Elämä liipaisimella (viimeinen kesä?)
Minulla om taipumusta yksinpuheluun. Siksi kait tämäkin. En oleta olevani tämän yhteiskunnan ainoa masentunut ja itsetuhon partaalla päivästä toiseen elävä, joten ehkä ketään ei kiinnosta neuroottiset juttuni, mutta olenkin itsekäs, ehkä minulle itselleni on siitä hyötyä, että puran tänne ajatuksiani. Ovat kyllä välillä niin synkkiä, että ihme jos saan tänne niitä vapaasti kirjoittaa. Olkoon tämä synkkä yksinpuhelu, mollivoittoinen monologi.
Olen vetänyt lääkkeitä. Teksti voi sisältää paljon kirjoitusvirheitä ja muuta sekoilua. Mutta, kun tänään on huono päivä. Minulla on vikaa psyykessä ja fysiikassa. Siis mielenterveysongelmia ja fyysisiä vaivoja. Olen taipuvainen masennukseen ja fyysisesti terveenäkin olen ollut masentunut ajoittain. Tämä kauhea ajanjakso elämässäni alkoi viime syyskuussa (2012) eli tämä, joka nyt on päällä. Oli mennyt jo parisen vuotta aika tasaiseen uudessa parisuhteessa, joka alkoi 2010. Omaan melko ongelmallisen taustan, sieltä löytyy kaikkea enemmän, kuin monipuolisesta valintamyymälästä.
Elämääni oli siis kohdannut vaikeuksien ja katastrofien jälkeen uusi onni. Ihana puoliso, uusi koti, melko tasainen elämä ym. Koin, että voin vhdoinkin alkaa selvittelemään mielenterveysongelmiani ja saada pääni vielä joskus kuntoon, mutta sitten luikerteli käärme paratiisiin..
Jonkin aikaa sairasteltuani fyysisesti, minulla todettiin syöpä. Lymfooma. Kaikki mullistui ja elämä kääntyi päälaelleen. En edes jaksa selostaa tuota ajanjaksoa, mutta se oli aikamoinen mankeli. Syyskuusta maaliskuuhun saakka rankkoja hoitoja. Kuolemanpelkoa, masennusta, ahdistusta, väsymystä..no, sitä ei voi ymmärtää, kuin sellainen, joka itse on saman läpi käynyt.
Toistaiseksi olen elossa. Hoidot loppui maaliskuussa. Nyt vasta alan hieman palaamaan normaaliin elämään. Pari viimeistä kuukautta olin niin masentunut ja uupunut, että pahimmillaan makoilin vain päivät sängyllä musiikkia kuunnellen ja syöden rauhoittavia, koska muuten en olisi kestänyt. Kaikki oli yhtä sumua ja h-vettiä.
Nyt on siis kohta kaksi kuukautta, kun hoidot loppuivat. Vasta vapun aikaan mursin eristykseni, joka tarkoittaa sitä, että eristäydyin kokonaan kotiin neljän seinän sisälle, koska olin väsynyt, masentunut, enkä halunnut mennä minnekään. Mikään ei kiinnostanut minua. Kaikki oli harmaata. Vedin vain lääkkeitä ja tein suunnitelmia päivieni päättämisestä.
Syön vieläkin rauhoittavia (bentsoja), koska olen koukussa niihin. En pysty lopettamaan. Ja kyllä, olen masentunut. On parempia ja huonompia päiviä. Hyvin vaihtelevaa. (Minulla on alla diagnoosit psykoottinen masennus (2009 vuonna), sekä sekamuotoinen persoonnallisuushäiriö epävakain, riippuvaisin ja narsistisin piirtein). Lääkityksenä oli Seroguel Prolong ja Lamictal. Lopetin ne, kun eivät ne auttaneet masennukseen ja masennukseni poistui/lievittyi itsestään, kun tapasin nykyisen mieheni.
Elikä vapun aikaan lähdin ”mökistä” ulos. Olen myös yrittänyt vierottautua bentsoista (temesta), mutta aika surkealla menestyksellä. Tänään päätin, että mitäpä alan itseäni rääkkäämään kauheilla vieroitusoireilla (joita tuli jo kortisonin lopettamisesta tarpeeksi) kun muutenkin on jo ihan helvettiä kaikki. Otan tabun silloin, kun tarvin ja thats it. Tiedän tämän olevan itsehuijaamista ja riippuvuuden jatkamista, mutta en nyt välitä. Välillä yritin tosissani, mutta se onnistui huonosti.
