Rakas M, oli niin helpottavaa palata kotiin ja kurkata tänne, kun olit kirjoittanut..:😀

Olet varmasti sielultasi Runoilija, kuten minäkin. Palavien sävyjen maalailija. Mustien aaltojen tuijottelija. Ja välillä taas niin pastillia, siis sävyt. Sehän on ELÄMÄÄ, vaikka välillä tuntuukin, ettei edes ole elossa enää. Vaikka tuntuu, että sielu huutaa ja nääntyy, kuin kuivuva kukka, eikä sitä voi kukaan kastella, ei pelastaa. Välillä tuntuu, että itse Saatana vetelee mielen naruista ja puhaltaa sielun mustaksi, kuolioon. Mutta, minä olen hyvän puolella. Olen vannonut sen ja luvannut Jumalalle, että tästä lähtien olen aina hyvän ja valon puolella ja rukoilen Jumalaa, Jeesus Kristusta Ja Hyviä Enkeleitä.

Olipa mahtipontista tekstiä, mutta minun ajattelutyylillä tuo on ihan normipäivän mietteitä. No, minulla oli kauhea päivä sairaalan päivystyksessä. Halusin varmistaa, että verikokeet ok ja siihen shaissehommaan liittyen. Nythän en saa mitään lääkettä, kun olen kuulema niin hyvässä kunnossa. En sitten tajua enää yhtään mitään, että miksi olen sitten niin vedoton, että onko vika sittenkin päässäni (masennushan väsyttää) vai fysiikassani. En tiedä enää..Mielestäni en ole hyvässä kunnossa missään muotoa.

Nyt taidan vähän levätä ja palata myöhemmin. Sinun kirjoituksessa oli niin paljon mielenkiintoista mihin tarttua ja mistä saada virikettä. Ihanaa tunteen paloa, totta tosiaan taidan kuunnella tuon biisin..aamulla en ottanut temestaa, kun lähdin päivystykseen ja siellä meni sitten näihin asti ja aloin jo saada jotain vieroitusoireita, olin aivan burn-out. Kotia tultua otin heti yhden ja alkoi hieman helpottaa..hyi mikä narkomaani minä olen..mutta en tod jaksa välittää..en, en, en..

Halaus sinulle M ja palataan. Ai niin, ja KIITOS sinulle Tuulinen Päivä, kun olit jaksanut muistaa tätä ketjua ja sinullakin oli paljon mielenkiintoista, johon haluan palata paremmin voimin. Onneksi tämä paikka on olemassa, vaikka joskus tuntuu, ettei tässä maailmassa MIKÄÄN auta mitään (olen taas aivan itsaritunnelmissa, mutta sehän on jo normaalia). Olen myös alkanut nähdä hulluna kaikkia tyhmiä unia kaiket yöt, juurikin exästä jne. vaikka en päivällä edes mieti koko tyyppiä.

Viltin alta, AK.

Voi, M. Miten sen juurikin löytäisi sen tunteen palon myös sieltä positiiviselta suunnalta? Hyvin vaikeaa se on ainakin nykyään. Ennen oli onnellisia (jopa) kausia Jopa vuosia ja kuukausia!! Sitä ei voi enää tajutakaan, että sellaistakin on tai on ainakin ollut.

Nykyään ne ovat harvinaisia ja HETKIÄ..vain. "On lainaa ilon sekunnitkin, ne surun tunnein maksetaan." Se soi taas minun päässä, kun ajattelen asioita. Tuntuu kamalalle, mutta niin todelle. Ennen ajattelin, että nuo sanat ovat liioittelua ja hieman naureskelin niille. Eipä naurata enää. Jokainen surullinen ymmärtää nuo sanat. Niissä on paljon totuutta. Ehkä se totuus on yliluonnollista.

Tuo sinun venejuttu oli mahtava. Tiedätkö, että tuollaisistakin kuvajaisista saa oikeasti voimaa epätoivon hetkellä. Negatiivinen ajattelukin voi siis tuoda ainakin hetken helpotusta. Toisaalta onko se negatiivista? Kuka sen määrittelee? Sehän voi olla taiteellinen mielikuva. Ja kuka tietää jos sinullakin edellisessä elämässä on joku, vaikka veneeseen liittyvä juttu? Kuten minun Naantali-näky..

Olen minäkin ollut joskus muinoin niin onnellinen, että olen tuntenut halkeavani onnesta! Ja omistavani koko maailman. Kerran kävelin ihan tavallisesti (paitsi lennokkaasti takki auki reuhottaen) pitkin jalkakäytävää ja juuri silloin kAIKKI minun elämässä oli mennyt niin putkee, kuin vain voi ja minulla oli aivan kaikki, mitä halusin. Tajusin sen aivan yhtäkkiä ja olin niin onnellinen, että täytyin siitä onnesta (en tiedä oliko minulla jokin mania päällä, koska jälkeenpäin ajatellen olin tehnyt ihan järjettömiä tekoja..)

No, siitä meni joku kuukausi ja KAIKKI romahti, siis aivan kaikki. Tuli se ero ym. meni koti, meni työ, meni puoliso, meni mielenterveys ja kaikki onni.. Sen jälkeen olenkin ollut hivenen..hmmm..kyynisempi elämää kohtaan.

Oikeasti tänään siellä päivystyksessä romahdin. En aikonut kertoa tätä, mutta enhän minä hölöttäjä osaa mitään pitää omanani. Siis aloin mennä paniikkiin, kun selvisi, etten taaskaan saa oikein mitään apua. Aloin itkeä lääkärin edessä ja puhua kaikenlaista..Jouduin psykiatrin konsultaatioon ennen kuin sain lähteä kotiin. Huh, sama lääkäri, kuin psyk.polilla. Olisin varmaan aika helposti joutunut osastohoitoon jos en olisi tajunnut näytellä ihan selväjärkistä. Olin vain niin väsynyt, että hyvä että jaksoin edes näytellä mitään. Ja minullahan oli ne vieroitusoireet päällä temestasta, joten olin aivan että jumankauta jos en äkkiä pääse kotia ja ottamaan sitä lääkettä niin sekoan!!!!!

