Makoiltu miehen kanssa makuuhuoneessa vuorotellen nettiä pläräten ja herkkuja syöden. Mies täytyy talvivarustaa. Uusi talvimallinen kävelykeppi jääpiikillä. Saanee sen sitten viisikymppislahjaksi ennen joulua. Pappa se on jo. Min Pappa🙂 Pää kaljunee, hampaat lentää suusta, vatsa kasvaa, "se" ei aina toimi, lonkat ja polvet kuluu, selkä on sökönä ym. Mutta silti hän menee sissi-asenteella eteenpäin. Minulle hän on aina yhtä rakas. Ja sen mahan päällä voi illalla löhöillä, kuin kissa ja mies silittää päätä samalla.

Minun tekisi mieli vain koko viikko löhötä kotona ja napsia pillereitä. Keskiviikkona on pakko taas mennä stadiin.

Vähän aikaa vielä netissä. Radio papattaa. Sitten iltapesua ja peiton alle.

Ciao!

Uusi viikko on alkanut.

Minulla on tosi tympeä mieliala. En tiedä miten kestän tämän viikon ja siitä eteenpäin jos keskiviikkona kuulen jotain p*askaa. Ja miten kestän odottaa sitä keskiviikkoa. Nytkin, kun mies lähti asioille (en edelleenkään halua mennä minnekään) vähän aikaa pällistelin täällä apaattisena ja sitten otin temestan ja yöpöydällä olevasta laatikosta varmaan kymmenen pikkuleipää. Olisikohan "jollakin" vähän elämänhallinta kateissa?!

Yö meni huonosti. Heräilin tunnin välein, miten yleensä en tee. Ei minulla ole mitään tekemistä tänään. Siivoa en ainakaan, koska sitä olen tehnyt joka päivä. Netissä roikkuminenkin kyllästyttää. Päivän ruoan ajatteleminen kyllästyttää. Ainoa lohtuni ovat lääkkeet jos saisin niillä itseni pumpattua hieman luovempaan ja vähemmän ahdistuneeseen tilaan.

Hiukset pitäisi kyllä pestä. Ehkä teen sen jossain välissä.

IM en jaksa edes ajatella, sitä on tullut nyt jauhettua jo niin paljon, että se alkaa olla selvää kauraa.

Haluaisin taas olla se oma itseni, joka herää innoissaan, nauttii aamukahvit ja radiota kuunnellen laittaa itsensä lähtökuntoon ja hoitaa asioita ja kiertelee kaupoissa ja joka paikassa missä kiinnostaa, tekee ajelu ja metsäretkiä, sisustaa kotia ja siivoaa innolla (eikä neuroottisesti) eikä ajattele joka välissä IM ja saa syömisensä pidettyä järjellisenä.

Mutta kait temesta ja kymmenen pikkuleipää on aika hyvä aamupala. Sitä ennen meni kyllä kuppi kahvia ja puoli liraa vettä. Joo, vitsi...

Ankeaa, ankeaa....

Hei, AK!

Mun mielestä ei ole ihmekään, ettet saa nukutua kunnolla ja muutenkin on huono vointi. Tuo tuleva keskiviikko ja sen tuoma stressi riittää varmaan selittämään tilanteen. Älä siis yritä liikaa. Toisin jostakin innostuminen tai edes hetkeksi muuhun keskittyminen, voi helpottaa oloa. Ainakin vähäksi aikaa. Oli ne sitten vaikka laatikon keksit. 😉

Mä lähden jonottamaan ilmaista ruokaa.

Hyvää päivän jatkoa!😍

Olen kateellinen kaikille niille, jotka eivät enää ole tässä maailmassa. Otin toisen lääkkeen. Nyt olen siis ottanut temestan ja sitten pamin. Hah! Olenpa todella järkevä. Aivan sama..

