Luin pätkiä sieltä täältä näistä kirjeistä ja mieleen tuli ensimmäisenä asia, että ei uskota että on olemassa "ketään tai kukaan" joka voisi ottaa pois tuskan ja ahdistuksen.
Voin tuosta asiasta sanoa että kyllä voi. Kun kääntää ajatuksen pois siitä ettei ole ketään joka auttaa. Antaa itselleen luvan, että ehkä on joku. Raottaa sitä lukittua ovea hieman, löysää tiukkaa ruuvia tai kättä joka on tiukassa nyrkissä ettei siihen kukaan pääsen vaikuttamaan.
olisko se rakkaus? Itsensä hyväksyminen? Ei oikeastaan tarvita paljoa kun pikkuisen hellittää ja siitä se lähtee. Kun pikkuisen päästää irti ajatuksesta: ei kukaan minua auta.
Eilen viimeksi juttelin erään henkilön kanssa jolla on traumaalltinen äiti-suhde ja hän väitti ettei sitä voi koskaan kukaan korjata, kysyin vain miksi hän niin väittää ja hokee, ja sulkee siten kaiken avun minkä voisi saada jos hellittää siitä ajatuksesta ettei sitä voi koskaan parantaa.

Luulin jo aamulla, että tänään olisi parempi päivä. Ei ole. Se meni pilalle heti kun avasin (sattumalta) Kelan sivut ja tarkistuslasketutin asumistukeni. Näyttäisi siltä, että nyt kun saan niin "loistavaa" ansiopäivärahaa niin en saa enää asumistukea, jota Kela on nyt maksanut liikaa marraskuulta. Helvetti. Joudun varmaan maksamaan sen takaisin mut tässä taloudellisessa tilanteessa se on ihan katastrofi. Samoin kun nyt joukukuun alussa lankeavat veromätkyt.

Olen tässä jo pitkään miettinyt, että joku muu elää tätä elämääni. Ei tämä ole minun elämääni. Minun elämäni olisi jossain parrasvaloissa, San Francisco Balletin riveissä. Näen itseni siellä. Tanssimassa aamusta iltaan. Toteuttamassa sitä mistä elän ja hengitän. Tämä ei ole minun elämäni. Tämä on jonkun muun. Onko ihme, että tunnen tukehtuvani.

Löysin itseni jälleen kirjoituksestasi AK. Kuvaus lapsuudestasi voisi olla omani. Minäkin olin lahjakas monin tavoin, eniten kuitenkin taiteellisesti. Olin loistava laulaja ja piirtäjä. Voitin palkintojakin. Soitin myös pianoa, kuten siihen aikaan suurin osa ikäisistäni teki. En erityisemmin pitänyt siitä. Tunsin, että minua painostettiin. En muista montako vuotta kävin tunneilla, mutta lopetin siinä vaiheessa kun uskalsin nousta vanhempiani vastaan. Halusin kilpailla, mutta yleisurheilu ei kiinnostanut minua. Se oli kuitenkin ainoa joka olisi isälleni kelvannut. Ja uinti. Muut harrastukset ei olleet mitään. Mikään näistä ei ollut minun lajini. Tanssi ja rytminen voimistelu oli. Koin kiusaamista harrastuksistani. Ylipäätään koko kouluaika oli pelkkää kiusaamista ja henkistä nujertamista. Muistan edelleen kristallinkirkkaasti sen syksyisen illan kun olin pyöräillyt 3 km päästäkseni harjoituksiin, jotka oli koulun jumppasalissa. Kiusaajaporukka oli nähnyt minun menevän sinne ja olivat tunnin alkamisen jälkeen hiipineet pukuhuoneeseen, jonne oli erillinen kulku koulun takaa. He olivat piilottaneet kaikki vaatteeni ja tunkeneet märkiä käsipapereita paitani sisään, joten se oli likomärkä. Takkia en löytänyt koskaan. Jouduin pyöräillä puolipukeissa ja märissä vaatteissa kotiin. Mitä liikkui näiden hirviöiden päässä? Mitä pahaa ylipäätään olin tehnyt heille? Tämä porukka vainosi minua noin neljän-viiden vuoden ajan, kunnes vaihdoin koulua kokonaan toiseen kaupunkiin peruskoulun loputtua. En ole tähän päivään mennessä keksinyt vastausta siihen, miksi juuri minä olin heidän kohteensa. Enkä tiedä miten heidän elämänsä on mennyt. Toivottavasti mahdollisimman huonosti. Mitään hyvää en voi toivoa henkilöille, jotka systemaattisesti päättivät tuhota itsetuntoni ja ihmisarvoni.

Kävin eilen kävelemässä. Piti päästä ulos hetkeksi kun tuntui, että sisällä ahdistus vain pahenee. Valitsin reitikseni sellaisen, jossa puolet matkasta on valaisematonta peltotietä. Se tuntui hyvältä ajatukselta, koska siellä ei tulisi ketään vastaan. Siellä sitten kompastelin pimeässä. Ei tullut mieleenkään ottaa taskulamppua mukaan, heijastimesta nyt puhumattakaan. 1,5 km käveltyäni tajusin, että minun on pakko rämpiä vielä toiset 1,5 km joko päästäkseni katuvalojen pariin tai sitten kääntyä takaisin. Kunto ei meinannut millään riittää. Koko lenkki on siis melkein 6km. Sama, jota kävin juoksemassa vielä kesällä 2014 kevyin askelin lähes 25 kg kevyempänä. Nyt tuntui, etten jaksa edes kävellä. En voinut kääntyä, koska oli niin pimeää ja valoja kohti kävellessä tiesin koko ajan käveleväni kauemmas kotoa ja paluumatkan pitenevän. Se tuntui musertavalta. Ja säälittävältä. Pimeän osuuden sain tarpoa rauhassa. Katuvalojen alkaessa vastaan käveli joku nainen. Pidätin hengitystäni, sillä en halunnut, että kuulee puuskutukseni. Sen jälkeen tuntui, että tukehdun. Koko loppumatka tuntui loppumattomalta. Ihan kuin päätepiste kadun päässä valuisi koko ajan kauemmas. Kun sain näköyhteyden lähitaloihini, mietin, miksi edes asun täällä. Ei tämä ole minun elämääni. Ei nämä maisemat, ei nämä talot, ei tämä elämä.