Vaarallista.. Minä INHOAN sairaaloita (sattuneesta syystä) ja siellä minulla menee kontrolli hyvin helposti. Alan itkeä ja muuta kivaa. Minä EN halua kotoa joutua minnekään. Koti on minun turvapaikka, jonne palata nopeilta retkiltä ympäröivään maailmaan ja ajatuskin, etten pääse sinne takaisin, kun haluan saa minut aivan suunniltaan.

Siksi kokosin voimani viimeiset rippeet ja näyttelin hyvin coolia😎

Voi apinan appeet TÄTÄKIN päivää.. Minun elämä on tosissaankin liian jännittävää ja hyvin tylsää. Yhtä-aikaa. Ja minä kun unelmoin vain aivan tuiki tavallisesta arjesta, en mistään kovinkaan suuresta. Mutta toteutuuko se koskaan?

God only knows..(what I be without you..)

Rakas muisto: Siellä asumassani omakotitalossa sunnuntaisin haahuilin isossa olohuoneessa kukkiani kastellen ja vanhan kirjoituspöydän päällä soi radiosta Jake Nymanin "Onnen päivät". Silloin olin onnellinen. Tunsin, että minulla oli aika lailla kaikki. Talo, mies, kissa ja ikkunasta maisema.

Jotenkin vain en usko enää koskaan tulevani sellaiseksi. Luottamus elämään on poissa. Sitä ei koskaan saa täydellisesti takaisin ja se onkin eräs ydinajatus, joka ajoittain saa itsarin partaalle. Sellaista huolettomuutta ei enää ole olemassa.

Iltapalaa näykkien, AK.

Tämä viesti varmaan tavoittaa sinut vasta aamulla, AK, mutta oli pakko vielä kirjoittaa. Ilahduin kovin sinunkin mietteistä! Ihan päivän kohokohtia 🙂 Kirjoitit hyvin kauniisti ja runollisesti, ihan useampaan otteeseen palasin fiilistelemään kuvailemaasi, oikein naulan kantaan meni.. Olet kyllä ihmeellinen tyyppi. Mikä tietenkin tarkoittaa, että sitten minäkin olen, hah😉

Kiva, että kerroit tuosta romahduksesta. Minusta ihan ymmärrettävää ja varmasti osuutensa myös viekkareilla, ne on tosissaan sieltä Saatanasta.. Toivon, että vielä koittaa se päivä kun et sitä murhetta joutuisi miettimään. Täysin murheettomia meistä tuskin ikinä tulee.. Kun ei olla siunattu pökkelöaivoilla mitä voisi olla turhaan tunteilla ja monimutkaisilla ajatuksilla ja haavekuvilla rasittamatta.. Täytyisi vaan jotenkin löytää niitä pakahduttavia ilontunteita kanssa!! Nyt kun tuossa saunan kuistilla iltahämärässä ja se selittämätön ja tappava kaipuu rinnassa mietiskelin, niin en kyllä muistanut edes, milloin olisin ollut "oikeasti" onnellinen, onnellinen ihan ITSE, lähtökohtaisesti itsestä johtuvista asioista vain, tuntuu, että ne hetket mitä just nyt edes muistan, on poikkeuksetta sellaisia, missä olen uskonut vahvasti sellaiseen hetkeen ja/tai ihmiseen, joka onkin särkenyt sitten kaiken / paljastunut ikäänkuin valheeksi... Eli olen ollut onnellinen kun joku toinen on minut "tehnyt" onnelliseksi eikä sekään ole ikinä ollut pysyvä tila eikä kai tottakaan.. Taidan olla aika surullinen ihminen sisältäpäin. 😑❓

Mutta tuli kutkuttava fiilis tuosta venemielikuvaan keksimästäsi taustasta, se voi hyvin olla noin! Näin sen hyvin vahvasti ja kauniina hetkenä, missä kokonaisvaltaisesti musiikki ja tuuli soisi ja tunnelma olisi hopeisen kuun säteissä kylpevä ja muuten musta, synkeä mutta ikuinen meri...! meri on ollut aina minulle hyvin voimakas elementti ja vastakohtien, toisaalta turvan, toisaalta vaaran yms... Jännittävää. Ajatus lentää..

Omassa elämässäni en jaksa keskittyä mihinkään sen eteenpäin viemiseen, ja useimmat asiat puuduttaa ja kaikki tuntuu jokseenkin hankalalta ja yhdentekevältä, mutta sinun kanssasi on kiva paeta haavemaailmoihin. Jospa sen haavemaailman saisi tänne ihan oikeaan elämäänkin jotenkin, sitten olisi kyllä paratiisi maan päällä ja voitaisi olla yhdessä siellä molemmat onnellisia ja iloisia meidän "kyvyistä" ja herkistä tuntosarvista vaan, eikä kokea elämää yhtä hankalaksi ja itseämme pöpeiksi niistä johtuen....

Ajattelin jo eilen, että ottaisin puheeksi sen tätini skitsofrenian äitini kanssa, mutten ole saanut sanoja suustani. Tiedän, että se on vaiettu aihe. Mutta pelkään jollain tasolla kyllä sitä nyt itse edelleen.. Kaikki ne sen "uinumisvaiheen" oireet kun on aikalailla masennuksen yms muun itselle tutun kaltaisia. Sehän oliskin kiva. Täytyy ens viikolla ottaa juttelutuokiossa puheeksi varmaan. TUntuu, että kaikki on aika sekaisin päässä.

Muuten, sinullakin on ollut kissa 🙂 Ilahduin. Jotenkin ajattelinkin sinut kissaihmisenä, ehkä koska itsekin olen. Vaikka koiratkin on ihania. Mutta kissat on upean kauniita ja kadehdin ehkä niiden itsetuntoa ja arvokkuutta myös.

