Hei AK. Minun piti jatkaa kirjoittamistani, mutta sitten tuli muita asioita ja se jäi eikä ole ollut oikeastaan sopivaa hetkeä koota ajatuksia viestiksi asti. Toivottavasti kuitenkin käyt lukemassa täällä viestejä, vaikka et taida nyt jaksaa itse kirjoittaa jos vointisi on huono. Olet kuitenkin ajatuksissani.

Tunnustan ahdistuneeni ex-mieheni seurustelusuhteesta ystävääni. Kyllä, se on aika ahdistava ajatus. Olen miettinyt paljon typeriä asioita kuten puhuuko exäni samalla tavalla tälle ystävälleni kuin minulle. Jo pelkästään se saa minut aika ahdistuneeksi. Heidän seksielämäänsä en ole edes viitsinyt ajatella. Yritin olla välittämättä koko asiasta, mutta joka päivä se on mielessä käynyt. Kun me aloimme exäni kanssa seurustella, hän kertoi minulle koko ajan kuinka olen herättänyt hänet eloon ja kuinka hän on nyt uusi ihminen ym. Mietin, puhuuko nyt samoja asioita tälle ystävälleni. Sairasta. Ei pitäisi ajatella sitä lainkaan. Sen miettimisestä ei ole mitään hyötyä. Enkä voi asioille enää yhtään mitään. Tiedän, että exäni on mustamaalannut minut tälle ystävälleni. Itse asiassa ihmettelin, miksi en aiemmin huomannut Facebookista, että he seurustelevat. Kävin katsomassa tämän ystäväni profiilin ja kas, hänpä on estänyt minut! Millainen ystävä estää toista näkemästä profiilia, mutta on kuitenkin kaverilistalla??!! 😠 Väitän, että hän on tiennyt toimivansa jotenkin väärin, koska on estänyt minua näkemästä hänen profiiliaan. Miksi muuten olisi tehnyt niin? Miksi asiaa muuten pitäisi minulta salata jotenkin ellei siinä olisi jotakin väärää tai outoa?

Tämä maailma on mennyt niin ihmeelliseksi paikaksi, että väistämättä uskon sen olevan menossa kohti omaa tuhoaan. Se on itse asiassa se asiakin, josta halusin viimeksi kirjoittaa lisää, mutten ehtinyt. Lapsuudessani minulla oli eräs ystävä, jonka äiti oli Jehovan Todistaja ja tämä puhui maailmanlopusta ja sen tulemisesta vähän väliä. Ei niitä juttuja silloin vähän yli 10 vuotiaana todesta ottanut, mutta jotain jäi sentään korvien väliin ja mieleen itämään. Nyt ymmärrän mistä tämä nainen puhui kun katson maailman menoa aivan eri silmin. En usko, että Ilmestyskirjan jutut ovat millään lailla tuulesta temmattuja. Kyllä jokaisen pitäisi tajuta, ettei tällainen yhteiskunta voi menestyä vaan ajautuu pikkuhiljaa itsetuhoon. Tavalla tai toisella. Kun epäluonnollisuuksista tehdään lakien voimalla luonnollista, sodat ja väkivaltaisuudet sekä moraaliton ja vastuuntunnoton ylimielinen käytös vaan lisääntyy, mitä voi olla edessä? Joko räjäytämme itse itsemme tai sitten tämä kokonaisuus vaan pyyhkäistään pois avaruuden ikkunasta.

Jotenkin omaan arvomaailmaan ei vaan mahdu sellainen moraalittomuus kuin pettäminen. Tai pettämisen hyväksyminen ja mahdollistaminen. Olen monesti viitannut omiin harrastusympyröihini, joissa nämä asiat korostuvat. Heteromiehiä on vähän ja niistä on kova kilpailu. Naiset ovat oikeastaan valmiita tekemään mitä vaan. Exänikin totesi monesti, että blowjobilla pääsee jo pitkälle... Kertokoon sekin hänestä jotakin. Ja naisten yleisestä valmiudesta tehdä lähes mitä vaan oman uransa eteen. Ei ole väliä onko mies varattu, onko hänellä lapsia ja vaimo. Onko omakotitalo ja elämä muualla. Ollaan valmiita menemään väliin jos vähänkään näyttää mahdolliselta. Röyhkeästi.

Olen onnekas kun minulla on Poju, joka palvoo minua. Ei näe edes ketään muuta. Ei välitä läskeistäni, eikä koskaan valita ulkonäöstäni. Joka päivää kertoo minun olevan kaunis ja seksikäs. Se on aika ihanaa. ☺️❤️

Kirjoitathan AK heti kun jaksat. 🌻🙂🌻

Hei Kaikille pitkästä aikaa ja varsinkin sinulle Amassados ☺️❤️☺️ Tulin tänne monen päivän jälkeen ja nyt täytyy sanoa, että menee paremmin. Siksi en ole käynyt täällä (anteeksi vai, ei silti tarkoita, ettenkö välittäisi teistä kaikista) kun sain sen erään mieltäni masentaneen asian selvitettyä ihan hyvin tuloksin ja tuntuu kuin olisin taas pitkästä aikaa herännyt eloon ja masennus meni pois jälleen kerran. Olenkin nyt jo viikon ajan mennyt ja kulkenut paikasta toiseen, siis kulkenut ihmisten ilmoilla, kaupassa, ulkoillut luonnossa, kuvannut kameralla kevään merkkejä ym. Kun olin koko talven kotona ja sisällä niin nyt kun sain sen masennuksen pahimman kuopan pois niin olen tosiaan alkanut taas elämään normaalimmin. Saattaa myös olla, että minulla on jonkin verran sitä kaksisuuntaista ja tämä on jokin vauhdikkaampi jakso, en tiedä. Mutta toki pelkkä epävakaa persoonallisuushäiriökin teettää, että on masennusta ja vauhtia vaihtelevasti. Onhan myös vaihtoehto, että onkin pelkkää masennusta ja sen jälkeen ihan tervettä elämisen ja menemisen halua, kun masennus menee ohi. Kukapa tuota tietää niin tarkasti omaa päätään, että mikä häiriö siellä on ja mikä taas on ihan normaalia ihmisen elämää ja mielialan vaihtelua riippuen elämäntilanteista ja olosuhteista. Ja toisaalta, itse en enää välitä niin tarkkaan edes pohtia omia mt-asioita, kun totuus on se, että koskaan minusta ei täysin psyykeltäni ehjää tai vakaata tule niin turha sitä on miettiä joka päivä, että missä nyt viiraa. Parempi sekin aika käyttää elämiseen ja tekemiseen minkä jaksaa niin ei myöhemmin ehkä kaduta niin paljon, että käytti kaiken aikansa murehtimalla onko normaali vai mt-ongelmainen. Ja olen myös huomannut, esim. Fb-kuvioista, että täysin mieleltään tervettä ja ehjää ihmistä ei taida olla olemassa.. kaikilla on jotain omituisuuksia, huolia, ahdistuksen aiheita ym.

Ihan tuntuu siltä, kun muistelee aikoja taaksepäin, että joskus 80-luvulla esim. ennen kuin tuli kaikki tekniset pelit ja vehkeet ja oli vain lankapuhelin jokaisella niin ihmiset olivat jotenkin kiireettömämpiä ja rennompia, ainakin maaseudulla. Yleensäkin vasta 90-luvulla alettiin puhua masennuksesta ja muista mt-ongelmista ja sitä mukaan ne on kasvaneet räjähdyksenomaisesti ja varmasti siinä on osuutta sillä, että kaikki "tehotuotanto" ja yhteiskunta on muuttunut niin vaativaksi. Ihmisten pitää olla kauniita, tehokkaita, urheilullisia, jotain Super ura-ohjuksia ja kaiken pitää olla täydellistä ja ihmisillä hirveät paineet ja talous tiukilla kun kaikki maksaa ja pitää olla vaikka mitä vehkeitä.

Niin vain olen itsekin mennyt siihen samaan lankaan, vaikka kuinka pitkään ehkä 10v olin sitä mieltä, että en esim. liity FB ja pidin sitä hyvin turhana, enkä himoinnut mitään tekniikkaa ja elin kuin vanhan ajan ihminen. No, nyt jotenkin olen yhtäkkiä ihan muuta.. Liittynyt FB ja olen siellä joka päivä aika suurenkin osan päivää (siis aina kun olen kotona ja vähänkin etten tee jotain kotityötä niin olen heti päivittämässä, lukemassa ja kommentoimassa FB) Mutta en sano, että FB olisi siinä mielessä huono esim. minulle joka oikeassa elämässä en ole paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Minulla on siellä se sosiaalinen verkosto ja saan sieltä hyvää palautetta, jota en saisi muualta ja myös saan itse sitä muille antaa jne. On muutamakin ihminen, joilla on vaikeaa ja olen vähän niin kuin tukihenkilöinä heille (joo, aina ajaudun samaan) kunnes sitten joku päivä taas väsyn ja masennun, enkä jaksa olla vahva ja auttaa ketään.. Mutta, olen saanut sieltä elämäniloa ja sen sellaista paljonkin. Lisäksi se aktivoi, esim. ottamaan kuvia ja lähettämään niitä jne. Mutta meneehän se välillä överiksi ja alkaa väsyttämään koko suhdesoppa siellä.. Pitkältihän samat ihmiset siellä "roikkuu" päivästä toiseen, kuten myös itsekin nyt teen. Ja siis tuosta tekniikasta, että lisäksi olen alkanut himoitsemaan uusia laitteita esim. olisin halunnut ja tilasin jo uuden läppärin Applen kalliin koneen ja petyin kun en saanutkaan sitä osamaksulla ja nyt se jää toistaiseksi saamatta. Ennen en olisi välittänyt koko laitteesta. Nyt olen myös kiintynyt iPhoneen, enkä enää antaisi sitä pois. Ne laitteet mahdollistavat minulle jotain sellaista mitä en muualta saisi elämääni.

