Tuumailen tässä päivää kun alkaa ilta olemaan. Viikonloppu kaikenkaikkiaan on ollut ihan mukava. Huomenna alkaa taas uusi viikko. Viikot ja kuukaudet menee hirmuista vauhtia. Jotenkin tuntuu että vuosi 2010 oli ihan vasta ja oikeasti kohta kuusi vuotta!!! Mihin ihmeeseen nämä vuodet on mennyt? 2010 vuosi on silkkaa nostalgiaa mun mielessä. Sen vuoden tammikuussa tavattiin miehen kanssa ja siitä asti ollaan oltu yhdessä. Pian 6 vuotta. Vanha pari ollaan jo. Exän kans tosin oltiin 14 vuotta yhdessä. Olin aivan varma, että ollaan loppuikä yhdessä. Kyllä ne ajat oli silloin huolettomia. Ei tiennyt mitä vielä on edessä. Oli onnellisia vuosia. Sitten tuli ero puun takaa. Maailma romahti. Onneksi tapasin nykyisen. Kauheuksia on ollut senkin jälkeen, mutta ainakaan hän ei ole jättänyt minua ja on rehellinen. Hyvä ihminen. Mitäköhän tässä oikein pöpötän? Kävin suihkussa, pitkästä aikaa. Mökillä oli niin kiva saunoa monta kertaa viikossa puusaunassa. Täällä modernissa kopissa suihku on tylsä! Ja inhottava koneellinen ilmanvaihto kuivaa ihoa ja nenän limakalvoja. Jatkuva vedontunne. Taidan katsoa YLE Areenasta jonkun dokumentin vielä. Inhottaa kun söin hirveän läjän kakkua isänpäivän kakkua siis. Yäk!

Tänään on taas sellainen päivä, kun mikään ei huvittaisi. En tiedä onko varsinaisesti masentunut olo, en usko. Mutta vedoton ja hieman ärtyisä. Energiat tuntuu olevan aika pohjissa. Yöllä näin ihme unta, että olin naimisissa yhden facekaverin kanssa, joka tosielämässä ärsyttää mua. Se oli unessa upporikas ja jouduin mielistelemään sitä, hah!

En ole tänään tehnyt vielä muuta kuin herännyt kuuden maissa, juonut kahvin ja päivittänyt facea. Mies kävi kaupassa. Tilasin lisää hunajaa, kanaa, katkarapuja, maustamatonta jugurttia ym. Siinä on useammalle päivälle. Vihanneksia sun muuta on kaapissa ennestään. Ei ole mikään kummoinen syömisen halu eilisen kakkumässäilyn jälkeen. Itse asiassa tekisi mieli paastota. Siis olla syömättä ja juoda vain nesteitä. No, ehkä kuitenkin jotain syön, että saan virtaa. Ei sekään virkistä jos verensokerit on nollissa. Ja tulin vasta nyt miettineeksi, että kuinka paljon krooninen stressaaminen kuluttaa vitamiineja elimistöstä..

Huh. Ei auta kun yrittää aloittaa päivä robottina tehdä aamupala ja sen jälkeen kotityöt ja sitten keksiä "vapaata ohjelmaa" onneksi on noita mökiltä tuomiani vanhoja tavaroita järjestettävänä, ehkä otan myös kuvia vähän varastoon. Ulos en saa itseäni kuin ehkä pakottamalla, huono ilma, katsotaan..

Just! Söin aamupalan ja päätin (pakotin) itseni ulos kävelylle. Noin puolen tunnin tai vähän päälle normivauhtia kävely, mutta tuntui paljon tahmeammalle kuin aikoihin. Puuskutin ja jalat tuntui puupökkelöille. Ei tuntunut virkistävälle, eikä hyvälle. Olen ennenkin huomannut, että jos pakotan itseni tekemään jotain niin siitä ei hyvä tule. Kävin vaakalla. Vitut! Paino kaksi kiloa noussut!! Siis kaksi kiloa sen isänpäiväkakun vuoksi?! Ilmeisesti syön loppuikäni kanasuikaleita ja vihreitä papuja jos mielin laihtua tai pitää painoni kurissa. Tai sitten olen ahminut liikaa pähkinöitä ja hunajaa.. Aina tällaisina hetkinä tekisi mieli lopettaa syöminen kokonaan ja jäädä sänkyyn makaamaan. Ainoa mikä minua nyt motivoi eteenpäin on se, että tiedän kuinka paljon paremmalle näytän 15-20kg laihempana. Ja pitemmillä hiuksilla. Olen päättänyt etten halua olla ruma ja lihava lopun ikääni. Minua nämä kilot eivät imartele vaan näytän mummotantalle. Inhottaa nämä ylisuuret, painavat mummotissitkin. Joskus elokuussa laitoin faceen kuvan, jossa ne näkyvät osin kun kesäpaita päällä. No, miehet tykkäsi ja nyt se kuva on taas "kaivettu" esille ja miehet tykkäilevät siitä ja kommentoivat kiihkeästi. Mua tympii ja naurattaa koko juttu. Miten kukaan voi tykätä kuvasta, jossa näkyy turpea naama ja lötkötissit? Anteeksi vaan kun kirjoitan näin. Itse haluaisin sen täyteläisen C-kupin takaisin ja paino 64kg mikä minulla oli muutama vuosi sitten. No nyt tuli taas paapatusta. Se hyvä puoli tuosta ulkona kävelystä on, että sen jälkeen mulla on parempi omatunto kun olen edes vähän harrastanut liikuntaa niin voin loppupäivän paremmalla mielellä tehdä rauhallisesti kotitöitä ja löhöillä välillä. Ja onhan se tosi, että tuollainen lyllerryslenkkikin on parempi kuin ei ollenkaan. Olen senkin huomannut, että jos en muutamaan päivään käy kävelyllä niin sitten kun taas alan käymään niin puuskutan ennen kuin taas totun. Toisaalta tuntuu, ettei ole mitään tulevaisuutta ja turhauttaa koko olemassaolo, mutta samalla mietin, että haluan elämääni jotain uutta ja ajatuksen tasolla mietin sitä muuttamista, kun vain löytäisi jonkun kivan paikan. Täytyy alkaa pikkuhiljaa katselemaan netistä. Tekemistä olisi täällä kotona vaikka kuinka paljon, mutta jotenkin energiat ja keskittymiskyky on huonot, alan tekemään jotain ja väsyn ja ärsyynnyn siitä. Järkytyin kun huomasin, että kello on jo puoli kaksi! Siis mihin tämä päivä on kadonnut??? Nyt on alettava toimimaan! Moido!

Nukuin huonosti. Heräsin vasta 8 aikaan melko väsyneenä. Alkaa ilmeisesti pimeä aika vaatimaan veroa, kun tuntuu menevän puhti pois. Myös se syömäni vitamiini, missä oli jodia on loppunut, tiedä sitten vaikuttaako sekin. Kroppa on raskaan oloinen. Ulkonäkö sen sijaan on kait tykännyt tiukasta ruokavaliosta, koska turvotusta on häipynyt ja alan olla edes vähän ihmisemmän näköinen. Vaikka painoa ei ole kuin muutama kilo lähtenyt niin olen "kaventunut". Yritän siis pitää tämän.

Aloitin tuossa siivousta. Mies lähti kauppaan. Tänään en mene kävelylle. Jos yrittäisi vaikka joka toinen päivä jos ei ole veto päällä. Roikkunut FB. Siihen menee aikaa kun paljon "kavereita" siellä. Tosielämässä ei yhtään. Hupaisaa. Minulle riittää nettikaverit. Taidan olla syrjäytynyt. Yritän tänään enemmän hommailla ja vähemmän olla netissä. Ulkona pimeä, harmaa ilma.