Osuit naulankantaan myös tuossa: "Jotenkin vain en usko enää koskaan tulevani sellaiseksi. Luottamus elämään on poissa. Sitä ei koskaan saa täydellisesti takaisin ja se onkin eräs ydinajatus, joka ajoittain saa itsarin partaalle. Sellaista huolettomuutta ei enää ole olemassa." Olen samoilla aaltopituuksilla. En uskalla enää. Aina menee pohja alta. osaan jo sitä odottaa. JA miten sitä silti meneekin edelleen vaan enemmän rikki kaikesta.. ☹️

Mulla soi Muistojen Bulevardi.. se on tätä samaa sarjaa mun itkufiilistelybiiseissä. Katsottiin muuten tuossa Tangokisoja, oli sekin omalla tavallaan upeaa. En tykännyt kaikista, mutta yksi sai ihan kylmät väreet kulkemaan.

P.S. Jos olen onnistunut tartuttamaan sinullekin kurjat unet existä, niin pahoitteluni siitä, en soisi sitä tuskaa "haudan takaa" kenellekään, toivoisin voivani unohtaa. Samasta kappaleesta taas: "joka täällä vaeltaa, hän haluaa vain unohtaa, ei etsi tietä menneeseen..." Ei pitäisi roikkua siellä menneessä. Ei ihme, ettei tulevaisuus nappaa ja tuntuu raskaalta. Kun raahaa niin paljon mukanaan.. Muttei osaa elää oikein muutenkaan.

Palataan taas ja hyvä että selvisit tästä päivästä, hengissä kuitenkin🙂👍

Kiitos M vieailustasi. Sinä kirjoitat myös aina niin mielenkiintoisia ja persoonallisesti, että on antoisaa sinua lukea. Olemme varmasti molemmat hyvin ihmeellisiä😉

Minulla oli ennen enemmän Kuningatar-olo, kun olin fyysisestikin voimissani ja ulkonäkö oli hehkeämpi. Oikein pursuin tyytyväisyyttä itsestäni ja elämästäni, mutta tätä ei pidä käsittää väärin. En siis ollut leuhka vaan ainoastaan kait onnellinen ja tyytyväinen enimmäkseen ja iloinen siitä, mitä minulla oli ja millainen olin. Ihmisenä olen aina ollut ystävällinen ja omaan kyllä hyvät käytöstavat muita kohtaan (siis jos olen hyvällä tuulella ja tunnen kaiken olevan hyvin) Mutta äkäisenä se kyllä näkyy ja kuuluu. Olen aika äkkipikainen ja kun suutun en välitä kuuleeko joku vai ei. Korotan ääntä ja tiuskin estoitta. Onhan se tyhmää, mutta sellainen vain olen. Nykyään koitan säästellä energioitani välttämällä turhaa räyhäämistä, mutta välillä aina pimahdan. Osaan kyllä pyytää anteeksi ja hyvittää tekojani myös niin, että toinen tuntee taas olevansa maailman paras ja rakkain, ikä tietysti on ihan totta. Mies on tottunut minun kiukunpuuskiin ja osaa pistää ne huumorilla tai lohduttaa minua. Niin, ainakin tähän asti. Niinhän se exäkin "jaksoi" 14 vuotta ja sitten ei enää yhtäkkiä jaksanutkaan.

Uskon kyllä vahvasti, että tämä mies jaksaa jos en aivan mahdottomuuksiin mene. Se ei jätä minua helpolla, enkä minä sitä. Silloin, kun ex jätti minut luulin, etten koskaan voisi enää löytää itselleni sopivaa miestä. Ajattelin, että ex oli ollut niin erikoislaatuinen ja juuri minun makuun tehty, ettei sellaista vastaavaa voisi löytyä. No, olin onneksi väärässä. Tämä nykyinen on vielä sata kertaa parempi ja ihmeellisempi ja sopivampi. Olen kyllä niiiiin rakastunut siihen yhä vain, joka päivä😍 Se on kyllä maailman paras.

Hyvitin ja palkitsin miestä (koska eilenkin oli niin karsea päivä ja se on saanut niin paljon kestää minun huonona olemista) ja perjantain kunniaksi "myönsin" luvan ostaa kaljaa 24-pack, heh. Osittain syynä suopeuteen oli, että minulla on tänään pitkästä aikaa hieman parempi päivä. Aamulla jaksoin lähteä asioille, huhhailemaan kauppoihin ja ruokakauppaan ym. Ostin sen kunniaksi itselleni valkoisia ruusuja ja mies sai sen kaljapaksinsa pitkästä aikaa. Nyt se hörppii olutta kuistilla ja juttelee oravien kanssa😀

Ostin myös uusia siivousvälineitä, vähän kosmetiikkaa, miehelle ostettiin muutama vaate. Vähän harmi, kun en jaksanut enää minnekään kirppikselle lähteä, alkoi olla jo iltapäivän puoli ja aurinko porotti kuumasti. Oishan voinut ehkä lähteä uusestaan liikkeelle, mutta nyt mies on ottanut kaljaa, eikä autolla pääse enää tänään liikkeelle. Mies on kyllä ansainnut kaljansa. Ja minä ruusuni ja sushit, jotka söin äsken. Vatsa on ollut vähän parempi, eikä ole silleen kuvottanut koko ajan. Ehkä se kuvotus on henkistäkin, joskus ennen ainakin ollut. Toivon hartaasti, että vastaongelmat alkavat mennä pois, eikä tarttisi mennä siihen shaisse-operaatioon ollenkaan. Mutta, ole oppinut elämästä, että MIKÄÄN ei yleensä mene suunnitelmien mukaan tai optimaalisen onnellisesti. Minä olen hyvin mustavalkoinen ihminen. Se on joko tai. Kaikki tai ei mitään. Olen erittäin huono tekemään kompromisseja. Tosin nykyään olen paljon pienemmästä kiitollinen ja iloinen. Iloinenhan saan olla pelkästään siitä, että olen hengissä, vaikka en läheskään aina osaa siitä iloita, koska joskus tuntuu, että mitä iloa on olla hengissä masentuneena ja vaivaisena? Liian dramaattisia juttuja, en jaksa nyt miettiä. Pitkästä aikaa tuli kierreltyä ja olen vähän väsynyt. Mietin uusia siivousvälineitä ja sitä milloin jaksan niitä käyttää. Huomenna olisi siivouspäivä. taidan kerätä energioita siihen. Periaatteessa olisin halunnut huomenna lähteä jonnekin ajelulle, retkelle oikein, mutta tuskinpa lähdetään jos mies on krapulassa huomenna ja minulla kun ei ole ajokorttia, enkä kyllä haluakaan. Istun sujuvasti kyyditettävänä🙂

