Huomenta!

Heräsin viiden aikaan. Vähän väsyttää, mutta enemmän henkistä kyllästymistä. Huomenna täytyy alkaa hoitamaan tympeitä asioita ja se hermostuttaa jo nyt.

Tänään ei ole mitään ihmeellistä tekemistä, että kait se lähinnä lojumiseksi taas menee ja saattaa olla, että otan pamia, kun jännittää ne huomiset hommat.

Eikä se ole pelkästään huominen tai yksi homma vaan siitä seuraa enemmän sitten asiaa, että varmaan saa sitten ainakin 2-3vkoa askarrella niiden asioiden kanssa enemmän tai vähemmän. Mutta ei niitä voi enää pitkittääkään. En halua tarkemmin niitä selittää.

Elämä voi välillä näyttää tosi tylsän puolensa.

En tiedä miten minun käy. Perusturvallisuus järkkyy ja se on kauheinta. Silloin melkein ajattelee, että ei kannattaisi edes olla olemassa.

Mies menee kohta ostamaan lisää maitoa ja tekee lisää suklaapuuroa.

Minä en halua liikkua kotoa minnekään. Haluan vain olla täällä makuuhuoneessa, kuin turvassa. Mieli ei ole erityisen masentuneen oloinen, mutta alakuloinen ja tyhjä olo on sisällä. Sitä tyhjyyttä on vaikea selittää. Se on joku sellainen merkityksettömyyden, pelon ja jatkumattomuuden tunne. Kun normaalisti on sellainen turvan olo, että kaikki jatkuu ja minä sen mukana niin nyt tuntuu, että ei tiedä jatkuuko mikään ja tuhoutuuko minä?

Se on myös hassua, että jossain mieleni perukoilla joku sanoo, että kaikki jatkuu, mutta en voi uskoa sitä. En voi uskoa ja siitä tulee turvaton olo. Olo, että pitää tehdä joku lopullinen ratkaisu, että epävarmuus loppuisi. En tiedä tajuaako kukaan mitään tästä..

Mies on ainoa ihminen äidin lisäksi keneen luotan tässä maailmassa. Äiti on satojen kilometrien päässä. Mies on onneksi läsnä 24/7 ja se taitaa olla onni minun elämässäni. Ilman miestä minulla ei kyllä olisi yhtään mitään. Jos miehelle tapahtuisi jotain niin muuttaisin äidin lähelle ja ehkä alkaisin toimimaan hänen omaishoitajanaan jos itse pysyisin elossa. Äiti ei vielä tarvitse apua, mutta hän on jo 70v ja jossain välissä varmaan alkaa tarvitsemaan. Siitäkin minulla on välillä huoli, että jos minusta henki lähtee niin äiti jää ihan yksin vaikka yksinhän hän nytkin siellä elää päivästä toiseen, mutta kuitenkin sitten ei ole edes päivittäisiä puhelinkeskusteluja.

Kyllä aikuisuus on sitten tylsää. Pelkkiä tylsiä velvollisuuksia, huolestuttavia asioita ja ruumiin rappeutumista. Nuorena oli ihanaa, kun oli hyväkuntoinen, kaunis ja koko elämä, mahdollisuudet edessä (vaikka niitä ei ehkä osannutkaan niin oikein käyttää) Mutta se illuusio, että koko maailma on sinulle avoinna..Sellaista ei todellakaan enää ole.

Elämä on näyttänyt jo niin monen (myös nuoren) ihmisen äkillisen ja odottamattoman poismenon ja muita tympeitä asioita, että mitään illusiota minkään varmuudesta ei enää voi olla. Tieto siitä, että joka hetki voi tapahtua vaikka mitä pahaa ja elämä voi sekunnissa muuttua helvetiksi ei paljoa luo elämänuskoa, vaikka sitä ei koko ajan miettisikään niin silti sen tietää alitajunnassa joka sekunti.

Oma peilikuva on tympeä. Kukaan ei sano enää kauniiksi tai ihaile. Kyllä se alamäki on todellakin alkanut ja naisena sitä on 36-vuotiaana parasta ennen päiväyksen ylittänyt. No, joskus kovan tälläytymisen jälkeen joku 60v mies saattaa tiirata kiinnostuneen näköisenä ja siitäkin sitä ilahtuu sitten..(säälittävää?)