Palataan!🙂🌻

Hei AK
Olen viettänyt taas vähän hiljaiseloa, sillä tuntuu ettei tällä hetkellä irtoa mitään. Jotenkin sisällöttömiä päiviä. Eilen istuin koko päivän ja siitä sitten selkä napsahti. Oli pakko ottaa pahan päivän varalle säästettyjä nappeja kun en muuten pystynyt olemaan. Yö meni jotenkuten.
Sain taas kaksi työehdotusta, molemmat määräaikaisia. Toinen 4 kk ja toinen 9kk. Mietin tuota lyhyempää, mutta en ole vielä hakenut. Olisin pätevä, mutta pelkään ettei nykyinen kuntoni kestä täyttä työpäivää. Ei ole kovin hyvä myyntipuhe jos hakemuksessa tai haastattelussa ilmoittaa olevansa vähän hullu ja läski. 😀😀

Amassados, Kiitos kuulumisista! Vähänkö nauratti tuo "vähän hullu ja läski" työhakemuksessa..on totta, että nuo määreet eivät taida olla kuuminta hottia nykyajan työelämässä😎 Olen usein miettinyt, että työmarkkinoiden silmissä olen täysi vitsi ja toivoton tapaus. Ei ammattia (paitsi yksityisyrittäjä,ex sellainen) useita, mutta ei yhtään loppuunvietyä tutkintoa, ei työuraa sen vertaa että olisin oikeutettu työeläkkeeseen. Ja sitten nämä mt-diagnoosit. En taida olla ihan halutuin vaihtoehto..minnekään. No se siitä, mutta hiljaiseloa täälläkin. Viime yö oli kamala. Näin niin hirveää painajaista, jossa elin "uusiksi" niitä hetkiä kun ex-mieheni metkut paljastuivat. Eli uskottomuus, lähes pari vuotta harkittu ero, joka sylkäistiin minun silmille täysin puun takaa ym. En näitä paljon päivä-aikaan märehdi, mutta yöaikaan ne joskus tulevat uniin, painajaisina. Mietin että oikeasti olen varmaan traumautunut noista tapahtumista pahemmin kuin osaan ymmärtää. Niin pahalle se unessa tuntui, unessa itkin niin että luulin tulevani hulluksi. Aamulla olin apea ja väsynyt. Päivä on muutenkin sateinen ja pimeä. Toisaalta se sopii minulle. Tein yhden jouluisen asetelman ja kuvasin sen. Muuta en paljon ole jaksanut. No, imuroin ja jotain pientä. Lähinnä olen halunnut vetäytyä omaan rauhaani. Pari päivää meni taas, että olin lähes maaninen. Lenkkeilin ja se sujui kuin tanssi vain. Siivosin ja jynssäsin kotia. Olin yhtä-aikaa innostunut, kiihtynyt ja ärtynyt, lennokas. Nyt sitten levähdän. Hiljaiseksi vetää myös maailman tapahtumat Ranskassa ja muualla. Joka paikassa kuohuu. Kaikki tuntuvat olevan sotajalalla, myös facessa mielestäni tilanne kärjistynyt ja poliittinen kiihkoilu ja vihamielisyys huipussaan. Ihmisillä on paha olla ja se näkyy, kaikenlaista nokkimista ym. Just tällä hetkellä olen kyllästynyt tähän pimeyteen ja vihamielisyyteen joka puolella. Väsyn siihen ja vetäydyn. Tuntuu ettei inhimillisyyttä ole enää missään. Ruoka ei tänään maistu, tai maistuisi, mutta en jaksa mitään tehdä. No, pystyypähän paino alhaalla kun en syö. Herkuista olen pysynyt erossa, ihme kyllä. Eräs päivä mies tilasi pizzan ja se maistui ihan ällöttävälle ja jätin syömättä. Ehkä otan kohta vähän hunajaa, ettei verensokerit laske liian alas. Tämmöistä tylsää vaan..