Yritän kuitenkin, että eläisin myös ihan oikeaa elämää ja pitäisin välillä paussia tuosta some-maailmasta. Silloin paneudun kotitöihin ja lähden ulos luontoon tai kauppaan ihmisten ilmoille vaikka minua vieläkin ahdistaa läskini ja ulkonäköni, mutta jotenkin niistä huolimatta saan itseni helpommin ihmisten ilmoille ja en kuitenkaan niin paljon välitä siitä miltä näytän. No, edelleenkin minulla ei ole mitään kesäksi vaatteita ja mietin kuumeisesti miten niitä saisin. Meillä on nyt rahatilanne erittäin huono ja jouduin eilen äidiltä pyytämään rahallista lainaa pari sataa euroa, että saimme erään laskun maksettua, koska muuten olisimme menneet konkurssiin että pätkähti! Elämä pääkaupunkiseudulla on niin kallista ja kaikki kulut vain nousee koko ajan. Fiksu asunto ja auto maksavat maltaita samoin ruoka on kallista ja vaikka kuinka yritetään elää visusti ja ei edes koskaan juuri osteta mitään, eikä käydä missään mikä maksaisi niin silti tuntuu että koko ajan ollaan ihan p.a. Nyt joku tietty ajattelee, että miksi sitten asumme kalliissa asunnossa ja meillä on auto, minulla iPhone jne. Mutta.. vaikea selittää, en vain pysty henkisesti kuvittelemaan, että luopuisin elämässäni kaikesta hyvästä ja muuttaisimme jonnekin slummiin narkkien sekaan asumaan (ja maksaa ne asunnot sielläkin yllättävän paljon, kun ollaan Hesan alueella) Kun kerran saimme hyvällä tuurilla ja ymmärtäväisen vuokraemännän kautta tämän paremman asunnon rauhalliselta alueelta niin en halua sitä menettää.. slummissa menettäisin mielenterveyteni rippeetkin ja kokisin että ei ole ihmisarvoa lainkaan enää.. kun itse en kuitenkaan ole sillä tavalla mikään päihde-ongelmainen möykkääjä (en silti väheksy heitä ihmisenä mutta en halua asua sellaisten naapurina ja kuunnella 24/7 jotain mökäämistä) Ja auto me tarvitaan.. Ilman sitä ei ole toivoakaan päästä jonnekin maaseudulle retkelle ja valokuvausmatkoille jotka on tärkeitä minun mielenterveyden kannalta. Kyllä ne vähäisetkin ja valitettavasti kalliit laitteet mahdollistavat edes jonkinlaisen elämänlaadun rippeet, joista en halua luopua. Mutta en kyllä päättömästi hanki niitä lisääkään koko ajan vaan vain ne joita oikeasti tarvin.

Tulee nyt niin pitkää sepustusta, että.. Kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut. Taidan välillä lähettää tämän ettei tämä katoa jonnekin kuten joskus tapahtunut..

Amassados, kirjoitan nyt sinulle kun sain nuo omat kuulumiseni tuohon purettua ensin.. Olet aivan oikeassa ja tunnen myös, että tämä yhteiskunta on mennyt ihan hulluksi ja kulkee kohti tuhoaan. Masentuneena ajattelen aina, että se on tavallaan ihan hyväkin, että koko saastaisuus ja kieroutuneisuus tuhoutuisi ja itsekin pääsisi jonnekin pois täältä siinä samalla. Nyt ei-masentuneena en ajattele ihan yhtä dramaattisesti, mutta melkein kuitenkin. Olen välillä siksikin masentunut, koska tuntuu, että petyn aina uudestaan maailman menoon ja ihmisiin ja heidän ajatusmaailmaansa ja tunnen itse olevani kuin toiselta planeetalta ajatuksineni. Taidan olla ikuinen romantikko ja haaveilija joka haluaa ja yrittää pitää oman illuusionsa kaiken hyvyydestä ja puhtaasta, uskollisesta rakkaudesta ja ihmisten viattomuudesta vaikka kaikki on oikeasti toisin.

Ihmiset tosiaan ovat kuin menneet täysin sekaisin tuossa, että halutaan vaan kaikkea väkisten ja vaikka toisten puolisot ajattelematta mitä tuskaa ja elämien särkymistä, jopa itsemurhia aiheutetaan sillä toisille, kun heiltä yhtäkkiä menee koti, perhe ja puoliso ja aivan kaikki. On tosi, että naiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa, että saisivat jonkun miehen vaikka tämä olisi kuinka varattu. Huomaahan sen esim. FB kun siellä naiset lirkuttelevat ja ihan hulluna flirttailevat varattujen tai sitten jopa ihan jonkun spugen ukon kanssa, että tuntuu kaikki kelpaavan heille. En halua olla inhottava, mutta joskus kyllä ihmettelen, että mitä ne naiset näkevät jossain ihan kamalassa miehessäkin kun kehuvat komeaksi ja ihanaksi vaikka kyseessä joku ihan hirveä tapaus 🙂 Mietin aina, että olenko itse jotenkin vinksahtanut kun en tajua mitä ihanaa on jossain renttanassa alkoholistissa tai möhömahaisessa itseään typerästi kehuvassa ja pornokuvia postaavassa miesjuntissa kun naiset tätä ylistävät. Tai sitten tosiaan näitä naisia, jotka ihan surutta palvovat jotain perheellistä miestä ja vokottelevat tätä.

Itsellehän kävi vähän samalla tavalla silloin kun exä (se edesmennyt jo nykyään) joka yhtäkkiä muuttui ihan omituiseksi 14v suhteen jälkeen ja paljastui, että oli reissutyössään eksynyt viihdyttämään itseään kaikenmaailman chateissä ja sieltä sitten tavannut eri naisia, jotka kaikki olivat yh-äitejä (en halua leimata kaikkia yh-äitejä) ja halusivat miestäni itselleen vaikka tiesivät, että on varattu. Eräs nainen "roikkui" miehessäni 2 vuotta ja oli sanonut, että on valmis odottamaan vaikka maailman tappiin saakka, että mieheni "pääsee eroon minusta" ja tämä nainen saa mieheni itselleen. Tämä nainen myös sanoi, että tekee mitä tahansa, että saa mieheni itselleen. No, niin hän teki ja sai mieheni pään niin pyörälle, että mies lopulta jätti minut ja lähti tuon naisen matkaan. Heidän suhdettaan ei tosin kauan kestänyt, koska exäni valitettavasti menehtyi muutama kuukausi eromme jälkeen. En muistele häntä pahalla, muistan ainoastaan oman tuskani siitä, että menetin yhtäkkiä minulle rakkaimman ihmisen ja että selkäni takana oli härskisti pelattu jopa 2 vuoden ajan minun edes aavistamatta sitä. Ihmettelen vieläkin sitä naista, joka väkisten halusi mieheni itselleen. Itse en voisi koskaan hajottaa jonkun ihmisen pitkää ja vakiintunutta liittoa, jossa tiedän esim. vaimon rakastavan miestään ja olevan tietämätön miehen tekosista. Minulla ei olisi sydäntä hajottaa sellaisen naisen perhettä.

Lähetän tämän taas välillä ennen kuin katoaa..

Väitän, että moni suhde ja avioliitto on mennyt pilalle netin saapumisen jälkeen. Tai oikeastaan jo kännykän ja tekstiviestien saapumisen myötä. Mutta viimeistään netti, joka on seksualisoinut ja pornoistanut koko yhteiskunnan. Juuri kaiken maailman chatit ja muut iskumestat ovat hajottaneet niin paljon perheitä, että se ei ole ihan tosikaan. Ja miehet katsovat nykyään kauheasti pornoa netistä ja sitten käyvät seksuaalisesti ihan ylikierroksilla ja haluavat sitä samaa pornoseksiä ja aina on naisia, jotka käyttävät tätä hyväkseen ja antavat sitä varatuille miehille tarkoituksena vain iskeä se mies itselleen. Anteeksi vaan jos ajatukseni tuntuvat jostain lapsellisille, tuomitseville ym. mutta se ei ole tarkoitus. Sanon vain suoraan mitä ajattelen näistä asioista ja mitä itse olen kokenut.

Sen eroni jälkeen tuli ihan "muotiin" käsite "tekstiviesti-ero", joka tarkoittaa, että mies on esim. netistä löytänyt uuden naisen ja ilmoittaa kylmästi tekstarilla omalle naiselleen, että on löytänyt uuden ja haluaa erota. Nämä tulivat silloin tosi tavalliseksi ja minun terapeuttikin sanoi, että silloin alkoi olla ihan arkipäivää psyk.polillakin tällaiset tapaukset, jossa netistä löytynyt suhde on rikkonut perheen.

Nykyään joka paikka on tehty sellaiseksi, että "houkutuksia" varsinkin miehille on tarjolla vähän liian helposti. Nettiporno, maksullinen seksi ym. on helposti tarjolla kuin kaupassa karamellit. En sano, että kaikki miehet näitä tosiaankaan käyttäisivät, mutta tiedän, että hyvin monet ja perheelliset miehet.

Itse en enää jaksa yrittää olla se "pornoteollisuuden nainen". Kun ei sekään riitä.. Silloin kun exä jätti minut olin hoikka, timmi, nuori ja kaunis. Olin mukava, seksuaalinen ja hoidin kodin ja melkein kaiken. Rakastin miestäni, mutta ei mikään riittänyt. Silti menetin hänet. enää en jaksa yrittää olla joku ihanne nainen. Mutta koen, että minun ja nykyisen miehen rakkaus on niin vahva ja vahvalla pohjalla, että se ei kaadu. Vaikka olen nyt lihava ja vähemmän seksikäs, eikä meillä edes ole koko seksiä paljon ollenkaan, enkä jaksa yrittää miellyttää miestä ulkonäölläni (vaikka toki haluaisin mutta en enää jaksa, enkä saa itsestäni enää sen näköistä kuin ennen) niin silti mieheni rakastaa minua ja tekee päivittäin rakkaudellisia tekoja minua kohtaan ja osoittaa kuinka tärkeä olen hänelle. Vaikka olenkin välillä kausittain vakavasti masentunut ja sitten taas vuoroin hyvinkin vauhdikas, menevä ja ehkä myös vaativainen niin silti hän on kanssani ja suunnittelee myös jatkuvasti meidän tulevaisuutta ja ainakin kerran viikossa sanomme ääneen, että emme halua koskaan erota. Ja tätä on jatkunut jo melkein 6 vuotta ja siihen on sisältynyt oma vakava sairauteni ja sen jälkeiset mt-ongelmat ja lihominen ja ulkonäön menetys ym.