Salainen55, en ihan tavoita mitä haet kirjoituksellasi. Jos haluat sanoa, että kun on uskossa, silloin elämässä on joku, ei ihan tullut tekstistäsi esiin. AK:n elämässä on ollut paljon pahaa ja vastoinkäymisiä. En usko, että hän mitenkään pitää omaa elämäänsä nyrkissään avaamatta sitä muille. Minä en ainakaan niin tee. Olen tosieläemässä yhtä avoin kaikesta paskastani kuin täällä. Ei ole mitään salattavaa. Silti, tai ehkä juuri siksi (?) jään kaikesta ulkopuolelle. Elämä valuu ohi. Kaikki ihmissuhteet kariutuvat tavalla tai toisella. Ei ole ketään.

Moi, taisin kirjoittaa liian "omiani" enkä ajatellut miten toiset sen lukevat.
Sitä kun on niin itsekkäästi vain oman "ahaa-elämyksen" vallassa ettei huomaa muuta.
kiitos oikaisusta, se oli tarpeen.
Ymmärrän että jokaisella on täällä vaikeaa, tai ollut vaikeaa, tänne ei kait kukaan terve kirjoittele. Minä kirjoittelen tänne vielä ihan vain sen takia kun pääsin siitä "mustasta aukosta" ulos.
Ja oikeastaan kenenkään vaikeuksia tai olotilaa ei voi verrata toisen oloon, jokainen kokee ne omassa mielessään juuri niinkuin kokee ja ne ovat hänelle totta, vaikka toinen ei niitä aina ymmärrä.
Muistan kaukaa menneisyydestä kun olin aikalailla masennuksen mustissa syövereissä,( ja mitä kaikkea diagnoosia minusta olisi voitu tehdäkään) kun sanoin etten uskalla mennä johonkin( en muista mihin), kun pelottaa, että muut katsoo ja ajattelee että mitä se tuokin tänne tulee? Niin miesystävä moitti minua ja sanoi ettei noin voi tuntea. Minulle se oli aika moinen isku kasvoille, etteikö niin saa tuntea? Aloin sitten häpeämään sitäkin, kun jo muutenkin häpesin itseäni.
Olin lähtenyt pois kotiseudulta, pois, pakoon alkoholismia, väkivaltaa, henkistä nujertamista yms. Hyväähän ne kait tarkoitti mutta se oli aikamoista taakan kantamista siitä etten ole hyvä, en kelpaa ennekuin... ja siellä oli vaikka mitä ongelmaa, itseaiheutettuakin, siis kun en osannut elää "nätisti ja hyvin" vaan poukkoilin ja etsin aina vain parempaa, työtä, ihmissuhdetta yms.
Kun pääsin sieltä irti, raitistuin ja aloin muutenkin oikeasti kasvaa aikuiseksi. olin kait jäänyt jotenkin kasvamatta.
Minulle sitten jossain vaiheessa joku ystävällinen ihminen, enkeli kait, sanoi että älä pistä vastaan muutosta hokemalla ettei kukaan auta, ei tästä mitään tule. ja paljon muuta oppia sain kuulla, niitä yritän noudattaa. Mutta kaikista vaikein oli päästä irti syyllisyyden taakasta. Se tapahtui ihan vähän aikaa sitten. Jossain vaiheessa olin jo irti päästänyt siitä, mutta se tuli aina takaisin. Mutta kun kerran on siitä irti päässyt niin se menee ohi nopeammin seuraavalla kerralla.
Usko auttaa siinä asiassa (en tarkoita uskovaiseksi alkamista), uskoo vain lujasti siihen että jonain päivänä tämä tuska loppuu. Niin minä tein. Lupasin itselleni etten tee mitään radikaalia vaan odotan vuoden, teen kaikkeni itseni hyväksi oppimalla miten toimia. Ja taas seuraavana vuonna lupasin odottaa vuoden. Muutama vuosi siinä meni, mutta niinpä se viimein olo helpottui.

Poju tuli viikonloppuna kotiin ja nyt voin taas hengittää. Kauhean vaikeaa myöntää, että tarvitsen hänen läsnäoloaan. Joskin se on alusta asti ollut rauhoittavaa. Hän on niin rauhallinen ja minä tällainen salama, joka on kuin tuli ja leimaus. Meillä oli kiva viikonloppu yhdessä kun ei ollut mitään velvoitteita mihinkään eikä mitään pakollista. Käytiin kävelemässä, saunottiin ja katsottiin elokuvaa. Juteltiin paljon ja oltiin lähekkäin. Se tuli tarpeeseen.

Yritän saada elämääni johonkin järjestykseen ja tulin siihen tulokseen, että ellen ala toimia nyt, hukkaan vain elämääni. Näin facessa mietelauseen, joka meni kutakuinkin näin: "Älä jätä jotakin tekemättä koska sen saavuttamiseen kuluu paljon aikaa. Se aika kuluu joka tapauksessa." Tajusin, että jos vaan mietin, että 30 kilon laihtuminen on mahdotonta enkä tee asialle mitään, huomaan ensi kesänä olevani edelleen samassa tilanteessa: lihava ja tyytymätön omaan ulkonäkööni. Siksi olen nyt yrittänyt käydä kävelemässä, lisätä aktiivisuutta ja syödä selkeästi vähemmän. Poju toi minulle vahvoja D-vitamiinivalmisteita ja yritän muistaa syödä myös niitä.

Rahatilanne alkaa olla kohta taas aika huono ja pitää oikeasti harkita osa-aikatöihin menemistä. Kyse ei ole isosta summasta. Pari sataa kuussa ansiopäivärahan lisäksi riittäisi mainiosti. Minulla on niin iso vuokra, että se nielee kaksi kolmasosaa käteen jäävästä osuudesta. Täytyy taas tehdä laskelmia. ☹️ Poju haluisi, että asuisimme yhdessä, mutta se edellyttäisi yhteisen ison asunnon löytymistä. Hänellä on liuta lapsia, joten pitäisi olla 5h+k eikä tässä nykyisessä taloyhtiössä ole niin isoja asuntoja.

AK, olen ajatellut paljon sinua ja kuulumisiasi. Onko miehesi hankkinut nyt sähkötupakan? Jos on, miten hän pärjää sen kanssa? Minua jäi kiinnostamaan myös kun kerroit tekeväsi jouluasetelmia. Millaisia ne ovat?