Mies lähetti viestin, että sillä on mennyt maha kuralle jossain tuolla kylällä. Toivottavasti ei ole paskonut housuun. Oli niin hermostunut, kun pankki vienyt tililtä hirveän määrän jotain palvelumaksuja ja mies reagoi mahalla kaikkeen järkytykseen. Olen kait idiootti mutta minua naurattaa koko juttu.

Kuuntelen Muistojen Bulevardia. Mietin mitä viitsisin/voisin tehdä? En keksi mitään. Inhottaa, että on maanantai ja minä olen tällainen, toimeton. Maanantainahan pitäisi olla tehokas maanantaitehoihminen. Ainakin minusta aina tuntuu siltä.

Eiköhän kohta ala tulemaan ideoita vaikka mitä kun napit turruttaa pahinta ahdistusta/tylsyyttä.

IM on tullut tosi arkipäiväistä, kun joka päivä lehdistä lukee, että joku ajautunut rekan alle suoralla tiellä tuntemattomasta syystä.

Ihmiset on varmasti tosi ahdistuneita.

Hei AK

Ei maanantaisin tarvitse olla tehokas. Maanantai on viikon tyhmin päivä ja muistuttaa aina siitä, että on vielä monta päivää ennen viikonlopun lepoa. Minulle maanantai on ollut jo vuosia viikon stressaavin päivä. Siihen kulminoituu kaikki viikonlopun sairastajat ja ne, joita ei huvita tulla maanantaina töihin ja joiden tekemätön työ kaatuu sitten vielä töissäoleville. Työni on jo vuosia ollut jatkuvan resurssipulan kanssa taistelua ja se on syönyt oman jaksamiseni työelämässä aivan nollaan. Onneksi yt-neuvottelut vapauttivat minut ja toukokuun lopussa olen vapaa!

Olen lukenut kaikki IM-ajatuksesi ja se on saanut minut muistamaan hetken, jolloin ajattelin IM ensimmäisen kerran. Olin silloin 13 vuotias! Olimme kesälomamatkalla pohjois-Norjassa ja isä veti viinaa ja riehui. Yritti taas päästä pieksemään minua raivonsa vallassa. Pakenin sitä juosten päättömänä norjalaiskaupungin kaduilla. Päädyin kalliojyrkänteen reunalle, jossa alla jossakin velloi meri. Kiipesin suojakaiteen yli ja istuin jyrkänteen reunalla alas katsellen ja mietin, että jos hyppään tuonne tämä kaikki ahdistus on ohi ja pääsen vapauteen. En tiedä kauanko siinä istuin. 10-vuotias veljeni taisi minut siitä löytää. Tunsin huolta hänestä ja ajattelin, että jos kuolen, isä hakkaa veljeäni. Veli ei uskaltanut uhmata isän mielivaltaa. Oli herkkä ja hiljainen. Kummatkin meistä oirehti kotiolojen vuoksi jo päiväkoti-ikäisestä lähtien, tuolloin lastensuojelu oli yksi iso vitsi. Ei kukaan välittänyt, kukaan ei puuttunut.

Oikeastaan on ihme, että olen vielä hengissä, kiinni työelämässä ja saanut elämääni asioita, jotka tuovat minulle iloa. Voisinhan olla täysin syrjäytynyt, turruttanut tuskani päihteisiin ja asua sillan alla. Jostain syystä näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Minulla on ollut koko ajan vahva tuntemus siitä, että elämääni ohjataan ylempää ja asiat ovat aina järjestyneet tavalla tai toisella. Siihen olen luottanut. "Sinun käteesi Herra annan elämäni".

Olen ollut viime viikon kotona, lomalla. Tämän viikon olen vielä edelleen lomalla enkä kaipaa töihin. Olen pääsääntöisesti vain nukkunut ja levännyt. Verenpaineet on olleet jatkuvasti todella alhaalla. Olen ollut väsynyt ja kärsinyt päänsärystä. Samoin silmätulehdus uusi jälleen. Nyt kolmannen kerran. Enkä uskalla mennä edes lääkäriin koska jos poskiontelotulehdus on edelleen päällä, joudun punktioon. Onneksi edellisestä kerrasta on vielä noita tippoja ja rasvaa. Yritän pärjätä niillä.