Parisuhteeni on hyvä ja mieheni on aivan ihana. Hän on tukenut ja auttanut, kuunnellut ja lohduttanut minua koko sairastamiseni ajan, kulki mukana jokaisessa hoidossa jne. Kun olin masennuksen pohjalla hän jaksoi joka päivä yrittää ilahduttaa minua ja saada minua piristymään, vaikka se onkin varmasti ollut vaikeaa ja äärimmäisen raskasta. Miehelläni on itselläänkin sairauksia ja jatkuvia kroonisia kovia kipuja ja jatkuvasti vaikea olla. Tälläkin hetkellä on taas menossa tutkimuksia ja uusia tautiepäilyjä hänellä ja on raskasta aikaa.
Elämämme on aika rajoittunutta. Olemme kumpikin työkyvyttömiä tällä hetkellä. Minä toistaiseksi (eli ikuisesti) ja mieheni on hakenut jo kokoeläkettäkin, mutta ei ole sitä saanut. Hänestä ei enää tule monisairaana työkykyistä. Missä asumme on meillä aika kiva koti ja se on meille pää-asia. Ja tietysti tärkein on rakkautemme toisiamme kohtaan, joka on suuri ja kantanut meidät tähän saakka yhdessä vaikeuksien kanssa. Emme ole montaakaan kertaa riidelleet, pieniä äkinöitä tietysti kaikkien sairas, talous ym ongelmien keskellä väsyneenä ja miehelläkin on keskivaikea masennus miel.terv.diagnoosi.
Olemme paljon kotona. Puoli vuotta mies hoiti yksin kaikki käytännön asiamme ja kauppareissut ym. kun olin hoidoista väsynyt ja kaikesta masennuksen pohjalla. Se on varmasti ollut hänelle rankkaa. Nyt kun olen vähän virkistynyt olen alkanut tehdä kotitöitä ja kulkea matkassa kaupoissa ym. pikkuhiljaa alkanut tehdä minäkin asioita pitkästä aikaa.
Siis olemme pääosin kotona. Miehen fysiikka ei jaksa pitkiä kauppareissuja ja muita menoja edes kovan lääkityksen avulla (selkävika, astma, keuhkoahtauma ja paljon muuta) Minäkään en vielä niin hyvässä kunnossa ole puolen vuoden makoilemisen jälkeen. Väsähdän nopeasti ja ongelmia on masennuksen ja mielialojen heittelyn vuoksi.
Nyt ruoka on valmis. Tässä oli alkutilannettani pohjaksi. Jatkan juttua piakoin..
Sain tehtyä kotitöitä ja nyt loppupäivän olen vaan.
Mieliala on ollut kohtuullinen. Välillä turhautuneempi olo ja jotain ikävää käväisee mielessä, mutta kokonaisuutena ihan hyvä verraten aamuun, joka oli todella huonoa.
Täytyy vielä tässä makkarissa siivota, kun olen tässä nyt töskännyt. Söin sen jauhelihapiirakan ja cappuccinon. Ja pienen suklaalevyn.. Olen ottanut vähän temestaa.
Ajatus kuolemasta fyysisesti pelottaa. Ajatus jonnekin "katoamisesta" ja kaiken tämän maallisen loppumisesta ajoittain viehättää.
Tunteet vaihtelevat tunnista toiseen. Itku tulee herkästi. Luin masennuksesta taas ja kyllä minulla on aivan kaikki masennuksen oireet. Kevätmasennus on siis päällä.
Kauhea aamu. Alkoi ihan ok, mutta nyt pyörii vain kaiken lopettaminen mielessä. Aurinko paistaa täysillä ja radiosta soi menneiden aikojen musiikki. Mietin äsken, että jos ottaisi kaikki talon pillerit ja nukahtaisi tähän... tähän aurinkoon.
