Hirveän masis-olo ja itkettää. Kaikki alkaa taas tuntua toivottamalle. Ei ole ollut ruokahalua tänään. Mietin vain kaikkia, jotka ovat kuolleet ja omaa kuolemaani. Nyt tämä selkävaiva ja kaikki mitä olen siitä lukenut on syöksenyt minut pelkoihin. Vaikka päätin, etten googleta sairauksia ja oireita niin kuitenkin sorruin niin tekemään. Teen aina niin kun alan ahdistumaan jostain oireesta. Vaikka olenkin ahdistunut niin minua melkein naurattaa muisto vuodelta 2013 kun "diagnosoin" itselleni maksan vajaatoiminnan ja siitä johtuvan aivovaurion. Pelkäsin niin paljon, että puhuin mitä sattuu sekavia ja itkin ja sanoin miehelle, että nyt minun pitää heti mennä sairaalaan, koska aivoissani on pahasti vikaa. Muistan vieläkin miehen ilmeen.. Mahdoton tosiaan vaikuttaa sekavalle. No, ei tuo periaatteessa ole mitään hupsaisaa vaan ihan kauheaa. Tunnistan itsessäni taas kaikki ahdistuksen merkit, tämähän alkoi jo mökillä kun mietin olenko taas masentumassa. Olisin varmaan ilman tätä selkäjuttuakin ahdistunut, mutta nyt suorastaan masentunut. En ole tottunut kipuun ja se saa minut pelokkaaksi. Alan vajoamaan taas, johonkin.. Toivon tosiaan että tämä kaikki kääntyisi parempaan, ei yhtään kiinnostaisi mennä taas lähes psykoosiin.

Selkäjuttu jatkuu.. Aamuyöstä heräsin, kun selkä oli ihan jäykkä, siis ristiselkä ja oli pakko hakea parempia asentoja. En saanut enää unta ja ahdistavat asiat alkoivat pyörimään mielessä. Oli heti sellainen masentunut mieli, että olisi tehnyt mieli jäädä vaan koko päiväksi siihen makaamaan. Ei oikein maistunut aamukahvi, eikä ole muutenkaan koko päivänä maistunut mikään. Olen ottanut Buranaa ja kyyhöttämyt vain täällä makkarissa. Mielessä pyörii vain, että tulis tämä selkä taas ennalleen ja voisi unohtaa koko asian. Olen itkenyt pari kertaa tänään ja mieskin näki sen vaikka yritän häneltä salaa itkeä. Joku kumma tunnelukko minulla aina siinä etten haluaisi puhua mieltäni painavista asioista vaan pyrin salaamaan niitä. Se ei ole järkevää, mutta niin on aina ollut. Tekisi mieli sanoa miehelle, että varmasti kuolen kohta, mutta se ei olisi oikein huolestuttaa häntä. Vaikka kyllä hän varmaan aistii mietteeni. Olen vain niin väsynyt ja pettynyt tähän selkävaivaan, että miksi vielä tämmöinenkin piti tulla juuri kun tunsin olevani paremmassa kunnossa. Ja tietysti pelottaa, että selässä on joku etäispesäke, että tauti on salaa levinnyt ympäriinsä ja se on menoa nyt. Se ajatus on niin kestämätön.. Anteeksi, että olen nyt tällainen luuseri, pitäisi ryhdistäytyä,hah!

Täällä istun ja ajatukset on melko synkkiä. Eilen käytiin laittamassa mökki talvikuntoon. Oli jotenkin haikea fiilis. Mietin olenko siellä ensi keväänä? Onko mun koko elämää olemassa keväällä tai tuleeko ensi kesää? Olen varautunut taistelemaan kaikesta minulle rakkaasta, samalla kuitenkin hävittämään kaiken. Epävakaus ja pelot ovat vallanneet minut aika kovalla rytinällä. Paljon on epäselvää. Vaatii rohkeutta selvittää kaikki. En tiedä löytyykö minusta enää rohkeutta vai olenko jo aikaisempina vuosina tyhjennetty kaikesta positiivisesta. Tällä hetkellä en voi nähdä tulevaisuuteen en edes jouluun saakka. Ainoa minkä tiedän on, että rakastan miestäni ja hän on koko maailmani. Haluan kaiken sen hyvän pysyvän mitä meillä on ja jos se uhataan niin minun on tehtävä suunnitelma-B. Olisin halunnut rauhallisen mukavan syksyn, mitta sitä ne ei ole syksyt koskaan vaan täyttä kaaosta. Vihaan koko syksyä, on luvattu jo kylmiä ilmoja, talvi tulee olemaan tänä vuonna pitkä ja kylmä. Miten selvitä kevääseen? Uuteen kesään?