Hei Amassados! Kiva, kun kuulostaa, että sinulla on nyt seesteisemmin. Että mua ottaa päähän, kun kirjoitin tänne eilen illalla pitkän kirjoituksen, jossa otin kantaa aiemmin kirjoitettuihin asioihin mm. koulukiusaaminen ja sen vaikutukset ja nyt se kirjoitus ei ole täällä. Minne lie pimahtanut.. En tietty jaksa enkä edes muista uudestaan samoja asioita, joten vähän tympii. Minulla oli muutama päivä melko tehokasta, vaikka pimeys ja jo yli viikon jatkunut huono ilma saa elämän melko tylsäksi ja harmaaksi, kun koko ajan on pimeää. Kuin robotti teen kotitöitä, päivitän facea, järjestelen, teen jouluasetelmia ym. Vaikka teen niin pohjalla on alakuloinen vire, elämä ei oikein maistu. Iltaisin otan temestaa. Se vähän rentouttaa. Kaipaan pois tästä harmaudesta. Minulla on näköjään harrastuksena myös muisteleminen, näin hiljaisena vuodenaikana muistelen kaikkea entistä. Tänään ollut aika pohjat päivä. Nukuin ihmeen pitkään ja muutenkin ollut tylsä olo. Minua tympii se, etten osaa olla pitkäjänteinen minkään suhteen. Jos saan itselleni uuden elämän rutiinin ja elämäntapoja ja noudatan niitä vaikka kaksi viikkoa tai kuukauden niin sitten se lopahtaa. Se vain lopahtaa, enkä saa itseäni enää tekemään sitä. En millään. Sama ollut aina kaiken kanssa. Siksi en ole saanut mitään opiskelua loppuun, enkä ole työelämässä. Ärsyttää olla pian nelikymppinen, joka ei osaa tehdä mitään loppuun, eikä edes tiedä kuka tai mikä on? Minulla on usein tuo tunne, etten edes hahmota kuka olen? Miltä näytän? Millainen olen? Sama on ollut nuoresta asti.

Olen aina ollut hyvin hellyydenkipeä. Olen jo ajat sitten tiedostanut, että elämässäni en saa hellyyttä mistään. Se lienee yksi asia, mikä masentaa. Mieheni on sanonut, ettei hän osaa helliä toista. Ymmärrän, kaikki ei osaa. Hän ei ole tottunut, eikä se ole hänelle luontevaa. Tästä on vuosien aikana puhuttu, joskus olen jopa raivonnut asiasta. Haluaisin, että joskus hartioitani hierottaisiin, hiuksia siliteltäisiin ym. Kyllä mies halaa, mutta siinä se sitten on. Haluaisin enemmän. Exä vaikka olikin kiero, oli kova hellimään ja nautin siitä kovasti. Hellivä kosketus (ei seksuaalinen) on aina ollut minulle tärkeää, koska lapsena kokemani rankka fyysinen väkivalta aiheutti sen, että janoan hellää hoitamista. En viitsi enää kerjätä, kun mies ei kerran ole hellä. Ei häntä voi pakottaa. Olen miettinyt, että mulle olisi ihan sama kuka mua hellisi, ehkä mieluummin kuitenkin nainen. Ei siis mitään seks vaan ihan vain hellyyshoitoa, kosketusta. Masentava ajatus, etten saisi sitä enää koskaan. Seksi ei enää kiinnosta minua. Olen huomannut, että en tunne mitään seksihaluja ja olemuksestani on kadonnut kaikki seksuaalinen hohto. Olen mummo muumio.

Oltu pari päivää vähällä ruoalla ja miehellä taas tupakat loppu. Tein jo aiemmin selväksi, että en enää ala kuuntelemaan mitään ärinää ja raivaamista sitten kun tupakat loppuvat. Aika hyvin hän on nyt ollutkin enimmäkseen hiljaa ja lukenut kirjaa. Minä olen ollut melkein koko ajan täällä makkarissa, koska välttelen miestä, ettei hän ala ärisemään mistään. Onneksi huomenna tulee rahaa.

Minä olen sortunut leipomaan muutaman kerran. Teeleipiä ja suklaakakkua. Onneksi vain pari kertaa viikossa. Mutta painoni vuoksi en voisi niitäkään syödä. Olen etsinyt mielihyvää niistä. Muuten minulla on ne muutamat samat ruoat joita syön koko ajan: maitorahka, kanasuikaleet, banaanit, tonnikala, fetajuusto, ananas, omenat, vitalinea vadelmarahka, katkaravut, kananmunat ym. Limuja ja suklaita en ole yhäkään syönyt. En ole nyt käynyt vaakalla, mutta hieman paksumpi olo noiden leipomusten syönnin takia. Kamalaa kun opin sellaisen tosi helpon ja nopean suklaakakun teon mikrossa vain muutama minuutti, liian suuri houkutus. Onneksi en kehtaa miehen nähden tehdä sitä kuin harvoin kun olen niin vannonut etten syö kakkuja ym.

Pakko lopettaa kun pää lyö tyhjää ja haukotuttaa. Jatkan kun olen vähemmän tylsällä tuulella.

Ihanaa, että kirjoitit AK. 😍
Minä olen ollut taas pari päivää hermostuneempi, vaikka muuten olo on kyllä seesteisempi. Itseasiassa viimeiset 2 viikkoa on ollut aika kamalaa. Hirveää ahdistusta, kuolemanpelkoa, rytmihäiriöitä, sähköiskuja pään sisällä, näköhäiriöitä, superalhaista verenpainetta ja - pulssia... Osa oireista on ollut taas SSRI-vieroitusoireita, vaikka lopetuksesta on jo 3kk. Luin netistä, että oireita voi tulla vielä yli puolen vuoden jälkeenkin harvakseltaan. Nyt on onneksi taas parempi hetki tämän osalta. Vielä kun Poju tuli kotiin, ei ahdistus tunnu niin pahalta. Hermostuneisuus johtuu muusta. Kerroinkin, että minun piti viime viikolla tehdä yksi työ. Se olisi pitänyt aloittaa jo 2 viikkoa sitten ja olla hoidettu viime viikolla. En pystynyt ahdistuksen takia edes aloittamaan, josta tietysti ahdistuin lisää kun päivät kuluivat enkä tehnyt mitään asian eteen. Viime viikolla päätin, etten tee sitä juttua. Mietin, että kukaan ei kuole, mitään pahaa ei tapahdu jos vaan en tee sitä. Huomenna joudun sitten antamaan selitykset miksi asiaa ei ole hoidettu. Se hermostuttaa. Luulen, että AK ymmärrät hyvin mistä puhun. Sinullakin on se yksi juttu, jonka hoitamista mielellään lykkäisi niin pitkälle kuin mahdollista. ☹️

