Soitin terkkariin. Hoitaja kertoi tuloksen, että röntgenkuvissa ei näy mitään poikkeavaa. Sitä osasin jo odottaa. Tosin röntgenkuva ei kerro kovinkaan hyvää tulosta siitä mitä selässä oikeasti on vaan siihen tarvitaan magneettikuva, mutta siihen on turha odottaa pääsevänsä. Tokihan voi olla, että olen vain niin läski, en liiku tarpeeksi jne että selkä siksi vikoo. No, päivässä en ihmeitä saa aikaiseksi painon tai minkään muunkaan suhteen. Olo on niin väsynyt, päässä vain suhisee kun yö oli niin huono. Epäilen myös että illalla ottamani Voltaren plus sirdalud ja nyt aamulla burana ovat laittaneet pönttöä sekaisin. Inholla katson ulos huurteiseen aamuun. Minua ei saisi tuonne ulos kepilläkään, eikä myöskään porkkanalla. Kääretortulla ehkä..

Olen valunut taas tähän "hälläväliä" -tilaan. Jokainen aamu on samanlainen kuin edellinen, päivät valuvat vain eteenpäin. Kaikki on samanlaista, mikään ei muutu. Ei töitä, ei mitään järkeä tai sisältöä missään. Olen levoton ja ahdistunut. Luulen, että olen taas lihonnutkin. Viime viikot ruoka ei ole maistunut, mutta Poju on kantanut tänne melkein joka päivä herkkuja. Siis kaikkea mahdollista suklaasta kebabiin. Lisäksi luulen, että minulla saattaa olla keliakia tai joku muu vilja-allergia. Mysli, sämpylät, vehnäpohjainen pitsa ym aiheuttaa järkyttävät vatsakivut. Illalla syöty mysli takaa sen ettei koko yönä tarvitse nukkua kun vatsa turpoaa ilmapalloksi ja sattuu. Yleensä kipu jatkuu pitkälle aamupäivään niin ettei pysty edes ajattelemaan minkään aamupalan syömistä.

Mietin joka päivä ulos menemistä mutta en pysty lähtemään. Syytän sitä ettei ole vaatteita. Se on vain osatotuus. On totta ettei mulla ole yhtään syksy- tai talvitakkia joka mahtuisi päälle. Mutta ei ole kyllä mitään housuja, ei edes collareita, jotka voisin laittaa jalkaan. Nyt kun on ollut aamuisin jo pakkasta, olen ollut aivan kauhuissani tulevasta talvesta. Tilasin postimyynnistä kotiin muutaman takin sovitukseen. Housutkin tarvisin mut sellaisia ei ollut mitkä mulle mahtuisi tai millä kehtaisin missään kävellä. Lopputulos oli etten taida päästä ulos astiennen kevättä. Liikun pakolliset matkat autolla.

Löysin taas itseni sinun, AK, kirjoituksesta. Minäkin olen ollut aina se erilainen, joka on porukassakin jotenkin outolintu. Tavallaan kyllä nuorenakin kuuluin johonkin porukkaan, mutta olin silti se erilainen siinä. Se, joka teki mitä halusi, iski muidenkin miehet jos halusi. Ja myös oli se, joka oli tietyn porukan kiusaamisen kohde ja jota "oma porukka " ei puolustanut. Jälkikäteen mietittynä tuskin kuuluin koko "omaan porukkaan". Jostain ihmeen syystä mua vaan siedettiin siinä. Olinko hyödyksi sitten jollekin jollakin tapaa tai jotain. En tiedä. Sen muistan, että koko yläasteaika oli todella ahdistavaa. Sen jälkeen helpotti hetkeksi kun vaihdoin lukioon toiseen kaupunkin. Valitettavasti helpotus oli vain hetkellinen, koska en tietenkään tuntenut koulusta. Ystävystyin kahden muun tytön kanssa, jotka olivat myös tulleet toisista kouluista eivätkä kuuluneet mihinkään valmiisiin porukoihin. Ei siis varmaan ole yllätys, että näilläkin daameilla oli omat ongelmansa. Toinen lintsasi paljon, liikkui hämärissä (huume)ympyröissä ja lopulta lopetti koulun kesken. Toisella oli vakava syömishäiriö ja sitä kautta itsetunto-ongelmia. Haki hyväksyntää rantojen juoppoporukoista paastoten samalla ja laihtuen rajusti koko ajan. En tiedä onko kumpikaan näistä naisista enää hengissä. Facebookin kautta en ole löytänyt ja muu yhteys katosi 20 vuotta sitten.

Edelleen haluan sanoa sinulle AK, että älä liikoja vertaa itseäsi facessa näkemiisi kulissikuviin. Et voi tietää mitä näiden menneisyytesi ihmisten elämässä on oikeasti meneillään. Facebook on yhtä isoa teatteria. Henkilökohtaisesti en usko kenenkään postaavan sinne yhtään rumaa kuvaa. Jokainen kuva, sekin jossa joku esittelee mustelmiaan tai mustaa silmäänsä, on tarkoin harkittua ja laskelmoivasti mietitty mitä sillä halutaan saavuttaa. Huomiota, sympatiaa, julkisuutta, herättää juoruja, v***illa jollekin epäsuorasti jne....
Näin se vaan menee. Olen ollut facessa vuodesta 2007. On ollut todella mielenkiintoista nähdä sen sisällön muuttuminen viestinnästä mainontaan. Tästä syystä en itsekään enää vuodata sinne mitään. Itseasiassa ajattelin pitää kohta jonkinlaiset siivoustalkoot. Pois vaan surutta sellaiset "kaverit", jotka eivät ikinä kommentoi juttujani mitenkään, ja ne, joiden kanssa en ole tekemisissä sekä pihalle nekin jotka ovat aiheuttaneet vain pahaa mieltä (kuten tämä Pojusta mustasukkainen ex-ystäväni). Jos jäljelle jää vain kourallinen, parempi sekin kuin 400 sellaista joita ei elämäni mitenkään kiinnosta.