Matalapaine jatkuu.. Melkein edes jaksais kirjoittaa, mutta yritän jotain muotoilla. Masentanut kodin ilmapiiri. Meillä on taas "se" aika kuukaudesta. Sama toistuu joka kuukausi. Eli tilapäisesti rahat loppu ja miehellä tupakat loppu. Minua on jo kuukausia masentanut tämä, että kun se hetki koittaa, että ruoat alkaa loppumaan ja miehen tupakat loppuu niin pari päivää hän jaksaa olla melko fiksusti, mutta sitten iskevät vieroitusoireet ja se aggressio ja raivo iskee. Se on sitten yhtämittaista huokailua, kiroilua, tavaroiden paiskomista ja koko Suomen ja Suomen politiikan ja kaiken haukkumista ja sättimistä. Muutenkin tunnelma menee hyvin kireäksi. Itse yritän olla ensin positiivinen, sitten en enää jaksa ja muutun apaattiseksi, olen vain makkarissa ovi kiinni, pakenen sinne tuota kauheaa ilmapiiriä. Ja lopulta, kuten tänään (tänään ollut ihan kauhea päivä, koska lisäksi kaikkeen mieheltä ajetaan alas yhtä melko kovasti koukuttavaa lääkettä joka on kipuun mutta käytetään myös ahdistukseen ym mielialaongelmiin) huomasin jo heti kun miehen lääkettä alettiin vähentämään, että hän alkoi muuttua ärtyisäksi. No, ei siinä mitään ymmärrän kyllä että siitäkin tulee vieroitusoireita ja kivut tietysti lisääntyvät kun lääke pienenee ja sitten vielä tupakan tuskat, persaukisuus ym. Mutta tänään huipentui kun mies oli jo aamusta ihan raivon oloinen, kiroili ja huokaili kaikkeen ym. Olen sanonut jo monena päivänä että hän on muuttunut aggressiivisen oloiseksi kun lääke vähenee, itse ei myönnä että olisi muuttunut. Tänään sitten purki pyykkejä koneesta ja kamalaa sadattelua ja reuhtomista kuului kylppäristä. Mulla napsahti päässä ja menin sinne ja kysyin että mikä vittu siellä on ongelmana kun noin pitää riehua?? No siitähän riita tuli, ja kohta huusimme molemmat. Mies alkoi taas sen saman, että häntä vituttaa kun asunto on niin kallis että kaikki rahat menee siihen ja sitten joutuu yrittämään myydä välillä aina auton pois sun muuta tavaraa, että saa ruokarahaa ja laskut maksettua ym. No, Ok se on totta. Kuten olen aiemminkin kertonut meillä on uusi, melko kallis asunto ja auto, mutta täällä päin kaikki asunnot on yhtä kalliita ja auto on tarpeellinen. En voi sille mitään että ilman autoa minun mielestä loppukin elämäntaso laskee jyrkästi. Julkisilla en tykkää kulkea ja kalliita ne on nekin. Mies haikailee netistä kuinka jossain itä-Suomessa niin ja niin halvat vuokrat. Hänen mielestä kait meidän pitäis muuttaa sinne. Sanottakoon, että tämän lähes kuuden vuoden aikana kun olemme vaihtaneet jatkuvasti asuntoa niin missään hän ei ole lopulta ollut tyytyväinen. Aina on liian kallis ym. Sitten mies ei tajua sitä minä en jaksa koko ajan muuttaa paikasta toiseen. Jouduin jo exän kanssa muuttamaan koko ajan. Olen koko aikuisikäni vain muuttanut paikasta toiseen. Ja tässä välissä muutenkin ollut vaikeat rankat vuodet vakava sairaus ja päälle masennukset ym. Silloinkin piti vain muuttaa vaikka en olisi jaksanut. Nyt tuntuu, että miehen painostuksesta en enää muuta yhtään mihinkään. Olen kohta 40v aikuinen ja haluan jo asettua aloilleni. Elämässäni ei ole koskaan ollut mitään pysyvää ja sekin masentaa. Olen sanonut miehelle että minnekään hevonperseeseen en ala muuttamaan vain halvan asunnon perässä. Ja toisinaan tuntuu että mies on siitä katkera ja pitää että se on minun syytä kun asumme kalliisti ja talous on tiukilla. Olen jo muutaman kerran kyllästyneenä sanonut, että ehkä meidän olisi syytä pakata kamat ja muuttaa erilleen niin mies voisi muuttaa sinne susirajalle, ottaa ne lemmikkieläimet, ja elää niin kuin haluaa että minä en enää ole paremman elämän esteenä, eikä tarvi joka kuukausi riehua ja myrkyttää koko kodin ilmapiiriä kun rahat (ja tupakat) loppuu. Olenhan jo aiemmin kertonut, että en kestä jos kotona on kireä ja uhkaava ilmapiiri kun sellainen oli lapsuudessani kotona ja se ahdistaa minua. Sanoin tänään miehelle että olen todella kyllästynyt siihen, että hän alkaa aina riehumaan ja pilaa ilmapiirin ja minunkin mielialan kun tulee rahasta tiukkaa. Sanoin etten minäkään kiroile ja raivoa vaikka ei tämä herkkua ole mullekaan kun ruoat loppu ym. Aamullakin sentään leivoin leipää että jotain saatiin syödä. Eli siis yritin. Aamullisen huutoriidan jälkeen mies sai autonsa myytyä ja ruokarahaa. Ja tupakkaa. Toi ne kotiin ja oli jo ihan eri tuulella. Minä olin ja olen yhäkin todella maassa. Hänen mielestään mun olis varmaan jo pitänyt olla hyvällä tuulella kun saan ruokaa. Hän ei tajua että masennun siitä miten hän käyttäytyy ja raivoaa, en siitä ettei meillä ole ruokaa. Aina kun hän alkaa sen raivoamisen niin tuntuu että jotain minussa särkyy ja koko elämä menee pilalle ja sekin vähä tsemppi minkä jaksaa muulloin pitää haihtuu olemattomiin ja haluaisin vain häipyä jonnekin siitä kireästä ja vihamielisestä ilmapiiristä. Ja masennun, että vaikka kuin yritän tehdä meille kodikkaan kodin, leipoa ym niin aina kuitenkin miehen mielestä meidän koti on täysin paska kun on liian kallis tai jotain. Tuntuu mahdottomalle luoda hänelle hyvää kotia. Minä olen pitänyt sitä minun tehtävänä ja masennun ja loukkaannun aina kun tunnen että olen taas epäonnistunut. Kait se on kun lapsuudenkodissa oli aina kireä tunnelma niin mulle on jäänyt oikein ikuinen pakkomielle kotiin jossa on hyvä tunnelma ja yritän luoda sitä ja kun se ei onnistu niin masennun.
Tänään taas tuntunut, että hitto kun löytäis jonkun paikan ja osais elää itsekseen niin eroaisin ja muuttaisin pois. Varsinkin tuntuu pahalle se ajatus, että sairastin vakavasti ja se että olen enää edes hengissä on oikeasti pieni ihme niin rmen haluaisi että yhtään mun elinaikaa kuluu olosuhteisiin jossa joudun olemaan pahalla mielellä ja masentunut. Sehän on kalliin ja arvokkaan elinaikani roskiin heittämistä. Mutta asiat ei ole niin simppeleitä. Kun miehellä on asiat paremmin hän on aivan ihana puoliso enkä usko että välttis löytäisin parempaa. Luulen, että tuo lääkemuutos nyt sai hänet erityisen raivoksi. Mutta sitä on vaikea kestää sivusta. Ja minä tiedän että yksin masentuisin kuitenkin. En osaa olla yksin, tarvin toisen turvaksi. Ja sitten.. Hän ei jättänyt minua kun sairastuin vakavasti ja hoiti minua hyvin. Hän ei jättänyt vaikka olin masentunut ja itsemurhan partaalla lähes kaksi vuotta putkeen ja makasin sängynpohjalla. Hän ei ole valehdellut minulle eikä ollut uskoton kuten ex. Hänessä on paljon hyvää. Mutta taas nuo samana toistuvat ärsyttävät piirteet kuukausittain. No, se on kait pakko kestää jos olemme yhdessä. Olenhan minäkin omituinen ja ärsyttävä enkä usko että monikaan mies jaksaisi minua, hän on sentään jaksanut. Eikä koskaan hauku läskiydestä ynnä muusta. Mutta nämä huonot hetket ottaa aina niin päähän ja silloin tekisi mieli jättää kaikki ja vain olla rauhassa jossain. Pakko kait mennä närppimään jotain syötävää nyt kun sitä on. Mutta kerroin vain missä mennään, muutenkin on hieman matalapainetta ollut.

Päivällä siivotessa mietin vaikka mitä asioita mitä kirjoittaisin tänne kun tulee sopiva hetki kirjoittaa ja nyt en muista paljoakaan niistä. Viimepäivät on olleet aika Ok. Hiljaiseloa ja hämärähyssytystä mutta kuitenkin. Huono ilmapiiri täällä kotona loppui yhtä nopeasti kun oli alkanut. Mies myös tuntui aidosti ottavan tosissaan kun selitin kuinka ikävää se on kun hän menee niin pahalle tuulelle aina kun tupakat ja rahat loppuu. Nyt hän aikoo hankkia sähkötupakan ja koittaa sitä jos pääsisi tupakasta eroon. Sanoin, etten luulekaan että se olisi helppoa jos on 40 vuotta tupakoinut, mutta että lämpimästi kannatan hänen ideaa lopettamisesta tai sen yrittämisestä. Tiedä sitten, miehen vanhemmat ja koko suku on olleet kovia tupakoimaan, eikä niistä kukaan ole lopettanut, joten tuntuu ettei mieskään oikein tosissaan ajattele lopettamista. No, minä en mäkätä. Ei toista voi pakottaa. Itse olen polttanut teininä ja pariin otteeseen aikuisena ja aina lopettanut. Ei se mahdotonta ole, mutta vaatii omaa tahtoa.

Päivät on täyttyneet puuhasta. Olen pitänyt rutiineista kiinni. Vaikka ei se helppoa ole. On ollut vähän vetämätön olo ja kovin ärtyisä olen ollut. Mieli on myös askarrellut synkissäkin asioissa, eilen illalla jopa IM tuli ajatuksiin. Tiedä sitten onko se tätä pimeyttä, masennusta? Huomaan, että valon puute syö mun positiivisuutta ja tuo jopa kuolemanajatuksia kun elämä alkaa tuntumaan turhalle ja kyllästyttävälle, eikä näe oman elämän tapahtumissa tai juonenkulussa oikeinmitään järkeä ja ahdistuu. Nuorempana olin joka vuosi kaksi viikkoa ennen joulua todella ahdistunut, silloin sain paniikkikohtauksiakin mitä nykyään en enää saa. Silloinkin olin ahdistunut, väsynyt, itkuinen ja ajattelin kuolemaa. Jouluksi aina helpotti. Se oli pimeämasennusta, samaa on vieläkin. Tämä vuodenaika on pahinta. Jouluksi helpottaa, mutta joulun jälkeen alkaa uusi vaihe, masennus siitä että joulu on takana ja tammikuun talvinen arki tuntuu todella ankealle. Sitten taas helpottaa vähän ja vielä kevätmasennusjakso tulee huhtikuussa ja toukokuussa kun aurinko alkaa killottamaan ja iskee ahdistus omasta olemuksesta ja kesävaatteiden pukemisesta ym.
Mulla vuorottelee päivät, että saatan olla aivan tosi tehokas, melkein maaninen ja mieliala korkealla ja sitten taas yhtäkkiä ihan vetämätön ja synkkä, itkuinen ym. Tämä pimeys heiluttaa mieltä. Sitten kun olen ahdistunut, vetämätön, masentunut otan rauhoittavaa ja se korjaa oloa.

Ulkoillut olen joka toinen päivä. Yks päivä miehellä oli menoa ja olin yksin koko päivän. Se on hyvin harvinaista että olen yksin. Ehkä yksi tai kaksi päivää vuodessa. Oli outoa tehdä kotihommia yksin, käydä lenkillä yksin ym. Huomasin että minusta ei kyllä ole yksineläjäksi. Se kävely yksin oli tosi apeaa.