Tsemppiä AK piinaviikkoosi. En voi sanoa tietäväni omakohtaisesti tuntemuksiasi, mutta minulla on kaksi syövän sairastunutta työntekijää, joista toinen sai 5v tarkastuksessa nyt keväällä terveen paperit. Toisella asia on vielä tuoreempi. Olen heidän kanssaan asiaa käynyt paljon läpi ja olen nähnyt miten henkisesti raskasta tutkimuksissa käyminen ja tulosten odottaminen on. Siinä joutuu joka kerta käymään elämänarvojaan uudelleen läpi ja aina on pelko pahimmasta. Virtuaalihalaukset! Olet ajatuksissani!

Minä säädän taas Pojun kanssa. En oikein taida tietää mitä haluan. Epävakaa minäkin. ..

Hei AK. Kirjoittelin täällä keväällä muutaman kuukauden. Olen välillä käynyt lukemassa mitä tänne kuuluu. Jouduin tekemään uudet käyttäjätunnukset kun hävitin vanhat enkä muista niitä 🙁
Mun elämässä on tapahtunut niin toukokuun jälkeen. Irtisanouduin, muutettiin syksyllä maalle, ikivanhaan taloon ja aloitin uuden työn.

Jaksoin uudessa työssä reilun kuukauden kun sairastuin flunssaan ja sain jälkitaudiksi keuhkokuumeen kun säntäsin liian aikaisin töihin. Sen päälle vielä poskiontelotulehdus ja sitten se jaksaminen loppuikin.

Sain viimeisestä antibiootista hirveät haittaoireet ja niitä nyt täällä poden ja nuolen haavojani.

Tulehdus parani mutta päänsisältö ei 😀

Olen halunnut monta kertaa tulla kirjoittamaan ja nyt sen tein.

Lämmin virtuaalihalaus sinulle AK ja tsemppiä tähän viikkoon.

Tää harmaa keli saa kaiken näyttämään vielä supersynkältä ja siihen päälle joku stressitekijä niin voi kyllä tulla sellainen ahdistus että oksat pois.

Mutta sitä varten on vertaistuki ja sitä nyt täältä lähetän niin paljon kuin haluat vastaan ottaa!!

Terkkuja myös muille jotka tunnistaa!
Amassados ehkä ainakin 🙂

Terkuin, Johanna
🌻🙂🌻

Amassados, kiitos koskettavasta kirjoituksestasi. Minäkin tiedän, mitä on fyysinen (ja henkinen) väkivalta lapsuudessa. Minun pakopaikkoja olivat mielikuvitusmaailmat ja oirehdin häiriökäyttäytymisellä; olin aggressiivinen, valehtelin, varastelin toisten tavaroita, hajotin paikkoja ym. Mutta se on pitkä tarina. Itsemurhaa yritin vasta ylä-asteella pitkällisen koulukiusaamisen jälkeen. Olin niin masentunut, että olin valmis kuolemaan. Muistan äitini, joka tuli minua sairaalaan katsomaan. Kuinka hän näytti pienelle, avuttomalle ja kalpealle. Ei hän tajunnut mitä oli tapahtunut ja miksi. Ei kait ne asiat ole koskaan selvinneet tai ne on vaiettu olemattomiin. Kukapa niitä jaksaisikaan enää kaivaa. On jo uudet elämät ja uudet ongelmat..Ei minuakaan kukaan suojellut, lapsena. Melko yksinäistä se oli. Syytettiin vain, häiriintyneeksi. Naurettiin ja kiusattiin. Mitäpä ne muut olisivat tajunneet, jotka elivät kodikkaissa, uusissa omakotitaloissa. Suihkut, saunat, nahkasohvat, vesisängyt, tietokoneet, leipäkoneet, telkkarit ja videolaitteet, supermario-pelit, laskettelusukset ym. Se oli 80-luvun juppi-aikaa.. Voimia sinulle. Sinullakaan ei varmasti ole helppo olla, kaikenlaista menossa. Ehkä Pojusta on lopulta jotain hyötyäkin..😉
Syöpä on paska sairaus. Sanotaan, että se tekee etäpesäkkeen mieleen. Se pelko ei koskaan lopu, kun sen kerran saa. Vähintään alitajunnassa aina..ja kun kontrolleita tai oireita ilmaantuu niin pelko ja ahdistus lähtee laukkaamaan..onko se uusinut? joudunko taas siihen hoitoralliin? pettymys siitä, enkö parantunutkaan? kuolenko tällä kertaa? kuinka kauan vielä elän? mitään hyvää siinä ei ole. se ei tee ihmistä jalommaksi tai paremmaksi. kärsimys ei jalosta. pelkkä paska sairaus se on ja paska mäihä jos/kun sen saa..minun elämää se on pilannut paljon ja mt-ongelmat eivät ainakaan sen myötä ole parantuneet vaan pahentuneet. kuulostan varmaan katkeralle ja välillä olenkin. Yhdelle ihmiselle niin paljon pahaa..