Näin viime yönä unta, että olin juoksukilpailuissa. Kyseessä oli joku omituinen maastojuoksu, jossa kierrettiin metsärataa kesäaamun auringossa ja kierroksia piti juosta neljä. Olin hyvässä kunnossa ja askel oli kevyt juostessani pitkin pehmeää polkua raikkaan ilman virratessa keuhkoihin. Nautin joka askeleesta. Olin juoksemassa palkinnoille kunnes maaliviivan lähetessä reittini muuttui mutaiseksi velliksi johon upposin, liukastelin ja kaatuilin. Muut juoksivat ohitseni. Iso tulostaulu näytti, että sijoitukseni kolmannesta muuttui aina vaan huonommaksi. En meinannut päästä eteenpäin. Rämmin, konttasin. Unessa ajattelin, etten vieläkään pysty tuomaan isälle kunniaa. Olin jälleen pettymys.

Oma elämäni on pettymys.

Selkäkivusta vielä:
Kärsin siitä aiemmin lähes päivittäin. Siis silloinkin kun painoin 30 kiloa vähemmän kuin nyt. Oma ongelmani on SI-nikama. Sen siirtyminen pois omalta paikaltaan aiheuttaa jatkuvaa lanneselän kipua. Siirtymiseen ei tarvita ihmeitä. Kaatuminen, huono nukkuma-asento, huono sänky, tietyt harrastukset jne. Googleta AK. Itse löysin avun parista jumppaliikkeestä, jotka auttavat painamaan nikamat oikeaan asentoon. Youtubesta löytyy. Et menetä mitään jos kokeilet. 🙂