Voi luoja nyt on pakko vuodattaa sellainen tuska, etten tiedä mitä teen! Ihana, rakas, kaunis ja upea tyttäreni on sairas. Viiltelee, oksentaa, paastoaa, sairaanloista liikkumista laihdutusmielessä, ryyppää salaa ja polttaa tupakkaa. On ahdistunut ja haluaisi kuolla. Miksi? Miksi?
Koko päivä on mennyt itkiessä. Nyt on hirvittävä migreeni. Silmätkin sumeat kaikesta itkusta. En vaan voi ymmärtää tätä. Miten onkaan onnistunut salaamaan kaiken minulta ja isältään. Nyt kun totuus paljastui, olen aivan palasina. Heti kun luulin, että nyt alkaa hyviä asioita tapahtua, tuli tämä.
En pysty nyt kirjoittaa enempää.

Voi, Amassados! Mukava kun kirjoitit mutta samalla tietenkin surullista nuo kuulumiset. Minä en tiedä mitä järkevää osaisin sinulle kirjoittaa kun minulla ei ole lapsia niin en voi siihen samaistua, mutta.. Pakko on sanoa, että minun ajatukset menee omaan nuoruuteeni, kun olin "ongelmallinen" ja äitini oli hädissään, neuvoton ja voimaton kanssani (sitten kun asiat oikein kärjistyivät) Minulla ei ollut syömishäiriötä, mutta se onkin enemmän nykyajan nuorten ongelma. Mutta suurin ongelma oli koulukiusaaminen, johon väsyin niin että pitkän oireilun (koulusta pinnaaminen, alkoholin ja tupakan käyttö, holtittomat suhteet, joissa minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi, myös jonkinverran viiltelin itseäni ym.) masennuin syvästi ja yritin itsemurhaa. Mietin vain, että olisiko joku tai jotkut, jotka kiusaavat tytärtäsi ja hänellä olisi siksi niin paha olla. Minulla oli silloin päällimmäisenä tunne, että olen hyvin yksinäinen, kaikkien inhoama ja käänsin sen vihaksi itseäni vastaan kuten yleensä tytöillä on tapana tehdä, kääntää se kaikki paha sisälleen ja masentua. Todella ikävää ja todella pahasta olostahan tuossa on kyse ja joku traumaattinen kokemus tai jatkuva rasite (esim.kiusaaminen) on suistanut tyttäresi raiteiltaan. Vain hän itse tietää mikä on syynä ja toivottavasti hän kertoo siitä. Nuorillahan on tapana sulkeutua ja olla kertomatta omille vanhemmilleen tai kellekään, mikä on tietysti ongelma. Minun kohdalla seurasi huostaanotto kodin ulkopuolelle, koska äitini ilmaisi että on voimaton kanssani niin sosiaalitoimi ja koulu tulivat siihen tulokseen että minut passitettiin erääseen perhekotiin, jossa olin kaksi vuotta. Toivottavasti sinun tyttären asiat selviävät ilman mitään tällaisia toimenpiteitä. Toivon sinulle voimia vaikka tiedän että mikään ei nyt helpota tuskaasi ja tuollaiset asiat ovat pitkä ja mutkikas tie. Sitähän minäkin tässä mananneet, että heti kun tuntuu elämässä tapahtuvan jotain hyvää ja ajattelee, että vihdoinkin kaikki alkaa olla Ok niin pamahtaakin joku tosi inhottava asia joka vesittää kaiken. Se tuntuu tosi väärälle, että eikö tämä elämä voi koskaan olla seesteistä!? Palataan kun jaksat!

