Kiitos Kata K tuosta ahminta infosta!🙂 Sinänsä ihan varteenotettava aihe.

Tänään on ollut aika hyvä päivä. Olen tuntenut itseni virkeämmäksi ja hyväntuulisemmaksi kuin pitkään aikaan. En tiedä kuvittelenko, mutta aloitin kaksi viikkoa sitten syömään vitamiineja ja rasvahappoja ja tuntuu että ne auttavat hyvin. Aamuisin en ole niin väsynyt, päivän aikana saan enemmän aikaan ja olen hyväntuulisempi. Rauhallisempi ja energisempi olo. Saattaa olla, että minulla on ollut vajausta elimistössäni näistä aineista. Nuokin vitamiinit on lojuneet kaapissa pitkään, enkä ole saanut niitä syötyä. Lisäksi olen juonut pari litraa vettä päivässä ja käynyt ulkona kävelyllä, venytellyt ja syönyt hiilareita ja sokeria vältellen, muutama kilo tippunut. Myös ihon ja hiusten kunto hieman parantunut. Suosittelen vitamiini ja hivenainetuotteita ja rasvahappotuotteita kaikille näin pimeään aikaan varsinkin. Eivät ne nyt ihmeitä tee, mutta pienikin parannus oloon tuntuu isolta asialta, saati sitten ulkonäköön.

Tänään tosiaan kävimme miehen kanssa kävelyllä taas. Eilenhän oli välipäivä. Yritän ottaa tavaksi. Muuten olen vain tehnyt kotitöitä, ollut netissä ja facessa, tilasimme ruokaa, kebabia salaatin kanssa. Huomenna mies menee kauppaan.

En nyt osaa enempää. Nautin paremmasta voinnista niin kauan/lyhyesti kuin sitä kestää. Amassados olet mielessäni joka päivä☺️❤️

Tänään on ollut taas todella huono päivä. Sain maanantaina tietää erittäin ikäviä ja huolestuttavia uutisia, jotka ovat sekä valvottaneet, että masentaneet. Eilen sain sentään imuroitua, tänään en päässyt sängystä ylös ennen puoli kuutta illalla. Silti olen herännyt kuitenkin jo kukonlaulunaikaan. Olen vain maannut koko päivän. En tee mitään. Makaan ja kuuntelen musiikkia. Vähän olen kyllä itkenytkin. En ole kertonut sitä Pojulle. On jo nyt huolestunut ja sitä mieltä, että minun pitäisi aloittaa mielialalääkkeet uudelleen. En aloita. Olen päässyt niistä nyt eroon ja aika paljon saa tapahtua, että aloittaisin enää uudestaan.

Olen hiippaillut koko päivän yöpuvussa. Yritin pukea päivävaatteet päälle, mutta farkut tuntuivat ahdistavilta. Voiko ihminen lihoa viikossa niin paljon, että polvetkin tuntuvat ahtaalle? Tarkoitan siis, että polviosatkin tuntuivat kiristävän. Heitin farkut nurkkaan ja puin yöpuvun takaisin päälle. 😝😳🙄
Voi luoja miten vihaan näitä läskejä!

Viime viikolla kerroin, että tilasin postimyynnistä vaatteita kotiin sovitettavaksi, koska en kehtaa mennä minnekään julkisesti niitä sovittelemaan. No, palautukseen menee nekin farkut, jotka sieltä tilasi. Koko 44 ei mene edes ylös asti. Ehkä joku koko 50 menisi. Yhtä hyvin voin olla ilman housuja sitten...
😯🗯️

Rakas Ystävä, kunpa olisin siellä auttamassa sinua. Vaikka tiedänkin, että tuossa tilassa ei edes välttämättä halua ketään auttamaan. Itse pahimmassa masennuksessa otan jopa loukkauksena useat miehen avut ja yritykset minun tukemiseen saati piristämiseen ja silloin saatan vain ärjyä ja itkeä hänellekin ja sanoa suoraan, että ainoa toiveeni on kadota maan päältä pois. Se on varmasti kauheaa toiselle, mutta ei sille voi mitään, niin se silloin menee. Mies on niin ihana, että siihenkin usein vastaa, että lähdemme sitten yhdessä. Tietysti niin ei käy, mutta ajatuksen tasolla se tuntuu silloin helpottavalle ja toivoa antavalle, että on ihminen joka lähtisi minun kanssani.

Minä ymmärrän niin hyvin miten huonot uutiset voivat totaalisesti pudottaa muistinpaan masennukseen. Olen kokenut sen niin monia kertoja. Sitä tosiaan ei pysty silloin muuta kuin jähmettymään paikoilleen, sänkyyn. Ja ainoa mitä voi tai sietää on kuunnella musiikkia, mielialaan sopivaa. Minä yleensä kuuntelen silloin vanhoja virsiä mikä voi kuulostaa oudolle, mutta se on silloin ainoa niin "puhdas" musiikki mitä siedän kuunnella. Lohduttaa sanoma taivaaseen ottamisesta ym. Silloin jo jonkun paidan pukeminen tai vessassa käyminen on suoritus ja jos vaikka hiusharja tippuu käsistä niin se on itkun, kiroilun ja luhistumisen paikka. Minusta on täysin oikein, ettet halua aloittaa lääkitystä, kun nekin useat vain lihottavat. Minua on aina auttanut rauhoittava lääke pahimpaan ahdistukseen otettuna. Kuureina. Mutta en tiedä onko sinulla mahdollisuus saada reseptiä niihin. Varmaan joku yksityislääkäri voisi kirjoittaa. Niiden avulla suurin ja terävin tuska hieman laimenee ja voi saada jopa syötyä ja tehtyä jotain. Minulla on temesta ollut hyvä lääke. Se on hyvä otettaessa putkeen enimmillään 2 viikkoa ja sitten taukoa, koska siihen tulee helposti riippuvuus kuten rauhoittaviin aina. Minulla oli riippuvaisuus ja kesti yli vuoden että pääsin siitä kuiville. Mitään Mirtan kaltaista en enää koskaan ottaisi en mihinkään hätään.