Amassados, ihanaa kun kirjoitit. Minusta on ihan ainutlaatuista, että miten voi olla jossain päin suomea ihminen, joka ymmärtää ja jota minä ymmärrän niin hyvin. En lakkaa ihmettelemästä. En ole ilkeä ihminen, mutta yleensä minua ei hirveästi kiinnosta mitä muille ihmisille kuuluu. Minusta on kait kasvanut sellainen juuri "ulkopuolisuuden" vuoksi. Olen aina ollut niin "käpertynyt" itseeni, että en ole tottunut olemaan sosiaalinen normaalilla tavalla. Pinnallisesti olen mukava, puhelias ym mutta nykyisin niissä välissäkin sosiaalisissa tilanteissa helposti kyllästyn keskusteluun jos se ei ole tosi mielenkiintoinen. En kylläkään käy nykyään enää missään. Kun mökillä oleminen loppui ja tämä talvi alkoi käy kuten aikaisempina vuosina, en juuri liiku kotoa minnekään. Tajuan, että se ei ole hyväksi eikä normaalia, mutta en pysty pakottamaan itseäni. Pakottamisesta tulee hirveä olo, turhautunut ja vielä enemmän tyhjä, kun huomaa selvästi etten ilman pakottamista saa aikaan mitään. Olen aina ollut vähän sellainen. Taipuvainen passiivisuuteen, haaveiluun, vetelehtimiseen ja liialliseen mukavuudenhaluun. Äitini kanssa otin siitä yhteen jatkuvasti lapsena ja nuorena. Olisin halunnut vain lojua korituolissa ja lukea kirjoja tai makoilla ja kuunnella musiikkia. Äitini ei oikein ymmärtänyt sellaista kun itse on toiminnan ihminen. Sukulaiset haukkuivat minua aina laiskaksi. Opin ajattelemaan, että olen poikkeava, erilainen kuin muut ja huonompi. Opin kait häpeämään itseäni jo tuolloin. Minulla oli aina sellaisia kiinnostuksen kohteita mitä muut halveksivat tai oudoksuivat. Pakenin ahdistavaa ympäristöä mielikuvitukseen ja kirjoihin yms. Lapsuudesta ja teini-iästä päällimmäiseksi on jäänyt tunne, että olin yksinäinen ja kaikessa mitä tein oli jotain vikaa ja olin aina erilainen kuin muut. Näin aikuisena olen alkanut tajuta, että olin aika lahjakas ja fiksu lapsi, mutta täysin väärässä ympäristössä, joka ei tukenut minua missään ja lyttäsi itsetuntoni jo varhain. Minusta tuli alisuoriutuja ja ongelmien pakenija. Tuona aikana myös masennuin ja jäin pelkokierteeseen joka on jatkunut tähän päivään saakka. Minähän koin lapsena niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa runsaasti mikä ilmiselvästi on traumauttanut minut ulos tästä yhteiskunnasta, enkä ole koskaan löytänyt omaa paikkaani. Olen myös jäänyt häpeän vangiksi. Olen ajatellut, että vakava sairastumiseni fyysisesti nyt aikuisiällä oli viimeinen tikki tuohon häpeätaakkaan. Koin senkin, että olen huono kun sairastuin, että vielä sekin.. Vieläkin olen lukossa siitä, enkä halua puhua koko asiasta. Ihmettelen miten jotkut voivat avoimesti puhua sairauksistaan. Minä en pysty, koska häpeän niitä. Otan nekin omaksi huonoudekseni. On järjetöntä, että nyt esim tämän selkävaivan vuoksi olen masentunut, koska tunnen taas itseni huonoksi, että minulla on tällainenkin nyt. Samalla olen pettynyt ja vihainen, että sain tämänkin. Huomaan myös häpeäväni, että olen taas kerran huoleksi ja vaivaksi äidilleni ja miehelleni potemalla tätäkin vaivaa, että taas huolestutaan heitä. Kait minulla on vieläkin huono omatunto siitä että järkytin heidät silloin suunniltaan kun sairastuin ja olin vähällä menehtyä. Tuntuu, etten pääse siitä yli, että nyt helposti salailen kaikkia vaivojani etten vain herätä heissä huolta. Tajuan että ajatus ei ole tervettä, mutta nämä tunteet eivät perustu järkeen. Amassados, harhauduin nyt aivan sivupoluille, mutta piti sanomani että vaikka minua ei kiinnosta ihmisten kuulumiset niin usein mietin mitä sinulle kuuluu ja minua kiinnostaa. Onko se sitten helpompaa, kun olemme vieraat ihmiset ja meillä ei ole mitään yhteistä menneisyyttä. Todellakin tuo facebook alkaa ällöttää minua ja harkitsen sen tauolle laittamista. On alkanut kyllästyttää joka aamu samat naamat toivottaa hyvää huomenta, hyvää iltapäivää, hyvää iltaa ja hyvää yötä. Siis näitä ketjuja, joihin toiset sitten vastaavat. Ihmettelen miten heillä on aikaa ja eikö heidän kaikki aika mene näiden toivotusten kirjoittamiseen. Minusta ainakin minulla menee hirveästi aikaa kun yritän ehtiä vastata niihin ja tykätä toisten jutuista, jotka vieläpä tuntuvat enimmäkseen tosi turhilta ja epäkiinnostavilta ja jokapäivä samanlaisilta. Mietin ovatko ne ihmiset jotenkin riippuvaisia facesta ja mitä he oikein saavat siitä tyhjänpäiväisestä lätinästä, vuodesta toiseen. Itse koin facen alkuun jännittäväksi, mutta nyt jo turhauttavaksi, joka varsinkin masentuneena herättää lähinnä ärsyyntymistä, juuri se teennäisyys ja tekopirteys. Myös ne ikuiset valittajat, rasistit, seksimaanikot. En halua jakaa omalla seinälläni yhtään vitsi tai elämänfilosofiapäivitystä. Olen itsekin syyllistynyt ajoittain oman elämäni kiillottamiseen siellä, sekä hyväksymisen hakemiseen kuvillani. Mutta nyt olen kyllästynyt. Minulle on kertynyt 800 kaveria, joista kommunikoin päivittäin noin 50 kanssa. Loput ovat sitten näitä "hiljaisia" kavereita, ällöttävää. En edes tunne heitä. Koko juttu on lähtenyt käsistä. Tuntuu että on aika laittaa se katkolle tai tosiaan siivota kaverilistaa. Minua ihan naurattaa, että ihminen, jolla ei tosielämässä ole yhtään ystävää ja joka on sanoutunut kaikesta irti ja jolla ei ole mitään elämää niin muka 800 FB kaveria, aika huono vitsi. Ja olen ollut siellä vasta viime keväästä