Pakko postata tämä välillä ennen kuin kone pimauttaa tämän avaruuteen.

Mies kävi huoltoaseman kaupassa ja keittää nyt ison kattilallisen suklaapuuroa valmiiksi niin saa sen sitten jäähdyttää ja saamme syödä sitä jossain vaiheessa päivää. Pakastepizzan toi minulle myös. Sen sitten syön tänään ja muutakin eilistä ruokaa on vielä. Ei tässä ainakaan nälkä pääse tulemaan.

Pimeää on ulkona ja radio lurittelee klassisia sävelmiä ja välillä puhetta. Yöpöydän lamppu palaa ja kaikki on kuin monena päivänä aiemminkin. Mieli on kyllä jollakin tavalla tylsän ja samalla epävakaan oloinen. Välillä melkein hyvä mieli ja sitten taas notkahtaa. Tänään otan pamia, mutta vasta myöhemmin päivällä, koska se väsyttää.

Mietin kuolemaa. Siis ihan filosofisena asiana. Kirjoitin juuri miehelle, joka on saanut elokuussa tietää sairastavansa parantumatonta syöpää ja elinaikaa on vähän. Hirveän vahvasti kuolema on tässä elämässä läsnä. Ihmisiä kuolee joka päivä. Vastoin tahtoaan ja omasta tahdostaan. Kuolema on arkipäivää, mutta silti mystinen asia meille. Ja eihän elävän, terveen ihmisen tarvitsekaan sitä miettiä en sitä tarkoita. Elämä on elämistä varten, mutta joidenkin meidän elämissä kuolema tulee hyvin liki ja siksi se on läsnä. Sairauksien ja sellaisen myötä. Tiedän myös 4-vuotiaan pikkutytön, joka kuoli syöpään vuosi sitten. Olen myös ollut samassa sairaalahuoneessa monenkin ihmisen kanssa, joilla ollut vain muutama päivä elämää jäljellä. Kaikki he olivat ihan elinvoimaisia ja juttelivat selväjärkisesti, eikä heistä olisi koskaan uskonut, että kuolema on niin lähellä.

Ajattelin tänään kirjoittaa listan asioista, mitä itse haluan tehdä ennen kuin lähden täältä. Oli lähtö sitten kuukauden tai kahden vuoden tai kahdenkymmenen vuoden päässä. Ajattelin muutenkin alkaa pitämään jatkuvasti listaa siitä mitä haluan tehdä heti kun tulee idea niin kirjoitan sen ylös ja yritän sen toteuttaa, ettei ole sitten mitään jäänyt tekemättä jos kuolema tulee.

Anteeksi jos joku ahdistui näistä ajatuksistani se ei ollut tarkoitukseni.

Hyvää Isänpäivää kaikille Isille.

Mies on isä, mutta meillä ei vietetä isänpäivää, kun miehen tyttäret ovat kauempana opiskelemassa, eivätkä kyläile. Lähettävät vain tekstiviestit. Mutta vastahan he meillä kävivät. Minä olen kyllä toivottanut miehelle hyvää isänpäivää.

Omasta isästäni en tiedä mitään. Siis tiedän missä maassa hän asuu, mutta en sitäkään onko hän edes hengissä. Jos on niin varmaan viettää isänpäivää perheensä, siis sen joka syntyi minun syntymäni jälkeen, kanssa. Onneksi olkoon vain Isä sinne jonnekin. En ole enää pahalla mielellä mistään, kuten olin 15-vuotiaana, kun et enää pitänyt minuun yhteyttä ja halusin siksi (ja koulukiusaamisen vuoksi) tehdä itsemurhan. Nykyään en edes muista sinua yleensäkään ja olet minulle täysin tuntematon ihminen ja vielä eri kansallisuuttakin. En edes muista, että minulla on isä. Äiti on ollut minulle äiti ja isä.