Minulla on sama homma vaatteiden kanssa. En kehtaa mennä minnekään julkisille paikoille sovittamaan, enkä edes jaksa kun se on niin hidasta ja hankalaa puhkimista. Ja kun ei mikään mahdu päälle. En tiedä mikä housukoko minulle pitäisi olla ja jos jokin mahtuu päälle se näyttää ihan naurettavalle ja vain korostaa läskejä. Tiedän tuon polvijutunkin. Minulla läskiä kertyy myös polviin ja niiden "sivuille" sellaiset läskipatit, jotka näkyvät jopa housujen läpi jos on tiukemmat housut ja se vasta oksettavalle näyttää. Minä olin ihan ihmeissäni, että miten voi tulla polviläskiä?! Kotona on yhdet housut mallia 90-luku jotka ovat sitä vanhanaikaista hyvää mallia mikä menee jalkaan ja ylös asti. Lee Cooperit. Jostain kierrätyksestä ne löysin vuosi sitten. Nämä nykyajan vaatteet ei ole enää moniin vuosiin olleet oikeasti sopivia js se on raivostuttavaa. Kaikki vaatteet suunnitellaan fitness vartaloille ja laihoille, joilla on tikkujalat ja kädet, ei vatsaa, ei lantiota, eikä varsinkaan reisiä. Takapuoli ja reidet on minun pahin ongelma, eikä ne mahdu mihinkään. Jotenkin kyllä tuntuu että nykyään ne "isot" kootkin on tehty kumman malliseksi, ja miksi yleensäkin kaikki on nykyään niin kapeaa ja kittanaa ettei niihin mahdu? Muistan kun joskus kymmenen vuotta sitten olin myös lihavassa kunnossa niin silti löysin vaatteita ihan hyvin esim. Seppälästä ja vielä edullista ja hyvää ihan hyvän näköistä. Nykyään en löydä. Jos en laihdu minulla ei ole pian muuta vaihtoehtoa kuin alkaa ostamaan miesten osastolta. En olisi koskaan uskonut että joudun laittamaan päälleni mieheni gollegehousut kun lähden kävelylle. Totta se on. Ne eivät edes näytä isolle minun päällä vaikka mieheni on kokoa 186/93 Yläosaan vielä menee vaivalla yksi vanha huppari, mutta.. Enhän voi koko talvea sitä pitää. Nyt jo alkaa olla liian kylmä. Noilla kamppeilla käyn vain lyhyitä kävelyitä tässä lähistöllä siihen aikaan päivästä kun on vähän porukkaa liikkeellä ja joka kerran kun joku tulee vastaan katson poispäin ja minua hävettää. Olen aivan jonkun kassialman näköinen. Muualla en käy. Mies käy kaupassa. Kävi tänäänkin. Pelottaa, että joudun jonnekin ihmisten ilmoille siinä vajakin asussa. Hävetti jo mennä lääkäriin ne päällä. Olen myös katsellut muutamaa nettikauppaa mutta just arveluttaa että mahtuuko niistäkään mikään.. Minulla ei ole muuta ratkaisua asiaan kuin pysyä sisällä ja yrittää laihtua vielä sen verran että saan jonkun entisen vaatteen ängettyä päälleni ja kehtaan mennä ostamaan jonkun uuden. Vaikeaa.. Ja tiedä edes onnistuuko. Mitkään saappaat ei mahdu. Vain tylsät lenkkarit. En ole tuntenut itseäni naiseksi enää aikoihin.

Ulkona on hirveä myrsky. Tuulee ja sataa. En pääse kävelylle. Huomaan että se hermostuttaa minua kun olen saanut sen jo tavaksi että käyn joka päivä. Yritän kompensoida sen "liikkumalla" sisällä. Siivoan koko huushollin, järjestän kaappeja, venyttelen lihaksia/läskejä ym. Ei niin huvittaisi siivota mutta pakko tehdä jotain. Viime päivinä ollut jonkinlainen vire päällä, mutta tiedän varsin hyvin että se voi romahtaa ihan mikä päivä hyvänsä. Nyt jo alkaa hyväntuulisuus rakoilla. Olen vielä vireessä, mutta alan olla jo ärtyneempi. Touhuan mutta samalla olen kiukkuinen, se on aina yksi merkki siitä että tuuli alkaa kääntymään. Suihkussakin pitäisi käydä, lykkään sitäkin taas.

Olet ajatuksissani Ystävä, toivon että tilanteesi helpottuisi lähiaikoina.

Tulen taas tänne kirjoittamaan. Tuntuu, että on ainoa paikka jossa voi rauhassa edes ajatella jotain. Tekisi mieli räjäyttää minun FB viestiboxi. Eräs nainen minun FB kaveri siis on jotenkin seonnut ja viime ajat taukoamatta pommittanut minua viesteillä. Eikä mitään oikeaa asiaa ole. Henkilö on kehityshäiriöinen ihminen mutta tähän asti ollut melko normaali. En tiedä mitä nyt tapahtunut, mutta alan väsyä. Olen sanonut etten ehdi koko aikaa roikkua viestittelemässä. Ei tunnu menevän perille ja jos sanon suoremmin kuitenkin kohteliaasti niin hän suuttuu ja alkaa osoittamaan mieltä. Silloin meinaa minulla käämit palaa. En muutenkaan kestä että joku roikkuu minussa. Tiedän että jos lopetan kokonaan yhteydenpidon niin hän sekoaa kokonaan ja voi satuttaa itseään. Huh, ärsyttävä tilanne.. Tämän vuoksi minulla ei omasta halustani ole ystäviäkään, kun en jaksa sitä että pitää koko ajan olla päivittämässä kuulumisia ja tapaamassa ym. Kait minä olen epäsosiaalinen jotenkin.

Tuo ihminen vei minusta voimat jotenkin ja muutenkin väsyttää vähän kun heräsin jo puoli neljä aamulla, puoli päivää roikuin fb, sitten siivosin kaappeja, sitten siivosin koko asunnon, sitten tein ruokaa, söin ja taas roikuin FB ja jouduin tuon henkilön kanssa selvittämään asioita ja koko päivänä en ole päässyt ulkoilemaan kun sataa ja myrskyää. En tiedä menenkö suihkuun seuraavaksi, pitäisi kyllä mennä. Onneksi ruoka oli hyvää, mutta peruna alkaa aina väsyttämään. Siksi en sitä yleensä syö kun siitä tulee aina huono olo. Mutta itse peruna oli kyllä hyvää, Pohjanmaan maukasta perunaa ja sen kanssa tein katkarapukastiketta ym.

Nyt pakotan itseni suihkuun. Sen jälkeen kyllä löffään koko illan!

Illalla kävin suihkussa. Yön nukuin (kait?) ihan hyvin, mutta aamu on ollut tosi tahmea. En varsinaisesti ole huonolla tuulella, mutta hidas ja väsynyt olo ja se hype vire on poissa. Ihmeissäni muistelen näin jälkikäteen kuinka olin virkeä ja aikaansaava, puhelias ja kaikki sujui kuin tanssi. Nyt olen enimmäkseen hiljaa ja joudun pakottamaan että saan tehtyä kaikki kotityöt ym. Jos olisin yksin niin rokottaisin sängyssä koko päivän. Nyt en kehtaa, kun miehelläkin on tänään kovasti hommia ja menemistä iltapäivällä niin yritän laittaa tämän kodin viikonloppukuntoon ja suunnitella syömisiä. Taidankin aloittaa nyt heti ja sitten palkitsen itseni cappuccinolla kun olen kaiken tehnyt. Ulkona jatkuu sade ja myrsky, en tiedä pääsenkö kävelylle tänäänkään ja sekin voi väsyttää kun en saa raitista ilmaa, ehkä menen väkisten tuonne sateeseen jossain välissä.