saakka, kieltämättä se on niellyt ison osan ajastani. Ihan sairasta ja hävettää tuokin asia. Olen jopa alkanut pelkäämään, että kaverilistalleni osuu joku päivä joku tuttu, joka tajuaa kuka olen ja alkaa "vainoamaan" minua ja paljastaa koko "kulissin". Olen alkanut todella tarkkaan katsomaan kaveripyyntöjen profiilit ja tietyistä kaupungeista tai piireistä olevat hylkään, ettei vain ole ketään joka tuntisi minua oikeasti. Olenhan asunut ympäri suomea ja tehnyt vaikka mitä. Kotikaupunkia en ole edes merkinnyt ja en ole ihan oikealla nimelläni vaan käytän mieheni sukunimeä vaikka emme ole naimisissa joten minua ei ihan heti tajua kuka olen jos joku "etsisi" minua. Alunperin halusin vain muutamia kontakteja ja siksi liityin faceen ja nyt koko homma on lähtenyt käsistä. Tyhmää.. Olen alkanut pitää väliä etten päivitä sinne. Huomaan kyllä, että on jo tapa koko ajan vilkuilla mitä siellä tapahtuu. Tuleepa tästä nyt pitkä selostus.. Mutta Amassados, alunperinkin silloin nuorena se itsetunto rakentui väärän varaan. Kaikki se mitä olin aidosti, sitä ei hyväksytty ja sitä pilkattiin. Opin näyttelemään jotain muuta ja piilottamaan todellisen itseni, samalla opin olemaan luottamatta mihinkään ja pelkäämään koko ajan tapahtuvaksi jotain ikävää. Myöhemminkin olen hävennyt jopa asioita, joissa olen lahjakas. Lopulta ulkonäköni oli ainoa tapa saada ihmisiltä hyväksyntää ja paikkakuntaa muutin monta kertaa, etten ollut tekemisissä kotipaikan ihmisten kanssa. Olen katkonut sinne kaikki siteet. Kerran facessa otin epähuomiossa kaveriksi erään sieltä paikkakunnalta ja menin ihan paniikkiin kun myöhemmin huomasin, että hän on sieltä kotoisin ja hänen kavereissaan oli joitain jotka tunsin ja poistin hänet nopeasti. Tänä päivänä olen sitten juureton ja yksinäinen, kun olen katkonut suhteeni usealle paikkakunnalle. Sairastuminen ja sen jälkeen mielenterveysongelmien paheneminen sai minut viimeistään vetäytymään kaikesta ja sulkeutumaan tähän pieneen elämääni. Minun elämä on niin iso vitsi ja epäonnistuminen että toisinaan se itkettää ja toisinaan jopa naurattaa. Joskus tuntuu että ei voi olla todellista kuinka persiilleen voi ihmisen elämä mennä kehdosta hautaan saakka. Ihailen sinua Amassados, että sinä olet sentään kyennyt olemaan työelämässä ja sinulla on lapsi, se tekee sinusta normaalimman. Minähän en ole kyennyt normaaliin työuraan ja sehän on tässä maailmassa se isoin synti. Vielä kummallisempaa on, että minua ei ole koskaan edes kiinnostanut töissä käyminen, mutta sen täytyy johtua jostain mt-ongelmastani. Pyrin joka paikassa salaamaan totuuden tästäkin asiasta ja selitän jotain epämääräistä tai keksin jonkin työnkuvan itselleni jne. Vieraat ihmiset kenen kanssa puhun niin olen sitä mieltä ettei minun tarvitse heille paljastaa totuutta itsestäni ja kaikki tututhan olen jo jättänyt kun en halua heidänkään tietävän elämästäni mitään. En taida kestää oma elämääni. Ei ihme, että usein mietin siitä kokonaan pois häipymistä. Alan vasta nyt tajuta, että olen aikaa sitten menettänyt elämäni kaikki kiintopisteet ja tavoitteet, syrjäytynyt elämästä, sekä rapautunut niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Olen elossa, mutta en elä. Pelko elämää kohtaan on kait kahlinnut minut. Ihmettelen, että mieheni viitsii olla kanssani vaikka olen näin outolintu. Huomaan, että hän yrittää koko ajan saada mieleni paremmaksi. Kantaa herkkuja (kuten Pojukin tekee) eilen mies keitti illalla suklaapuuroa kun tietää että aina syksyisin alan himoitsemaan sitä. Mies myös ehdottaa pizzan tilaamista kun huomaa minun olevan masentunut. Tänään hän puhui uuden iPhonen hankkimisesta minulle. Sydäntäni niin riipii välillä kun tajuan kuinka moni nainen ottaisi kiitollisena itselleen tuollaisen miehen ja hukuttaisi hänet rakkauteen. Mieheni on oikea aarre ja siitä huolimatta en kykene edes olemaan läsnä tässä parisuhteessa kun vaivun masennukseen. Välillä säälin miestäni jopa niin paljon, että mielessäni suunnittelen eroa, että hän pääsisi minusta eroon. Tiedän kuitenkin, että hajoaisin lopullisesti jos eroaisimme. Hän on elämäni valo. Oikeasti en voi käsittää miten kukaan haluaa olla minun kanssani; ylilihavan, epävakaan, vaivaisen ja hankalaluonteisen, ajoittain poissaolevan ja epäsiistin, työssäkäymättömän naisen kanssa. Ja vielä kohdella tätä kuin jotain aarretta. Ja vieläpä kehuu kauniiksi ja nuorekkaaksi yms. Tässä vaiheessa nauran jo itsekin koska asia vain on niin hupainen kaikessa traagisuudessaan. Nyt yritän tehdä jotain järkevää. Tämä päivä on taas ihan painajaista.. Olen umpiväsynyt, lääkepökkyrässä, masentuneella mielialalla ja äsken jo työnsin suklaata suuhuni! Yritän kuvitella itseäni mieheni asemaan elämään kanssani. Varmaan yhtä helvettiä. Huomaa, että miehelläni on sotilastausta. Muulla kuin sissin päättäväisyydellä ei kukaan voisi olla kanssani. Kiitos Amassados tuosta vinkistä minkä annoit, tuon selkäjutun. Olen melko varma, että juuri jotain tuollaista on vinksallaan kropassani. Sen lisäksi, että kroppaani on syväjäässä ja täysin jumissa. Mutta niin kauan kuin on elämää on myös toivoa, sen yritän muistaa masennuksen keskellä. Muistan muinakin vuosina, että tähän aikaan vuodesta olen aina ollut valmis menemään osastolle ja tuo tunne ei nytkään niin kaukana ole. Syysmasennusta höystettynä muilla ikävillä jutuilla.