Itse rakastan miestäni koko sydämestäni ja myös pidän häntä erittäin hyvän näköisenä ja haluttavana vieläkin vaikka on hänellekin tullut vatsaa lisää ym. Tiedän myös, että hän olisi tosi kuumaa kamaa naisten kesken jos hän antautuisi johonkin suhteisiin. Erittäin moni haluaisi miehekkään, komean, ison, turvallisen ja luotettavan miehen, joka tekee myös kotitöitä, on uskollinen, ymmärtäväinen jne. Mutta mieheni ei onneksi ole sellainen. Hän ei edes halua mennä yksin minnekään ilman minua jos ei ole pakko. Hän ei koskaan arvostele ulkonäköäni, eikä sanallakaan vihjaa negatiivisesti, että olen lihonut paljon tai että en jaksa panostaa ulkonäkööni. Silloin kun olen allapäin, lihavana, tukka sekaisin, enkä ole edes käynyt suihkussa, kun murjotan makuuhuoneessa, enkä jaksa edes keskustella miehen kanssa niin silti hän tulee viereeni, antaa suukon ja tilaa vaikka pizzan tai käy ostamassa suklaalevyn, että saisi hymyn huulilleni. Minusta se on todellista rakkautta ja olen onnekas, että minulla on sellainen mies. Muutahan minulla ei olekaan. Ja haluan luottaa siihen, että tämä mies ei koskaan jätä tai petä.

Nyt minun täytyy lopettaa. Tulee niin pitkästi, enkä jaksa enää kirjoittaa. Amassados, anteeksi että nyt kuitenkaan enempää kommentoinut sinun asioitasi vaikka niin oli tarkoitus, mutta tavallaan halusin näillä ajatuksillani kuitenkin osallistua sinun ajatuksiin ja toivon, että tunsit minun osallistuvan niillä sinun kirjoitukseen, joka oli mielestäni täyttä asiaa. Minulla on muuten myös lapsuudessa kokemuksia noista Jehovan Todistajista, sekä myös Helluntailaisista. Mutta en nyt niistä enempää, tällä kertaa. Mutta, ymmärrän tuon ajatuksesi ja kokemuksesi heistä.

Kaikkea hyvää teille kaikille. Itse yritän nyt alkaa nauttimaan taas elämästä ja tulevasta kesästä, kun sain sen kevätmasennuksen ja yleensä masennuksen pois.

Palataan taas ja Amassados haluan ehdottomasti kuulla kuulumisiasi myös jatkossa aina kun haluat kirjoittaa ja käyn kyllä nyt täällä sitten useammin kun olen saanut taas kiinni tästä elämästä.

🙂🌻

Hei Kaikille🙂🌻 Tulin tänne pitkästä aikaa taas päivittämään kuulumisia, vaikka en tiedä olenko jo täysin out täältä Tukinetistä, kun olen ollut niin epä-aktiivinen viime aikoina. Joka tapauksessa, pakkaan tavaroita matkaa varten ja olen henkisesti kiitettävän hyvin voinut nyt viime ajat. Ei ole ahdistusta, eikä masennusta ollut sen jälkeen kun se "kevätmasennus/ahdistus" meni ohitse..

Olen aika paljon tukea ja iloa saanut ulkopuolisilta elämääni Facen kautta. Tai sanotaan nyt, että sellaista "lisämaustetta" arkeeni. Lähes joka päivä myös ollut ihmisten ilmoilla, kaupoissa ja muualla. Että eristäytyminen on taas mennyt ohitse. Rauhoittavia en ole tarvinnut ja tuntuu aina hyvälle olla ilman niitä. Ei vaivaa kuin siitepölyallergia ja se on jo aika hyvä tilanne minun elämässäni. Omassa ulkonäössä vaivaa tietyt asiat ja ikääntyminen yleensäkin (lähestyvä 40-kriisi?) Mutta, olen jotenkin rentoutunut kesän tulon suhteen nyt ja katsonut valmiiksi vaatteita (myös ostanut jotain) joita laitan päälle sitten kun lämpenee enemmän. Kumma kyllä suurin osa vaatteista löytyi sittenkin omasta kaapista ja alakerran häkkivarastosta. Vain housut olen ostanut, mustat legginsin tyyliset, rennot. Farkut minulle ei mahdu ja toisaalta en niitä haluaisi pitääkään. Paino junnaa samassa jos ei peräti hieman taas noussut. Olen aika paljon herkutellut.. Mies voitti pari tonnia rahaa eräästä pelistä, joten olemme voineet syödä, ajella autolla ja nyt teemme sen reissun, viikoksi eräälle mukavalle mökille, olen voinut ostaa jotain ym. Kaikki tosin on ollut sellaista mitä olen todella tarvinut (paitsi herkut). Kyllä se rahasumma tuli tosi tarpeeseen. Mutta nopeasti se menee. Ensimmäinen tonni: auto maksettiin omaksi ja loppuvelka pois, muutamia rästilaskuja, loma maksettiin. Minä sain pari sataa omiin menoihin ja toinen satku vielä jäljellä. Sitten on ostettu apteekista tarpeellista ja miehen lääkkeitä (sinne meni lähes 300e) loput ruokaan, vaatteisiin ja jotain 450e on rahaa lomalle mukaan. Siinäpä se, mutta päästiin enemmän tasapainoon talouden kanssa, rästejä pois ja tarpeellista ostettua. Kiitos Jumalalle siitä rahasta.

Huomenna lähdemme aikaisin aamulla. Ihan hyvällä mielin lähden, kun ei olla moneen vuoteen oltu oikein missään. Äiti haluaisi kovasti myös tavata, joten voi olla, että siellä vielä käydään tänä kesänä ja sitten tehdään varmaan vielä toinen mökkireissu myöhemmin ja siinäpä sitä onkin jo meille aivan tarpeeksi.

En nyt osaa sen kummempia tänne kirjoitella, mutta siinä oli pääkuulumiset vai sanotaanko että pään kuulumiset 🙂

Toivon teille kaikille mahdollisimman paljon hyviä päiviä ja hetkiä kesän odotukseen ja sen saapumiseen. Varmaan tulen tänne käymään sitten loman jälkeen , viikon kuluttua taas.

Amassados, jos luet tämän niin olen ajatellut sinua ja toivottavasti sinulla menee jotakuinkin hyvin 🙂

Heido!

Hei AK ja olipa ihanaa, että tulit kirjoittamaan. Olen käynyt täällä silloin tällöin katsomassa oletko mitään kuulumisiasi päivittänyt ja tulin todella iloiseksi kun luin hyvistä uutisistasi. Sinä jos joku ansaitset pienen breikin ja loman. Se raha tuli varmasti oikeaan osoitteeseen ja loma tarpeeseen. Kokemuksesta voin kertoa, että lähteminen kauas on joskus tarpeen, jotta pystyy nähdä lähelle. ☺️❤️

Äläkä huoli jos et jaksa tai muista juttujani kommentoida. Tämähän on sinun ketjusi. 🌻🙂🌻 Kiitos, että saan avautua täällä. Muutakaan paikkaa ei minulla ole, jossa voisin kirjoittaa ja kertoa avoimesti juuri ne tunteet ja ajatukset, jotka päässä ovat eikä tarvitse pelätä tulevansa teilatuksi ja haukutuksi. Siinä mielessä tämä on täysin erilainen kanava kuin moni muu sivusto. Jos menee vaikka Suomi24:ssä kertomaan murheistaan, siellä käsketään ensimmäisenä mennä hoitoon tai ampua itsensä. Joo, olen todellakin tällaiseen törmännyt. Varmaan alkaa olla jo arkipäivää teille muillekin. Kumma juttu, että joistakin ihmisistä tulee aivan käsittämättömän ilkeitä ja inhottavia kun voi kasvotta ja nimimerkin takaa huudella. Facebookissakin voi nykyään esiintyä feikkinimillä joten paskan heittoa riittää sielläkin. Eräässä kirppariryhmässä johon kuulun, muutamat vaihtavat nimeään jatkuvasti. Kehuvat vielä, että 60 päivän välein voi vaihtaa nimeä. Eräskin nainen kerjää siinä ryhmässä hyväntahtoisilta ihmisiltä tavaroita sepittämällä aivan käsittämättömiä tarinoita surkeasta elämästään jne. Sitten kun hänelle tavaroita kuskanneet ihmiset kommentoivat ryhmässä, että älkää uskoko tätä ihmistä, että valehtelee ja keksii juttuja niin tää vaan vaihtaa nimen ja kuvan ja jatkaa... Mut joo, meitä on niin moneen junaan. Onneksi en näytä olevan hulluimmasta päästä.

Sen verran vaikeaa aikaa kuitenkin eletään, että kuten huomaat kirjoitusajasta, en taaskaan saa nukuttua. Olen kärsinyt unettomuudesta jo useamman viikon ja nyt se on kuun loppua kohden vaan pahentunut. Yleensä sentään nukahdan kahden jälkeen, mutta nyt näyttää vahvasti siltä, että aijon valvoa koko yön. Pää käy kierroksilla, vaikka silmät haluaisivat nukkua. En ole ottanut unilääkkeitä, koska niistä tulee sekava ja krapulainen olo. Tiedän, että tämä unettomuus johtuu nyt elämäntilanteestani ja siitä epäselvyydestä joka kuun vaihteessa koittaa. Olen myös elänyt todella törkeästi yli varojen, joten rahattomuus ja velkojen määrä hirvittää ja hermostuttaa. En tiedä miten selviän jatkossa kun tulot vain vähenevät, vaikka menojen osuus tuntuu pysyvän samana kaikesta karsinnasta huolimatta. Edes viikonloppuhesaria ei ole varaa enää tilata. 😞

Pojun kanssa on ollut vaihtelevaa. Loman jälkeen oli hetken aivan ihanaa aikaa, mutta hänen perhe-elämän ja minun itsenäisen, nykyisin jo lapsettoman elämän yhteensovittaminen on kovin vaikeaa. Meillä on myös Pojun kanssa täysin erilaiset näkemykset lastenkasvatuksesta. Itse olen aika rento, enkä jaksa huutaa pää punaisena joka asiasta. Olen myös sen verran epävakaa persoona, että imen toiselta ihmiseltä energiaa ja jos toinen tiuskii kakaroilleen ja on niiden seurassa aivan raivopää, olen sekunnissa huonolla tuulella ja haluan lähteä kotiin enkä tavata koko miestä enää koskaan. 😯🗯️ Tämä on aiheuttanut viime aikoina aika paljon ongelmia. Toki ehkä nukkumattomuutenikin vaikuttaa asiaan. En vaan jaksa mitään negatiivista. Exmiestäni en ole enää liiemmälti miettinyt. Aikani sitä asiaa märehdin ja pohdin. Voin suorastaan pahoin kun kuvittelin exäni lepertelemässä samoin sanoin ystävälleni kuin on tehnyt minulle. No, viime vuosina olin vain vittumainen ämmä, jota pitäisi vetää turpaan. Joskus kauan sitten olin muutakin...