Olen vain lojunut mieli tyhjänä. Olen ollut kertakaikkisen tyhjä ja kyllästynyt kaikkeen. pelot pyörivät mielessä vaikka haukottelen, koska olen ottanut sekä pamia, että temestaa. eivät ne ole paljoa auttaneet tai sitten tuovat vain tympeän olon. en ole ollut iloinen tänään. pelkkä tyhjä rätti. Äsken kuuntelin radiosta kuunnelmaa ja söin banaanikakkua, joka oli hyvää. Kyllä minulla olisi elämässä paljonkin vielä toiveita ja mitä haluaisin tehdä. Mutta jos minun täytyy kuolla niin hyväksyn sen ja olen valmis lähtemään taivaskotiini.

Hyvää Yötä!

Oi, Johanna. Minä muistan ja itse asiassa olen muistanut sinua tässä ihan hiljan. Liekö joku etiäinen, että usein juuri, kun olen ajatellut jotain henkilöä, joka ei ole kirjoittanut pitkään aikaan ja mietin mitä hänelle kuuluu niin sitten hän kirjoittaa tänne muutaman päivän sisällä🙂 Sinulla on ollut tapahtumia. Jännittävälle kuulostaa tuo maalle muutto. Olen itsekin välillä asunut maalla ja siinä oli kyllä oma tunnelmansa. Tuntuu olevan aika paljon nyt ollut liikkeellä tuota flunssaa, josta sitten tulee poskiontelotulehdus, jopa keuhkokuume. Minullakinhan oli se kauhea flunssa ja sen kylkiäisinä poskari, johon söin Amoxin-kuurin. Koko tauti kokonaisuudessaan taisi kestää kolmisen viikkoa, kun räkää ja yskää kesti vielä pitkään. Minulla tuli Amoxinista kait iho ja ripulioireita ainakin, mutta ne loppuivat aika pian. Söin tietty maitohappobakteeria kuurin kanssa. Kiva, kun kirjoitit ja kiitos tsemppauksesta, sitä tarvitaan. Kirjoittele jatkossakin jos siltä tuntuu ja kaikkea hyvää sinulle☺️❤️