Taidankin lähettää äidilleni isänpäiväviestin🙂

Hei AK!
Kirjoitin sinulle pitkän viestin mutta se hävisi. En jaksa nyt kaikkea uudestaan laittaa mutta haluan kertoa että olet ajatuksissani. Tuo listan teko kuulostaa hyvältä idealta, oletko jo alkanut tekemään sitä? Minäkin ajattelen paljon kuolemaa ja minä myös kaipaan sitä. En tiennytkään että isäsi on niin kaukana ja olet vieraantunut hänestä. Onneksi sinulla on rakas äiti. Minun vanhempani ovat jo kuolleet. En voinut viedä isäinpäiväkynttilää haudalle kun on 600 km matkaa. Tein aamulla pekoniaamisaisen miehelleni ja tytär oli tehnyt kortin ja ostanut suklaalevyn. Mieheni on hyvä isä ja aviomies. Niinhän sinun miehesikin on. Terveisiä myös hänelle ja hyvää alkavaa viikkoa teille molemmille!

Arka, kiitos kirjoituksestasi. Harmi, että kirjoittamasi hävisi. Niin käy joskus minullekin. Joo, onneksi meillä on nuo miehet. Minä en tiedä missä olisin ilman omaa miestäni. Menisi varmaan vielä paljon huonommin. Kyllä hyvä parisuhde (vaikka pitkässä suhteessa jopa se toinen joskus alkaa ärsyttämään) on elämän kantava voima. Olen yrittänyt kuvitella usein elämää ilman miestäni ja tiedän, että se olisi vain tyhjää täynnä. Onneksi mieheni maksasta ei mitään pahempaa löytynyt tässä taannoin, mitä pelkäsin ja hänkin pelkäsi. Ajattelin, että jos menetän hänet. No, silloin olisin muuttanut äitini luokse, mutta en haluaisi sinne entiseen kotipaikkaan muuttaa satojen kilometrien päähän, kun en tykkää siitä paikkakunnasta ja olen sieltä niin pitkään ollut pois. Ja isäni tosiaan. Ei hän mitään pahaa ole tehnyt, mutta asunut aina kaukana (toisella puolen maailmaa) ja jäänyt ihan vieraaksi ihmiseksi ja yhteydenpitomme lakkasi jo kun olin teini. Mutta ei siitä sen enempää. Hienoa, että jaksoit tehdä miehellesi oikein noin hyvän aamiaisen. Ja kiva, että sinulla on miehesi ja tyttäresi. Minullahan ei ole lapsia, mutta en ole koskaan kaivannutkaan omia lapsia. On miehen tyttäret kuitenkin, vaikka en välitäkään että meillä vieraita käy, mutta tietysti aina silloin olen ystävällinen kun he käyvät. Kiitos kun muistit minua. On tosiaan kuolema pyörinyt mielessä (myös tiettyjen asioiden ja pelkojen vuoksi, joita en halua täällä selittää) nyt aika paljon. Tiedä sitten, kuinka paljon siihen vaikuttaa vaan oma tilanne, olemassaolevat mt-ongelmat ja tämä vuodenaika. Vaikea sanoa. Jaksamista meille molemmille, yritetään jaksaa päivä kerrallaan🙂🌻 Mietin sinun hampaita, kun itsellänikin ne kaksi lohjennutta ja en tiedä missä kunnossa muut hampaat ovat, kun en ole vuoteen käynyt h-lääkärissä, kun en vain saa mentyä ja vielä pelkään h-lääkäriä ja muutenkin inhoan jo kaikkia lääkäriasioita, kun niitä minulla ollut niin paljon ennestään.

----

Maanantai ja uusi viikko alkanut. Olen ottanut jo yhden pamin, koska tämä aamu on ollut niin hermoja koetteleva. Olen joutunut soittamaan kaksi puhelua, jotka ovat jännittäneet minua ja joita olen lykännyt. Niistä puheluista tulee vielä jatkoa, mutta olenpa nyt saanut asian alulle. Ne asiat eivät ole mitään mukavia ja nostavat kaikki vanhat kauhut pintaan. Henkisesti hyvin raskasta, mutta ne on pakko hoitaa. Ei siis itse se soittaminen minua jännitä vaan ne puheluihin liittyvät asiat. Niistä en halua enempää kertoa, mutta ne vaikuttavat minun mielentilaan aika paljon.