Minua hermostuttaa myös tämä rahatilanne kun en tiedä minkä verran Kela mahdollisesti perii asumistukea takaisin, vaikka itse maksoivat liikaa. Ja vaikka ilmoitin, että haluan tuen katkaistavan kunnes asia on selvitetty, oli tänään taas maksettu joulukuun tuki tilille. Hienoa sitten jouluna alkaa maksella satoja ja satoja euroja takaisin kun ei ole mitään mistä ottaa. Pelottaa ajatus, että menetän vielä luottotiedot tms jos en pysty asioitani hoitamaan. Tiedän, että pitäisi mennä töihin, jotta pärjäisin paremmin, mutta en pysty. Ainakaan kokoaikaisesti. Toimeentulotukea en saa koska minulla on kiinteistöomaisuutta. Käytännössä se ei ole mitään, arvo on muutaman tonnin luokkaa. Se on osuus isäni kuolinpesästä. Kuitenkin sossu katsoo, että minun pitäisi myydä omaisuuteni ensin ennenkuin voin saada toimeentulotukea. Siinä on vain se ongelma, etteivät muut osakkaat halua ostaa osuuttani, eivätkä varsinkaan halua myydä koko kiinteistöä ulkopuoliselle, jolloin saisin osuuteni. Näin ollen minulla katsotaan olevan "riittävää omaisuutta elättämään itsensä". Täytyy varmaan ruveta myymään muuta omaisuutta ja vähentää ruokaostoksia. Mitään muuta säästötapaa ei oikeastaan ole. Autosta en voi luopua. Sen vakuutuksetkin on pakko maksaa.

Kahden viikon vähäinen syöminen ei ainakaan vielä näy vaa'assa. Olo on silti parempi. Ei ole raajatkaan niin turvoksissa aamuisin. Monena aamuna olen joutunut repimään sormuksen pois kun tuntuu ettei veri kierrä kunnolla. Sukat jättävät nilkkoihin syvät urat vaikka olisi aivan löysä sukansuu. Sekin kertoo surkeasta aineenvaihdunnastani, joka ei todellakaan ole normaali. Vatsa on aika sekaisin kun en koko ajan syö jotakin. Oikeastaan aika hassua, sillä luulisi jatkuvan syömisen olevan huonompi ruuansulatukselle. Viikonloppuna kävi niin, että söin 2 tuntia ennen kävelemään lähtemistä vähän ja puolessa välissä matkaa tunsin, että kaikki tulee kohta pihalle. Vauhdilla! 😯🗯️ Loppumatka olikin sitten puolijuoksua ja toivetta ehtiä ajoissa kotiin ja vessaan! Pojun mielestä tämä oli äärettömän huvittavaa. 😠 Ei hän kyllä ilkeyttään naureskellut. Oli vain huvittunut. Toisilla on ilmeisesti rautainen maha. Minulla ei ole.

Nyt taidan yrittää nukkumista. Viime yönä sain nukuttua sentään 6 tuntia. Edellisyönä hermoilin vain sitä tekemätöntä asiaa ja siihen liittyviä juttuja enkä saanut nukuttua silmäystäkään. Kahdelta yöllä kaivelin lääkekaappiani todeten, että Poju on syönyt kaikki unilääkkeeni ja jäljellä oli vain 3mg Melatoniinia. Otin sitten sellaisen, muttei auttanut. Pää pyöritti liikaa asioita. Jos nyt nukuttaisi paremmin. Just nyt ei kyllä tunnu siltä, mutta katsotaan...
Palataan! Halauksia AK ☺️❤️☺️🌻🙂🌻

Halauksia Amassados, kiva kun olet kirjoittanut! Sitä aina ilahtuu, kun näkee sinun nimimerkin tuossa viimeksi kirjoitetuissa. On totta, että vieroitusoireet ovat kauheita. Minulla on kokemusta vain bentsodiatsepiinin vieroituksesta. Temestan. Aikanaan söin yli kaksi vuotta joka päivä, välillä isommallakin annoksella, silloin kun oli ne suuret myrskyt. Siitä sitten päätin alkaa pikkuhiljaa omatoimisesti vähentämään ja lopulta lopetin. Siihen meni yli vuosi ja se oli vaikeaa, se alku varsinkin. Ahdistukset oli kauheita, tuntu välillä että järki lähtee. Tuli masennusta vielä siitä, itsetuhoisia ajatuksia, pino fyysisiä oireita. Luulin jo etten koskaan pääse siitä eroon. Bentsoista vieroitus voi olla todella rankkaa. Netissä riittää tympeitä tarinoita, psyk. lääkärikin myönsi kun olin saanut lopetettua kokonaan, että Temesta on vaikea lääke vieroittua irti jos koukussa. Olin sitten yli puoli vuotta kokonaan ilman ja nyt kun on taas ollut tämä pimeä vuodenaika ja enemmän ahdistusta olen ottanut tarvittaessa. Nytkin huomaan jos otan parina päivänä peräkkäin niin kolmantena kun ei ota on vähän "krapulainen" olo. Mutta muuten aivan mainio lääke ahdistukseen lyhytaikaisesti tai tilanteeseen otettuna. Minulle ollut paljon apua näiden vuosien aikana, en tiedä missä olisin ilman sitä. Olen saanut sillä katki mm. Pahoja IM pakkoajatusputkia aikanaan.