Minä täällä odottelen vain huomista päivää, joka on ratkaiseva asioideni kannalta. Jotain pikku kotihommia tehnyt, vaikka oikein mitään tekemistä ei ole, kun olen viime ajat ollut niin tiiviisti 4-seinän sisällä, että kaikki kotityöt on tullut tehtyä vähän liiankin moneen kertaan. Lisäksi kertakäyttöiset siivouskäsineet, joita käytän ovat loppuneet ja minä en paljain käsin koske mihinkään pesuaineiseen siivousrättiin, joten oikeastaan en voikaan siivota. Mutta ei minulla nyt keskittyminenkään kait oikein riittäisi. Olen ottanut temestaa ja se kait auttaa jonkin verran, etten ole aivan hermona. Lievästi olen ahdistunut, mutta melkein enemmän vain kyllästyttää koko homma, että eikö minun elämä voi koskaan olla normaalia vaan aina näitä tympeitä juttuja vaan uudestaan, jotka nostaa kaikki vanhatkin traumat esille. Ilma on pilvinen ja harmaa eli tukee aika lailla mielialaani. Yritän vain kuluttaa aikaa ja olla ajattelematta oikeastaan mitään vaikka totta kait koko ajan ajattelen vaikka mitä ja tietysti pahimpiakin asioita. No, ajattelen, että kun ei asialle mitään voi niin koittaa vaan mennä sen läpi ja miettii sitten mikä on tulos ja mitä sen kanssa teen.

Laukaalla taas joku ajanut rekan alle. Näitä ja perhesurmia tuntuu nyt tapahtuvan kaiken aikaa. Minä olen varmaan vähän hassu, mutta jokaisen tällaisen tapahtuman kohdalla saatan vaikka koko päivän miettiä sitä ihmistä (jota en tietenkään tunne) ja hänen elämäänsä ja miksi teki tällaisen ratkaisun ja mitä tunsi ja kuinka kauan oli miettinyt tekoaan ym. Ehkä mietin niitä, koska itsekin ajoittain mietin IM-asioita.

Äiti oli eilen ollut pienessä linja-auto onnettomuudessa. Onneksi ei ollut käynyt pahemmin, kuin käsi kolahtanut ja tullut iso mustelma ja muuta pientä, kun oli tärskähtänyt aika lujaa henkilö-auto linjurin keulaan. Mutta kukaan ei ollut pahemmin loukkaantunut, onneksi. Mutta mitä tahansahan voi aina tapahtua.

Minulla on tosi ristiriitaiset ajatukset. Ajattelen kaikkea mitä haluaisin tehdä ja aloittaa jotain jouluvalmisteluita ja samalla mietin, että olenko edes kohta enää hengissä jos minut vie joko tauti tai teen IM.

Luulen, että otan iltapäivällä lisää lääkettä ja otan myös huomen aamulla ennen kuin lähden stadiin, sinne kakkapaikkaan.

Mies puhuu äidin kanssa puhelimessa, puhuvat siitä onnettomuudesta. Hyvä, että äiti saa puhua muidenkin kuin minun kanssa, kun en nyt jaksa olla niin henkisesti hyvin tukena.

Pessyt hiukset. Juonut vettä ja smurffilimsaa. Ottanut kaksi viisimillistä pamia nyt päivän aikana. En tiedä auttavatko ne? Vähän vetelä olo. Tosin, en tiedä millainen olo olisi ilman niitä. Kuinka hermostunut olisin? Kunpa saisin huomenna hyviä uutisia, kunpa saisin.. Kunpa palaisin stadista hyvällä tuulella ja elämäni voisi jatkua taas hyvänä, saisin kaiken taas kuntoon.

Jos saan huonoja uutisia niin en tiedä mitä teen? Jatkuuko elämäni? Jäänkö henkiin?

Minäkin haluan elää vain kuten normaali ihminen. Normaalia, pientä elämää ilman jatkuvaa kauhua ja kytättävänä olemista. Vähemmästkin tulee vainoharhaiseksi jos sisälläni elää jotain joka voi tappaa minut. Joo, vähän vaikea siinä on rentoutua ja luottaa elämään.

Ei tee mieli edes suklaapuuroa. Hyi, olen saanut kait tarpeekseni siitä. Haluaisin syödä jotain, mutta kaappi on melkein tyhjä. Vain tylsiä ruokia. Mies lukee kirjaa. Minä jumitan makuuhuoneessa.

Huomenna lähden puoli yhdeksältä stadiin. Rukoilkaa puolestani.

Palataan!

Mä pidän tsemppi peukut pystyssä täällä. TOivon ihan sydämen pohjalta että kaikki menee paremmin.