Tunsin ihan sisäisesti "täriseväni" niiden puheluiden jälkeen. Tympii, että olen aina tämmöinen hermoheikko, että jo etukäteen kaikkea pelkään. Olen aina ollut sellainen. Ehkä yllättävillä, negatiivisilla kokemuksilla on ollut vaikutusta. Nykyään kyllä tuntuu, ett yhä vähemmän sietää mitään stressiä tai pelottavia asioita. Tullut kai mitta täyteen ja yhä helpommin ajatukset "kriisitilanteissa" lähtee menemään itsetuhoisille raiteille. Tuntuu, että mieluummin lopettaa kaiken, kuin aina uudestaan kuluttaa elämäänsä pelkojen ja ahdistusten kanssa kamppaillen.

No, otin sitten pamin ja lepään nyt makkarissa. Odotan jatkoja, joko puhelimitse tai kirjeitse. Mutta ei niitä tänään enää tule, mutta tulevina päivinä.

Mies lähti asioille. Halusi muutenkin lähteä, kun koko viikonloppu ähötettiin kotona ja että minä saan rauhassa hoitaa puheluni. Soittelimme äsken, mitä tuoda kaupasta ym.

Huomaan, että miestäkin hermostuttaa silloin kun minä olen ahdistunut ja stressaantunut. Tai hän on siis huolissaan. Ilmeisesti välittää minusta kovasti. Hän ei niin näytä tunteitaan, mutta huomaan milloin hän on huolissaan, koska alkaa sähläämään hermostuneesti. Onhan hän minun kanssani joutunut niin koville. Ensinnäkin jo perus epävakaa pers.häiriö aiheuttaa kaikenlaista (kuten mies joskus humoristisesti sanonut, että ei ainakaan ole minun kanssa tylsää, kun ei voi huomista päivää tietää mitä tapahtuu) minä nyt en ole kovin otettu tuosta lausahduksesta vaan melkein säälin miestä, että joutuu tällaisen viiripään kanssa elämään. No, eihän se tietty minun tahallinen syy ole jos omaan sellaisen mielenhäiriön. Sitten on ollut vielä kaikki fyysisest sairaudet ja mielisairaalakeikat. Kyllä siinä olisi heikompi mies jo ottanut jalat alleen. Minun mies vain on sellainen, että periksi ei anneta ja "kaveria" ei jätetä. Entinen sotilas omaa moraalisen ajatusmaailman, jota harvoin tässä maailmassa kohtaa. Hänhän se on minun "henkivartija" ja taivaanlahja. Hän on sotatilanteissa nähnyt niin paljon kaikenlaista..tuhoa ja kuolemaa, on sotilastoverit kuolleet käsivarsille ja ammuttu vierestä, on itsekin saanut luoteja sinne ja tänne..mutta siitä on jo aikaa ja mies ei varmaan tykkää, että puhun näistä asioista tänne. Haluan vain sanoa, että ymmärrätte hänenkin persoonaa paremmin. Koti, uskonto ja isänmaa ovat hänen aatteensa.

No jopa minä täällä laulan. Taitaa hermostus purkaantua höpöttämiseen. Tilasin miehen matkassa pasteijoita, joiden tiedän lihottavan, mutta en jaksa välittää. Nyt on niin paljon muutakin, kuin läskien ajatteleminen. Ja tosiasiassa en nyt niin läski tällä hetkellä olekaan. 77kg on ehkä pullevahko, mutta ei läski, minun mielestä.

Tosi asiassa haluan vain etsiä turvaa ja mielenrauhaa syömisestä ja lääkkeiden ottamisesta. vaikka tiedän, että ne auttaa vain hetkeksi ja oikeasti kaikki kohdattavat asiat ovat edessä kuitenkin. Mutta päivä kerrallaan, vaikka pikku sumussa sitten.

Palataan🙂🌻

Sisällä on nyt taas kivemman näköistä. Parvekkeelta eräs vanha, valkoinen puupöytä tuotiin sisälle ja makkariin. Saatiin vähän tehdä töitä, että se mahtui, mutta hyvälle näyttää ja toinen yöpöytä siirrettiin olohuoneeseen toimittamaan pikkulipaston virkaa.

