Elämä liipaisimella (viimeinen kesä?)
Minulla om taipumusta yksinpuheluun. Siksi kait tämäkin. En oleta olevani tämän yhteiskunnan ainoa masentunut ja itsetuhon partaalla päivästä toiseen elävä, joten ehkä ketään ei kiinnosta neuroottiset juttuni, mutta olenkin itsekäs, ehkä minulle itselleni on siitä hyötyä, että puran tänne ajatuksiani. Ovat kyllä välillä niin synkkiä, että ihme jos saan tänne niitä vapaasti kirjoittaa. Olkoon tämä synkkä yksinpuhelu, mollivoittoinen monologi.
Olen vetänyt lääkkeitä. Teksti voi sisältää paljon kirjoitusvirheitä ja muuta sekoilua. Mutta, kun tänään on huono päivä. Minulla on vikaa psyykessä ja fysiikassa. Siis mielenterveysongelmia ja fyysisiä vaivoja. Olen taipuvainen masennukseen ja fyysisesti terveenäkin olen ollut masentunut ajoittain. Tämä kauhea ajanjakso elämässäni alkoi viime syyskuussa (2012) eli tämä, joka nyt on päällä. Oli mennyt jo parisen vuotta aika tasaiseen uudessa parisuhteessa, joka alkoi 2010. Omaan melko ongelmallisen taustan, sieltä löytyy kaikkea enemmän, kuin monipuolisesta valintamyymälästä.
Elämääni oli siis kohdannut vaikeuksien ja katastrofien jälkeen uusi onni. Ihana puoliso, uusi koti, melko tasainen elämä ym. Koin, että voin vhdoinkin alkaa selvittelemään mielenterveysongelmiani ja saada pääni vielä joskus kuntoon, mutta sitten luikerteli käärme paratiisiin..
Jonkin aikaa sairasteltuani fyysisesti, minulla todettiin syöpä. Lymfooma. Kaikki mullistui ja elämä kääntyi päälaelleen. En edes jaksa selostaa tuota ajanjaksoa, mutta se oli aikamoinen mankeli. Syyskuusta maaliskuuhun saakka rankkoja hoitoja. Kuolemanpelkoa, masennusta, ahdistusta, väsymystä..no, sitä ei voi ymmärtää, kuin sellainen, joka itse on saman läpi käynyt.
Toistaiseksi olen elossa. Hoidot loppui maaliskuussa. Nyt vasta alan hieman palaamaan normaaliin elämään. Pari viimeistä kuukautta olin niin masentunut ja uupunut, että pahimmillaan makoilin vain päivät sängyllä musiikkia kuunnellen ja syöden rauhoittavia, koska muuten en olisi kestänyt. Kaikki oli yhtä sumua ja h-vettiä.
Nyt on siis kohta kaksi kuukautta, kun hoidot loppuivat. Vasta vapun aikaan mursin eristykseni, joka tarkoittaa sitä, että eristäydyin kokonaan kotiin neljän seinän sisälle, koska olin väsynyt, masentunut, enkä halunnut mennä minnekään. Mikään ei kiinnostanut minua. Kaikki oli harmaata. Vedin vain lääkkeitä ja tein suunnitelmia päivieni päättämisestä.
Syön vieläkin rauhoittavia (bentsoja), koska olen koukussa niihin. En pysty lopettamaan. Ja kyllä, olen masentunut. On parempia ja huonompia päiviä. Hyvin vaihtelevaa. (Minulla on alla diagnoosit psykoottinen masennus (2009 vuonna), sekä sekamuotoinen persoonnallisuushäiriö epävakain, riippuvaisin ja narsistisin piirtein). Lääkityksenä oli Seroguel Prolong ja Lamictal. Lopetin ne, kun eivät ne auttaneet masennukseen ja masennukseni poistui/lievittyi itsestään, kun tapasin nykyisen mieheni.