Pakko mainita, että jostain syystä mieleni on yhtäkkiä parempi ja muutenkin olo parempi. En tiedä mistä johtuu. Olen jaksanut tänään imuroida, pestä vessan, purkaa loput mökkilaukut ym. Mies oli jälleen ihana. Hän selvästi on huomannut, että olen muutaman päivän ollut poissaoleva ja vaisun oloinen. Ja ruoka ei ole maistunut (olen laihtunut monta kiloa) kun en ole syönyt juuri mitään ahdistuksen vuoksi. Mies kävi aamulla kaupassa ja toi kimpun ruusuja, laittoi ne maljakkoon. Oli ostanut myös melko kallista savustettua nieriää ja teki siitä ihanan ruoan. Hän halusi ilahduttaa minua ja kyllä se lämmitti sydäntä kun huomasin että halusi minua erityisesti huomioida. Kyllä hän on hyvä mies! Sitten vielä kysyi, että olisiko pitänyt jotain herkkuja vielä ostaa (mulla on entisetkin kaapissa syömättä) nauroin ja sanoin että ei nyt sentään! Sekin kiva, vaikka olen ylipainoinen niin silti haluaa tuoda minulle herkkuja, eikä koskaan ole sanallakaan huomauttanut painostani vaikka olen lihonut roimasti muutaman vuoden aikana. En koskaan unohda sitä kun olin aivan romuna osastolla siis psyk sairaala niin sielläkin mies kävi joka ikinen päivä katsomassa ja toi sinne kaikkia mitä tarvin ja eräänä päivänä toi jättikimpun punaisia isoja ruusuja! Se oli minusta aivan ihanaa ja tosi romanttista kun minä olin kaikista surkeimmillani ja toinen kohtelee kuin kuningatarta, en unohda sitä koskaan!

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Yön nukuin hyvin ja selkä on ollut parempi. Tosin nyt kun ajelimme autolla monta tuntia ja kävelimme eräässä metsässä kipeytyi alaselkä hieman, mutta lepuutat nyt ja toivon että pikkuhiljaa koko vaiva alkaa mennä pois. Tietysti jos ei mene niin pakko mennä lääkäriin sitten. Muuten ollut parempi mieli tänään taas ja syksyisen aurinkoisessa ruskametsässä kävely oli mukavaa. Nyt täytyy alkaa katselemaan vähän syötävää ja sitten ei ole muuta suunnitelmia kuin kotona hengailua.

Kovin on vaikeaa tällä hetkellä koota jälleen elämää viimeisten uutisten ja käänteiden jälkeen. Juuri kun ehdin huokaista, että nyt on vihdoin kurjuus kärsitty ja olen menossa kohti uutta aikaa. Paskat. Niin vaan tulee lunta tupaan saman tien ja pudotetaan polvilleen muistamaan paikkansa.

Olen erittäin ahdistunut tyttäreni vuoksi ja samalla täysin neuvoton. Läsnä on koko ajan pelko siitä, että hän tekee itselleen muutakin kuin viiltelee. Oli jo suunnitellut junan alle menemistä ja kirjoittanut jäähyväiskirjeet niin minulle kuin isälleenkin. Niissä ei selittänyt mitään. Olen aivan palasina. Niin kauan kun pystyn olla ajattelematta asiaa, suoriudun päivistä jotenkin. Mutta nytkin kun tästä taas puhun, itken valtoimenaan. Syytän itseäni tyttäreni ongelmista ja siitä, että en pysty häntä arjessa auttamaan koska asumme eri kaupungeissa. Olen miettinyt muuttoa takaisin kotikaupunkiini, jotta voisin olla taas osa tyttäreni arkea, mutta ajatus muutosta sinne on lähes yhtä ahdistava kuin ajatus tyttäreni menettämisestä. Inhoan sitä kylmää ja hengetöntä kaupunkia, jossa ihmiset puhuvat aivan kammottavaa murretta ja kavereita mulla ei siellä ole.

On kuitenkin minun syytäni, että tyttäreni on joutunut kärsimään viimeiset 5 vuotta. En lähde syitä uudelleen erittelemään. Lyhyesti sanottuna minun elämänvalintani ovat suistaneet ennen niin tasapainoisen ja iloisen tytön vakavaan ahdistukseen, jossa hän kiduttaa ruumistaan laihduttamalla, viiltelemällä, käyttämällä päihteitä sekä haluamalla kuolla. Miksi niin kaunis lapsi, joka joka on hoikka ja lahjakas, vihaa itseään niin paljon? En voi myös olla epäilemättä etteikö eroni exästä olisi vaikuttanut tyttäreeni vahingollisesti. Hän ihannoi exää, tulivat hyvin toimeen. Eron jälkeen on vain vihannut koko ihmistä enkä ole häntä siitä tuominnut. Vihaanhan exää itsekin. Ja halveksin. Kuinka voisin kieltää tytärtäni tekemästä niin kun itsekin ryven vielä samassa inhossa.