Nyt kirjoitan vain lyhyesti. Tänään on ollut ihan hyvän mielialan päivä. Paljon ei ole tapahtunut mitään erikoista. Miehen kans oltu kotona, syötiin kebabia ja käytiin pikku kävelyllä ulkona, kun jo monta päivää istunut vain sisällä. Äidin kanssa juttelin puhelimessa. Mieliala tosiaan ollut parempi. Huomistahan ei voi koskaan tietää mikä se sitten on joten yritän nauttia niin kauan kuin sitä kestää!

Päivä alkoi tosi hyvin. Olin ihan myönteinen ja mieli Ok. Nyt kuitenkin putosin tosi huonoon mielentilaan. Istua möllötän vain ja katselen ikkunasta ulos. Aurinkoinen syysilma, mutta en jaksa mennä ulos. Enkä oikeastaan haluakaan. Pelko ja masennus iski taas ja lujaa. En halua kirjoittaa hirmu yksityiskohtaisesti, kun tunnen sitten syyllisyyttä, että järkytin tai masennan muitakin ihmisiä kun ajatukseni ovat niin synkkiä. Tunteet heilahtelevat nopeasti. Vasta äsken olin täynnä voimaa ja luovia suunnitelmia. Nyt virun viltin alla (siksi koska koneellinen ilmanvaihto puhaltaa liian voimakkaasti ja kauhea vedontunne) ja itku kurkussa, epätoivoinen olo. Tuntuu, että halvaannun ja lamaannun täysin. En pysty toimimaan mitenkään, tuntuu, että mun on ihan turha pyytää apua mistään, että minua ei oteta tosissaan missään. Nämä eivät ole täysin harhaluuloa, koska niin on tapahtunut ennenkin, ettei ole otettu tosissaan ja siitä on ollut huonot seuraukset. Toisaalta tuntuu, että nyt minun vahvuus loppui tähän, että lojun viltin alla kunnes minusta aika jättää ja jätän tämän kaiken, kun kaikki on niin mahdotonta. En jaksa, enkä uskalla enää kohdata mitään. En välitä tästä maailmasta vaan ainoa paikka missä vielä haluaisin olla on meidän kesämökki. Siellä saa olla suojassa, kaukana kaikesta. Mutta pääsenkö sinne asti enää? Onko minulla elämää jäljellä sinne asti? Se minua masentavana se, että juuri minun kohdalla kaiken pitää olla niin vaikeaa. Pakko vetää rauhoittavaa ja mitä väliä silläkään oikeasti on ja nyt häpeän jo, että kirjoitin tämän.

Kipu selässä ei mene pois. Rasituksessa ilmaantuu heti. Haluan vaan vetää pään täyteen lääkkeitä ja kadota pois. Mietteet on olleet melko synkät. Johan tässä on oltu 3 vuotta tavallaan jatkoajalla. En välttämättä haluaisi lähteä, mutta tunnen sen olevan pakko. Joulun haluan vielä nähdä. Olisin halunnut myös kevään ja uuden kesän mökillä, mutta voi olla ettei sitä tule. Moni on lähtenyt tämän syksyn aikana.

Tämä päivä on ollut parempi. Olen ollut aika hyvällä tuulella. Otin illalla lihasrelaksanttia ja voltarenia ja nukuin ihan hyvin ja aamusta iltapäivään hommailin ja tein vähän kotitöitä, sekä roikkunut FB. Siivoamisen jälkeen alkoi vähän selkä jäykistyä ja särkeä lievästi. Otin taas lääkettä ja loppupäivän varmaan lepäilen vain. Noista lääkkeistä Voltaren ja sirdalud tuli melko väsynyt olo, vaikka yleensä ne ei minua väsytä, mutta nyt tuntuu, että kohta nukahdan tähän. Taidan mennä suihkuun! Aion soittaa maanantaina ja vaatia, että selkä kuvataan magneetti tai CT. Haluan tietää mikä sitä vaivaa ja jos se on joku paha niin pitäähän minun saada siihen hoitoa ja sitten kuntoutusta. Tuskin tämä ihan itsestään menee ohi kun ei ole vielä mennyt. Toivottavasti en joudu minnekään leikkaukseen. Mökillä tapahtui jotain mikä hajotti selkää. Näköjään minulla taas menee nämä päivät näin että joka toinen hyvä ja sitten taas seuraava huono. Tänään en kuitenkaan ajattele itsetuhoisesti kuten eilen. Nyt menen suihkuun! Palataan.

Joka toinen päivä. Eli tänään on huono päivä. Yöllä näin painajaisia. Koko päivän ollut alakuloinen. Paitsi helpotti kun mies meni käymään tyttärellään ja sain olla pari tuntia yksin. Olin helpottunut. Usein masentuneena minua ahdistaa toisen läsnäolo, en oikein tiedä miksi. Haluaisin kait olla rauhassa masentunut. Yritin voimistella, alkoi oksettamaan. Tajusin tänään vasta kunnolla kuinka ylipainoinen olen, lähes 30kg. Se on aivan helvetin paljon. Katsoin sivuprofiilia peilistä. Huono ryhti, roikkuva vatsa, painavat rinnat, jotka vetää ryhtiä kieroon. Roikkuva perse. Ei lihasta missään, vaan löysää ja roikahtanutta. Minä joka ennen olin niin hoikka, että siitä oltiin huolestuneita. Luulen, että syön herkkuja, koska en muuten elämässäni koe mielihyvää. Syömiseni voi myös olla itsetuhoista, itseni ja oman terveyteni laiminlyömistä. En ole koskaan osannut huolehtia itsestäni. En tajua mitä on normaali, järkevä syöminen. Olen vierautunut siitä mitä ihmiset yleensä syö siis järkevästi. En enää tapaa ketään ulkopuolisia, enkä tiedä mitä muut syö. Minä en syö joko mitään tai sitten vain herkkuja. Mikään järkevä ei maistu. Olen rapakuntoinen. Olisin ihan valmis häipymään savuna ilmaan. Tämä maailma ei ole minua varten.