Tuntuu vain vaikealle jaksaa tätä kaikkea. Tuntuu, että tämä elämä on niin nähty jo. Ei tässä mitään ihmeen hyvää voi enää tapahtua. Samaa taistelua kehdosta hautaan. En halua jutella kenenkään kanssa. En äidille puhelimessa ja miehellekin vain lyhyesti. Jos sanoisin kaikki ajatukseni lääkärille niin olisin osastolla ennen kuin ehtisin kissaa sanomaan.
En tietenkään sano.
Eilen sain jonkun kohtauksen ja leikkelin hiuksiani. Halusin leikata huonoja latvoja pois, mutta siitä tuli täysin epätasainen ja nyt niitä eripituisia "suikaleita" jotka ei yllä kiinni roikkuu ärsyttävästi. Tympii sekin. Ei olisi pitänyt leikellä, mutta kun ei pääse koskaan kampaajalle. Toisaalta yhdentekevää koko tukka. Pitäisi lyödä peruukki päähän. Se on jossain kellarissa.
Otin allergialääkkeen, murusen temestaa ja puolikkaan huumaavan lääkkeen. En vain kesä olla nyt "selvinpäin". Itse asiassa tekisi mieli vetää pillereitä kourallinen ja olla aivan sekaisin.
Tuo kirkas valo.. kaunista, mutta inhottavaa.
Fuck you Kevät!!!!!
Nyt vasta tuntuukin, että kaikki ei ole pääkopassa aivan kunnossa..
Nimittäin.. Aamupäivällä kun makasin tässä sängyllä täynnä turhautuneisuutta ja masennusta ja IM-mietteitä.. en osaa oikein selittää sitä, mutta yhtäkkiä aloin ajattelemaan, että haluaisin oman lapsen. Minulle on tullut yhtäkkiä kova vauvakuume. Tiedättehän, että ennen minulla ei ollut yhtään halua omaan lapseen.
Voiko halu iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta vai onko tämä nyt joku mielenhäiriö? Tietysti tunnistan tosi asiat, että olen jo 37v ja muun terveydentilani ym. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu ihan tosissaan siltä, että haluaisin lapsen. Tiedän, että mies on jo monta vuotta halunnut lasta kanssani. Kysyin häneltä, että haluaisiko hän vieläkin lapsen kanssani ja hän sanoi, että totta kait haluaisi ja hymyili onnellisen näköisenä.
En nyt tietenkään niin sekaisin ole, että alkaisin heti yrittämään. Enhän edes tiedä jatkuuko tämä halu tätä yhtä päivää pidemmälle.. Mutta, jo tämä äkillinen halu on minulle epätyypillistä ja outo juttu. Ajattelin, että jos tämä tunne vain jatkuu niin joskus vuoden päästä voisin alkaa yrittämään. Ennen sitä täytyisi tietysti keskustella lääkärin, psykiatrin ja gynen kanssa ottaen huomioon terveydelliset asiani.
Jotenkin tämä tunne vaan on niin kamalan vahva. Melkein toivon, että tämä olisi joku häiriö ja menisi ohitse.
Pakko ottaa rauhoittavaa, kun sydän hakkaa niin lujaa.
Mitä sinulle, Autiotalon Kuunvalo, kuuluu tänään?
Oletko yhtä sekaisin vauva-ajatuksesta kuin eilen?
Mun "vauvani" on jo teini-ikäinen. Tuntuu hassulta, kun aika on mennyt niin nopeasti. Syytän siitä sairastamistani. Olen vain ajatellut itseäni. Minä, minä, minä...! En ole keskittynyt riittävästi lapseen.
Tyttö käy luononi viikoittain arkena ja suunnilleen kerran kuukaudessa viikonlopun. Silloin tuntuu hyvältä.
En yritä sanoa sinulle, että hanki lapsi tai älä hanki... Pohdin vain itseäni. Ja huonoa muistiani.
Voimia ja selvyyttä päivääsi.☺️❤️☺️
vauva onnea. mulla on niitä tunteita kans, mut onneks ei ole sitä toista ketä mahdollistais sen.
Jardin Prive, Saloka☺️❤️☺️ Kiitos teille!