Elikä vapun aikaan lähdin ”mökistä” ulos. Olen myös yrittänyt vierottautua bentsoista (temesta), mutta aika surkealla menestyksellä. Tänään päätin, että mitäpä alan itseäni rääkkäämään kauheilla vieroitusoireilla (joita tuli jo kortisonin lopettamisesta tarpeeksi) kun muutenkin on jo ihan helvettiä kaikki. Otan tabun silloin, kun tarvin ja thats it. Tiedän tämän olevan itsehuijaamista ja riippuvuuden jatkamista, mutta en nyt välitä. Välillä yritin tosissani, mutta se onnistui huonosti.
Parisuhteeni on hyvä ja mieheni on aivan ihana. Hän on tukenut ja auttanut, kuunnellut ja lohduttanut minua koko sairastamiseni ajan, kulki mukana jokaisessa hoidossa jne. Kun olin masennuksen pohjalla hän jaksoi joka päivä yrittää ilahduttaa minua ja saada minua piristymään, vaikka se onkin varmasti ollut vaikeaa ja äärimmäisen raskasta. Miehelläni on itselläänkin sairauksia ja jatkuvia kroonisia kovia kipuja ja jatkuvasti vaikea olla. Tälläkin hetkellä on taas menossa tutkimuksia ja uusia tautiepäilyjä hänellä ja on raskasta aikaa.
Elämämme on aika rajoittunutta. Olemme kumpikin työkyvyttömiä tällä hetkellä. Minä toistaiseksi (eli ikuisesti) ja mieheni on hakenut jo kokoeläkettäkin, mutta ei ole sitä saanut. Hänestä ei enää tule monisairaana työkykyistä. Missä asumme on meillä aika kiva koti ja se on meille pää-asia. Ja tietysti tärkein on rakkautemme toisiamme kohtaan, joka on suuri ja kantanut meidät tähän saakka yhdessä vaikeuksien kanssa. Emme ole montaakaan kertaa riidelleet, pieniä äkinöitä tietysti kaikkien sairas, talous ym ongelmien keskellä väsyneenä ja miehelläkin on keskivaikea masennus miel.terv.diagnoosi.
Olemme paljon kotona. Puoli vuotta mies hoiti yksin kaikki käytännön asiamme ja kauppareissut ym. kun olin hoidoista väsynyt ja kaikesta masennuksen pohjalla. Se on varmasti ollut hänelle rankkaa. Nyt kun olen vähän virkistynyt olen alkanut tehdä kotitöitä ja kulkea matkassa kaupoissa ym. pikkuhiljaa alkanut tehdä minäkin asioita pitkästä aikaa.
Siis olemme pääosin kotona. Miehen fysiikka ei jaksa pitkiä kauppareissuja ja muita menoja edes kovan lääkityksen avulla (selkävika, astma, keuhkoahtauma ja paljon muuta) Minäkään en vielä niin hyvässä kunnossa ole puolen vuoden makoilemisen jälkeen. Väsähdän nopeasti ja ongelmia on masennuksen ja mielialojen heittelyn vuoksi.
Nyt ruoka on valmis. Tässä oli alkutilannettani pohjaksi. Jatkan juttua piakoin..
Hei, AK!
Tylsä päivä minullakin ollut. Samat selityksetkin: ei viitsi, ei jaksa... Ja minäkin olen vähän siistinyt paikkoja...
Alkoi ahdistaa... menen ottamaan rauhoittavaa.
Hyvää iltaa ja yötä!☺️❤️
Olen taas saanut painon laskemaan. Ihmekö tuo, kun ei ole ollut herkkuja tarjolla. Onneks huomenna tosiaan tulee rahaa. Vaikka en voi siitä paljoo käyttää. Tuntuu että joka puolella ihmiset on käsi ojossa ja pyytämässä rahaa multa. Ehkä mä ajattelen itteäni hiukan ja ostan jätski paketin ja ison pepsi maxin.
Turhalta tämäkin päivä näytti. Nukuin varmaan 4 tunnin päikkärit. Saa nähä miten vaikuttaa yöhn sit. Huomenna aamulla tarvis tytölle tehä puuroa aamupalaksi, klo 7.
Olispa mullakin noita lääkkeitä. Koska välillä olo on niin tuskaa.
Riisipuurostakin tais tulla velliä. Ei tykkää onnistuu näköjään mikään tänään...