Hetken parempi olla. Mies teki ruoan kun tuli kotiin. Ruoka oli hyvää. Jotenkin tuli vähän parempi olo. Olen ollut muutaman päivän vähäisellä syönnillä. Ehkä verensokerit oli alhaalla tai jotain. Tuli rento ja parempi olo. Oikeasti tekisi mieli vetää hulluna jotain, vaikka kääretorttua. Jäätelö olis kans ihanaa. Nyt ei ole kotona herkkuja, kun ei ole rahaa ostaa niitä. Olen syönyt aikaisemmat varastot. Luin eilen erään arvostamani ravintotutkijan jutun sokerista ja sen vaikutuksista. Melkein nousi tukka pystyyn! No, ei varsinaisesti ihan uusia asioita, mutta olin unohtanut mitä kaikkia haittoja sokerilla on. Olen koko ikäni ihan lapsesta asti ollut todella perso makealle ja jopa varastanut rahaa, että olen saanut makeisia siis silloin lapsena. Ja kun ei koskaan ollut mitään paino-ongelmia nuorena niin sain rauhassa herkutella päivittäin. Totutin itseni siihen ja se tapa on seurannut vaikka nykyään olen sitten ylipainoinen. Muistan kuinka hyvä olo minulla oli mökillä kun olin laihtunut muutaman vaivaisen kilon niin se tunne oli Ihana kun maha ei roikkunut ja reidet ei hinkannut yhteen kävellessä. Muistin silloin kuinka paljon mukavempaa on liikkuminen kun on kevyempi. Ja sekin olo vain parin kolmen kilon keventyneenä. Mitä sitten jos olisi 30kg kevyempi? Lähtisin varmaan lentoon. Olen ollut nyt pari vuotta näin lihava, tai vuosi sitten olin vielä kymmenen kiloa hoikempi. Mutta silti en muista enää millaista on olla hoikempi. 2013 kesällä painoin 56kg kun oli se vatsabakteeri ja olin ahdistunut enkä syönyt mitään. Muistan kuinka häpesin riutunutta olemustani. Nyt painan 86kg (pituus 164) että niin se vaihtelee hoikasta läskiin. Vielä jaksan muistella sitä kuinka lihominen alkoi 2013 syksyllä mirtazapinin käytöstä. Kaksi kuukautta ja 16kg ja siitä on suunta ollut ylöspäin, eikä mitkään dieetit ole enää auttaneet. Väitän vieläkin, että Mirta muutti jotain elimistössäni mikä ei palaudu ja sillä tulleita läskejä ei saa pois. Nyt vain löhöilen loppuillan ja roikun netissä.

Tänään on ollut hyvä päivä. Mieliala on ollut noususuuntainen, ehkä jopa hieman maaninen. Olen touhuillut, saanut ideoita, toteuttanutkin niitä, puhua pulpattanut kuin papupata. Mies kävi kaupassa ja teki hyvän ruoan. Voimistelun päivällä ja suunnittelin uutta ruokavaliota (just..heh) haaveillut vaikka mitä, ensi keväästä ja kesästä, ollut luovalla tuulella, päivitellyt facea ym. Kyllä nämä mielialat vaihtuilee joka päivä. Syvästä masennuksesta ja itsetuhoajatuksista kiihtyneeseen onnellisuuteen. Onko vain epävakaa? Vaiko kaksisuuntaista? Vaiko jotain hormoonihommaa vai niitä kaikkia? En tiedä, eikä oikeastaan kiinnosta. Haluaisin vain tämän päivän jatkuvan eikä loppuvan ollenkaan kun nyt on hyvä olla (enkä ole mitään pillereitä ottanut) Osaa tosiaan aina arvostaa näitä hyviä päiviä kun on noita itsetuhon päiviä välillä. Lojun lämpimän viltin alla makkarissa, kuuntelen musaa, surffailen netissä ja facessa. Syön suklaata. En ole tänään ajatellut tästä maailmasta poistumista yhtään kertaa.

Huomenta rakas AK.
Minulla on ollut ahdistava viikko ja siksi en ole saanut kirjoitettua mitään. Olen yrittänyt puuhailla kotona kaikenlaista, jotta en vain makaisi kaikkia päiviä tekemättä mitään. En viitsi kaupoissakaan kierrellä kun ei ole ylimääräistä rahaa. Ja minne edes menisin kun en kehtaa tässä kaupungissa käydä missään eikä ole vaatteitakaan. Ylipaino on ollut suurin murhe ja masennuksen aihe. En vaan voi hyväksyä sitä seikkaa, että tämä 30 kg painavampi naama peilissä on nyt minä. Itseasiassa masennuin kun näin viime viikolla kuvan itsestäni netissä. Se oli otettu eräässä julkisessa tapahtumassa, jota olin jokin aika sitten katsomassa. Ja mikä häpeä! Näytän tynnyriltä. Sen lisäksi kasvoni näyttää turvonneen muodottomiksi. Poskipussit ja kaksoisleuka. Olin kuolla häpeästä. Sen jälkeen en halunnut mennä enää mihinkään ikinä, jossa voi joutua kuvattavaksi.

Olen viime aikoina kärsinyt lonkkasärystä ja rintarangan jumista. Selkä on ollut silti aika ok. Kilpaurheilun lopettaminen vaikutti positiivisesti selkään, mutta muuten kroppa on aivan paskassa kunnossa. Lonkkasärky on aika pelottavaa. Se alkaa usein aamuyöstä ja herään siihen, että vasen puoli lantiota huutaa hoosiannaa. Olen kyljellä-nukkuja, joten luultavasti puutuu ylipainon vuoksi kun makaan tuntitolkulla samassa asennossa. En silti ole voinut olla ajattelematta sitä pahinta vaihtoehtoa. Mitä jos se onkin jotain muuta? Isäni veljenvaimon lonkkasärky paljastui syöväksi. Kyllä hän siitä parani, mutta ei pystynyt enää hoitojen jälkeen saamaan lapsia ja liikkuu edelleen vaappuen, vaikka hoidoista on jo vuosia. Toi rintarangan jumi on kuitenkin vähintään yhtä kamalaa kun lonkasärky. Sekin ilmenee vaan aamuöisin kun alan heräillä. Tuntuu, etten saa happea eikä kädet toimi. Ylipaino lienee tämänkin vaivan takana. Entiset sievät 75C-kupit on nyt muuttuneet kahdeksi kolmen litran ämpäriksi. Siinä voi sitten miettiä, miten happi kulkee. Ei kulje. Kuorsaankin kuulemma nykyisin, sanoo Poju. Yöllisten kipujen lisäksi onhan noista jäätävistä utareista haittaa muutenkin. Rintsikoiden olkaimet pureutuvat hartioihin todella kipeästi ja niskat särkevät. Näin siitä huolimatta, että olen yrittänyt käyttää vain mahdollisimman tukevia ja leveäolkaimisia rintsikoita. Koko on niin valtava, että pääsisin kunnalliselle puolelle pienennysleikkaukseen. Se tosin edellyttäisi laihdutusta. Kovin montaa kiloa ei saisi olla ylipainoinen.