Itsellenikin ihmeeksi vauva-ajatukset vain jatkuvat. Minä kun aina sanoin, että minun mieli ei mihinkään muutu jos se on tähän asti ollut, että ei lapsia. Tosin tarkemmin kun muistelen niin 31-v. kun olin eronnut exästä niin yllättäen masennuin siitä ajatuksesta, että (silloin ajattelin) en tule saamaan lasta ja oikeaa perhettä koskaan. Ajattelin siis, etten koskaan enää tapaa ketään sopivaa. Yllättäen se ajatus tai siis murhe tuli silloinkin, vaikka suhteen aikana olin ollut sitä mieltä, että ei lapsia. Tosin se suhde oli epävakaa. Sitten kun tapasin nykyisen miehen niin aloin ihan pikkuhiljaa toisinaan ajattelemaan, että: entäs jos.. Olisin ehkä alkanut perustamaan perhettä, kunnes siihen saumaan tuli vakava sairaus ja siinä on mennyt nyt monta vuotta "hukkaan" 2012 vuodesta saakka. Eli oikeastaan saattaa olla, että olen jo vuosikaudet alitajuisesti halunnut lisääntyä, mutta se ei ole onnistunut. Ehkä se ei sitten olekaan ollut puhtaasti vain minun päätös vaikka niin olen luullut. En tiedä, mutta aika nopeasti tämä ajatus nyt kyllä tuli ja alkaa pelottavasti tuntua jopa luontevalle. Miten voi olla, että yhdessä päivässä näin alkaa tuntemaan. Huh, olenkohan aivan sekaisin päästäni. Kun ei minulla muuten kyllä mikään psykoottinen olo ole tms. Mutta edelleen, pelkään, että minun ei kannata liikaa asiaa ajatella, ennen kuin olen selvittänyt faktat käytännön asioiden ja terveydellisten seikkojen suhteen, ettei tästä tule taas joku kauhea pettymys ja masennus sitten. Mutta, ainakin minulla on joku ajatus joka voi ehkä kantaa minua ja kannustaa huolehtimaan itsestäni. Voihan se auttaa niinkin vaikka en sitten lopulta sitä lasta saisikaan/tekisikään. Mutta jos kaikki menee hyvin.. eihän sitä tiedä vaikka olisikin oma tuhisija joku päivä😉 Mies on 50v mutta en halua ajatella hänen ikää. Minähän sen lapsen kuitenkin synnytän ja eihän hän nyt ihan seniili ja kykenemätön ole kuitenkaan. Siinähän olisi hänellekin loppuelämäksi uutta sisältöä. Mies on kovasti vonkunut kissan tai koiranpentua jo vuosikaudet ja uskon, että alitajuisesti hänelläkin on vauvakuume siellä taustalla. Luullut vain että minä en halua ja tehnyt mielessään kompromissin, että kissanpentu sitten. No, minulla tekee nyt mieli siinä järjestyksessä, että: kissanpentu, uudestaan naimisiin ja sitten vauva. Onkohan tämä nyt jotain vakavaa ja pitäisikö alkaa jo pii-paa autoa soittelemaan, ei vainkaan. Saahan sitä ihmisellä (vaikka olisikin "ongelmainen") haaveita olla. Eräällä neittipalstalla vain olivat sitä mieltä, että jos on epävakaa persoonallisuushäiriö niin ei pitäisi lasta alkaa hankkimaan. Hah! No, onhan noita maailmassa monillakin mt-ongelmaisilla lapsia, varmaan täälläkin. Aika naurettava väite mielestäni. Tietysti itseäkin pelottaa vähän se, että miten jaksaisi sen raskaimman vaiheen, kun lapsi valvottaa ja jos sattuukin olemaan vaativainen tms. luotan kuitenkin, että saisin tarvittaessa apua jne. Minusta on jotenkin ihanaa, että tämä ajatus kuitenkin jatkuu mielessäni, eikä ollut vain eilisen ajatus. Tunnen itseni enemmän normaaliksi ihmiseksi kun vihdoin olen alkanut haluamaan lasta.
Mies olisi halunnut alkaa yrittämään lasta minun kanssani samantien kun tapasimme😀 Minusta se oli lievästi liian hätäistä, heh.. Onhan tämä miehellekin aika uusi tilanne, että minä nyt yhtäkkiä alankin myöntymään lapsi-ajatukselle ja täytyy antaa hänelle mietintäaikaa ja aikaa totutella ajatukseen.