Nyt on makkarissa viihtyisämpää, kun on kunnon pöytä. Toin valkoiset ruusut olkkarista heti tuohon ja aloin suunnittelemaan millaista asetelmaa ja tavaroita tuohon haluan laittaa. Iso parivuode, tuo valkoinen pöytä ja toisella puolen sänkyä pieni, valkoinen yöpöytä/lipasto. Eipä tänne makkariin paljon muuta mahdukaan. Ja isot peili/liukuoviset vaatekaapit. Haluan, että makkari on viihtyisä nyt kun oleskelen täällä lähes puolet ajasta.

Mitään sen kummempaa siivousta tai isompaa sisustusta en jaksanut tänään tehdä. Voi olla, kun pamin otin heti aamusta, että sekin vähän väsyttää. Mutta ruoka on maistunut paremmin, kun ei ole ollut niin ahdistunut olo. Sain henkimaailman taholta hieman helpotusta (ainakin hetkellisesti) ahdistukseeni ja mieliala on ainakin tämän päivän lopun hieman valoisampi.

Olen jopa tänään pystynyt hieman miettimään tulevaa, enkä koko ajan vain IM.

En tiedä milloin lähden täältä ulos. Joudun kuitenkin vahtimaan puhelinta ja minua inhottaa jos virallinen taho soittaa minulle, kun olen jossain kaupassa tms. Mutta en ota siitä paineita. Pää-asia, että olen hengissä ja toivottavasti vielä kauan.

Jos tämä painajaisvaihe taas joskus päättyy ja saan alkaa ELÄMÄÄN!

Tällä hetkellä, että pysyn parhaiten järjissäni on, kun saan olla mahdollisimman rauhassa, paljon makkarissa, ottaa pamia ja syödä herkkuja, kuunnella radiota ja välillä surffata netissä.

Hei, AK!

Viimeisimmän viestisi (eilen iltapäivällä) olosi vaikutti aika valoisalta. Mukavaa! Mukava poikkeus tähän vointien harmauteen. Toivottavasti olosi jatkuu hyvänä!☺️❤️

On se jännää, kun terapeutti totesi mun olevan masentunut, mutta itsestä tuntuu, ettei tässä olossa vielä niin pitkällä olla.

Mukavaa tiistaita!🙂🌻

Kiitos JP, kun muistit.

Olo on tosiaan ihan kohtuullinen. Toimintakykyä on jonkin verran enemmän, vaikka toimiminen ei ole ihan yhtä nopeatempoista, kuin normaalisti. Mutta, suoriutuu kuitenkin. tänään lähdin miehen kanssa asioille ja kaupoille jo aikaisin aamulla ja tultiin vasta iltapäivällä takaisin kotiin.

Käytiin siellä kirppiksellä ja siellä nyt ollut helpompaa, kun kukaan ei ole enää ollut ilkeä. En tiedä säikähtivätkö sitä, kun silloin yksi aamu sanoin asiat suoriksi ja mieskin välillä sanoi niille. Ihan hyvä tunnelma siellä nyt ollut. Pieniä löytöjä kotiin sieltä. Vaikka olen sanonut, että joulu ei tänä vuonna tunnu kiinnostavan niin kuitenkin eilen pikaisesti pienen jouluisen asetelman tein olkkariin ja tänään ostin valkoisen, puisen, kynttelikön. Kaipa se sitten ainakin välillä vähän kiinnostaa. Mutta ennenhän olin oikein jouluhullu ja koko syksy oli vain joulun valmistelua. Nyt ei ole samaa fiilistä. Ei jotenkin jaksa niin kovalla intesiteetillä vääntää. Uskon, että vähemmälläkin pärjää ja saa sen joulun aikaiseksi.

Sitten käytiin useammassa kaupassa, missä en ole nyt pitkään aikaan käynyt. Ihan ok se oli käydä, mutta en mitään sen suurempaa tyydytystä nyt saanut siitä ramppaamisesta, enkä tuntenut himoa tavaroita kohtaan, kuten useimmiten.