Puolenpäivän aikaan kävimme miehen kanssa kävelyllä. Vaikka oli vetämätön olo kun lähdimme ulos niin nautin raikkaassa syysilmassa kävelystä ja se virkisti. Keltaisia lehtiä ja omakotitalojen pihoja, oli kiva katsella. Olisi voinut kävellä pidemminkin mutta miehen iltapäiväinen meno aikaistui ja hänellä tuli kiire lähteä. Juuri soitti, että on lähtenyt tulemaan takaisin kotiinpäin. Yritän kamppailla inhottavan tunteen kanssa. Samalla reissulla mies meni kylään tyttärensä ja lapsenlapsensa luo. Puhelimessa kuulin kun tytär naureskeli taustalla ja pieni lapsi puhua pulputti. Kaikki kuulostivat sille, että heillä on porukalla hauskaa. Asia on tietysti positiivinen, mutta minun luonnevikaisen ihmisen mieli synkistyi. Tuli niin ulkopuolinen ja yksinäinen olo. Sairasta, mutta en taida kestää sitä että miehellä tuntuu olevan hyvin hauskaa aina siellä. Mieleni sanoo, että miehellä on hauskaa siellä missä on tyttärensä ja pieni tyttärentytär. Ja kotona kurjaa kun täällä on vain mielenvikainen, läski ja ongelmallinen akka. En ihmettele vaikka olisikin hauskaa kun pääsee aina välillä hengähtämään minusta. Tunnen piston sydämessäni. Kaikki on muuttunut kun tyttärestään tuli äiti. Sitä ennen yhteydenpito oli vain harvakseltaan ja pinnallista. Tulee tunne että nyt tytär ja se pikkutyttö ovat miehelle kohta tärkeämmät kuin minä. Lisäksi se, että miehen tyttärestä, entisestä ongelmanuoresta yhtäkkiä on tullut äiti ja opiskelee hyvään ammattiin ja on muuttunut niin paljon. Saa minut haikeaksi ja tuntuu ettei meillä ole enää oikein mitään yhteistä hänen kanssaan. On niin erilaiset meidän elämät. Hän on nuori, kaunis, hoikka, vasta elämänsä alussa, sai lapsen ja valmistuu arvostettuun ammattiin ym. Ja tietysti mies usein kehuu tytärtään kuinka hyvä äiti ja lahjakas opiskelija hän on ja muutenkin tiedän kyllä että on isänsä silmäterä. Minä olen vanheneva, yhteiskunnasta syrjäytynyt, ulkonäkönsä menettänyt, lapseton mt-tapaus jolla ei edes ole ammattia lähes nelikymppisenä. Ei kovin mairittelevia meriittejä. Usein mietin mitä miehen tytär ajattelee minusta ja puhuvatko he minusta.. Ennen olin läheisempi tyttären kanssa kun hän oli vasta teini ja olin silloin eri näköinen kuin nyt ja vähemmän mt-ongelmainen, olin silloin enemmän esikuva hänelle ja tytär ihaili minua. Vakavan sairauden aikana vieraannuin hänestä kun en halunnut tavata ja koko kaiken jälkeen olen alkanut häpeämään itseäni, enkä halua enää tavata. Sillä aikaa kun tämä tyttö on mennyt elämässään eteenpäin kuten nuori ihminen menee niin minä olen mennyt totaalisesti pohjalle. Ei hän tiedä tarkasti asioitani ja olen kieltänyt miestä kertomasta mitään asioitani. Ajoittain tulee olo, että miehen elämä minun kanssa on kurjaa ja käydessään enemmän nykyään kylässä siellä on aina niin onnellisen oloinen. Se kirpaisee. Mitäpä tällainen ihminen, jolla ei ole koskaan ollut normaalia, ehyttä perhettä, jolla ei ole ollut isää, jolla ei ole omia lapsia niin mitä voisin edes tajuta isän ja tyttären sekä lapsenlapsen väleistä. Tästä on aikaisemmin riideltykin. Mies muutamaan otteeseen suuttunut etten halua tavata hänen tytärtään ja kohtelen kylmästi hänen lastenlastaan. Nykyään asiasta ei puhuta. Tiedän että käytökseni ei ole normaalia, mutta en voi väkisten muuttua. En vain kestä esittää että välitän näistä melkein vieraista ihmisistä, jotka ei minun mielestä kuulu minun elämään millään tavalla. Olen suutuspäissään sanonut suoraan, että miksi pitäisi leperrellä ja leikkiä jotain mummoa hänen lapsenlapselleen kun en ole omiakaan lapsia halunnut. Lapset ei vain kiinnosta minua ja piste. En voi väkisten muuttua. Olen jopa sanonut kun asiasta riideltiin että jos asia on iso ongelma niin voin häipyä heidän "tieltään" että voivat olla porukalla ja vaikka asua samassa talossa keskenään.

Muuten on ihan Ok olla välillä yksin ja omassa rauhassa kotona. Olen siivonnut ja järjestin yhden astiavitriinin sekä paljon muuta.

Nyt odottelen miestä kotiin.

Hei AK
Sama alavireinen viikko jatkuu. Tänään olen sentään päässyt vähän liikkeelle. Oli eräs tilaisuus, jossa oli pakko käydä. Olen myös joutunut pakosta hakemaan töitä. Työkkäristä tuli ilmoitus paikasta, johon katsoivat minun olevan pätevä (vaikka en ollut) ja uhkasivat ellen hae, katkaisevat ansiosidonnaiseni. No eivät varmaan tiedä siellä, että olen karenssissa ja voin hakea ansiosidonnaista uudelleen vasta ensi kuun alusta. En uskaltanut kuitenkaan jättää hakematta, mutta jotenkin tyhmää hakea tehtävään johon ei halua ja johon ei ole pätevä. Tai muuten kyllä olisin pätevä, mutta kun minulla ei ole vaadittua koulutusta. Siinähän sitten ihmettelevät...

Tuo tilaisuus, jossa kävin, liittyy toiseen ammattiini. Mietin voiko tätä edes kertoa, mutta siellä sattui eräs välikohtaus joka suisti tämän päivän omalta kohdaltani aivan raiteiltaan. Poju oli siis mukana ja ihan yllättäen, kesken kaiken alkoi inttää kaiken kansan kuullen vastoin mitä olin juuri sanonut ja nolasi minut siinä ihmisten edessä väittämällä ja kiistämällä sanomiseni. Aivan kuin itse perkele olisi ollut siinä hänen housuissaan. Tuijotin täysin ventovierasta ihmistä ja mietin mitä ihmettä teen tuollaisen kanssa, joka ei pidä puoliani julkisesti vaan nöyryyttää minua ja tekee minut tyhmäksi! Eikö kumppanin pitäisi olla samalla puolella eikä vastaan?! Kotimatkalla räjähdin sitten asiasta niin voitko kuvitella mikä oli puolustus ja selitys. Tämä oli kuulemma vastaisku siihen mitä olin sanonut/tehnyt MAANANTAINA !!!! Kuka helvetti hautoo kostoa monta päivää ja sitten tilaisuuden tullen iskee vyön alle? Ei ainakaan sellainen ihminen, jonka kanssa haluan jakaa elämäni!

Olen nyt vaan murjottanut loppuillan yksinäni, koska sanoin etten halua nähdä koko jätkää silmissäni vähään aikaan. Kuuntelen klassista musiikkia (pianokonsertoja), se rauhoittaa hermojani. Olen niin pettynyt elämääni, että voisin vaan lopettaa tämän kaiken ja poistua tästä maailmasta. En ole pitkään aikaan miettinyt IM, mutta tämä viikko on ollut täynnä pelkkiä huonoja uutisia, surua ja pettymyksiä kerta toisensa jälkeen. Jotenkin on taas sellainen olo ettei tämä kituminen täällä ole tämän arvoista. En edes muista millon olen ollut onnellinen. Kai sekin on aika epänormaalia jos ei pysty muistamaan milloin on ollut elämässään onnellinen. Luultavasti yksi onnen hetki on ollut kun tapasin ex-mieheni. Rakastuin järjettömästi vailla mitään suojamuureja, joita olin tottunut pitämään. Silloin muistan kuinka olin onnellinen. Onnea ei kyllä kestänyt kauaa, sillä ex-mieheni keksi ettei haluakaan parisuhdetta. Hän särki sydämeni jo yhteisen taipaleen alkumetreillä. Samaan aikaan hän kuitenkin koko ajan piiritti minua, pyysi luokseen, viettämään viikonloppuja ja minä tyhmä annoin tämän kaiken tapahtua koska olin rakastunut. Samoin katsoin sormien läpi kaikki toiset naiset, kolmannetkin. Sen, että suunnitteli tapaamisia samaan aikaan viestittelemällä kun minä nukun vieressä. Nielin väkivallan ja jatkuvat uhkailut. Ihan kaiken.
Exäni tuskin koskaan on minusta aidosti välittänyt. Sen olen nyt ymmärtänyt. Ja olen myös ymmärtänyt ettei siitä suhteesta ollut minulle mitään muuta kuin haittaa. 7 vuotta taistelua oikeudesta olla ihminen ja tulla kohdelluksi ihmisenä. Liikaa vaadittu. Kynnysmatto olin enkä sen parempaa asemaa ikinä saavuttanut.