Olen iloinen siitä, että minulla on nyt joku "suunnitelma" tulevaisuuteen, kun minua masensi sekin, että en nähnyt tulevaisuudessa mitään. Ja ajattelin, että olen aivan turha ja varsinkin naisena aivan turha, en osaa oikein selittää. Tunsin, että kun nuoruus on ohi niin nyt "vanhana" minulla ei ole enää mitään virkaa. Olisihan se aika merkittävä "virka" jos minusta tulisi äiti. Haluaisin poikavauvan. Tietysti sitä ei voi itse määrätä ja jos se olisi tyttö niin se olisi yhtä ihana, mutta jos nyt saa haaveilla niin jostain syystä haluaisin, että se olisi poika. Tiedän, että mieskin haluaisi pojan, koska hänellä on jo kaksi tyttöä ennestään. Täytyy pistää poika tilaukseen🙂
Mistäpä sen tietää. Ehkä viikon päästä olen sitä mieltä, että en halua lasta ja haluan vaan sen kissan tai ehkä kissakin on jo liikaa. Sellaista se epävakaus teettää.. Mutta jos vielä viikon päästä olen tätä samaa mieltä niin silloin asiassa on jo todellista perää olemassa.
Sitten takaisin todellisuuteen.. Mies kävi kaupassa. Minä olin aivan sekaisin viikonpäivissä. Luulin, että nyt on joku keskiviikko suurin piirtein. Ihmettelin kun mies puhui viikonlopun ruoista. Sitten tajusin, että nyt on perjantai. Teimme kauppalistan. Sillä aikaa imuroin makkarin ja petasin sängyn ja pyyhin sieltä pölyt. Sitten soitin äidille. Mies tuli kaupasta ja laitettiin ostokset jääkaappiin ja juotiin kahvit. Imuri odottaa tuossa jatkajaa. Mies meinasi tänään pestä parvekelaseja kun on aurinkoinen ilma. Minä jatkan imurointia.
Pistin läskiksi ja tilasin kaupasta tuorepastaa ja ainekset kana-aurajuusto-kerma pastakastikkeeseen, sekä fazerin ison mustikkapiirakkalevyn ja mies oli tuonut oma-aloitteisesti paketin jäätelöä ja kaksi kinkkupiirakkaa. Herkutellaan sitten!
🙂🌻
Olen tänään kirjoittanut tänne jo kahteen otteeseen ja en tiedä missä vika, mutta kummallakin kerralla tarina pimahti jonnekin avaruuteen.. yritetään nyt kolmannen kerran.
Aamu oli melko masentava. Yöllä heräsin, kun olin nukkunut kait jotenkin selkä linkussa ja ristiselkä oli tosi kipeä. Aamulla heräsin ja makasin melkein tunnin vielä sängyssä. Väsytti tosi paljon ja mieli oli sellainen, että ei vois vähempää koko elämä kiinnostaa. Aurinko paistoi jo kirkkaasti ja se lisäsi turhautumista. Lisäksi päätä särki. Ei siis hyvä alku päivälle. Kirkas valo ei selvästi sovi minulle. Vaikka se on kaunis niin samalla kärsin siitä. Kevätmasennustahan se on. Olin aamun melko tööt ja kesti käyntiin lähteminen. Luin eilen netistä, että ihan siitepölyallergia voi tehdä sellaisia oireita kuten; päänsärky, pahoinvointi, suolisto-oireet, väsymys ym. Luulen, että minulla sekoittuu tuo allergia ja valosta johtuva masennus. Ikkunan takana leikkipuistossa ihmiset on nauttineet toistaiseksi kevään lämpimimmästä päivästä. Hyvä, että jotkut pystyvät nauttimaan tästä kun itse en pysty ainakaan tällä hetkellä. Luulen, että vasta joskus kesäkuussa olo alkaa piristymään.