Eilen oli ihana päivä pitkästä aikaa. Vaikka sitä ennen oli melko huono ja eilen aamullakin vielä mietin, että huvittaako minua lähteä miehen kanssa käymään mökillä. Pakotin itseni lähtemään kun olin ollut jo niin pitkään vain kotona sisällä käymättä missään. Laitoin hirveät vaatteen rytkät niskaan ja vääntäydyin autoon. Siinä matkan varrella olo parani kun aurinko alkoi paistaa kauniisti ja katselin maalaismaisemia. Muistin taas kuinka vapauttavaa ja erilaista siellä oli olla kuin kaupungissa. Kävimme mökillä ja muutamassa muussa paikassa ja otin kauniita kuvia. Sain voimaa siitä ihanasta auringosta. Kävimme siellä kaupassa ja vaikka minua hieman hävetti vaatteeni niin läskit ei ahdistaneet ollenkaan samalla tavalla kuin kaupungissa. Kuten olen aiemmin kertonut, siellä maalla ihmiset ovat pukeutuneet hyvin sekalaisesti ja enimmäkseen tuulipukuihin ja vaikka mihin toppalökäreihin niin sinne sulautuu joukkoon. Ei siellä näe yhtään hoikkaa Fitnesstyyppiä räpläämässä älypuhelinta kuten täällä kaupungissa lähes kaikki. Huomasin kyllä kuinka olin siellä kuin eri ihminen. Nautin siitä kaikesta rennosta ja mutkattomasta ja mukavista ihmisistä, joilla on aikaa vaihtaa muutama sana. Olen joskus kymmenen vuotta sitten asunut vastaavassa maalaiskylässä ja eilen tuli taas se sama tunnelma mieleen. Niin kodikasta. Ei ihme, että viihdyin siellä. Pakotettuna muutin pois exän taloussotkujen vuoksi ja ensimmäisen vuoden itkin ikävääni sinne.

Tänään aamulla oli hieman väsynyt ja alakuloinen, mutta ehkä enemmänkin väsynyt olo eilisistä tekemisistä. Annoin miehelle eilen luvan ostaa laatikon olutta, jonka hän juo noin 3kk välein. Se olikin ihan hyvä. Kun mieskin rentoutui niin saimme juteltua monia asioita, joita on liikkunut pinnan alla. Kävimme läpi mm. suhdettamme, ajatuksia siitä ja toisistamme ja ajatuksia tulevaisuudesta. Huomasin, että olemme onneksi samalla aaltopituudella asioista ja olemme sillä vakaalla pohjalla millä olemme koko ajan olleet. Puhuimme vielä meidän seksielämästä ja minun läskeistä ym. Mies sanoi, että hänelle olen tärkein olin sitten minkä painoinen tahansa ja että minun pitää saada syödä herkkuja jos haluan. Minusta se oli herttaista ja ihanaa, että hän tosiaan ei pidä painoani pahana tai vastenmielisenä asiana. Tietysti itse ajattelen toisin, mutta olisi hirveää jos mies painostaisi minua laihtumaan saati esittäisi jotain uhkavaatimuksia laihtumisesta ja suhteen jatkumisesta, kuten olen kuullut tapahtuvan aika yleisesti. Tulin taas kaikkinensa siihen tulokseen, että kyllä juuri minun mies on minulle oikea mies ja hänen kanssaan minun on hyvä elää tätä elämääni. Hän on niin ymmärtäväinen, rehellinen ja turvallinen, olematta silti nössö, olemalla samalla jännittävä ym. Ja komeakin vielä kaiken lisäksi, pitkä ja raamikas, Miehekäs. Tajusin, että hänen kanssaan pystyn elämään sitä erikoistakin, itseni näköistä elämää, jota joku muu ei ehkä ymmärtäisi ollenkaan. Meillä on niin tiivis suhde ollut alusta saakka ja se on kestänyt kaikki älyttömät mullistukset, pian tulee 6 vuotta yhdessä täyteen.

Kun katselin aurinkoisia maisemia ajattelin, että elän rennosti nyt tämän joulunajan vuoden vaihteeseen saakka ja sitten alan toimimaan ja selvitän ne asiat, jotta voin jatkaa eteenpäin. Jos kaikki menee Ok, niin minulla on suunnitelmia mitä sen jälkeen. Siihen liittyisi se muutto, lemmikin ottaminen, jopa pienimuotoinen oman entisen työni jatkaminen..olen kyllästynyt siihen, ettei minulla koskaan ole rahaa edes sen vertaa että pääsisin käymään kampaajalla tai ostaa uusia vaatteita, uusi kello, hajuvesi, saappaat ym. Tuntuu nöyryyttävälle olla neljääkymppiä lähestyvä nainen, jolla ei ole koskaan yhtään omaa rahaa. Meilläkin on todellisia rahahuolia. Asunto on liian kallis tuloihimme, autoon ja juuri veroihin ja muihin sen maksuihin menee hirveästi rahaa, mutta auto on pakko olla. Mies selkävaivaisena ei pysty kävelemään pitkiä matkoja tai kantamaan ostoksia kävellen jostain kaupasta ja minä nyt vain olen niin huonokuntoinen ja kait laiska etten ala raahaamaan jotain kauppakasseja kävellen tai linja-autolla, inhoan julkisia. Kirjoitin aikaisemmin vissiin siinä kirjoituksessa mikä katosi niin että minulla on myös se että puuskutan lenkillä ja kun joku tulee vastaan pidätän hengitystä ettei se kuuluisi kun minua hävettää ja myös vaatteeni, katson poispäin aina. Ja minulle joku 3-4 km lenkki on jo " kunnollinen" lenkki. Entisessä elämässäni jaksoin polkea pyörällä 40 km päivässä ja tehdä vielä muut päälle. Olin todella hyväkuntoinen. Kymmenen kiloa laihempana pystyin hölkkäämään lyhyitä pätkiä, nyt en pysty juoksemaan ollenkaan. Enkä uskallakaan kun pelkään että paikat hajoaa. On masentavaa olla niin huonokuntoinen kun ennen olin niin hyväkuntoinen ja energinen.

Tänään on ollut hyvä päivä myös. Olen vähän siivonnut, päivittänyt facea, puhunut äidin kanssa, puhunut miehen kanssa kaikesta. Olen antanut itseni vähän herkutella, onhan sentään joulukin tulossa ja siitä en meinaa tinkiä. Ensimmäinen kinkku paistetaan jo nyt viikonlopulla ja leivon torttuja ym. Tänään söin kaksi kaupan torttua ja kyllä oli ihanaa. Eilen join Cocista ja söin yhden omenaleivoksen. Muistin taas mitä ovat hyvät maut. Kyllä ne ovat elämän nautinto. Kaikenkaikkiaan yritän kuitenkin kesään mennessä laihtua alle 80 kg että paino alkaisi seitsemällä, siinäkin on jo urakkaa.