Innostuin leipomaan leipää ja leivoin melkein joka päivä. Siitä tuli närästys ja ihottumaa. Viljat ei sovi mulle. Oli pakko lopettaa se leipominen. Harmi kun se leipä oli hyvää. Mutta samallahan lipsuin vaivihkaa vhh- ruokavaliosta ja tämä viikko muutenkin mennyt lepsuen syöntien kanssa. Ihme kyllä paino pysynyt ne pudotetut kilot poissa. Yritän palata takaisin vähähiilariselle, paha vain kun alkaa jouluvalmistelut ja tulee tietty ahmittua torttuja ym. No jos sen tänä vuonna sais pidettyä jossain järjissä sen homman.

Olen ollut vain kotona. Käynyt vain kävelyllä, en muualla. Ei tee mielikään minnekään. Tehnyt kotihommia, roikkunut facessa. Taidan olla siihen koukussa. Muuallakaan mulla ei olekaan sosiaalista elämää. Facessa helppo olla kun kukaan siellä ei näe mua ja tiedä mun elämästä. Siellä voin olla kuka vaan ja saan esim kuvistani hyvää palautetta. Tosielämässä en saa palautetta mistään. Tosielämässä olen näkymätön ja en mikään.

Olen koittanut useammin pitää äitiin yhteyttä. Miehelle olen ärissyt ihan liikaa. Olen ollut aika pinna kireällä ja äksyilen helposti. Mies on ollut aivan ihana. Laukannut kaupassa ja ostanut toivomiani ruokia. Ostanut muutaman pienen lahjan (mm. kolme sormusta) sekä kukkia, ruusuja. Paljon sellaisia asioita joista olen valittanut että mua ärsyttää niin on yrittänyt ihan konkreettisesti korjata. Arvostan sitä. Se kertoo että hän välittää tosissaan ja haluaa korjata asioita.

Tänään aamulla nukuin pitkään mikä ärsytti mua. Olin tosi väsynyt. Ja närästi. Olin huonolla tuulella. Ärjyin miehelle ihan turhaan, mikä on tosi törkeää. Hän on niin ihana, ettei koskaan ärjy vastaan vaan yrittää olla kuin ei mitään. Silloin tuli mieleen, kun joskus haukun miestä, että mitä hän joutuu mun kans kestämään ja on joutunut..eikä silti ole jättänyt ja vieläkin jaksaa panostaa meidän suhteeseen, suunnitella meidän tulevaisuutta, olla ystävällinen, olla aina mun kanssa kotona, olla rehellinen, tehdä ruokaa ym. Aivan ihana mies hän on.

Kun omen pahalla tuulella hän aina yrittää saada minut jollakin konstin paremmalle tuulelle. Uskon, että kovinkaan moni mies ei jaksaisi naista, joka on kotona eikä tee mitään työtä, joka on lihonut melkein 30kg ja muutenkin menettänyt entisen kauniin ulkonäkönsä, jonka mielialat vaihtelevat päivittäin maanisesta innosta ja pakkomielteisestä touhuamisesta synkkään väsymykseen, poissaolevuuteen, saamattomuuteen, itkunpuuskiin,raivokohtauksiin, vainoharhaiseen epäilyyn että mies olisi tehnyt jotain pahaa, kyttäämiseen, mustasukkaisuuteen. Rajoituksiin, että mun omituisuuden vuoksi meillä ei voi käydä vieraita esim hänen lapset eikä lapsenlapsi voi koskaan tulla meille, että meillä ei ole televisiota kun minä en siedä sitä, eikä meille enää tule mainospostia. Eikä miehellä ole älypuhelinta. Hän on jättänyt kaverinsa pikkuhiljaa koska minä en tykännyt heistä. Mies on aina kotona kanssani. Hän ei voi ottaa lemmikkiä, koska minä estän sen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Näistä huolimatta hän on kanssani ja minun mielestä se on ihme.

Otin tänään 2 temestaa. Olo on aika Ok. Meinaan syödä vielä tänään. Itseasiassa mulla on taas palannut halu vetää syötävää kaksinkäsin. No, en vedä mutta syön hieman enemmän herkkuja kuin täysin tiukalla dieetillä. Tarkoittaa, että syön pari nakkia, bsnaanirahkaa kermavaahdolla, pari palaa juustoa ym. En siis mitään karkkeja, limsaa, jäätelöä, kakkuja ym. Niitä ei tee mieli vaan ihan oikeaa ruokaa.

Huomenna jatkan joulujuttujen laittamista.

Hyvä AK!
Minulle tuli sellainen tunne kun kuin kirjoitustasi että haluaiin sanoa siitä kun kirjoitit että miehesi lapset eivät voi käydä teillä kun et halua että haluaisin vaan sanoa että voisitko muuttaa mielesi tässä suhteessa kun lapset on niin valtavan tärkeitä ja yhteys heihin. Olisi varmaan tosi helpottavaa miehellesi jos lapset pääsisivät luoksenne kyläilemään aina kun haluavat. Sitäkin toivon miehellesi että rahat riittäisivät tupakan ostoon kun tupakka on tosi tärkeää jos on tottunut polttamaan. Sinulla on ihana mies, rakastava ja tuo sulle herkkuja kaupasta ja hellii sua.

Arka, kiva kun olit kirjoittanut. Minulla itselläkin on huono omatunto siitä, että miehen lapset ja lapsenlapsi ei "voi" tulla meille. Tiedän, että se asia olisi saatava muuttumaan, koska tajuan että miehelle hänen lapset on tärkeitä. En osaa itsekään oikein käsittää mikä siinä on minulle niin vaikeaa, etten halua heidän tulevan meille. Ensinnäkin häpeän omaa muuttunutta ulkonäköäni. Lihomista ym. Pelkään, että he kauhistuisivat minut nähdessään. Kokisin itseni tulleen nolatuksi. Ajatus tuntuu kovin ahdistavalle. Sitten pelkään kun en osaa olla luonteva pienten lasten kanssa. Sekin hävettää kun muut osaavat olla luontevia lapsen kanssa. Mutta täytyy miettiä asiaa, onhan se tosiaan kohtuutonta, ettei mies voi kutsua lapsiaan meille. Mies onneksi käy tapaamassa heitä usein heidän kodeissaan, mutta tietysti heidän pitäisi saada tulla meillekin.

------

Heräsin yöllä kahdelta ja olin virkeä. Meinasin nousta ylös. Sitten olin kuitenkin nukahtanut ja heräsin kuuden aikaan. Lunta on hieman satanut, ei paljoa. Tämä harmaan pimeä ilma masentaa minua ja tunnen olon alakuloiseksi. Laitoin muutaman jouluvalon että saisin piristystä ja kauneutta katseltavaksi. Radiosta tulee Jumalanpalvelus. Mies ehdotti että menisimme ajelemaan iltapäivällä. Ihan hyvä idea kun minäkään en ole aikoihin käynyt missään.

Hei AK!
Voi miten mukava oli lukea viestisi ja huomata ettet ole pannut välejä poikki kanssani vaikka tästä lapsiasiasta puhuin. Siinä kai on se syynä että meidän parisuhteessa olen minä se jolla on lapsia aikaisemmasta suhteesta. Siitä se johtuu että ajattelin tässä niin paljon miestäsi. Tosin mulla on se tilanne että olen menettänyt yhteyden poikiini ja se tuottaa minulle suurta tuskaa. Ihanaa että sun miehelläs on suhteet kunnossa lapsiinsa. Minusta on mukava lukea aina kuulumisiasi, meillä taitaa olla yhteistäkin tuo usko joka on mulletärkeä. Ja sitäolen miettinyt usein kun en ollut kirjoittanut pitkään aikaan niin Jardin Prive ja Sinä kyselitte missä olen. Sain siitä paljon lohtua. Voi kun tunnen myötätuntoa miestäsi kohtaan tuossa tupakka-asiassa. Ymmärän kyllä senkin kun se tuntuu sinusta turhalta rahanmenolta. Olette tärkeitä molemmat ja kirjoittele.