Kotia tultua, kun järjestin tavaroita, join kupin kahvia ja katselin ikkunasta harmaan pimeää, sumuista maisemaa (tuulee ja sataa kaatamalla) ajattelinkin, että siellä kaupoissa tunnelma sellainen arkisen kyllästynyt. Ihmiset tekevät päivästä toiseen sitä samaa, hakevat sieltä samoja ruokia ja kaikki rullaa samaa rataa. Moni ihminen on tosi kyllästyneen näköinen ja oloinen. Varmaan aika monikin ajattelee, että haluaisi lopettaa sen arkisen, maallisen olemisen jos annettaisiin vahtoehto, mutta harva sellaisesta ajatuksesta uskaltaa mitään puhua, ettei leimata mt-ongelmaiseksi. Kuitenkin kasvoista näkee, että moni ihminen on hyvin onneton.

Olen päättänyt, että ainakin joka toinen päivä lähden kotoa liikkeelle, että pysyy jonkinlainen rutiini, eikä "eristäydy". Tietyt kotityöt teen ym. Yhtään enempää en itseltäni vaadi ja pamin otan kun siltä tuntuu. Ja syön sitä, mikä maistuu. Nyt on pakko mennä näillä ja enemmän voin vaatia taas sitten joskus jos/kun olen vahvemmilla.

Nyt teen vielä muutaman kotityön ja sitten alan vain löffäämään.

Palataan🙂🌻

Tein vähän siistimishommia ja otin pamin. Siitä asti olenkin koko illan makoillut ja kuunnellut radiota. Pasteijoita söin äsken iltapalaksi ja napsin konvehteja rasiasta. Minun syömiset on ihan huralla, mutta niin taidan olla muutenkin.

Mieli on sellainen yhdentekevä, kuten yleensä lääkkeen jälkeen. Tasainen. Mutta sehän tässä tarkoituksin on. Tasata teräviä tuntemuksia.

Nyt on aika mennä jo kohta peiton alle unta odottamaan.

Minä en taas millään viitsisi tehdä mitään pesuhommia, mutta pakko.

Huomenna miehellä on autohommia. Minua ei ne kiinnosta, joten saattaa olla minulla vain kotipäivä tulossa.

Illalla otin pamin ja löhöilin ja söin herkkuja. Yön nukuin ihan hyvin.

Heräsin puoli kuudelta ja olo on ollut kohtuullisen reipas. Ei siis mikään riehakas, mutta jollakin lailla toimintakykyinen. Meinaan tehdä nyt aamusta kotitöitä, kun virtaa on vielä jonkin verran ja loppupäivästä en vielä tiedä. Tänään en lähde kotoa minnekään. Miehellä riittää hommaa auton kanssa. Sille on (toivottavasti) löytynyt ostaja ja saamme sen myytyä ja vaihdettua edullisempaan.

Ärsyttävää, kun on niin pimeää, että verhoja ei voi avata pitkään aikaan heräämisen jälkeen. Yleensä tykkään avata verhot heti kun olen herännyt. Nyt saa "valostumista" odotella jonneki 9 saakka. Laitan aina välillä tuuletusikkunaa auki ja haistelen raitista ilmaa.

Kahvi maistuu nyt jotenkin pahalle. Minulle on tärkeää hyvä aamukahvi. Juhla Mokka on välillä aina hyvää ja sitten jotenkin kitkerää. Kulta Katriinaa en voi sietää. En tiedä mitä seuraavaksi kokeilisi. No niin cappuccinoahan juon aina välillä, mutta ei sitä ole varaa koko ajan juoda. Tavallinen kahvikin jos on hyvää niin menettelee ihan hyvin.

Peilistä katsoo RUMA minä. Ulkonäkö on taas kauhea. Minusta ei koskaan enää tule kaunista. Toisaalta aivan sama. Saapahan kulkea rauhassa ilman miesten tuijotusta.

Kummallinen olo. Aurinko paistaa sumupilvien lävitse ja se valo on melkein pelottava, kun ei sitä ole nähnyt pitkään aikaan.

Otin jo pamin. Tiedän, ettei se ehkä ole viisasta, mutta mitä väliä. Menee ehkä päivä paremmin ja jännittää kuitenkin sen verran jos puhelin soi ja minuun otetaan yhteyttä niistä ahdistavista asioista. Tuntuu, ettei hirveästi olisi väliä vaikka ottaisin pamia ja joisin vielä pullon jotain alkoa päälle. Onneksi en eilen cittarista ostanut mitään sellaista.