Amassados, olen pahoillani puolestasi! Sinulla täytyy olla hirveä olo. Valitettavasti en osaa sanoa mitään järkevää tilanteeseen.. Kun minulla ei ole edes lapsia, enkä ole kenenkään kasvattaja. Mutta yleisesti tietysti tajuan, että tuskasi määrä on kova. Tuo tunne, että elämä lyö polvilleen aina kun kuvittelee, että elämä voisi vihdoinkin alkaa ilman katastrofeja. Itse olen alkanut jo miltei pelkäämään kun jotain hyvää tapahtuu. Ei siksi, ettenkö nauttisi ja tahtoisi nauttia hyvästä, mitään en haluaisi enempää. Mutta olen kokenut liian monta kertaa että poikkeuksellista hyvää seuraa tai on seurannut aina jokin paha asia. Siksi olen hyvän sattuessa alkanut jo pelkäämään mitä pahaa tapahtuu. Huomaan, että en enää luota mihinkään. En ole koskaan luottanut, mutta vuosia sitten sentään uskalsin haaveilla, unelmoida myös pelkojeni ohella. Nyt tuntuu, että nuoruus ja nuoruuden eräänlainen lapsellinen hyvä usko asioiden muuttumiseen hyväksi joku päivä on kadonnut. En usko, että minusta on tullut sen negatiivisempi, realistinen vain. En enää odota mitään, pelkään kaikkea, en luota mihinkään, olen kait tavallaan luovuttanut, elän vain tunnista toiseen, päivän, viikon, kuukauden kerrallaan ja olen hämmästynyt jos kaikki sujuu ilman pahoja katastrofeja. Saatan parhaimmillaan tuntea jopa tyytyväisyyttä joku päivä, ohimennen ja itsekin tiedän sen olevan lyhytaikainen välähdys. Sisimmässäni olen kait varautunut jatkuvasti kaikkeen pahaan, joka lymyää nurkan takana. Opin sen jo lapsena. Ymmärrän kun nyt katson elämääni taaksepäin sen olleen niin epävakaata ja traumaattista, että ei ole ihme jos olen tänään tällainen. Minusta ei olisi voinut tulla yhtään mikään muu. Ei minusta ole tullut mitään.. Sen tajusin taas varsin selvästi kun erään henkilön FB profiilin kautta päädyin näkemään noin kymmenen menneisyyteeni kuuluneen ihmisen profiilit ja nykyiset kuulumiset. Minä olin silloin meistä se kaunis, rohkea ja lahjakas (joskin ongelmainen ja
ehkä omituinenkin) josta piti tulla vaikka mitä. Heidän kuviaan ja profiileitaan tutkiessani tajusin että he kaikki, jopa ne silloiset luuserit olivat rakentaneen parissakymmenessä vuodessa itselleen sen normaalin suomalaisen unelman. Heillä kaikilla on nykyään useampi lapsi, ammatti, työpaikka, auto, omakotitalo, koira, kissa, kuntoiluharrastukset, lomamatkat ja sama ystäväpiiri kuin silloin ennen. Kaikki samat porukat on vielä olemassa. Vain minä olen kadonnut ja minusta ei varmaan tiedetä mitään. Tunsin häpeän tunteen valuvan minuun voi
asti. Mitä minä olen saanut aikaan 20 vuodessa nuoruuden sekoilujen jälkeen? Mitä minulla olisi heille kerrottavaa elämästäni? Sekö että minulla ei ole yhtään lasta, enkä edes halua. Minulla ei ole ammattia, eikä työtä, eikä sekään edes kiinnosta. Minulla on mies, jonka kanssa en ole saanut mentyä edes naimisiin. Joka kolme vuotta sitten kosi minua ja minä ilmoitin, etten ole valmis menemään naimisiin ja mies loukkaantui asiasta niin ettei meillä ole sen jälkeen enää puhuttu naimisiinmenosta. Häitä tuskin tulee koskaan. Kertoisinko, että elämäni on ollut omituinen sekasotku kovaa yritystä, ideoita, satunnaisia projekteja, onnistumisia ja taas tuhoutumista, kriisejä. Että olen aina epäonnistunut, ollut mielisairaalassa, että minulla on virallisesti "hullun paperit" ja olen ollut vuodesta 2009 asti kuntoutustiella mt-diagnooseilla ja tuskin koskaan enää teen töitä. Että nykyään minulla ei ole elämää. Että olen 37-vuotias eläkeläinen, jolla ei ole mitään. Siinäpä heillä olisi ihmeteltävää. Ai niin