Valkoiset ruusut ovat kyllä ihania. Minä himoitsen niitä. Ne ovat ehkä kauneinta maan päällä. Valkoinen on minun mieliväri, sekä pinkin ja vaaleanpunaisen sävyt ja kulta. Niitä voisin ahmia vaikka kuinka paljon. Sisustuksessa pääväri valkoinen ja sen eri sävyt. Tyyli klassinen, romanttinen. Skandinaavinen värimaailma. Vanhat pastellivärit on myös ihanat. Vanha roosa, beige, kulta.. Sinivalkoinen, ruudut, raidat, ruusut, pallot kuoseissa, näin kesällä ripaus merihenkisyyttä on niin jees. Sanon sitä Sipoo-tyyliksi, siis sitä merihenkisyyttä, heh. Taidan kohta muuttaa Sipooseen, kun tulen parempaan kuntoon.. Mies haluaisi kiihkeästi oman veneen. Sinnehän se sopisi. Mies on myös ruotsinkielinen, minä en ole, mutta aina tykännyt ruotsinkielestä ja koulussa oli kyllä kiitettävä, että jotenkin osaan..

Niin Monange, minun elämääni liittyy monta kissaa..Olen ollut ihan kissahullu. Vielä muutamia vuosia sitten pelastin jatkuvasti löytökissoja. Olin neuroottinen niiden suhteen. Pahimillani en voinut nukkua, kun ajattelin jotain näkemääni "hylätynoloista" kissaa ja lähdin jopa keskellä yötä kävelemään kujia jos se kissa olisi siellä ja minulla oli repussa kissanruokaa, vettä ym. Se meni minulla hieman överiksi se homma aina syksyn tullen. Sitten toin niitä pikku raukkoja kotiin ja toimitin kissataloon ym. Viimeisin kissani oli ennen sairastumistani. Sekin oli löytökissa. Siitä ei vain koskaan tullut kunnollista. Se oli pahasti häiriintynyt. Aggressiivinen ja jopa vaarallinen. Lopulta luovuin siitä, josta minulla on vieläkin huono mieli. Nyt minulla ei ole kissaa, kun en jaksaisi siitä huolehtia. Olen ajatellut, seuraavaksi jos otan vielä lemmikin, ottaisin pienen villakoiran ja ehkä myös kissan. Mies on aivan koirahullu ja puhuu joka päivä koiranpennun hakemisesta🙂

Tuskinpa jaksan tänään alkaa siivoamaan. taidan vain lepäillä loppupäivän, lukea kirjaa ja kuunnella klassista, ihailla valkoisia ruusuja, haaveilla, antaa päivän vapaasti soljua iltaan jne. Lintujen liverrystä kuunnellessani muistan, että ihan pian kesä on ohitse. Minun sipookesä, minun vakoistenruusujenkesä, minun masennuskesä, minun bentsokesä.

Aika haikeaksi vetää. Vaikka tämä kesä on ollut tavallaan kauhea ja aivan erilainen, kuin oletin niin sen pienet ihanat yksityiskohdat jäävät mieleen ikuisesti. Erikoinen kesä hyvine ja pahoineen. Tämä paikka on myös liittynyt kiinteästi tähän kesään. On ollut tämä kirjoittaminen ja te, ihanat, tuntemattomat ja varsinkin sinä M, sielunsiskoni. Se on ollut jotenkin erikoista.

Nyt mies tarvitsee konetta, joten palailen myöhemmin🙂🌻

Minulle iski tyhjyyden, ahdistuksen tunne aivan yhtäkkiä. En tiedä miksi.. Päähän tuli oikein tunne, kuin sitä puristaisi vanne ja samalla alkoi itkettämään. En nyt oikein ymmärrä, kun päivällä olin ihan hyvällä tuulella.

Onneksi mies on pihalla kaverinsa kanssa. En ole yhtään varma, että jaksan kuunnella humalaisten sössötystä, vaikka en siitä mitenkään vihainen olekaan. Mietin, kuinka paljon tuo temesta-lääke mulle aiheuttaa näitä kummallisia olotiloja. Voi luoja, kun pääsis joskus eroon tuosta ja näistä kummallisista oloista.

Pakko yrittää vaan hallita itsensä. Lääkettä en halua tähän nyt ottaa. Ei joka ahdistukseen voi lääkettä vetää. Tai tietenkin voi, mutta ei siinä ole mitään järkeä. Täytyy odotella jos menisi ohi ihan muuten vain. Hah, huomasin yhtäkkiä, että mulla on yksinäinen olo. Varmaan siksi, kun mies on pihalla, hah. taidan olla oikein läheisriippuvainen, kun en kestä, että toinen istuu pihalla eikä ole mun vieressä..

On vain jotenkin yksinäinen ja tarkoitukseton olo, melkein itkettää ym. Hyh, miten sekaisin olen. En ole nykyään enää ollenkaan oma itseni. Toivottavasti en ole sekoamassa oikeasti..

Täytyy varmaan rukoilla, että tämä kamala olo menisi pois😞

Kirjoittelin tuonne Monangen ketjuun kauheasta ahdistuksesta, joka mulle iski aivan yhtäkkiä muutama tunti sitten, vaikka päivä oli muuten ollut ihan mukava. Alkoi siis ahdistamaan ihan hirveästi, tuli itkuinen olo, mutta en itkenyt, aivan outo olo..Mitään lääkettä en halunnut ottaa, enkä ottanut, koska olen ajatellut, ettei joka ahdistukseen voi alkaa lääkettä ottamaan.