Anteeksi marmatukseni.☹️
Hei AK!
En muista kirjoitinko jo tänne. Minäkin taidan katsoa netistä suklaapuuron ohjeen. Kiitos paljon kun vinkkasit Kerrasta poikki-kirjasta. Olen varannut sen ja tulee kirjastoautolle kun kerkiää. Mukavaa loppuviikkoa sinulle ja miehellesi!
Piinaviikko ke-ke on siis tänään alkanut.
Heräsin jo aamu-yöstä ja muistin heti, että tänään on lähtö stadiin ja sinne tympeään juttuun. Onneksi aika oli jo aamusta ja kaikki sujui ihan hyvin. Tästä sitten ensi keskiviikkoon odottelen enemmän tai vähemmän ahdistuneena, mikä on ratkaisu eräässä minulle tärkeässä asiassa. Oikeastaan kyse on enemmän kuin tärkeästä asiasta. Kyse on terveydestäni ja hengestäni.
Kun ajelimme stadista kotia päin alkoi sataa lunta. Kävimme vielä Cittarissa ja Lidlissä ostamassa viikonlopun ruoat. Herkkuja tuli ostettua melko paljon, mutta se nyt ei tässä tilanteessa ja mielentilassa jaksa mitenkään hetkauttaa. Pää-asia, että saan mielihyvää ja hetkellistä rentoutta jostain, joko herkuista tai lääkkeistä. Aamulla ennen lähtöä otin yhden pamin. Ehkä se vähän auttoi.
Hieman tein kotitöitä kotia tultua ja söin, mutta ei tässä tänään enää paljon mitään ehdi. Mies tekee ruokaa, siis oikean päiväruoan.
Hirmu monta kertaa tuli mieleen tuolla tien päällä, kun oli paljon liikennettä ja rekkoja tuli vastaan, kuin helppoa olisi sinne alle ajaa. Ja koko tämä päänvaiva olisi täällä loppu. En ihmettele ollenkaan vaikka niin moni päätyy vaikeassa tilanteessa niin tekemään.
En tajua miten jaksan odottaa ens keskiviikkoon asti ja mitä sitten jos kaikki menee päin persettä?! Miten sitten jaksan? Varmasti joudun suljetulle tai teen jotain ratkaisevaa. En haluaisi niin käyvän.
Luulen, että elän, kuin tämä viikonloppu olisi elämäni viimeinen. Lepään syön herkkuja ja pistän tiettyjä asioita "kuntoon".
Kaiken varalta..
Söimme ja jatkan tänne kirjoittamista. Mies oli kultainen ja teki tosi hyvää perunamuussia ja herkkusienikermakastiketta, sekä joulukinkkusiivuja (valmiita). Mies on kinkkuhullu ja halusi jo valmiiksi maistella sellaisia leikattuja, valmiita viipaleita, kuten joka vuosi, kun niitä tulee myyntiin. Kyllä ne minullekin maistuu.
Ostin pitkästä aikaa sekä Pepsi Maxia (ison pullon), että tölkin Dr.Pepperiä. En ollut muistanutkaan Dr.Pepperiä. Ennen olin siihen koukussa, enkä niinkään välittänyt Pepsistä. Sitä ennen tai jossain välissä join vain Cocista. Nyt en välitä Cociksesta. Sitä ennen olin vaihtelevasti koukussa (tarkoittaa, että join päivittäin) mm. Vadelmalimsa, Ananas Light, Greippi, Keltainen Jaffa. Ai niin ja Mountain Dew. Pienen ajan myös Pommac. Hah, eli siis melkein kaikki on käyty noin viidentoista vuoden aikana läpi. Välissä tosin ollut jaksoja ilman limsaa, mutta ei koskaan lopullisesti lopettamista.
Tajuan ja olen aina tajunnut, että limsa ei ole ihmisen ravintoa missään mielessä. Sama kuin kaataisi kodin putkimiestä kurkusta alas. Mutta ei se ole järjellä selitettävä asia jos johonkin koukkuuntuu. Alkoholista en ole koskaan pahemmin välittänyt, enkä huumeista. Tosin huumeiksi luetaan toki rauhoittavat pillerit, mutta minä itse en lue. Tarkoitan kuitenkin "oikeita" huumeita kannabista, amfetamiinia ym. Ja rauhoittaviakin olen alkanut käyttämään vasta yli kolmikymppisenä ja ensimmäiset vuodet hyvin satunnaisesti välissä kaksikin vuotta täysin ilman.