Ylipainoon kaatui sitten tietysti myös se yksi juttu, josta olin kovasti innoissani. Eivät näe minua siinä porukassa, jossa muut ovat hoikkia tai normaalipainoisia. Sekin tieto tuli viime viikolla ja lannisti entisestään. Nuoremmaksi en enää muutu, mutta laihtua pitäisi pystyä. Miksi en onnistu? Olen AK kanssasi samaa mieltä siitä, että Mirtazapin muutti jotain minunkin kehossa. Ennen saatoin laihtua pienessä ajassa kymmenenkin kiloa, vaikka söin ihan hyvin. Nyt lihon, vaikka söisin koko päivän aikana vain yhden voileivän.

Näissä ajatuksissa olen herännyt tähän viikkoon. Toivottavasti sinulla AK menee paremmin. ☺️❤️☺️

Rakas Amassados, kiva kun olit kirjoittanut. Olen pahoillani, että se mieluinen asia kariutui. Pettymykset ovat masentavia. Kun kohtaan pettymyksen niin minua itkettää ja sydäntä "kirvelee" ja tuntuu, että pää hajoaa. Minä olen aina ollut huono kestämään pettymyksiä. Sattaa liittyä siihen, että epävakaiden on vaikea käsitellä tai sietää yleensäkin negatiivisia tunteita ja niiden käsittelyn taidot ovat puutteelliset. Lapsena en saanut näyttää negatiivisia tunteita vaan itkiessäni pettymystä vihaisesti komennettiin "naama peruslukemille"! Pettymyksiä olen kohdannut elämässä oikein olan takaa. Minulla on ollut hyvä usko ja olen pettynyt ja menettänyt paljon. Olen menettänyt kaiken ja aloittanut nollasta monta kertaa. Nykyään jos koen pettymyksen niin itken ja masennun, lamaannun ja alan miettimään itsetuhoisia. En ole "aikuistunut" sen suhteen ollenkaan. Pettymykset ovat hirveintä mitä tiedän. Vakava sairastuminen oli elämäni suurin pettymys ja siitä en toivu koskaan henkisesti kokonaan. Sitä ennen oli ero exän kanssa, joka myös oli hirveä pettymys. Onhan noita ollut. Pahimmillaan jos olen masentunut ja kaupassa ei rahat riitä karkkipussiin tai mies ei tuokaan kaupasta namuja niin petun ja itken hillittömästi kuin pieni lapsi. Hirveän noloa, mutta en voi sille mitään. Se tunne tulee niin syvältä, jostain sieltä lapsuudesta.

Pettymys tuo turhuuden, vihan ja arvottomuuden tunteita. Ulkonäköön liittyvät pettymyksen kokemukset hajottavat täysin. Ulkonäkö on ihan hirveä asia, silloin kun se ei ole kunnossa. Tämä maailma on uskomattoman pinnallinen. Kyllä se ulkonäkö on kaikki kaikessa, se on huomattu. Minä kun olin ennen hoikka ja kaunis niin sain hyvää palvelua, ihailevia kommentteja päivittäin ja huomasin että ihmiset pitivät minusta paljon enemmän ja oikein halusivat seuraani. Aivan kuin Kauneuteni olisi valaissut heitäkin jotenkin. Naiset kyselivät kauneusvinkkejä, miehet "huumaantuivat". Kuulostan itserakkaalta, mutta tämä on totuus. Mutta, jopa silloinkin olin vain hetkittäin tyytyväinen ja suurimman osan ajasta murehdin kuinka ruma ja "lihava" olen ( olin alipainon rajoilla) minussa oli aina kaikki rumaa ja huonoa, vertailin itseäni supertähtiin. Kuntoilin ja rääkkäsin itseäni, meikkasin tunti tolkulla päivässä, juoksin kampaajalla. Tyvikasvu vaalennetussa tukassa oli maailmanloppu. Joka kerran kun lähdin kaupungille tai ravintolaan häpesin itseäni. Vaikka oikeasti olin todella hyvännäköinen.

Entäs nyt? Kyllä kaikki on mennyttä. En usko, että minusta oikeasti enää koskaan tulee yhtä kaunista kuin ennen. Olen menettänyt ulkonäköni. Vanhenemisen, elämän stressin, masennusten, sairastamisen ja kaiken pahan takia. Usein mietin, että jos silloin kolmikymppisenä kun olin vielä kaunis niin jos elämäni olisi mennyt toisin. Jos en olisi ensin masentunut, jos ei olisi tullut ero skandaalia, mt ongelmia lisää, vakavaa sairastumista joka romahdutti kaiken ja sen jälkeen monta masennuksen vuotta. Jos olisin saanut elää tasapainoista hyvää elämää ja olisi ollut rahaa sijoittaa omaan hyvinvointiin ja kauneuteen niin olen varma että olisin se kaunotar vieläkin ja olisin ikääntynyt maltillisemmin.