Loppupäivä sujunut hieman paremmin. Tein kanapastaa ja tuli hyvää. Kaksi kuppia kahvia, kanapastaa puoli lautasellista ja yksi mignon muna. Tiedän, että illalla syön vähän jäätelöä ja yhden paistetun makkaran. Siinäpä nuo on kalorit nätisti täynnä. Vaaka näyttää itsepäisesti 85kg ei ole siitä noussut, eikä laskenut. Ei ole nyt juuri motivaatiota laihduttaa vaikka kymmenen kiloa olisi tosi kova sana. Tuntuu vaan, että vaikka olen välillä ollut syömättä niin en silti laihdu kuin max. 3-4kg ja nekin tulee heti takaisin kun syö edes jotain. Ei ole nyt energiaa siihen. Yritän huolehtia ettei paino lähde enää nousuun tuosta. Tarvisi liikkua tietenkin, mutta kun ei saa sitä aikaiseksi nyt. Tukan olen leikellyt pilalle, kun piti muka itse latvoja siistiä. Nyt vasta onkin epätasainen ja hyvä, että saa edes klipsillä kiinni taakse, kun jotkut osiot meni niin lyhyeksi. Lyhimmät ulottuu leukaan ja pisimmät jonnekin niskan alle, hoh hoijaa.. Tarvii varmaan maksaa ennen kesää se 100e kampaajalle jos meinaa kehdata mennä jonnekin tällä tukalla vielä joskus.. Olisi pitänyt antaa miehen leikata, kun osaa leikata paljon paremmin kuin minä.
Ajatukset on ollut vähän vaihtelevat. Ylipäätään tämä kevät ei oikein innosta ja on tarve alkaa taas mielessä sepittelemään kaikenlaisia pakotarinoita tästä elämästä ja todellisuudesta. Buustasin puolikkaalla lääkkeellä. Vähän vaikeaa siis, mutta päivä kerrallaan. Olisi Orasen uusin kirja luettavana, mutta en pysty keskittymään. Plaraan nettiä ja välillä pyörin pitkin asuntoa muka jotain tehden. Oikeasti on pakka aika sekaisin.
Jaksuja muille🙂👍
Aurinko alkaa taas paistamaan ja mieli on lievästi ahdistunut. Vitsi, kun saisi helpotuksen tälle ahdistukselle. En jaksa herätä joka aamu samat asiat mielessä vaivaamassa. Olen vain niin jänishousu, etten uskalla selvittää niitä mieltäni vaivaavia asioita, koska pelkään, että kohtaisin jotain pahaa ja romahtaisin. Jos olisin tyyni, levollisella mielellä ja luottavainen elämää kohtaan niin nauttisin valosta. Nyt se tuntuu ahdistavalle. Valolle, joka paljastaa elämästä niitä kohtia, joita olen yrittänyt peitellä ja kiertää. Hämärässä on hyvä olla, kun asiat pysyvät piilossa.
Olen pelkuri ja otan vain lääkettä ahdistukseen. Ehkä saan helpotusta taas tälle päivälle. Tosin tarvisin jotain kovempaa ainetta, että oikeasti pääsisin irtautumaan todellisuudesta. tavalliset rauhoittavat ym. eivät enää vaikuta minuun sillä tavalla. Mutta, mitään huumeita en ole koskaan käyttänyt, enkä tietysti alakaan käyttämään.
Tunnen, että vieraannun taas elämästä. Haluan vain paeta sitä. Pakenemiseenkaan ei ole paljon keinoja.
🙂🌻
Elämäni on kutistunut hyvin pieneksi. Tuntuu, kuin pitäisi koko ajan olla turvassa ja mahdollisimman pienellä alueella, kuten makkarissa, sängyllä. Ajatus menemisestä vaikka jonnekin ruuhkaiseen ja avaraan kauppaan inhottaa ja ymmärrän, että olen vieraantunut normaalista elämästä. Siinä mielessä elämäni on normaalia, että nukun yöllä, aamulla herään, pesen, puen, syön, teen kotitöitä. Mutta se, että en halua lähteä näiden rajojen sisältä. En varsinaisesti tunne pelkääväni ihmisiä mitenkään. Se vain tuntuu vaivalloiselle ja epämukavalle lähteä. En jaksa laittaa itseäni. Toisaalta, voisin lähteä laittamattomana, mutta en haluaisi kohdata mahdollisesti jonkun tuomitsevaa ilmettä. Ajatus; parempi siis pysyä vain kotona niin ei tule vaivaa, eikä mahdollista mielipahaa. Kait sekin johonkin mt-ongelmaan liittyy jos haluaa kuukausitolkulla olla vain sisällä kotonaan?