ä suunnittelen vkl:n ruokia. Suunnittelen ns. ravintolassa käymistä joku päivä. Suunnittelen syöväni jotain hyvää. en halua makeeta, suolasta va

Tsemppiä AK, toivotaan todella hyviä uutisia 🙂🌻 Halusin kertoa, että luen melkein joka aamu kuulumisesi ja jos en aamulla, niin ilalla. 🙂

Voimia muillekin kaamokseen, mulla ei tunnu kyllä oikein missään tää alavireisyys, kun olo on kuitenkin niin paljon parempi kuin ennen. Ja sen tiedostan hyvin, että äkkiä tääkin talvi taas menee. Sellaista elämä on, valon ja varjon vaihtelua.

Hei AK!
Rukoilin puolestasi. Toivon todella että kaikki menee kohdallasi hyvin.

Kiitos Kultaiset☺️❤️

Lääkärissä käyty. Ei voi sanoa, että vieläkään kaikki olisi selvinnyt. Tällä alalla kun otetaan kaikki varman päälle. Kuvissa oli hivenen muutosta entiseen eräässä ruumiinosassa ja nyt se halutaan kontrolloida ultralla ja koepalalla. Arvasin sen kyllä, että näin se tulee menemään. Näin on mennyt ennenkin, esim. viime syksynä, mutta silloin ei ollut sitten lopulta mitään pahaa. Silloin en vain osannut jotenkin niin stressata asiaa, koska olin niin muissa maailmoissa ja IM pyöri muutenkin mielessä 24/7 ja olin ollut juuri pönttölässä, söin Mirtaa ja rauhoittavia niin, että olin ihan zombie.

Nyt olen ehkä hieman selväpäisempi ja osaan tajuta asioita terävämmin. Lääkärin mukaan tilanne ei ole sillä tavalla huolestuttava, mutta mitään ei jätetä sattuman varaan. Minun päässäni asia tietysti nyt kääntyy niin, että tilanne on huolestuttava, mutta sitä ei vain haluta minulle sanoa, hah. Ajattelen aina niin. Ja aina kun lääkäri sanoo jotain niin se kuulostaa dramaattiselle vaikka se sanoisi vain "hyvää päivää".

Onneksi se jatkotutkimus on jo huomenna. Olisin saanut valita ajan ensi viikolle, mutta kun sain mahdollisuuden jo huomiselle niin otin sen. Mitä turhaa lykätä, kun se kuitenkin on edessä. Ja taas menisi viikko aikaa. Tutkimuksen jälkeenkin menee vielä viikko aikaa ennenkuin lääkäri soittaa tulokset niin haluan sen mahd.nopeasti pois alta.

Olen vain jotenkin yleiskyllästynyt, suorastaan v*ttuuntunut. Olisin tietty toivonut, että mitään lisä kontrolleja ei enää tulisi. Samalla jotenkin "tiesin" että varmasti tulee ja valmiiksi jo ärsytti. Yleensä tämä, että on näitä kontrolleja ja seurauksia saa minut tuntemaan etten ole koskaan vapaa, kuten silloin kun elämässä ei ollut tällaisia erityisjuttuja, meinaan terveydellisiä. Sanoinkin miehelle, että tunnen eläväni vain pätkän jaksoissa niiden kontrollien välillä ja silloinkin joskus peläten, että tauti uusii ja henki lähtee, mutta varsinkin näiden tutkimusten aikaan sitten..se kuolemapelko nakuttaa takaraivossa lakkaamatta ja kääntyy välillä melkein toiveeksi päästä pois ja saada jättää tämä ääliömäiseksi muuttunut elämä taakseen.