Se ajatus kirpaisee. Mutta olen alkanut hieman tottumaan siihen että olen nykyään ruma (ainakin omasta mielestä) läski, omituinen ja elämän virhekappale. Kait se on että kaikkeen tottuu. Silti se ei estä minua masentumasta siitäkin asiasta. Siihen auttaa vain yksi asia; masentua ja pelätä vielä enemmän jotain esim.kuolemaa. Sitten kun siitä selviää on vain onnellinen että saa olla hengissä ja on huvittavan kiitollinen elämästään niiden läskien ja rumuuden kanssa. Tämäkin kuulostaa tekopyhälle mutta niin olen sen kokenut. Mieluummin läski ja hengissä kuin se vieläkin huonompi vaihtoehto. Nyt kun selkä on kipuillut niin se sai minut masennuksen ja pelkojen valtaan. Nyt kun se on mennyt parempaan suuntaan (kävin myös tuossa välissä lääkärissä) ja pahin pelko on hellittänyt olen taas ollut enemmän tyytyväinen elämääni ja läskiin itseeni. Olen pakottanut itseni joka päivä lenkille ja venytellyt ja voimistellut, syönyt vitamiineja ja vähentänyt herkkuja, juonut enemmän vettä niin tuntuu olo vähän paremmalle. Kipua en kestä ollenkaan, en pientäkään enkä missään ruumiinosassa. Kipu saa minut suunniltaan ja masentumaan. Selkäkipu on lieventynyt vain ajoittain rasituksesta väsymiseen ja lievään jomotukseen. Lääkkeitä en enää joudu ottamaan. Olen toki varovainen ja jos taas pahenee on pakko mennä uudestaan lääkäriin. Nyt näyttää paremmalle, se saa minut jo voimaan henkisesti paremmin ja olen päättänyt että vaikka asiat olisi miten niin nautin vain päivästä kerrallaan, jokaisesta hyvästä hetkestä ilman masennusta tai jotain kipua yms. Sitähän ei voi kukaan tietää milloin lähtö tulee niin siksi olen päättänyt elää mahd hyvin sen ajan mikä jäljellä on. Olen ollut nyt paremmalla mielellä, lähes maaninen taas ja kumman aikaansaava ja hyväntuulinen. Minulla on joka syksy tullut ensin masennus ja kuolemanpelko ja kun siitä olen selvinnyt niin sitten melkein maanisuus joka huipentuu jouluun ja tammikuussa taas masennun. Niin se näyttää menevän.

Luulen että tosiaan suurin osa kivuista ja vaivoista johtuu tästä minullakin 30kg ylipainosta. Onhan siinä kroppa koetuksella. Minulla on jo ennemmin kipuillut vasen polvi. Niskat ja hartiat täysin jumissa, yläselkä väsyy, ryhti menee huonoksi, lihakset ei jaksa kannatella kun lihaskunto niin huono. Alaselkää alkaa helposti särkemään rasituksen jälkeen ym. Olen tosiaan katsonut peilistä että minulla on huono ryhti kun painavat rinnat ja roikkuva vatsa vetävät kroppaa lysyyn ja heikot lihakset väsyy ym. Minullakin oli hoikkana/normaalina rinnat 75C ja nyt.. En ole aikoihin enää tiennyt oikeaa kokoani. Eilen otin mittanauhan ja mittailin. Sitten laskin kaikilla netin kokolaskureilla. Olin järkyttynyt. Olen niin tottunut noihin roikkuviin läskisäkkeihin etten ole edes tajunnut kuinka paljon ne vaikuttaa just niskaan ja hartioihin, selkään ym. Uskon, että laihtumalla saan rinnat pienenemään taas siihen C-kuppiin. Jos siis ikinä laihdun. Nyt minun koko on 85E tai F en ole ihan varma. Nämä on niin överit ettei minun mieskään enää taida olla kiinnostunut tällaisista mummojen läskitisseistä. Olo on tosiaan kuin lihavalla vanhuksella. Raihnainen, roikkuva, huono suorituskyky. Eipä silti ei minuakaan nyt seksi kiinnosta. On niin epäseksikäs olo. Lisäksi tulee muitakin noloja ja inhottavia ongelmia tästä lihavuudesta. Rintojen aluset hautoo ja tulee sitä ihottumaa ja haisee inhottavalle hielle vaikka pesee. Sitten uutuutena; nivuset hautuu, punoittaa ja kutisee. Alkaa olla kaikki lihavien ihmisten ongelmat. Varsinkin tuosta selkäkivuista tajusin viimeistään että nyt on aika toimia ja nyt pitää laihduttaa ennenkuin hajotakin tämän kropan kokonaan. Minun on pakko muuttaa elintapoja vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Olen jo aloittanut ja pudottanut 3kg. Tosin varmasti tulee heti takaisin jos lipeän. Huh on jo myöhä ja pakko lopettaa tämä kirjoittaminen ja mennä nukkumaan. Jatkan huomenna.

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Ei mitään erikoista. Aamusta tein kotitöitä ja juttelin äidin kanssa puhelimessa. Ihan tasaisen Ok-olo ollut. Iltapäivällä iski päänsärky ja otin Buranaa ja lepäilin. Sitten olen tässä vain löhöillyt ja katsellut puhelimen tiedostoista tämän vuoden aikana ottamiani kuvia, sekä netissä ja facessa ollut. En käynyt tänään kävelyllä. Meinasin jo mennä mutta sitten iski se hedari. Eipä tänään muuta.

Hei kaikille,

Tässä ketjussa on ajoittain keskusteltu ahminnasta, joten laitan tämän tähänkin tiedoksi:

Ensi viikon tiistaina eli 27.10. Tukinetissä on Mielenterveystalon Irti ahminnasta - Live chat. Chat on klo 13.30-15.30 ja keskustelun teemana on: Miten irti ahminnasta?

Ryhmän ohjaajina toimivat Mielenterveystalon psykologit.

Ryhmä on avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille. 🙂🌻