Itse olen puhdas ja kotini on siisti ja puhdas. Teen tavallisia asioita. En siis tunne, että laiminlöisin itseäni, kuten vakavassa masennuksessa on ollut minulla. Onko minusta muuten vain tullut tällainen? Onko vika tässä ympäristössä, ettei tämä ole minulle sopiva kun en tunne kiinnostusta lähteä minnekään. Enkö viihdy suuressa kaupungissa? Onko täällä liikaa ihmisiä ja tunnen, etten voi mennä minnekään, etteikö siellä olisi paljon ihmisiä? Aina on joku jossain vaikka menisi keskelle metsää. Ehkä se häiritsee minua.
Tänään haluan olla hyvin pienesti. Löhötä sängyllä. Kuunnella radiota. Olla netissä. Ehkä viimein lukea kirjaa. Ottaa pilleriä jos en muuten kestä olla. Syödä mahdollisimman vähän, mutta se mitä syön on jotain herkullista. Olla omissa ajatuksissa. Illalla kuunnella musaa iphonesta ja olla vain.
Minulla on taas alkanut mielessä pyöriä se fantasia kivasta kesämökistä ja lopullisesta poistumisesta.
Hei AK!
Minunkin elämä on ihan yhtälailla kutistunut melko pieneksi. No tosin lääkärissä ja hammaslääkärissä olen käynyt mutta muuten en juuri käy missään muualla kuin pari kertaa viikossa miehen kanssa kaupassa ja maanantaisin kirjastoautolla. En jaksa pitää yllä ystävyyssuhteita enkä jaksa harrastaa mitään, en edes ulkoilla. Tässäsohvan nurkassahan ne päivät kuluvat, yritän lukea vaikka voi olla vaikea keskittyä, katselen telkkua ja ai niin kotitöitä kyllä teen niinkuin teet sinäkin. Yritämmehän olla mahdollisimman hyviä vaimoja kun meillä on niin ihanat miehet. Yhdestä asiasta taidan olla sinulle kateellinen, nimittäinsiitä vauva-asiasta. Minä olen jo 54-vuotias joten ne ajat ovat minulta jo ohi, tuntuu vaan siltä että jos olisin nuorempi haluaisin kyllä vauvan. AAauringonpaiste masentaa minuakin enkä nauti keväästä. Kesäisin tunnen itseni vielä syrjäytyneemmäksi kuin talvella kun kuvittelen että toiset tekevät kaikenlaista kuten matkustelevat, mökkeilevät ja juhlivat kun minä taas lojun rahattomana kotona. Tytär ei ole vielä saanut kesätyöpaikkaa, toivon että hän saisi että saisi rahaa itselleen. Viime kesänä hän oli kuukauden töissä. Mietin tässä että ottaisinkkohan Oxaminia tänään vai yritänkö pärjätä ilman. .Olen lukenut kirjaa "Tavallisen rukouksen taivaallinen voima". Mies pelaa pleikkaa ja tytär oli eilen kotibileissä ja sen jälkeen poikaystävällään yötä ja tulee tänään kahden maissa kotiin. Voimia ja rauhaa sinulle ja miehellesi!
Hei taas AK!
Kiitos kun olit kirjoittanut minulle Jardin Priven ketjuun. Taidan tietää tuon virren "sinä Jeesus ymmärrät parhaiten". En muista jatkoa mutta tuon alun muistan.Minunkin pitäisi siirtää radio keittiöstä makuuhuoneeseen ja alkaa kuuntelemaan hengellisiä ohjelmia. Siitä taitaa vaan olla antenni poikki.