Luultavasti tämä kuulostaa dramaattisemmalle mitä onkaan. Minulla vain tapana sanoa aina kaikki suoraan. Tiedän, että tätä meininkiä menee niin kauan, että saan taas homman balanssiin ja stressaavat asiat selväksi, jotka nyt vaikuttavat mielialaani aiheuttaen tarvetta ottaa lääkettä.

Ajattelin kuitenkin siivota tänään ja leipoa mustikkapiirakan. On miehelläkin mukavampaa, kun käyttäydyn normaalisti. Toivottavasti jaksan, etten nyykähdä pamista.

Totta puhuen minulla on sellainen tunne, että ei ole väliä olenko elossa vai kuollut tai onko tämä koko maailma olemassa vai ei. Ei erityisemmin masentunut olo vaan välinpitämätön, yhdentekevä.

Toimin robottivaihteella.

Ps. Kirjoitelkaa ihmeessä tänne. Alkaa kammottamaan tämä "hiljaisuus" ja mietin olenko niin seko, ettei tänne haluta kirjoittaa😀

Jos saisin toivoa.

Haluaisin olla se hoikka, hyvävartaloinen, pitkät ja paksut hiukset, kauniit kasvot. Se jota sanottiin mallinukeksi, jota ilmaisua pidin silloin loukkaavana, esineellistävänä. Tai se jota sanottiin tähtisilmäksi.

Eikä se ole ainoastaan ulkonäkö. Se on koko aikakausi, johon kauneus liittyi. Koko maailma oli enimmäkseen kaunis. Se maailma, missä minä elin. Minä ja mies. Suuri ja ainaisesti suurin rakkauteni. Meidän rakkaus oli silloin täydellistä. 2010 kevät oli "elämän kevät" kuten sen nimesin. Voiko enää enempää olla elossa? Rakastunut niin, ettei koskaan aiemmin. Ja takana monta kuukautta syksyä, talvea. Pimeintä masennusta, melkein kuolemaa. Ajatuksia hyppäänkö ikkunasta alas tänään vai huomenna. Pohjatonta surua, elämän täydellinen stoppi. Tyhjää, tyhjää, tyhjää. Yksinäisyys, loputon. elämä voi pysähtyä 30-vuotiaana.