Virheekseni menin kuuntelemaan melankolista musiikkia ja ahdistuin lisää. Mulla oli tosi yksinäinen ja kauhea olo. Jonkinlainen paniikkikohtaus varmaankin. Sitten mies tuli ulkoa ja vaikka oli vähän humalassa ja sössötti mitä sattuu niin nyt olen jo vähän rauhoittunut, kun mies nukahti (lue: sammui) tuohon sängylle mun viereen ja pärisee (kuorsaa) nyt siinä.

En tajua miten miehen läsnäolo voi aina olla niin rauhoittavaa. Olen aivan riippuvainen siitä. yhtä riippuvainen, kuin rauhoittavasta pilleristä, hah. Mies osaa aina olla niin oikein. Just silleen, että rauhoitun. Katselin nukkuvaa miestä ja ajattelin, että hän on elämäni keskipiste. Ei minulla oikeasti ole mitään muuta todellista tässä elämässä. Jos hän yhtäkkiä jättäisi minut ei minulla olisi mitään. Tavallaan kauhea ajatus. Mutta niin se vain on. No, onhan minulla vanha äitini, mutta ei nyt ihan sama asia.

Nyt en jaksa kirjoittaa yhtään luovasti. Minua jotenkin pelottaa, mutta en oikein tiedä mikä. Jotenkin kaikki..hoh, taidan olla ihan sekaisin.

Ajattelin myös jos miehelle tapahtuisi yhtäkkiä jotain kamalaa. Vaikka sairaskohtaus, kun on astmakin ym. Jos mies yhtäkkiä kuolisi olisin tosi liemessä. Tämäkin ajatus alkoi ahdistamaan aivan kamalasti. En tajua mistä tällainen ahdistus nyt yhtäkkiä kumpusi.

Nyt en voi enää kirjoittaa. Mies heräsi ja sen kaveri naapurista tuli käymään täällä.

Olen kirjoittanut tänä iltana jo varmaan sata viestiä tänne.

Oloni on edelleen, joskin hieman lievemmin surullinen ja ahdistunut. Mies on vielä pihalla kaverinsa kanssa. Ihan hyvä toisaalta, että on, koska en jaksa oikeen kuunnella humalaista sekoilua, kaikella hyvällä kuitenkin🙂

Kuitenkin olen jotenkin surullinen ja yksinäinen heti, kun mies ei ole läsnä. Äsken katsoin hänen kuvaansa (minun lempikuvaani hänestä) ja alkoi ihan itkettämään. Enpä tiedä kuinka sekaisin olen, mutta hän on niin tärkeä minulle, ilmeisesti.

Jotenkin apea ilta. Puuttuu kaikki luovuus, innostus, toivo. Odotan vain, että saisi mennä nukkumaan ja tulisi uusi päivä. Ehkä se olisi parempi, ehkä huonompi, en tiedä.

Toivon, että miehen kaveri lähtisi jo ja mies tulisi sisälle ja söisimme iltapalaa jne.

Aika sekavat on tunnot näin yleisesti. En tiedä miksi..?

Milloin oikea elämä alkaa?! Milloin tämä tahmea painajainen loppuu??

Mitä minun pitäisi tehdä itseni hyväksi? Miksi olen näin onneton? Minulla on puitteet onnelliselle elämälle. Miksi olen näin hukassa??

Mies äsken humalapäissään suuteli minua kaulalle, monta kertaa. Siinä ei ollut mitään seksuaalismielistä. Se oli vain hellyyttä. Minun mielestä siihen hetkeen kiteytyi kaikki, koko elämän tarkoitus. Se tuntui äärimmäisen hyvälle ja kun mies poistui huoneesta meinasin purskahtaa itkuun. Olenkohan vain masentunut vai olenko muullakin tavalla hullu? No, ne persoonallisuushäiriöthän minulla kait on (juuri se epävakaa ym.) kaksisuuntaista on ehdoteltu (itse en oikein usko siihen) En oikein luota mihinkään noihin diagnooseihin..

Olen kait aika hukassa itseni kanssa. Tai sitten tämä koko skeida on taas vaan kiinni siitä, että olen ottanut bentsoa sen minimiannoksen. Siksikö olen ahdistunut ja siksikö oloni on näin kamala? Eli liian vähän bentsoa? Taitaa olla ikuinen taistelu tämäkin..aina alusta ja aina alusta ja aina alusta..aina sama laulu.

Voi minua parkaa, minä säälin itseäni, olen kauhea luuseri. Apuaaaa!

Voi Luoja, olen kyllä nyt onneton. Ja sillehän ei kukaan voi mitään. En edes minä itse. Täytyy sitten olla onneton. Mies menee varmaan kohta vierashuoneeseen nukkumaan, on aika humalassa ja siksikin tunnen oloni yksinäiseksi, kun minun pitää nyt käydä yksin nukkumaan kohta täällä parisängyssä. Mies menee siis humalan vuoksi vierashuoneeseen, ettei häiritse minun unta kuorsaamisella.

Mutta nyt ei tule niitä tärkeitä nukkumaanmenorituaaleja, mitä yleensä on. Olisin niitä kaivannut. Ja nyt lopetan tämän jonninjoutavan marinan, aivan naurettavaa, sen huomaan itsekin..

Hyvää Yötä jos joku edes jaksoi lukea tänne asti😴

Hei taas. JOS minulla olisi mies, olisin samanlainen. Se, kun rakastaa toista ihan mielettömästi, ja samalla pelkää, että menettää. Minä olen menettänyt😭 tämä on ollut kamala päivä. Ihan kamala. Olen itkeskellyt ihan pitkin päivää ja se on ollut vaikeaa, kun äitini ja siskoni maisemissa mökillä. Lähdin siskoni kanssa tuossa alkuillasta takaisinpäin. Itkin vaan ratissakin. 😞 Sisko vähän mietti että onko mun ihan ok ajaa, mutta se oli lähinnä sellaista, että ajoin kyllä ihan ok, kyyneleet vaan valui melkein koko matkan poskia pitkin. Tuli varmaan vähän patoutumia ulos, kun tuolla mökillä en ole oikein voinut itkeä ja on kuitenkin pitänyt skarpata aika paljon. En halua huolestuttaa vanhempiani.