Kiitos, Arka☺️❤️
En minäkään jaksa mitään ihmissuhteita pitää, enkä ulkoilla. Minulla elämä on makuhuoneessa. Kaksi selkätyynyä ja pienemmät tyynyt selän takana istun sängyllä läppäri sylissä, kuuntelen radiota, luen kirjaa ja välillä katselen ikkunasta ulos. Silloin kun en tee kotitöitä. Pitkälti miehen vuoksi juuri yritän joka päivä tehdä kaikenlaisia askareita ja elää mahdollisimman normaalisti. Joskus onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Kuitenkin joka päivä saa jotain aikaiseksi ja perusasiat on hallussa, rutiinit ja kellon ajat. suihkussa käyn nykyään säännöllisesti.
Mutta eihän se sillä tavalla mitään ihanteellista ole, kun ei halua, jaksa tai viitsi kulkea missään ihmisten ilmoilla. Tässäkin olisi vielä kaikki melko lähellä, kaupat ym. Mutta en vaan halua lähteä. Haluan vain vetäytyä omaan maailmaani ja jos tuntuu, että alkaa ahdistamaan liikaa niin otan lääkettä. Aamut on hankalimpia, kun tuntuu, ettei haluaisi aloittaa uutta päivää, eikä ole motivaatiota nousta ylös. Iltapäivisin tylsä olo sitten vähän helpottaa ja illat on mukavimpia, sitten pitääkin jo mennä nukkumaan.
Pahimpina tyhjyyden tai ahdistuksen hetkinä hiipii mieleen kaiken lopettaminen. Onneksi ei kuitenkaan koko ajan ja se tunne menee nopeasti pois.
Minulla on muutaman lempivirsi. Huomasin, että esim. You Tubessa netissä on paljon kauniita virsiä mitä voi kuunnella. Samuli Edelman on laulanut mielestäni tosi hyvin monta levyllistä virsiä ja Petri Laaksonen (?) on myös hyvä.
Koitetaan jaksaa. Ei minuakaan innosta kesän tuleminen. Kesä on kaupungissa jotenkin niin teennäistä, kun ihmiset yrittävät viettää sitä mahdollisimman aktiivisesti. Maalla minua ei kesä ahdistanut yhtään, kun oli luonnon keskellä, eikä paljon ihmisiä.
🙂🌻
Aurinko paistaa taas niin kirkkaasti. Jollakin tasolla se tuntuu ihan kivalle, mutta kuitenkaan ei oikein. Korostuu tämä oma hitaus. Herätessä taas väsytti niin, että makasin pitkän aikaa, ennen kuin jaksoin nousta. Käytössä nyt eri allergialääke, mutta tuntuu sekin väsyttävän jonkin verran. Ilmankaan ei oikein voi olla. Inhoan olla väsynyt ja masennun jo siitä.
Peilikuva on; kauhea. Olen aivan kuin ilmaa pumpattu täyteen. Vaaka näytti (kuten arvelinkin aiemmin) 86kg eli kilon enemmän kun viikonlopulla söin edes jotain. Olen niin väsynyt miettimään, että mitä uskallan syödä ja lopulta ei tee mieli syödä mitään, kun se on niin hankalaa. Pelkään, että minulla on diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta, sekä keliakia. Kahta ensimmäistä on suvussa paljon.
Kroppa on niin painava ja tuntuu kuin joka paikkaa särkisi. Mieli on innoton ja valo masentaa, sekä koko elämä pelottaa ja toisaalta on aivan yhdentekevää. Turtunut olo ja jokainen liike ja tehtävä vaatii ponnistusta.
Pakko myöntää, että nyt ei voisi elämä vähempää kiinnostaa tai ainakaan se mitä on ikkunan tuolla puolen.
🙂🌻
jos jollakin voi olla mieliala kuollu, ni luulen että mulla on nyt. Ekana se oli musta ja nyt tuntuu että se on tyhjä aukko. Sama naamailme päivästä päivään.
En jaksanut lukea vielä sun tekstiä tai kenenkään muun. En jaksa ees koneella enää olla. Ehkä on parempi sulkee tä masiina ja alkaa nukkuu.
Menen isää varmaan tänään kattoo. Saa nähä kuinka sekaisin hän on vielä.
Hei, Autiotalon kuunvalo!
Aurinko paistaa... Sammutetaanko se?😉
Olo on aika inha. Tekisi mieli sulkea maailma itseni ulkopuolelle, ja sitten sammuttaa katkaisimesta itseni.☹️
Voimia sinulle!😍