Kun selviäisi ensi viikkoon niin sitten ehkä voin taas hengittää.
Voi hyvin AK. ☺️❤️☺️🌻🙂🌻

Hei, hyvin pitkästä aikaa!

En tiedä mahtaako kukaan enää muistaa minua täällä.. Tai kiinnostaako enää ketään kuulumiseni, mutta kirjoitan kuitenkin. Tulee jotenkin ihan nostalginen olo kirjoittaa tänne, kun luin ketju alkupään kirjoituksia 2013 tuntuu, että siitä olisi jo sata vuotta aikaa ja kuitenkin muistan nuo ajat melko hyvin, enimmäkseen ne olivat painajaista, kun tahdoin koko ajan kuolla ja olin riippuvainen rauhoittavista lääkkeistä, kamppailin kauan niiden kanssa. Mutta turha kerrata vanhoja..

Pää-asiallisesti kuuluu ihan hyvää nykyään. Siis mitään isoja romahduksia ei ole ollut, enkä ole joutunut ottamaan lääkkeitä. Keväällä oli se jonkinlainen kevätmasennusjakso, mutta se meni sitten lopulta itsekseen ohitse. Muistatte varmaan, että en ole mikään kesän ihannoitsija, enkä oikeastaan pidä siitä. Tänä kesänä on kuitenkin ollut niin paljon ohjelmaa ja vähän kotona olemista, että en ole ehtinyt tympääntyä.. ja kesä on ollut minun makuuni sopivan viileä, etten ole kärsinyt helteistä, kuten muina kesinä. Olemme olleet useamman kerran mökillä, käyneet sukulaisissa ja muuten vaan liikkuneet ympäriinsä autoillen jne. Tylsää ei ole ollut, enkä ole ollut masentunut tai ahdistunut.

Se miksi kirjoitan tänne on, että haluan kuitenkin purkaa vähän ajatuksiani ja kaipaan kuulla esim. Amassados kuulumisia jos hän vielä täällä käy ja sattuisi tämän lukemaan. On minulla eräs sellainen asia, joka mietityttää ja turhauttaa joka päivä. Nimittäin painoni.. Painan jo melkein 90kg!!!! Painoni on noussut koko ajan tasaisesti. Myönnän, että olen varsinkin alkukesästä melko huolettomasti nautiskellut herkkuja ym. mutta taas viime ajat olen ollut dieetillä, enkä saa painoa pois ollenkaan. En enempää selitä siitä, mutta.. tunnen itseni hirveä rumaksi ja epäviehättäväksi ja liikkuminen ja kotityöt tuntuvat raskaalta tämän massan kanssa. En ole koskaan painanut näin paljon. Minua turhauttaa se, että olen useita kertoja ollut esim. vhh-ruokavaliolla, jolla ennen sai aina helposti laihdutettua. Nyt sekään ei auta. Vaikka olisin kuukauden erittäin vähillä hiilareilla, liikkuisin joka päivä sen minkä jaksan ym. niin paino putoaa ehkä 2-3kg ja tulee takaisin HETI kun siirryn tiukasta dieetistä normaaliin, terveelliseen ruokavalioon. Ennen laihduin helposti 10kg jo sillä kun jätin joksikin aikaa herkut ja limsat pois ja muuten en edes liikkunut ja söin miten sattuu. Nyt en laihdu enää ollenkaan vaikka tekisin mitä. Sitten tietty turhaannun ja tilaan pizzan ja repsahdan heti moneksi päivää mässäämään herkuilla. Terveys, laihdutustiedot ja muut on erittäin hyvin tiedossa, mutta nyt ne eivät päde vain minuun. Toukokuussa viimeksi otettiin verikokeet, myös kilpirauhaskoe kun pyysin ja kaikki arvot on hyvät, myös kilpirauhas, verensokeri ym. En siis tiedä mikä vikana ja monina päivinä en edes jaksa enää miettiä vaan ajattelen, että ollaan sitten lihava ja ruma, ei tässä enää mikään auta. En siis väitä, että lihavuus ja rumuus olisi mielestäni synonyymi, puhun vain itsestäni ja siitä, että tunnen itseni lihavana rumaksi. Kilot eivät pue minua ja alan olla kulahtanut köntys. Kävellessä puuskutan ja läähätän, kumartuminen on hankalaa, olen usein väsynyt ja kotityöt hoituu pakottamalla, hitaasti tai sitten jätän ne tekemättä. Vaikka en ole ollut masentunut, niin kuitenkin olen usein ärtynyt ja negatiivinen, kiroilen ja tiuskin jne. Siis huonoja päiviä välillä, vaikkakin kokonaisuutena elämäni on aika hyvällä mallilla ns. elän normaalia elämää, että jaksan kuitenkin huolehtia perusasiat, itsestäni ja tehdä kotonakin kotityöt (vaikkakin vaihtelevalla teholla), käyn usein luontoretkillä, kuvaan maisemia, pystyn käymään mökki ja muilla reissuilla jne. Kuitenkaan en halua esim. kauppoihin lähteä edelleenkään kovin mielelläni ja siihen syynä on se, että tunnen itseni niin kamalan näköiseksi ja ajattelen, että muutkin katsovat ja ajattelevat että hirveä laardikasa. Korostan nyt, että meillä päin kaupoissa pyörii lähes ainoastaan hoikkia, trendikkäitä, urheilullisia ja erittäin hyvän näköisiä ihmisiä, valtaosa nuorempaa porukkaa. Joten en tunne kuuluvani sinne joukkoon.. Mökkireissuilla maalaiskunnissa on ollut vähän helpompi olla kun tunnen, että en erotu siellä muista vaikka en jaksa pukeutua hienosti (eikä minulle mahdukaan päälle paljon mikään, käytän vain muutamaa samaa vaatetta koko ajan) ja siellä on paljon muitakin ylipainoisia ja ei niin urheilullisia ihmisiä kaupoissa ja muualla.

Eilen oikein ihmettelin, kun katsoin nuoria ihmisiä, että miten ne kaikki on niin hoikkia, kaikilla paksut hiukset ja kauniita. Oliko sitä itsekin nuorena sellainen? Kuvista päätellen kyllä.. Hiuksetkin tuntuu menevän koko ajan huonommaksi ja ohentuneen. Vasta jouduin leikkaamaan reilusti pois kun latva oli ihan hamppua. Nyt on sitten polkkatukka, joka mielestäni näyttää typerälle ja tylsälle. Alkukesästä lähti tosi paljon hiuksia ja ne oheni huomattavasti. Leikkasin paskat pois ja odotan josko ne siitä tulisi paremmaksi, yritän nyt muistaa syödä myös vitamiineja ja hivenaineita, nehän vaikuttaa hiuksiin.. Jotenkin vain tuntuu, kun peiliin katsoo, että olen rupsahtanut kerta heitolla ja lopullisesti, ettei tästä ole enää suuntaa ylöspäin kuin kirurgin veitsen avulla ehkä, mutta siihen ei ole rahaa. Kuulostaa varmaan turhamaiselle ruikutukselle, mutta minulla kyllä vaikuttaa mielialaan se mitä näkyy peilissä. On aina vaikuttanut. Ja tunnen siitäkin syyllisyyttä, kun Faceen onnistunut ottamaan itsestäni kuvia, joihin olen kovasti laittanut itseäni ja edullinen kuvakulma niin näytän paljon paremmalle kuin oikeasti olen, paljon saanut kehua ja huomiota varsinkin miehiltä ja nyt sekin tuntuu, että kun en oikeasti ole sen näköinen.. tuntuu kuin olisin huijannut niitä ihmisiä ja pelkään että oikea ulkomuotoni paljastuu. Tosin en tapaile sieltä ketään, enkä muitakaan, en paljon ole ihmisten kanssa tekemisissä missään.

Muutaman kerran käynyt nopeasti ajatuksissa IM, että jos en saa koskaan näitä läskejä pois tai tule paremman näköiseksi niin poistuisin.. Mutta en ole varsinaisesti hautonut mitään itsetuhoisia ajatuksia, yritän vain päivä kerrallaan tulla toimeen tämän ulkomuodon kanssa ja välillä onnistun tsemppamaan syömiset jne. harmi vain että tuloksia ei juuri tule.. Nyt minun täytyy lopettaa, täytyy alkaa tekemään kotitöitä. Meillä on sellainen erään tuttavan mökki käytössä nyt ylläpitoa vastaan ja olemme luvanneet siellä siivota ja vähän rempata niin saamme käyttää sitä. Niin lähdemme varmaan viikonlopuksi sinne. Täytyy valmistella täällä kaupungissa asiat ja koti sille mallille.

Taisi olla ihan surkea höpötys tämä, mutta jotain kuulumisia kuitenkin. Palaan joku päivä tänne takaisin kurkkimaan josko vaikka Amassados olisi tämän nähnyt.. Ja muillekin tietysti toivotan hyvää kesän jatkoa ja kaikkea hyvää!

Tervetuloa takaisin AK! ☺️❤️
Tiesin, että palaat ja jotenkin tunsin sen. En ole käynyt täällä kuukauteen, mutta eilen tuli tunne, että täytyy tulla lukemaan ketjuasi.