ja vielä se etteivät he tuntisi minua ulkoisesti.. Ennen kaunis, hoikka, aina se "seksikkäin" jonka miehet halusivat ensimmäiseksi. Se joka "iski" muidenkin miehet.. Se on nykyään väsyneen ja surullisen näköinen, yli lihava, kulahtanut, vanhentunut, rumat hiukset, kamalat vaatteet, huono ryhti, täysin tyylitön, homssuinen. He huutaisivat että mitä minulle on oikein tapahtunut jos näkisivät. Minä josta piti tulla ties mitä olen täysin epäonnistunut elämässäni ja tavallaan vetäytynyt kuoreeni ja lakannut elämästä. Heillä on kaikki, koko sen ajan kun itse olen vain sekoillut tai maannut masentuneena sängyn pohjalla he ovat ilman sen suurempia mutkia menneet elämässä eteenpäin. Tunnen tosiaan jääneeni junasta, kadonneeni omaan omituiseen todellisuuteni enkä koskaan tulevani heidän eteensä. Täytyy olla kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä elämäni varrelta, joita välttelen siksi että häpeän itseäni ja omituista elämääni ja salainen totuutta siitä. Ei ihme jos olen yksinäinen, koska välttelen kaikkia. Jos minulla olisi se tavallinen paketti ammatti, työ, lapset, oma talo, lemmikit, harrastukset jne. Silloin kuuluisin vieläkin heidän porukkaan ilman häpeää. Kumma kyllä että silloin aikanaan jo tunsin, etten kuulu porukkaan ja olen erilainen, niinhän minä taidan olla. Minun elämä on kutistunut niin pieneksi. Mies on, mutta ei muuta. Ei ystäviä. Kodin seinien sisällä, omissa maailmoissa. Nytkään ei edes talvivaatteita. Syön taas epäterveellisesti. Ulkoilen harvoin, sekin autolla ja jonnekin metsään kävelemään. Kaupoissa en käy vaan mies käy taas yksin. En kehtaa ulkonäön vuoksi, eikä ole vaatteita. Olen taas väsynyt ja saamaton, haluton. Suurimmannosan ajasta itseinho ja erilaiset traumaattiset asiat pyörivät päässäni. Inhoan kaupunkia ja sitä että olen kulkeutunut tänne pääkaupunkiseudulle kun en edes tykkää täällä asua. Koen olevani täällä muukalainen. Kuitenkaan kotipaikkakunnalleni en voi enkä edes halua muuttaa. Muut paikat joissa olen ennen asunut, en voi mennä mihinkään kun en halua kellekään tutulle paljastuvan nykyinen totuus minusta. Olen siis nalkissa täällä missä en haluaisi olla. Ainoa asia jota odotan kuin kuuta nousevaa on että tulisi taas uusi kevät ja kesä ja olisin vielä hengissä ja saisin viettää kevään ja kesän taas mökillämme. Se on tosiaan ainoa asia, joka pitää minut jollain lailla elämässä kiinni. Nytkin olen ottanut muutaman rauhoittavan kun tulin niin pahalle mielelle. Tänään piti lääkärin soittaa tulos selän röntgenkuvista. Kävin sitten tosiaan muutama päivä sitten lääkärissä sen selkäkivun vuoksi joka on nyt jo loppunut kokonaan, ehkä siis parantunut. Mutta, eipä lääkäri soittanutkaan. Odotin koko päivän hieman hermostuneena enkä pystynyt tekemään mitään kun vahdin puhelinta ja neljän aikaan oli pakko luovuttaa että ei se soita. Tuli olo etten ole tärkeä tässäkään kun ei pidetä sanaa minulle. Tuli maailman turhin olo, sitten eksyin sinne faceen niiden menneisyyden ihmisten elämiä tutkimaan, vajosin maan rakoon ja jouduin vetämään tuopillisen Cocista ja sen kanssa rauhoittavia, oli pakko saada etäisyyttä terävimpään ajatuksensärmään, turrutusta ja etäännystä. Alkaa yhä enemmän tuntumaan että lääkkeet ja niiden turruttava maailma on minun juttu, en kohta kestä selvinpäin tätä kaikkea ja tuntuu ettei millään ole enää mitään väliäkään. Kuinka hyvälle he näyttivät kuvissaan, aivan kuin eivät olisi vanhenneet yhtään, minä vain katastrofeista kulahtanut. Kyllä tässä taas tiedosta oman paikkansa maailmassa. Maan matonen..