Samalla kuitenkin olen kiitollinen jokaisesta päivästä, kun olen elossa, koska käytännössähän jo kuolin kerran ja minut palautettiin takaisin elämään. On suorastaan ihme,että en ole hauta-arkussa jo nyt. Ja se ei ole yhtään liioittelua jos joku niin ajattelee. Oikeasti inhottaa edes kirjoittaa näistä asioista tänne. En haluaisi kirjoittaa näistä yhtään sanaa, en puhua mitään, haluaisin unohtaa koko asian ja pyyhkiä sen pois,ettei sitä olisi ollutkaan. Mutta ei se niin mene..se on ollut ja sen uhka ja vaikutukset tulevat aina olemaan ja se on jättänyt lähtemättömät jälkensä ja joskus se aina tulee esille, myös tänne minun kirjoituksiini. Sitä en voi välttää.

Sataa ja on harmaata. Minulle on aivan sama, mikä ilma on. Tämä sopii ihan hyvin. Taidan olla aika tylsä tänään. Olisin tietysti halunnut, että KAIKKI selviää tänään ja saan taas jättää koko asian taakseni ja olen nyt pettynyt kun niin ei käynyt ja asiat jatkuvat, vaikka osasin sitä olettaa. No, ei se mitään. Jatketaan vaan, mutta en voi sanoa olevani kovin positiivisella mielellä, joskaan en täysin masentunutkaan. Jotain apaattisen ja lievästi ahdistuneen väliltä.

Eikä se ole pelkästään minä. Lääkäriä odottaessani juttelin naisen kanssa, joka oli hurjan mukava. Hän oli kalju (pipo päässä). Hänen sairaus oli edennyt jo maksaan. Tiedän mitä se tarkoittaa, mutta emme puhuneet siitä sen enempää. Hänen sairaus ei siis enää parane. Hän oli kuitenkin niin pirteän ja puheliaan oloinen, huumorintajuinen. Hän katsoi minua kauniisti ja kehui hiuksiani kauniiksi. Muisteli, että hänellä oli samanlaiset hiukset, silloin kun ne vielä olivat. Oli jotenkin liikuttavaa, että joku kehuu näitä hiuksiani, mitä pidän ihan surkeina (minä tietysti vertaan niitä siihen mitä ne olivat parhaimmillaan joskus) Olinhan minäkin vielä puolitoista vuotta sitten lähes kalju. Menettänyt kauniit, pitkät, paksut hiukseni. Ja nyt nämä, joita en edes osaa arvostaa. Ja joku vielä ihailee näitä. Niin se elämä menee. Jollakin on aina jotain, mitä joku muu haluaisi ja jota hänellä ei ole. Minulla on vielä elämä ja nämä hiukset. Hänellä ei ole käytännössä enää kumpaakaan. Itken kun kirjoitan tätä. Noilla lääkärireissuilla kun joutuu silläkin tavalla henkisesti koville, koska tapaa aina ihmisiä, joilla ei ole enää toivoa..ja silti he jaksavat olla ystävällisiä, silti he jaksavat yrittää. Ja nuo ihmiset jäävät minun mieleen. Muistan heidät vielä vuoden päästä ja mietin, että onkohan se tai se vielä olemassa ym.

Itken myös ehkä siksi, että koskaan en voi tietää milloin itse olen heidän tilallaan..ei enää mitään jäljellä. Eihän tälläkään hetkellä mikään satavarmaa ole, ennen kuin tutkitaan loppuun. Olen itse asiassa henkisesti aika väsynyt. Tämä jatkuva jännitys, odottaminen ym. Jatkuva epävarmuus oman elämän jatkuvuuden ja keston suhteen..en tiedä, ei tätä voi kukaan muu, kuin toinen samaa kokenut ymmärtää, luulisin..ja onhan tätä jatkunut jo vuodesta 2011 syksystä saakka. Sen jälkeen ei mikään ole ollut täysin ennallaan, eikä tule koskaan olemaan. Anteeksi vaan, mutta juuri tällä hetkellä taidan olla kaikesta jännityksestä ja pettymymyksestä siitä, että vielä joudun jatkotutkimukseen ja taas sitten odottamaan tuloksia aika kuitti henkisesti. Tekisi mieli raivota ja hypätä parvekkeelta alas pää edellä (vitsi..) tai ottaa rauhoittavaa lääkettä. Taidan ottaakin..eipä se tässä ainakaan tilannetta pahenna.