Ja sitten eräs erittäin kauhea päivä. Pakko lähteä kämpästä ulos, kun sitä oli venytetty jo 4 päivää. Pakkanen, kova tuuli ja lumisade. Tuskin jaksan hiuksia kammata. Vaatteen ryöhkät laihan vartalon suojaksi. Meikkiä, ei ikinä. Ulos, pakotan itseni. Onneksi bussipysäkki on siinä ihan kadun varressa. Mutta bussi ei tule. Katselen hätääntyneenä ympärilleni. Näen miehen parkkipaikalla putsaavan autoaan. Kuin jonkin voiman ohjaamana kävelen hänen luokseen ja kysyn onko hän nähnyt, että bussi olisi jo mennyt? Mies ei ole nähnyt. Jäämme juttelemaan. Aurinko tulee hetkeksi esiin ja osuu miehen erikoisiin, hieman vinoihin, jäänsinisiin silmiin. Puhua pälpätän. Minulla on kait puheripuli, kun olen ollut monta viikkoa yksin. Huomaan kertovani elämäntilanteestani. Mies on sen oloinen, että hänelle voi puhua. Ja hän on komea. Mies pyytää minua kahville. Ajatelen, että aika nopeaa toimintaa. Olen hieman ennakkoluuloinen. Mutta menen tunnin päästä. Sitä ennen, kun seuraava bussi tulee käyn keskustassa hoitamanssa asiani ja ostan meille tuoreet dallaspullat. Ajattelen, että on kohteliasta minunkin viedä jotain, kun mies tarjoaa kahvit. Jännittää ja samalla olen oudolla tavalla ELOSSA. Tunnen jotain toivoa ja veri kiertää taas minussa. Sydän lyö. Menen miehen oven taakse ja soitan ovikelloa. Hän on kaiken aikaa asunut minun naapurirapussa, mutta emme ole aikaisemmin vain nähneet. Mies on keittänyt kahvit. Puhumme, puhumme ja puhumme. Mies on eronnut vuosi taakse päin pitkästä suhteesta. Hän vaikuttaa rehelliselle ja ystävälliselle. Tulee olo, että häneen voi luottaa. Kerron oman tilanteeni, mutta jätän vielä mainitsematta, kuinka masentunut olen ollut ja että olen ollut mielisairaalassa. Ei sellaisia heti kerrota. Kerron vain, että olen eronnut ja asunut muutaman kuukauden yksin. Puhumme monta tuntia. Miehen täytyy sitten lähteä työmatkalle. Hän olisi kaksi viikkoa poissa suomesta. Hän kysyy voiko soitella minulle ja tapaammeko uudestaan, kun hän palaa. Suostun. Sen kahden viikon aikana puhumme tuntikausia puhelimessa joka päivä, jopa yöllä. Miehen puhelinlasku on 3000e. Puhelut ulkomailta eivät ole halpoja. Mutta ne puhelut sinetöivät suhteemme. Mies palaa ja me muutamme yhteen samantien. Minua pelottaa, mutta kaikki on niin selvää. Olemme umpirakastuneita. Pian minua ei enää ahdista mikään, enkä pelkää, että jotain menisi pilalle, kun niin nopeasti etenemme. Pian kaikki masennus, ahdistus, lääkkeet ovat poissa. Olen parantunut. Nukun hyvin, ilman painajaisia, syön hyvällä ruokahalulla, olen onnellinen ja kaunis, oikein hehkun elämänhalua. Muutos huomataan lähipiirissä. Se kevät ei voisi ihanampi olla. Sydämessäni paistaa sama kirkas kevätaurinko kuin ulkona. En ole ehkä koskaan ollut niin onnellinen. Tajuan, että olen pelastunut. Mies tuli ja pelasti minut melko varmalta tuholta. Eikä hän ole kuka hyvänsä vaan maailman ihanin. Kaikki on hyvin, onnellisesti ja täydellisesti. Olemme kaunis, onnellinen, täydellinen pari sanovat kaikki. Muistan kun auringonlaskun aikaan makoilen aurinkotuolissa rivitaloasuntomme takapihalla ja aurinkoon katosen toivon Jumalalta, että tämä onni, tämä maanpäällinen paratiisi ei koskaan loppuisi..kaksi vuotta menee täydellisen hyvin. Mutta paratiisia sellaisenaan en saanut pitää. Käärme luikersi sinne, tuli ongelmia..niinhän aina elämässä, ei täydellinen onni kestä kauaa..Mutta olemme yhä miehen kanssa yhdessä ja rakastamme toisiamme. Ehkä tänä päivänä eri tavalla, kypsemmin, kokonaisvaltaisemmin, rauhallisemmin.

Joinan päivinä haluaisin kuitenkin tuon ajan takaisin. Ne vuodet..

Hei, AK!

No kirjoitanpa sitten tänne... 😉

Ihana tunne kun aurinko paistaa. Heräsin ilman herätystä jo ennen aamu yhdeksää. Nukkumaan menin puoliltaöin. Siivota ja järjestää pitäisi. Josko ne jouluvalot saisi ikkunoihin tänään...

Ja ommellakin haluaisin. Töitä aloitettuna niin paljon, että olisi kiva saada jotain joskus valmiiksi.

Onnistuin eilen uusimaan reseptin. Lääkkeitä ei olisi riittänyt enää tälle aamulle. Mutta jouduin kiertämään suunnilleen viidessä apteekissa ennen kuin lääkettä löytyi. Ja lääke on aika peruslääke.

Olo on masentuneen surkea. Tuntuu, ettei ajatus kulje. Jääköön tämä viuestisitten tähän keskeneräisenä...

Mukavaa päivää sinulle, AK!🌻🙂🌻

voimia.

Mulla on kans oma kuva vääristynyt. TUnnen itteni laihemmaksi, mut totuus tulee peilistä essiin ja vaatteista. En pääse näistä kiloista ikinä eroon.