Minulla oli henkisesti aivan hirvittävä tuo touko-kesäkuun vaihde. Työnantaja ei ollutkaan halukas päättämään työsuhdettani, vaikka minut oli jo marraskuussa irtisanottu. Olisi pitänyt jatkaa määräaikaisella syyskuun loppuun. En ole maaliskuun alun jälkeen pystynyt muutenkaan olemaan siellä sen syrjimisen ja kiusaamisen vuoksi vaan olen ollut sairauslomalla. Ilmoitin etten tule, en jatka mitään määräaikaista ja jos pakotetaan, jatkan sairauslomaa. Pitkin hampain kesäkuun puolella sain sitten sellaisen paperin että työnantaja on kanssani yhteisymmärryksessä päättänyt olla jatkamatta jo tammikuussa sovittua määräaikaa. Irtisanomisrahat sain onneksi heti ulos, joka helpotti valtavasti taloudellista ahdinkoa. Sain maisettua luottoja pois ja isommat osamaksuerät telkkarista ym. Työnantaja jätti kuitenkin maksamatta toistasataa tuntia joustovapaitani, joka rahassa oli 3 viikon palkka. Tätä sainkin penätä sitten jälkikäteen, samoin kuin työtodistustani. Sitä olen toukokuussa pyytänyt kerran sähköpostitse, kesäkuun alussa kerran suullisesti suoraan esimieheltäni, kesäkuun puolivälissä toisen kerran sähköpostitse ja viikko sitten kolmannen kerran sähköpostitse. Edelleenkään en ole sitä saanut ja tätä myöten myös ansiopäivärahapäätös on edelleen tulematta. Olen totaalisen turhautunut ja raivoissani siitä, miten lähes 15 vuoden palveluksen jälkeen ihmistä nöyryytetään ja kiusataan. En toivoisi tällaista kenellekään. Onneksi irtisanomisrahoilla ja lomien ulosmaksulla pystyy elämään ainakin jonkun aikaa ennenkuin tulee konkurssi. Ja toisaalta nythän olen maksanut luottokortit puhtaaksi niin on hätävaraa sielläkin.

En ole hakenut töitä eikä tällä hetkellä tunnu siltä että siihen pystyisinkään. Päätin jo keväällä 3kk sairauslomalla ollessani, että kesä-heinäkuussa pidän lomaa enkä mieti mitään muuta. Olen onnistunut siinä aika hyvin. En ole taantunut masennuksessa vaan olen yrittänyt aktivoida itseäni joka päivä jollain tapaa. Kissat ovat olleet parasta terapiaa ja niiden seura on rauhoittavaa. Ne myös tykkäävät siitä, että olen kotona. Viime syksynä kun olin vielä työelämässä, tekivät jonkun verran tuhoja asunnossa, koska olin niin paljon poissa kotoa.

Poju on edelleen kuvioissa ja on hetkiä, jolloin olen totaalisesti kyllästynyt tähän suhteeseemme. Useimmiten hänen läheisyydentarpeensa ahdistaa minua. En jaksa koko ajan kyhnätä halailemassa tai olla sekstailemassa viisi kertaa päivässä. Haluaisin olla välillä vain omassa rauhassa, vailla mitään velvoitteita ja odotusten tuntua. Ne ahdistaa minua eniten. Se ,että tiedän toisen odottavan minulta jotain. Tässä tapauksessa seksiä. Samoin meillä on lastenkasvatuksen suhteen niin erilainen näkemys, etten tiedä tuleeko meistä ikinä saman katon alla asuvaa suurperhettä. Tuntuu niin absurdille. Olen jotenkin ihan jumissa tässä suhteessa kun tavallaan kaikki on hyvin ja Poju palvoo minua, mutta nämä muutamat asiat tuntuvat ihan ylitsepääsemättömiltä. Miten voin olla rento itseni kun koko ajan olen ahdistettu selkä seinää vasten. Siis k-18 asioissa. En ymmärrä.

Tällä hetkellä olen aika kaukana kotoa. Olen reissussa ja nettiyhteys on surkea. Täytyy palata uudemman kerran kun pääsen kunnon yhteyksien päähän. Jaan tunteesi "laardivuoresta", AK. Minäkin koen itseni valaaksi joka vain paisuu paisumistaan. Vaaka näytti heinäkuun alussa 96,8 kg. Nyt en ole uskaltanut enää siihen mennäkään. En ole ikinä ollut näin lihava. Kunto on aivan surkea ja puuskutan kuin höyryveturi jos kiipeän portaita. Päälle mahtuu tasan yhdet farkut, muita en omistakaan. Mitään kauniita, hyvin istuvia paitoja tai muita yläosia ei ole. Kaikki rintsikat on liian pieniä. Piti ostaa uudet, kokoa 90E !!! Ennen oli 75C.
Onko se sitten ihme jos tässä ei ole seksi päällimmäisenä mielessä kun on turvonnut, lihava ja hyllyvä ihravuori...

Heippa Ak ja muut ystävät. Jatkan yksinpuheluani tässä AK:n ketjussa. ☺️

Viikon lomareissu on nyt tehty ja oli kyllä hankalaa. Kaksi ensimmäistä päivää sain vähän väliä kuulla olevani asennevammainen kun valitin asumisoloista (ympäristö) ja säästä (minulle liian kylmää) sekä siitä ettei jälkimmäisen takia minulla ollut oikeita vaatteita mukana ja tunsin olevani väärin pukeutunut sen lisäksi, että palelin. Inhoan kylmää yli kaiken! Ja sitä että olen niin läski ettei minulla ole mitään sellaisia vaatteita edes joita laittaa päälle. ☹️ Siitä tuli ensimmäinen riita. Niin iso, että kysyin jo pitääkö loma keskeyttää ja lähteä takaisin kotiin.

Kaksi päivää myöhemmin tuli toinen riita seksistä. Se olikin meillä ensimmäinen kerta kun siitä tarvii riidellä. Minua ahdistaa kun toinen painostaa koko ajan. Mulla on nyt meneillään itseinhokausi ja seksi on viimeisenä mielessä. Enkä kestä kun toinen koko ajan vihjailee asian suuntaan, tekee lähentely-yrityksiä ja suuttuu kun haluan vain nukkua. Miten voi suuttua sellaisesta asiasta, että toinen haluaa nukkua?! Miksi pitää olla niin itsekäs? Miksi minun, joka muutenkin nukkuu huonosti, pitäisi valvoa yöllä tuntitolkulla tai herätä aamulla kukonlaulunaikaan vain hänen himojen takia? Olen kyllästynyt. Huomaat varmaan.

Kolmas riita leimahti sitten heti seuraavana päivänä edellisestä. Halusin mennä yhteen tiettyyn paikkaan viettämään iltaa. Olisin halunnut vähän tanssia ja pitää hauskaa, mutta Poju roikkui käsipuolessa koko illan eikä päästänyt minua mihinkään. Sama toistui seuraavana iltana kun mustasukkaisena vahti minua haukan lailla kenelle puhun, hymyilenkö vai nauranko peräti. Olin räjähdyspisteessä. En ole Pojun omaisuuttaan vaikka hän pyrkii sitä julki tuomaan kaikin keinoin.

Nyt olen ollut pari päivää jo kotona ja yrittänyt tyynnytellä itseäni siinä huonosti onnistuen. Eilen nämä lastenkasvatusristiriidat arjessa lensivät taas silmille. Se oli jotenkin viimeinen pisara. Tykkään hänen lapsistaan ja mitä enemmän vietän aikaa heidän kanssaan, sen iloisempi olen, että olen saanut vielä mahdollisuuden perheeseen. Mutta samalla mitä enemmän näen Pojua lastensa kanssa, sitä vähemmän pidän näkemästäni. Ja Pojusta. En pidä hänen tavastaan tiuskia lapsille, huutaa aivan käsittämättömän typeristä asioista, olla epäreilu ja kohdella lapsia epätasapuolisesti. En halua olla sellaisen ihmisen kanssa. Enkä halua olla hänen omaisuuttaan eikä minun tekemisiä tai menemisiä voi toinen ihminen määrätä tai rajoittaa. Olen itsenäinen oman tieni kulkija.

Nämä ajatukset ovat kiertäneet pääni sisällä kehää koko päivän. Kävin illalla ajelulla lievittääkseni ahdistusta, mutta verenpaineeni on ollut viime aikoina taas varsin ailahteleva ja nyt se meni kesken reissun jälleen niin alas, että alkoi huimata ja korvissa vinkua. Hetken aikaa en muistanut mihin olen edes menossa. En ikäänkuin tunnistanut risteystä tai tietä, jota olen ajanut sadat kerrat. Kehoni on hyvää vauhtia sanomassa itsensä irti. Selkä, etenkin lonkat ja polvet eivät kestä tätä ylipainoa. Sydän ja pää taitavat hajota seuraavaksi. Tajusin myös tänään, että saattaa olla etten palaa työelämään ehkä enää koskaan. Olen myös miettinyt onko diagnoosini keskivaikeasta masennuksesta oikea? Mitä jos olenkin kaksisuuntainen tai persoonallisuushäiriöinen?

Oh, My Lord!!! Vihdoinkin pääsin tänne kirjoittamaan.. Piti luoda uudet tunnukset ja kaikki, kun kirjoitan nyt puhelimella ja olin unohtanut salasanan tänne. Läppärissä se oli automaattisesti, mutta se kone on nyt miehen käytössä ja yritän kirjoittaa puhelimella ja tämä on hiukka ärsyttävää.. Itse asiassa minun on pitänyt jo koko kesän ajan kirjautua tänne uudestaan, mutta en ole saanut aikaiseksi ja on ollut muita asioita, etten ole edes paljon ollut kotona.