Nyt menen syömään, mies kokkasi. Nautin tästä hyvästä taas niin kauan kuin jatkuu. Palataan Amassados, ajattelen Sinua☺️❤️☺️

Ihme kyllä toinen kiva päivä putkeen. Heräsin aamulla aikaisin. Muistin, että on perjantai ja kauppa-asioita, siivousta ja ruokahommia viikonloppua varten. Siinä heräillessä tuli olo, että lähden hyvin pitkästä aikaa miehen mukaan kauppaan. Huolimatta siitä, että olen läski, vaatteet kauheat ja vielä sattui olemaan naama punalättinen atooppisuuden vuoksi, kun meillä on huoneilma tosi kuiva koneellisen ilmanvaihdon vuoksi niin minun iho kuivuu heti korpuksi kun tulee pakkasta. On minulla ilmankostutin, mutta se on sellainen tosi tehoton. Mutta mulla tuli olo, että mitä siitä vaikka näytänkin kaamealle. Että aivan sama! Ja niin vedin vaatteet niskaan ja olimme jo ennen kahdeksaa Cittarin ovien takana. Päätimme mennä ajoissa ennen pahimpia ruuhkia kun tänään perjantai ja vielä itsenäisyyspäivä tulossa. Kaupassa ei vielä ollut paljoa ketään ja saimme rauhassa katsella ja valita ruokia. Siitä on iäisyys kun olen viimeksi käynyt ko. kaupassa tai missään kaupoissa paitsi mökkipaikkakunnalla. Minä en hävennyt itseäni kun siellä ei nyt ollut ketään hoikkia kaunottaria. Paitsi kassalla. Kassan tyttö oli paljon saman näköinen kuin minä nuorempana. Hoikka, pitkät, paksut hiukset ja kaunis. Katsoin häntä salaa hieman haikeasti. Muistin kuinka kiva oli olla kaunis. Ostin muutamia joulujuttuja ruoan lisäksi. Olisi tehnyt mieli ostaa vaikka mitä kun kuolaisin tuotteita Iittalan osastolla. Ihania mukeja, Pikku Myy- kannu yms. Mutta, ei tosiaan ole varaa niihin. Olisi myös ollut ihana ostaa joku aitoa materiaalia oleva torkkupeitto ym. Mutta maksavat kymmeniä euroja. Ostin sitten kauniin, vähän luksuksemman vanhahtavan lasipullon erään kartanon tekemää glögiä. Suklaata minulla on nyt viikonlopuksi ja jouluksi. Torttuja leivon huomenna ja ensimmäisen kinkun palstamme huomenna jo. Vähän pakko. Ostimme kinkun joka ei mahdukaan pakastimeen, joten se on pakko sulattaa ja paistaa. No, hankimme jouluksi vielä toisen. Muuten pienimuotoinen kahden aikuisen ihmisen cityjoulu. Emme osta lahjoja. Hyvä että rahat riittää ruokiin. Meilläkin oli autoveron maksu tänään, plääh. Siihen meni paljon rahaa. Mutta jotain kuitenkin pystymme hankkimaan. Kävimme vielä parissa muussa kaupassa. Äidille ostin pienen lahjan. Hän on niin paljon auttanut. Pariin otteeseen lainannut rahaakin eikä ole suostunut että maksamme takaisin. Vaatteita en edes viitsinyt katsella, näki jo ettei mikään sovi. Kuten aiemmin kirjoitin meinaan herkutella jonkin verran nyt ennen joulua ja jouluna. Se tuntuu henkisesti hyvälle. En muistanutkaan kuinka ihanalta tuntuu juoda kuppi cappuccinoa parin joulutortun kanssa tai lämpimät pasteijat leikkeleiden kanssa. Henkisesti niillä on iso vaikutus. Olen paljon paremmalla tuulella ja luovempi, tyytyväisempi. Olen myös päättänyt nyt tämän pimeän ajan sallia tarvittaessa itselleni rauhoittavaa lääkettä miniannoksia. Ne pitävät ahdistusta ja masennusta poissa. Elämänlaatuni on parempi. Odotan vain, että olisi jo kevät ja mökkikausi alkaisi. Kotona vielä imuroin, muun siivouksen jätin huomiselle. Uusin sähköisesti Temestan reseptin ja sain jo tunnin päästä vastauksen että resepti uusittu! Tosi kätevä tuo uusi systeemi ei tarvitse käydä tai soitella psyk lääkärille. Kävin suihkussa. Taidan mennä vielä faceen pyörimään ja kuuntelen musaa. Palataan!

Maanantai. Jälleen uusi viikko ja jouluun ei enää ole pitkästi. En nyt niin odota kauheasti joulua. Paistoimme lauantaina sen kinkun, joka oli pakko paistaa. Hyvää oli. Tulihan sitten vietettyä vähän kuin pikkujoulua. Leivoin pitkästä aikaa mokkapaloja ja niistäkin tuli hyviä. Join myös Pepsiä. Että semmosta. En ole jaksanut välittää kiloista. Vaaka näytti aamulla, että 2kg tullut takaisin. Silti lähdin tänään aamulla miehen matkaan kauppaan ja ostin suklaata. Mutta, sanoinhan että haluan nyt joulukuussa nauttia. Olen ottanut joka päivä miniannoksen rauhoittavaa ja se yhdessä pikku herkkujen kanssa on pitänyt mielialaa aika hyvänä ja minua toimintakykyisenä. Vaikka välillä olen ollut vähän väsynyt (pimeydestä johtuen) niin olen puuhaillut paljon joka päivä. Tunnistan tuossa puuhailussa jotain pakkomielteistä vaikka toisaalta nautin siitä mutta sitten kuitenkin jossain vaiheessa väsyn ja ärryn siitä ja mietin miksi en vain voi olla. Sitten taas teen jotain. Tosin oikeastikin tekemistä on paljon nyt ennen joulua. Koko ajan siivottavaa, koristeltavaa, suunnitella jouluruokia ym. Ja tietty tavallinen arki siinä mukana. Tänäänkin on äidin lahjan pakkaaminen ja huomenna postitus. Kävin jo ostamassa postista sopivan lähetyspaketin. Kävin myös kirjastossa ja otin muutaman kirjan jos vaikka malttaisi lukea jossain välissä. Niin Amassados taisit jossain vaiheessa kysyä millaisia asetelmia teen, niin enimmäkseen vanhoista esineistä ja kukista ym. Nyt tietty joulu teemana. Kaikki vanhat tavarat, tontut, kukat ym. Eilen tein itsenäisyyspäivän juttuja. Usemmiten kuvaan ne kaikki muistiin. Yöunet jäävät vähiin. Herään kolmen neljän aikaan yöllä ja nousen ylös. Voisin nukkua pidempään mutta en halua. En tiedä onko minulla hieman maanisuutta nyt. On niin kamalan luova olo. Suoritan tekemisiä, itsetunto on parempi, puhua pälpätän, suunnittelen jopa ulkomaille muuttamista, ärryn kuitenkin helposti ym. En jaksa keskittyä nyt enempää kirjoittamiseen. Taustalla kuitenkin kumpuilevat ne samat tutut ahdistukset. Menen niitä pakoon.