Elämä tuntuu päämäärättömältä. Luin iltapäivällä jonkun viestisi ennenkuin lähdimme, ja kirjoitit kauniisti. Mulla kanssa nyt sen verran sekava fiilis, että kaikki järkevä ja kauniit ajatukset peittyy sen pakahduttavan murheen alle. En kanssa enää tiedä, kenen elämää oikein elän. Menee kokoajan vaan karseammaksi tämän leffan juoni.... 🙄

Huomenna olen reissussa (toiv ei tule itku siellä, toivon, että maisemanmuutos tekisi hyvää), joten voi olla, etten pääse tänne kirjoittelemaan. Kauheat viekkarit jo siitäkin. Voi meitä, koukussa niin helposti vaikka mihin. Kiitos kuitenkin AK että olet olemassa. 🙂🌻

Huomenta!

Eilen ilta oli karsea. Lopulta minä menin vierashuoneeseen nukkumaan, kun mies sammui makkarin sänkyyn ja kuorsasi, kuin peto. Heräsin aamuviideltä enkä saanut enää unta. Kuudelta nousin ja menin makkariin. Mies nukkui vielä. Minulla oli herättyäni ahdistunut olo. Huomaan, että temestasta on mennyt teho. Siitä johtuu, että herään aina niin aikaisin ja olen sitten ahdistunut. Paskis pilleri, kun ei enää auta mua, byhyy!

Olo oli vähän niin ja näin, mutta aloin siivoamaan. Siivosin koko huushollin, paitsi en imuroinut, enkä mopannut (ne ovat raskaampia hommia ja kuuluvat miehelle, mutta nyt hän ei tietenkään krapulan vuoksi niitä tehnyt, eikä se niin vakavaa, hän pesee huomenna kuitenkin pyykkiä ja tekee sitten omat tehtävänsä) Vaikka vähän otti voimille niin oli ihan kiva siivota, kun oli uusia siivousvälineitäkin. Saa nähdä meneekö loppupäivä levossa, se on joskus salakavalaa miten uupuu, kun ensin on reippaampi olo ja innostuu kerralla tekemään enemmän. No, toivottavasti ei.

Nyt ei niin paljon ahdista. En ole vielä tänään ottanut pilleriä. Pitäisi kokeilla jotain homeopaattista lääkettä/lääkkeitä olisko niistä apua näihin mielialoihin ja muutenkin, että pääsis vähän eteenpäin tässä elämässä. Ne vois auttaa ja niihin ei jää koukkuun, eikä ne ole elimistölle "myrkyllisiä".

Pitäisi veivata vähän aamupalaa. Vähän ollut äklö olo, että saa nähdä miten tämän päivän syömiset. Yritän olla liikaa ajattelematta niitä ja ikäänkuin siinä sivussa aina jotain hujauttaa naamariin, etten tee siitä niin isoa ja ahdistavaa asiaa, syömisestä.

Ilma on aurinkoinen ja siivotut pinnat kiiltävät. Siinä on ainakin jo jotain hyvää tälle päivää.

Monange, aavistin jotenkin olotilasi eilen, olihan minullakin hirveä olo..ehkä meillä oli yhtä kauhea olla. Toivottavasti sinullakin tänään on edes jotain pieniä tyytyväisyyden hetkiä, kuten mulla tuo siivous ym.

Niin pientä on tämä mun elämä. Mielelläni soisin sen vähän laajentuvan. Mutta tavallaan olen tullut ymmärtäneeksi, mitä tarkoittaa mennä eteenpäin "pienin askelin". Onhan ongelmia kuitenkin moneen lähtöön ja pitkä-aikaisia.

Palaillaan!

Siivousrätti, AK.

Täällä taas. Aika tylsä päivä. Mies kun on krapulassa niin ei lähdetä nyt ajelulle, eikä autolla minnekään, kuten yleensä. No, senhän tiesin jo etukäteen. Täytyyhän miehenkin saada joskus rentoutua ja ottaa sitten vaikka kaljaa jos hän siitä saa jotain kiksejä.

Söin aamupalaa, josta alkoi vatsa vähän lurisemaan ja ahdistuin siitä. Pitkä juttu, mutta en jaksa kaikkea kertoa. Jouduin ottamaan sen puolikkaan temestan. Menin paniikkiin, etten pysty syömään..hain kaapista vauvanruokapurkin ja söin sen sössön VÄKISTEN ja yllättäin siitä ei tullutkaan huono olo. Nyt ois kohta päiväruoan aika. Perunamuussia ja kalaa. Pitäis olla aika neutraalia syötävää. Ihan hassua, että on tuo tullut tuo ahdistus syömisestä. Mutta, se on tullut tuon vatsavian vuoksi, kun en ole aina pystynyt normisti syömään ja sitten koko syöminen on alkanut ahdistamaan jne. tästä saisi helposti jonkin syömishäiriön kehitettyä (suvussa on niitä enemmänkin) ja en missään nimessä halua ainakaan laihtua, koska se tekee sairaan olon ja sehän on se, mitä vihaan, koska olen ollut oikeasti sairas. No, muutenkin masentuneena, ahdistuneena ja kesähelteellä ei ehkä ruoka niin mainiosti maistu, vähän huono yhdistelmä, ja siihen päälle vielä vatsavaiva niin avot.

Ennen syöminen oli niitä elämän vähäisiä nautintoja. Nykyään suoritus ja pelottavaa. Pitäisi jotenkin päästä yli tuosta. Mutta pääsepä nyt yli kaikesta. Siitä, että olet ollut kuolemansairas ja oikeasti meinannut kuolla, siitä, että olet masentunut ja ahdistunut, siitä että olet paljon huonokuntoisempi, kuin ennen. Siitä, että oikein mikään ei kiinnosta ja kaikkeen saa pakottaa itsensä, siitä, että pelkää vieläkin kuolevansa mikä päivä hyvänsä. kait siinä on jo vähän aihetta..?