Amassados, Kiitos että olet uskollisesti pysynyt "linjoilla"! Olen siitä tosi iloinen, koska jostain syystä ymmärrän aina kaiken mitä kirjoitat siis ihan joka sanan, kun ne ovat kuin omasta päästäni! Arvelit, että sinulla olisi muutakin kuin keskivaikeaa masennus.. Kuule, olen aika varma, että sinulla voisi olla epävakaa persoonallisuushäiriö, koska muistutat niin paljon minua ja minä olen mielestäni aika "osuva" esimerkki tuosta häiriöstä.. En siis väitä, mutta näin voi olla. Olet varmaan lukenut siitä ja tuntuuko se tutulle? Tosin minullahan on myös epäilty kaksisuuntaista epävakaan lisäksi, mutta kaikki sen osalta on jäänyt kesken. Amassados kirjoitit mielenkiintoisia ja pahoittelen, että minulla ei ole oikein nyt energiaa muistaa kaikkea mitä kirjoitit ja vastata niihin, mutta voit olla varma, että luin tarkasti ja tunsin tosiaan taas ymmärtäväni sinua hyvin, minulla meni keskittymiskyvyt siihen, kun taistelin tuota uutta kirjautumista tänne jne. Tämä on vähän kuin avausviesti ja jatkan tästä sitten jatkossa..

Kirjoitin jo aiemmin, että kesä on mennyt ihan hyvin siinä mielessä, etten ole ollut masentunut sen kevään masennusjakson jälkeen ja sekin oli aika lievä. En ole myöskään ollut ahdistunut. En ole tarvinnut rauhoittavia tai muita lääkkeitä. Se on tietysti hyvä, mutta en tunne itseäni silti mitenkään onnelliseksi ja ahdistusten tilalle on tullut joku turtumus.. Onko se turtumus pitkä-aikaisiin asioihin? En tiedä. En ole masentunut, mutta en järin tyytyväinenkään, eli olen vain. Livun päivästä toiseen. Olen vähän kyllästynyt, sekä itseeni, että myös parisuhteeseeni. Asiat ovat perushyvin, mutta päivät ovat melko samanlaisia ja suhdekin enemmän kuin siskolla ja veljellä, peruskauraa ilman romantiikkaa, saati seksiä!

Siitä päästäänkin itse aiheeseen, en ole jaksanut panostaa kotiin tai parisuhteeseen. Olen hyvin tyytymätön itseeni ja siihen millaiseksi tunnen itseni naisena. Aiemmin kerroin paino-ongelmistani, kesän aikana olen lihonut muutaman kilon ja painan nyt 88kg mikä on eniten kuin koskaan! Oloni on yhä henkisesti ja fyysisesti hirveä ja tunnen itseni.. En naiseksi vaan hyllyväksi läjäksi, eikä mikään vaate mahdu päälle.. No pari puseroa ja parit mustat trikoot. Meillä ei ole seksiä ja olen useaan kertaan mieheltä kysynyt että johtuuko se minun läskeistä? Että inhottaako ne häntä? Olenhan kaiken kaikkiaan lihonut jotain 25kg viime vuosina mikä on paljon ja ymmärrän kyllä jos miestä inhottaa vaikka olisinkin siitä surullinen. Miehellä on potenssiongelmia, mutta mietin että minun ulkonäkö on vastenmielinen ja pahentaa miehen ongelmaa. Mies kieltää että vika olisi minussa mutta hän ei koskaan enää tee aloitetta, ei puhu seksistä, eikä koskettele vartaloani. Se tuntuu pahalta ja on ajanut siihen, että itsetuntoni on täysin romuna. En syytä miestä, tiedän että hän pitää enemmän hoikasta naisesta, minähän olin hyvin hoikka, pitkähiuksinen ja nätti kun menimme yhteen ja nyt olen täysi vastakohta eli lihava, polkkatukkainen ja en jaksa olla edes seksuaalinen.. Enkä jaksa panostaa mihinkään. Olen pettynyt sekä itseeni että suhteeseemme että kaikki on muuttunut. No, on ollut paljon ongelmia ja suhteen alkuhuuman menneet jo ajat sitten, mutta kuitenkin on pettymys tajuta että se oma täydellinen parisuhde ei enää ole okkein voimissaan. Mitään dramaattista ei ole tapahtunut, mutta ei myöskään mitään hyvää oikein.
Tunnen muutenkin itseni vanhenneen muutamassa vuodessa ihan hirveästi.. Olen 37 mutta tuntuu että olisin ainakin 50v ja pelkään myös alkavani näyttää vanhalta ennen aikojaan. Sairaudet ja mt ongelmat ovat kuluttaneet ja alkavat näkyä minusta. Oikeastaan seksi ei kiinnosta minua enää, ja en jaksa edes yrittää. En muista milloin viimeksi olisimme harrastaneet sitä, siitä on monta kuukautta. Toisaalta jos vika ei olekaan minussa niin suren, että miehen ongelman vuoksi joudun elämään ilman seksiä. Mutta, se mitä mies on aiemmin ilmaissut lihavista naisista saa minut aika vakuuttuneeksi siitä että minä inhotaan miestä. Se on paha tunne. Nyt olen päättänyt taistella itseni hoikemmaksi vaikka väkisten! En ainoastaan sen seksin vuoksi vaan myös itseni ja yleisesti koko elämäni vuoksi. Olen ollut todella niukalla ruokavaliolla ja myös liikkunut. Vaaka ei vielä näytä kuin parin kilon kadonneen, mutta vatsa on pienentynyt ja reidet eivät hinkkaa yhteen kävellessä, minullahan läskit kertyvät vatsaan ja peppuun ja reisiin eniten, tosin rinnatkin ovat isot, harmi että edes ne eivät miestä kiinnosta.. Olen päättänyt että nyt on vain pakko onnistua tai muuten parisuhde on kohta entinen ja sitä en kestäisi.

Vaikka meillä on ollut kiva kesä, että ollaan reissattu ja mökkeilty useita kertoja ja nyt meillä on ihan vakituinen mökki minne saamme mennä ilmaiseksi aina kun huvittaa.. Niin kuitenkin on olen ollut jotenkin kaikki kuitenkin tuntuu tyhjälle ja kolkolle. Ei ole ollut sitä lämpöä ja välittämistä eikä yhteishenkeä kuin ennen oli. Ei kyllä riitelyäkään, vaikka hyvin helposti näyttää toisen jotkut tekemiset, sanomiset jne alkavan ärsyttää ja helposti varsinkin minä vetäydyn omiin oloihini ja netin maailmaan.. Minulla on FB ja "ihailijoita" siellä.. Naurettavaa, mutta olen kait tuntenut tarvetta hakea hyväksyntää ja positiivista palautetta vierailta ihmisiltä ja myös saanut sitä, tosin nyt jo sekin alkaa tuntumaan tyhjälle. Miestäni en petä se on itsestään selvää, mutta jos jotain kuvaani (kasvoja) kehutaan niin tunnen että minulla on vielä jotain toivoa.. Kun painoin vuosi sitten 76kg niin tälläytyneenä sain miesten huomiota, olen ennenkin huomannut, että kun paino menee lähemmäs 80kg ja sen yli niin muutun miehille näkymättömäksi ja sen olen kokenut monta kertaa ja aina se menee niin. Joku maaginen raja..
Kotona siivoan, mutta en jaksa innostua sisustamaan, koska suhteen kylmä tila ei siihen kannusta. Minun täytyy tuntea olevani rakastettu että haluan tehdä kodin kauniiksi kumppanille. Ainoa iloni on luontokuvaus ja siinä olenkin onnistunut hyvin. Sitten tietysti mökillä on kiva olla. Kotona enimmäkseen olemme kumpikin omissa oloissamme, minä olen liian monta kertaa kesän aikana turhautuneena sanonut asioita joista mies on loukkaantunut, tiedän sen. Mutta ne asiat on olleet totuuksia, tosin epäasiallisesti ilmaistuja. Miehen mielestä olen varmasti laiska, vittumainen ja nalkuttava lihaläjä. Ja minun mielestä hän on muuttunut tylsäksi, epäromanttiseksi, pihiksi ja kylmäksi. No, hän viihtyy kotona, ei juo, ei ole väkivaltainen, ei moiti minua ja hoitaa asiansa eli huonomminkin voisi olla, mutta tylsää ja laimeaa silti on. Minun on ainakin pakko muuttua että näen muuttaako se esim. Seksielämäämme.

Kamalan pitkä valitus tästä nyt sitten tuli, mutta kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut.. Varmaan kirjoitusvirheitä vilisee ja puhelin muuttaa sanoja aivan ihmeelliseksi.. Ja ehkä kukaan ei jaksa lukea näin pitkää mutta kirjoitin silti ja aion jatkaa nyt kun pääsen tällä luurilla tänne, joten palataan taas, lähdemme jälleen maanantaina mökille viikoksi, mutta yriyän silti pysyä kuuluvilla.
Amassados, toivon että kirjoitat vielä jos et ole jo kyllästynyt minun eöämän aktiivisuuteeni.. Pienetkin päivitykset ovat tervetulleita!

Ihanaa, ettet ole unohtanut AK. Älä lopeta tänne kirjoittamista, vaikka Facebookissakin olet. Se vie äkkiä koko käden. Ex-miehelleni ainakin kävi niin. Oli helppo tapa olla kontaktissa muihin naisiin, sopia tapaamisia ja viestitellä selkäni takana. Tiedän, että sinä et kyllä sellaista tekisi miehellesi. Mutta minulle selvisi sekin, että exäni oli suunnitellut tapaamisia Facessa jopa samaan aikaan kun nukuin samassa huoneessa. 😞 aika oksettava ihminen. 😞

Näin hänestä unta taas pitkästä aikaa. Unessa olimme jossakin leirillä yhteismajoituksessa ja nukuin samassa sängyssä kahden muun miehen kanssa, joista toinen oli Poju ja toinen joku henkivartija. Exäni tuli huoneeseen ja alkoi taas kutsua minua huoraksi. Hän oli ilman paitaa ja hänellä oli selässä monta tatuointia. Oikeasti hänellä ei niitä ole. Muistan unessa ihmetelleeni niitä tatuointeja, mutta en välittänyt hänen haukkumisestaan.