Osa tyttäreni ongelmista johtuu exästä ja erostamme. Ex-mieheni ei ole ottanut lainkaan huomioon, että hän on ollut osa tyttäreni elämää puolet tyttäreni eliniästä. Se on pitkä aika lapselle, joka ei muuta edes muista. Kylmästi vaan katkaistaan kaikki siteet lapseen ja ollaan niin kuin se olisi täysin ilmaa. Tämäkin osoittaa mielestäni sen ettei exällä ole kaikki ruuvit päässä. Tiedän, että tyttäreni haluaisi perheensä takaisin sellaisena kun hän sen muistaa. On sydäntä särkevää katsoa hänen kamppailuaan vihan ja pettymyksen kanssa, jota hän ei ole osannut kanavoida muutoin kuin viiltelemällä ja sairaalloisella laihduttamisella. Minä puolestani jouduin pois työelämästä ja menetin ihan kaiken. Ja pelkään, että tyttäreni toteuttaa IM suunnitelmansa. Mitä minulle sitten jää?

Ahdistuin omasta kirjoituksestani niin paljon, että en pysty nyt enempään. Anteeksi avautuminen. 😭

Tulin takaisin vähän paremmalla mielellä. Oli aika rankka viikonloppu. Miten AK selvisit sen facebook-viestittelijän kanssa? Kuulostaa äärimmäisen ahdistavalta, että joku pommittaa koko ajan viesteillä ja suuttuu jos et sekunnissa vastaa. Olet AK liian kiltti jos koet, että sinun täytyy pitää häntäkin pystyssä omien murheittesi ja huoliesi ohella. Minä olen oppinut sen verran itsekkyyttä, että olen potkaissut kaikki negatiiviset ihmiset pihalle elämästäni.

Siivosin facessa juuri kaverilistalta muutaman tyypin pois, joille elämäni ei kuulu enää millään tavalla. Poistin vihdoin myös tämän ex-ystävän, jonka kanssa tuli silloin tammikuussa draamaa Pojusta. En ole häneen missään yhteydessä enkä edes halua olla. Tulin siihen tulokseen ettei hänen tarvitse tietää elämästäni mitään edes facebookin kautta. Hassua, että se herätti raivoa eräässä toisessa ihmisessä joka oli yhteinen ystävämme. Tämä yhteinen ystävä toki valitsi puolensa jo keväällä. On mieluummin sen ex-ystäväni kaveri kuin minun. Naiset ovat kyllä kummallisia. En ole koskaan osannut tätä "mun kaveri, sun kaveri" -leikkiä. Enkä jaksanut mitään kanalauman kaakatusta. Mieluummin olen hengaillut miesten seurassa, koska miesten kanssa ei ole ikinä tuollaista ämmämäistä draamaa. Miehet sanoo asiansa, eivät yleensä kyräile, juorua selän takana ja sitten kun asia on sanottu niin siitä voi jatkaa. Naisten kanssa on koko ajan joku huonosti. Eniten tässä ex-ystäväni asiassa ottaa päähän se, että meillä oli yhteinen liiketoiminta suunnitteilla johon hän halusi ehdottomasti minut mukaan. Mielestäni minulla ei ollut edellytyksiä alalle, mutta hän vaati, että haluaa toteuttaa sitä kanssani. Että olisimme loistava tiimi. No, tämä "tiimi " toimi niin kauan kun rahoitin toiminnan aloituksen, markkinoin ja käytin suhteitani asiakaskunnan luomiseen. Siinä vaiheessa kun rahaa alkoi tulla sisäänpäin, minä en nähnyt niistä euroakaan. Ei puhettakaan, että olisi maksanut kertyneitä laskuja tai minulle sijoituksiani. Ehei. Sen sijaan alkoi toimia omapäisesti tekemällä hankintoja erään kolmannen osapuolen laskuun. Siinä vaiheessa sanouduin irti sekä hänestä että liiketoiminnasta, jota pyörittää pimeästi. En halua sekaantua sellaiseen, josta voi koitua minulle vielä isoja ongelmia. Hänkin on olevinaan niin harras uskovainen. Lapset käyvät erityiskoulua saadakseen oman uskonnon vaatimaa opetusta ja itse juoksee ties missä hartauksissa monta kertaa viikossa. Silti ilmeisesti petos, epärehellinen toimita, valehtelu, velkojen maksamatta jättäminen jne on ok...? Sen verran uskovainen olen itsekin, joskin eri uskontokunnasta, että tiedän kyllä mitä tuomiopäivänä tuollaisille ihmisille luetaan. Silloin viimeistään jokainen saa ansionsa mukaan.🙄

Mietin AK tuota sinun tilannetta suhteessasi miehesi tyttäreen ja tämän lapseen. Kerroit monia asioita, jotka nousivat esiin viimeisimmästä kirjoituksestasi, jossa miehesi oli vierailulla tyttärensä luona. Näen, että tunteesi ovat kovin ristiriitaisia asian suhteen. Kerrot, että olitte läheisempiä ennen sairauttasi ja kuinka sairaus pilasi kaiken. Oletko puhunut sairaudesta miehesi tyttärelle? Minkä verran hän tietää tilanteestasi? Kerrot myös, ettet osaa suhtautua miehesi lapsenlapseen ja kuinka entisestä ongelmanuoresta on tullut vastuullinen aikuinen, äiti, joka opiskelee hyvään ammattiin. Meillä on usein tapana peilata omaa elämäämme jonkun toisen kautta. Voiko nämä tunteesi liittyä tämän hetkiseen prosessiisi käsitellä omaa vanhenemista? Näit ehkä miehesi tyttäressä aikaisemmin piirteitä itsestäsi nuorena ja nyt kun tilanne on muuttunut, koet ettei teillä ole mitään yhteistä ja koet olevasi ulkopuolinen. Ehkä ulkopuolisuuden tunteen laukaisee puhelu mieheltä, jossa taustalla tytär puhuu ja lapsi nauraa. Koita ajatella asia niin päin, että se on kuitenkin vain miehesi tytär. Sukulainen kumminkin. Eri asia olisi jos miehesi soittaisi baarista, jossa joku nainen puhuu vieressä ja toinen nauraa kihertää. Silloin menisi minullakin herne otsalohkoon. No joo, ehkä vähän huono esimerkki. 😑❓ Toisaalta ymmärrän hyvin ettet ehkä halua miehesi puhuvan asioistasi tyttärelleen, tai ylipäätään kenellekään. Tieto lisää kuitenkin ymmärrystä. Ehkä jos miehesi tytär tietäisi mitä olet käynyt läpi ja mitkä jäljet se on jättänyt, et itsekään potisi huonoa omaatuntoa tai ahdistusta kun et jaksa mennä mukaan näihin tapaamisiin?

Kellojen siirto ja täysikuu sekoitti nukkumisrytmini. Olen mennyt muutaman tunnin yöunilla taas useamman päivän. Voi tämä kyllä olla taas joku lievä maaninen jaksokin. Ei voi tietää, koska hoitoni jäi kesken työterveyshuollon loputtua irtisanomisen jälkeen. Jäin täysin tyhjän päälle. Nyt ei ole rahaa edes yksityiseen lääkäriin. Palataan myöhemmin. Nyt täytyy hoitaa eräs asia alta pois.