Kuitenkin kun mietin, että minun riippuvuudet taitaa olla herkut, limsa (onhan sekin herkku) ja rauhoittavat lääkkeet (vaihtelevasti). Ei mikään niistä hyvä vaihtoehto ole, mutta tuskinpa kukaan niin täydellinen on, ettei mitään paheita olisi olemassa. Ainakaan jos on mt-ongelmia, varsinkin lähes kaikilla pers.häiriöisillä on jotain ongelmia riippuvuuksien kanssa. Itse olen ainakin huomannut, että epävakaana minulla ei ole keinoja käsitellä negatiivisia tunteita ja esim. ahdistusta en pysty hallitsemaan, kuin lääkkeillä. Stressinsietokyky on olematon. Vihanhallinta on huonontunut. Itkua en pysty pidättelemään ym. Varsinkin pms-oireiden aikana kaikki epävakaat piirteet korostuvat.
Tässä vain löpisen ja höpisen. Huomaan, että taidan olla hieman hermostunut. Tai vauhti päällä, enkä saa itseäni rentoutumaan, vaikka haluaisin jo alkaa relaamaan. Luulen, että haen jääkaapista Dr.Pepper-tölkin ja otan yhden pamin. Ainakin keskiviikkoon saakka syön niitä aina kun siltä tuntuu.
Mietin taas, että miksi minun elämä ei voi olla sellaista normaalia? Ei ole koskaan ollut ei edes lapsena. Jos elämästäni tehtäisiin elokuva moni ei edes uskoisi, että se on totta, eikä mitään kuvitelmaa. Moni ammatti-ihminenkin on jo ollut järkyttynyt ja tuumannut, että onpa minulla ollut paljon ongelmia elämässä, vaikka olen vasta ehtinyt mainita elämästäni muutamia jäävuoren huippuja. Ajattelen aina, että tietäisitpä vain KAIKEN niin mitä sitten jos järkytyt jo noin pienestä..hah.
Toivon, että pami saa minut unohtamaan sen huumaavan tunteen, jota tunsin tänään katsoessani lähestyvää rekkaa.
Hei, AK!
Olet ajatuksissani tämän viikon! Rukoilen sinulle voimaa jaksaa tämä piinaviikkosi.😍
Hei AK!
Minäkin rukoilen voimia Sinulle, toivottavasti keskiviikkona helpottaa!
Minä mietin rekan alle ajamista, vaikka kello ei ole vielä yhdeksää aamulla. Siksikö, että olisin niin masentunut? En tiedä. En tunne itseäni varsinaisesti masentuneeksi. Ehkä enemmänkin olen kadottanut sisäisen tasapainon ja rauhan tunteen, jotka minulle ovat elintärkeitä. Kun jokin asia horjuttaa sitä rauhaa, tunnen, että luhistun. Enimmäkseen kuitenkin ajattelen, että olen niin kyllästynyt siihen, että koskaan ei voi tietää mistään mitään ja elämä on ollut ja tulee aina olemaan epävarmaa. Ja mihin se kaikki johtaa? Tuntuisi käytännölliselle lopettaa elämä, joka tuntuu eksyneen sivuraiteille.
En ole paniikissa, en valtavan ahdistunut, en hermostunut. Olen toimintakykyinen. Olen tänään jo tehnyt vaikka mitä siivousta alustavia kotitöitä, kuten pistänyt astiakoneen käyntiin, vaihtanut kylppärin pyyhkeet, tyhjentänyt roskikset, vaihtanut petivaatteet, ja kaikkea sellaista, mitä voi ennen yhdeksää tehdä ilman meteliä, ettei häiritse naapureita. yhdeksän jälkeen aloitan varsinaisen siivoamisen. En myöskään koe olevani väsynyt tai vedoton (kuten viime viikolla, luulen, että se oli pms-oireita) samalla kun siis elän ihan normaalisti niin mietin IM. En tiedä onko se outoa tai mistä se johtuu lopulta?