Tosiaan ihanaa kun tulee joulu, joulumielen saa ihan helposti kun en enä kuvittele tai oleta sen olevan muiden ihmisten tai tekemisten taskussa. Kunpa muistaisin tämän aina!

Hei AK. 🌻🙂🌻
En ole saanut taas aloitettua kirjoittamista, vaikka olet ollut mielessä monta kertaa joka päivä. Minulla on ollut aika paljon ohjelmaa ja iltaisin olen ollut niin väsynyt etten ole jaksanut kirjoittaa. Samoin viime viikko meni tosi huonoilla unilla. Tietyt asiat kiersivät päässäni ympyrää, joten uni ei vaan tullut. Päivisin olin väsynyt. Nyt on vähän paremmin. Eilinen auringonpaiste piristi. Nytkin näyttäisi, että aurinko alkaisi paistaa. Minulle auringonpaiste on elinehto. Varmaan kuolisin jossain Lapin kaamoksessa, jossa aurinko ei nouse viiteen kuukauteen.😐😞

En ole nyt jaksanut käydä kävelemässäkään kun on ollut niin kiireistä. Tai eihän mulla mitään päivisin ole kun olen vain kotona, mutta en saa lähdettyä tuonne ulos. Pelkään törmääväni taas johonkin ex-työntekijöihini niinkuin tässä taannoin se pitsa kainalossa. Se oli niin nöyryyttävää ettei mitään määrää. 😯🗯️ Olin sen jälkeen ahdistunut monta päivää. Paino ahdistaa edelleen. En vaan laihdu, vaikka päällä seisoisin. Syön paljon tai vähän, en laihdu. Se tuntuu niin väärältä. Onneksi meidän joulusta tulee pienimuotoinen. Ei ole paljoa varaa herkkuihin ym. Tytär kiukuttelee, kun minulla ei ole rahaa ja hänen isänsä lähtee taas ulkomaille jouluksi eikä ota tytärtäni mukaan. Ihan kuin olisin joku syypää siihen. Vielä kun erehdyin sanomaan, että joudun varmasti muuttamaan tästä, koska vuokra on niin kallis niin siitähän "riemu" repesi. Hän inhoaa kaikkia asuntovaihtoehtoja, minua, elämäänsä, surkeaa kohtaloaan syntyä tähän maailmaan jne. Joskus ihmettelen, miten kukaan teini-ikäinen selviää hengissä aikuisuuteen kun koko murrosikä tuntui olevan yhtä angstia.

Kävimme Pojun kanssa katsomassa yhtä vuokrattavana olevaa omakotitaloa. Siinä olisi riittävästi tilaa meille, mutta oli aivan järjettömän kallis. Vuokra enemmän kuin meidän nykyiset vuokrat yhteensä ja sen lisäksi olisi pitänyt maksaa vielä sähkölämmitys. Talo olisi kelvannut tyttärelle. Luulen, että vain siksi sanoi sen olevan ok koska tiesi ettei ole varaa siihen. Nyt sitten kiukuttelee kun "joutuu johonkin rotanloukkuun". Vuokranantajat olivat todella mukavia ihmisiä ja luulen, että olisivat meidät halunneet sinne asumaan. Ainakin siihen asti kunnes kysyivät mitä teemme työksemme. Pojulla sentään on hyvä ja arvostettu työ, mutta minä en ollut olenkaan varautunut tuollaisiin kysymyksiin. Änkytin jotain typerää. Jälkeenpäin ärsytti miksi en vain sanonut olevani nyt 13 vuoden työuran jälkeen freelancer. Sekin kuulostaa paremmalta kuin työtön mielenterveysongelmista kärsivä läski, joka ei saa suustaan ulos mitään järkevää.

Olen yrittänyt laittaa myyntiin kaikkea ylimääräistä tavaraa saadakseni edes vähän rahaa, mutta tuntuu, ettei tavara liiku tällä hetkellä lainkaan. Joulujuttuja olen tehnyt myös jonkun verran. Ei mene nekään kaupaksi. Ihmettelen miten kellään on varaa ostaa joka joulu uudet koristeet. Tosi moni lahjoittaa tai myy parilla eurolla viime vuonna ostamiaan joulukoristeita, koska on kyllästynyt niihin. Minäkin sain ilmaiseksi jouluvalot eräältä facebookin kirpputorisivulta kun joku oli ostanut taas uudet...
En ole vielä laittanut juuri koristeita omaan kotiin, koska kissat tykkäävät tärvellä kaikki asetelmat kävelemällä niiden yli, pudottamalla puolet koristeista ja repimällä kotistenauhat. 😀 Luultavasti kuusi jää haaveeksi tänäkin vuonna. Sieluni silmin näen jo toisen roikkumassa latvatähdessä ja toisen varastamassa palloja. 😀

Nyt täytyy lähteä kauppaan. Yritän palata vielä tänään tänne. Halaukset AK 😍

Voimia Sinulle tähänkin päivään! 🙂🌻

Yritin virittää joulukynttelikköä ikkunalle. Ei onnistunut. Se kaadettiin pari kertaa, lamppuja yritettiin pureskella, johdossa roikuttiin jne. Työnsin koko höskän ikkunan väliin, jossa se herätti vielä suurempaa mielenkiintoa kuin ikkunan edessä. Ikkunaa raavittiin ja koukittiin tassulla niin kauan että aukesi. Kynttelikkö lensi takaisin kaappiin ja karvanaamat jäivät nuoleskelemaan viiksiään. Ehkä täytyy yrittää rakentaa joku asetelma lasipurkkiin. Siellä saattaa olla ainoa paikka missä saa olla rauhassa. 😀
Sanomattakin on varmaan selvää etten uskalla polttaa elävää tulta lainkaan. Pihalle kyllä laitan kynttilälyhtyjä mutta nekin terassin ulkopuolelle, jonne pienet tassut eivät yllä.