Amassados, kiva kun olit kirjoittanut!🙂🌻 Meinasin jo eilen kirjoittaa, mutta sitten se jäi kun oli kaikenlaista puuhaa äkkiä olikin jo ilta. Sen kovan vireen jälkeen olen mennyt hieman pienemmillä kierroksilla, mutta ihan hyvänä tilanne pysynyt ja keskittymällä olennaiseen saan päivän askareet aikaiseksi. Viime syksynä olin muistaakseni tähän aikaan paljon masentuneempi. Olen siivoillut, syönyt suht järkevästi, käynyt lenkillä miehen kanssa ja kuvannut ihan hienoja kuvia (maisema, asetelmat) faceen. Tuon facehäirikön kanssa sain tilanteen selvitettyä kun kirjoitin hänelle tiukan kohteliaasti asiat suoriksi, kuitenkin ystävälliseen sävyyn. Hän sitten ymmärsi asian ja pyysi anteeksi, kun kehityshäiriön vuoksi ymmärrys ei aina pelaa oikein. Olemme vieläkin ihan kavereita, mutta hän lopetti sen pommittamisen. Eli se asia hyvin.

Tuosta mieheni ja tyttärensä asiasta.. Se on nyt tosiaan nyt aktivoitunut jotenkin se asia, on se muhinut jo useamman vuoden. Nyt kun mies on tyttärensä kanssa viikottain tekemisissä niin asia on noussut pintaan ja on se ristiriitainen. Alunperin olen pitänyt tuosta tytöstä ja olimme hyvin samankaltaiset. Meillä oli hauskaa yhdessä. Sitten tuli minun sairastuminen. Siitä tyttö on kyllä perillä ja mitä kaikkea siinä tapahtui. Ihan silloin heti sairauden jälkeen kun olin toipumassa niin olimme vielä jonkin verran tekemisissä. Tämä voimakas tunne alkoi herätä minulla siinä vaiheessa, sanotaan nyt viimeisen vuoden sisällä, kun olen vasta havainnut, että minulla on mennyt sen sairauden kanssa ja sen jälkeen vuosikausia hukkaan parasta aikaani elämästä. Olen ollut pettynyt elämääni, minulla oli muita suunnitelmia jotka menivät karille. Havahduin yhtäkkiä, että minä olen vanhentunut ja jäänyt elämästä sivuun ja sillä aikaa muu maailma ja ihmiset ovat menneet eteenpäin, saaneet aikaiseksi vaikka mitä ja ovat yhä vieläkin nuoria ja elämä edessä. Tunnen siis tosiaan itseni huonoksi ja sekin etten käy töissä niin hävettää minua nyt kun tämä tyttö on vuoden päästä valmistumassa hyvään ammattiin niin mietin mitä hän ajattelee minusta. Olen huono puhumaan asioistani, yleensäkään en halua paljastaa heikkoja puoliani kellekään "ulkopuolisille" olen aina ollut. Sairaudestani sekä mt-ongelmista en ole koskaan puhunut kuin äitini ja mieheni kanssa. Ja heidänkään kanssa vain rajoitetusti. Paljon on jäänyt takaraivoon. En myöskään ole koskaan hyötynyt terapeuteista enkä pysty sitoutumaan mihinkään terapiaan. Järjellä tajuan, että on hyvä asia, että mies haluaa olla tyttärensä ja lapsenlapsen kanssa. Järjellä myös tajuan, että en mitenkään vihaa tyttöä vaan minulla on ongelma sen kanssa kun itselläni ei ole isä ollut läsnä elämässäni niin olen kateellinen kun jollakin on isä joka osoittaa rakkautta hänelle ja kun itselläni ei ole lapsia niin ehkä siitäkin olen jotenkin kateellinen että tyttö on jo nuorena parikymppisenä saanut lapsen ja kun itselläni ei ole edes ammattia niin hänellä on kohta sekin. Tajuan ettei ole oikein ajatella niin, mutta minun aikaisemmat traumat ja myös persoonallisuushäiriö vääristää reagoimistani. Minullahan on myös se, että että olen sairaalloisen mustasukkainen ihminen ( en ole kehdannut siitä paljon edes täällä kirjoitella) olen ollut sitä jo lapsesta saakka, eikä mikään terapia ole auttanut siihen. Olen siis myös mustasukkainen miehestäni tuolle tytölle ja pidän häntäkin kilpailijana miehen huomiosta ja rakkaudesta. Pystyn nykyään aika hyvin hallitsemaan tätä piirrettäni etten osoita kaikkia reaktioitani ulospäin. Mutta ollessani epävakaampi tai masentunut en pysty kovinkaan hyvin hallitsemaan sitä. Siihen siis liittyy paljon asioita ja niitä kaikkia en pysty muuttamaan mutta olen nyt takonut järkeä päähäni, että en saa rajoittaa miehen ja tytön yhdessäolemisesta koska se ei ole oikein ja kostautuu minulle sitten koska mies on minulle vihainen jos alan siitä kiukuttelemaan. Parhaiten menee kun yritän kääntää mieleni itselleni kiinnostaviin asioihin etten keskity kyttäämään epäolennaisuuksia. Kuvaavaa on, että aina kun minulla menee paremmin niin nämäkin ongelmat lievenevät puolella. Ja myöskin se, että kun joskus puhelimessa puhun tytön kanssa ettei meidän tarvi nähdä silmästä silmään niin meillä on aina ihan lämpimät keskustelut. Eli ongelma on minun häpeä ulkonäöstäni enkä halua tavata ja sitten alan kehittää muutakin ongelmaa tilanteesta. Jos saisin itseni enemmän sen näköiseksi kuin ennen ja vaikka tämä tyttö sanoisi että näytän aivan samalle kuin ennenkin niin tilanne varmaan laukeaisi enkä tuntisi enää huonommuutta häneen verrattuna. Myöskään äidillenihän en ole kehdannut pariin vuoteen näyttäytyä ulkonäköni, lähinnä lihavuuden vuoksi, on kait aika iso ongelma jos ei pysty äidillensä näyttäytymään. No se siitä, tulee liian pitkä juttu.

Olen miettinyt monta päivää mitä kerroit Pojun käytöksestä siellä tilaisuudessa. Ehkä olette jo selvittäneet sen.. Minusta tuntui vähän pahalle sinun puolesta se juttu ja mietin vain ettei ole kyllä ihan Rakkaudellista käytöstä tuollainen ja toivottavasti se oli ainutkertainen juttu. Mutta ehkä se tosiaan on jo selvitetty niin en puutu siihen sen enämpää.

Hyvä, että olet parempana nyt! Tällaista tämä meidän elämän matka on, puolelta toiselle, onnesta suruun. Omalta osaltani olen jo tottunut ajatukseen että sitä se tulee aina olemaan ja minun pitää osata elää sen asian kanssa. Ei tarkoita sitä etteikö olisi pyrkimys parempaan. Jossain pinnan alla on kuitenkin minussa aina kaiken hyvän puolesta taistelija ja optimisti, muuten en olisi varmaan enää hengissäkään.

Samoin tunnut sinäkin Ystäväni olevan oikea taistelija, voi kauhea mitä inhottavaa ( pettämiset) olet kokenut exäsi kanssa, miten ihmeessä olet kestänyt?! Tyhmä kysymys! Miten itse olen kestänyt kaikki vaikeudet? No pakkohan se on jos yleensä hengittää. Pakko kestää ja elämä juoksee eteenpäin ja me sen mukana.