Kuitenkin nykyään mietin enemmän elämää, kuin kuolemaa (kuten vielä keväällä). Mietin miten tätä elämää ja itseään saisi paremmaksi. Mitään pönttölääkettä en halua syödä vaikka niitä tyrkytetään mulle ovista ja ikkunoista. Niistä tulee niin hirveä, väsynyt ja sekainen olo, että menen siitäkin jo paniikkiin ja lopetan ne lääkkeet heti aina. Kauhein on Ketipinor ja Seroquel Prolong, siis hyi helsinki niitä..Nyt olis Tolvonia kaapissa, mutta enpä ole ottanut, enkä ota. Kuten aiempana sanoin, pitäis saada aikaiseksi mentyä jollekin homeopaatille tms. haluaisin jonkun luonnollisen avun kaikkiin vaivoihini tai siis ainakin lievitystä johonkin vaivaan niin sekin heti helpottais kokonaisolemista ja sais jostain päätä auki.

Mies imuroi, vaikka onkin krapulassa ja nyt tekee sitä muussia ja kalaa. Minä saan paremmin ruoan alas jos en itse joudu sitä valmistamaan. Muistan, kun asuin sen eron jälkeen omassa asunnossa yksin ja olin supermasentunut niin en koskaan tehnyt mitään oikeaa ruokaa. En käyttänyt hellaa, enkä uunia koskaan. En edes syönyt juuri mitään. Saatoin elää päiväkausia hörppimällä pikkupulloja limsaa, tupakoimalla ja syömällä jotain pieniä murusia. Olin niin sekaisin. No, laihduin tosi paljon ja olo oli huono. Yöllä saattoi iskeä hirveä nälkä ja sitten söin jos olin saanut kaappiin jotain syötävää hommattua. Lähinnä eristäydyin asuntooni, valvoin yöt ja nukuin iltapäivään, sitten makasin ja itkin vain. Harvoin halusin ketään nähdä. Paria ystävätärtä silloin tällöin. Enimmäkseen kommunikoin tekstareilla ulkomaailman kanssa. Joskus aina oli pakko livahtaa kauppaan tai muille asioille. Palasin sieltä aina entistäkin ahdistuneempana. Se vasta oli helvettiä..

Mies tänään sanoi, ettei jaksaisi tai kestäisi ilman MINUA! Naurahdin kyynisesti ja sanoin, että eiköhän hänen elämänsä olisi paljon helpompaa ilman minua ja eiköhän se ole niin päin, että minä en jaksaisi päivääkään ilman HÄNTÄ. No, jospa meillä onkin jokin riippuvuussuhde, ettemme voisi elää ilman toisiamme. Mutta on siinä rakkauskin suurta. Emme me muuten olisi enää yhdessä ja ei meillä menisi suhde niin hyvin, kun on kuitenkin muuten aika vaikeaa.

Tuosta lääkkeidensyönnistä, kun tunnen syyllisyyttä, että käytän rauhoittavaa. Tuli vaan mieleen, että käyttäähän mieskin jatkuvasti jo monta vuotta esim. Lyricaa, joka on hermosärkyihin hänelle määrätty, mutta sitähän käytetään myös ahdistuksen hoitoon. Elikä miehellähän on tavallaan siinä samassa särky ja mielialalääke. Onhan hänkin siitä ihan riippuvainen. Ei sitä voi ottaa häneltä pois tai varmaan tulisi hulluksi särystä ja sen tuomasta ahdistuksesta. Enhän minä osaa arvioida, kuinka paljon tuo lyrica vaikuttaa siihen, että mies kestää tätä arkea? Lyricaa hän syö aivan maksimiannoksilla päivässä. Mitä jos se pitäisi hänen yrittää lopettaa? saattaisi tulla aika mielenkiintoisia olotiloja, että aivan turhaan taidan itse tuntea syyllisyyttä mistään. Kuka tässä nyt selvinpäin selviäisi?

Minä olen ainakin vajonnut ihan vauvan tasolle. Itku tulee mitättömistä asioista, kuten jos en saa syödä pullaa. Jos mies menee käymään naapurissa (minulla tulee ikävä) Jos jalkani tökkää jonnekin kynnykseen. Jos hiusharja tippuu käsistä. Jos mies vitsailee jotain josta loukkaannun. Lisäksi kiukuttelen ihan tyhmistä asioista, kuin teini.

Äsken mies meni kuistille tupakalle ja minä "valitin", että taasko hän menee ulos, ja että hänen pitää tulla makkariin ja olla minun kanssani. Mies vastasi "Voi kultarakas, tietenkin minä olen sinun kans, käyn vain ensin tupakalla" heh, olen aivan tyhmä. Mies voisi aivan hyvin jättää minut, kyllä elämä minun kans on sen verta hankalaa.

Minun alkoi tehdä mieli Stratos-suklaapatukkaa. Niitä oli minun lapsuudessa 80-luvun puolivälissä. Nyt yksi päivä löysin Valintatalosta niitä. Niitä on alettu tekemään uudestaan ja ne maistuu ihan yhtä hyvälle. Kumma kyllä, että minulla tekee sitä just nyt mieli, kun auto ei lähde pihasta minnekään..Jos saisin sitä niin ei varmaan edes tekisi mieli. Huoh..

Minä olen hirveän mutkikas ihminen. Aina ollut. Harva minua kestää. Mies on kestänyt ainakin tähän saakka. Olemme kyllä hirmu samanlaiset hänen kanssaan. Ehkä siinä on syy, miksi arki pyörii näin poikkeusolosuhteissakin suht hienosti.

On vähän tyhjä olo, kun Monangesta en kuule mitään, vaikka kertoihan hän menevänsä reissuun ja ettei voi sieltä kirjoitella, mutta silti..Mietin häntäkin aina välillä.

Odottelen ruokaa.

Vauva, AK.

Mietin kuolemaa.

En sillä tavalla, kuin yleensä eli itseeni liittyvänä vaan toisiin liityvänä.

Kuolemien uutisointi vetää minut nykyään mietteisiin. Niitä on yhä enemmän. Päivittäin. Onnettomuuksia ja sitten niitä, jonka ohessa sanotaan "ei liittynyt ulkopuolisia, ei liittynyt rikosta".