Lunta. Sitä meillä nyt riittää. Paljon. Toisaalta olen iloinen, että maa muuttui valkoiseksi ja loppui se musta pimeys ja märkyys. Toisaalta ahdistaa kun ei ole mitään vaatteita millä mennä ulos. Ja on liian kylmä. Odotan kauhulla kun mittari kipuaa kahdenkympin paikkeille. Inhoan pakkasta. Inhoan talvea.

Minä en saa elämästäni tällä hetkellä mitään otetta. Kärsin näistä läskeistäni, mutta eilenkin hain illalla pitsan. Tietysti kassalle sattui samaan aikaan eräs entinen työntekijäni. Tosi noloa. Tervehdin kyllä, mutta kiirehdin pitsa kainalossa karkuun. Hän olisi selvästi halunnut jutella. Minä luuseri vain mietin että näillä läskeillä ei pitäisi mitään pitsaa hakea ja nyt jäin kiinni oikein rysän päältä. Hävettää vieläkin. 30 kiloa. Voi luoja olen pettymys itselleni, vanhemmilleni ja koko yhteiskunnalle. Työtön läski, joka ei edes yritä tehdä itselleen mitään. Mielenterveysongelmainen, jolla ei ole mitään tulevaisuutta, ei kunnon koulutusta mihinkään, ei rikasta miestä eikä mitään millä tässä elämässä menestyä. Ulkonäkö on mennyttä. Tekosyitä riittää miksi en pysty tekemään sille mitään.

Poju on työmatkalla toista viikkoa. Tämän on pisin aika, jonka olemme olleet erossa koko suhteemme ajan. Viikonloppuna tajusin, että olen tällä hetkellä totaalisen yksin ilman häntä. Kukaan ei kaipaa minua missään. Minun piti viedä ulkovarastoon tavaraa, mutta ne oli sellaisia jotka olisi pitänyt nostaa ylös tikkaiden avulla. Pystyisin kyllä siihen itsekin, mutta sitten mieleen tuli kauhukuva, jossa tikkaat kaatuu ja putoan varaston lattialle katkaisten niskani. Kukaan ei osaisi etsiä minua varastosta. Kukaan ei edes kaipaisi minua. Saisin maata siellä kuolleena ainakin viikon ennen kuin Poju tulee kotiin ja alkaisi ihmetellä missä olen. Luultavasti hänkään ei osaisi etsiä varastosta. Kissat nälkiintyisivät viikossa ja kärsisivät. Tämä ajatus on niin ahdistava, etten voinut mennä varastoon ollenkaan. Miksi elämästäni on tullut tällaista? Olen vieraannuttanut itseni kaikesta. Tai oikeastaan näin on aina ollut. En ole koskaan kuulunut mihinkään. Työelämä piti sentään kiinni jossakin. Nyt ei ole mitään. Yli 400 ystävää Facebookissa ja vain yksi ihminen niistä kyselee mun perään. Säälittävää.

En tiedä onko lähestyvällä joululla osuutta tähän hirvittävään ahdistukseen, joka tuntuu kuristavan hengiltä. Olo on aivan kamala varsinkin aamuöisin. Ja nytkin. En saa tehtyä mitään, en tartuttua mihinkään. Minulla olisi eräs työ mikä pitäisi valmistella mutta en pysty. En saa aloitettua.
En tiedä miten tästä pääsee eteenpäin. Luultavasti makaan koko tämänkin viikon sängyssä.

Arka, Kiitos! Kiitos kauniista sanoistasi ja olen kyllä ajatellut myös Sinua ja muistanut Sinua vaikka en nykyään ole paljon kirjoitellut teidän toisten ketjuihin. Liikutti kun sanoit, että muistat, kun minä ja JP kyselimme Sinua silloin, muistan sen hyvin ja sen myös, että olin tosi huolestunut.. Kyllä, minulla on oma uskoni vieläkin ja se on varmaan yksi voimavara joka kuitenkin siellä taustalla kantaa päivästä ja kuukaudesta, vuodesta toiseen. Kaikkea hyvää Sinulle ja tähän minun ketjuun voit kirjoittaa jos siltä tuntuu.

------
Amassados, kirjoitit hyvin koskettavia asioita. Olen lukenut kirjoittamasi monta kertaa läpi ja ajatellut. Varmaan kirjoittamasi koskettaa, koska löydän siitä niin paljon omaa kokemaani. Olen itsekin ollut viime päivät melko pohjalla. Edes lähestyvä joulu ei jaksa inspiroida kuten ennen. Olen tähän asti elämääni ollut oikein jouluhullu. Nyt ajatus joulusta lähinnä ärsyttää ja rasittaa. Äiti tänään puhelimessa muisteli, että olen aina ollut niin innoissani joulun tulosta. En jotenkin saanut sanottua, että nyt en ole sellainen. Niin, äiti on minulle nyt yksi ongelma. Hirveää sanoa niin rakkaasta äidistäni. Olen huomannut ettei minulla ole enää samalla tavalla tarvetta tai edes halua jakaa äitini kanssa asioita. En tiedä mistä se johtuu. Tunnen surua ja itseinhoa siitä, etten jaksa olla kuin ennen. Olemme niin kauan, pian kymmenen vuotta asuneet kaukana toisistamme, nähneet harvoin. Tuntuu, että olen erkaantunut tunnetasolla äidistäni. En tiedä onko se masennusta, mutta tuntuu etten jaksa keskustella mitään, en nauraa ja vitsailla ym. Äitini ei ole tehnyt mitään pahaa, mutta tunnen itse muuttuneeni jotenkin häntä kohtaan, niin, etäisemmäksi. Tuntuu vain ettei ole enää oikein mitään yhteistä jaettavaa kun arki on niin erillään. Ennen olimme hyvin läheiset. Äiti yksi päivä muisteli vähän haikeana, että ennen juttelimme niin paljon kaikesta ym. En osannut sanoa siihen oikein mitään ja tuntui pahalle. Miten selittää äidille, etten ole enää se sama nuori ja toiveikas, elämästä innostunut aikaansaava ihminen. Olen kyllä yrittänyt hienovaraisesti selittää, että olenhan jo kohta 38v ja läpikäynyt kovia asioita, ehkä olen muuttunut "totisemmaksi" kun minua ei enää naurata yhtä helposti, eikä samat asiat kuin muutama vuosi sitten. Yritän ehkä myös suojella äitiäni salailemalla todellisia tunteitani ja kyllästymistäni itseeni ja elämääni, pettymyksiäni ym. Tuntuu, että olen aiheuttanut hänelle jo elämäni aikana niin paljon huolta, että kiintiö on täynnä. Olen huomannut, etten enää jaa äitini kanssa yhtä paljon asioita, varsinkaan liittyen mt-ongelmiini kuin ennen. Suljen häntä pois niistä. Osaksi siksi, ettei hän taida ymmärtää, että todellisuudessa olen mt-ongelmainen ihminen. Hän ei vieläkään myönnä, että minulla olisi mitään vikaa psyykessä. Hän ei usko esim pershäiriööni vaikka olen usein selittänyt että se on täysin totta. Äiti varmaan tarkoittaa hyvää kun vähättelee vikojani, mutta minua se ärsyttää yhä enemmän. Äitini ei selvästikään suostu myöntämään, eikä kait oikein tiedäkään kuinka paljon minä ja elämäni on muuttunut sen vaikean sairauden ja pahentuneiden mt- ongelmien myötä. En jaksaisi koko ajan olla selittämässä miksi olen väsynyt, etäinen tai ärtynyt. En viitsi kertoa, että olen täysin kyllästynyt ja pettynyt itseeni ja elämääni, etten tiedä miten jaksan elää, enkä näe oikein mitään tulevaisuudessani. Hyvä, että jaksan edes tämän hetken. Äiti on tottunut jo siihen, että voin pitkään paremmin ja olin innostuneempi elämästä ym. Olen yrittänyt selittää, että nyt olen taas masentuneempi. Että tämä vuodenaika ja pimeys vaikuttaa minuun niin. Pahinta on, että häpeän niin paljon itseäni, etten kehtaa edes tavata äitiäni. Syy on nämä läskit. Olen jo pari vuotta sanonut äidilleni, että olen lihonut. Hän ei kait ole sitäkään oikein ymmärtänyt että paljonko. Taustaa sen verran, että äitini on entinen anorektikko, joka on niin kauan kuin muistan kauhistellut lihavia ihmisiä. Ei hän siinäkään ilkeä ole, mutta hänelle on vaikea tajuta miten joku voi "syödä" itsensä sellaiseksi. Ennen kun olin itsekin hoikka niin en ajatellut koko asiaa. Nyt kun olenkin sitten itse lihonut 30kg niin tunnen, että kuulun niihin "pullukoihin" joita äitini siunailee. Eilen tuli ensimmäistä kertaa tarkkaan puheeksi paino. Huomasin, että äitini luulee minun lihoneet vain muutaman kilon ja että olen siitä tehnyt jonkun suuren ongelman. Olen kertonut, että yritän laihduttaa ja siksi minulla on ruokavalio ja käyn kävelyillä ym. Eilen siis puhuimme painosta. Äitini ei ole enää kymmeniin vuosiin ollut anorektikko, mutta hän on luonnostaan hyvin hoikka. Entinen voimistelija ja tanssija ym. Hän painaa nyt 48kg. Hän kysyi paljonko oikein painan kun puhun, että olen ylipainoinen. Kerroin että painan 30kg enemmän kuin ennen. Kuulin kuinka hän meni hetkeksi ihan hiljaiseksi ja sitten sanoi, että olen siis aika paljon lihonut. Hän sanoi sen ihan ystävällisesti, mutta tuntui tosi pahalta että hän selvästi hieman kauhistui kun ei ollut tajunnut kuinka paljon olen lihonut. Äiti on 48kg ja minä 85kg. Hirveä ero. Ennen olimme hoikkia molemmat ja urheilullisia. Kävimme yhdessä lenkillä ym. Äidin puolen suvussa ei ole yhtään lihavaa ihmistä. Kaikki hoikkia ja kovia urheilemaan. Tässä suurin syy, etten halua mennä kotipaikkaani "näytille". Ennen olin se, josta äitini seurassa sanottiin "kyllä sinulla on kaunis tytär" ja " olette kuin kaksi marjaa". En myöskään halua että yhtään kukaan entinen koulukaveri tai muu tuttu näkee minua tällaisena. Tiedän että he miettisivät mitä minulle on oikein tapahtunut jne. Tänään äiti soitti ja puhuimme ihan muista asioista, mutta tuntui että saan sen puhelun aikana melkein paniikkikohtauksen kun yritin kuulostaa pirteälle ja huumorintajuiselle ( sellaiselle kuin ennen olin ja tässä välillä jo olin) vaikka oikeasti olin ihan väsynyt ja totisella tuulella. Olemme aikaisemmin puhuneet tästä ja olen kertonut, että silloin kun en ole "vireessä" niin en oikein jaksa rupatella niitä näitä, enkä niin usein puhua puhelimessa ym. En ole muutenkaan mikään puhelimessa höpöttäjä ollut koskaan, nykyään minulle ei soita kuin äiti. Tai lääkäri muutaman kerran vuodessa. Minullahan ei ole enää mitään muita kontakteja kun pikkuhiljaa olen katkaissut välit kaikkiin.