Minulla on elämässä muutamia asioita, jotka pitävät minua pinnalla. Kiinnostuksen kohteita ja pieniä harrastuksiakin (omin päin harrastettavia) esim.valokuvaus ja kuvistani saamani kiva palaute. Sitten kun olen nyt saanut aloitettua taas kävelyillä käymisen ja ruokavalio alkaa olla melko järkevä taas ja nyt yritän pitääkin sen semmoisena. Painoa pudonnut noin neljä kiloa ja sekin tuntuu jo jollekin. Lihasten venyttely, siitä tulee hyvä olo. Vitamiinit, parempi olo. Ja tietysti mieheni on suurin syy, että pystyn pitämään itseni jotenkin elossa. Hän ei ole koskaan käyttäytynyt minua kohtaan ilkeästi, halveksuvasti ym. Eikä hän ole koskaan pettänyt luottamustani. Eikä ikinä haukkunut lihavuudesta tai rupsahtamisesta. Kyllä hän on hyvä mies.

Silti tulee välillä päiviä, jolloin tunnen, etten jaksa olla minä, enkä elää elämääni ja tuntuu jopa ihan hyvälle ajatukselle että menisi pois. Mutta sekin on minulla sina elämässä ollut niin. Se on vain fantasiointia päästä vaikeuksista pois, sinne Taivaaseen, johon uskon. Tunnen paljon lahkouskovaisia, jotka ovat kuin itse riivattuja, niin ilkeitä ja ahneita ja kaikki se pahanteko selitetään hyväksi sillä uskonnolla. Mielestäni se on syvintä pahuutta. Siksi en varmaan ole mihinkään lahkoon halunnut koskaan liittyä. Tiedän liikaa niistä.

Nyt en jaksa kirjoittaa enämpää. Vaikka sanottavaa olisi enemmänkin. Tämä puhelimella räppääminen on vähän hankalaa. Kypsyttelen fiiliksiäni ja palaan taas pian🙂

Päivät menevät samaa rataa, mutta toistaiseksi kuitenkin aika positiivisissa merkeissä. Olen pystynyt keskittymään olennaisiin ilman kovempia ahdistuksia/masennuksia. Päivittäin herännyt ihan hyvin aikaisin, siivonnut, päivittänyt FB, valokuvannut, käynyt lenkillä, pysynyt järkevässä ruokavaliossa (vhh), mieli ollut suht hyvä. Tärkein on tuo jokapäiväinen kävelylenkki, moskaruoan välttäminen (sokeri, hiilarit) sekä muistaa ottaa vitamiinit. Nytkin vaikka pakkanen niin aurinko paistaa ja taidan ponkaista ulos! Loppupäivä kotihommia, kirjoja, vanhoja valokuvia ym. Näin tänään. Huomisesta ei tietoa! Terveiset Amassados☺️❤️☺️

Huh, huono on tämä päivä. Alkoi jo eilen. Meillä tuli auton kanssa yllätysmenoa ja ollaan rahattomia maanantaihin saakka jos ei mitään ihmettä tapahdu. No, ei siinä mitään. Minä olen tottunut aina välillä olemaan pee aa. Eihän se mukavaa ole kun ruoat loppuu, kaurapuuroa ja omenoita vain. Mutta kyllä niillä muutaman päivän selviää. Enemmän mieltä madaltaa miehen käytös. Sillä kun tupakat loppuu niin alkaa hermoaminen ja äksyily, kiroilu jopa. No ymmärrän jos on riippuvainen niin tulee vieroitusoireita. Mutta, lukuisat kerrat puhuttu ja minä olen puhunut, asiallisesti ja rauhalliseen sävyyn, en ole mäkättänyt, että yrittäisi lopettaa tupakointia. Siihen menee ainakin 100e kuussa eli iso raha, terveyshaittoja ja tuo ainainen raivoaminen kun tupakat loppuu. Koko eilisen päivän mies oli pahalla tuulella, itse yritin tsempata ja tehdä ruokaa vähistä aineksista, käytiin kävelyllä ym. Sitten illalla mies alkoi kiukkuamaan kuinka pitää vaihtaa halvempi asunto, auto myydä pois ja ties mitä. No varmaan pitäisikin oikeasti asua jossain halvemmassa ja ei ainakaan täällä kalliilla alueella pääkaupunkiseudulla ja autokin varmaan pois, mutta ei ne asiat noin mustavalkoisia ole. En todellakaan halua tai jaksa koko ajan muuttaa. Minne edes muuttaisimme? Täältä ei halvempaa löydy, pitäisi jonnekin susirajalle mennä missä ei ole mitään. En ala enää tästä elämänlaadusta tinkimään, muutenkin jo välillä syvältä koko oleminen. Mies on luonteeltaan sellainen että asuisi vaikka savimajassa keskellä metsää jonkun koiran kanssa. Minä siitä hermostuin ja sanoin vähän kipakasti kun meni hermot. Yöllä näin painajaisia sitten yhdestä inhottavasta ihmisestä. Tänään miehen paha tuuli jatkuu. Minulla on nälkä, mutta en syö mitään edes niitä vähiä. Turtunut ja masentunut olo ja pettynyt että taas ollaan näissä tunnelmissa. Tuntuu että niin kauan on hyvin kun on rahaa mutta sitten kun se loppuu niin alkaa tuo miehen kiukuttelu. Eihän se mieltä ylennä, mutta ei asia helpotu yhtään raivoamalla vaan pilaa loputkin. En jaksa tehdä mitään. Tekisi mieli kyllä ottaa rauhoittavaa ja niin teenkin. En jaksa tätä painostavaa, vihamielistä ilmapiiriä. Olen hirveän herkkä sille, että onko kotona hyvä tunnelma vai ei. Lapsuudenkodissa oli usein painostava ilmapiiri, enkä kestä sellaista nyt aikuisenakaan. Lisäksi kuulin facekaverilta, että joku nainen en tiedä kuka oli minusta kysellyt kaikkia asioita ja kun Kamu ei ollut kertonut niin oli estänyt hänet. Vähänkö ahdistavaa, en edes tiedä kuka mutta joku sekopää ilmeisesti, vainoaja. Tekis mieli häipyä koko facesta. Sielläkin on niin ihme porukkaa ettei mitään rajaa tosin on kyllä mukaviakin. Täällä makaan maha kurnien, masentuneena, ja tunnelma syvältä kotonamme. Meinaan turruttaa päätäni, ehkä otan kaakaota myös. Ei ole tarkoitus ruikuttaa mutta kerron vain suoraan mikä on tilanne.

Niin se vaan meillä epävakailla menee, että yhtä hyvää päivää kohden voi seurata monta huonoa. Minulla on myös taas järkyttävä ahdistus enkä oikein tiedä mistä johtuu. En saa taas mitään tehtyä, en aloitettua enkä varsinkaan valmiiksi asti. Tiistaina ajattelin tekeväni itselleni uuden paidan, mutta katsoin ohjeen huonosti ja leikkasin kankaan pilalle. Ei huvittanut ruveta pähkäilemään miten sen korjaisin. Itketti kun hirmuisen kallis kangas, jota olin säilönyt pitkään, meni nyt luultavasti aivan käyttökelvottomaksi. Koti on omasta mielestäni sekaisin, enkä viihdy täällä. Tuijottelen vaan tyhjyyteen päivät ja vaellan huoneesta toiseen aivan kuten silloin 1,5 vuotta sitten eron aikaan. Hetken voi olla parempi olo, mutta ei sitä kauaa kestä.