Huomenna taas stadiin. Onneksi ei ole pitkä matka, mutta eipä tuolla nyt joka päivä huvittaisi laukata.

Taidan ottaa rauhoittavat ja heittäytyä selälleen hetkeksi. Pällistellä ikkunasta, kuunnella radiota.

Olen pettynyt, että koko asia ei selvinnyt kerralla. Nämä ovat raskaita asioita miettiä ja nyt vielä uusia kokeita ja sitten taas viikko aikaa odotella tuloksia ja koko ajan jännityksessä.

Rauhoittavaa kuluu varmaan paljon. Pamit loppuvat aivan pian, mutta temestaa on koko laatikollinen. Toivoin, että kaikki olisi selvinnyt tänään ja olisin voinut alkaa lopettamaan rauhoittavien popsimista, mutta niin ei nyt käynyt. Enkä pääse normaaliin päiväjärjestykseen, koska olen koko ajan jännityksen ja "odottamisen" tilassa eli lamaantunut. Olen välitilassa. Teen jotain, kuin robotti. Sieluni ei ole mukana.

Mietin, että jos minulla ei olisi koskaan tullut tätä sairautta niin elämäni voisi olla aivan erilaista. Kaikki se energia ja aika mikä tähän on mennyt. Monta vuotta ihmisen elämän parhaasta iästä. Kuinka pahentavasti se on vaikuttanut minun mt-ongelmiin ym. Mutta emmehän saa itse valita miten elämämme menee, se menee, kuin menee.

En saa mielestäni sitä naista. Olen nähnyt niin monia ihmisiä elämänsä loppusuoralla ja muistan heidät kaikki ja usein mietin heitä. Se on joskus aika rasittavaa. Minun elämässä on ollut niin paljon sellaista "raskasta", jotka ei kuuluisi olla näinkään nuoren ihmisen elämässä. Olinhan vain 31v kun mt-ongelmat pahenivat ja sen jälkeen sitten fyysiset.

Kauheaa, miten valitan tänne koko ajan, mutta en tosiaan jaksa olla mitenkään tekopirteä ja pakko saada jonnekin purkaa näitä asioita. Miehen seurassa yritän mieluummin pitää matalampaa profiilia, etten rasita häntä liikaa. Hänellä on omatkin huolensa ja tiedän, että hän joutuu tavallaan aina olemaan minusta huolissaan ja varsinkin kun tulee näitä kontrolleja niin hän omassa mielessään elää uusiksi niitä kauhuja, joita koki silloin kun meinasin kuolla. Ei hän ääneen huoliaan puhu, mutta osaan ne hänestä lukea.

Pakko vetää nyt rauhoittavaa ja alkaa lepäämään. Huomenna taas sitten stadiin. Eihän tämä olekaan sitten kuin kolmas kerta lyhyen ajan sisään, hah. Muuten ei tule helsingissä käytyä paljon koskaan, vaikka ihan "naapurissa" asutaan. Olen kait saanut näiden sairaala-asioiden vuoksi jonkun alitajuisen kauhun koko kaupungista, vaikka siellä onkin upeita rakennuksia, puistoja, museoita ym. paikkoja.

Kiitos kun olette kirjoittaneet ja kirjoitelkaa vain rohkeasti tänne ihan mitä mieleen tulee ja purkakaa myös omia synkkiä ajatuksianne. Älkää vain ajatelko, että jotenkin hajoan jos puratte minun ketjuun itseänne, heh. Vaikka olisin kuin p-askana niin haluan aina lukea teidän kirjoituksia ja myös niitä synkempiä. Minä jos kuka ymmärrän, ettei se elämä ole aina ruusuilla tanssimista. Mutta totta ihmeessä "saa" kirjoittaa myös hyviä asioita jos niitä on yleensä näin marraskuussa olemassa😉

Temesta I love You and Diapam I love You too😎