä, mutta kroppa haluaa kohta pitkälleen. Amassados, minulla on myös ollut syöntipäivä. Jotain aivan järkyttävää! Ollut muka näläntunne koko päivän. Aamulla jo oli nälkäinen olo, mutta join vain kahvia. Sanottakoon, että minulla on erittäin harvoin näläntunnetta. Vaikka olen lihava niin nälkä minulla on harvoin. No, iltapäivällä kun mies vasta valmisteli ruokaa sain jonkun kohtauksen, että minun on heti paikalla saatava syötävää tai sekoan. Revin auki jouluksi säästettyjä suklaita ja mussutin niitä ihan solkenaan. Just.. Sitten söin kohta ison annoksen ruokaa ja jälkiruoaksi pipareita. Parin tunnin päästä mulla taas tuntu että haluan jotain.. Leipoa jotain namia.. Ja niinpä leivoin (tässä vaiheessa mieskin katsoi vähän pitkään) tummaa kakkupohjaa ja täytin sitä kermavaahdolla ja vadelmilla. Ehdin vetää reippaan annoksen, kun yhtäkkiä tuli valtavan huono olo. Menin vessaan ja oksensin pitkään ja hartaasti. Olo oli surkea. Menin lepäämään makkariin. En tajua mikä ihme aivan järjetön syömispäivä. Olo on kauhea läskikasa. Eikä siinä vielä kaikki.. Pikku iltapalaksi yökötyksen mentyä ohi aloin haluta jotain suolaista, olinhan oksentanut vatsan tyhjäksi. Laitoin tonnikalaa, keitetyn kananmunan ja yhden kylmän perunan lautaselle ja söin ne tässä kirjoittaessa. Ja nyt mulla alkoi tekemään mieli sitä kakkua mitä on jääkaapissa. No, en varmasti enää ota sitä!!!! Johtuuko tämä jostain hullusta mielialajutusta, hormooneista vai mistä en tiedä, kurkku on kipeä oksentamisesta. Päätin olla käymättä vaakalla enää. Siitä saa vain huonon mielen. Minulla oli vuosikausia, että elin ilman vaakaa ja huomasin
painonvaihtelut peilistä ja vaatteista.

En ole tehnyt tänään juuri mitään. Muuta kuin sekoillut noiden ruokien kans. Facessa roikkunut. Siellä käy muutamien tahojen kesken kova riita ja pahanpuhuminen. Minun osalta tilanne on nyt rauhoittunut, en ole enää tulilinjalla kiitos kaverini joka selvitti asiaa minunkin puolestani. Yritän keskittyä siellä omiin, positiivisiin asioihini.

Huomenna alkaa taas uusi viikko. Ei tässä yhtään sen viisaammaksi ole tullut.

Amassados kirjoitti 13.12.2015 20:13

salainen55 kirjoitti 13.12.2015 10:29

Noista kerhoista ja ryhmistä vielä sen verran kun joku kirjoitti kuinka oli joutunut eristetyksi muiden joukosta jonkun diktaattorin toimesta. ikävä kyll niin tapahtuu useinkin monessakin paikassa missä ihmisiä on. Kummallinen on ihminen että pitää liittyä aina jonkun "gurun" kelkkaan.

Se "joku" olin minä. Näkymätön joku, jota ei tarvitse muistaa tai ryhmässä noteerata. Siihen on nyt ollut tottuminen, että jään ulkopuolelle jos avaan suuni. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta liittyä kenenkään kelkkaan, yrittää olla "joku guru" itse, saati tavoitella valtaa tms minkään yhdistyksen tai järjestön kautta. Ihminen on kuitenkin laumaeläin ja moni täälläkin kirjoittaa olevansa yksinäinen. Kun ei ole ketään. Kun ei ole mitään.

Sori, kirjoitin huolimattomasti, sait väärän käsityksen. Juuri tuota tarkoitin, että ryhmittymissä on usein joku guru, pomo tai joka kerää ympärilleen porukkaa siipeilemään. Sitä tarkoitin että on ikävää kun joutuu tuollaiseen porukkaan silmätikuksi. ja oma kokemus on ollut että pysyttelen pois sellaisista paikoista. Ei ole enää tarvetta olla niin samaa mieltä muiden kans. ja ymmärrän omalla kohdalla sen niin että olin ennen niin yksin ja haavoittuva siinä että menin mukaan vaikka sain siitä vain pahan mielen. Pelko yksinjäämisestä oli vielä pahempi. Jäin murrosiässä yhtäkkiä kansakoulun loputtua yksin, muut kaverit menivät jonnekkin kouluhuin ja töihin, minä jäin sinne synnyinseudulle ja taisin masentua yms. Kun katselen kuvia sieltä niin kuvista katsoo todella epävarman ja pelokkaan sekä miellyttämisen nköinen nuori. Meitä oli suurperhe ja silti olin yksin, kun jouduin siellä jo kiusattavaksi, omassa perheessä. Sen jälkeen ajauduin alkoholistiseen porukkaan jne. Avioliitto oli kyllä yksinäisyyden huipentuma. Nyt kun kirjoitan tajuan kuinka olen ollut kuin ajelehtiva ja muiden seuraan kärkkyvä lapsi. Juossut toisten luo kun on kutsuttu.
olen siitä kirjoittanut täälläkin, että yksinäisyyteenkin voi saada rauhan, ettei se tunnu pahalta.
Tällaista se on, täälläkin, ei aina kirjoita niin hyvin ja tulee väärinkäsityksiä.