Ehkä en haluaisi olla tämän ikäinen. Tunnen itseni jo liian vanhaksi, alan rapistumaan. Elämä tuntuu turhalle. En ole saanut mitään näkyvää aikaan. Ei ole lapsia, ei omaisuutta, ei kunnollista koulutusta, ei työ-uraa. Edes rippikoulua en ole käynyt, enkä omista ajokorttia. En ole luottokelpoinen. Ulkonäköni on pilalla. En osaa pitää yllä ystävyys suhteita. Sekä fyysinen, että mielenterveys on epävarmaa. Huomaan, että olen tullut vihamieliseksi ja kyyniseksi monia asioita ja osittain muita ihmisiä kohtaan. En jaksa olla niin positiivinen. Olen näköalaton. Siksi tuntuu, että tämä elämä voisi jo loppua. Että se on antanut kaiken, mitä se yleensä voi antaa. Se on käytetty loppuun.
Siirtää kattilasta suklaapuuroa pienempään kulhoon ja miettiä IM. Vaihtaa keittiön astiapyyhe ja miettiä IM. Onpa todella kodinhengetär-fiilis.
Maisema on valkoinen ja lunta sataa edelleen. Tavallaan ihan kaunista, mutta hyytävän näköistä. Ja kylmähän siellä onkin. Jäätyykö sydämenikin pikkuhiljaa?
Otan pamin ja alan olemaan kodinhengetär, hah!
Otin pamin ja se auttaa minua etääntymään levottomuutta herättävien ajatuksien vaikutkselta. Tietysti ne ajatukset tulee mieleen, mutta niille on enemmän turta. Minusta se on ihan miellyttävä olotila. Toimintakyky säilyy ja etääntyy tympeistä ajatuksista.
Nyt on sitten siivottu. Tunnen itseni jo hulluksi, kun siivoan melkein joka päivä. Tosin joka toinen tai kolmas päivä se on ylläpitosiivousta ja sitten taas "kunnon" siivous. Minusta se alkaa vaan tuntuu jollekin pakkotoiminnolle. Sanotaan, että pakonomaisesti siivoava yrittää saada kontrollintunnetta elämäänsä, että hallitsee jotain. Minun kohdalla se voi olla niin. Tai sitten esitän jotain koti-ihmistä miehen mieliksi. Olen kysellyt joskus hänen kahden aikaisemman puolison siivoustavoista ja kuulema eivät ole olleet kovinkaan siistejä niin tunnen aina mielihyvää salaa siitä, että minä olen kova siivoamaan, kun miehen äiti on ollut ja tiedän, että mies tykkää, kun siivotaan usein ja tunnen itseni enemmän hänen äitinsä kaltaiseksi ja "paremmaksi" kuin exät, jotka eivät ole olleet niin siistejä. Joo, typerää. Mietin vain, että jos yksin asuisin niin tuskin koko ajan siivoaisin.
Lisäksi minulle on tullut pakkoajatus lihottaa miestä. Onko sekin jotain vallan tunnetta? Vaikka tiedän, että hänellä on selkävika ja astma, johon lihominen ei sovi niin silti minusta olisi mukavaa jos hän ahmisi kaikkia herkkuja ja lihoisi vain. Onko se sitä, että kun itse en saa painoani hallintaan niin haluaisin, ettei toinenkaan saisi? Haluaisinko, että me kumpikin lihoisimme ja saisimme jonkun sydärin? Olisihan sekin eräänlainen IM.
Omituisia ajatuksia. Otan kupin kahvia ja jatka päivän viettämistä.