Taas kaksi nuorta on menehtynyt ajettuaan autolla päin puuta. Mietimme miehen kanssa syödessämme kalaa ja muussia (jotka menivät ihan hyvin alas..) noita nuoria. Kuinka kurjaa se on, että nuoret ihmiset menehtyvät tuolla tavoin, onnettomuudessa. Varmasti nämä nuoret eivät olisi halunneet menehtyä vaan elivät elämäänsä täysillä, mieli täynnä elämää, haaveita, suunnitelmia..Eivät he arvanneet, että lähtivät viimeiselle matkalleen.

Minä tulin surulliseksi, kun luin, että 50-v kadonnut nainen, josta on jo muutaman päivän ilmoitettu kadonneeksi, oli löytynyt kuolleena ja asiaan ei ilmeisesti liity rikosta. Katsoin tuon naisen kuvaa ja mietin hänen elämäänsä. Mikä siinä oli mennyt vikaan? Hän on nyt taivaassa ja kaikki maallinen on rauennut. Toivon rauhaa hänen sielulleen, kuten myöskin näiden nuorten.

Ei sitä koskaan voi tietää, että montako päivää, kuukautta, vuotta täällä vielä ollaan? Se kuuluu elämään, mutta sitä on vaikea ymmärtää tai hyväksyä.

Valkoisia ruusuja ja enkeleitä.

Mietteliäs AK.

Kävin, kuin kävinkin ulkona neljän seinän sisältä🙂

Kävimme ruokkimassa naapurin kissan, kun miehen kaveri ja vaimonsa olivat lähteneet yökylään. Siis pieni retki tänään. Pienen pieni..Kissa oli ihan söpö ja oli jännittävää katsella ympärilleen vieraassa kodissa. Siis tarkoitan vain katsella, en penkoa tai tonkia toisten tavaroita, heh. Mutta sen verran utelias olen, että kiersin kaikki huoneet läpi. Alkoi vähän yskittämään ja sanon vain, että kun palasimme kotiin niin ajattelin, että kyllä meillä on sentään siisti ja puhdas koti vaikka minä aina tunnen, että kaikki on hujan hajan, enkä siivoa tarpeeksi. No, ei siitä sen enempää. Jännittävä oli tuokin retki, vaikka pieni olikin.

Huomenna on PAKKO mennä ajelulle, vaikka sitten Sipooseen ja tuulettaa keuhkoja meri-ilmalla. Mun on pakko saada happeeeeeeeee!!!!!

Huomaa kyllä, ettei mulla ole mitään tekemistä, kun tänne vain kirjoitan. No, just tällä hetkellä en kyllä haluaiskaan mitään muuta, kuin olla tässä rakkaassa makkarissani tekemättä mitään erikoista. Tänään ei ole ollut niin ahdistunut olo päivällä, eikä nyt illalla. Syömiset on onnistunut aika hyvin. Äsken söin iltapalaa ja sekin meni ihan hyvin alas. Selvästi heti, kun en ole niin ahdistunut niin ruoka maistuu paremmin, mutta onhan se kait aika selviö?

Ei ainakaan ole sellainen ahdistuksen ja kuolemantunnelma, kuin eilen illalla. Miten ihmeessä nämä olot voi näin heitellä? En nyt väitä mitenkään onnellinen olevani nytkään, mutta ei sellaista romahdusta ole tullut tänään, vaikka vähemmällä lääkkeellä, tylsähkö päivä jne. Ai niin, unohdin, että ahdistihan silloin puolen päivän aikaan se syöminen, mutta sen jälkeen (se oli joku pikaisempi kohtaus) ei ole silleen ahdistanut. Ja silloinhan se oli siksi, kun aamupala laittoi mahan lurraamaan, eli ilman sitä mahaongelmaa en olisi ahdistunut ehkä ollenkaan, kun ei nyt muut syömiset ole enää ahdistaneet, kun ei ole mahakaan lurissut.

Ehkä mulla tuli turvallisen kodikas tunne, kun miehen kans makoiltiin tässä sängyllä, katseltiin telkkua ja koneella vuorotellen, sitten keksittiin vähän hupia, otettiin verenpainemittari ja mitattiin sillä verenpaineita ja pulsseja, ja oltiin tyytyväisiä, kun ne oli hyvät😀

Että sellaista täällä mökissä tälle iltaa..Kiva, että edes välillä, edes muutaman tunnin ajan voi olla melkein normielämää😎

Huomenta!

Yö meni kohtalaisesti. Hieman levottomasti pyörien, kun ei tuo temesta näköjään enää jeesaa tuohon nukkumiseen.

Vatsa on onneksi ollut rauhallisempi. Näyttää tulevan kuuma päivä. Hieman virkeämpi olo ja heti herättyä sain hieman tehtyä kotitöitä. Tänään haluan lähteä ajelulle. Täytyy alkaa valmistautumaan kohta retkelle!

Mies meni ruokkimaan naapurin kissan. Oravat hän ruokki jo heti herättyyään🙂 On liikuttavaa, kuinka eläinrakas mies on. Sellainen ihminen ei voi olla paha ihminen, joka pyhittää aamunsa ja puolet päivistään oravien kasvattamiseen ja niille puhumiseen. Mies varmaan ratkeaisi onnesta jos meille otettaisiin koiranpentu tai kissa. Ihan tähän vaiheeseen minä en ehkä uskalla ottaa eläintä, kun en tiedä jaksaisinko sitä tarpeeksi sitten hoitaa ym. Tietysti mies hoitaisi sen, mutta kuitenkin.

Täytyy jotain syödä ennenkuin lähdetään. Toivottavasti vatsa ei ala kurraamaan ja lurraamaan.

Huomenta kaikille ja Huomenta M, olet kait vielä reissun päällä, toivottavasti sinulla on mukavaa. Kiva, kun minullakaan ainakaan tämä aamu ei ole ollut niin synkkää, eikä eilinen ilta.

Palaillaan!