Raha-asiat vaivaavat täälläkin. Olen hermostunut kun loppuvuoteen on niin paljon laskuja eikä rahaa tule edelleenkään mistään. Elän vieläkin kesän irtisanomispalkallani mutta laskin sen hupenevan jouluun mennessä. Olisin halunnut ostaa jotain isompaa tyttärelle, mutta ei taida olla mahdollista. Tupakointi on kyllä hirvittävän iso kuluerä. Itse en polta eikä Poju, joten me säästämme siinä. Se on kuitenkin niin iso raha kuukaudessa ja vuodessa jos askin päivässä vetelee savuna ilmaan. Sillä rahalla matkustaisi, ylläpitäisi kotia, autoa ja vaikka mitä. Olet AK oikeassa kun huolehdit asiasta ja olet miehellesi ilmaissut tupakan terveysvaikutukset ja riskit. Ihmismieli vaan on sellainen, että se usein uskoo vasta kun on liian myöhäistä tai pahin mahdollinen sattuu kohdalle. Erään ikätoverini (tuttu, ei mikään ystävä) isä kuoli muutama vuosi sitten keuhkoahtaumatautiin kiduttuaan ensin vuoden verran pyörätuolissa happipullon kanssa. Ihmiset eivät ymmärrä, että keuhkoahtaumatauti on melkein yhtä kamala kuin keuhkosyöpä. Ellei jopa pahempi. Siinä kirjaimellisesti tukehtuu kuoliaaksi. Ihan kamalaa. Ja anteeksi, että sanon tämän suoraan, mutta mielestäni on itsekästä vaatia muuttamaan halvempaan asuntoon ja luopumaan asumismukavuuksista, jotta saisi paremmin rahoitettua oman tarpeensa. Kuka tahansa pystyy lopettamaan jos haluaa. Tiedän, että pystyy koska olen itsekin pystynyt aikanaan.

Minäkin olen AK herkkä kodin ilmapiirille. Olen aina ollut eikä sitä edellisissä parisuhteissani ymmärretty. En ymmärtänyt itsekään. Vasta viimeisen 1,5 vuoden aikana olen tajunnut paljon asioita itsestäni. Kuten sen, että jos toinen tiuskii ja on naama norsunveellä niin minulta menee sekuntti ja olen saman tien ärsyyntynyt ja ahdistunut. Negatiivinen käytös tarttuu heti. En kestä sellaista nykyisin enää yhtään. Ennen vaan yritin niellä toisen kiukuttelut ja syytökset ym. Nykyään haluan vain päästä sellaisista ihmisistä eroon. Sen vuoksi se Pojun viime perjantainen käytös oli aivan käsittämättömän sietämätöntä. Olemme sen jo selvittäneet ja hän on pyytänyt anteeksi pimahtamistaan. Meillä molemmillahan on näitä mt-juttuja ja Poju on meistä vielä se, jolla on lääkitys. Hänellä tosin on ollut vähän erilainen lähtökohta lääkityksiin ja diagnooseihin kuin minulla, vaikka erot meillä kummallakin on takana ja se meidät yhdistikin. Minun julkinen nolaaminen oli tästä huolimatta anteeksiantamatonta käytöstä. Entinen minäni osoittaisi ovea ja käskisi mennä helvetin kauas läheltäni. Olen kuitenkin miettinyt, että haluanko olla juuri tämän ihmisen kanssa vain ne elämäni juhlahetket vai kenen haluan seisovan rinnallani kun elämä potkii päähän. Ex-miehelleni tätä aikanaan yritin selittää, mutta hän ei tajunnut. Hänen mielestään meidän vaikeudet johtuivat minusta (ei esimerkiksi hänen pettämisestään!) ja hänen maailmassaan parisuhteissa ei ollut vaikeuksia. Pelkkää juhlaa vaan. Ja ellei ollut, eroaminen oli oikea ratkaisu.

Exästäni tulikin mieleen, että sattumalta törmäsin häneen uuteen tyttöystäväänsä pari viikkoa sitten. Siis siihen ihmiseen, joka oli minun hyvä ystävä ja merkittävä tuki vuosia sitten kun tyttäreni isän kanssa kiistelimme huoltajuudesta ym. Näin jälkikäteen ajateltuna hän on tainnut koko ajan olla jollain tavalla kiinnostunut exästäni. No, minähän poistin hänet facesta kavereistani heti kun sain tietää heidän suhteestaan. Tuollaiset ihmiset, jotka ns tulevat haaskalle, eivät ole mitään ystäviä. Hehän itseasiassa olivat ihan julkisesti facessa ilmoittaneet että ovat parisuhteessa keskenään, joten tietoni perustui faktaan, ei olettamiin. Tämä kohtaaminen oli oikeastaan erittäin huvittava. Olin tyttäreni kanssa eräässä paikassa ja tänne sitten sattui näemmä tämä tyttöystäväkin. Siinä hetkessä kun hän tuli minua vastaan, yksin, hänen katseensa kääntyi lattiaan ja hartiat putosivat. Aivan kuin olisi yrittänyt kutistua näkymättömiin. Minä loin häneen jäätävän ja halveksivan katseen. Sellaisen, jonka kohteeksi joutuva toivoisi maan nielaisevan uumeniinsa jotta pääsisi tilanteesta. Samalla hymyilin itselleni sisäisesti. Miksi tämä ihminen pelkää minua jos omasta mielestään on ollut ihan puhtaat jauhot pussissa? Jotenkin se pelokkuus ja minun edessä kutistuminen puhui sen puolesta, että tiesi itsekin tehneensä väärin. Oikeastaan minun kävi sääliksi koko ihmistä, koska ei ilmeisesti ymmärrä vielä miten kamalaan ihmiseen on sekaantunut. Teki mieli kertoa hänelle exäni todelliset piirteet ja kysyä, joko häntä on uhattu nyrkit pystyssä. Tai että luuleeko olevansa ainoa "tyttöystävä". Kuinka niitä virityksiä on muitakin, koko ajan. En silti tuhlannut aikaani siihen. Kärsiköön. Mikä on tunkiosta lähtenyt, ei voi kovin kauniiksi kasvaa. Ansaitkoon sydänsurunsa ja kestäköön ne itse.

Minun piti vielä kirjoittaa paljon muustakin, mutta olen jälleen älyttömän väsynyt enkä jaksa pitää silmiä auki. Saattaa olla, että yöllä kirjoitan lisää kunhan otan ensin pienet torkut. Hang in there AK.