Oloni on ollut nyt muutaman päivän melko huono. Koko elämä tuntuu taas turhalta, mutta isoin pettymys olen minä itse ( juuri kuten A sanoit) Elämä itsessään tuntuu turhalle ja maailma paskalle paikalle, mutta isoin masennus ja pettymys olen itse. Lihonut, ulkonäkönsä menettänyt, mt-ongelmainen, ilman työtä ja työuraa oleva, lapseton, persaukinen, elämässään mitään saavuttamaton, syrjäytynyt. Jonka elämä on niin epäonnistunut ettei siitä voi kertoa totuutta kellekään ja siksi on eristäytynyt kaikesta ja kaikista yhä enenevin määrin. Ja pakoilee kaikkia kun häpeää omaa itseään niin paljon. Vaikka minulla on aina ollut ongelmia olen ollut nuorempana todella taitava peittelemään niitä ja antamaan mielikuvan lahjakkaasta ja menestyvästä ihmisestä. Näin äitinikin saattoi olla minusta aina ylpeä ja varmaan hän vilpittömästi niin olikin. Nuoruuden ongelmien ja koulukiusaamisen jälkeen minulla oli suunnaton pakkomielle näyttää siellä kotipaikalla kaikille kuinka kaunis, hoikka ja lahjakas olen, minulla oli tietty "ura" ja hienot harrastukset ja onnistuin saavuttamaan hyvää mainetta ja jopa kunnioitusta tietyissä piireissä ja se oli kuin mannaa kiusatun sielulle. Niinpä lähdinkin maailmalle "menestymään". Kukaan heistä ei tiedä miten elämäni on mennyt suurten kriisien saattelemana likaviemäristä alas ja itse sen mukana.
Olen tottunut elämään "sulkeutunutta" ja "salailtavaa" elämää. Olen tottunut, että on paikkoja kaupunkeja Suomessa johon en enää koskaan voi mennä. Olen tottunut ettei minulla ole ystäviä, koska en halua että kukaan tuntee minua ja elämääni. Olen tottunut siihen, että elämäni on pilalla, että se "saavutusten" aika ja mahdollisuudet meni jo. Lapsia en tule koskaan saamaan, enkä omaisuutta. Ennen saatoin edes päteä kauniilla ulkonäöllä ja lahjakkuudellani tietyillä aloilla ja suorittamisella niissä. Nykyään olen vierautunut täysin sellaisesta elämästä mikä muille on normaalia.

Aamulla katselin masennuksen vallassa ikkunasta kun nuoret ( hoikat ja kauniit) äidit tulivat pienten lastensa kanssa tehokkaina ulkoilemaan. Kaikilla kalliit merkkivaatteet, melkein kaikki erittäin hoikkia ja urheilullisia, vaaleahiuksisia naisia, merkkiautinkolasit päässään, merkkilastenrattaat, kalliit rotukoirat mukanaan. Minä tunsin tänään hyvin selvästi olevani jätettä näihin yhteiskunnan nuoriin toivoihin, heihin jotka elävät "oikeanlaista" elämää. Niin, sekin huvittaa ja joskus masentaakin, että elämme "hienoksi" tunnetulla alueella, tasokkaassa taloyhtiössä ja kaikki naapurit ovat menestyneitä ihmisiä jotka omistavat asuntonsa, ovat hyvissä töissä, tai jo eläkkeellä hyvistä viroista, heidän lapset ovat menestyneitä, he omistavat huviloita ja matkustelevat usein. Lie selvää, että asunnosta poistuessani ( vain lenkille) katson tarkkaan ettei naapureita ole rapussa tai pihalla. En todellakaan halua kohdata heitä lihavana puuskuttaen mieheni verkkarit jalassa ym.