Ilmeisesti olen päässyt jo hänestä eteenpäin. Erostahan tulee nyt 1,5 vuotta. Tuntuu oudolta, että elämästäni on kadonnut noin paljon aikaa ja edelleen se tuntuu kuin olisi tapahtunut vasta äsken. Kumma kyllä, hän oli elämäni suurin rakkaus. Ensimmäinen sellainen suhde elämässäni, jonka vuoksi olisin ollut valmis tekemään kaiken. Ja teinkin. Se ei vain riittänyt. En saanut olla oma itseni vaan minulta vietiin sekä identiteetti ja että ihmisarvo. Olin koiraakin huonompi. Surkea kynnysmatto jonka yli saattoi kävellä miten vain ja jonka tunteilla ei ollut väliä. Vasta eron jälkeen koko todellisuus on lentänyt silmilleni. En koskaan saanut olla vapaasti oma itseni. Olin suhteessa enemmän aikaa onneton kuin onnellinen. Se ei koskaan voi olla oikein.

Tällä hetkellä on menossa taas hyvä viikko. Sain sanottua Pojullekin mikä suhteessamme mättää. Ihan itkettää miten se jaksaa ymmärtää minua aivan loputtomasti. Olen kertonut Pojulle epäilykseni siitä että ellen ole kaksisuuntainen, olen vähintäänkin epävakaa ph. Jälkimmäisestä olen yrittänyt lueskella jonkun verran netistä. Kuvaus sopii etenkin minuun nuorempana. Nyt olen tasaisempi. Kai. Poju kuitenkin ymmärtää ja tajuaa pysyä pois. Tiedän, että hänelle yksinolo on vaikeaa. Itse taas nautin siitä kun saan olla yksin omissa ajatuksissani eikä kukaan kysy, puhu, vaadi tai halua minulta mitään.

Tyhjyydentunne, sisäinen levottomuus on minullekin, AK, tuttuja. Usein tunne syntyy omista odotuksista, jotka eivät ole toteutuneet odotetusti ja pettymyksestä että "tällaistako tämä nyt onkin". Tätä tyhjyyttä sitten yrittää täyttää shoppailemalla, sisustamalla tai urheilemalla hullun lailla. Jossain vaiheessa rahat loppuu, tavarat eivät tuo tyydytystä, keho on väsynyt ja rikki, mistään ei tule enää sitä oloa että olisi elossa. Tai antaisi syytä olla. Asiaa ei auta jos on tyytymätön omaan itseensäkin. Niin kuin me nyt olemme molemmat nykyiseen ulkonäköön ja painoon. Minäkin olen vanhentunut eron jälkeen 10 vuotta. Kun katson kuvaa, joka on otettu 5/2015 ja kuvaani nyt niin en edes tunnista itseäni. 30 kiloa lisää painoa näkyy naamassa ja olemuksesta. Olen väsyneen ja elottoman näköinen. Yritän laihduttaa, mutta se tuntuu mahdottomalta. Paino on kuitenkin pudonnut 3 kiloa siitä kun kesä-heinäkuussa punnitsin. Se ei ole mitään kun on 27 kiloa vielä jäljellä mutta täytyy kai ajatella niin päin, että olisin myös voinut lihoa sen 3 kiloa jolloin painaisin jo sata kiloa! Se vasta sairasta olisikin!😯🗯️

Nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Nukuin viime yönä vain muutaman tunnin ja olen ollut jo puoli viidestä lähtien hereillä. Taidan torkahtaa tähän sohvalle hetkeksi.

Tulin taas avautumaan. Tämä on ollut taas kamala viikko. Kamaluus alkoi kyllä jo monta viikkoa sitten kun varasin lääkäriajan. Olen lykännyt sitä helmikuusta asti, lähinnä rahan takia, mutta myös siksi että sinne meno on pelottanut. Sain kuitenkin varattua ajan ja kävin siellä maanantaina nukkumatta silmäystäkään sitä ennen.

Olin kehittänyt mielessäni itselleni vähintään syövän ja pari muuta ongelmaa. Olin aivan varma, että minulla on joku vakava sairaus. En yleensä ole "luulotautinen", mutta eroni jälkeiset viimeksi kuluneet 1,5 vuotta, on osoittanut, että kun pahoja asioita lähtee tapahtumaan, sitä ei voi pysäyttää. Oli helpotus kuulla, että minussa ei ole ainakaan niitä sairauksia, joita pelkäsin. Se mihin en ollut käynnillä varautunut, oli lääkärin höpinä vaihdevuosista! Siis wtf, todellakin sain luennon vaihdevuosien tulosta ja siitä kuinka tulevaisuudessa niitä kohdallani hoidetaan! Olen juuri täyttänyt 40v ja vauvahaaveet hautasin yli 10v sitten. Edellisessä parisuhteessa ei sellaiselle ollut tilaa. Oli vain exmieheni ja se mitä hän haluaa. Nyt kun olen hengaillut Pojun kanssa, olen silloin tällöin miettinyt iltatähden mahdollisuutta. Poju ei ole asiaa tyrmännyt, mutta lääkäri olikin puolestaan sitä mieltä että vauvatehdas on mun osalta suljettu. Käski alkaa odottaa lapsenlapsia. 😯🗯️

Olin huonolla tuulella koko maanantain ja tiistain. Välttelin taas Pojua, koska en halunnut puhua kenellekään. Halusin vain olla yksin ja märehtiä omia asioitani. Eilen oli vähän parempi päivä, mutta tänään kun heräsin, olin levoton aamusta lähtien. Minulla oli muutama asia aamupäivällä hoidettavana ja heti ensimmäisessä paikassa meni 2 tuntia suunniteltua kauemmin. Olin ihan poikki kun pääsin kotiin. Meidän olisi pitänyt mennä tänään Pojun kanssa yhteen paikkaan alkuillasta, mutta koko päivän joku varoitusääni soi päässäni, ettei minun pitäisi mennä. Se tunne oli vahva ja selkeä. Sanoin Pojulle etten jaksa lähteä. 5 minuuttia ennen sitä aikaa kun meidän olisi pitänyt olla siellä paikassa, sain tyttäreltäni tekstarin, että exmieheni on siellä! Siis juurikin siellä paikassa jossa meidän olisi pitänyt olla! Luojan kiitos minua varoitettiin menemästä ja onneksi kuuntelin sitä tunnetta ja jäin kotiin! Mielenterveyteni ei edelleenkään kestä olla exäni kanssa missään tekemisissä. Niin paljon pahaa hän minulle aiheutti. Niin suhteessa kuin sen jälkeenkin. Sain kuitenkin sairasta mielihyvää ja vahingoniloa siitä, että tyttäreni raportoi exän lihonneen ja kasvattaneen pallomahan sekä ruman parran. ☺️😎 Pitäköön vaan hulluna, mutta minulla ei ole mitään mielenkiintoa olla millään lailla hänen ystävänsä tai muutenkaan tekemisissä.

Huomenna on taas perjantai ja viikonloppu edessä. Minulla on menoa la ja su, mutta kovin tuntuu taas vaikealta saada itsensä liikkeelle. Syksyn tulokin ahdistaa. Pelottaa miten selviän pitkistä ja pimeistä päivistä. Tää jatkuva sade ja paska sää tänä kesänä on ollut iso pettymys. Masentava pettymys. Onneksi en ole hakenut mihinkään opiskelemaan. En pystyisi vielä keskittymään sellaiseen. En jaksaisi. Miksi pitää olla näin rikkinäinen?