Nukuin kuin tukki, koska vedin eilen illalla kaksi temestaa ja yhden sirdaludin. Heräsin aikaisin ja olin vähän töpperössä. Kävin poikkeuksellisesti suihkussa jo aamusta. Se olikin ihan kivaa tavallaan. Kylmä ja syksyinen ilma. Mies kävi kaupassa. Sain tilaamani sipsit, fazerin sinisen, pikku pullat. Ruoaksi on tänään perunamuussia ja kanasuikaletta kermakastikkeella. Että semmosta. Talvella uuden lohduttaudun suklaakahvilla ja pikkupullilla jossa kermaa välissä. En tänään ole kovinkaan huonolla tuulella. Vedin kait eilen pohjat siinä. Yritän vähän siivoilla tänään tai mitä lie näprätä. Palaan myöhemmin. Amassados olet mielessäni!

Söin perunamuussia ja kanakastiketta. Minulla on taas ahmimisvaihe meneillään. Tarve mättää kaikenlaista. Olen keksinyt ällöt kääretortut. En tiedä miksi ne vetävät minua. Tiedättehän ne kauppojen hyllyillä olevat valmiskääretortut. Sata e-koodia ja tekokreemiä välissä. Napakymppi ja muita typeriä nimiä. Sellaiset kääretortut olivat ennen vihalistallani ykkösenä mitä tuli teollisiin leivonnaisiin, noihin esanssinmakuisiin ällötyksiin. Mutta nyt, nekin kelpaavat. Tai juuri siksi kun ne ovat niin ällöjä. Minulla on vielä uusi tapa syödä niitä. Normaalisti leikkaisin veitsellä palan ja söisin palan lusikalla lautaselta. Nyt otan koko tortun ja menen makkariin, laitan oven kiinni ja räävin tortun sormilla suoraan paketista ja mätän suuhuni. Syön puoli isoa kääretorttua kerralla ja toisen puolen seuraavana päivänä. Olen tehnyt tämän vasta pari kertaa, mutta pelkään että se jää tavaksi. Nautinnollisempaa kuin huono seksi. Muutenkin minulla tuntuu taas lähtevän käsistä syöminen. Tunnistan lieventäväni sillä sisäistä ahdistusta. Kaikista mieluimmin ahmin, kun olen ensin saanut itseni hilpeään pilvenhattaraan lääkkeillä. Että semmosta, tosi tervettä!

Tänään olen enemmän allapäin. Näin omituisia unia ja kun kuukautiset loppuivat niin aloin jälleen tuntea selässä tuntemuksia. Se ei ole kipua, mutta hieman sellaista jäykkyyttä ja epämiellyttävää tunnetta, jonka tietysti pelkään muuttuvan kivuksi. Huomenna pitäisi kysellä terkkarista röntgenkuvan vastausta, kun ei se lääkäri soittanut perjantaina kuten hänen piti. Kummallista on se, että huomaan tämän selkätuntemuksen menevän täysin pois aina kuukautisten ajaksi. En tiedä mitä se tarkoittaa? Luin netistä, että joku vaihdevuosissa oleva kirjoitti samaa. Olen epäillyt itselläni ennenaikaisia vaihdevuosia jo jonkin aikaa johtuen aiemmin saamistani raskaista lääkityksistä ja hoidoista. Sekin ajatus on masentava, että hedelmällisyyteeni olisi loppumassa 37 vuotiaana. Vaikka en halua, enkä toivokaan enää lasta niin silti. Siitä se vanhuus alkaa, ennenaikojaan. No, en tiedä onko asia näin mutta voi olla. Ulkona paistaa aurinko mutta ei tee mieli mennä ulos. Inhoan kylmää. Pelkään selän tulevan kipeäksi. Vaikka se tietysti tarvisi liikuntaa. Yritän venytellä. Oikeastaan tekisi vain mieli syödä taas itsensä täyteen. Tunnen samalla itseni läskiksi, joka ei koskaan pääse läskeistäni eroon, mutta en jaksa välittää. En vissiinkään mistään nyt.