Välillä tällainen elämä tuntuu niin turhalle ja epäonnistuneelle, etten ole ollenkaan varma onko sitä järkevää edes jatkaa. Samat asiat vuodesta toiseen. Huomaan että olen huijannut itseäni mielikuvilla että pystyn vielä muuttumaan entiselleni. Nyt alan huomaamaan, ettei se ole enää mahdollista. En ole enää se sama. Minulla ei ole samaa ulkonäköä ja toimintakykyä, motivaatiota ja olenhan jo vuosia vanhempikin. Ei tässä enää nuorenekaan. Muutamassa vuodessa, sanotaan kolmessa vuodessa, äkkiripsahdus ja elämän pohjanoteeraus. Ennen äitini ja mieheni kuitenkin saattoivat olla minusta ylpeä. Nyt tuntuu että olen ongelma ja häpeä heille, vaikka eivät tietenkään sitä minulle näytä. Mutta kait sen nyt itsekin tajuan. Varsinkin miehelle. Ennen hän oli ylpeä kun hänellä oli niin nuori ja kaunis naisystävä, jota muutkin miehet ihailivat. Naisystävä, myöhemmin puoliso, joka oli seksikäs ja oikea kodinhengetär, sekä samaan aikaan terapeutti ja tsemppaaja miehelleen ja siinä samalla terapoi myös äitinsä ja huolehti heidän kaikkien elämät ja pyöritti vielä yksin kahta kolmea työtä, bisneksiä siinä sivussa. Nainen, joka oli aina reipas, iloinen, mukava ja ymmärtäväinen jne. Äitini eli paljolti minun energiani kautta ja myös mieheni. Tuntu että liftaan meidän kaikkien elämät, minä olin aina se joka ideoi, keksi ja sai heidätkin toimimaan ja jota sitten ihailtiin. Kaikki muuttui kun sairastuin. Väsyin, vetäydyin ja mieleni järkkyi. Muutuin ja olen vieläkin muuttunut. Fyysisesti ja psyykkisesti. Mieheni näkee nykyään ja juuri tällä hetkellä poissaolevan, ärtyisän, läskin, hapsottavahiuksisen, enää harvoin meikkaavan, seksittömän, miehensä verkkareissa hapan ilme naamalla raahustavan tai sängyssä löhöävän "rupsahtaneen" epänaisen. Eräs päivä kun vielä olin vireessä ja halusin ottaa faceen uuden profiilikuvan ja meikkasin sitä varten entisenlaiseen tyyliini ja mies sattui näkemään minut ne meikit päässä niin hän sanoi "Wau!" ja hänen silmiin syttyi sellainen ihaileva loiste kuin aikoinaan. Minä melkein vaivauduin vain sillä kiusallisesti tajusin kuinka harvoin nykyään meikkaan, että mieskin jo oikein yllättyy siitä. Kuvani sai facessa paljon tykkäyksiä ja kommentteja. Luulisi että olisin ollut tyytyväinen mutta en.. Minä itkin seuraavana päivänä kun katsoin kuvaa ja kommentteja koska näin siinä kuvassa menneen itseni, jota en enää voi saavuttaa. Voin yrittää lavastaa, mutta asiat ei tule samaksi. Äitini oli nuorena hyvin kaunis ja ihailtu. Hänelle vanheneminen ja ulkonäön rapistuminen on ollut kauhun aihe ja masennuksen aihe. Minulle käy samoin, siitä tulee loppuiän ongelma. Kauhulla ajattelen, äitini ilmet kun hän joskus näkee minut. Hän muistelee vieläkin sitä nuorta kaunotarta, emmehän ole vuosiin nähneet, ja sitten hän tapaa läskin, vanhentuneen, rupsahtaneen "lapsensa". Olen yrittänyt selittää senkin etten ole enää yhtä kaunis ja nuoren näköinen kuin ennen mitta tuntuu ettei äitini usko sitäkään että kaunis ihminen olisi muutamassa vuodessa niin paljon muuttunut. Hän ei ymmärrä että monen vuoden syvä depressio jättää jälkensä ihmisen kuoreen, saati sairaudet ja niiden lääkitykset tahi sairaus mihin meinasi kuolla monta kertaa. Että siksi minua ei huvita mennä näytille kotiin. Ja taas toisaalta ikävöin sitä niin että purskahdan itkuun heti jos katson sieltä kuvia ym. Minulla on myöskin jossain syvällä ikävä äitiäni ja meidän entistä yhteistä elämää. Sekin masentaa että nykyinen minä ja elämäni ei voi olla yhtä sen entisen kanssa, olen itseni vanki. Tiedän että lähimpäni kärsivät vuokseni. Äitini kärsii kun tuntee, että olen " eronnut" hänestä. Kun kuulen ikävän äitini äänessä tuntuu että sydämeni hajoaa. Hän ei vain tiedä koko totuutta. Mieheni kärsii kun emme enää elä kuin ennen. Ennen olin se kaunis kodin tunnelmanluoja ja hänen lapsensa viihtyivät meillä ja kyläilivät tiuhaan. Olimme kaikki kavereita. Olimme yhtä perhettä ja minäkin tunsin että minulla oli perhe heidän kanssaan. Nyt olemme kuin vieraat, etääntyneet minun toimestani ja mies tietysti kärsii siitä. Nykyään olen kotona piileskelevä, epävakaa, saan raivo ja itkukohtauksia, vaadin kaikenlaista, itse en voi antaa mitään. Minua naisena ei enää ole. Olen ongelma josta on "pakko" huolehtia. Aina kun meillä on rahaa mies ostaa kukkia ja lahjoja minulle. Hän koittaa piristää. Minua on vaikea piristää. Mistään matkoista en pidä ja muukin mistä pidän on rajallista. Mies on joskus sanonutkin että minulle on vaikea ostaa lahjaa kun en kuitenkaan pidä siitä. Tunnen taas itseni oikein hirviöksi koko lähipiirilleni. Eräs päivä mietin, että vaikka he ehkä surisivat kuolemaani niin pikkuhiljaa he alkaisivat elää omaa uutta elämäänsä. Mies tapaisi lapsiaan ja lastenlapsiaan omassa kotonaan, hankkisi koiran ja varmasti myös miellyttävänä miehenä löytäisi pian uuden rakkauden, jonkun pirteän, nätin ja tervepäisen naisen joka hemmottelisi miestäni ja olisi ikiniitollinen niin hyvästä ja komeasta miehestä, ehkä heille vielä syntyisi lapsikin ja onni olisi suuri. Jälkeenpäin mies ehkä surisi minun kohtaloa mutta huomaisi kuinka " vankilassa" eli kanssani ja minä "estin" kaikki hänen unelmansa. Äiti olisi helpottunut ettei hänen enää tarvitse surra ja pelätä puolestani.

Tästä tuli nyt näin pitkä sepustus. Alkuun olin niin rasittunut muista päivän asioista että luulin etten pysty kirjoittamaan tänne mitään. Olin niin masentunut ja allapäin ja voimaton. Otin temestan pahaan olooni ja se kait auttoi oloani että pystyin kirjoittamaan.

Minulla pyörii päässä tuo Amassadoksen pizzajuttu. Osaan eläytyä kuinka kauhealla se on tuntunut. Pelkkä ajatuskin jo saa minut tolaltani jos itse joutuisin tuohon tilanteeseen. Huomasin myös silloin kun lenkkeilin yksin, että ilman miestäni olisin orpo piru ja luhistuisin ennätysvauhtia osastokuntoon. Olen usein ajatellut kauhulla, että jos minun elämä jatkuu ja äiti ja mies kuolevat minua ennen niin sitten olen täydellisen yksin. Minulla ei ole ketään kun ei ole lapsiakaan. Sitten joudun pöpilään.

Nyt pakko lopettaa. Kello on paljon ja minulla on nälkä. Vedän jotain jääkaapista. Sitten alan nukkumaan. Kaksi temestaa alkaa väsyttämään. Palaan varmaan pian kun sain taas tätä mieltäni avattua.