Kiitos, kun olette kirjoittaneet olevanne ajatuksin mukana piinaviikossani☺️❤️
Jos pakkaisin matkalaukkuuni tärkeimmät tavarat. Pukisin lämpimästi päälle ja kävelisin tuon lumisen maisen halki metsän reunaan. Löytäisinkö tien sinne toiseen maailmaan? Huomaisinko yhtäkkiä seisovani kesäisen niityn reunassa. Talvi olisi kadonnut. Maallinen maailma olisi kadonnut. Matkalaukku olisi kadonnut. Niitty olisi valtavan kaunis, suuri, täynnä kukoistavia kukkia. Aurinko paistaisi ja perhoset lentelisivät kukkien yllä. Kulkisin eteenpäin ihaillen ja ihmetellen. Askeleeni olisi kevyt. Mieleni täynnä rakkautta ja onnea. Kulkisin polkua eteenpäin ja huomaisin edessäpäin seivon tutun henkilön. Ja hänen takanaan seivovan ja koko joukon. Siinä he kaikki olisivat: Vaari, Mummo, Entinen Rakkaani ja moni muu. He onnittelisivat minua, että olen päässyt perille Oikeaan kotiini. Ilo ja riemu olisi jotain sellaista, mitä en olisi kokenut pitkään aikaan. Huomasin, että itsekin olisin nuorempi, hoikka, pitkähiuksinen ja hyväkuntoinen. Olisin täynnä elämää. Pysähtyisin sen valkoisen, vanhan talon portille ja kävelisin portista sisälle. Pihalla valkeat ruusut kukoistaisivat ja talon ovi olisi raollaan. Sisällä olisi siistiä ja kaunista. Antiikkia ja ajatonta tunnelmaa. Auringon valo paistaisi kaikista ikkunoista. Minulle sanottaisiin, että voin viipyä siellä niin kauan, kuin haluaisin. Ja että minä voisin tehdä ihan mitä haluaisin samalla tavalla kuin maan päällä, mutta täällä kaikki olisi mahdollista. Täällä ei enää olisi masennusta, ei pelkoja, ei ahdistusta, ei sairauksia, eikä maallista aikaa. Saisin tavata jossain vaiheessa Jumalan ja Jeesus Kristuksen. Minulla olisi tehtävä siellä. Olisin vastaanottamassa sinne saapuvia, uusia sieluja. Joka päivä me kaikki kokoontuisimme ja välillä muistelisimme elämiämme maan päällä. Ne tuntuisivat hieman kaukaiselle, sumuisille ja meistä kukaan ei kaipaisi maallista elämäänsä. Ei koskaan enää sen jälkeen, kun olisimme saapuneet Ikuisen Valon Maahan.
Tämä päivä on ollut jotenkin kummallinen. Olen ollut ja tehnyt vaikka mitä. Puhua pälpättänyt miehen kanssa, mutta silti tuntuu, että en ole olemassa, enkä tässä maailmassa. Olen yrittänyt siksi tehdä kaikkea eli siivota, syödä, puhua, että saan kiinni ja olen läsnä tässä hetkessä, mutta tuntuu, että leijun jossain ihan muualla.
Tekisi mieli tehdä lista mitä kaikkea haluan tehdä. Tekisi mieli lopettaa pamien nappaileminen ja herkkujen ahtaminen. En kuitenkaan uskalla tehdä mitään, en ainakaan kirjoittaa niitä asioita, koska pelkään, että kuolen. Kuolemanpelko on kova ja silti ajattelen IM. Olen tosi ristiriitainen. Paitsi en nyt pamipäissään ajattele niin paljon mitään.
Loppuillan kyllä vain makoilen ja kuuntele radiota. En ole tänään maannut ollenkaan vaan koko ajan tehnyt jotain.
Mies kävi saunassa. Minä en tykkää saunoa. Enkä yleensäkään pestä itseäni liikaa. Siis nahkaa jynssätä. Minusta se on turhaa ja typerää. Vain haisulikohdat pesen päivittäin, koska en halua haista.
En tajua miten minun elämä jatkuu vai jatkuuko mitenkään?
Hei AK!