Amassados, mukava kun olit kirjoittanut! Kirjoitan täältä mökiltä ja puhelimella taas, joten varmaan taas paljon virheitä. Minulla on myös tuollainen vaisto, jonka varassa hyvin usein teen ja päätän ja punnitsee asioita. Sanotaanko näin, että vahva intuitio. Usein kuitenkin sekoitan siihen omia pelkojani ja vainoharhojani mukaan, mutta enimmäkseen se toimii. Minä olen aina ollut helposti huolestuva ja ollut kaikenlaisia pelkoja ym johtuen varmaan epävakaasta lapsuudesta, jossa oli paljon stressiä ja oikeasti syytä pelätä.. Mutta sen jälkeen kun tuli kokemuksia, todellisia, että exä kuoli yhtäkkiä tapaturmaisesti ja itse sairastuin vakavasti niin mikään ei ole enää ollut sellaista "huoletonta" kuin ennen. Se tieto, että tosi asiassa maailma voi murtua milloin tahansa tai itse voi kuolla milloin tahansa on aika raskas kantaa kun sen joutuu oppimaan itsensä kautta. Pinnallisesti elän elämääni, enkä paljon ajattele niitä asioita, mutta ne ovat joka ikinen päivä alitajunnassa ja pienikin vinkki siitä että jotain ehkä saattaisi olla pielessä saa pelot täyteen laukkaan. Vaikka vain kipeä kurkku tai kiristys jossain lihaksessa saa pelot valloilleen. Se on inhottavaa mutta sille ei voi mitään. Minulla on aina ollut pelkoja liittyen terveyteen sekä suoranaisia vainoharhojani jo nuoresta asti.. Mutta varsinkin sen jälkeen kun kävin läpi sen hirveän sairauden niin minusta on tullut entistä haluttomampi menemään edes hammaslääkäriin.. Siihen liittyy pelkoja ja myös kyllästymistä koko lääkäriin menoon ym en haluaisi enkä jaksaisi mennä enää ikinä yhteenkään lääkäriin ja joka ikinen verikoe saa minut suunniltaan. Vaikeita asioita ja oikeastaan en haluaisi edes puhua koko asiasta yhtään sanaa, enkä muistaa koko asioita.. Olen tietysti kiitollinen, että edes llen hengissä ja saanut kuitenkin elää monta vuotta tässä sairastumiseni jälkeen, mutta kun on kerran sellaisen kokenut niin ikävä kyllä ei voi enää luottaa oikein tulevaan ja usein sitä miettii hieman katkerana, että mitä kaikkea se tapahtuma elämässä ja minussa muutti, paljonkin. Ja miten olisi asiat jos olisin saanut olla terve. Sellainen tapahtuma jättää jälkensä niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Usein mietin jotain asiaa vaikka vuoden päähän ja heti mieleeni pamahtaa että jos olen hengissä silloin.. Ja siitä seuraa hetkellinen ahdistuksen tunne. Vaikeaa se on, enkä ole keksinyt siihen mitään keinoja jos niitä edes on. Nyt en halua enää edes puhua tai miettiä koko asiaa.. Nukuin viime yön todella huonosti, mökissä oli liian kuuma ja näin painajaisia.. Aina samasta asiasta että joko ex tai nykyinen pettää minua selkäni takana ja jättää minut.. Tosi elämässä en usko niin käyvän mutta..toisaalta en olisi uskonut exänkään kanssa ja nyt kun olen lihonut ja rumentunut niin kieltämättä pelottaa toisinaan että mies rakastuisi johonkin vaikka nuorempaan, hehkeämpään ja tervepäisempään naiseen. Minä kun en ole mikään helppo kumppani ja nykyään en edes kaunis.. Huomaan että olen tänä aamuna täynnä pelkoja joka suuntaan kun yö oli niin kauhea ja olen väsynyt.. Mies on ulkona moottorisahan kanssa raivaamassa metsää ja minun pitäisi keittää lisää kahvia ja siivota mökkiä ja pestä itseäni. Täällä mökillä on oikein mukavaa kun saa olla keskellä luonnon rauhaa ja puuhailla kaikkea mitä kaupungissa ei. Valmiiksi jo surettaa kesän loppuminenkin ja paluu ihmisten ilmoille.. Kesä on joka tapauksessa ollut enemmän täynnä elämää kuin moneen vuoteen ja on sääli että se loppuu. En haluaisi enää palata takaisin kaupunkiin ja siihen ruuhkaan. Minä olen kokonaan ja lopullisesti nyt unohtanut oman lapsen saamisen, josta välillä haaveilin, ei se vaan ole minun juttu. Mieluummin otan sitten vaikka kissan joskus. Kieltämättä tunnen itseni jotenkin vajaaksi ja kummaksi kun näen nuoria naisia lastensa kanssa.. Joskus oikein ärsyynnyn siitä tai kun joku näyttää onnelliselle, tuntuu että itsellä on joka juna ja mahdollisuus jo mennyt ja edessä on vain tylsyys ja vanhuus, ehkä pahenevat psyyken ongelmat ym. Tuntuu että oma nuoruuden paras aika oli vain täynnä ongelmia ja niiden kanssa painimista ja elämä on mennyt ohitse, hups! Yhtäkkiä sitä huomaa ettei ole enää nuori eikä sinne aikaan ole paluuta, omat vanhemmat ovat jo oikeasti vanhoja ym. Huh, paljon ahdistavaa, onkohan lähentyvä 40-kriisi? En tiedä, yritän vain elää päivän kerrallaan kuten aina. Onneksi olen saanut muutettua syömisiä niin, että ihme kyllä olen alkanut melkein inhoamaan kaikkia lihottavia herkkuja!!! Kuulostaa vitsille, mutta täällä mökillä on suunta muuttunut että syön enemmän kaikkea terveellistä ja jos maistan entisiä herkkujani niin ne maistuvat ällöttävälle.. Toivotaan tosiaan että sama suuntaus jatkuu. Olen valokuvannut paljon ja se on ehkä ainoa henkireikäni, luonto on tullut minulle entistä tärkeämmäksi. En tiedä olenko liikaa haukkunut miestäni ja parisuhdettamme.. Intohimoa ei ole mutta turvallisuutta kyllä.. Mies esim joka aamu kun nousee minua aikaisemmin tuo kahvin minulle sänkyyn ja siinä sitten herään rauhassa, juon kahvit ja päivitän FB ym. Onhan sekin aika luksusta tai joka ilta kun menemme nukkumaan hän sanoo hellästi että hyvää yötä kulta, rakastan sinua. Mies puhuu omasta miehuudestaan hyvin katkeran ja pilkallisen sävyyn, varmaan se, että SE ei toimi entiseen malliin on miehelle kova pala. Onhan hän jo yli 50v. Ehkä hänellä on omat ahdistuksensa ikääntymisestä, ehkä meillä kummallakin on joku ikäkriisi.. Kuitenkin arvioisin suhteemme olevan perushyvä. Kaikilla ei ole tällaistakaan. Mies on kuitenkin luotettava toisin kuin exä, joka oli ehkä romanttisempi. Mieluummin otan luotettavan miehen kuin valehtelevan romantikon. Minua sitten nauratti tuo pallomaha ja ruma parta!!!! Hah, hah, kuulostaa ällöttävälle ja se lienee sille häiriintyneelle miehelle aivan oikein!!!!!

Päivitän tähän erittäin nopeasti, kun olen täällä mökillä ja puhelimessa vähän virtaa.. Olen ollut enimmäkseen aika onnellinen täällä metsän keskellä, rauhassa kaikelta. Nyt vain ajatuksen loppumisesta ja syksyn alkaminen ja kaupunkiin palaaminen alkanut jotenkin ahdistamaan. Eilen illalla ahdisti ensimmäisen kerran kuukausiin. Muutenkin enemmän pyörinyt päässä nyt kuoleman ja henkimaailman asiat. Varmaan myös siksi, että aamulla sain tietää että eräs minulle rakas FB kaveri on yllättäen menehtynyt.. Sen vuoksi olen tänään ollut melko apea. En tiedä miksi suren kesän loppumista niin paljon ehkä siksi koska tämä kesä on ollut niin mukava matkoineen ja mökkeilyineen. Mutta tuo kaverin yllättävä kuolema, tulee vain niin haikea olo siitä että kaikki hyvä saattaa loppua aivan yllättäen, elämä ja kesä, kaikki ihana. Yritän kuitenkin piristyä ja nauttia loppukesästä ja päivistä täällä mökillä. Olen täällä puuhaillut paljon, liikkunutkin ja laihtunut hieman.. Terveiset Amassadokselle!

Kiitos terveisistä AK. 😍🌻🙂🌻
Minulla on ollut taas vaikea kausi päällä. Se alkoi siitä lääkäriajan odottamisesta ja kauhukuvien maalaamisesta rintasyövästä ja ties mistä. Kun kaikki oli muuten kunnossa, paitsi että kehoni on menossa kohti vaihdevuosia vaikka mieli on vielä nuori, ei järki oikein tahdo sopeutua tähän muuttuneeseen tilanteeseen. Kymmeneen vuoteen en ole miettinyt lasten hankkimista, mutta nyt kun minulle sanotaan, että se alkaa olla jo mahdotonta, en tahdo hyväksyä asiaa. On olo, kuin olisin jäämässä junasta. Elämä lipuu ohi, minä vanhenen enkä pysty pitämään itseäni enää mukana sen käänteissä. Jään asemalle. Minusta tulee näkymätön vanha ihminen. Sellainen, jota kukaan ei noteeraa kadulla. Ei missään. Näkymätön.

Viime viikolla näin unta jossa olin raskaana ja aloin synnyttää. Yritin soittaa hätäkeskukseen saadakseni ambulanssin , mutta siellä oli joku automaattinen puhelinvastaaja, jossa käskettiin soittaa toiseen numeroon. Soitin, ja puheluun vastasi entinen työntekijäni, joka sanoi ettei me sulle mitään ambulanssia lähetetä, sinä et saa mitään! Sen jälkeen hän sulki puhelimen.

Viime lauantai oli ahdistuksen huippupäivä. Minulla oli koko viikonloppu menoa ja ehkä juuri se pahensi oloani kun tiesin etten voinut jäädä kotiin. Lauantaina valvoin käytännössä koko yön ja aamulla olo oli niin hirveä, että olin oksentaa! Siinä hetkessä olisin antanut mitä tahansa saadakseni sen loppumaan. Temestaa, Zopinoxia, Stellaa ihan mitä vaan!!! Jopa Mirtaa, vaikka vaste tuleekin viiveellä. Jotenkin sain pidettyä itseni kasassa koko päivän, mutta illalla oli niin tyhjä olo, että piti ihan itkeä.

Ahdistusta ei ole lievittänyt mitkään ulkoiset seikat. Päinvastoin. Olen melkein 15 vuotta määrittänyt itseni työn kautta, kuten tässä yhteiskunnassa tehdään. Jos on työtön, ei ole mitään. Jos on lääkäri tai juristi, on "jotain". Missä tahansa työssä olet kuitenkin "olemassa". Työtön ei ole olemassa. Työtön on näkymätön. Luuseri. Minä olen epäonnistunut luuseri. Näitä ajatuksiani ei yhtään helpota se, että viime viikolla kuulin tyttäreni kaverilta, että olemme hänen äitinsä mielestä roskasakkia! Siis tämä tyttäreni kaverin äiti ei tunne minua, ei ole koskaan edes nähnyt meitä. Asuu 120 km päässä. Tytöt ovat tutustuneet toisiinsa eräällä leirillä. Kuitenkin hän katsoo oikeudekseen nimittää minua ja tytärtäni roskasakiksi! Loukkaannuin tästä todella syvästi, sillä minulle roskasakki-määrite tarkoittaa liesituulettimen alla röökaavaa viiden lapsen yksinhuoltajaa vailla koulutusta, työpaikkaa ja elämänhallintaa, joka viettää päivät paikallisessa pubissa. Minä en ole sellainen. Ja on masentavaa jos joku ulkopuolinen määrittelee minut siihen porukkaan, johon en ikimaailmassa kuulu. Olen kuitenkin toiminut lähes 15 vuotta arvostetussa suuryrityksessä esimies- ja asiantuntijatehtävissä. Millä oikeudella tyttäreni kaverin äiti arvostelee minua? Pitääkö hän itseään parempana ihmisenä?

Olen viettänyt aika paljon aikaa sisällä. Naapurin mies ahdistaa minua edelleen. En halua mennä ulos kun en tiedä onko äijä taas ulkona tupakalla. En halua puhua sen kanssa. En halua että kukaan saa tilaisuutta kysyä työtilanteestani mitään. Tyyliin: "joko rupee olla lomat pidetty?"

Nyt on pakko lopettaa hetkeksi. Olet ajatuksissani AK. Olen iloinen, että sinulla on ollut mahdollisuus viettää kesä siellä mökillä. Ei ihmistä ole tarkoitettu asumaan betonilaatikossa. Minäkin haluaisin muuttaa jonnekin pieneen mummonmökkiin keskelle ei-mitään. Kissojeni kanssa. 🙂