Voi AK
Minulla aivan sama juttu kuin sinulla että aikoinani olin menestyvä ja ihailtu sairaanhoito-oppilas joka osasi tukea ja neuvoa toisiakin ja multa aina kyseltiin neuvoja ja painoin 61 kiloa. Sitten päätimme yrittää lasta kun pelkäsin etten enää saisi lapsia ikäni puolest ja kun tulin heti raskaaksi olinkin vähän järkyttynyt etten ehtinyt valmistua. No raskaana kukoistin ja työt ja opiskelut sujuivat ja vielä sitten kun palasin äitiyslomalta opiskelemaan sujui hyvin. Sitten poikani Oulussa joutui pakkohuostaanotettuna lastenkotiin ja katosi sieltä-löytyi kyllä luojan kiitos- ettäsiihen paikkaan romahdin ja tuli tuskaisuutta ja en pystynyt tekemään päättötyötä.Kuitenkin kuin ihmeen kautta pystyin teekemään kymmenen vuotta avustajan työtä ja paranin ja olin onnellinen työstäni ja perheestäni. Mutta tuska plasi ja pakkoajatukset siitä kun envalmistunut ja työkyky meni ja tuli sairaalahoidot ja IM_yritykset ja eläke. Minäkin sain olla itsestäni ylpeä kerran. Nyt on kaikki mennyt ja sukuun ja vanhoihin kavereihin ei voi pitää yhteyttä kun on näin pohjalla. Nyt pitää lopettaa ja lähteä kauppaan, AK hyvä kun otitTemestaa että helpottaa. Minun pitää säästää Oxamineja kunnes saan uusia. Tänään saan vähän olutta lääkkeeksi. Minulla on Raamatun läpilukuprojekti, se on myös antanut helpotusta.

Arka, Kiitos mitä kerroit, koskettavaa. Niin se elämä menee arvaamattomia polkujaan. Minähän olin välillä monta kuukautta ilman temestaa, mutta varmuudeksi lunastivat reseptillä olevan 100 kpl pakkauksen kaappiin odottamaan. Olen jo oppinut, että sitä on hyvä olla aina varalla kun tulee ahdistuneempi jakso tai jos sattuu joku katastrofi. Onneksi minulle uusivat aina sen 100kpl kerralla niin niillä pärjää pitkälle. Tuli tuosta oluesta mieleen, että ajoittain minulle on nyt ihan "uutena" asiana tullut halu silloin tällöin voimistaa temestan vaikutusta tilkalla alkoholia. Vähän hassua kun en ole mikään alkoholi ihminen, viimeisestä Alkon nauttimisesta on aikaa nytkin jo monta vuotta.

Jotenkin ymmärrän nykyään todella hyvin ihmisiä, jotka tarvitsevat jotain huumaavaa pystyäkseen elämään päivästä toiseen. Elämä voi tosiaan olla kovaa, eikä se mene kuten nuorena suunnittelee. On lahjakkaita, älykkäitä, tunteellisia, herkkiä lapsia ja nuoria, jotka joutuvat jo varhain kieroutuneeseen ympäristöön joka kiusaa ja lyttää heidät maan rakoon. Olen tänään itse nähnyt selkeästi sen, kun katson omaa elämänkaartani. En halua kuulostaa itserakkaalta, mutta olen ollut todella lahjakas ja älykäs, herkkä lapsi ja nuori, josta olisi oikeassa kannustavassa ilmapiirissä voinut tulla vaikka mitä. Nyt vasta alan sen ymmärtämään. Ennen olen ajatellut ettei minusta olisi koskaan tullut mitään. Olen ollut sekä taiteellisesti, että liikunnallisesti lahjakas, jonka menestymiset ovat itsetunnon puutteen ja tuen puuttumisen myötä jääneet pintaraapaisuiksi. Elämäni on aina ollut epänormaalia ja häiriintynyttä jonkin ulkopuolisen tahon myötä. Aina on ollut joku "kiusaava" taho. Oli se sitten oma läheinen, koulutoverit, opettajat, joku sukulainen, tai kaikki nämä yhtä-aikaa. Mustaa huumoria aiheuttaa ajatukseni siitä että ihme kun olen näinkin "järjissäni" selvinnyt koko elämänmittaisesta kiusaamisesta. No, papereiden mukaanhan olen mt-ongelmainen ja siitä syystä "pois pelistä", mutta kumman usein itsestäni tuntuu, etten ole kovinkaan "hullu". Tietysti väkistenkin tällainen elämä ja kauheat kokemukset ovat vinouttaneet minua, mutta minusta tuntuu että oikeassa tehtävässä ja tuettuna minusta voisi vieläkin jopa olla "johonkin". Minussa on paljon pinnan alla, piilossa ja uinuvana. Olen tottunut syrjäytyneen alisuoriutuvaan elämään.

Pari kolme päivää on mennyt melko aktiivisissa merkeissä. Olen tehnyt aamuvarhaisesta iltaan saakka kaikenlaista. Ehkä jonkun ulkopuolisen arvioimana en ole tehnyt paljon mitään, mutta itseni mielestä olen. Olen ehkä tehnyt ja suorittanut vain päästäkseni pakoon taustalla vaanivaa ahdistusta. Olen ollut tavallaan energinen, mutta "väsynyt" ja kiukkuinen samaan aikaan. Ollut pakkohalu vaan tehdä väkisten kaikkea etten jää paoikeilleni miettimään ja sitten kun illalla väsähdän kaiken jälkeen niin otan temestan joka turruttaa mielen särmät pois. Ahdistus tulee yöllä uniin, painajaisina. Niitäkään tuskin muistan aamuisin. Siivoan kotia, järjestän komeroita, teen ruokaa, jopa leivon, valokuvaan, käyn suihkussa, eilen kävin jopa ihmisten ilmoilla kirjastossa ja isossa marketissa miehen kanssa. Taustalla tunne, että oikeasti ei jaksaisi tai kiinnostaisi tämä elämä ollenkaan, totaalisen harmaata, mutta tekemisellä yritän paeta jotain pahaa, romahtamista.

Ahdistaa, että pian on jo joulukuu ja vuosi loppuu. Olen lykännyt tiettyjä ahdistavia asioita kuukaudesta toiseen. Aloin miettiä niitä jo loppukesästä ja aina lupasin itselleni, että ensi kuussa hoidan niitä..mutta en kuitenkaan hoitanut, koska pelkään ja välttelen niitä. Tiedän, että viimeistään ensi vuoden alussa minun on ihan konkreettisesti alettava selvittämään ne ja ajatus on stressaava ja ahdistava. Olen aina ollut sellainen, että ikäviä asioita lykkään ja pakenen viimeiseen saakka, otan jatkoaikaa ym. En vain osaa olla sellainen että hoidan asiat järkevästi pois päiväjärjestyksestä. Ehkä jossain vaiheessa elämää jo olin tullut jämäkämmäksi tuossa, mutta sitten elämässäni alkoi tapahtumaan vain peräjälkeen niin ahdistavia asioita, että aloin jännittää ja pelätä, että kun alan selvittämään asioita niin sieltä paljastuu aina jotain pahaa, joka suistaa elämäni kaaokseen. Nyt on tunne, etten kestä enää mitään pahaa, joten lykkään asioita, joista sitä pahaa voisi tulla.

Kuitenkin tajuan, että ne asiat tulevat kuitenkin eteeni minusta riippumatta, enkä voi ikuisesti paeta. Se ajatus onkin niin pelottava, että en hallitse asioita vaan ne tulevat halusin tai en, että se saa minut joinain päivinä lähes lamautumaan ja luovuttamaan, tekisi mieli jäädä vain makaamaan, no en jää, mutta silloin otan aina rauhoittavaa. Kuten nytkin kohta otan. Odotan aina iltaan ja otan sitten. Odotan jo päivää, että "kaikki olisi taas hyvin" ja voisin unohtaa koko pillerit taas kaapin perukoille, kuten kesällä. Yhä uudestaan ajattelen, että jos vain olisi joku taho, joka vannoisi minulle, että kaikki on ihan hyvin ja että voin lopettaa ahdistumasta ja jännittämästä, että selviän ja pysyn hengissä niin olisin varmaan kuin eri ihminen, menisin ja tekisin, toteuttaisin kaiken ja eläisin täysillä ja hymyilisin. Mutta tämän "taakan" kanssa en voi tehdä niin. Ja sellaista tahoa, joka pystyisi minut vakuuttamaan että kaikki menee hyvin, sellaista ei kukaan pysty lupaamaan. Niinpä jatkan tämän ahdistuksen kanssa, olen jatkanut sen kanssa koko elämäni ajan. Välillä väsyn siihen niin, että siksi toivon olevani jossain muualla, poissa.