Kirjoitin pitkään sinulle mutta teksti katosi. Minäkin suren ja häpeänkin sitä ettei minulla ole työuraa vaan olen eläkkeellä. Siitä saan voimaa että perheeni hyväksyy sen että olen eläkkeellä ja sitten olen ajatellut ettäjos Jumala on johdattanut minut tähän. Raamatussa sanotaan että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka Jumalaa kaipaavat. Tuo ajatus auttaa minua sopeutumaan. Minullakin on noita IM-ajatuksia ja istun vaan täällä kotona ja vedän herkkuja naamaan ja kiloja on liikaa minullakin. Meillä on aika paljon yhteistä. Ja taivaskaipuu, sitäkin minulla on. Rukoilen puolestasi ja toivotan sinulle ja miehellesi siunattua sunnuntaita.
Sunnuntai
Elämä maan päällä jatkuu. Nukuin mielestäni myöhään, kun heräsin 6.14. Mies oli jo herännyt aiemmin. Otin illalla vielä pamin. Maisema on sinihopeisena valostuva, pikkuhiljaa.
Mieliala on melko tasainen. Tuleva viikko pyörii kyllä ahkerasti mielessä. Toimintakyky normaali. Tehnyt pieniä aamuaskareita. Mies alkaa kohta pestä pyykkiä ja kait imuroi. Minä en tänään siivoa. Olen siivonnut niin paljon.
Ensimmäinen aamukahvi juotu. Seuraava kahvi 10-11 välillä ja sen kanssa tänään croissantia. Sunnuntain vuoksi. Eilen mätin melko paljon. Kaikkea muuta, kuin oikeaa ruokaa. Ei mitään järkeä, missään. Järjellinen toiminta ei nyt kiinnosta, eikä koko järkiperäinen maailma.
Keskiviikko on ratkaiseva päivä miten elämäni jatkuu sen jälkeen. Voi jatkua joko samanlaisena tai sitten aivan erinlaisena tai sitten ei minkäänlaisena. En halua ajatella nyt koko asiaa. Haluan elää tätä pientä elämääni tällaisena niin kauan, kuin se on mahdollista.
Kuopiossa on kuollut lapsia. Perhesurma. Näitä tapahtuu nykyään tuo tuosta. Jokin tässä maailmassa mättää. Ihmiset ovat selkä seinää vasten, väsyneitä ja yksin. Raha täällä vain merkitsee ja sen perässä juostessa maailmasta on tullut kylmä ja piittaamaton. Luulen, että yhä useampi alkaa tekemään asioihin omat ratkaisunsa. Saamme niitä sitten kuulla uutisista. Minua ne eivät yllätä. Jollakin tavalla ymmärrään niitä ihmisiä.
Itsekin elän vain päivän kerrallaan ja se on heilahdus vaan niin minuakaan ei ehkä jonain päivänä ole tässä.
En kuitenkaan toivo sellaista.
Miehen selkä on aika kipeä ja minä sitten imuroin. Astiakone on päällä ja mies laittoi pyykkikoneen päälle. Nyt kun ei ole voimavaroja ollut niin paljon niin on ihan järkevän tuntoista jakaa kotitöitä useammalle päivälle esim. jonain päivänä pyyhkiä pölyt ja seuraavana imuroida ym. Jokaiselle päivälle riittää aina jotain. Tosin nyt imuroiminen ja kotityöt ei ole fyysisesti väsyttäneet, mutta henkinen keskittymiskyky ei ole oikein kohdillaan, että jaksaisi monta tuntia putkee keskittyä asioihin. Se on hetki sitä ja hetki tätä ja välillä alkaa ahdistamaan ja silloin otetaan lääkettä.