Kiitos Amassados kun olit kirjoittanut. Tällä hetkellä olen yhtä-aikaa raivon partaalla ja tosi väsynyt. Heräsin kahden aikaan yöllä enkä saanut enää unta. Olin silloin ihan virkeä. Päätin sitten nousta ylös. Ei se ole minulle omituista, on usein käynyt niin. Siksi siis väsyttää nyt ja tuntuu, että silmät painuu kiinni. Ehdin jo aamun aikana imuroida, hoitaa tiskit, jopa leipoa sämpylöitä. Ja raivoissaan siksi, että huono tunnelma vaan jatkuu. Miten joku voi olla niin suoraan sanottuna idiootti, että menee jopa ulos etsimään tupakannatsoja mitä voi polttaa kun on niin kovat vieroitusoireet! Joo, sorry en jaksa nyt yhtään hienostella vaan kirjoitan kuin asiat on! Ja Amassados mun miehellä on jo keuhkoahtaumatauti ja astma maksimilääkityksellä ja silti tupakoi. Tupakoinut 10-vuotiaasta asti ja nyt on 50v. Että silleen. Isänsä kuoli keuhkosyöpään ja äiti pahaan astmakohtaukseen (tupakoijat). Miehen mielestä hänen ei kannata enää lopettaa kun siitä ei kuulema olisi mitään hyötyä. No, ehkä ei olisikaan mutta rahallisesti olisi. Mitäpä jos minä joka kuukausi käyttäisin 100e rahaa johonkin hurlumheihin? Minulla ei ole koskaan vara ostaa itselleni mitään. Ei edes niitä mitä tarvisin. Piti saada talvitakki. En saanut kun autoon meni rahat. Nyt iskin pyykkikoneeseen vanhan, kierrätyksestä löytyneen takin, joka löyhkää ja siitä on vetoketju rikki. Ja mies se vain huokailee tuskissaan ja on vihainen kun ei ole tupakkaa. Olen niin vihainen että voisin huutaa täysillä ja hajottaa jotain, niin raivona että itkettää. Tuntuu että mulla ei ole enää päätäntävaltaa meidän raha-asioissa. Mies on monta vuotta hoitanut ne ja se on jäänyt tavaksi ja toisaalta minua ei ne kiinnosta jne. Mutta minua ärsyttää että mies pokkana tänään taas sanoi, ettei ole varaa enää pitää autoa ja se pitää myydä pois. Just! Ja sitten ei päästä mihinkään ja istutaan täällä kotona kaikenaikaa. Hermostuin ja sanoin että sittenhän ei päästä mökillekään. Mies ei sanonut mitään. Kysyin että miten tähän asti on ollut varaa pitää? Mies sanoi ettei olisi ollutkaan ja siksi olemme pee aa aina puolet kuukaudesta. No, sillä tupakkarahalla rahoittaisi autoa pitkälle. No siinäpä myy auton. Sen jälkeen on varmasti paska tunnelma kotona 24/7. Mies on aina tuommoinen kun ollut useamman päivän tupakoimatta, ihan hermoraunio ja puhuu aivan ihmeitä. En tiedä siis meinaako myydä auton vai pelkästään vaan piruilee taas. Mies on ilmeisesti yhä katkerampi siitä kun olen sanonut ettei meillä ole varaa ottaa lemmikkieläintä. Miehen suurin toive olisi saada koira. Siitä on jo vuosikaudet väännetty. Minä en halua välttämättä eläintä, enkä ainakaan kerrostaloon ja mielestäni meillä ei ole varaa koiraan. Se koira on miehelle joku pakkomielle ja kun kiellän sen niin luulen että hän alkaa piilotetusti piruilla minulle mm. tuosta autosta ettei meillä ole vara jne. Kerran sanoin että lopettaa tupakoinnin niin sillä rahalla ylläpitäisi koiran. No, ei sekään siihen auttanut. Että mua ottaa päähän! Tuntuu ettei miestä kiinnosta tuon taivaallista mun tarpeet, multa ei edes koskaan kysytä tarvinne jotain (muuta kuin ruokaa) ei puhettakaan että pääsisin koskaan kampaajalle tai ostaisin meikkejä tai saisin jonkun korun, tosin ei enää kiinnostakaan. Ilmeisesti kun olen läski ja ruma nykyään eikä mulla ole enää sitä esittelyarvoa kuin ennen niin mun toiveita ei enää tarvi toteuttaa. Vitut sanon minä ja anteeksi. Viimeisen vuoden ajan on mun mieleen aina suuttuessani hiipinyt ajatus, että jos muuttaisin yksin asumaan niin pärjäisin paljon paremmin. Tai ainakin saisin päättää mihin rahani käytän. Aina kun tämä menee tällaiseksi juonitteluksi niin mun tekisi mieli haistattaa paskat ja pakata tavarat! Aamullisista sämpylöistäkään ei edes kiitetty. Olkoot koko huusholli. Mä en jaksa enää yrittää tehdä täällä kodikasta kun toinen murjottaa ties kuin monetta päivää. Olen joskus sanonut että minä en halua olla esteenä miehen unelmille. Että muuttaa itsekseen ja hommaa sen koiran ja muuttaa susirajalle asumaan. Sitten taas kun on rahaa ja miehellä tupakkaa niin kaikki muuttuu entiseksi hyväksi ja unohdan koko asian. Mutta aina se toistuu. En jaksa ajatella mitään. Yritän välttää räjähtämistä. Kerran vuosi sitten kun oli sama tilanne rahat loppu ja mieheltä tupakat loppu ja joku autohäsmäkkä päällä niin räjähdin ja sanoin suorat sanat ja löin nyrkillä pöytää hänen nenän edessä niin hän nousi ja tarttui minua kurkusta kiinni. Luulin jo että lähtö tulee. Päästi sitten irti kuitenkin. Huusin ja haukuin hänet pataluhaksi ja uhkasin tehdä rikosilmoituksen. Saimme sovittua asian ja sen jälkeen mies ei ole tehnyt mitään fyysistä, mutta en voi unohtaa tuota koskaan. Olen varma että voisi tehdä sen uudestaan. Ehkäpä se vähän hillitsee minun intoa alkaa huutamaan hänelle. Mulla on usein olo, että olen se riippakivi ja mäkättävä akka miehen elämässä. Ja eräänlainen harmi äidillenikin, kun en kyläile hänen luonaan, enkä ole "normaali" ihminen. Joskus ajattelen että olisi ollut parempi kuolla silloin 2012 syksyllä nukkuessa pois itse siitä edes tietämättä kuten meinasi käydäkin, se oli hiuskarvan varassa mun henki silloin. Lääkärit sanoi, että vielä pari päivää ilman hoitoa niin olisin kuollut kotiini. Niin joskus tulee mieleen että se olisi ollut helpompaa kaikille kun sen jälkeen on asiat mennyt vain huonompaan suuntaan. Laitoin oven kiinni ja tulin tänne makkariin makaamaan. Otin rauhoittavan, otan varmaan toisenkin. Mua loukkaa sekin, että mies ei tajua ettei mun elämä ole itsestäänselvä, edes se että yhä olen (ainakin toistaiseksi hengissä) ja haluan jo kaiken mullistuksen jälkeen rauhaa ja edes jotain elämänlaatua. Tuntuu että vaadin liikaa. Eikö hän yhtään ajattele mitä helvettiä mulla on ollut niin vielä vinkuu jostain tupakasta. Vitsi kun äidillä on niin pieni asunto, muuttaisin sin E asumaan, no en varmaan mutta mielessäni kuvittelen niin. Tuntuu vain nöyryyttävälle ettei pian 40v nainen saa osallistua raha-asioihin tai päättää rahankulutuksesta paljon ollenkaan eikä mulla koskaan ole edes 5e omaa rahaa vaikka olen pyytänyt. Mies vaan sanoo ettei hänkään voi ostaa itselleen mitään (paitsi tupakkaa). Periaatteessahan mullakin olisi silloin oikeus vaatia 100e kuussa itselleni ja käyttää se mihin haluan. No sitä ei taloutemme kestä joten se siitä. Haluan vain sanoa että vaikka meillä perushyvä suhde on niin siinäkin on näitä hirveitä päiviä ja aikoja. Nyt otan toisen pillerin ja varmaan nukahdan.

Ilmeisesti ennen niin jäätävä tole bentsoihin on laskenut lähes normaalin tasolle. 2 temestaa ja nukahdin ja nukuin monta tuntia ja nyt on pönttö niin sekaisin ettei meinaa älytä mitään. Suihkussa sain käytyä ja sitten vaan makoilen ja odotan, että tulis nukkuma-aika. Tunnelma jatkuu melko paskana täällä. Ihan hyvä kun on pää vähän pöpperössä niin en jaksa aistia sitä.

Nyt on vähän rauhallisempaa. Kävin suihkussa sen jälkeen kun heräsin päiväunilta. Koko ajan on pönttö vähän usvaisen oloinen. Tauon jälkeen temesta kolisee taas paremmin. Keitin suklaamannapuuroa. Mieskin söi. Emme ole puhuneet mitään mutta tunnelma on vähän vähemmän kireä ja mies kiitti puurosta. Huomenna leivon lisää sämpylöitä niistä mies oli tykännyt. Unohdin koko Halloweenin tai pyhäinpäivän tosin en meinaa sitä viettää. Hyvä kun sain suihkussa käytyä. Eiköhän tämä päivä ole pian tässä.