Masentunut olo. Nyt sitten alkoi vaihteeksi hammas särkemään. Omaa syytä kun en ole sitä hoidattanut. Se oli kauan aikaa oireeton. Itse asiassa minua itkettää. En voi itkeä kunnolla kun en halua miehen näkevän. Muistelennniitä päiviä, kun ei ollut särkyjä. En ollut paljon yhtään masentunut silloin. Mietin miten ihmiset joilla on kroonisia kipuja pystyy ollenkaan elämään siis miten jaksavat elää? Minulla jo nämä kivut tuntuu tuhoavan koko mielialan. Ja kun ei minun kivut ole edes pahoja kun vertaa jonkun ihmisen pahoihin kipuihin. Mietin miksi minulle on käynyt näin? Lapsena ja nuorena olin hyvin terve. Näyttää aikuisikä menevän eri vaivoissa. Olen aina pelännyt että minulle tulisi selkävaiva kun olen seurannut miehen vaivoja. Nyt sitten on tämä selkä. Itkettää. Tunnen, että olen mennyt pilalle. Ylipaino ja elimistö rappeutuu. Psyyke rappeutuu. En edes tajua miten minusta kauniista ja lahjakkaasta, toimeliaasta ihmisestä tuli tällainen? Siksikin itkettää kun tuntuu, että kaikki minulle vähänkään tärkeät ihmiset lähtevät tästä maailmasta nyt oikein järkiään. Taas on eräs FB kaveri tällä hetkellä teholla, eikä kukaan tiedä palaako hän enää. Useampi ihminen mennyt nyt kesän syksyn aikana, äkillisesti. Miehen eno lähti pari viikkoa sitten. Tulee tunne, että ihme jos tässä itsekään enää ensi kevättä näkee. No, olen masentunut.

Otin voltarenia, mitä lääkäri määräsi selkään. Kyllä se auttaa ja samalla auttaa hampaaseen. Mutta en minä nyt halua alkaa koko ajan lääkkeitä syömään. Valitan lisää kun nyt olen vauhtiin päässyt. Tuntuu, että kaikki mitä syö alkaa närästämään tai siis röyhtäyttämään. Tätä ollut jo jonkin aikaa. Ahdistuskin aiheuttaa sitä. Äidin kanssa juttelin puhelimessa, hänelläkin oli nyt masentuneita ajatuksia elämästään. Muistan niitä aikoja kun olimme onnellisempia, kun olin lapsi. Miten elämä on meitä heitellyt.. Nyt ollaan erossa ja kumpikin masentuneita. Melkein tekisi mieli taas luovuttaa tämä kaikki. Kohta on marraskuu ja se viiva tammikuu on aina pahinta aikaa. Näiltä paikkein se masennus on aina alkanut. Ainoa toivo on että selkäkipu taas loppuisi, että tulisi uusi kevät ja kesä meidän mökillä. Vain sitä varten elän.

Olo on tosi masentunut. Nukuin huonosti, kun hammasta särki koko yön. Heti herättyäni aamuyöllä otin Buranaa. Väsyttää ja tekisi mieli vain nukkua. Tuntuu kuin jokainen jäsen painaisi tonnin. Pakko pysyä hereillä ja yrittää soittaa terkkariin niitä röntgentuloksia kun tuskin se lääkäri muistaa niitä minulle soittaa. Mieliala on tosiaan melko huono kaiken vuoksi. Elämään väsynyt ja ulkona talvi tekee tuloaan. Pimeää ja kylmää. Inhottavaa!