Tänään en ole vielä ottanut. Saa nähdä otanko. Luultavasti yhden pamin ainakin. Ajankohta jää nähtäväksi. Keitimme kahvit ja tein kummallekin täytetyt croissantit. Mies tykkäsi. Syötän hänelle nyt enemmän herkkuja, koska tiedän, että hän pitää niistä esim. suklaasta, mutta pitää jotenkin epämiehekkäänä jos syö pullaa, vanukasta tai karkkeja. Minusta se on tyhmää. Kyllä hänelläkin on oikeus nauttia elämän pienistä iloista, kuten herkuista ja olenkin alkanut vain laittamaan niitä hänelle ja sitten kuitenkin syö ne tyytyväisenä. Minusta hän on ansainnut kaikkea hyvää, kun on kiltti ja ahkera tekemään askareita ja rehellinen, sekä ymmärtää aina minun mielenliikkeitä (epävakaitakin) ja hoitaa asiat silloin jos minä en kykene. Hyvä puoliso hän on. Ja aina on kotona, eikä luuhaa missään kylissä tai kuppiloissa. Eikä käytä alkoholia, kuin ehkä pari kertaa vuodessa juo muutaman pullon kaljaa. Monillahan se on ihan joka viikonloppuista ja jopa viikollakin. En tuomitse alkoholismia, se on sitten jo sairaus, mutta sellainen tavan vuoksi läträäminen, sellaisesta en perusta. Itse en välitä alkoholista ollenkaan (vaikka uhkaankin aina vitsillä alkaa juopoksi) ja viimeisestä drinkistä taitaa olla aikaa jo 3 vuotta.
Mies menee käymään ex-naapurillamme. Siellä on meidän yhdet jouluvalot tai itse asiassa useammatkin, jotka haluamme nyt laittaa tänne ikkunoihin. En viitsi, eikä ole varaa/järkeä joka vuosi alkaa ostamaan uusia valoja jos on kerran entisiä.
Saan olla nyt hetken rauhassa täällä. Kuuntelin radiosta Jumalanpalveluksen ja se oli sielua rikastuttava. Katselen ikkunasta lumista maisemaa. Mies käski laittamaan tekstiviestillä jos haluan kaupasta jotain. Täytynee miettiä onko mitään tarvista.
Palataan!
KUOLEMAA EI OLE
Tällainen väittämä on olemassa. Osittain pidän sen totena. Siis tietysti se, että tämä maallinen ruumis lakkaa elämästä ja henkiruumis eli sielu poistuu siitä on teknisesti kuolema. Mutta elämä jatkuu saman tien toisessa olomuodossa ja toisessa paikassa. Se on tämän maailman eräänlainen rinnakkaismaailma, jossa on pitkälti samat asiat kuin täälläkin, mutta joka on monella tavalla parempi ja kehittyneempi ja kauniimpi.
Ja kuoleman hetki on kuulema hyvä, rauhallinen ja rakkaudellinen. Eräs nainen, joka oli ollut kuolemaisillaan ja sitten toipunut siitä sanoi, että hän oli kuoleman lähestyessä niin täynnä rakkauden ja turvallisuuden tunnetta, että itki sen vuoksi. Hän ei olisi halunnut missään nimessä "palata" takaisin maan päälliseen elämään.
Me emme ole koskaan yksin kuoleman hetkellä. Meitä vastassa on aina oma suojelusenkelimme tai useita, sekä rakkaat omaisemme siis ne jotka ovat jo menneet toiseen maailmaan. Ja sanotaan, että mikäli kuolema on hyvin kivulias fyysisesti niin ihminen ei enää tajua sitä, koska sielu on jo ikäänkuin irtaantunut fyysisestä ruumiista ennen kuoleman hetkeä ja saattaa jopa tarkkailla itseään sivusta.
Kirjoitan tämän vain lohduttaakseni sellaisia ihmisiä, joiden vaikka läheinen on kuollut tai miettii omaa kuolemaa (jokainenhan me jossain vaiheessa kuolemme) niin se ei ole niin paha asia, kuin yleensä ajatellaan.
Nyt en kirjoita siitä enempää. Tietoni olen saanut monesta eri lähteestä ihmisiltä, jotka ovat kokeneet näitä asioita mm. omia sukulaisiani, joilla ei ole mt-ongelmia.
------
Ikkunan takana ilta pimenee. Söimme äsken. Lähinnä netissä seikkaillut nyt sen jälkeen, kun kotityöt tehtiin. Jouluvaloja ei saatu tänään, kun ex-naapuri ei ollutkaan kotona. Herkkuja olen vetänyt urakalla. Läskeistä en jaksa nyt piitata ollenkaan. Otin äsken toisen pamin. Huomenna on maanantai, eikä huvita tuleva viikko enempää, kuin kiinnostaa kilo p*askaa. Otan rennosti loppuillan, mietin henkimaailman asioita ja leijun, jossakin.