Kävin kaupassa ja siellä meni hermot täysin. Oletko AK käynyt noissa isoissa marketeissa, joissa on nykyisin itsepalvelukassa? Ikeassahan sellainen on ollut jo vuosia ja käytän sitä aina siellä käydessäni, koska olen nopeampi kuin moni tumpelo kassa eikä tarvitse jonottaa niin kauan. Meidän lähisuperhypermarketissa on nyt ollut valtava remontti jonka yhteydessä tuli se itsepalvelukassa sinnekin. Olin unohtanut ottaa korin, joten molemmat käteni ja syli oli täynnä leipäpusseja ym ruokatavaroita. Pikakassa oli tyhjä, joten kippasin ostokseni siihen. Saman tien sain siinä päivystävän myyjän/kyttääjän kimppuuni. Hän istui siinä keskellä neljää itsepalvelupistettä vahtien ettei kukaan varasta mitään. Eukko alkoi huutaa minulle että "sä et voi laittaa niitä ostoksia siihen ennenkuin olet maksanut! !!" Minä vedin herneet nenään saman tien ja tiuskaisin takaisin, että kai minä voin nämä käsistäni tähän laskea, että saan rahapussin esille?! En kuulemma voinut! Siihen oli onneksi joltain jäänyt ostoskori joten heitin ostokseni takaisin koriin ja kävelin mielenosoituksellisesti viereiselle normaalille kassalle, joka oli tyhjä. Kiehuin raivosta! Miksi, siis MIKSI tuollaisia asiakaspalvelutaidottomia idiootteja pidetään töissä palveluammatissa?! Minä en ymmärrä! Jos tuo olisi minun yritys tai olisin esimiehenä tuolla, en katselisi yhtään tuollaista käytöstä maksavia asiakkaita kohtaan. Niin saisivat lopputilin jokainen tuollainen työntekijä. Tämä episodi sai minut jälleen miettimään työhönpaluuta. Pystyisinkö olla vielä hyvä esimies? Osaisinko olla esimerkkinä muille? Jaksaisinko venyä loputtomiin?

Kuuntelin hetki sitten radiosta kuin tuhannet ihmiset lauloivat Sibeliuksen Finlandia-hymnin Helsingin Senaatintorilla. Kylmät väreet menivät. Millaisen Suomen olemme saaneet? Mitä olemmekaan isiemme perinnölle tehneet?

Amassados Ihanaa kun olit kirjoittanut. Olen saanut olla onneksi kotona monta tuntia yksin, kun mies meni korjaamaan tyttärensä autoa. Olen hyvin järkyttynyt ollut eilisestä alkaen ja onkin parempi, että olen omissa oloissani. Olen ollut väsynyt ja voimaton eilisestä asti. Ruoka ei maistu ja jääkaappia tarkastellessani huomasin, että ruoat alkavat mennä kohta vanhaksi. Ei maistu. Maistuu vain Pepsi ja suklaa, sekä roskaruoka. Jäänteitä viikonlopun pikkujouluista. Just kun saatiin kaappi täyteen kunnon ruokaa niin nyt en pysty syömään niitä. Ollessani ne muutama päivä ilman ruokaa uneksin juuri noista.

En saa mitään tehtyä. Aamusta nukuin pitkään. Ensin heräsin kolmen aikaan aamuyöstä ja meinasin nousta. Sitten olin nukahtanut ja nukuin peräti 8.30 saakka. Johtuu masennuksesta. Oli jo eilen paha olo ja arvasin että tämä päivä tulee olemaan tosi huono. No, aamusta tein pakottamalla muutaman kotityön. Sen jälkeen olen kuin jossain usvassa vaan oleskellut. Vaikka olen joutunut koko ikäni ihmisten ilkeyden kohteeksi en osaa varoa sitä. Joka kerran ilkeyttä kohdatessani hämmästyn ja masennun yhtä paljon. Sama avuton, tyhjä ja hämmentynyt olo valtaa minut kuin ollessani nuorena koulukiusattuna. Olen taas kiusattuna, pitkästä aikaa. Netissä. Ulkonäköäni on arvosteltu negatiivisesti ja tekemisiäni valehdeltu. Eräässä ryhmässä. En kerro asiasta enempää. Olen todella järkyttynyt. Olen itkenytkin. Lamaantunut. Aina uudestaan elämässäni yritän parhaani jotain..joko ollakseni kaunis (tietysti nykyään en ole enää niin kaunis, kuulema vain LUULEN olevani jonkin näköinen..että semmosta) No en kyllä luule mitään. Tiedän varsin hyvin olevani kulahtanut läski. Yhä uudestaan hämmästyn kuinka julmia ja ilkeitä ihmiset voivat olla. Tai sitten yritän luoda jotain kaunista ja taidolla tehtyä ja se alkaa jotain närästämään. Sitten alkaa mustamaalaaminen, lyttääminen, ilkeily, syrjiminen. Aina ollut sama asia: ulkonäkö ja jokin osaamani asia. Kun olen koko ikäni saanut vain kateutta ja vihaa päälleni niin onko ihme, etten olekaan hakeutunut minnekään ihmisten pariin vaan nykyään vietän yksinäistä, syrjäytyneen elämää. Kiitos vain kaikki kusipäät, ilman teitä minusta olisi voinut tulla vaikka mikä!!! Olen samaan aikaan murheisen itkuinen, vihainen ja tunnen halua tuhota itseäni. Ahmin jo. Kittasin Pepsiä ja söin ison läjän pipareita. Söin monta palaa juustoa. Avasin suklaalevyn joka piti säästää. Tekisi mieli syödä tolkuttomasti ja oksentaa. Tekisi mieli viiltää jollain terävällä käteen ja nähdä verta. Taitaa jäädä mielikuvaksi, koska otin temestan niin se tyynnyttää vimmaani. Julkisesti ryhmässä omalla nimellä häpäiseminen. Sitähän minun ennestään jo paska itsetuntoni kaipaa. Se ryhmä on vielä sellainen mihin en itse ikimaailmassa haluaisi kuulua. Siellä ei ole muuta tarkoitusta kuin pilkata erästä tahoa ja vaikuttaa että porukka siellä on melko psyykkisesti huonostivoivia. Nyt minut vedettiin sinne ihan toisen henkilön ohessa. Sekava kuvio. Tunnen oloni entistä rumemmaksi. En nyt jaksa kirjoittaa enempää. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi ja olisi parempi jos häviäisin kokonaan.